Lauantain pitkä:Paljon aikaan saanut Grateful Deadin julkisivu

1. elokuuta 1942 syntynyt ja 9. elokuuta 1995 menehtynyt amerikkalaismuusikko Jerome John, eli Jerry Garcia muistetaan parhaiten Grateful Dead -yhtyeen kitaristina, solistina ja biisintekijänä. Monet pitivät häntä yhtyeen eräänlaisena johtohahmona ja puhemiehenä. Garcia lukeutui Grateful Deadin perustajajäseniin ja hän oli mukana yhtyeessä sen koko 30-vuotisen uran ajan. Lisäksi Garcia osallistui useisiin sivuprojekteihin, joista nostettakoon pikaisesti esiin Jerry Garcia Band sekä New Riders of the Purple Sage, jonka perustajajäseniin Garcia John Dawsonin ja David Nelsonin kanssa kuului. Lisäksi hän levytti useita sooloalbumeita ja toimi sessiomuusikkona muiden artistien ja yhtyeiden levyillä. Garcia tuli tunnetuksi erottuvasta kitarasoundistaan ja Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla hän sijoittui aina kolmanneksitoista. Tulevan Grateful Deadin tekstintekijän Robert Hunterin Garcia tapasi vuonna 1961 ja basisti Phil Leshin seuraavana vuonna. Vuosina 1962–64 Garcia soitti ensisijaisesti blue grassia ja folkia. Pian tämän jälkeen vuorossa oli ensisijaisesti kyseisiä tyylisuuntia edustanut yhtye Mother McCree's Uptown Jug Champions, jonka jäsenistöön kuului muun muassa rhythm and blesia digannut kosketinsoittaja Ron McKernan. Vuonna 1965 yhtyeestä kehittyi The Warlocks, johon liittyivät mukaan Phil Lesh ja rumpali Bill Kreutzmann. Myöhemmin Velvet Undergroundina tunnetuksi tullut yhtye käytti tuolloin samaa nimeä, joten Garcian ja kumppaneiden yhtyeen nimeksi vaihtui sattumanvaraisesti Grateful Dead Funk & Vagnals -sanakirjan artikkelin otsikon mukaan. Garcian merkitys sekä yhtyeensä kitaristina että solistina oli varsin merkittävä. Robert Hunter kirjoitti tekstit lähes kaikkiin Garcian sävellyksiin. Musiikillisesti Garcia oli varsin monipuolinen soittaja, jonka vaikutteet ulottuivat rockin ja bluesin lisäksi country & westerniin ja jazziin. Garcian vierailuista muiden levyillä mainittakoon pikaisesti Bob Dylan, Tom Fogerty, It's A Beautiful Day ja Country Joe McDonald. Garcian kenties tunnetuin studiovierailu on pedal steel -soolo Crosby, Stills Nash and Youngin kappaleessa Teach Your Children vuoden 1970 klassikkoalbumilla Deja Vu. Garcia piti välillä pitkän tauon pedal steelen soittamisesta, mutta kesällä 1987 Grateful Deadin konsertoidessa useasti Bob Dylanin kanssa, hän soitti jälleen pedal steeleä. Lukuisten levytystensä lisäksi Grateful Dead tuli tunnetuksi todella ahkerasti keikkailleena yhtyeenä. Garcia menehtyi sydänkohtaukseen ollessaan huumevieroituksessa elokuussa 1995. Grateful Dead jatkoi toimintaansa nimellä The Dead ja aktiivisin konsertointi jatkui heinäkuuhun 2015.

Perjantain pohjat:Eräs uuden aallon suurista lupauksista

28. heinäkuuta 1962 Akronissa, Ohiossa syntynyt Rachel Sweet aloitti laulamisen kolmivuotiaana. Kuusivuotiaana hän äänitti mainoksia ja  keikkaili myöhemmin Mickey Rooneyn kanssa ja oli 12-vuotiaana Bill Cosbyn lämmittelyesiintyjänä Las Vegasissa. 70-luvun puolivälissä Sweet levytti muutamia kaupallisesti vähälle huomiolle jääneitä countrysinglejä. Hän teki myös demoja biisintekijä Liam Sternbergin kanssa. Tämä toimitti demot Stiff Recordsille, joka kiinnostui Sweetistä siinä määrin, että sainasi artistin. Sweetin vuonna 1978 ilmestyneellä debyyttialbumilla Fool Around taustalla kuultiin Graham Parkerin taustayhtyettä The Rumouria. Vaikka albumi jäi melko vähälle huomiolle, se saavutti varsin hyvät arvostelut. Lisäksi coverversio Carla Thomasin vuoden 1966 satoa edustavasta kappaleesta B-A-B-Y nousi top 40:ään. Debyyttilevynsä tiimoilta Sweet keikkaili Stiff Recordsin artistien yhteisellä kiertueella. Tuolloin hänen taustayhtyeenään oli The Records. Sweetin seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi, Martin Rushentin ja Alan Winstanleyn tuottama Protect the Innocent oli varsin hyvätasoinen, mutta jäi vaille ansaitsemaansa mediahuomiota. Pitkäsoiton covereista mainittakoon Elvis Presleyn Baby Let's Play House ja The Damnedin New Rose. Vuonna 1980 Sweet teki Amerikan-kiertueen yhtyeensä The Toysin kanssa. Sweetin kolmas pitkäsoitto, Then He Kissed Me ilmestyi vuonna 1981 Columbia Recordsin kautta. Siltä hitiksi nousi cover Love Affair -yhtyeen kappaleesta Everlasting Love, jonka Sweet duetoi Rex Smithin kanssa. Sweetin viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi vuonna 1982 julkaistu Blame It On Love. Siltä singleksi poimittiin kappale Voo Doo, jonka Sweet esitti myös tv-showssa Solid Gold. Tämän jälkeen Sweet keskittyi opiskeluun ja valmistui vuonna 1988 Columbian yliopistosta ranska ja englantilainen kirjallisuus pääaineinaan. 80-luvun lopussa Sweet levytti tunnusmelodian John Watersin elokuvaan Hairspray ja useita kappaleita hänen musikaaliinsa Cry-Baby. Vuosina 1989-90 Sweet emännöi Comedy Channelin ohjelmaa nimeltä Sweet Life. Hän levytti myös tunnusmelodian sarjaan Clarissa Explains It All. Sittemmin Sweet on keskittynyt näyttelemiseen, kirjoittamiseen ja tuottamiseen. Hän on ollut mukana työstämässä esimerkiksi tv-sarjoja Dharma & Greg, George Lopez ja Hot in Cleveland. Vuonna 1982 Sweetillä oli pääosa elokuvassa Rock N' Roll Hotel, jossa oli lisäksi mukana mm. Judd Nelson. Elokuva ei koskaan tullut teattereihin, mutta se nähtiin Homebox Officessa. Vuonna 1992 Rhino Records julkaisi Rachel Sweetin Best of -kokoelman.

Torstain terävä:Merkittävän brittiartistin debyyttialbumi

17. helmikuuta 1978 ilmestynyt The Kick Inside on englantilaisen laulaja/lauluntekijän Kate Bushin debyyttipitkäsoitto. Se julkaistiin 17. helmikuuta kyseisenä vuotena ja sisälsi listakärkeen nousseen singlen The Wuthering Heights.  Brittien albumilistalla The Kick Inside nousi kolmanneksi ja on myynyt platinaa. Pitkäsoiton tuottamiseen osallistui useita progressiivisen rockin veteraaneja, kuten The Alan Parsons Projectin jäseniä sekä Pink Floydin kitaristi Dave Gilmour. The Kick Inside julkaistiin Bushin ollessa 19-vuotias. Jotkin albumin kappaleista hän oli kirjoittanut jo 13-vuotiaana. Pitkäsoiton avauskappaletta Moving on inspiroinut Bushin tanssinopettaja Lindsay Kemp. Suoranaisesta Bushin tavaramerkistä käyneet vaikutteet elokuvista ja kirjallisuudesta tulivat selvimmin ilmi albumin ensimmäisestä singlestä Wuthering Heights. Emily Bronten novellia voimakkaamman vaikutuksen Bushiin oli tosin tehnyt novellista tehty tv-versio. Them Heavy Peoplen tekstissä tehdään viittaus Gurdjieffiin ja nimikappaleeseen on vaikuttanut balladi Lizie Vanista. Seksuaaalisuudesta Bush kirjoittaa avoimesti kappaleissa Feel It ja L' Amour Looks Something Like You. Listakärkeen noussut Wuthering Heights oli käänteentekevä, sillä kyseessä oli ensikerta, kun naislaulaja/lauluntekijä nousi listakärkeen itse kirjoittamallaan kappaleella. Levy-yhtiö EMI olisi halunnut julkaista Bushin debyyttisinglenä kappaleen James and the Cold Gun, mutta artisti piti kiinni omasta näkemyksestään ja esikoisena julkaistiin Wuthering Heights. Bushilla voi todeta olleen päätäntävalta uransa suhteen jo tuolloin. Toisena singlenä pitkäsoitolta julkaistu The Man with the Child in His Eyes nousi sekin brittilistalla kuudenneksi. Albumilta poimittiin vielä kolme muuta pikkulevyä seuraavan kahden vuoden aikana; Them Heavy People, Japanissa kärkeen noussut Moving sekä Strange Phenomena. Viimeksi mainittu saavutti Billboardin listalla sijan 85. ollen Bushin ainoa single, joka ylsi kyseiselle listalle vuoteen 1985 mennessä.

Bush esiintyi Saturday Night Livessa joulukuussa 1978, mutta The Kick Inside -pitkäsoitto ei vielä noussut Billboardin Hot 100 -listalle. Ennen debyyttialbuminsa levyttämistä Bush konsertoi pubeissa KT Bush Bandin kanssa. Pitkäsoitolla kuultiin kuitenkin sessiomuusikoita. Heistä osan kanssa Bush tuli työskentelemään vielä myöhemminkin. KT Bush Bandin jäsenistä albumilla soitti ainoastaan Patty Bush. Myöhemmillä Katen albumeilla hän soitti eksoottisempia instrumentteja, kuten balalaikkaa, mutta Kick Insidella hänen soittimensa olivat huuliharppu ja mandoliini.  Joistakin rumpuosuuksista vastasi Bushin myöhäisemmillä albumeilla keskeisenä perkussionistina toiminut Stuart Elliott. Niinikään Kick Insidella mukana ollut sessiorumpali Charlie Morgan työskenteli myöhemmin säännöllisesti Elton Johnin kanssa. Preston Heyman toimi Bushin rumpalina vuoden 1979 kiertueella, mutta teki myös jonkin verran studiotyötä hänen kanssaan. The Kick Insiden tuotti David Gilmourin ystävä Adrew Powell. Albumista on olemassa aina kuusi erilaista kansikuvaa brittipainoksen ollessa niistä yleisin. Kotimaassa albumista julkaistiin pieninä painoksina myös kaksi kuvalevyä.

Keskiviikon klassikko:Rushin vuoden 1981 merkkialbumi

Moving Pictures on kanadalaisen rockyhtye Rushin kahdeksas studioalbumi. Se äänitettiin ja miksattiin loka-marraskuussa 1980 Morin Heightsissä, Quebeckissä sijainneessa Le Studiossa ja julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa. Pitkäsoiton tuottajana oli Terry Brown. Moving Picturesista muodostui Rushin menestynein pitkäsoitto Yhdysvalloissa. Billboardin listalla se nousi kolmanneksi ja kyseessä on edelleen yhtyeen myydyin albumi. Kaiken kaikkiaan se on myynyt nelinkertaista platinaa. Rushin diskografiassa Moving Pictures edustaa edeltäjänsä Permanent Wavesin tavoin radioystävällisempää musiikillista ilmaisua. Albumi sisältää useita Rushin tuotannon keskeisiä kappaleita, kuten hitit Tom Sawyer ja tekstinsä osalta rumpali Neil Peartin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Limelight, FM rockradiossa ahkeraan soittoon päässyt, tekstinsä osalta Richard S Fosterin novellin A Nice Morning Drive inspiroima  Red Barchetta sekä korkealle arvostettu instrumentaaliraita YYZ. Niistä viimeksi mainittu pääsi Grammy-ehdokkaaksi. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava The Camera Eye on Rushin tuotannon viimeinen yli kymmenen minuuttia kestävä suurteos. Witch Hunt lukeutuu tarkoituksellisesti yhtyeen repertuaarin pelottavimpiin kappaleisiin ja päätösraita Vital Signs sisältää hienoisia reggaevivahteita, joita Rushin tuotannossa kuultiin jo Moving Picturesin edeltäjällä Permanent Wavesilla.  Kerrang! nosti Moving Picturesin sijalle 43 sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listallaan. Rolling Stonen vuoden 2012 parhaiden progealbumien listalla Moving Pictures nousi aina kymmenenneksi. Rushin vuosien 2010-2011 Time Machine -kiertueella Moving Pictures soitettiin kokonaisuudessaan. Se avasi kiertueen jälkimmäisen setin ja kyseessä oli kokonaan soitetun Moving Picturesin livedebyytti.

Tiistain tukeva:Freen ja Bad Companyn rumpalilahjakkuus

28. heinäkuuta 1949 syntynyt englantilaisrumpali Simon Frederick St George Kirke tunnetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittiläisen rockin keskeisiin yhtyeisiin lukeutuvissa Freessä ja Bad Companyssa. Kirke syntyi Lambethissa, Etelä-Lontoossa. Varhaislapsuutensa hän vietti silti Walesin eteläosissa. Kirke jätti koulun 17-vuotiaana ja suuntasi Lontoon bluesskeneen rumpalin vakanssi suunnitelmissaan. 22 kuukauden jälkeen Kirke oli jo jättämässä suunnitelmansa toteuttamatta, kun hän tapasi yhtyeessä Black Cat Bones soittaneen kitaristi Paul Kossoffin. Kirkestä tuli yhtyeen rumpali puolen vuoden ajaksi. Sen jälkeen Kirke ja Kossoff jättivät yhtyeen ja perustivat Freen solisti Paul Rodgersin ja basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin kanssa. Neljävuotisen aktiivikautensa aikana Freellä oli huomattava vaikutus useisiin yhtyeisiin Atlantin kummallakin puolella. Juuri ennen kesään 1972 ajoittunutta Japanin-kiertuetta Fraserilla oli erimielisyyksiä Rodgersin kanssa ja hän jätti Freen toistamiseen. Fraserin korvasi japanilainen basisti Tetsu Yamauchi ja lisäksi yhtyeen line upia täydennettiin kosketinsoittaja Rabbit Bundrickilla. Yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi alkuvuodesta 1973 ilmestynyt Heartbreaker. Freen hajoamisen jälkeen Kirke ja Rodgers yhdistivät voimansa huomattavan menestyksekkääksi muodostuneessa yhtyeessä Bad Company. Sen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin Mott the Hooplesssa soittanut kitaristi Mick Ralphs ja progeyhtye King Crimsonin basisti Boz Burrell. Bad Companyn hajottua vuonna 1982 Kirken uudeksi yhtyeeksi muodostui Wildlife. Se toimi Michael Schenker Bandin lämmittelijänä Englannin-kiertueella. Yhtyeen pitkäsoitto oli Ralphsin tuottama ja Kirke soitti sillä myös saksofonia kappaleessa Charity. Wildlife lukeutui Swan Songin yhtyeisiin, mutta sen julkaisema pitkäsoitto ei menestynyt. Wildlifen muut jäsenet, sisarukset Chris ja Steve Overland saavuttivat myöhemmin suosiota yhtyeessä FM. Vuonna 1986 Kirke oli jälleen mukana Bad Companyssa. Hän on ollut kolmesti mukana Ringo Starrin All Star Bandissa. Kirken debyyttisooloalbumi Seven Rays of Hope ilmestyi vuonna 2005. Sen seuraaja oli vuonna 2011 julkaistu Filling the Void. Vuoteen 2009 ajoittui kiertue Bad Companyn kanssa. Kirken sivuprojekti on ollut new yorkilainen rockyhtye Zeta Vang. Kirke on ollut mukana huumeidenvastaisessa hyväntekeväisyystyössä ja hän asuu Manhattanilla.

Maanantain mainio:Elokuvaksi päätyneen klassikkohitin tehnyt laulajatar

27. heinäkuuta 1944 syntynyt Roberta Lee Streeter tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Bobbie Gentry. Hän lukeutuu ensimmäisiin ensisijaisesti countrya esittäneisiin naisartisteihin, jotka ovat itse olleet säveltämässä ja tuottamassa levytyskappaleitaan. Gentryn tunnetuin levytys on vuonna 1967 ilmestynyt, tarinan muotoon rakennettu Ode to Billie Joe, joka pysyi Billboardin poplistan kärjessä neljän viikon ajan. Seuraavana vuonna Gentry sai kappaleesta parhaan uuden artistin ja parhaan naispopvokaaliesityksen Grammyt. Gentryn singlelevyistä yksitoista sijoittui Billboardin Hot 100 -listalle ja neljä brittien top 40:ään. Ensimmäisten pitkäsoittojensa jälkeen Gentryllä oli menestyksekkäitä varietee-esityksiä Las Vegasissa. 70-luvun lopulla hän kyllästyi esiintymiseen ja on viettänyt sen jälkeen yksityiselämäänsä Los Angelesissa poissa julkisuudesta. Gentry syntyi Chickasaw Countyssa, Missisippissä. Hän oli perheensä ainoa lapsi. Vanhemmat erosivat varhain ja Gentry kasvoi isovanhempiensa luona. Hän oli kitaran, basson ja banjonsoiton suhteen itseoppinut. 13-vuotiaana Gentry muutti Arkadiaan, Kaliforniaan. Vuonna 1960 hän valmistui Palm Valley Schoolista. Taiteilijanimensä Gentry valitsi vuonna 1952 valmistuneesta elokuvasta Ruby Gentry. Hän esiintyi paikallisissa countryclubeissa. Los Angelesissa Gentry jatkoi opintojaan. Hän opiskeli konservatoriossa kehittäen sävellys- ja esiintymistaitojaan. Gentryn ensimmäiset, vuoden 1964 satoa edustaneet levytykset olivat duettoja rockabillysolisti Jody Reynoldsin kanssa. Hän jatkoi esiintymisiä clubeissa, kunnes Capitol Recordsin Kelly Gordon kuuli Gentryn vuonna 1967 äänittämän demon. Samana vuonna ilmestyi Gentryn debyyttisingle, countryrockia edustanut Missisippi Delta. Sen mystinen b-puoli Ode to Billie Joe alkoi kuitenkin saavuttaa kotimaassaan radiosoittoa.

Billboardin listakärkeen se nousi elokuussa ja myi kaiken kaikkiaan yli kolme miljoonaa kappaletta. Vuonna 2001 Rolling Stone listasi Ode to Billie Joen 500 parhaan kappaleen listalleen. Samanniminen pitkäsoitto syrjäytti Beatlesin Sergeant Pepperin listakärjestä. Helmikuussa 1968 Gentry osallistui Sanremon laulufestivaaleille. Al Banon kanssa duettona esitetty La siepe sijoittui lopulta yhdeksänneksi. Samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Delta Sweete ei menestynyt debyytin veroisesti, mutta sisälsi singlehitin Okoloma River Bottom Band. Glen Campbellin kanssa työstetty duettoalbumi myi kultaa. Gentry esiintyi useissa tv-show:ssa. Niistä mainittakoon Summer Brothers Mothers Show, jossa Gentry esitti cajun-biisin Niki Hokey, josta muistetaan myös intiaaniyhtye Redbonen näkemys. Vuonna 1969 ilmestyi arvostettu pitkäsoitto Touch 'em with Love. Siltä poimittu näkemys Burt Bacharachin ja Hal Davidin I'll Never Fall in Love Againista nousi Britanniassa listakärkeen. Vuonna 1970 countrylistoilla menestyi Gentryn oma sävellys Fancy. Gentry oli varsin suosittu Britanniassa aivan 60-luvun lopussa. Hänellä oli oma tv-sarjansa BBC-TV:llä. Se levisi myös esimerkiksi Saksaan, Australiaan ja Alankomaihin. Vuonna 1969 vuorossa oli neljä speciaalia Kanadan televisiolle. Vuonna 1974  lyhytikäinen varieteeshow CBS:llä totteli nimeä Bobbie Gentry Happiness Hour. Kahta vuotta myöhemmin Ode to Billie Joen pohjalta tehtiiin samanniminen elokuva. Sen pääosissa näyttelivät Robbie Benson ja Glynnis O' Connor. Gentry myös levytti klassikkohittinsä uudestaan elokuvaa varten. Sekä uusioversio että Capitolin uudelleen julkaisema originaali levytys näyttäytyivät listoilla. Vielä vuonna 1978 Gentry levytti yhden singlen. Viimeiset tv-esiintymiset olivat jouluna 1978 Johnny Carsonin The Tonight Showssa ja toukokuussa 1981 All Star Salute to Mother's Dayssa. 14. toukokuuta 2012 BBC Radio 2 lähetti Rosana Cashin esittelemän dokumentin Whatever Happened to Bobbie Gentry?

Sunnuntain extra:Creedencen suosituin ja monien mielestä laadukkain

25. heinäkuuta 1970 Fantasy Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Cosmo's Factory on Creedence Clearwater Revivalin viides ja samalla menestynein studioalbumi. Samassa kuussa julkaistiin Billboardin listalla kakkossijalle noussut, kaksi ykköspuolta sisältänyt single Lookin' Out My Backdoor/Long as I Can See the Light. Albumin nimi viittaa Berkeleyssa sijainneeseen varastorakennukseen, jossa yhtye treenasi uransa alkuvaiheessa. Tehtaaksi treenikämpän nimesi rumpali Doug "Cosmo" Clifford sen vuoksi, että yhtyeen johtohahmo John Fogerty treenautti siellä yhtyetovereitaan miltei päivittäin. Cosmo's Factoryn varhaisissa painoksissa Before You Accuse Me -kappaleessa vasemmassa stereokanavassa on kolmen sekunnin tauko ja Travelin' Bandin varhaisessa miksauksessa John Fogertyn ensimmäinen kitarasoolo on miksattu puhallinsektion taakse. Cosmo's Factorya pitävät Creedencen laadukkaimpana albumina niin monet kriitikot kuin yhtyeen diggarit. Sitä Creedencen albumidiskografiassa oli edeltänyt niin ikään varsin tasokas, marraskuussa 1969 ilmestynyt pitkäsoitto Willy and the Poor Boys. Äänitykset Cosmo's Factorya varten alkoivat pian edellisen albumin ilmestyttyä. Tammikuussa 1970 ilmestyi kaksi a-puolta sisältänyt single Travelin' Band/Who'll Stop the Rain, joka nousi toiseksi Billboardin listalla. Huhtikuussa seurasi niin ikään kaksi a-puolta sisältänyt nelivitonen Run through the Jungle/Up Around the Bend, jonka kappaleet nousivat neljänneksi ja toiseksi. Cosmo's Factorysta muodostui kansainvälinen menestys, sillä albumi nousi listakärkeen kuudessa maassa. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään pitkäsoitto saavutti kultalevyn jo samaisen vuoden joulukuussa ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin pitkäsoittoa oli myyty yli neljä miljoonaa kappaletta, eli se saavutti nelinkertaisesti platinaa. Singlehittien lisäksi albumin kappaleista kannattaa mainita erityisesti sen pitkät teokset; vakuuttava avausraita Ramble Tamble sekä 11-minuuttinen näkemys Marvin Gayen suurhitistä I Heard It through the Grape Wine.

Lauantain pitkä:Skotlantilaisen hardrockin klassikon perustajajäsen

25. heinäkuuta 1941 syntynyt ja viides heinäkuuta 2022 edesmennyt Manny, eli Manuel Charlton oli skotlantilaisen rockyhtyeen Nazarethin perustajajäsen. Hän vaikutti yhtyeessä sen soolokitaristina vuodesta 1968 vuoteen 1990. Charltonin perhe oli muuttanut Espanjasta Dunfermlineen, Skotlantiin 60-luvulla. Ennen Nazarethia Charlton oli musisoinut useammassakin yhtyeessä, joista merkittävimmät olivat Mark 5 sekä The Red Hawks. Seuraavaksi vuorossa oli puoliammattimaisesti toiminut dunfermilaisyhtye The Shadettes. Vuonna 1968 yhtyeen nimeksi vaihtui Nazareth The Bandin klassikkokappaleen The Weight ensirivien mukaan. Charltonin osuus Nazarethin maailmanlaajuisessa suosiossa oli keskeinen. Hänen bluesahtava kitaransoittotyylinsä yhdistettynä Dan McGaffertyn raakaan vokalisointiin tuli suuremman yleisön tietoisuuteen vuonna 1971, jolloin Nazareth toimi Deep Purplen lämmittelijänä. Roger Gloverin jälkeen Charlton toimi useiden vuosien ajan myös yhtyeensä levyjen tuottajana. Vuonna 1975 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Hair of the Dog Nazareth halusi siirtyä musiikillisesti uuteen suuntaan. Tuloksena oli yhtyeen kaikkien aikojen menestynein albumi, jolta löytyi myös yhtyeen suurin hitti, cover muun muassa Everly Brothersin levyttämästä Love Hurtsista. Yhdysvalloissa se nousi singlelistalla kahdeksanneksi ja myös itse pitkäsoitto myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja osoittautui suurmenestykseksi Norjassa. Näihin aikoihin Charlton tuotti myös Dan McGaffertyn nimeä kantaneen debyyttisooloalbumin. Axl Rose olisi halunnut Guns N' Rosesin esikoislevyn tuottajaksi Nazarethin Hair of the Dogin tuottajan. Charlton tuottikin useita neljäs kesäkuuta 1986 tehtyjä äänityksiä, joiden joukossa olivat mm. Paradise City, Reckless Life sekä varhainen näkemys November Rainista. Nazarethia koskevat velvoitteet kutsuivat kuitenkin Charltonia ja loppujen lopuksi tuottajana Appetite for Destruction -albumilla toimi Mike Clink.

Erottuaan Nazarethista vuonna 1990 Charlton keikkaili Skotlannissa clubikontekstissa. Hänen debyyttisooloalbuminsa Drool ilmestyi vuonna 1997 Red Steelin kautta ja vokalistina levyllä kuultiin Neil Milleria. Seuraavana vuonna Charlton muutti Teksasiin ja perusti Manuel Charlton Bandin. Se julkaisi kaksi pitkäsoittoa; Stonkin ja Clone This ennen vuoteen 2003 ajoittunutta hajoamistaan. Seuraavana vuonna Charlton julkaisi hyvät arvostelut saavuttaneen sooloalbuminsa Say The Word skotlantilaisen River Recordsin kautta. Tästä alkoi Charltonin tuottelias sooloura. Seuraavana vuonna ilmestyi pelkästään covereista koostunut pitkäsoitto Sharp, jolla versioitiin esimerkiksi Tim Hardinin Hang onto A Dream sekä Bob Dylanin Shelter from the Storm. Jo saman vuoden loppupuolella Charlton viimeisteli kyseisen albumin jatko-osan Sharp Re-Loaded. Alkuvuodesta 2006 Charlton liittyi ruotsalaiseen rockyhtyeeseen From Behind, jonka solistina vaikutti Samsonista tuttu Nicky Moore. From Behind julkaisi esikoisalbuminsa Game Over ja keikkaili sen tiimoilta Euroopassa, mutta hajosi jo loppuvuodesta 2007. Charltonin seuraava sooloalbumi Americana Deluxe sisälsi sekin covereita, kuten Fleetwood Macin Tusk. Vuonna 2008 Charlton muodosti oman versionsa Nazarethista. Se totteli nimeä Nazareth with Manny Charlton. Yhtye keikkaili esittäen niitä kappaleita, joista Charltonin aikainen originaali Nazareth oli tullut tutuksi. Maaliskuussa 2013 Charlton julkaisi albumin Hellacious, jolla olivat mukana esimerkiksi Vanilla Fudgesta, Cactuksesta ja Beck Bogert Appicesta tutuksi tullut basisti Tim Bogert sekä rumpalina Guns N' Rosesin originaali patteristi Steven Adler. Vuonna 2014 Charltonin sooloalbumit Sharp ja Sharp Re-Loaded julkaistiin tuplacd:llä. Charltonin tuottajan taidot saivat runsaasti kiitosta Classic Rockin Neil Jefferiesiltä, jonka mukaan Charltonin näkemys Dylanin All Along the Watchtowerista päihitti niin originaalin kuin The Jimi Hendrix Experiencen erinomaisen näkemyksen kyseisestä aiheesta. Vuonna 2018 Atom Records julkaisi Manuel Charltonin soolotuotannon parhaimmistoa sisältävän kokoelma-albumin Creme de La Creme.

Perjantain pohjat:Kiistaton kasariklassikko

Guns N’ Roses:Appetite for Destruction

Rockin kenties viimeisten todellisten pahojen poikien, Guns N’ Rosesin ensimmäisestä pitkäsoitosta muodostui jättimenestys, tosin melkoisen hitaasti. Mainittu albumi julkaistiin vuoden 1987 heinäkuussa ja se nousi Billboardin listakärkeen vasta vuotta myöhemmin. Merkittävä osa Appetiten kappaleista oli syntynyt yhtyeen keikkaillessa Los Angelesin clubeissa. Albumi sisältää useita yhtyeen jäsenten yksin kirjoittamia ja ainoastaan yhteisesti viimeisteltyjä kappaleita, kuten Duff McKaganin It’s So Easy sekä yhtyeessä vaikutusaikanaan kenties  Gunnareiden  keskeisimmäksi biisintekijäksi kohonneen Izzy Stradlinin I Think About You. W Axl Rosen käsialaa oleva, tekstissään omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Welcome to the Jungle julkaistiin pitkäsoiton toisena singlenä lokakuussa 1987 ja seuraavana vuonna se kipusi Billboardin listalla seitsemänneksi. Kertosäekilleri ja Slashin kitaranäytökseen päättyvä Paradise City sai Slashin mukaan alkunsa keikkamatkalla, San Franciscossa soitetun konsertin jälkimainingeissa. Appetiten ainoasta balladista Sweet Child O’ Mine muodostui myös albumin ainoa listaykkössingle. Kappaleen kuuluisa kitaraintro lukeutui Slashin mukaan ainoastaan hänen lämmittelyjuttuihinsa, eikä hän pitänyt sitä mitenkään erikoisena-toisin kuin muu yhtye. Teksti on Axl Rosen käsialaa; se kertoo hänen tuonaikaisesta tyttöystävästään. My Michellen aiheena sitä vastoin on yhtyeen jäsenten ystävä Michelle Young. Out ta Get Men teksti kuvaa Axl Rosen hankaluuksia viranomaisten kanssa hänen nuoruudessaan Indianassa ja kappaleen on kerrottu kirjoitetun todella nopeasti. You’re Crazyn sähköinen versio on musiikillisesti eräs nopeimmista kappaleista koko Guns N’ Rosesin repertuaarissa. Alun perin biisi oli akustinen ja lähempänä originaaliasuaan se kuultiin minilp:n G N’ R Lies studiopuolella. Raaka Anything Goes lukeutuu kaikkein varhaisimpiin yhtyeen tuotoksiin, se oli kirjoitettu jo aivan 80-luvun alussa. Mainiosti räimivän kitarasoolon sisältävän Nightrainin aiheena on yhtyeen runsaasti kuluttama halpa viini ja musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan veikeä Mr Brownstone kertoo heroiiniaddiktiosta. Päätösraitaa Rocket Queen ajan hammas on kenties hieman päässyt nakertamaan, mutta kokonaisuutena Appetite for Destructionin voi edelleen sanoa sisältävän menestyksensä ansainnutta, rullaavaa ja ajoittain uhkaavaakin rock n’ rollia. Use Your Illusion-tupla-albumien musiikilliseen monimuotoisuuteen verrattuna Gunnareiden esikoisalbumin musiikilliset vaikutteet olivat yhtyeen keskeisten biisintekijöiden huomattavasta musiikkiorientoituneisuudesta huolimatta vielä suhteellisen kapeat. Slashille Aerosmith ja Stones olivat olleet keskeisimmät esikuvat Axlin digatessa suoraviivaisen rock n' rollin lisäksi esimerkiksi Elton Johnia ja Queenia. Kun unohtaa ajoittain yli äyräiden yltyneen mediasirkuksen ja antaa musiikin puhua puolestaan, ruokahalu yli 30 miljoonaa kappaletta myynyttä klassikkoa kohtaan ei vieläkään sammu.

Torstain terävä:Todelliset blue-eyed soulin taitajat

The (Young) Rascals oli vuosina 1965-1972 aktiivisesti toiminut rockyhtye. Vuosien 1966 ja 1968 välillä New Jerseystä kotoisin ollut kvartetti saavutti yhdeksän top 20:een noussutta singleä. Niiden joukossa oli kolme listaykköstä; Good Lovin', Groovin' sekä People Got To Be Free. Top ten-menestyksiä olivat lisäksi How Can I Be Sure, A Girl Like You sekä A Beautiful Morning. Rock and Roll Hall of Fameen Rascalsit pääsivät vuonna 1997. Hit Parade Hall of Fame oli vuorossa vuonna 2010. Kahta vuotta myöhemmin yhtye teki reunion-esiintymisiä New Yorkissa ja New Jerseyssä. Vuonna 2013 vuorossa oli keikkoja Broadwaylla. Solisti Eddie Brigati, urkuri/solisti Felix Cavaliere, kitaristi Gene Cornish ja rumpali Dino Danelli alkoivat soittaa yhdessä Garfieldissä, New Jerseyssä. Danielia lukuun ottamatta yhtyeen jäsenet olivat aikaisemmin kuuluneet Joey Dee & Starlightersiin. Danelli omasi jazztaustaa ja oli soittanut mm. Lionel Hamptonin orkesterin kanssa. Eddien veli David Brigati lauloi taustoja useilla yhtyeen levytyksillä ja huolehti myös sovituksista ansaiten maineensa eräänlaisena viidentenä yhtyeen jäsenenä. Atlantic Recordsin sainatessa yhtyeen selvisi, että yhtye nimeltä Harmonica Rascals esti newjerseyläiskvartetin levyjen julkaisun The Rascals-nimellä. Manageri Sid Bernsteinin ehdotuksesta nimeksi vaihtui The Young Rascals. Yhtyeen esikoissingle I Ain't Gonna Eat Out My Heart Anymore nousi Kanadassa sijalle 23. Toinen nelivitonen, alkuaan Lemme B Good & The Olympicsin erilaisella tekstillä levyttämä Good Lovin' nousi kärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Hittikimara jatkui seuraavan kahden vuoden ajan. Jo mainittujen suurten menestysten lisäksi jonkinlaista suosiota saavuttivat myös vuonna 1980 Pat Benatarin coveroima You Better Run, Come on Up sekä Lonely Too Long. Erityisen suosittu yhtye oli Kanadassa, missä A Girl Like You, How Can I Be Sure sekä A Beautiful Morning nousivat kaikki listakärkeen.

Vuonna 1968 yhtyeen nimi lyheni muotoon The Rascals ja samana vuonna ilmestyi arvostettu pitkäsoitto Once Upon a Dream. Se sisälsi useita erinomaisia kappaleita, kuten Easy Rollin', Rainy Day, My World sekä nimiraita. Samana vuonna ilmestynyt kokoelma-albumi Time Peace Greatest Hits nousi kärkeen, samoin kuin single People got to be Free, josta muodostui yhtyeen viimeinen listaykkössingle. Singlet Ray of Hope, See, Heaven ja Carry Me Back olivat vielä Kanadassa top ten -menestyksiä. Brigati lähti yhtyeestä vuonna 1970 ja Cornish seuraavana vuonna. Heidän viimeinen albuminsa Rascalsin kanssa oli Search and Nearness, jolta singlenä julkaistiin gospelhenkinen, The Sweet Inspirationsin taustavokalisoima Glory Glory. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen levy Atlantic Recordsilla Cavalieren ja Danellin siirtäessä yhtyeen Columbia Recordsille kesällä 1971.Rascalsin seuraavilla pitkäsoitoilla Peaceful World ja Island of Real Cavaliere siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazzia ja gospelia. Kitaristina niillä kuultiin Buzzy Faitenia, joka oli soittanut muun muassa Paul Butterfield Blues Bandissa. Kitaristina ehti ennen yhtyeen hajoamista vierailla myös muun muassa Iron Butterflysta tuttu Danny Weis. Cavaliere julkaisi 70-luvulla useita soololevyjä. Cornish ja Danelli jatkoivat musisointia yhtyeissä Bulldog ja Fotomaker. Vuonna 1982 Danelli liittyi Steven Van Zantin Disciples of Soul -yhtyeeseen ja oli mukana sen kahdella ensimmäisellä albumilla. Ensimmäinen Rascalsin reunion totetui vuonna 1988, tosin Brigati ei tuolloin ollut mukana. Huhtikuussa 2010 oli vuorossa koko kvartetin paluukonsertti New Yorkissa. The Rascals:Once Upon a Dream -paluukiertue oli Steven ja Mauren Van Zantin tuottama. Se alkoi kuudella konsertilla New Yorkin Capitol-teatterissa. Niitä seurasi 14 esiintymistä Richard Rodgersin Broadway-teatterissa huhti-toukokuussa 2013. Touko-marraskuussa 2013 kiertue siirtyi tien päälle ja esiintymisiä järjestettiin eri kaupungeissa Yhdysvaltain itärannikolla.  18. heinäkuuta 2009 Eddie Brigati ja Felix Cavaliere pääsivät laulunkirjoittajien Hall of Fameen.

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen katurockin merkkipaalu studiossa ja lavalla

Smack:In Your Face 1982–1990

Smack oli kotimaisen katurockin keskeisin yhtye, joka oli opiskellut Doorsinsa, Stoogesinsa ja MC5:nsa ne omaan tuotantoonsa erinomaisesti sulattaen. Jo vuonna 1988 ilmestynyt tupla State of Independence oli mainio kokoelma, ja solisti Clauden kuoltua uusintajulkaisuina bonusmateriaalilla höystettyinä ilmestyivät Smackin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, On You sekä Rattlesnake Bite. Smack ansaitsi kuitenkin laajan kokoelman ja pitkälti basisti Jimi Seron ansiosta sellainen ilmestyi vuonna 2007 In Your Facen muodossa. Tuplan ykköscd sisältää tarkoin valittuja studioäänitteitä kaikilta Smackin pitkäsoitoilta ja mukana on myös niiden ulkopuolella julkaistuja kultahippuja. Biisiedustus paljastaa Smackin tuotannon laadukkuuden:Rujolta debyytiltä mukana ovat esimerkiksi sellaiset ehdottomuudet, kuin raivoisa krapulakuvaus Good Morning Headache, riffikilleri Run Rabbit Run sekä slovarimpi, todella upea Completely Alone. Smackin kaikkein legendaarisimpiin vetoihin lukeutuva Criminal on mukana originaalina singleversiona. Kakkospitkäsoitto Rattlesnake Biten huippuihin lukeutuvat erityisesti uhkaava Nearby the Hanging Tree, ärhäkästi revittelevä Pass That Bottle sekä balladiosastolla Smackin ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Somehere Out of the Day. Salvation-pitkäsoittoon ehdittäessä yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut jo useampikin muutos.

Lontoossa purkitettu albumi oli lopullinen näyttö Smackin kyvyistä. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat esimerkiksi rytmiikaltaan mielenkiintoinen Set My Love On You, eräänlaisesta nimiraidasta käyvä, tyylikkään iskevä Love is the Only Salvation sekä melkoiseksi hitiksi muodostunut Look Around. Smackin viimeinen albumi Racical ei kokonaisuutena yltänyt edeltäjiensä tasolle, mutta myös sillä on huippuhetkensä, kuten Little Sister ja singlenä ilmestynyt Mad Animal Shuffle. Pitkäsoittojen ulkopuolella ilmestynyttä herkkua edustaa erityisesti Paint It Black-maxilta alkuaan löytyvä, upeasti rullaava (I Think I’m gonna) Buy This Town. Kakkoscd:ltä löytyvät, 80-luvun lopussa taltioidut 24 ennenjulkaisematonta livebiisiä ovat kuitenkin ne, jotka ensisijaisesti tekevät In Your Facesta niin kiinnostavan julkaisun, kuin se on. Ajallisesti ne sisältävät poimintoja kaikilta neljältä Smackin albumilta. Mukana ovat esimerkiksi Some Fun, Icedrops, Hellhounds on My Tail ja Set Me Free. Coverosastolla on tarjolla myös muutamia todellisia helmiä etenkin Freen Wishing Wellin ja Bo Diddleyn/New York Dollsin Pillsin versioiden myötä. Huippuhetkiin lukeutuu ehdottomasti myös kappaleista Pass That Bottle ja Route 66 muodostuva medley. Liveäänitykset ovat toki osittain melkoisen rupisia, mutta niiden historiallinen arvo on kiistaton. Smack säilyy ikuisesti eräänä 80-luvun loppupuolen kovimmista kotimaisista englanninkielisistä rockyhtyeistä. Jos pitäisi valita vain yksi yhtyeen tuotos, valinta voisi laajuutensa ansiosta mainiosti osua juuri In Your Faceen.

Ilari ”Claude” Peltola 23. heinäkuuta 1966–22. syyskuuta 1996.

Tiistain tukeva:Kanadalainen hardrockin ja jazzin taitaja

21. heinäkuuta 1962 syntynyt Karen Lynn Greening, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Lee Aaron, on kanadalainen rock- ja jazzlaulajatar. 80-luvulla hän saavutti useita singlehittejä, kuten Metal Queen ja Whatcha Do to My Body. Ontariossa syntynyt Lee aloitti laulamisen koulun musikaaleissa viisivuotiaana.  15-vuotiaana Lee löydettiin laulamasta musiikkituotannoista ja häntä pyydettiin liittymään mukaan paikalliseen rockyhtyeeseen nimeltä Lee Aaron. Edelleen high schoolia käynyt Lee lauloi ja soitti saksofonia ja koskettimia yhtyeen ensimmäisessä line upissa. Vuonna 1982 ilmestyneellä debyyttialbumilla Lee Aaron Project taustamuusikkoina kuultiin Toronton musiikkiskenen keskeisiä ammattilaisia. Englannissa kyseistä pitkäsoittoa oli saatavilla ainoastaan importina, mutta se herätti siinä määrin kiinnostusta, että Lee Aaron pääsi esiintymään Readingin festivaaleille. Vuoden 1984 pitkäsoitto Metal Queen johti rahakkaaseen sopimukseen Attic Recordsin kanssa. Albumin levyttämisen aikaan kitaristi John Albani liittyi yhtyeeseen. Aaronin kanssa hän muodosti biisintekijätiimin, jonka yhteistyö kesti 11 vuoden ajan. Vuosien 1984 ja 1992 välillä Aaron keikkaili lähes tauotta. Hän teki yli 20 kiertuetta Euroopassa ja konsertoi myös Yhdysvalloissa ja Japanissa. Kuudesta pitkäsoitosta menestyksekkäimmäksi osoittautui vuonna 1989 ilmestynyt Bodyrock, joka myi kotimaassaan tuplaplatinaa. Vuonna 1992 Aaron perusti oman levy-yhtiönsä Hip Chip Musicin. Sen kautta hän on julkaissut kaksi pitkäsoittoa; vuonna 1994 ilmestyneen albumin Emotional Rain, jolla hän teki yhteistyötä esimerkiksi David Bowien Tin Machine -yhtyeestä tutuksi tulleen Reeves Gabrelsin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt 2preciious oli myönteiset arviot saavuttanut, mutta vähemmän menestyksekäs projektilevy, jonka yhteydessä Lee käytti oikeaa etunimeään Karen. Vuonna 1997 hän alkoi laajentaa musiikillista ilmaisuaan bluesin ja jazzin suuntaan. Vuonna 2000 Barking Dog Musicin kautta ilmestyi seuraava pitkäsoitto Slick Chick. Sen tiimoilta Lee esiintyi useilla jazzfestivaaleilla Kanadassa ja Euroopassa. Vuonna 2002 Aaronia pyydettiin koe-esiintymiseen Modern Baroque Opera Companyn kanssa. Hänet hyväksyttiin mukaan ja Aaron osallistui ALCAN Performing Arts -palkinnon voittaneeseen produktioon nimeltä 101 Songs for the Marquis de Sade.  Vuonna 2004 ilmestynyt Aaronin järjestyksessään 11. studioalbumi Beautiful Things yhdisti poppia ja jazzia. Hän jatkaa esiintymisiään niin rockin kuin jazzin parissa. Kesäkuussa 2011 artisti teki uuden aluevaltauksen tehdessään debyyttikeikkansa Sweden Rockissa. Maaliskuussa 2016 Aaron julkaisi ensimmäisen rockia edustavan albuminsa yli 20 vuoteen. Pitkäsoiton Fire and Gasoline julkaisijana oli artistin oma levy-yhtiö Big Sister Records. Myöhemmin samaisena vuonna Aaron tuli valituksi Brampton Arts Walk of Fameen ja esiintyi hardrockfestivaali Rockinghamissa Nottighamissa, Britanniassa. Vuoden 2017 aikana Aaron teki useita esiintymisiä Saksassa ja konsertoi lisäksi Bang Your Head-festivaalilla sekä Lontoossa  ja Wolverhamptonissa.

Maanantain mainio:Eräs innovatiivisimmista brittiyhtyeistä

Birminghamissa toukokuussa 1964 perustettu The Moody Blues lukeutuu rockin keskeisiin innovaattoreihin. Se yhdisti musiikkiinsa vaikutteita klassisesta musiikista erityisesti sinfoniaorkesterin kanssa työstämällään, vuonna 1967 ilmestyneellä klassikkoalbumillaan Days of the Future Passed. Kaiken kaikkiaan yhtye on myynyt yli 70 miljoonaa pitkäsoittoa. Moody Bluesin nykyisessä line upissa on yksi originaalijäsen; rumpali Graeme Edge ja legendaarisinta miehistöä edustavat myös kitaristi Justin Hayword ja basisti John Lodge. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Edge, Ray Thomas, Mike Pinder, kitaristi/solisti Denny Laine ja basisti Clint Warwick. Manageri Alex Murrey auttoi levytyssopimuksen solmimisessa Decca Recordsin kanssa. Debyyttisingle Steal Your Heart Awayn b-puolen Lose Your Money yhtye esitti suositussa musiikkiohjelmassa Ready Steady Go. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt coverversio Bessie Banksin kappaleesta Go Now tuli merkitsemään yhtyeen läpimurtoa. Kotimaassa siitä muodostui Moody Bluesin ainoa listakärkeen noussut single ja myös Amerikassa kappale sijoittui kymmenenneksi. Denny Cordellin tuottama debyyttipitkäsoitto Magnificent Moodies ilmestyi vuonna 1965. Se sisälsi sekä r & b-lainoja että kaksikon Laine/Pinder käsialaa olleita originaaleja. Samaisen vuoden toukokuussa ilmestynyt single From the Bottom of My Heart menestyi kohtuullisesti nousten sijalle 22. Single Boulevard de la Madeleine seurasi lokakuussa vain muutamia päiviä Denny Lainen yhtyeestä eroamisen jälkeen. Samaisen vuoden marraskuussa yhtye kasaantui uudelleen kokoonpanolla, johon tulivat mukaan Hayward ja Lodge. Edellistä yhtyeelle oli suositellut Eric Burdon & The Animals. Uusi levytyssopimus syntyi Deccan alamerkin Deram Recordsin kanssa.

 

 Marraskuussa 1967 ilmestynyt kakkosalbumi Days of the Future Passed merkitsi tyylillisesti melko voimakasta irtiottoa yhtyeen debyyttipitkäsoittoon verrattuna. Se saavutti kultalevyn ja sijan 27. brittilistalla. Tony Clarken tuottamalla albumilla kuultiin myös Lontoon Festival Orchestraa. Singlepoiminta Nights in White Satin sijoittui aluksi brittilistalla sijalle 19., mutta top ten- hitti siitä muodostui vasta uusintajulkaisunsa myötä vuonna 1972. Vuonna 1968 ilmestynyt seuraava albumi In Search of the Lost Chord jatkoi laadukasta tasoa. Siltä poimittu single Ride My See Saw oli top 20-hitti Ranskassa ja kyseinen kappale on edelleen yhtyeen konserttien päätösnumerona. Vuonna 1969 ilmestyneen pitkäsoiton On a Treshold of a Dream keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti Thomasin käsialaa olleet Lazy Day ja Dear Diary. Vielä samana vuonna ehti ilmestyä seuraava pitkäsoitto To Our Children's Children's Children, jolta nostettakoon erityisesti esiin todellinen balladikaunokki Watching and Waiting. Viimeisimmillä pitkäsoitoillaan Moody Bluesin voi todeta edustaneen progressiivista rockia, mutta vuoden 1970 albumi Question of Balance oli tyylillisesti edeltäjiään helpommin omaksuttavissa. Kotimaassaan se nousi listakärkeen ja Amerikassa kolmanneksi. Nimenomaan kyseinen albumi nosti Moody Bluesin todella suosituksi myös Atlantin toisella puolella. Pitkäsoiton singlehittejä olivat Melancholy Man ja Question. Niistä ensin mainittu nousi Ranskassa listakärkeen. Vuoden 1970 Isle of Wightin festivaalilla Moody Blues lukeutui suosituimpiin esiintyjiin. Yhtyeen konsertti on julkaistu sekä cd, että dvd-formaatissa. Seuraavilla pitkäsoitoillaan, vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Every Good Boy Deserves A Favour ja seuraavana vuonna julkaistulla longarilla Seventh Sojourn Moody Blues palasi tavaramerkikseen muodostuneeseen, runsasta orkestraatiota hyödyntäneeseen musiikilliseen ilmaisuun. Every Good Boy Deserves A Favourin singlehitti oli Story in Your Eyes ja Seventh Sojourn nousi Amerikassa listakärkeen. Seuraavaksi Moody Blues seurasi esimerkiksi Beatlesin jalanjälkiä perustamalla oman levy-yhtiönsä Treshold Recordsin. Sille levyttäneistä yhtyeistä mainittakoon esimerkiksi blues/hardrockyhtye Trapetze. Keväällä 1974 Aasian-kiertueeseen huipentuneen maailmankiertueen jälkeen yhtye piti ensimmäisen pitemmän taukonsa. Seuraavan kerran yhtye päätti levyttää vuonna 1977. Octave-niminen pitkäsoitto ilmestyi seuraaavana vuonna. Vuonna 2003 ilmestyi yhtyeen tuorein studioalbumi December (The Moody Blues Album). Vuonna 2015 Moody Blues konsertoi tiiviisti Britanniassa ja Yhdysvalloissa keikkailun huipentuessa Glastonbury Festivaalile 27. kesäkuuta. Originaali solisti ja huilisti Ray Thomas menehtyi 4. tammikuuta 2018 76 vuoden ikäisenä. Samaisena vuonna ilmestyi livealbumi ja dvd Days of the Future Passed Live.

Sunnuntain extra:Eräs Motownin suosituimmista lauluyhtyeistä

Martha & The Vandellas, joka tunnettiin vuosina 1967-1972 nimellä Martha Reeves & The Vandellas, oli amerikkalainen lauluyhtye, joka työsti Motown-levy-yhtiölle sarjan singlehittejä 60-luvun aikana. Yhtyeen perustivat vuonna 1960 Annette Beard, Rosalind Asford ja Gloria Williams. Viimeksi mainitun lähdettyä yhtyeestä vuonna 1962 Martha Reevesistä tuli yhtyeen leadvokalisti. Vuosien 1963 ja 1972 aikana yhtye saavutti kymmen top ten-hittiä, joista kaksi nousi listaykkösiksi. Saatuaan levytyssopimuksen Motownin kanssa yhtye saavutti ensimmäisen hittinsä biisintekijätiimi Holland-Dozier-Hollandin käsialaa olleella kappaleella Come and get these memories, joka nousi aina kuudenneksi R&B-listalla. Sitä seurannut (Love is like a) Heatwave oli jo suuri hitti nousten R&B-listan kärkeen ja neljänneksi myös Billboardin listalla. The Who teki kyseisestä kappaleesta melko tuoreeltaan coverversion. Heatwavea seurannut single Quicksand nousi sekin kahdeksanneksi syksyllä 1963. Annette jäi äitiyslomalle ja hänet korvasi The Velvelettesissä aikaisemmin vokalisoinut Betty Kelley. Vandellasin seuraava suurmenestys oli vuonna 1964 listakakkoseksi noussut Dancing in the Street, josta muodostui yhtyeen eräänlainen tunnuskappale. Se menestyi myös Britanniassa. Vuosien 1964 ja 1967 aikana Martha & The Vandellas teki useita muita singlemenestyksiä, joista keskeisimpiä olivat Nowhere to Run, I'm Ready for Love sekä Jimmy Mack, jotka kaikki nousivat top teniin. Yhtye esiintyi myös useissa television musiikkiohjelmissa, joista mainittakoon Ed Sullivan Show ja American Bandstand. Vuonna 1968 Holland, Dozier ja Holland lopettivat yhteistyön esimerkiksi Vandellasien kanssa, mutta yhtye saavutti vielä menestystä Richard Morrisin tuottamilla singleillä Love Bug Leave My Heart Alone ja Honey Chile. Kelley oli saanut lähteä yhtyeestä jo 1967 ja hänen tilalleen tuli Martha Reevesin sisko Louis. Martha oli itse välillä poissa yhtyeestä sairastelun vuoksi, mutta hän toipui ja palasi. Asfordin tilalle tuli toinen The Velvelettesistä aikaisemmin tutuksi tullut solisti Sandra Tilley. Vuonna 1971 yhtye saavutti vielä suuren hitin kappaleella Bless You. Seuraavana vuonna Martha ilmoitti aikeistaan siirtyä soolouralle. Hänen soolodebyyttinsä ilmestyi vuonna 1974 MCA Recordsin kautta. Hyvistä arvosteluista huolimatta se ei menestynyt. Rockelämäntyyliä suosinut Martha puhdistautui vuonna 1977. The Vandellasin hajottua Lois Reeves lauloi esimerkiksi Al Greenin levyjen taustalla. Tilley menehtyi aneurysmaan vuonna 1981 ja orginaalijäsen Williams kuoli vuonna 2000. Vaikka Martha & The Vandellas ei enää nykyisin esiinny täystoimisesti, yhtye on silloin tällöin tehnyt reunion-konsertteja. Asford ja Beard ovat mukana kokoonpanosssa, joka tunnetaan nimellä The Original Vandellas. Martha ja hänen siskonsa Louis ja Delphine konsertoivat nimellä Martha Reeves & The Vandellas. Lauluyhtyeiden Hall of Fameen yhtye pääsi vuonna 2003.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittikvarteteista

Lontoossa vuonna 1970 perustettu Queen on eräs menestyneimmistä ja myös keskeisimmistä brittiyhtyeistä kautta aikojen. Sen kokoonpano säilyi muuttumattomana solisti/pianisti Freddie Mercuryn 24. marraskuuta 1991 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor olivat aikaisemmin olleet mukana yhtyeessä Smile, johon taiteilijanimen Freddie Mercury ominut Farrokh Bulsara liittyi. Hänen myötään yhtyeen nimeksi myös vaihtui Queen. Basisti John Deacon oli viimeinen kiinnitys yhtyeen kokoonpanoon. Queenin varhaistuotannossa oli runsaasti vaikutteita niin progesta kuin heavystäkin. Suurta yleisöä miellyttänyt musiikillinen ilmaisu antoi odottaa itseään seuraavalle vuosikymmenelle.  Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1973 ja seuraavana vuonna julkaistu Queen II sisälsi jo hitiksi laskettavissa olevan singlen Seven Seas of Rhye. Niin ikään vuoden 1974 aikana ilmestyä ehtinyt Sheer Heart Attack on tulkittavissa Queenin ensimmäiseksi todelliseksi mestariteokseksi. Ajoittain hyvinkin revittelevää musiikillista tyyliä edustanut albumi tarjosi myös ensimmäisen suuren hittisinglen Killer Queenin muodossa ja myös Now I'm Here menestyi. Queenin varhaistuotannon mestariteos oli loppuvuodesta 1975 ilmestynyt A Night at the Opera. Listakärkeen kavunneen Bohemian Rhapsodyn lisäksi se sisälsi myös monia muita upeita raitoja, joista mainittakoon John Deaconin käsialaa oleva You’re My Best Friend, 39 sekä The Prophet’s Song. Vuonna 1976 ilmestynyt A Day at the Races jatkoi suurmenestyksen lisäksi myös Marx-veljesten elokuvien nimistä napattuja albumien nimiä. Levyn suurin singlemenestys oli upea Somebody to Love. Vuoden 1977 pitkäsoitto News of the World ja seuraavana vuonna julkaistu Jazz jatkoivat menestystä ja myös melkoisen laadukasta tasoa. Suurimpia singlehittejä olivat We Are the Champions, We Will Rock You, Bycicle Race sekä Don’t Stop Me Now. Maininnan ansaitsee lisäksi erityisesti Deaconin käsialaa oleva,todella upea Spread Your Wings. Vuonna 1979 oli vuorossa yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi Live Killers.

Queenin 80-luku alkoi albumilla The Game, jonka hiteistä fifties-henkinen Crazy Little Thing Called Love oli julkaistu jo edellisen vuoden puolella. Toinen suuri menestys pitkäsoitolla oli Another One Bites the Dust. Samaisena vuonna ilmestyi myös yhtyeen vähemmän ikimuistoiseen tuotantoon lukeutuva Flash Gordon, joka on soundtrack samannimiseen elokuvaan. Queenin ensimmäinen Greatest Hits – kokoelma sisälsi uutuutenaan Queenin ja David Bowien yhteissinglen Under Pressure. Vuoden 1982 pitkäsoitto Hot Space ei hittejä sisältänyt, mutta kaikki kääntyi jälleen paremmaksi vuonna 1984 ilmestyneen longarin The Works myötä. Sen suurmenestyksiin lukeutuivat Radio Ga Ga, I Want to Break Free sekä Hammer to Fall. Vuoden 1986 A Kind of Magic jatkoi menestystä erityisesti nimiraidallaan sekä mainiolla Friends Will Be Friendsillä. 80-luvun julkaisut Queenin osalta päätti vuoden 1989 pitkäsoitto The Miracle keskeisimpänä hitteinään  I Want It All, The Invisible Man sekä Breakthru. Legendaarisen kvartetin viralliseksi joutsenlauluksi jäi vuoden 1991 Innuendo hitteinään The Show Must Go On, Headlong sekä I’m Going Slightly Mad. Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistu Greatest Hitsin kakkososa muodostui suurmenestykseksi. Vuonna 1995 julkaistiin postuumisti albumi Made in Heaven. John Deacon jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 1997. Vuoden 2004 lopussa May ja Taylor ilmoittivat tekevänsä seuraavana vuonna Queenin nimissä kiertueen kokoonpanolla, jossa solistina vaikutti Freestä ja Bad Companysta ensisijaisesti tutuksi tullut Paul Rodgers. Vuonna 2008 ilmestyi uusi pitkäsoitto Cosmos Rocks. Tuoreempiin Queenin levyjulkaisuihin lukeutuu Live at the Rainbow, joka sisältää konsertin juuri suursuosion kynnyksellä olleelta yhtyeeltä reilun 40 vuoden takaa. Queenin vaikutus lukuisiin yhtyeisiin ja artisteihin on kiistaton. Keskeisimmistä yhtyeen diggareista ja vaikutteiden ottajista mainittakoon pikaisesti Guns N’ Roses, Extreme sekä Kansas.

Perjantain pohjat:Black Sabbathin basistitaituri ja tekstinikkari

17. heinäkuuta 1949 syntynyt Terence Michael Joseph, eli Geezer Butler on englantilainen basisti ja biisintekijä. Ensisijaisesti hänet muistetaan pitkäaikaisesta jäsenyydestään Black Sabbathissa. Butler oli yhtyeen keskeinen tekstintekijä. Muita yhtyeitä, joissa Geezer on soittanut, ovat Heaven & Hell, GZR sekä Ozzy Osbournen yhtye. Lempinimen Geezer hän sai kahdeksanvuotiaana koulussa. Hän kutsui kaikkia miespuolisia henkilöitä tuolla nimellä, vrt. englannin guy ja sai lopulta itse kyseisen nimen. Butler varttui työväenluokkaisessa irlantilaiskatolisessa perheessä. Ensimmäisen yhtyeensä Rare Breed Butler perusti syksyllä 1967. John "Ozzy" Osbourne liittyi pian yhtyeeseen solistiksi. Kitaristi Tony Iommin ja Butlerin yhtyeet  soittivat samassa clubissa. Geezerin ja Osbournen tiet erkanivat välillä, mutta hieman myöhemmin muotoutuneessa yhtyeessä Polka Tulk Blues Band olivat mukana niin Butler, Osbourne, Iommi kuin rumpali Bill Ward. Yhtyeen nimeksi vaihtui Earth, mutta koska Englannista löytyi toinen samanniminen yhtye, alkuvuodesta 1969 nimeksi vaihtui Black Sabbath. Rare Breedissä Butler oli soittanut rytmikitaraa, mutta Tony Iommi teki tiettäväksi, ettei yhtyeessä tarvittu toista kitaristia, joten Geezer siirtyi basson varteen. Black Sabbathin perustamisvaiheessa Butler opiskeli kirjanpitäjäksi ja hän huolehtikin yhtyeen raha-asioista.

Butler lähti Sabbathista vuonna 1984 Born Again -pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Vuonna 1988 Geezer löi hynttyyt yhteen Ozzy Osbournen kanssa ja osallistui No Rest for the Wicked -albumin tiimoilta tehdylle maailmankiertueelle. Black Sabbathiin hän palasi jälleen vuonna 1991. Kyseessä oli Mob Rules- albumin levyttäneen kokoonpanon reunion. Butler erosi jälleen Cross Purposes -pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Vuonna 1995 Butler oli mukana Ozzy Osbournen albumilla Ozzmosis. Samana vuonna hän perusti GZR:n, jonka kanssa levytti pitkäsoiton Plastic Planet. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi sooloalbumi Black Science. Vuonna 1997 Butler myös palasi Sabbathiin ja on ollut jälleen mukana yhtyeessä tuosta asti. Kolmas sooloalbumi Ohmwork ilmestyi vuonna 2005. Lokakuussa 2006 ilmoitettiin, että Butler ja Iommi olivat pistämässä kasaan Sabbath-kokoonpanoa, jossa olivat lisäksi mukana Ronnie James Dio ja Vinnie Appice. Yhtye otti kuitenkin käyttöön nimen Heaven & Hell erottuakseen nykyisestä Sabbath-line upista sekä Osbournen johtamasta, uudelleen kasatusta kiertuebändistä. Iommin ja Osbournen tavoin Butler osallistui Black Sabbathin paluualbumin 13 työstämiseen. Sen tiimoilta tehtiin vuosiin 2012-2014 ajoittunut kiertue. Sabbathin jäähyväiskiertue käynnistyi tammikuussa 2016 ja jatkui seuraavan vuoden helmikuuhun. Vuonna 2023 ilmestyi Butlerin elämäkertateos  Into the Void: From Birth to Black Sabbath—And Beyond. Butler toimi itse mainitun teoksen audiokirjan äänenä.  Butler on eräs ensimmäisistä wah-pedalia käyttäneistä ja instrumenttinsa tavanomaista alemmaksi virittäneistä basisteista. Häntä pidetään yleisesti eräänä vaikutusvaltaisimmista basisteista heavy metallin saralla. Keskeiseksi esikuvakseen hänet nimeävät esimerkiksi Iron Maidenin Steve Harris ja Metallican Jason Newstedt. Butlerille itselleen tärkeimpänä vaikuttajana on toiminut skotlantilainen, ensisijaisesti Creamista tuttu basistivirtuoosi Jack Bruce.

Torstain terävä:Erään brittiläisen rockin klassikon upea esikoisalbumi

 The Police:Outlandos D' Amour

Marraskuun toisena 1978 julkaistu Outlandos D' Amour on brittiläisen The Police-yhtyeen esikoisalbumi. Hittisinglet Roxanne, I Can't Stand Losing You ja So Lonely sisältänyt pitkäsoitto nousi kuudenneksi brittilistalla. Vaikka albumi saavutti ilmestymisaikanaan ristiriitaiset arvostelut, se on myöhemmin kohotettu kaikkien aikojen keskeisimpien esikoislevyjen joukkoon. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan debyyttialbumin listalla Outlandos D' Amour sijoittui sijalle 38. ja 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla sen sijoitus oli 428. Vaikka pitkäsoitolla on vaikutteita reggaesta, popista ja monista muista elementeistä, jotka tulivat määrittelemään The Policen soundin, ovat yhtyeen esikoiselle tunnusomaisia myös punkvaikutteet. Pitkäsoiton avaa nopeatempoinen, slidekitarasoolon sisältävä Next to You. So Lonely tarjoaa reggaevivahteita ja prostituoidusta kertova Roxanne on eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Hole in My Life sisältää jälleen punkvivahteita ja koko trion Sting, Stewart Copeland ja Andy Summers käsialaa oleva Peanuts edustaa punkaggressiota kieli poskessa toteutettuna. Nopeatempoiset Can't Stand Losing You ja Truth Hits Everybody käynnistävät albumin b-puolen. Born in the 50's on sekin musiikilliselta ilmeeltään varsin rokkaava, mutta käsittelee tekstissään esimerkiksi John F Kennedyn kuolemaa ja Kylmää sotaa. Be My Girl-Sally on yhdistelmä Stingin puolivalmiista kappaleesta ja Andy Summersin runosta ja pitkäsoiton päättävä, lähes instrumentaali Masoko Tanga ei albumin kappaleista ainoana ollut standardina mukana yhtyeen keikkasetissä. Can't Stand Losing Youn b-puolena julkaistiin Dead End Job ja So Lonelyn kääntöpuolella julkaistu No Time This Time pääsi mukaan myös The Policen kakkosalbumille Reggatta De Blanc. Pitkäsoitto nauhoitettiin Surrey Soundissa pienellä budjetilla puolen vuoden aikana. Yhtyeen managerina toimineen Miles Copelandin kuultua Roxannen hän kehotti A&M Recordsia julkaisemaan sen singlenä. Toinen pitkäsoitolta poimittu pikkulevy oli Can't Stand Losing You.  The Police promosi aluksi melko vähälle huomiolle jäänyttä albumiaan pienen budjetin kiertueella Yhdysvalloissa. Rundi lisäsi tietoisuutta yhtyeestä ja albumin singlekappaleet alkoivat saavuttaa radiosoittoa Roxannen noustessa brittilistalla kahdenneksitoista ja Can't Stand Losing Youn aina sijalle kaksi.

Keskiviikon klassikko:Eräs countryrockin supertähdistä

15. heinäkuuta 1946 Tusconissa, Arizonassa syntynyt Linda Maria Ronstadt on amerikkalainen country- ja poplaulajatar. Hän on saavuttanut muun muassa toistakymmentä Grammya ja kolme American Music Awardsia. Plakkarissa on myös kultaa, platinaa ja moninkertaista platinaa myyneitä pitkäsoittoja. Ronstadt on myös tehnyt musiikillista yhteistyötä useiden artistien kanssa. Johnny Cashin, Emmylou Harrisin, Dolly Partonin ja Gram Parsonsin kaltaisten countryartistien lisäksi yhteistyökumppaneihin ovat lukeutuneet esimerkiksi Frank Zappa ja Warren Zevon. Ronstadtin lauluääntä on kuultu yli 120 albumilla ja kaiken kaikkiaan hänen levyjään on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Kyseessä on toisin sanoen eräs kaikkien aikojen parhaiten myyneistä artisteista. Ronstadt on julkaissut yli 30 pitkäsoittoa ja saavuttanut 21 top 40-hittiä ja kymmenen top teniin noussutta singleä. Listakakkosia on sinkkujen osalta kertynyt kolme ja näkemys You're No Goodista nousi aina listakärkeen. Billboardin albumilistalla kymmenen pitkäsoittoa on noussut top teniin ja kolme listakärkeen. Syyskuussa 2013 ilmestyi Ronstadtin elämäkerta Simple Dreams:A Musical Memoir. New York Timesin Best Seller -listalla se debytoi top tenissä. Rock and Roll Hall of Fameen Ronstadt pääsi huhtikuussa 2014. Lindan ammattiura solistina alkoi 1960-luvun puolivälissä Bobby Kimmelin ja Kenny Edwardsin kanssa countrya ja folkrockia esittäneessä yhtyeessä The Stone Poneys. Yhtye saavutti hitin coveroimalla Mike Nesmithin käsialaa olleen kappaleen Different Drum. Vuosina 1967-68 yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa. Sooloartistina Ronstadt julkaisi loppuvuodesta 1969 albumin Hand Sown Home Grown. Sitä on kuvattu ensimmäisenä naisartistin tekemänä vaihtoehtoisena countrylevynä.

Maaliskuussa 1970 ilmestynyt toinen sooloalbumi Silk Purse sisälsi debyyttisoolohitin Long Long Time. Vuonna 1971 ilmestyneellä artistin nimikkoalbumilla taustamuusikkoina kuultiin tulevia The Eaglesin jäseniä Don Henleytä, Glen Freytä, Bernie Leadonia ja Randy Meisneria. Vuonna 1973 ilmestynyt neljäs albumi Don't Cry Now sisälsi Ronstadtin ensimmäisen countryhitin Silver Threads and Golden Needles, jonka artisti oli levyttänyt jo soolodebyytilleen. Vaikka suuri menestys antoi vielä odottaa itseään, Ronstadt konsertoi esimerkiksi Neil Youngin ja Jackson Brownen kanssa ja teki useita tv-esiintymisiä. Hän tutustui myös Emmylou Harrisiin ja kaksikosta tuli hyvät ystävät ja musiikilliset yhteistyökumppanit. Linda oli siis levyttänyt jo useita laadukkaita pitkäsoittoja, mutta lopullista kaupallista läpimurtoa tuli merkitsemään vasta vuonna 1974 ilmestynyt albumi Heart Like A Wheel. Se nousi aina Billboardin listakärkeen. Ronstadtin covereista tuli suosittuja ja hän esitteli suurelle yleisölle useita keskeisiä lauluntekijöitä. Heart Like A Wheelin sinkuista You're No Good oli ykkönen ja näkemys Everly Brothersin When Will I Be Lovedista kakkonen. I Can't Help It (If I'm Still in Love with You) toi Ronstadtille ensimmäisen Grammyn parhaasta countryvokaaliesityksestä. Syyskuussa 1975 ilmestynyt seuraava pitkäsoitto Prisoner in Disguise nousi Billboardilla viiden suosituimman joukkoon ja myi yli miljoona kappaletta.

 Singleinä julkaistiin Love is a Rose sekä Heatwave, näkemys Martha & The Vandellasin hitistä. Molemmat nousivat viiden suosituimman joukkoon; edellinen Billboardin country-, ja jälkimmäinen poplistalla. Vuonna 1976 ilmestyi järjestyksessään kolmas Ronstadtin platinaa myynyt pitkäsoitto Hasten Down the Wind. Hän ansaitsi albumista Grammyn ja osallistui tällä kertaa albumin työstämiseen myös biisintekijänä. Näkemys Willie Nelsonin klassikosta Crazy nousi countrylistalla top teniin alkuvuodesta 1977. Saman vuoden lopussa ilmestynyt albumi Simple Dreams oli Billboardin listakärjessä viisi viikkoa ja sisälsi useita singlehittejä. Niihin lukeutuivat Roy Orbisonin Blue Bayou, Buddy Hollyn It's So Easy sekä Warren Zevonin kirjoittama Poor Poor Pitiful Me. Vuonna 1978 ilmestynyt Living in the USA oli Ronstadtin kolmas listakärkeen noussut albumi. Sen hittisingle oli Ooh Baby Baby ja albumi myi kotimaassaan yli kolme miljoonaa kappaletta.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä amerikkalaisyhtyeistä

The Byrds oli yhdysvaltalainen, vuonna 1964 Los Angelesissa perustettu rockyhtye. Uransa aikana se koki useita miehistönvaihdoksia, mutta solisti/kitaristi Roger, eli vuoteen 1967 saakka Jim McGuinn säilyi The Byrdsin johtohahmona yhtyeen vuonna 1973 ajoittuneeseen hajoamiseen asti. Yhtyeen tunnetuimpiin jäseniin kuuluu lisäksi varsinkin Crosby, Stills, Nash and Youngista tutuksi tullut kitaristi/solisti David Crosby. Vaikka yhtyeen huippusuosio käsitti ainoastaan vuodet 1965-1966, kriitikot nostavat The Byrdsin aivan vuosikymmenen vaikutusvaltaisimpien rockyhtyeiden joukkoon. Vaikka The Byrds mielletään ensisijaisesti folkrockin edustajaksi, vaikutti yhtye omalta osaltaan myös psykedeelisen rockin ja countryrockin kehitykseen. The Byrdsin tavaramerkeistä käyneet stemmalaulu ja McGuinnin 12-kielisen Rickenbacker-kitaran heleä soundi ovat osaltaan saaneet olla inspiraation lähteenä popmusiikille vuosikymmeniksi eteenpäin. The Byrdsin keväällä 1965 ilmestynyt näkemys Bob Dylanin Mr Tambourine Manista nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin. Samaisen vuoden kesällä ilmestynyt samanniminen albumi edusti myös varsin hyvää tasoa. Omasta tuotannosta pitkäsoitolta kannattaa erityisesti nostaa esiin rytmikitaristi Gene Clarkin käsialaa ollut Feel A Whole Lot Better. Lokakuussa 1965 The Byrds julkaisi coverin Pete Seegerin kappaleesta Turn! Turn! Turn! Se nousi kotimaassaan listakärkeen ja joulukuussa seurasi samanniminen, myönteiset arvostelut saavuttanut pitkäsoitto. The Byrdsin seuraava single oli osaltaan psykedeelisen rockin peruskiviä muurannut Eight Miles High. Lentopelosta kärsinyt Gene Clark erosi yhtyeestä. Sittemmin hän levytti hyvät arviot saavuttaneita, mutta kaupallisesti vähemmälle huomiolle jääneitä albumeita. Clark kuoli vatsahaavaan keväällä 1991. Heinäkuussa 1966 ilmestyi The Byrdsin kolmas pitkäsoitto Fifth Dimension. Sillä yhtye jatkoi ensisijaisesti psykedeelisen rockin parissa.

Gene Clarkin lähdön jälkeen  Chris Hillmanin osuus yhtyeen kolmantena solistina muodostui keskeiseksi. Kotimaassaan albumi saavutti sijan 24. ja The Byrds palasi studioon jo samaisen vuoden lopussa. Helmikuussa 1967 ilmestynyt yhtyeen neljäs pitkäsoitto Younger Than Yesterday oli edeltäjäänsä monipuolisempi sisältäen psykedelian lisäksi vaikutteita folk- ja countryrockista. Se saavutti edeltäjäänsä myönteisemmät arvostelut ja sijoittui Billboardin listalla edeltäjänsä tavoin sijalle 24. Singlehitti So You Want to Be A Rock N' Roll Starrin lisäksi albumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat McGuinnin ja Crosbyn yhteistyötä edustava Renaissance Fair sekä Chris Hillmanin sävellykset, jotka veivät yhtyettä kohti countryrockia, tyylisuuntaa, joka oli tuleva puhkeamaan täydelliseen kukkaansa The Byrdsin hieman myöhäisemmässä tuotannossa. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto oli tammikuussa 1968 ilmestynyt Notorious Byrd Brothers. Esimakuna siltä oli jo edellisen vuoden lokakuussa julkaistu Gerry Coffinin ja Carole Kingin käsialaa ollut Never Goin' Back. Jo ilmestymisaikanaan myönteiset arvostelut saavuttanutta albumia pidetään edelleen eräänä The Byrdsin laadukkaimmista. Kaupallisesti se oli silti pettymys sijoittuen ainoastaan sijalle 47. Billboardin listalla. David Crosby erotettiin yhtyeestä lokakuussa 1967 ja rumpali Michael Clark oli lähtenyt jo hieman aikaisemmin. Hänet korvasi Hillmanin serkku Kevin Kelley. Gram Parsons palkattiin aluksi kosketinsoittajaksi, mutta hän siirtyi kitaran varteen. Parsonsin pesti The Byrdsissä jäi lyhyeksi, mutta hänen osuutensa vuoden 1968 countryrockia edustaneella pitkäsoitolla Sweetheart of the Rodeo oli varsin keskeinen. Hän vaikutti yhtyeen uudenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun ja oli solistina raidoilla You're Still on My Mind, Life in Prison ja Hickory Wind. Pitkäsoitto ilmestyi elokuussa 1968 lähes kaksi kuukautta Parsonsin yhtyeestä eromaisen jälkeen. Laadukkuudestaan huolimatta Sweetheart of the Rodeosta muodostui The Byrdsin huonoimmin myynyt pitkäsoitto.

Jo heinäkuussa 1968 yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi oli kiinnitetty sessiokitaristi Clarence White. Pian tämän jälkeen Hillman seurasi Parsonsia Flying Burrito Brothers -yhtyeeseen. Hänen tilalleen kiinnitettiin John York, joka oli ollut mukana Sir Douglas Quintetissä ja toiminut myös sessiomuusikkona The Mamas and the Papasille. Äänitykset seuraavaa pitkäsoittoa Dr Byrds & Mr Hyde varten alkoivat lokakuussa. Maaliskuussa 1969 ilmestynyt albumi saavutti melko myönteiset arviot. Heinä-elokuussa samana vuonna yhtye työsti albumin The Ballad of Easy Rider, joka koostui ensisijaisesti covermateriaalista; mukana oli ainoastaan kolme originaalisävellystä. Nimikappale oli luonnollisesti mukana samana vuonna ilmestyneessä kulttielokuvassa Easy Rider. Tuplakitarointia harjoittanut McGuinnin ja Whiten liidaama yhtye oli elementissään konserttikontekstissa. Syyskuussa 1970 ilmestynyt nimetön tupla-albumi oli vaihteeksi menestys niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa. Tupla-albumin toinen levy oli taltioitu livenä. Heinäkuussa 1971 ilmestynyt Byrdmaniax saavutti heikommat arvostelut, mutta sen seuraajaan, jo saman vuoden marraskuussa ilmestyneeseen pitkäsoittoon Father Along suhtauduttiin suopeammin. The Byrdin originaalikvintetti palasi jo vuonna 1972 ja seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestynyt, yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto saavutti ristiriitaisen vastaanoton. Rock and Roll Hall of Fameen The Byrds pääsi tammikuussa 1991 ja useat yhtyeen jäsenistä ovat luoneet merkittävän soolouran.

Maanantain mainio:Discokuningattaren monipuolinen tupla-albumi

 Donna Summer:Bad Girls

 25. huhtikuuta 1979 Casablanca Recordsin julkaisema Bad Girls on Donna Summerin seitsemäs studioalbumi. Alun perin tupla-albumina julkaistu levy on monipuolinen kokonaisuus, jonka tyylien kirjo kattaa discon, funkin ja soulin lisäksi myös rockin ja countryn. Bad Girlsistä muodostui Summerin uran suurin menestys. Kotimaassaan albumi saavutti kolminkertaisesti platinaa ja maailmanlaajuisesti sitä on mennyt kaupaksi yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Bad Girlsiä olivat mukana työstämässä Donnan vakioyhteistyökumppanit Giorgio Moroder ja Pete Bellotte, mutta myös useita uusia ammattilaisia. Tupla-albumin ilmestymisen aikoihin discomusiikki oli edelleen suosittua, mutta myös esimerkiksi heavy- ja punkrock olivat niin ikään muodostuneet voimakkaasti esillä olleiksi musiikkigenreiksi. Bad Girlsistä muodostuikin kenties Donnan uran monipuolisin albumikokonaisuus. Tupla-albumin ensimmäiset singlepoiminnat Hot Stuff ja nimikappale Bad Girls nousivat molemmat Yhdysvalloissa listakärkeen ja kolmas pikkulevy Dim All the Lights oli sekin parhaimmillaan kakkossijalla. Singleistä ensiksi mainittu voitti parhaan naisrockvokaalisuorituksen Grammyn ja nousi uudelleen suosituksi 90-luvulla oltuaan mukana brittiläisessä elokuvassa The Full Monty. Kotimaassaan Bad Girlsistä muodostui Donnan toinen peräkkäinen listakärkeen noussut albumi. Kotimaassaan se nousi ykkössijalle 14. heinäkuuta 1979 ja saavutti saman sijoituksen Kanadan RPM 100 -albumilistalla, missä se pysytteli kärjessä kolmen viikon ajan. Vuoden 1979 lopuksi Casablanca Records julkaisi Summerilta tuplakokoelman Greatest Hits. Se sisälsi myös muutaman uuden kappaleen, kuten hitiksi muodostuneen On the Radion. Artistilla ja levy-yhtiöllä oli eriävät näkemykset Summerin tulevasta musiikillisesta tyylistä ja Donna solmikin uuden sopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Ensimmäinen uudella levy-yhtiöllä julkaistu albumi The Wanderer sisälsi vaikutteita uudesta aallosta. Casablanca julkaisi Bad Girlsiltä singleformaatissa lisäksi kappaleet Sunset People ja Walk Away, joista jälkimmäinen oli top 40-menestys. Walk Away Greatest Hits 1977-1980-niminen kokoelma oli hieman laajempi retrospektiivinen katsaus Summerin uraan ja vuonna 2003 Universal, jolla oli oikeudet Casablancan backkatalogiin, julkaisi Bad Girlsin digitaalisesti remasteroituna ja laajennettuna deluxe-versiona.

Sunnuntain extra:Kiss raskaimmillaan

Kiss:Creatures of the Night

Kissin tuotannossa yhtyeen 80-luvun alussa julkaisemat pitkäsoitot eivät muodostuneet erityisen suuriksi myyntimenestyksiksi. Kuitenkin niillä on vankat diggarinsa. Vuoden 1980 Unmasked edusti parhaimmillaan varsin onnistunutta voimapoppia. Shandi-hitin lisäksi kyseinen pitkäsoitto sisältää Two Sides of the Coinin, Naked Cityn ja Torpedo Girlin kaltaisia iskeviä kappaleita. Vuoden 1981 Music from the Elder oli kunnianhimoinen yritys progressiivisen rockin suuntaan ja myös kyseinen albumi sisälsi pienen hitin World Without Heroesin ansiosta. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Creatures of the Nightilla Kiss palasi jälleen onnistuneesti sittenkin ominta alaansa edustavan todellisen jytämusiikin pariin. Paul Stanleyn, Gene Simmonsin ja Eric Carrin lisäksi kyseisellä albumilla musisoi kitaristi Vinnie Vincent, vaikka hän saikin nimensä ja kuvansa vasta Creatures of the Nightia seuranneen Kissin pitkäsoiton Lick It Upin kanteen. Kyseessä oli myös se Kiss-levy, jonka kannessa yhtye esiintyi viimein ilman maskeja. Vinnie Vincent myös osallistui useamman Creatures of the Nightin kappaleen sävellystyöhön. Pitkäsoiton kirkkaimmat helmet ovat Eric Carrin maittavaa rumputyöskentelyä, kitaravalleja ja Stanleyn erinomaista vokalisointia hyödyntävä nimiraita Creatures of the Night sekä suorastaan hienoisen epätoivon sävyttämä, niin ikään Stanleyn vokalisoima, pakahduttava rakkaudentunnustus I Still Love You. Simmonsin karjuma, hoilottavalla kertosäkeellä kruunattu I Love It Loud lukeutuu myös pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin. Päätösraita War Machine edustaa samantyyppistä musiikillista ilmaisua, kuitenkin sopivasti sofistikoituneemmin. Simmonsin revittelykappaleista koukukkuudessaan pisimmän tikun vetää Saint and Sinner. Myös kitaraosasto pääsee kyseisellä raidalla ääneen kelpo tavalla.  Rock and Roll Hell ja Danger sisältävät kumpikin siinä määrin tarttuvat kertosäkeet, että ne olisivat omanneet hittipotentiaalia. Vaihteeksi Stanleyn leadvokalisoima Keep Me Comin’ edustaa ajoittain suoranaisesta Kissin tavaramerkistä käynyttä murskarockia kekseliäiden riffien kera. Killer tarjoaa uhkaavaa riffittelyä Simmonsin yllättävän onnistuneen vokalisoinnin kruunaamana. Todella monen rockharrastus alkoi toki Kissin tuotannosta pitkäsoitosta Animalize 31 vuotta sitten ja 80-luvun alun albumien jälkeisestä tuotannosta myös Asylum sisältää Tears Are Fallingin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia kultajyviä. Väittäisin silti yön otusten olevan Kissin kovin aikaansaannos 80-luvun osalta. Yhtyeen kymmenes studioalbumi on muuten omistettu Casablanca Recordsin perustajalle Neil Bogartille, joka menehtyi syöpään pitkäsoiton levyttämisen aikaan.

Eric "Fox" Carr 12. heinäkuuta 1950-24. marraskuuta 1991.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittikitaristeista

12. heinäkuuta 1947 syntynyt ja 21. marraskuuta 2022 edesmennyt John Peter Wilkinson, eli Wilko Johnson oli englantilainen kitaristi, biisintekijä, solisti ja näyttelijä. Hänen 70-lukuinen uransa identifioituu voimakkaasti pubrockyhtye Dr. Feelgoodiin. Canvey Islandilla, Essexissä syntynyt Wilko kävi Westcliff High Schoolia ja soitti useissa paikallisissa yhtyeissä ennen siirtymistään opiskelemaan Newcastle Upon Tynen yliopistoon. Siellä hänen oppiaineitaan olivat englanti ja kirjallisuus.  Valmistumisensa jälkeen Johnson asui Intiassa. Kotiseudulleen palattuaan hän soitti yhtyeessä Pigboy Charlie Band. Siitä kehittyi vuonna 1971 perustettu Dr. Feelgood. Vuonna 1972 Johnson toimi vajaan vuoden ajan englannin opettajana. Ensimmäisen Fender Telecasterinsa Johnson osti vuonna 1965. Hän soittaa edelleen vuoden 1962 mallia edustavaa Telecasteria. Sormityylinsä ansiosta Johnson pystyi soittamaan samanaikaisesti riffejä, sooloja ja rytmikitaraa. Hänen keskeisin esikuvansa oli The Pirates-yhtyeen kitaristi Mick Green. Johnsonin kitarointi oli essentiaalinen osa varhaisen Dr. Feelgoodin soundia. Johnson oli mukana yhtyeen neljällä ensimmäisellä pitkäsoitolla; albumeilla Down By the Jetty, Malpractise, livelevyllä Stupidity sekä Sneakin' Suspicion. Wilkon aikana julkaistiin myös viisi singleä, näiden joukossa klassikot Roxette ja Back in the Night. Ainoa listoille noussut single oli kuitenkin Sneakin' Suspicionin nimiraita. Pitkäsoittojen osalta Stupidity nousi listakärkeen kotimaassaan. Johnson lähti Feelgoodista huhtikuussa 1977. Jo samana vuonna hän perusti yhtyeen Solid Senders. Se solmi sopimuksen Virgin Recordsin kanssa seuraavana vuonna ja julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton. The Wilko Johnson Band soitti Front Row Festivaalilla, kolmeviikkoisessa Hope and Anchor -tapahtumassa Islingtonissa marras-joulukuussa 1977. Festivaalin esityksistä kasattiin myös tupla-albumi ja Wilko Johnson Bandilta mukana ovat kappaleet Dr Feelgood ja Twenty Yards Behind. Brittilistalla levy saavutti 28. sijan.

Vuonna 1980 Johnson liittyi Ian Duryn yhtyeeseen The Blockheads. Hänen toinen albuminsa Ice on the Motorway ilmestyi seuraavana vuonna ja Lew Lewisin kanssa työstetty ep Bottle up and go vuonna 1983. Seuraavan vuosikymmenen aikana Johnson julkaisi useita pitkäsoittoja eurooppalaisten levy-yhtiöiden kautta. Vuonna 1998 ilmestyi albumi Going Back Home ja Japanissa taltioitu livelevy Don't Let Your Daddy Know vuonna 2000. Viisi vuotta myöhemmin ilmestyi studioalbumi Red Hot Rocking Blues. Kyseessä oli coverlevy, joka sisälsi näkemyksiä esimerkiksi Sonny Boy Williamsonin, Bob Dylanin ja Van Morrisonin tuotannosta. Vuosina 2005-2006 seurasi konsertointia The Hamstersin ja John Otwayn kanssa. Vuonna 2009 ilmestyi Dr. Feelgoodista kertova, Julian Templen ohjaama dokumenttielokuva Oil City Confidential, jossa Johnson luonnollisesti oli mukana. Vuonna 2011 Johnson lämmitteli The Stranglersiä yhtyeen Black & Blue -nimisellä brittikiertueella. Samaisen vuoden huhtikuussa Johnson soitti useita loppuunmyytyjä konsertteja Irlannissa Kilkenny Rhythm and Roots -festivaalilla. Toukokuussa 2012 ilmestyi Johnsonin elämäkerta Looking Back at Me, jonka hän oli työstänyt Zoe Howen kanssa. Alkuvuodesta 2013 Johnson ilmoitti sairastavansa vakavaa syöpäsairautta ja tekevänsä jäähyväiskiertueen. Esiintymisen Madness-yhtyeen kanssa maaliskuussa olisi pitänyt olla Johnsonin kaikkien aikojen viimeinen.  Heinäkuussa seurasi kuitenkin konsertti Village Green Festivaalilla. Maalis-huhtikuussa 2014 Johnson lämmitteli Status Quon legendaarisen originaalikvartetin konsertteja. Huhtikuussa hän meni 11 tuntia kestäneeseen leikkaukseen sairautensa tiimoilta ja ilmoitti parantumisestaan lokakuussa. Tammikuussa 2013 Johnsonille oli luvattu ainoastaan yhdeksän kuukautta elinaikaa. Wilko Johnsonin vaikutus lukuisiin keskeisiin rockin tekijöihin on huomattava ja hänen diggareikseen ovat tunnustautuneet esimerkiksi John Lydon, Paul Weller sekä Madnessin solisti Suggs. The Who-solisti Roger Daltreyn kanssa  vuonna 2014 työstetystä albumista Going Back Home muodostui suuri menestys ja se nousi brittilistalla kolmanneksi.

Perjantain pohjat:Uraauurtava rockrumpalitar

 Kymmenes heinäkuuta 1959 Long Beachissa, Kaliforniassa syntynyt ja 21. lokakuuta 2006 menehtynyt Sandy West oli laulaja, biisintekijä ja rumpali. Hän oli yksi The Runaways-yhtyeen perustajajäsenistä. Kyseinen naisista koostunut hardrockyhtye oli lajissaan ensimmäinen laajaa kaupallista suosiota saavuttanut. Sandy Pesavento sai ensimmäisen rumpusettinsä yhdeksänvuotiaana isoäidiltään. Hän oli kova 60- ja 70-lukujen rockmusiikin diggari ja alkoi soittaa välittömästi ja säännöllisesti. Hänellä oli luonnollista lahjakkuutta ja 13-vuotiaana hän soitti paikallisissa yhtyeissä. 15-vuotiaana Sandy tapasi Joan Jettin ja Kim Fowleyn ja The Runaways muotoutui. Sandyllä oli kunnianhimo soittaa ammattimaisesti ja hän etsi aktiivisesti soittokumppaneita ja muita musiikkialan vaikuttajia. Vuonna 1975 Kim Fowley antoi Westille toisen nuoren muusikon, Joan Jettin numeron. Kaksikon soittaessa läpi tiettyjä biisejä heidän välillään oli synergiaa. Jettin ja Westin soitettua Kim Fowleylle tämä lupasi etsiä yhtyeeseen muita muusikoita, heidän joukossaan Lita Ford ja Cherie Currie. Kierrettyään maailmaa ja levytettyään neljän vuoden ajan The Runaways hajosi vuonna 1979. Kuten niin usein levyteollisuudessa, yhtyeen jäsenille ei jäänyt jäljelle kovin runsaasti tuloja yhtyeen aktiivikaudelta. West pyrki jatkamaan uraansa ammattimuusikkona. Hän soitti eteläkalifornialaisten muusikoiden kanssa, julkaisi ep:n The Beat is Back ja perusti Sandy West Bandin, mutta yhdestäkään kyseisistä projekteista ei tullut erityisen menestyksekästä. Niinpä West joutuikin työskentelemään musiikkialan ulkopuolella. West oli mukana elokuvassa Edgeplay:The Film about The Runaways, jonka ohjasi yhtyeen basisti Victory Tischler-Blue. Vuonna 2005 runsaasti tupakoineella Westillä todettiin kurkkusyöpä. Hän menehtyi 21. lokakuuta 2006 ainoastaan 47-vuotiaana. Cherie Currie piti Westiä rockin historian parhaana naisrumpalina. Time Magazine kuvasi Westiä uraauurtavana rockrumpalina.

Torstain terävä:Jazztaustaa omannut klassikkorumpali

Yhdeksäs heinäkuuta 1946 syntynyt ja 12. marraskuuta 2008 edesmennyt John Ronald "Mitch" Mitchell oli englantilainen rumpalilahjakkuus, joka muistetaan ensisijaisesti yhteistyöstään Jimi Hendrixin kanssa. Ollessaan teini Mitchell esiintyi lastenohjelmassa nimeltä Jennings and Derbyshire. Vuonna 1960 hänellä oli pääosa brittiläisessä elokuvassa Bottoms Up with Jimmy Edvards. Muusikoksi Mitchell päätyi työskennellessään kouluaikanaan viikonloppuisin Jim Marshallin soitinliikkeessä. Uransa alkuvaiheessa Mitchell saavutti huomattavaa musiikillista kokemusta keikka- ja sessiomuusikkona. Hän teki yhteistyötä muun muassa Johnny Harris & The Shadesin, The Pretty Thingsin, The Riot Squadin, Georgie Fame and the Blue Flamesin ja The Whon kanssa. Viimeksi mainittu tapahtui vaiheessa, jolloin Doug Sandom oli eronnut yhtyeestä, mutta Keith Moon ei vielä ollut mukana sen kokoonpanossa. Mitchellin koesoitto Jimi Hendrixille tapahtui lokakuussa 1966. Hän korvasi alkuaan rumpaliksi kaavaillun Aunsley Dunbarin. Mitchellin osuus Hendrixin musiikissa on laajasti ja syvästi arvostettua. Mitchellillä oli kyky tarjota kaikkien aikojen kitaristille kiinnostavia rytmillisiä alustoja. Keskeisiä esimerkkejä Mitchellin taidoista Hendrixin kanssa edustavat esimerkiksi kappaleet Manic Depression, Fire, Third Stone from the Sun, Stepping Stone, Little Miss Strange ja Voodoo Chile (Slight Return). Mitchell omasi jazztaustaa ja monien lontoolaisten aikalaistensa tavoin hänen vaikuttaneita rumpaleita olivat Elvin Jones, Max Roach ja Joe Morello. Mitchell vaikutti The Jimi Hendrix Experiencessä lokakuusta 1966 toukokuuhun 1969. Lisäksi hän oli mukana elokuussa 1969 Hendrixin Woodstock-kokoonpanossa ja vuoden 1970 versiossa Experiencestä, jossa basistina vaikutti Billy Cox. Postuumisti kyseinen line up tunnettiin nimellä Cry of Love Band.

Joulukuussa 1968 Mitchell oli mukana Rolling Stonesin Rock and Roll Circuksessa superyhtyeessä The Dirty Mac John Lennonin, Keith Richardsin ja Eric Claptonin kanssa. Kyseinen ryhmä levytti coverin Beatlesin Yer Bluesista ja jamin nimeltä Whole Lotta Yoko. Mitchell teki musiikillista yhteistyötä Jack Bruce & Friendsissä, jonka kokoonpanoon kuului myös fuusiojazzkitaristi ja The Eleventh House- yhtyeen johtohahmo Larry Coryell. Mitchell osallistui Miles Davisin klassikkoalbumi Bitches Brewn demosessioihin, mutta ei ollut mukana varsinaisella levyllä. Eddie Kramerin kanssa hän viimeisteli tuotantotyön Hendrixin postuumeilla albumeilla The Cry of Love ja Rainbow Bridge. Vuonna 1972 hän perusti kitaristien Mike Pinera ja April Lawton kanssa yhtyeen Ramatam. Kyseinen kokoonpano levytti ensimmäisen yhtyeen kahdesta albumista ja lämmitteli Emerson Lake and Palmeria useissa konserteissa. Itse asiassa Mitchell olisi ollut tarjolla jopa kyseisen trion rumpaliksi. Ramatam ei menestynyt kaupallisesti ja Mitchell erosi yhtyeestä ennen sen toista albumia. Cozy Powellin tuuraajana Mitchell soitti Terry Reidin, Jack Brucen ja Jeff Beckin kanssa. John Halseyn kanssa hän soitti 70-luvun jamikokoonpanossa Hinkley's Heroes. Kyseessä oli ainoa kerta, kun Mitchell soitti toisen rumpalin kanssa. Vuonna 1974 Mitchell kävi koesoitossa Paul McCartneyn Wingsille, mutta hävisi paikkansa kolikonheitossa Geoff Brittonille.

70-luvun loppupuolelta 90-luvulle Mitchell asui Euroopassa. Hän levytti ja konsertoi satunnaisesti. Vuonna 1986 Mitchell teki yhteistyötä jazzmuusikko Greg Parkerin kanssa ja oli mukana Junior Brownin albumilla Long Walk Back. Hän osallistui myös useisiin Hendrixiin liittyneisiin levytyksiin ja haastatteluihin. Vuonna 1999 Mitchell oli osa Gypsy Sun Experienceä Billy Coxin ja kitaristi Gary Serkinin kanssa. Hän oli mukana Bruce Cameronin albumilla Midnight Daydream Billy Coxin, Jack Brucen ja Buddy Milesin tavoin. Vuonna 2005 Rolling Stone nimesi Mitchellin kaikkien aikojen 23:ksi parhaaksi rumpaliksi. The Policen Stewart Copeland on maininnut Are You Experiencedin kaikkien aikojen suosikkialbumikseen. Elämänsä loppuajat vuonna 2008 Mitchellillä kuluivat Experience Hendrix Tourin merkeissä. Kuukauden kestänyt kiertue vieraili Yhdysvalloissa 18 kaupungissa ja päättyi Portlandiin, Oregoon. Mukana olivat lisäksi muun muassa Billy Cox, Buddy Guy, Doorsin Robbie Krieger ja Aerosmithin Brad Whitford. Mitchell kuoli luonnollisesti nukkuessaan 12. marraskuuta 2008. Hän oli ollut jo vuosien ajan huonossa kunnossa alkoholiongelmien takia. Hän oli pisimpään hengissä säilynyt The Jimi Hendrix Experiencen jäsen. Eräs kaikkien aikojen rumpaleista on haudattu Seattleen.

Keskiviikon klassikko:Eräs rockin kaikkien aikojen keulahahmoista

Ronald Belford alias Bon Scott oli yhdeksäs heinäkuuta 1946 syntynyt ja 19. helmikuuta 1980 menehtynyt australialainen rocklaulaja, muusikko ja tekstittäjä,  joka muistetaan ensisijaisesti Ac/Dc:n legendaarisimman kauden vokalistina. Scott oli syntynyt Forfairissa ja asui elämänsä viisi ensimmäistä vuotta Skotlannnissa, Kirriemuirissa ennen muuttamistaan Melbourneen, Australiaan vuonna 1952. Perhe asui Sunshinen esikaupunkialueella neljän vuoden ajan ennen muuttamistaan Fremantleen, Australian länsiosaan. Scott muodosti ensimmäisen yhtyeensä, The Spektorsin vuonna 1964 ja toimi sen rumpalina sekä ajoittain myös solistin tehtävissä. Seuraava yhtye oli The Valentines, jossa Scott jakoi solistin vakanssin Vince Lovegroven kanssa. The Valentines levytti useita The Easybeats-yhtyeen George Youngin kirjoittamia kappaleita. Cover Arthur Alexanderin kappaleesta Every Day I Have to Cry nousi paikallistasolla viiden suosituimman joukkoon. Single Juliette sijoittui valtakunnallisesti top 30:een, mutta The Valentines oli tullut tiensä päähän ja hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin. Vuonna 1970 Scott muutti Adelaideen ja liittyi progressiivista rockia soittaneeseen yhtyeeseen Fragernity. Se julkaisi pitkäsoitot Livestock ja Flaming Galath. Vuoden 1973 Britannian-kiertueella yhtyeen nimeksi vaihtui Fang ja se soitti Status Quon ja Geordien lämmittelijänä. Jälkimmäisen solisti Brian Johnson tuli toimimaan Ac/Dc:n vokalistina Scottin kuoleman jälkeen. Australiaan paluun jälkeen Fragernityn toiminta hiljeni. Scottin seuraava yhtye oli The Mount Lofty Rangers, jossa vaikutti lisäksi muun muassa yhtyeessä Headband mukana ollut Peter Head.  Scottin vokalisoimat The Mount Lofty Rangers -äänitteet näkivät päivänvalon Headin julkaisemina vasta vuonna 1996. Kolmas toukokuuta 1974 juovuksissa ollut Scott joutui pahaan moottoripyöräonnettomuuteen.

Siitä toivottuaan Scottilla oli erilaisia työtehtäviä. Vince Lovegrove esitteli Scottin uutta solistia etsineelle Ac/Dc:lle.  Tapaamisen jälkeen Scott oli vakuuttunut, mutta epäili Ac/Dc:n jäseniä liian nuoriksi rokkaamaan. Youngin veljekset taas pitivät Bonia liian iäkkäänä. Scottin mentorin Bruce Howen luona tapahtuneen jamisession jälkeen oli ilmeistä, että Ac/Dc oli löytänyt solistinsa. Myös Fragernity koottiin uudelleen ja sen solistina oli tällä kertaa Jimmy Barnes. Scott korvasi Dave Evansin Ac/Dc:n solistina 24. lokakuuta 1974. Ac/Dc:n ensimmäiset australialaiset albumit High Voltage ja TNT ilmestyivät molemmat vuoden 1975 aikana. Niistä jälkimmäisellä kuultiin jo line upia, jossa Scottin ja Youngin veljesten Angusin ja Malcolmin lisäksi olivat mukana rumpali Phil Rudd ja basisti Mark Evans. Toukokuussa 1976 ilmestynyt maailmanlaajuinen esikoispitkäsoitto High Voltage sisälsi ensisijaisesti kappaleita originaalilta TNT:ltä, mutta myös muutaman sen edeltäjältä. Seuraava pitkäsoitto Dirty Deeds Done Dirt Cheap seurasi saman vuoden marraskuussa, mutta Yhdysvalloissa se ilmestyi vasta vuonna 1981 hieman eriävän biisilistan kera. Seuraavina vuosina ilmestyivät klassikkoalbumit Let There Be Rock ja Powerage. Niistä jälkimmäisellä kuultiin jo uutta basistia Cliff Williamsia. Monet pitävät Poweragea yhtyeen aliarvostetuimpana albumina. Siltä poimittiin silti suhteellisen hyvin menestynyt single Rock N' Roll Damnation, joka nousi sijalle 24. Glasgown Apollo-teatterissa soitetusta konsertista julkaistiin legendaarisen maineen saavuttanut livelevy If You Want Blood, You've Got It.

 Vuonna 1979 ilmestyneen ja Robert "Mutt" Langen tuottaman pitkäsoiton Highway to Hell myötä Ac/Dc breikkasi lopullisesti maailmanlaajuisesti ja yhtyeestä muodostui eräs suurimmista hardrocknimistä. Yhdysvalloissa albumi nousi sijalle 17. 15. helmikuuta 1980 Angus ja Malcolm Young työstivät kappaleita Have A Drink on Me ja Let Me Put My Love into You, joissa Scott oli mukana pikemmin rumpalin ominaisuudessa kuin tekstittäjänä tai solistina. 19. helmikuuta 33-vuotias Scott poistui lontoolaisesta pubista nimeltä The Music Machine rankan juopottelun jälkeen. Hänet jätettiin nukkumaan Alistair Kinnearin omistamaan Renault 5:een Etelä-Lontoossa. Seuraavana aamuna hänet todettiin kuolleeksi. Viranomaiset kutsuttiin paikalle ja Scott kiidätettiin sairaalaan Camberwellin King's Collegessa, missä hänet julistettiin kuolleeksi saapuessaan. Kuolinsyyksi todettiin akuutti alkoholimyrkytys. Bonin kuoleman jälkeen Ac/Dc:n jäsenet olivat kahden vaiheilla jatkon suhteen. He uskoivat Bonin halunneen heidän jatkavan ja uudeksi solistiksi kiinnitettiin Geordien Brian Johnson. Viisi kuukautta myöhemmin yhtye viimeisteli kaikkien aikojen myydyimpiin lukeutuvan pitkäsoiton Back in Black, jonka kappaleista Hells Bells ja nimiraita oli omistettu Bonin muistolle. Scott on tunnustettu  rockin kaikkien aikojen keskeisimpien keulahahmojen joukkoon. Vuonna 2003 hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Ac/Dc:n jäsenenä ja seuraavan vuoden heinäkuun numerossaan Classic Rock nimesi Scottin kaikkien aikojen rocksolistiksi esimerkiksi ennen Robert Plantia.