Sunnuntain extra:Deep Purplen lähes instrumentaali vuoden 1971 tuotantoa edustava kappale

The Mule on brittiläisen hardrockyhtyeen Deep Purplen alun perin vuonna 1971 julkaistulla studioalbumilla Fireball ilmestynyt kappale. The Mule tuli tunnetuksi liveversioistaan, sillä niihin sisältyi aina Ian Paicen rumpusoolo. The Mulen studioversion avaa kymmenen sekunnin mittainen tamburiiniosuus, jonka jälkeen kitaristi Richie Blackmore, basisti Roger Glover, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice tulevat mukaan biisiin. Fanfaaria muistuttava kappaleen aloittava kitarariffi kestää noin minuutin, jonka jälkeen solisti Ian Gillan aloittaa vokalisointinsa. Kappaleen kolme ja puoli viimeistä minuuttia ovat täysin instrumentaaleja ja AllMusic onkin kuvannut The Mulea Deep Purplen kenties parhaaksi instrumentaalikappaleeksi. Se kuului Purplen keikkasettiin vuosien 1971-1973 välisillä kiertueilla. Elokuussa 1972 The Mulesta taltioitu liveversio pääsi mukaan yhtyeen tuplakonserttitaltioinnille Made in Japan. Mainitussa liveversiossa, kuten valtaosassa muita, Ian Paice soittaa kuusiminuuttisen rumpusoolon. The Mulen liveversioissa kappaleen alussa kuultava kitarariffi toistuu lopussa. Vaikka kappale ei kuulunut Purplen keikkasettiin vuosien 1973 ja 1976 välillä, Blackmore soitti The Mulen kitarariffin Paicen kappaleen You Fool No One osaksi siirtyneen rumpusoolon jälkeen. Pätkä The Mulesta kuullaan myös Purplen boxin Live in Europe 1993 improvisaatio-osuudessa.

Lauantain pitkä:Hardcorepunkin kehitykseen keskeisesti vaikuttanut ja musiikillista ilmaisuaan laajentanut yhdysvaltalaisyhtye

Dead Kennedys on yhdysvaltalainen San Franciscossa, Kaliforniassa vuonna 1978 perustettu punkrockyhtye. Kahdeksanvuotisen aktiiviuransa aikana yhtyeestä muodostui eräs keskeisimmistä hardcorepunkin edustajista. Dead Kennedysin lyriikat olivat luonteeltaan poliittisia ja poliittisiin hahmoihin ja järjestelmään kohdistuneen satiirin ohella yhtye löysi satiiria myös populaarikulttuurista ja jopa punkliikkeestä itsestään. Dead Kennedysin aktiivikausi ajoittui vuosien 1978 ja 1986 välille ja mainittuna ajanjaksona yhtyeen provokatiiviset lyriikat ja kansitaide herättivät ristiriitaisia tunteita. Useat levykaupat kieltäytyivät myymästä yhtyeen levyjä ja 80-luvun puolivälin tienoilla Dead Kennedysin solisti ja ensisijainen lyyrikko Jello Biafra kampanjoi aktiivisesti Parents Music Resource Centeriä vastaan. Dead Kennedys julkaisi neljä pitkäsoittoa ja yhden ep:n ennen vuoteen 1986 ajoittunutta hajoamistaan. Sen jälkeen Biafra jatkoi musiikin työstämistä esimerkiksi D.O.A.:n, NoMeansNon sekä omien yhtyeidensä Lard ja Guantanamo School of Medicine kanssa. Lisäksi hän julkaisi useita puhelevyjä. Vuonna 2000 Biafra hävisi yhtyetovereitaan vastaan käydyn oikeusjutun biisinkirjoituskrediiteistä ja maksamattomista rojalteista. Vuonna 2001 Dead Kennedys teki paluun ilman Biafraa ja yhtyeessä on sittemmin kuultu useita eri  leadvokalisteja. Dead Kennedys perustettiin kesäkuussa 1978 San Franciscossa East Bay Rayn, eli Raymond Pepperellin etsittyä Mabuhay Gardensissa todentamansa ska-punkkonsertin innoittamana soittokumppaneita sanomalehti The Recycleriin laittamallaan ilmoituksella. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Jello Biafra, eli Eric Reed Boucher, kitaristi East Bay Ray, basisti Klaus Flouride, eli Geoffrey Lyal, rytmikitaristi 6025, eli Carlos Cadona ja rumpali/perkussionisti Ted, eli Bruce Slesinger. Mainittu lineup nauhoitti yhtyeen ensimmäiset demot. Debyyttikeikkansa Dead Kennedys soitti 19. heinäkuuta 1978 Mahubay Gardensissa konsertissa, jonka pääesiintyjiä olivat DV 8 and Negative Trend ja The Offs. Paikallisissa keikkapaikoissa Dead Kennedys soitti lukuisia keikkoja. Provokatiivisen nimensä vuoksi yhtye esiintyi usein salanimillä, kuten The DK's, The Sharks, The Creamsicle ja The Pink Twinkies. 6025 jätti yhtyeen maaliskuussa 1979 epäselvissä olosuhteissa, jotka tulkittiin musiikillisiksi erimielisyyksiksi. Mainitun vuoden kesäkuussa Biafran ja East Bay Rayn itsenäinen yhtiö Alternative Tentacles julkaisi Dead Kennedysin debyyttisinglen California Über Alles. Yhtyeen itärannikolla tekemä kiertue ei kerännyt runsaaasti yleisöä, olihan kyseessä uusi ja suhteellisen tuntematon yhtye, jolla ei ollut toistaiseksi esikoisalbumia julkaistuna. Alkuvuodesta 1980 yhtye nauhoitti ja julkaisi singlen Holiday in Cambodia. Kesäkuussa Dead Kennedys nauhoitti esikoisalbuminsa Fresh Fruit for Rotting Vegetables, jonka julkaisijana syyskuussa 1980 oli brittiläinen levy-yhtiö Cherry Red. Brittilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 33. ja myöhemmin monet levy-yhtiöt ovat julkaisseet sen uudestaan. Albumin 25-vuotisjuhlapainos sisältää bonuksenaan 55-minuuttisen dvd:n, joka dokumentoi sen työstämistä ja yhtyeen varhaisia vuosia. 25. maaliskuuta 1980 Dead Kennedysiä pyydettiin esiintymään Bay Music Awardsissa antamaan tapahtumalle järjestäjien mukaan määrätynlaista uuden aallon kredibiliteettiä. Dead Kennedysin oli tarkoitus esittää underground-hittinsä California Über Alles. Sovitun agendan sijaan yhtye esitti kuitenkin uuden kappaleensa, tekstiltään provosoivan Pull My Stringsin. Kyseinen liveversio julkaistiin Dead Kennedysin kokoelma-albumilla Give Me Convenience Or Give Me Death. Siitä ei milloinkaan levytetty studioversiota ja myös livenä se esitettiin ainoastaan Bay Music Awardsissa. Tammikuussa 1981 Ted ilmoitti jättävänsä yhtyeen luodakseen uran arkkitehtuurin parissa. Hän lupasi etsiä itsellleen korvaajan yhtyeessä. Ted soitti viimeisen konserttinsa mainitun vuoden helmikuussa ja hänen paikkansa yhtyeessä otti D. H. Peligro, eli Darren Henley. Samoihin aikoihin East Bay Ray oli yrittänyt painostaa muita yhtyeen jäseniä solmimaan levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön Polydor Recordsin kanssa. Biafra painotti jättävänsä yhtyeen, jos sen muut jäsenet halusivat solmia sopimuksen mainitun levy-yhtiön kanssa. Myös East Bay Ray väitti Biafran vastustaneen Polydorin kanssa solmittua sopimusta. Sitä ei kuitenkaan syntynyt, kun levy-yhtiössä kuultiin yhtyeen seuraavan singlen olevan nimeltään Too Drunk to Fuck. Kun se toukokuussa 1981 julkaistiin, kappale herätti Britanniassa voimakasta ristiriitaa, sillä BBC:llä pelättiin kappaleen nousevan top 30:een. Se jäi tyystin vaille radiosoittoa, vaikka Top of the Popsissa dj Tony Blackburn mainitsi kappaleen nimeksi Too Drunk ja esittäjäksi The Kennedysin. Peligron liityttyä yhtyeeseen se siirtyi aggressiivisempaan hardcore/trash-soundiin vuonna 1981 ilmestyneellä ep:llä In God We Trust, Inc. Lyriikoidensa osalta albumi sisälsi siihen mennessä Biafran purevinta sosiaalista ja poliittista kommentaatiota. Moral Majorityn, Nazzi Punks Fuck Off!:in ja We've Got a Bigger Problem Nown kaltaiset kappaleet sijoittivatkin Dead Kennedysin sosiaalisen protestin puhemiehiksi siinä, missä Dog Bite, Rawhidesta levytetty cover ja useiden kappaleiden alkuun sijoitetut vitsi-introt toivat esiin yhtyeen huvittavampaa puolta.

Vuonna 1982 ilmestyi Dead Kennedysin toinen täyspitkä albumi Plastic Surgery Disasters. Dead Kennedysin musiikki oli kehittynyt lyhyen ajan kuluessa ja mainitulla albumilla yhtye siirtyikin innovatiivisen, jopa jazzvaikutteiseen tyyliin. Lyriikoidensa osalta yhtye vastusti yhdysvaltalaisen poliittisen elämän nousevia elementtejä, kuten uskonnonvapautta, Ronald Reagania ja rikasta joutilasta luokkaa. Yhdysvaltojen lisäksi yhtye konsertoi Euroopassa ja Australiassa saavuttaen underground-tasolla huomattavaa kannatusta. Vaikka Dead Kennedys jatkoi konsertointiaan vuosien 1983 ja 1984 aikana, yhtye ei mainittuina vuosina julkaissut uusia albumeita halutessaan keskittyä Alternative Tentacles-levy-yhtiöön, josta muodostui synonyymi Do It Yourself- vaihtoehtokulttuurille. Mainittuna aikana yhtye silti kirjoitti ja esitti uutta, seuraavalla albumillaan julkaistua tuotantoaan. Joidenkin kyseisten kappaleiden varhaisia versioita nähtiin  Dirk Dirksenin julkaisemalla ja Rhinon uudelleen julkaisemalla videolla DMPO's on Broadway. Vuonna 1985 ilmestyneellä albumillaan Frankenchrist Dead Kennedys osoitti kehittyneensä sekä musiikillisesti että lyriikoidensa osalta. Vaikka mukana oli edelleen myös nopeita ja kovaäänisiä kappaleita, albumin instrumentaatiossa oli mukana trumpetteja ja syntetisaattoreita. Samoihin aikoihin Klaus Flouride julkaisi kokeellisen sooloep:nsä Cha Cha Cha with Mr Flouride. Tekstiensä osalta yhtye jatkoi sosiaalista kommentaatiotaan esimerkiksi MTV Gets Off the Airin ja Jock-O-Rama (Invasion of the Beef Patrol):in kaltaisilla kappaleilla. H R Gigerin maalauksen Penis Landscape sijoittaminen albumin originaaliin kansitaiteeseen johti kuitenkin lopulta oikeusjuttuun. Yhtye kyllästyi enenevässä määrin myös underground-skeneen. Tammikuussa 1986 yhtyeen jäsenet päättivät keskittyä muihin projekteihinsa ja viimeisen keikkansa yhtye soitti 21. helmikuuta. Se jatkoi kuitenkin uusien kappaleiden kirjoittamista. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Biaffran käsialaa olevat Chickenshit Comformist ja Anarchy for Sale. Kesän 1986 aikana yhtye nauhoitti kappaleet viimeiselle albumilleen Bedtime Democracy, joka ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa. Nopeiden kappaleidensa lisäksi se sisälsi jazzia, psykedeliaa ja myös puhetta. Hajoamisestaan yhtye ilmoitti joulukuussa. Biafra kertoi poliittisista näkemyksistään useissa tv-ohjelmissa ja julkaisi monia puhelevyjä. Ray, Flouride ja Peligro siirtyivät myös soolourilleen. Vuonna 2001 viimeksi mainittu kolmikko kasasi Dead Kennedysin uudelleen aikaisemmin Dr. Knowssa vokalisoineen Brandon Cruzin kanssa. Yhtye soitti muutaman konsertin nimellä DK Kennedys, mutta elvytti pian pysyvästi nimen Dead Kennedys. Yhtye soitti Yhdysvalloissa, Euroopassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Venäjällä. Toukokuussa 2003 lähteneen Cruzin paikan otti Jeff Penalty. Manifesto Records on julkaissut yhtyeeltä kaksi retrospektiivistä livealbumia. Multiny on the Bay on kokoelma useista eri konserteista ja se sisältää myös näytteitä Dead Kennedysin viimeiseltä keikalta Biafran kanssa vuonna 1986. Live at the Deaf Club sisältää San Franciscossa vuonna 1979 soitetun konsertin ja se vastaanotti albumeista myönteisemmän vastaanoton. Yhdeksäs lokakuuta 2007 ilmestyi yhtyeen Best of-kokoelma Milking the Secret Cow, joka sisälsi myös ennenjulkaisemattomat livetulkinnat alun perin albumilla Falkenchrist julkaistuista kappaleista Soup is Good Food ja Jock-O-Rama. Jeff Penalty jätti yhtyeen maaliskuussa 2009. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Wynona Ridersissa vokalisoinut Ron "Skip" Greer. Myös D. H. poistui yhtyeen riveistä ja hänen paikkansa keikkarumpalina otti aikaisemmin yhtyeessä Translator soittanut Dave Scheff. 21. elokuuta 2008 Dead Kennedys ilmoitti pitävänsä pidemmän tauon Flouriden ja Peligron terveyteen liittyneiden seikkojen vuoksi. Kesäkuussa 2009 yhtye soitti keikan Santa Rosassa, Kaliforniassa kokoonpanolla, jossa Peligro oli mukana. Elokuussa 2010 Dead Kennedys ilmoitti itärannikolla tekemästään lyhyestä kiertueesta. Se toteutettiin kokoonpanolla, jossa olivat mukana East Bay Ray, Peligro, Greer ja Flouriden korvannut basisti Greg Reeves. Philadelphiassa, New Yorkissa, Bostonissa, Washington DC:ssä, Portlandissa, Mainessa ja Havaijilla vierailleen kiertueen aikana yhtye soitti kappaleesta MTV Get Off the Air päivitettyä versiota MP3 Get Off the Web. Vuosina 2013 ja 2014 Dead Kennedys teki maailmankiertueet soittaen jälkimmäisellä turneella ensisijaisesti Yhdysvalloissa. Yhtye jatkoi konsertointiaan vuosina 2015 ja 2016 ja tällä kertaa myös Etelä-Amerikassa, missä yhtye ei ollut keikkaillut vuoden 2001 jälkeen. Vuonna 2017 Est Bay Ray paljasti punkorientoituneen Riot Festin lähestyneen yhtyettä ja myös Jello Biafraa mahdollisen reunionin tiimoilta. Muut olivat ilmaisseet kiinnostuksensa, mutta Biafra oli kieltäytynyt. 26. huhtikuuta 2019 ilmestynyt livekokoelma DK 40 juhlisti yhtyeen 40 vuotta aikaisemmin ajoittunutta perustamista. D. H. Peligro edesmeni 28. lokakuuta 2022. Hänen kuolemansa jälkeen Dead Kennedys on konsertoinut Britanniassa Santi Guardiolan ja Yhdysvalloissa Steve Wilsonin kanssa.

Perjantain pohjat:Gregg Alexanderin ja Danielle Briseboisin luotsaama yhden albumin julkaissut yhtye

 New Radicals oli Los Angelesissa vuonna 1997 perustettu poprockyhtye. Sen keskeisimmät jäsenet olivat leadvocalseista, kitarasta, biisinkirjoituksesta ja tuotannosta vastannut Gregg Alexander sekä kosketinsoittaja, perkussionisti ja taustavokalisti Danielle Brisebois. Yhtyeeseen kuului lisäksi kiertue- ja studiomuusikoita. Yhtyeen ainoa albumi on vuonna 1998 ilmestynyt Maybe You've Been Brainwashed Too. Mainitun pitkäsoiton tyyliin ovat vaikuttaneet keskeisesti 1970-luvun rock ja soul. Radioystävällisen modernin rockin ja rakkauslaulujen seassa on voimakastakin kritiikkiä kaupallista Amerikkaa kohtaan. New Radicals tunnetaan erityisen hyvin esikoissinglestään You Get What You Give. Mainittu kappale kohosi listakärkeen Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. Viiden suosituimman joukossa You Get What You Give oli Irlannissa, Skotlannissa ja Britanniassa. Myös Billboardin listalla You Get What You Give nousi top 40:ään. Alexander kyllästyi kiertueisiin ja promohaastatteluihin ja niinpä hän hajottikin New Radicalsin kesän 1999 aikana ennen yhtyeen toisen singlen Someday We'll Know ilmestymistä. Alexander keskittyi biisinkirjoittamiseen ja tuotantotöihin toisille artisteille. Alexanderin ja Briseboisin yhteinen biisinkirjoitus jatkui New Radicalsin hajoamisen jälkeen. Vuonna 2015 kaksikon elokuvaan Begin Again kirjoittama kappale Lost Stars oli ehdolla parhaan originaalikappaleen Academy Awardin vastaanottajaksi. Hajoamisensa jälkeen New Radicals on vastaanottanut useita tarjouksia uudesta albumista ja kiertueesta, mutta Alexander on kieltäytynyt niistä. 20. tammikuuta 2021 New Radicals kokosi rivinsä ja soitti yhden konsertin Joe Bidenin presidentin virkaanastujaisissa. Elokuussa 2024 yhtye kannatti demokraattista kansalista sopimusta ja julkaisi samalla uudelleen nauhoitetut versiot kappaleistaan Lost Stars ja Murder on the Dancefloor.

Torstain terävä:Merkittävän laulajattaren kakkosalbumi

 Duffy:Endlessly

Britanniassa 26. marraskuuta 2010 A&M Recordsin ja Yhdysvalloissa seitsemäs joulukuuta samaisena vuonna Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Endlessly on Duffyn toinen studioalbumi. Duffy työskenteli mainitulla pitkäsoitolla tiiviisti Albert Hammond Snr:n kanssa ja Endlesslyn kappaleet edustavatkin yhtä lukuun ottamatta kaksikon yhteistyötä. Stuart Price osallistui neljän kappaleen tuotantotyöhön. Yhdysvaltalainen hip hop-yhtye The Roots ja yhdysvaltalainen rumpali, levytuottaja ja dj Questlove olivat myös mukana albumin työstämisessä. Musiikillisesti Endlessly jatkoi Duffyn esikoisalbumin, kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen Rockferryn viitoittamalla soulahtavalla tyylillä, vaikka Duffyn inspiraation lähteinä kakkosalbumillaan olivat lisäksi disco ja soft rock ja tyylillisesti verrokiksi esitettiin esimerkiksi Kylie Minogueta. Duffyn on mainittu kirjoittaneen Endlessly-albumin kolmessa viikossa, mutta sen nauhoituksia työstettiin sekä vuoden 2009 että seuraavan vuoden aikana. Endlessly vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Duffyn falsetto ja vibraattoa sekä kehuttiin että kritisoitiin. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Endlessly ei osoittautunut Duffyn esikoisalbumi Rockferryn veroiseksi menestykseksi. Billboardin listalla pitkäsoitto joutui tyytymään sijaan 72., mutta nousi sitä vastoin top teniin Tanskassa, Suomessa, Kreikassa, Alankomaissa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Britanniassa. Endlessly saavutti kultalevyn neljässä Euroopan maassa Britannia mukaan lukien. Endlesslyltä ainoana singlenä julkaistu Well Well saavutti European Hot 100-listalla sijan 37. ja Britanniassa sijan 41. Kappaleessa kuullaan hip hop-ryhmä The Rootsin rytmisektiota. Duffy promosi Endlesslyä ympäri maailmaa esiintyen useissa tv-ohjelmissa ja antaen lehdistölle runsaasti haastatteluita. Vuonna 2011 Saksassa ilmestyi albumin biisejä sisältävä live-ep. Kiertuetta albumin tiimoilta kaavailtiin, mutta melko pian Endlesslyn ilmestymisen jälkeen Duffy vetäytyi musiikkibisneksestä. Endlesslyn toiseksi singlebiisiksi kaavailtu My Boy jäi julkaisematta, mutta albumin nimikappaleen single mix ilmestyi digitaalisesti. Itse pitkäsoitto ei ole saatavilla missään striimauspalveluissa; ei edes Spotifyssa.

Keskiviikon klassikko:Carly Simonin suurin hitti

 You're So Vain on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carly Simonin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa marraskuussa 1972. Sen lyriikat kertovat itseensä käpertyneestä rakastajasta, jonka henkilöllisyys on ollut spekulaation kohteena. Simon on maininnut You're So Vainin viittaavan kolmeen mieheen, joista hän on nimennyt julkisesti näyttelijä Warren Beattyn. Simon kirjoitti You're So Vainin vuoden sisällä. Kappaleen originaalinimenä oli Bless You Ben, ja sen bassointrosta vastasi Klaus Voormann. You're So Vainissa kuultavat jouset olivat Simonin sovittamia ja Paul Buckmasterin orkestroimia. Alkuvuodesta 1973 You're So Vain nousi listakärkeen Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1994 Billboard julkaisi 50-vuotisjuhlalistansa, jolla You're So Vain saavutti sijan 72. Vuonna 1974 järjestetyissä järjestyksessään 16:issa Grammy Awardseissa You're So Van oli ehdolla vuoden kappaleen, vuoden levyn ja vuoden naispoplaulusuorituksen Grammyjen vastaanottajaksi. The Recording Industry Assosiation of American laatimalla vuosikymmenen kappaleiden listalla You're So Vain saavutti sijan 216. Elokuussa 2014 brittiläinen Ultimate Charts Company nimesi You're So Vainin 1970-luvun äärimmäiseksi kappaleeksi. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla You're So Vainin sijoitus oli 495. Record Worldiin You're So Vainista laaditussa arviossa kappaletta kuvattiin Simonin tuohon mennessä kaupallisimmaksi ja ylistettiin sen lyriikoita, melodiaa ja jousisovituksia. Irlannissa ja Etelä-Afrikassa You're So Vain saavutti neljännen sijan. Billboardin listalle kappale nousi joulukuun toisena 1972, jolloin sen sijoitus oli 99. You're So Vainille kesti viisi viikkoa nousta listakärkeen. Ykkösenä kappale viipyi vuoden 1973 kolme ensimmäistä viikkoa, joiden jälkeen kärkisijalle pääsi Stevie Wonderin Superstition. Alkuvuodesta 1973 You're So Vain viipyi lisäksi kaksi viikkoa Easy Listening-listan kärjessä. Kyseessä oli Simonin ensimmäinen listaykkönen molemmilla listoilla. Britanniassa You're So Vainista muodostui Simonin läpimurtohitti, joka saavutti kolmannen sijan originaalilla julkaisullaan vuonna 1973. Britanniassa You're So Vain oli vuonna 1991 mukana Dunlop Tyresin mainoksessa. Sen tiimoilta kappale julkaistiin uudestaan ja tällä kertaa tuloksena oli sija 41.

Tiistain tukeva:Kreikkalaisen progeyhtyeen joutsenlauluksi jäänyt kunnianhimoinen tupla-albumi

 Aphrorodite's Child:666 Apocalypse of John

Kesäkuussa 1972 Vertigo Recordsin julkaisemana ilmestynyt 666 Apocalypse of John on kreikkalaisen progressiivista rockia edustaneen Aphrodite's Child -yhtyeen kolmas ja joutsenlauluksi jäänyt albumi, jonka ilmestymisen aikaan yhtye oli jo lopettanut toimintansa. Albumin konsepti oli Vangeliksen ja elokuvaohjaaaja Costas Ferrisin käsialaa. Elokuvien osalta sen inspiraation lähteenä oli ollut esimerkiksi Citizen Kane ja musiikin tiimoilta Beatlesin Sergeant Pepper ja The Whon Tommy. Keskeisenä konseptina on raamatun ilmestyskirjan kulttuurienvälinen tulkinta. Ilmestyskirjaan perustuva sirkus esiintyy yleisölle samanaikaisesti, kun todellinen ilmestys tapahtuu sirkusteltan ulkopuolella. Lopussa mainitut ilmestykset muuttuvat yhdeksi. Albumin nauhoitukset alkoivat loppuvuodesta 1970 Pariisissa ja ne saatiin valmiiksi kolmessa kuukaudessa. Aphrodite's Childin jäsenistä  Demis Roussos, Loukas Sideras ja Silver Koulouris olisivat musiikillisesti olleet halukkaista jatkamaan sitä psykedeelistä poppia edustanutta tyyliä, jolla yhtye oli saavuttanut jonkin verran menestystä. Musiikillisesti 666 -albumista muodostui Aphrodite's Childin varhaisempaa tuotantoa kunnianhimoisempi ja kokeellisempi. Albumilla hyödynnettiin aikaisempaa runsaammin sähköisiä kosketinsoittimia, orkestraatiota ja vaikutteita esimerkiksi jazzista ja maailmanmusiikista. Kyseessä on 24 kappaleesta koostuva tupla-albumi, jonka kappaleista ainoastaan kuudessa on mukana vokalisointia. Joissakin biiseissä on kerrontaa ja mukana on myös kappaleita, joissa laulua hyödynnetään instrumenttina. Vaikka 666-albumista ei muodostunut erityistä myyntimenestystä, albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja esimerkiksi IGN:n laatimalla 25 parhaan progealbumin listalla 666 saavutti kolmannen sijan. Albumin kappaleista tunnetuimpiin lukeutuu Demis Roussoksen vokalisoima Four Horsemen.

Maanantain mainio:Myös Cyndi Lauperin coverina menestynyt Jules Shearin sävellys

 All through the Night on Jules Shearin käsialaa oleva kappale, jonka hän levytti vuonna 1983 ilmestyneelle albumilleen Watch Dog. Mainitun biisin tuotannosta vastasi Todd Rundgren. Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Carsin jäsen Elliot Easton oli mukana tuottamassa kappaleesta työstettyä varhaista versiota. Coverversionsa kappaleesta levytti The Carsin lisäksi Cyndi Lauper niin ikään vuonna 1983 ilmestyneelle esikoisalbumilleen She's So Unusual. Hänen versionsa saavutti Billboardin listalla viidennen sijan. Vuonna 2005 Lauper levytti kappaleesta Shaggyn kanssa akustisen tulkinnan albumilleen The Body Acoustic. The Carsin All through the Nightista työstämää coveria ei julkaistu millään yhtyeen albumeista. Shearin pyrkimyksenä oli kirjoittaa All through the Nightista folktyyppinen kappale, mutta Lauperin versiossa hyödynnettiin rumpukonetta. Alun perin hänen tarkoituksenaan oli työstää versiostaan folkhenkinen originaalin tavoin, mutta Lauper muutti mielensä ja levytti All throught the Nightista omankuuloisensa näkemyksen. Yhdysvalloissa se julkaistiin syyskuussa 1984 ja kappale debytoi Billboardin listalla sijalla 49. Parhaan listasijoituksensa, joka oli viides, kappale saavutti kymmenennellä viikolla. All through the Nightista tuli Lauperin neljäs peräkkäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Adult Contemporary-listalla kappale oli parhaimmillaan neljäntenä kolmen viikon ajan. Samalla Lauperista tuli ensimmäinen naisartisti, jonka esikoisalbumilta poimittiin neljä Billboardilla top teniin kohonnutta singleä. Kanadassa All through the Night kohosi RPM-listalla  seitsemänneksi joulukuussa 1984. Seuraavan vuoden tammikuussa single saavutti siellä kultalevyn. Euroopan maista All through the Night menestyi parhaiten Itävallassa, missä kappale nousi viidenneksi ja siitä muodostui Lauperin neljäs viiden suosituimman joukkoon noussut single. Sveitsissä All through the Night oli parhaimmillaan sijalla 16.

Sunnuntain extra:The Kinksin loppuvuoden 1966 singlehitti

Britanniassa 18. marraskuuta 1966 singleformaatissa ilmestynyt Dead End Street on The Kinksin kappale, josta totuttuun tapaan vastasi yhtyeen keskeisin biisintekijä Ray Davies. Kuten useat muut Daviesin kirjoittamat biisit, myös Dead End Streetissä oli kuultavissa jonkinasteista vaikutusta brittiläisestä Music Hall -perinteestä. Alun perin Dead End Street ilmestyi ainoastaan singleformaatissa, mutta sittemmin kappale pääsi erääksi The Kinksin albumin Face to Face cd-version useista bonusbiiseistä. Dead End Streetin lyriikka käsittelee Britannian alempien yhteiskuntaluokkien kokemaa köyhyyttä ja kurjuutta. The Kinksin kotimaassa Dead End Street kohosi singlelistan viidenneksi, mutta Yhdysvalloissa kappaleen listasijoitukseksi jäi 73. New Musical Expressin vuonna 1972 laatiman sadan parhaan singlen listalla Dead End Street saavutti sijan 72. Kappaleesta työstettiin myös mustavalkoinen promovideo, joka oli kuvattu Little Green Streetillä, Pohjois-Lontoossa. Siinä kukin yhtyeen jäsenistä nähtiin haudankaivajana ja myös monissa muissa roolihahmoissa. Dead End Streetin nauhoitusten aikaan basisti Pete Quaife oli väliaikaisesti jättänyt The Kinksin moottoripyörääonnettomuutensa vuoksi ja John Dalton oli ottanut hänen paikkansa. Promovideon kuvaamisen aikaan Quaife oli jo tehnyt paluun The Kinksin riveihin.

Lauantain pitkä:Ensimmäinen Jeff Beckin kitaroima The Yardbirdsin hitti

 Britanniassa neljäs kesäkuuta 1965 ja Yhdysvalloissa toinen heinäkuuta samaisena vuonna ilmestynyt Heart Full of Soul on brittiläisen rockyhtyeen The Yardbirdsin keskeisimpiin hitteihin lukeutuva kappale. Graham Gouldmanin käsialaa oleva biisi on yhtyeen repertuaarissa ensimmäinen, jolla Jeff Beckiä kuullaan soolokitaristina The Yardbirdsin jättäneen Eric Claptonin jälkeen. Ainoastaan kolme kuukautta The Yardbirdsin edellisen hitin For Your Loven jälkeen ilmestynyt Heart Full of Soul kohosi top teniin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja myös monissa muissa maissa. The Yardbirds nauhoitti mainitun kappaleen ensiksi intialaisen sitarin soittajan kanssa. Yhtye ei kuitenkaan ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin ja niinpä Heart Full of Soul nauhoitettiin uudestaan Jeff Beckin soittaessa kyseisen osan sähkiksellä ikään kuin sitaria imitoiden. Tuoreeltaan julkaistussa arviossa Beckin osuutta kuvattiin itämaiseksi kosketukseksi ja musiikkijournalistit ovat kuvanneet Beckin osuutta intialaisvaikutteisen kitaroinnin esittelynä rockmusiikille. Samalla Heart Full of Soul on eräs varhaisimmista esimerkeistä tyylisuunnasta, joka tultiin tuntemaan nimellä raga rock. Heart Full of Soulissa Beck hyödynsi ensi kertaa toden teolla fuzz box- efektiä. Heart Full of Soulista muodostui eräs The Yardbirdsin tuotannon suosituimmista kappaleista ja myös keikkavakioista. Biisistä on julkaistu useita liveversioita, joista varhaisimmissa kitaristina on Beck ja myöhäisemmissä Jimmy Page.  Heart Full of Soul julkaistiin ensiksi albumiformaatissa vuonna 1965 The Yardbirdsin toisella Yhdysvalloissa ilmestyneellä albumilla Having a Rave Up with The Yardbirds. Viisi päivää kappaleen Britannian-julkaisun jälkeen The Yardbirds nauhoitti sen Ken Dodd Showta varten. BBC Radio lähetti mainitun version 20. ja 23. kesäkuuta. Myöhemmin kyseinen versio julkaistiin vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla The Yardbirds...on Air ja sen vuonna 1999 ilmestyneellä uusintapainoksella BBC Sessions. Toisella Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertueellaan The Yardbirds soitti Heart Full of Soulin ja I'm a Manin musiikkivarietee-sarjassa Shivaree. Nauhoitukset tapahtuivat kolmas tammikuuta KABC-tv-studioilla Hollywoodissa ja biisi lähetettiin viisi päivää myöhemmin. Heart Full of Soul-singlen b-puolella julkaistiin instrumentaalikappale Steeled Blues, jossa Beckin kitaran lisäksi kuultiin kelpo tavalla Keith Relfin huulihappua. Kokoelma-albumien osalta Heart Full of Soul pääsi ensiksi mukaan vuonna 1967 ilmestyneelle ja varsin suositulle The Yardbirdsin kokoelma-albumille Greatest Hits. Kappaleesta on julkaistu useita coverversioita, joista mainittakoon Chris Isaakin ja täällä Suomessa Rauli "Badding" Somerjoen levytykset. Niistä viimeksi mainittu ja vuonna 1975 ilmestynyt on Somerjoen albumin Sydän lämpöä täys nimikappale.

Perjantain pohjat:Merkittävän laulaja/lauluntekijän elinaikana ilmestynyt kokoelma-albumi

 Nick Drake:Nick Drake

Elokuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nick Draken nimikkoalbumi on ilmestynyt ainoastaan Yhdysvalloissa. Mainitun pitkäsoiton julkaisu tapahtui pian sen jälkeen, kun Islandin levyjä oli alettu myydä siellä. Tuohon aikaan niiden jakelijana oli Capitol Records.  Nick Draken nimikkoalbumin kappaleista kolme on hänen esikoispitkäsoitoltaan Five Leaves Left, River Man niistä tunnetuimpana ja viisi kakkosalbumiltaan Bryter Layter. Viimeksi mainitun tunnetuinta tuotantoa edustaa Northern Sky. Avattavakantisen albumin valokuvista vastasi Keith Morris. Rolling Stonen Stephen Holden kirjoitti Nick Draken nimikkoalbumista positiivissävyisesti. Hänen mukaansa mainitu pitkäsoitto yhdistää onnistuneesti varioituja elementtejä, jotka ovat olleet tunnusomaisia urbaanin folkrockmusiikin kehitykselle viimeisimpien viiden vuoden aikana. Holden kehui erityisesti kappaleiden melodioita ja sovituksia sekä Draken lauluääntä. Billboardiin albumista laaditun arvion mukaan Drake yhdistää hyvällä maulla elementtejä jazzista, klassisesta musiikista ja popista ja solistina hän kuiskaa sanomansa kuulijaa miellyttävästi.

Torstain terävä:Kotimaisen äijärockin klassikon paluualbumi

 The Ronski Gang:The Elevens

Vuonna 1968 Åminneforsissa perustettu Ronski & Exotic, joka on toiminut vuodesta 1978 lähtien nimellä The Ronski Gang, on pitkäikäisimpiä rockyhtyeitä maassamme. Vuonna 1970 yhtye nappasi popmestaruuden Lahdessa. Ronski & Exotic julkaisi kolme albumia, joista menestynein, eli vuonna 1976 ilmestynyt ja järjestyksessään toinen pitkäsoitto Here We Come! olisi yli 20 000 kappaleen myynnillään nykyisin kevyesti kultalevy. Vuonna 1978 yhtyeen nimeksi vaihtui The Ronski Gang ja samalla Olavi Pekkola siirtyi yhtyeen kitaristiksi Kaj Lindströmin tilalle. Samaiselta vuodelta yhtyeellä on hallussaan yleisöennätys tanssilavojen osalta. Vuonna 1979 ilmestynyt The Ronski Gangin kakkosalbumi Run Don't Walk on Richard Stanleyn tuottama ja yhtyeen pitkäsoitoista se sisältää runsaimmin coverbiisejä. Ronski Gang onnistui siirtämään keikkahurjuutensa onnistuneesti vuonna 1980 julkaistulle ja Kassu Halosen tuottamalle pitkäsoitolleen Night Attack   sekä kolme vuotta myöhemmin ilmestyneelle albumilleen Rock N' Roll. 2000-luvulla Ronski Gang keikkaili harvakseltaan laadun korvatessa määrän mitä onnistuneimmin. Yhtyeen kokoonpanossa ovat sittemmin vaikuttaneet originaalijäsenten, solisti Harry "Ronski" Sjöblomin, rumpali/solisti Hans "Hate" Sjöblomin ja basisti Kaj "Misteri" Eklundin lisäksi kosketinsoittaja Mikko Rintanen, sekä kitaristit Kiffe Sjöblom (Haten poika) ja Vesa Kääpä. Uusi pitkäsoitto The Elevens oli totta 28 vuoden levytystaon jälkeen ja se ilmestyi syksyllä 2011. Ronski Gangin musiikillinen perusolemus oli säilynyt ennallaan, mutta soundit edustivat tätä päivää. Avausraita All Night Long on erinomaisen vitaalinen rockrypistys ja Seventeen omasi niin ikään hittiainesta. Nyanssikkaampi Humbuggin' Me löysi kaivattavan koukkunsa Take It to the Limitin yhdistäessä revittelevään kitarointiinsa oivaltavaa popmelodiaa. Yrmeässä balladissa You're the One Ronskin solistintaidot pääsevät esiin koko komeudessaan. Wicked edustaa onnistuneesti rullaavan melodista tyyliä ja tekstissään vanhoja hyviä aikoja kaipaileva Rock N' Roll on musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan yllättävän sävykäs biisi. Pari harvinaisempaa lainakappaletta värittää kokonaisuutta; Six Days on the Road näistä tunnetuimpana. Hate Sjöblomin vokalisoima Whole Lotta Little More on pitkäsoiton räväkimpiä esityksiä ja All I Want päättää albumin vakuuttavasti ja tyylikkään melodisesti. Ronskin laulusuoritukset ovat laadukkaita ja kappalemateriaali  kokonaisuudessaan varsin vahvaa. Ronski Gangin paluulevy oli varsin  tervetullut ja merkittävä albumijulkaisu.

Keskiviikon klassikko:Rory Gallagherin vuoden 1976 albumi

 Rory Gallagher:Calling Card

24. lokakuuta 1976 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Calling Card on irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin tuotannon kaikkiaan kahdeksas albumi ja samalla kuudes studiolevy. Kyseessä on artistin toinen kaikkiaan neljästä Chrysalis Recordsin julkaisemasta albumista. Deep Purplen ja myöhemmin Rainbown basistina muistettu Roger Glover vastasi albumin tuotannosta Gallagherin kanssa. Calling Card jäi Gallagherin tuotannon viimeiseksi albumiksi, jolla hän teki musiikillista yhteistyötä rumpali Rod d' Athin ja kosketinsoittaja Lou Martinin kanssa. Calling Cardin jälkeen Gallagherin yhtyeen muusikoista ainoastaan basisti Gerry McAvoy jatkoi hänen kanssaan uudessa voimatriossa, jonka rumpaliksi siirtyi Ted McKenna. Kyseinen lineup jatkoi toimintaansa seuraavien viiden vuoden ajan. Calling Cardin nauhoitukset alkoivat Musicland -studioilla Munchenissa kesän 1976 aikana. Gallagher ja Glover olivat tutustuneet Gallagherin soitettua Deep Purplen lämmittelijänä Yhdysvaltain-kiertueella. Gloverin valinta tuottajaksi tuli merkitsemään Gallagherille tietoista pyrkimystä laajentaa musiikillista ilmaisuaan siitä hardrock-tyylistä, jonka edustajana hän oli tuohon mennessä tullut ensisijaisesti tunnetuksi. Tyylillisesti Calling Cardia voikin pitää eräänä Gallagherin tuotannon monipuolisimmista albumeista. Lisäksi mainittu pitkäsoitto heijastaa sitä synergiaa, jonka yhtye oli kehittänyt soitettuaan vuosien ajan yhdessä. Kyseessä oli mainitun lineupin viides ja samalla viimeinen albumi. Calling Card on yleisesti listattu Gallagherin laadukkaimpien albumien joukkoon lukeutuvaksi. Sen kappaleista irlantilainen folkyhtye The Dubliners levytti coverin Barglay and the Grape Ragista vuonna 1992 ilmestyneelle albumilleen 30 Years A-Greying. Vuonna 1999 Buddah Records julkaisi Rory Gallagherin tuotannon albumit remasteroituina ja bonuskappaleita sisältävinä versioina. Informatiivisista kansiteksteistä vastasi Roryn veli Donal Gallagher. Calling Cardin bonuskappaleet ovat Rue the Day ja Public Enemy, joista jälkimmäinen on varhainen versio samaisesta kappaleesta, joka ilmestyi Gallagherin vuonna 1979 julkaistulla albumilla Top Priority.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen popkappaleista

Good Vibrations on Brian Wilsonin säveltämä ja Mike Loven tekstittämä, yhdysvaltalaisen popyhtyeen The Beach Boysin levyttämä kappale. Kymmenes lokakuta 1966 ilmestynyt single muodostui välittömästi sekä myynti, että arviomenestykseksi ja se nousi listakärkeen useissa maissa Britannia ja Yhdysvallat mukaan lukien. Ilmestymisaikanaan kyseessä oli siihen mennessä kallein nauhoitettu single. Myöhemmin Good Vibrations on tunnustettu erääksi rockin historian keskeisimmistä ja arvostetuimmista töistä. Loven kappaleeseen kirjoittamia lyriikoita inspiroi Flower Power-liike. Good Vibrationsin nauhoitus tapahtui kappaleen kirjoituksen mukaisesti ja tyylillisesti se muistutti muita Brian Wilsonin Smile-aikakauden sävellyksiä. Good Vibrations-singlen b-puolella julkaistiin kappale Let's Go Away for a While. Biisiä kaavailtiin mukaan lopulta julkaisematta jääneelle albumille Smile. Good Vibrations pääsi sitä vastoin mukaan syyskuussa 1967 ilmestyneelle pitkäsoitolle Smiley Smile. Brian Wilson nauhoitti Good Vibrationsin yhtyetovereidensa ja studiomuusikoiden kanssa neljässä eri Hollywood-studiossa helmikuun ja syyskuun 1966 välisenä aikana. Kappaleen sävellajissa, tekstuurissa, instrumentaatiossa ja tyylissä on useita dramaattisia muutoksia. Nauhoituksia kertyi kaikkiaan yli 90 tuntia ja tuotannon on arvioitu maksaneen kymmeniä tuhansia dollareita. Yhtyeen kirjoittaja Derek Taylor kutsui Good Vibrationsia taskusinfoniaksi. Se helpotti kehittämään studion käyttöä instrumenttina, saarnasi popkokeilun aaltoa ja vaikutti osaltaan sekä psykedeelisen että progressiivisen rockin kehitykseen. Good Vibrations herätti uudelleen kiinnostusta theraminiin instrumenttina. Good Vibrations oli ehdolla parhaan lauluyhtye-esityksen Grammyn vastaanottajaksi. Grammy Hall of Fameen Good Vibrations pääsi vuonna 1994. Mojo-lehdessä kappale äänestettiin sadan kaikkien aikojen parhaan kappaleen listan kärkisijalle. Rolling Stonen vuosina 2004 ja 2010 laatimien 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Good Vibrations oli kuudentena ja vielä vuoden 2021 vastaavalla listalla sijalla 53. Lisäksi kappale pääsi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Viime vuosina Good Vibrationsia on pidetty Beatlesin vuonna 1967 ilmestyneen A Day in the Lifen ja Queenin 1970-luvun puolivälissä julkaistun Bohemian Rhapsodyn edeltäjänä. Vuonna 1976 Todd Rungren julkaisi Good Vibrationsista levyttämänsä coverin, joka saavutti Billboardin listalla sijan 34. Good Vibrationsia Beach Boysin tuotannossa seurannut single Heroes and Villains saavutti Billboardilla sijan 12. ja oli brittilistalla parhaimmillaan kahdeksantena.

Maanantain mainio:Motownin merkittävä studiorumpali

13. kesäkuuta 1934 syntynyt ja 24. maaliskuuta 2009 edesmennyt Uriel Jones oli yhdysvaltalainen muusikko, joka vaikutti Motownin studioyhtyeessä The Funk Brothersissa 60-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Motownin studiorumpalin Benny Benjaminin terveyden reistaillessa Uriel Jones sai entistä runsaammin työtilaisuuksia Richard "Pistol" Allenin kanssa. Motownin keskeisistä hittikappaleista Jonesin työskentelyä kuultiin esimerkiksi sekä Marvin Gayen ja Tammi Terrillin originaalilevytyksellä Ain't No Mountain High Enoughista että Diana Rossin mainitusta kappaleesta kolme vuotta myöhemmin levyttämällä coverilla, Marvin Gayen I Heard It through the Grapewinella ja Ain't That Peculiarilla, The Temptationsin I Can't Get Nex to Youlla, Ain't Too Proud to Begillä ja Cloud Ninella, Jimmy Ruffinin What Becomes of the Broken Heartedilla, Smokey Robinson & The Miraclesin The Tracks of My Tearsilla ja I Second That Emotionilla ja Stevie Wonderin For Once in My Lifella. Jonesin keskeisiin vaikuttajiin lukeutui jazzrumpali Art Blakey. Jonesin studiosetti koostui  Ludwigin, Slingerlandin, Rogersin ja  Gretschin komponenteista sekä Zildjian-cymbaaleista. Musiikkidiggarit tutustuivat Jonesiin paremmin hänen esiinnyttyään dokumenttielokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Motownin sovittajana toimineen Paul Riserin mukaan Jones oli Motownin rumpaleista funkvaikutteisin. Vuonna 2008 Jones esiintyi Carl Dixon BandTraxs-sessioissa studio A:ssa Detroitissa. Toisen rumpalin Spider Webbin kanssa Jones toteutti Dixonin unelmat kaupungin muusikoiden kunnioittamisesta. Jonesin lisäksi mainittuihin sessioihin osallistuivat  Dennis Coffey, Bob Babbitt, Ray Monette, Robert Jones, Spider Webb, George Katsakis (The Royaltones), Gil Bridges (Rare Earth), Dennis Sheridan, Larry Fratangelo, John Trudell, David Jennings, Mark Burger, George Benson, Ed Gooch ja Rob Bipho. Motownin sovittajana toiminut David Van De Pitte sovitti originaalit, hänelle lähetetyt brittiläiset demot ja myös johti yhtyettä studiossa. Jones menehtyi 74-vuotiaana Dearbornissa, Michiganissa sydänkohtaukseen.

Sunnuntain extra:The Troggsin psykedeliahenkinen singlehitti

 19. toukokuuta 1967 ilmestynyt Night of the Long Grass on brittiläisen rockyhtyeen The Troggsin tuotantoa edustava kappale, joka nousi yhtyeen kotimaassa top 20:een. Alun perin huhtikuun lopussa samaisena vuonna oli ilmoitettu The Troggsin uuden singlen sisältävän kappaleet My Lady ja Girl in Black. Kuitenkin viikko ennen julkaisua  The Troggsin ilmoitettiin vaihtavan uuden singlensä paraatipuoleksi kappaleen Night of the Long Grass. Koska My Lady vedettiin pois markkinoilta niin pian ennen kappaleen odotettua julkaisua, kyseistä singleä ehdittiin solisti Reg Presleyn mukaan painaa 26 000 kappaletta. My Lady julkaistiin kuitenkin Etelä-Afrikassa, samoin kuin Night of the Long Grass, mutta siellä viimeksi mainitun kappaleen b-puolena ilmestyi Hi Hi Hazell Girl in Blackin asemesta. My Lady pääsi myöhemmin mukaan The Troggsin albumille Cellaphone ja Jet Harris julkaisi mainitusta kappaleesta coverinsa singleformaatissa heinäkuussa 1967. Peter Jones laati Night of the Long Grassista Record Miroriin myönteisen arvion. Hän kehui kappaleen lyriikkaa sekä kitara- ja perkussiotaustoja. Laulusoundi kuulosti Jonesin mukaan ikään kuin seinän taakse piilotetulta. Disc and Music Echon vieraana ollut Dusty Springfield kirjoitti Night of the Long Grassista niin ikään myönteisesti. Merkittävä laulajatar kehui kappaleen introa ja Reg Presleyn laulusuoritusta. Dusty ei pitänyt Nigh of the Long Grassia yhtä tarttuvana kuin joitakin The Troggsin aikaisempia levytyksiä. Kappaleessa oli hänen mielestään joka tapaksessa paljon hyviä ideoita ja hän uskoi sen nousevan listalle.

Lauantain pitkä:80-luvun loppupuolella suosittu brittiyhtye

Then Jerico on brittiläinen rockyhtye, joka saavutti 80-luvun aikana Britanniassa viisi top 50:een kohonnutta singleä. Yhtyeen varhaisen kokoonpanon muodostivat solisti Mark Shaw, basisti Jasper Stainthorpe, rumpali Steve Wren ja kitaristi Scott Taylor. Vuonna 1983 Then Jerico heitti keikan Limelight Clubilla New Yorkissa ja seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksensa London Recordsin kanssa. Singlen The Big Sweep lyriikassa kritisoitiin Robert Maxwelliä ja Rupert Murdochia ja niinpä kappaleen julkaisijana oli lopulta biisin tuottajan Martin Rushentin oma yhtiö Immaculate vuonna 1985. Myöhemmin London Records julkaisi mainitun kappaleen rajoitettuna painoksena uuden biisin Fault kanssa. Then Jericon tuotannosta kappaleet Muscle Deep ja The Motive saavuttivat listasijoitukset vuoden 1987 aikana. Shawn ja Owen Daviesin tuottama Then Jericon esikoisalbumi First (Sound of Music) saavutti brittilistalla sijan 35. ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto The Big Area nousi samaisella listalla aina neljänneksi ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Rick Nowels tuotti useita mainitun albumin kappaleista ja siltä toisena singlenä julkaistussa biisissä What Does It Take taustavokalistina kuultiin Belinda Carlislea. Big Arean nimikappale julkaistiin singleformaatissa tammikuussa 1989 ennen samannimistä pitkäsoittoa. Se saavutti brittilistalla sijan 13. ollen samalla Then Jericon suurin hitti. Then Jericon originaali lineup lopetti toimintansa alkuvuodesta 1990. Shaw siirtyi soolouralleen. Hänen ainoaksi sooloalbumikseen jäi vuonna 1991 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Almost. Sen tuotannosta vastasi Duran Duranin Andy Taylor. Singleformaatissa Shawn sooloalbumilta julkaistiin kappaleet Love So Bright ja Under Your Spell. Then Jerico 2:n nimellä Shaw teki Taylorin kanssa clubikeikkoja vuoden 1993 aikana. Vuonna 1998 Shaw laittoi Then Jericon uudelleen kasaan. Eagle Rock julkaisi hänen itse rahoittamansa albumin Orgasmaphobia. Shawn ja Taylorin tuottaman albumin työstämiseen osallistuivat Taylor, Simple Mindsin kosketinsoittaja Mick MacNeil sekä kirjailija Iain Banks. Vuonna 2000 Yeeah! Records julkaisi Then Jerico... Mark Shaw Etc:lle kreditoidun albumin Alive & Exposed, joka oli nauhoitettu kesän 1992 aikana Grand Theatressa, Claphamissa, Lontoossa. Mainitulle albumille sisältyy myös uutta tuotantoa edustava kappale Step into the Light. Vuonna 2012 Then Jericon originaalilineup teki kiertueen. Kitaristeina sille osallistuivat Rob Downes ja Scott Taylor. Seuraavaan vuoteen ajoittui Warner/Rhino Musicin julkaisemaa Then Jericon kokoelma-albumia promonnut Reprise Tour. Then Jericon originaali lineup lopetti toimintansa helmikuussa 2014. Mark Shaw jatkoi kuitenkin uuden kokoonpanon kanssa Let's Rock-festivaaleihin liittyneillä keikoilla touko-heinäkuussa mainittuna vuonna. Vuoteen 2015 ajoittui clubikeikkoja ja seuraavan vuoden kesäkuuhun Let's Rock-festivaaliin liittumut esiintyminen. Mark Shaw on tehnyt lisäksi musiikillista yhteistyötä ensisijaisesti Spandau Ballettin solistina tunnetuksi tulleen Tony Hadleyn sekä SAS Bandin kanssa. Kitaristi Scott Taylor menehtyi 27. huhtikuuta 2020 58 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Bonnie Tylerin vuoden 1984 hitti

 Holding Out for a Hero on walesilaisartisti Bonnie Tylerin alun perin vuonna 1984 elokuvan Footloose soundtrackalbumille levyttämä kappale. Kahta vuotta myöhemmin mainittu biisi pääsi mukaan Tylerin albumille Secret Dreams and Forbidden Fire. Holding Out for a Hero on Jim Steinmanin ja Dean Pitchfordin kirjoittama ja ensiksi mainitun tuottama. Kappaleen originaali julkaisu nousi top 40:ään useissa Euroopan maissa, Kanadassa sekä Yhdysvalloissa. Vuoteen 1985 ajoittunut kappaleen uusintajulkaisu oli vielä selkeästi menestyksekkäämpi. Se nousi brittilistalla kakkossijalle kolmeksi viikoksi ja Irlannissa aina listakärkeen. Paramount Pictures pyysi Tyleria nauhoittamaan kappaleen vuonna 1984 valmistuneen elokuvan Footloose soundtrackille. Tyler suostui sillä ehdolla, että hänen tuonaikainen tuottajansa CBS/Columbialla,  Jim Steinman voisi osallistua projektiin. Holding out for a Heron pianoriffi ja lauluharmoniat muistuttavat selkeästi Steinmanin vuonna 1981 ilmestyneellä sooloalbumilla Bad for Good ilmestynyttä kappaletta Stark Rading Love. Myönteisimmän arvion Holding Out for a Herosta kirjoitti kappaleen Metal Hammeriin arvioinut Paul Stenning. Biisistä työstettiin Doug Dowdlen ohjaama musiikkivideo. Holding Out for a Heron liveversiot sisältyvät Tylerin konserttidvd:ille Bonnie on Tour (2006) ja Live in Germany 1993 (2011) sekä niiden cd-versioille. Holding Out for a Hero on päässyt useisiin mainoksiin ja elokuvien soundtrackalbumeille. Kappaleesta on lisäksi levytetty useita covereita. E. G. Dailyn versio on tunnusmusiikkina tv-sarjassa Cover Up. Tyler on itse levyttänyt Holding Out for a Herosta uudet versiot vuosina 2004 ja 2011. Hänen kappaleesta vuonna 2013 levyttämää uusioversiotaan käytettiin hyväntekeväisyyskampanjassa Children in Need.

Torstain terävä:Merkittävä yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä

13. kesäkuuta 1940 syntynyt ja 23. tammikuuta 2017 edesmennyt Robert Thomas Freeman oli San Franciscosta kotoisin ollut yhdysvaltalainen rock, soul ja R&B-solisti, biisintekijä ja levytuottaja. Parhaiten hänet muistetaan kahdesta top teniin kohonneesta hittikappaleestaan, jotka ovat Josie Recordsin vuonna 1958 julkaisema Do You Wanna Dance sekä vuonna 1964 Autumn Recordsin julkaisemana ilmestynyt C'mon and Swim. Mission High Schoolia käynyt Freeman aloitti vokalisoinnin teini-ikäisenä doo wop-yhtyeessä The Romancers. Ensimmäiset levytyksensä hän teki mainitun yhtyeen jäsenenä Dootone Recordsille vuonna 1956. The Romancersin levytyksistä kappale House Cat on päässyt mukaan useille rockia edustaville kokoelma-albumeille. Yhtye lopetti kuitenkin toimintansa ja Freeman perusti uuden bändin nimeltä The Vocaleers. Sitä ei pidä sekoittaa samannimiseen ja kappaleen Is It a Dream levyttäneeseen yhtyeeseen. Paikallinen dj tiedusteli Freemanilta, oliko hän kirjoittanut kappaleita. Freeman kirjoitti useita biisejä ja työsti niistä soolodemot. Kyseisten kappaleiden joukossa oli Jubilee Recordsin Mortimer Palizin korviin kantautunut Do You Want to Dance. Hän kiinnitti Freemanin yhtiölleen ja Do You Want to Dancen originaaliversion päälle nauhoitettiin New Yorkista kotoisin olleiden studiomuusikoiden, kuten kitaristi Billy Muren soittoa. Jubileen alamerkin Josien julkaisemana Do You Want to Dance kohosi alkuvuodesta 1958 poplistalla viidenneksi ja R&B-listalla aina kakkossijalle Freemanin ollessa vasta 17-vuotias. Nimellä Do You Wanna Dance kappaleesta on levytetty lukuisia coverversioita, joista vastaavat esimerkiksi Del Shannon, Beach Boys, John Lennon, T. Rex, Mamas and the Papas sekä Ramones. American Bandstandissa esiintynyt Freeman konsertoi Fats Dominon,  The Coastersin ja Jackie Wilsonin kanssa. Poplistoille Freemanin kappaleista nousivat Josien julkaisemina lisäksi esimerkiksi Betty Lou Got an New Pair of Shoes sekä balladikappale Need Your Love. Freeman jätti Josien vuonna 1960 ja solmi uuden levytyssopimuksen King Recordsin kanssa nousten listoille kappaleella Shimmy Shimmy. Hänen monet mainitulle levy-yhtiölle levyttämänsä kappaleet jäivät kuitenkin julkaisematta. Solmittuaan vuonna 1964 levytyssopimuksen Autumn Recordsin kanssa Freeman saavutti top ten-hitin kappaleella C'mon and Swim, jonka sävellystyöhön oli osallistunut nuori Sylvester Stewart, joka tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Sly Stone. Vuoden 1964 aikana Freeman esiintyi säännöllisesti Condor Clubissa San Franciscossa. Hän julkaisi singlejä pienillä levy-yhtiöillä 70-luvun puoliväliin saakka, mutta ne eivät menestyneet. Myöhemmin hän esiintyi Bay Area Music Awardseissa. Northern soul-diggarit muistivat Freemanin tuotannon. Hän menehtyi luonnollisesti 23. tammikuuta 2017 76 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Simply Redin esikoisalbumin Billboardin ykköshitti

 Holding Back the Years on brittiläisen soulia ja poppia edustavan yhtyeen Simply Redin kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä bändin vuonna 1985 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Picture Book. Seuraavana vuonna biisi nousi Billboardin listakärkeen ja oli myös Britanniassa parhaimmillaan toisena. Saarivaltakunnassa kappale oli julkaistu singlenä jo ilmestymisvuonnaan ja tuolloin sen listasijoitus oli ollut 51. Holding Back the Years oli ehdolla parhaan lauletun popesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Simply Redin johtohahmo Mick Hucknall kirjoitti Holding Back the Yearsin ollessaan 17-vuotias. Vuonna 2018 antamassaan haastattelussa Hucknall on maininnut kappaletta inspiroineen erään Manchesterin taidekoulun opettaja, jonka mukaan parhaat maalaukset syntyvät taiteilijan työskennellessä tietoisuuden virrassa. Hucknall hyödynsi kyseistä metodia biisinkirjoittamisessa ja Holding Back the Years oli järjestyksessään toinen hänen mainitulla metodilla työstämänsä kappale. Holding Back the Yearsin kirjoituskrediitit jakautuvat Hucknallin ja Neil Mossin kesken. Viimeksi mainittu oli Hucknallin ystävä ja jäsen hänen ensimmäisessä yhtyeessään The Frantic Elevatorsissa. Holding Back the Yearsin kertosäe "I'll Keep Holding On" on tosin kirjoitettu vasta Hucknallin Simply Redissä vaikutusaikana. Hucknallin äiti oli jättänyt perheen Mickin ollessa kolmevuotias ja mainittu tapahtuma insproi häntä kirjoittamaan kyseisen biisin. Tekijänsä mukaan hän oivalsi kappaleen aiheen vasta biisin valmistuttua. Hucknall kuvasi Holding Back the Yearsin kuvaavan tilannetta, jolloin on lähdettävä kotoa, mutta ulkopuolinen maailma on pelottava. Tekstin kohtaa "Strangled by the Wishes of Pater" inspiroivat Hucknallin riidat isänsä kanssa. Holding Back the Yearsista työstetty musiikkivideo painottuu Mick Hucknalliin. Sen junakohtaukset on kuvattu North Yorkshiressa.

Tiistain tukeva:Princen vuoden 1986 arvio- ja myyntimenestys

 Prince:Parade

Parade on Princen kahdeksas albumi ja samalla kolmas ja viimeinen pitkäsoitto, jonka artisti työsti The Revolution -yhtyeensä kanssa. Parade on lisäksi soundtrackalbumi Princen ohjaamaan ja tähdittämään elokuvaan Under the Cherry Moon. Albumi ilmestyi maaliskuun viimeisenä 1986 Paisley Park Recordsin ja Warner Brosin julkaisemana. Vuonna 1984 ilmestyneellä albumillaan Purple Rain Prince oli työstänyt kitaran dominoimaa rockvaikutteista musiikkia. Edeltäjänsä, vuonna 1985 ilmestyneen albumin Around the World in a Day tavoin Paradella merkittäviksi muodostuivat psykedeelinen pop ja funk sekä lisäksi soundtracksävellykset. Around the World in a Day oli osoittautunut pettymykseksi kriitikoiden taholta. Paradeen suhtauduttiin selkeästi edeltäjäänsä suopeammin ja albumilta poimittu single Kiss nousi Billboardin listakärkeen. Platinaa Parade saavutti jo ilmestymisvuotensa kesäkuussa. The Village Voice nimesi Paraden erääksi vuoden 1986 parhaista albumeista ja NME  mainitun vuoden albumiksi. Parade päättyy akustiseen balladiin Sometimes It Snows in April, joka tekee viittauksen Around the World in a Dayn päähenkilöön Tracyyn. The New York Timesin John Rockwellin mukaan Parade onnistui osittain aggressiivisempien kappaleidensa ansiosta. Yhdysvalloissa pitkäsoitto myi miljoona kappaletta nousten poplistalla parhaimmillaan kolmanneksi ja R&B-listalla kakkossijalle. Euroopassa albumi toi Princelle uutta yleisöä ja maailmanlaajuisesti Paradea on myyty kaksi miljoonaa kappaletta. The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä Pazz &Jop Parade äänestettiin ilmestymisvuotensa 25;ksi parhaaksi albumiksi. Stephen Thomas Erlewine laati Paradesta AllMusiciin retrospektiivisen arvion. Musiikillisesti kyseessä on hänen mielestään monipuolinen, lähes mestariteoksen tasoinen albumi, jolle Princen tavanomaisesta erottuvat uskonnolliset ja seksuaaliset metaforat tuovat syvyyttä.

Maanantain mainio:T. Rexin perkussionisti ja muutakin

 Kolmas kesäkuuta 1947 syntynyt ja 11. tammikuuta 2003 edesmennyt Michael Norman Finn oli brittiläinen muusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Marc Bolanin yhtyeen Tyrannosaurus Rex perkussionistiksi albumilla Beard of Stars. Myöhemmin hän oli eräs jäsenistä Bolanin johtamassa glamrockyhtyeessä T. Rex. Mainitun yhtyeen lopetettua toimintansa Bolanin edesmentyä Finn vaikutti sessiomuusikkona The Blow Monkeysille ja The Soup Dragonsille. Thornton Heatissa, Surreyssa syntynyt Finn liittyi Tyrannosaurus Rexin perkussionistiksi loppuvuodesta 1969. Mainitussa yhtyeessä hän otti Steve Peregrin Tookin paikan. Tanskan radiolle antamassaan haastattelussa Finn mainitsi perkussionistina keskeisen vaikuttajansa olevan Curtis Mayfieldin yhtyeen Master Henry Gibsonin. Vuosien 1969 ja 1971 välillä Finnin vaikutusta T. Rexin perkussionistina, taustavokalistina ja ajoittaisena voi pitää varsin merkittävänä. 1980-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Finn vieraili Mick Lexingtonin johtaman yhtyeen Checkpoint Charlie keikoilla. Vuonna 1991 Finn liittyi croydonilaiseen R&B-yhtyeeseen WD 40:ään, jonka pysyvän lineupin muodostivat muilta osin rumpali Stewart Childs, Colin Goody (huuliharppu, laulu) ja Pete Robins (kitara, laulu). Finn vaikutti mainitussa yhtyeessä vuoden verran ja dokumenttina siltä on jäänyt muutamia livetallenteita. Vuonna 1997 T. Rexin kiertuemanagerina ja roudarina toiminut Mick Gray järjesti syyskuun viimeisenä 1997 Cambridge Corn Exhangessa  konsertin, jolla juhlistettiin Marc Bolanin 50 vuotta aiemmin ajoittunutta syntymää. Hän kutsui myös Finnin esiintymään mainitussa konsertissa. Samaisena vuonna Finn perusti Paul Fentonin ja Jack Greenin kanssa Mickey Finn's T. Rexin, jonka jäsenenä hän esitti T. Rexin vanhaa tuotantoa edesmenoonsa saakka. Vuonna 2002 yhtyeeltä ilmestyi livealbumi Renaissance. Finn edesmeni Croydonissa, Surreyssa 11. tammikuuta 2003 55 vuoden ikäisenä.  Vuonna 2020 hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen T. Rexin jäsenenä Bolanin, Steve Currien ja Bill Legendin kanssa.

Sunnuntain extra:Nancy Sinatran vuoden 1967 klassikkohitti

 You Only Live Twice on Nancy Sinatran levytystuotantoa edustava kappale, joka on vuonna  1967 valmistuneen samannimisen  James Bond-elokuvan tunnussävelmä. Sen musiikista vastaa Bond-sävelmien veteraanista käyvä John Barry ja lyriikoista Leslie Bricusse. Kappale on tunnustettu lukeutuvaksi laadukkaimpien James Bond-tunnussävelmien joukkoon ja se on lisäksi eräs Nancy Sinatran tunnetuimmista hiteistä. Pian Barryn kappaleesta tuottaman version ilmestyttyä Sinatran tuottaja Lee Hazlewood julkaisi You Only Live Twicesta kitaraorientoituneemman version, jonka instrumentaatioon sisältyvät myös lempeää rocktempoa soittavat rummut. You Only Live Twicesta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Coldplay, Soft Cell, Björk ja Shirley Bassey. Vuonna 1998 Robbie Williams hyödynsi kappaleen osia sen avaavat jouset mukaan lukien Britanniassa listakärkeen kohonneella singlellään Millenium. Kappaleesta ilmestynyt vinyylisingle julkaistiin ainoastaan monoversiona. Stereomiksaus You Only Live Twicesta ilmestyi ensiksi vuonna 1968 japanilaisella kokoelma-albumilla Golden Nancy Sinatra ja laajemmin kahta vuotta myöhemmin ilmestyneellä Nancyn Greatest Hits-albumilla. Uusi stereo remix singleversiosta ilmestyi vuonna 1986 ilmestyneellä Nancyn kokoelmacd:llä The Hit Years. Originaaliin miksaukseen verrattuna uusi  remix on stereoltaan kapeampi ja sen lauluosuudet ovat keskemmällä. Mainittu versio on sittemmin julkaistu monilla muilla kokoelmilla. Roy Wood on kuvannut Barryn jousi-introa You Only Live Twicessa ehdottomana täydellisyytenä. Rolling Stonen David Ehrlich on nimennyt You Only Live Twicen kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi James Bond-tunnussävelmäksi ja kutsunut kappaletta klassikoksi. Suomeksi kappaleen levytti Carola nimellä Ei aina käy niin kuin haaveillaan.

Lauantain pitkä:1980-luvun jälkipuoliskolla suosittu brittiyhtye

Prefab Sprout on Witton Gilbertistä, County Durhamista kotoisin oleva brittiläinen poprockyhtye, joka nousi maineeseen 1980-luvun aikana. Yhtyeen perustivat vuonna 1978 veljekset Paddy ja Martin McAloon ja sen lineupin täydensi vuonna 1982 solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja Wendy Smith. Prefab Sproutin vuonna 1984 ilmestynyt esikoisalbumi Swoon saavutti kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton. Yhtyeen tuoreempia pitkäsoittoja, kuten vuonna 1985 ilmestynyttä Steve McQueenia ja vuonna 1990 julkaistua Jordan:The Comebackia The Guardianin Paul Lester on kuvannut lukeutuvaksi aikakautensa kauneimpien ja älykkäimpien albumien joukkoon. Yhtyeen johtohahmo Paddy McAloon on tunnustettu lukeutuvaksi aikakautensa parhaimpiin biisintekijöihin  ja Prefab Sproutin on mainittu tuottaneen 80- ja 90-lukujen rakastetuimpaan lukeutunutta popmusiikkia. Yhdeksän Prefab Sproutin albumeista on kohonnut brittilistalla 40 suosituimman joukkoon. Singlekappaleista King of Rock n' Roll saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja muihin Prefab Sproutin suosituimpiin kappaleisiin lukeutuvat When Love Breaks Down ja Cars and Girls. Prefab Sprout lopetti live-esiintymisensä vuonna 2000. Vuonna 2003 Paddy McAloon elvytti yhtyeen nimen sooloprojektiinsa. Vuonna 1977 McAloonin veljekset Paddy ja Martin muodostivat yhtyeen Dick Diver Band. Seuraavana vuonna otettiin käyttöön nimi Prefab Sprout ja ensimmäisen keikkansa yhtye soitti vuonna 1979 rumpali Michael Salmonin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon. Esikoissinglensä Lions in My Own Garden (Exit Someone)/Radio Love yhtye nauhoitti 25. helmikuuta 1982 ja julkaisi sen omalla Candle Recordsillaan. Musiikkijournalisti Stuart Maconie antoi singlestä ylistävää palautetta. Solisti Wendy Smithin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon se levytti toisen singlensä Devil Has All the Best Tunes/Walk On samaisen vuoden syyskuussa. Keith Armostrongin Kitchenware Records kiinnitti Prefab Sproutin maaliskuussa 1983. Yhtyeen kaksi ensimmäistä singleä julkaistiin uudelleen ja ne vastaanottivat kehuja Elvis Costellolta. Michael Salmonin jätettyä yhtyeen Prefab Sprout nauhoitti esikoisalbuminsa sessiorumpali Graham Lantin kanssa Edinbrughissa 24-raitaisessa studiossa. Maaliskuussa 1984 ilmestynyt esikoispitkäsoitto Swoon saavutti kriitikoilta kiitosta sekä musiikillisesta ilmaisustaan että lyriikoistaan. Brittilistalla mainittu albumi saavutti parhaimmillaan sijan 22. Neil Conti vaihtui Prefab Sproutin uudeksi rumpaliksi ja Thomas Dolby ryhtyi tuottamaan yhtyettä. Vuonna 1985 ilmestynyt kakkosalbumi Steve McQueen, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Two Wheels Good, saavutti kriitikoiden taholta varauksettoman suosion ja sisälsi lisäksi yhtyeen ensimmäisen singlemenestyksen Love Breaks Down. Yhtyeen seuraava projekti oli nopeasti nauhoitettu, mutta vasta vuonna 1989 julkaistu albumi Protest Songs. Steve McQueenin seuraaja oli vuonna 1988 ilmestynyt pitkäsoitto From Langley Park to Park to Memphis, jolta poimittu single King of Rock N' Roll oli yhtyeen tuotannon ainoa top teniin kohonnut hitti saavuttaen parhaimmillaan seitsemännen sijan. Albumilla vierailivat Stevie Wonder ja Pete Townshend ja sillä vaikutti useampia tuottajia, sillä Thomas Dolby ei ehtinyt tuottaa pitkäsoittoa kokonaisuudessaan. Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Jordan:The Comeback oli ehdolla BRIT Awardin vastaanottajaksi. Musiikillisesti kyseessä oli yhtyeen varhaisempia töitä helpommin lähestyttävä pitkäsoitto. McAloon on maininnut työstäneensä useiden albumien verran julkaisematta ja/tai levyttämättä jäänyttä tuotantoaan. Prefab Sproutin kokoelma-albumilta A Life of Suprises:The Best of Prefab Sprout poimittu If You Don't Love Me muodostui yhtyeen suurimmaksi hitiksi Yhdysvalloissa. Se nimittäin pysytteli usean viikon ajan tanssilistalla top tenissä. Viiden vuoden tauon jälkeen Prefab Sprout julkaisi vuonna 1997 seuraavan albuminsa Andromeda Heights. Sen ilmestymisen jälkeen Wendy Smith jätti yhtyeen ja siirtyi äänikouluttajaksi. Prefab Sprout oli vaihtamassa levy-yhtiötään ja vuonna 1999 CBS julkaisi yhtyeeltä tuplakokoelman 38 Carat Collection. Sitä promotakseen Prefab Sprout teki seuraavana vuonna ensimmäisen kiertueensa Britanniassa kymmeneen vuoteen. Vuonna 2001 McAloonin veljeksiksi typistynyt Prefab Sproutin lineup julkaisi Tony Viscontin tuottaman ja villiin länteen sijoittuvan konseptialbumin The Gunman and Other Stories. Brittiläinen näyttelijä/solisti Jimmy Nail saavutti hitin coverillaan albumin avauskappaleesta Cowboy Dreams. Vuonna 2003 EMI Liberty julkaisi Paddy McAloonin sooloalbumin I Trawl the Megarhetz. Vuonna 2018 Sony Music julkaisi mainitun pitkäsoiton uudelleen ja mainitulla kerralla Prefab Sproutin nimellä originaalin suunnitelman mukaisesti. Alkuvuodesta 2007 albumista Steve McQueen julkaistiin tuplacd-versio. Sen jälkimmäinen levy sisältää originaalin albumin kahdeksasta kappaleesta uudet sovitukset, jotka McAloon esittää akustisen kitaran kera. Syyskuussa 2009 ilmestyi uusi albumi Let's Change the World with Music. Se koostuu McAloonin vuonna 1993 työstämistä soolodemoista, joita kaavailtiin toteutumattomalle Prefab Sproutin  albumille. Mainittu pitkäsoitto saavutti brittilehdistössä myönteisiä arvioita. Lokakuussa 2013 Icebreaker records julkaisi McAloonin sooloprojektin Crimson /Red. Sen rajoitetulle painokselle sisältyi lisäksi haastattelucd. Marraskuussa 2018 Rough Trade ja Sony Music julkaisivat I Trawl the Megahertzin vinyylinä ja cd:nä. Vuodesta 2023 lähtien Martin McAloon on konsetoinut esittäen Prefab Sproutin tuotantoa sooloartistina.

Perjantain pohjat:Tom Jonesin debyyttihitti

 It's Not Unusual on Les Reedin ja Gordon Millsin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi tuossa vaiheessa melko tuntematon Tom Jones. Kappaletta oli tarjottu ensiksi Sandie Shawn levytettäväksi ja Jones oli kaavaillut versiotaan demoksi Shawlle. Tämä vakuuttui kuitenkin Jonesin versiosta siinä määrin, että suositteli kappaletta Jonesin itsensä levytettäväksi. It's Not Unusualista tuli toinen Deccan julkaisemista Jonesin singleistä. Se kohosi Britanniassa listakärkeen vuoden 1965 aikana. Yhdysvalloissa kyseessä oli Jonesin esikoishitti, joka saavutti kymmenennen sijan toukokuussa 1965. Julkaisijana siellä oli Parrot Records ja easy listening-listalla It's Not Unusual saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Ed Sullivan Showssa Jones esitti kappaleen kolmesti. It's Not Unusual on teemakappale 60- ja 70-lukujen vaihteessa esitetyssä musikaalivarieteessa This Is Tom Jones. Kappaleen ensimmäinen studioversio julkaistiin 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Legendary Tom Jones 30:th Anniversary Album. Kappaleen sovituksesta vastasi Les Reed. Vaikka It's Not Unusualin soolokitaristina on yleisesti pidetty tulevaa Led Zeppelin-keppimiestä Jimmy Pagea, Reedin mukaan kappaleessa kitaroi ainoastaan Joe Moretti, jonka diskografiaan lukeutuvat lisäksi Shakin' All Over ja Brand New Cadillac. Page itse sitä vastoin listaa It's Not Unusualin omaan diskografiaansa. Kappaleen eri nauhoitusten rumpaleina vaikuttivat ainakin Andy White ja Chris Slade, mutta viimeksi mainittu on maininnut olleensa varma siitä, ettei hänen ottoaan käytetty levytyksessä. Tom Jones and the Squiresin kosketinsoittaja ei päässyt osallistumaan levytykseen, joten sittemmin esimerkiksi Manfred Mann's Earth Bandissa ja Ac/Dc:ssä soittanut Slade kävi hakemassa läheisestä kahvilasta tuossa vaiheessa tuntemattoman Reginald Dwightin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Elton John.

Torstain terävä:Thunderclap Newmanin ainoa pitkäsoitto

 Thunderclap Newman:Hollywood Dream

Syyskuussa 1970 Track Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hollywood Dream on Thunderclap Newman-yhtyeen ainoaksi jäänyt studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastasi The Whon kitaristi Pete Townshend, jonka kokoamaksi yhtyeeksi Thunderclap Newman on identifioituvissa. Towshend auttoi yhtyettä solmimaan levytyssopimuksen Kit Lambertin ja Chris Stampin perustaman Track Recordsin kanssa. Mainitut herrat toimivat lisäksi The Whon managereina. Pseudonymillä Bijou Brains Towshend vaikutti Hollywood Dream-albumilla myös basistina, tosin albumin myöhäisemmissä cd-painoksissa häntä ei mainita. Track Records lisensoi kyseiset levytykset Yhdysvalloissa Atlantic Recordsin julkaistaviksi. Thunderclap Newmanin debyyttisingle Something in the Air nousi listakärkeen Britanniassa. Kyseessä on lisäksi se kappale, josta yhtye on tullut parhaiten tunnetuksi. Myös Billboard Hot 100 -listalla mainittu single saavutti sijan 37. Hollywood Dream-pitkäsoitto nauhoitettiin pian yhtyeen debyyttisinglen Britanniassa saavuttaman menestyksen jälkeen. Albumin originaali vuoden 1970 painos käynnistyy nuoren kitaristin Jimmy McCullochin käsialaa olevalla instrumentaalikappaleella Hollywood #1 ja samaisen kappaleen toinen, useita instrumentteja, esimerkiksi sopraanosaksofoneja sisältävä osa kuullaan albumin toiseksi viimeisenä biisinä ennen Something in the Airia. Vuonna 1973 MCA Records julkaisi Hollywood Dreamin uudelleen Yhdysvalloissa originaalista eroavalla kansikuvalla. Vuonna 1991 ilmestyi albumin cd-versio. Siinä Something in the Air oli siirretty albumin avauskappaleeksi ja bonuskappaleina olivat samaisen hitin eri miksauksen sisältävä singleversio, Accidents, The Reason sekä kolme Thunderclap Newmanin singlejen b-puolina alun perin ilmestynyttä kappaletta. Something in the Air on mukana vuonna 1969 valmistuneessa, Peter Sellersin ja Ringo Starrin tähdittämässä elokuvassa The Magic Christian ja sen soundtrackalbumilla. Kappale on niin ikään mukana seuraavana vuonna valmistuneessa elokuvassa Strawberry Statement ja sen soundtrack-albumilla.

Keskiviikon klassikko:Ian Hunterin kolmas sooloalbumi

 Ian Hunter:Overnight Angels

Toukokuussa 1977 Columbian julkaisemana ilmestynyt Overnight Angels on Ian Hunterin kolmas sooloalbumi. Hunterin edellinen pitkäsoitto All American Alien Boy ei ollut menstynyt erityisen hyvin ja niinpä Overnight Angelsille valikoitui tyylillisesti nopeatempoisia rockkappaleita, joiden tuotannosta vastasi Ray Thomas Baker. Overnight Angels vastaanotti kuitenkin ristiriitaisia arvioita, eikä Columbia Records suostunut julkaisemaan albumia Yhdysvalloissa, sillä Hunter oli juuri erottanut managerinsa. Hänen mukaansa levy-yhtiö olisi suostunut julkaisemaan albumin sillä ehdolla, että Hunterilla olisi manageri ja hän tekisi uutuusalbuminsa tiimoilta kiertueen. Hunter jätti kuitenkin Columbia Recordsin, mutta Overnight Angels oli myöhemmin saatavilla Yhdysvalloissa import-versiona, kun Hunterin seuraavasta sooloalbumista muodostui jonkinasteinen menestys. Vuoden 1979 aikana Columbia julkaisi kuitenkin Overnight Angelsin kappaleista viisi, eli England Rocks, Wild 'N Free, Justice Of The Peace, Overnight Angels ja Golden Opportunity kokoelma-albumilla Shades of Ian Hunter:Ballad of Ian Hunter and Mott the Hoople. Hunter on myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä Overnight Angelsiin etenkin liian korkeiden lauluosuuksiensa osalta. Lisäksi osa studiosta tuhoutui pitkäsoiton työstövaiheessa. Overnight Angelsin tiimoilta Hunter teki kiertueen, jolla taustamuusikkoina olivat soolokitaristi Earl Slick, basisti Rob Rawlinson, kosketinsoittaja Peter Oxendale  ja rumpali William "Curly" Smith. Lämmittelybändinä mainitulla turneella kuultiin The Vibratorsia. Alun perin ainoastaan singlen b-puolella ilmestyneestä England Rocksista muodostui eräs Hunterin tuotannon tunnetuimmista kappaleista. Hänen seuraavalla kiertueellaan mainittu biisi kuultiin nimellä Cleveland Rocks, jolla se levytettiin myös Hunterin seuraavalle albumille. Joe Elliottin johtama yhtye Down n' Outz levytti albumin kappaleista Golden Opportunity, Overnight Angels ja Cleveland Rocks coverinsa vuonna 2010 ilmestyneelle albumilleen My ReGeneration. Rock Candy Records julkaisi mainitun pitkäsoiton uudelleen cd-formaatissa syyskuussa 2022.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Teini-Pää

 Helsinkiläinen voimapoppiin ja poppunkiin kategorioitavissa oleva  yhtye Teini-Pää saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle.

Lyhyt Teini-Pää historiikki? Yhtyeenne on ollut toiminnassa vuodesta 2018. Kuinka lineup muotoutui ja onko se ollut sama kaiken aikaa? Onko yhtyeenne nimeen vaikuttanut garagerockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Flamin' Grooviesin vuonna 1971 ilmestynyt albumi Teenage Head?

"Joo me alotettiin 2018 talvella. Alkuun meitä oli Sara, Johanna ja Jesse ja haluttiin vaan tehdä jotain “nössöä” punkia. Inspiraationa bändin perustamiseen toimi silloin etenkin hieno tamperelainen Lähtevät kaukojunat -bändi. Pyydettiin aika pian Luca mukaan laulamaan ja Reetta tuli kans vähän myöhemmin. Tuolla kokoonpanolla mentiin muutama vuosi kunnes Lauri tuli mukaan soittamaan rumpuja 2023, kun Johanna halusi keskittyä mieluummin kitaraan.

Bändin nimeen on vaikuttanut Teenage Head -bändi, joka otti kyllä nimensä tuosta levystä."

Esikoisep:nne Täynnä kysymyksiä ilmestyi vuonna 2019?

"Juu, niin teki! Siitä on tullut uusi painos myös hiljattain."

Kuinka levytyssopimus Soit Se Silti- levy-yhtiön kanssa syntyi?

"Etsittiin ekalle levylle julkaisijaa ja Soit Se Silti oli kiinnostunut! Taidettiin itse olla heihin päin yhteydessä ja hommat sujui heti hyvin. "

Esikoisalbuminne Maailma kyllä odottaa ilmestyi tammikuussa 2022 ja se otettiin  vastaan myönteisesti myös kriitikoiden taholta?

"Joo, sen palaute ylitti kaikkien meidän odotukset! Päästiin sen myötä soittamaan monissa paikoissa missä ei oltas voitu kuvitellakaan soittavamme ja vilkaisemaan gaalojen maailmaan, joka oli kyllä erikoista ja hauska kontrasti omaan DIY-maailmaan."

Kakkospitkäsoitto Sata syytä aloittaa julkaistiin helmikuussa  2023. Kuinka se eroaa debyytistänne muutoin, kuin että on vielä edeltäjäänsä laadukkaampi?

"Siinä on vähän melankolisempi yleistunnelma. Sen tekeminen erosi ekasta myös, koska tehtiin ekaa koronan aikaan ja keskityttiin vain siihen. Toisen levyn tekemisen aikaan oli tosi paljon keikkoja ja äänitettiin sitä keikkareissujen välissä. Vähän hektisempi tapa tehdä levyä, mutta ainakin saatiin viettää paljon aikaa yhdessä puuhastellen! "

Maaliskuussa 2024 julkaistiin digitaalisesti tähän mennessä tuorein julkaisunne, ep Mietin minne meet?

"Joo, sen julkaisi Vague Absolutes Amerikassa vinyylinä ja digiversion Soit se silti."

Genrejänne edustavat melodinen punkrock ja voimapop. Voisitteko nimetä joitakin  sekä kotimaisia että ulkomaisia musiikillisia diggauskohteitanne? Kuuluuko diggauskohteisiinne selkeästi myös menneiden vuosikymmenten yhtyeitä ja artisteja? Mitä sukulaissieluyhtyeitä Teini-Päälle olisi löydettävissä kotimaasta?

"Kuunnellaan aika laajasti kaikkea. Ainakin nyt joitain vaikutteita mitä tulee mieleen on esimerkiksi Martha, Waxahatchee, Phoebe Bridgers, Thus Love, jne. Menneiltä vuosikymmeniltä mm. Undertones, Buzzcocks, Go Go’s, jne.

Bändiä perustaessa kotimaisista isoja vaikuttajia oli esimerkiksi Kollaa kestää ja Karkkiautomaatti. Ollaan onnekkaasti osa erittäin laajaa ja monipuolista suomalaista indie- sekä punk-skeneä, joista saadaan tottakai myös paljon vaikutteita ja ystävien tukea!"

Miten runsas keikkahistoria yhtyeellänne on takanaan ja kuinka tiivis keikkakesä ja syksy on odotettavissa? Olisiko tyypillinen Teini-Pään musiikin ystävä määriteltävissä?

"No meillä on joku reilu 100 keikkaa takana. Pidetään kaikki keikkailusta ja soitetaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta samalla koitetaan välillä pitää taukoakin, että into säilyy. Nyt on soiteltu vähän vähemmän, kun työstetään tulevaa albumia. Kesällä on muutama keikka ja samoin syksyllä. Ensi vuonna sitten enemmän uuden levyn myötä. Tyypillistä Teini-Pään musiikin ystävää on vaikea kuvailla, mutta ainakin keikoilla juttelemaan tulevat tyypit on aina ollut super kivoja ja symppiksiä! Vauvasta vaariin ja hardcore-punkkareista jangle-poppareihin! "

Muut Teini-Pään tulevaisuuden suunnitelmat? Olette työstämässä uutta albumia. Koska sen ilmestymistä olisi lupa odottaa?

"Studiossa ollaan parhaillaan! Eiköhän jotain sinkkuja siitä kuulla jo tänä vuonna ja varsinainen levy tulee näillä näkymin alkuvuodesta."

Maanantain mainio:Alaniksen Jagged Little Pillin viimeinen singlekappale

 All I Really Want on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Alanis Morissetten tuotantoa edustava kappale, jonka hän kirjoitti mainitun biisin tuottaneen Glen Ballardin kanssa. Maverick Records julkaisi All I Really Wantin Morissetten jättimenestysalbumin Jagged Little Pill kuudentena ja samalla viimeisenä singlenä Britanniassa marraskuussa 1996 ja Australiassa seuraavan vuoden helmikuussa. Kyseessä on lisäksi mainitun pitkäsoiton avausraita. All I Really Want valmistui albumin kappaleista viimeisenä, mutta se pohjautuu kappaleeseen The Bottom Line, joka on Morissetten ensimmäinen yhdessä Ballardin kanssa kirjoittama biisi. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla All I Really Want saavutti sijan 14. joulukuussa 1995 ja Australiassa sijan 40. sekä brittilistalla sijan 59. vuotta myöhemmin. Kappaleen lyriikoissa Morissette vertaa itseään Charles Dickensin novellin Great Expectations Estellaan samalla, kun hänellä esiintyy vastakkainasettelua partnerinsa kanssa heidän epämiellyttävästä suhteestaan. Smash Hitsiin All I Really Wantin arvioinut Helen Lamont antoi kappaleelle täydet viisi tähteä ja ylisti sen tavanomaisesta erottuvaa tyyliä. Singlen muita kappaleita ovat Ironicin ja Hand in My Pocketin liveversiot, joista ensiksi mainittu on taltioitu Sydneyssä ja ja jälkimmäinen Brisbanessa. All I Really Wantista ei ole työstetty virallista musiikkivideota, mutta sitä vastoin promovideo, joka sisältää pätkiä videoista You Oughta Know ja Hand in My Pocket sekä Morissetten konserteista kuvattuja osuuksia.