maanantai 28. helmikuuta 2022
Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen johtohahmo
20. helmikuuta 1946 syntynyt ja 11. huhtikuuta 2017 edesmennyt John
Warren Geils Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään J. Geils,
oli The J. Geils Bandia johtanut yhdysvaltalaiskitaristi. Hän kiinnostui
jazzista ja bluesista varttuessaan New Yorkissa. Muutettuaan
opiskelemaan Massachusettsiin Geils perusti J. Geils Blues Bandin
ollessaan opiskelija Worcesterin ammattikorkeakoulussa. Yhtye pudotti
Blues-osion nimestään ja julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1970. Mainitulla
vuosikymmenellä yhtye esitti rhythm and blues- ja soulvaikutteista
rockmusiikkia, mutta 80-luvulla yhtyeen musiikillinen
ilmaisu siirtyi popimpaan suuntaan. J. Geils Bandin lopetettua
toimintansa 80-luvun puolivälissä Geils siirtyi restauroijaksi, mutta
jatkoi ajoittain musiikin parissa tuottajan
tehtävissä. 2000- ja 2010-luvuilla J. Geils Band teki silloin tällöin paluukiertueita. Geils koki luonnollisen kuoleman 71-vuotiaana kotonaan
Grotonissa, Massachusettsissa. Saksalaista sukujuurta ollut Geils
varttui Morris Plainsissa, New Jerseyssä. Hänen isänsä, joka oli
jazzdiggari, vaikutti insinöörinä Bell Labsissa. Hänen ansiostaaan Benny
Goodmanin, Duke Ellingtonin ja Count Basien tuotanto tulivat Geilsille
tutuiksi jo nuorella iällä. Geils kävi Louis Armstrongin konsertissa ja
opetteli soittamaan Miles Davisin tuotantoa trumpetilla ja rummuilla.
Blueskitaristien Howlin Wolfin ja Muddy Watersin tuotantoa Geils kuuli radiosta.
Vuonna 1964 Geils pyrki yliopistoon ja vaikutti trumpetistina
marssiyhtyeessä. Bostonissa Geils musisoi folkmuusikoiden kanssa ja
aloitti samaan aikaan opiskelunsa Worcesterissa. Siellä hän opiskeli
mekaanista rakennustyötä. Geilsin jazztrumpetti vaihtui blueskitaraan.
60-luvun puolivälissä hän perusti akustisen bluestrion Snoopy and the
Sopwith Camels basisti Danny Kleinin ja huuliharpisti Richard Salwitzin
kanssa. Loppuvuodesta 1965 yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat
solisti/saksofonisti Peter Kraemer, kitaristit Terry MacNeil ja William
Sievers, basisti Martin Beard ja rumpali Norman Mayell. Yhtyeen
muutettua Bostoniin sen rumpaliksi vaihtui Stephen Joe Bladd ja
kokoonpanoa täydensi solisti Peter Wolf, joka oli vaikuttanut yödj:nä
WBCN:llä. Myöhemmin Geils perusti J. Geils Blues Bandin Kleinin,
Salwitzin, Bladdin ja Wolfin kanssa. Kosketinsoittaja Seth Justman
täydensi yhtyeen lineupin ennen kuin se julkaisi esikoisalbuminsa vuonna
1970. Yhtyeen nimi lyheni J. Geils Bandiksi ja
80-luvun puoliväliin mennessä se oli julkaissut 11 albumia. Vaikka yhtyeen ilmaisussa oli vaikutteita
soulista ja rhythm and bluesista, sen musiikki oli hankalasti
kategorioitavissa. Yleisesti yhtyeen musiikki oli liian tummaa valkoisille ja päinvastoin. J. Geils Bandin
varsinainen läpimurtoalbumilla oli EMI:n julkaisemana vuonna 1980
ilmestynyt Love Stinks. Sitä seuranneen pitkäsoiton Freeze Frame
nimiraita oli top ten-menestys ja Centerfold nousi jopa listakärkeen
kuuden viikon ajaksi. Yhtyeen jäsenten välillä ilmeni konflikteja. Ensiksi soolouralle lähti Wolf ja 80-luvun puolivälissä koko yhtye lopetti toimintansa.
Geils keskittyi restaurointitöihin musiikin sijaan. Reunionien jälkeen
Geils jätti yhtyeen lopullisesti vuonna 2012 muiden yhtyeen jäsenten
suunnitellessa keikkailua J. Geils Bandin nimellä siitä huolimatta,
ettei Geils itse ollut mukana kokoonpanossa. 90-luvulla Geils levytti
kaksi bluesalbumia Magic Dickin kanssa. Seuraavaksi hän muodosti
jazztrion kitaristien Duke Robillardin ja Gerry Beaudoinin kanssa.
Geilsin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 2005 ilmestynyt Jay Geils
Plays Jazz!! Grotoniin hän oli muuttanut vuonna 1982. Kaupunki kunnioitti
Geilsia julistamalla joulukuun ensimmäisen 2009 J. Geils päiväksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti