Lauantain pitkä:70-luvun lopun huippusuosittu yhdysvaltalaisyhtye

The Knack oli Los Angelesista kotoisin ollut rockkvartetti, joka nousi kuuluisuuteen vuonna 1979 ilmestyneellä esikoissinglellään My Sharona, josta muodostui kansainvälinen ykköshitti. Solisti Doug Fieger oli kotoisin Oak Parkista, Detroitin pohjoisesta esikaupungista Michiganista. Hänen varhaisempia yhtyeitään olivat olleet Sky sekä Sunset Bombers. Rolling Stonesin kanssa yhteistyötä tehnyt Jimmy Miller oli tuottanut Skyta, mutta kriitikoiden saavuttamasta arvostuksesta huolimatta yhtye hajosi listamenestystä saavuttamatta. Fieger päätti muuttaa Los Angelesiin ja perustaa uuden yhtyeen. Hän tapasi The Knackin muut jäsenet vuosina 1977 ja 1978. Yhtyeeseen tulivat mukaan soolokitaristi, taustalaulaja ja kosketinsoittaja Berton Averre, basisti Prescott Niles ja rumpali Bruce Gary. Niles liittyi yhtyeeseen viimeisenä, viikkoa ennen yhtyeen kesäkuussa 1978 soittamaa debyyttikeikkaa. Fieger huolehti basso-osuuksista yhtyeen aikaisemmin työstämilä demoilla, joita oli lähetetty tuloksetta levy-yhtiöihin. Osa demojen kappaleista päätyi The Knackin esikoisalbumille Get The Knack mukaan lukien kappale Good Girls Don't. Yhtyeen debyyttikeikkaa seurasi menestyksekkäitä clubikeikkoja Sunset Stripillä ja jamitteluja Bruce Springsteenin, Tom Pettyn ja Ray Manzarekin kaltaisten muusikoiden kanssa. Seurauksena useat levy-yhtiöt olivat halukkaita kiinnittämään The Knackin ja yhtyeen sai talliinsa Capitol Records. The Knackin jäsenistä Gary omasi jo tuolloin merkittävää studiomuusikkotaustaa. Yhtyeen debyyttialbumista Get The Knack muodostui yksi kyseisen vuoden parhaiten myyneistä pitkäsoitoista. Yhdysvalloissa sitä meni kaupaksi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja albumi pysyi Billboardin listakärjessä viiden viikon ajan. Single My Sharona nousi niin ikään listakärkeen ja siitä muodostui vuoden 1979 suosituin single kotimaassaan. Kakkossinkku Good Girls Don't nousi sekin Yhdysvalloissa yhdenneksitoista ja Kanadassa kärkeen.

Yhtyeen debyyttialbumin kansi-idea muistutti Meet The Beatlesin kantta ja 60-luvusta muistuttavine retrosoundeineen ja imagoineen The Knackia alettiin pitää jopa halpana Fab Fourin kopiona; seikka, jonka yhtye ja levy-yhtiö kielsivät. The Knackin kakkosalbumi But the Little Girls Understand ilmestyi jo alkuvuodesta 1980. Vaikka se myi kultaa kotimaassaan ja Japanissa ja Kanadassa jopa platinaa, albumin menestys ei silti ollut debyyttilevyn veroinen. Myöhäisemmissä haastatteluissa Fieger on maininnut, että yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kappaleet oli äänitetty jo ennen debyyttilevyn ilmestymistä ja ne oli alun perin ollut tarkoitus julkaista tupla-albumina. Kakkosalbumin ensimmäinen single Baby Talks Dirty saavutti kotimaassaan ainoastaan sijan 38, mutta nousi Kanadassa sentään sijalle 13. Toinen single Can't Put a Price on Love missasi top 40:än. Kierrettyään tiiviisti lähes vuoden ajan Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa, Australiassa ja Japanissa huhtikuusta 1980 lähtien The Knack piti ansaitun vapaan vuoden. Kesäkuussa 1981 yhtye kokoontui nauhoittamaan kolmannen pitkäsoittonsa Round Trip. Saman vuoden lokakuussa ilmestynyt pitkäsoitto osoittautui kuitenkin suureksi kaupalliseksi pettymykseksi. Kyseisen vuoden aikana yhtye keikkaili promoten kolmatta albumiaan. Kosketinsoittaja Phil Jost täydensi yhtyeen lineupia, jotta se voisi myös keikkakontekstissa edustaa uusimman levynsä tarjoamaa raskaampaa soundia. Uusimpaan pitkäsoittoonsa kohdistuneiden huonojen myyntilukujen ja arvosteluiden vuoksi Fieger jätti yhtyeen aivan vuoden 1981 lopussa. Alkuvuodesta 1982 The Knack kiinnitti Michael Des Barresin uudeksi johtohahmokseen, mutta kyseinen kokoonpano ei milloinkaan keikkaillut tai levyttänyt. Kyseisen vuoden kesään mennessä The Knack oli siltä erää lopettanut toimintansa.

 The Knack teki paluun marraskuussa 1986 soittaen hyväntekeväisyyskonsertin Michele Myersille, joka oli ensimmäinen yhtyeelle konsertin vuonna 1978 buukannut henkilö. Seuraavina vuosina yhtye jatkoi keikkailua clubitasolla. Heinäkuussa 1989 Garyn tilalle rumpaliksi vaihtui Billy Ward. Vuonna 1990 The Knack solmi sopimuksen Charisma Recordsin kanssa ja julkaisi seuraavan vuoden helmikuussa uuden pitkäsoiton Serious Fun. Single Rocket O Love oli top ten menestys Yhdysvaltojen AOR-kanavilla ja top 30-hitti Kanadassa. Yhtye teki biisistä myös musiikkivideon. Charisma Recordsin perustajan Tony Stratton-Smithin menehdyttyä kyseinen levy-yhtiö lopetti toimintansa ja The Knack hajosi jälleen vuonna 1992. Kahta vuotta myöhemmin yhtyeen kokoonpano, jossa Ward oli rummuissa, teki muutamia keikkoja, sillä My Sharona oli saavuttanut uutta suosiota päästyään mukaan elokuvaan Reality Bites. Vuonna 1996 originaali The Knackin lineup palasi vielä kerran yhteen levyttämään kokoelma-albumille kunnianosoitusta brittiläiselle Badfinger-yhtyeelle coveroimalla kyseisen yhtyeen hitin No Matter What. The Knack jatkoi keikkailevana ja levyttävänä yhtyeenä 2000-luvulle saakka. Duane Leinan liittyi yhtyeen jäseneksi sekä studiossa että lavalla vuoteen 2010 saakka, jolloin hänen isänsä menehtyi. Terry Bozzio korvasi Wardin rumpalina vuonna 1998 ilmestyneellä pitkäsoitolla Zoom. 2000-luvulla ilmestyneillä pitkäsoitoilla Normal as the Next Guy ja Live at the Rock N' Roll Funhouse rummuissa kuultiin David Hendersonia alias Holmes Jonesia. Seuraavaksi Pat Torpey palasi yhtyeeseen ja soitti siinä Fiegerin vuonna 2010 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fieger menehtyi syöpään  Woodlandsissa, Kaliforniassa 14. helmikuuta 2010 57-vuotiaana. Vuonna 2005 The Knack esitti My Sharonan ja Jet-yhtyeen suurimman hitin Are You Gonna Be My Girl tv-ohjemassa Hit Me Baby One More Time.