Perjantain pohjat:Eräs merkittävän yhdsyvaltalaisyhtyeen keskeisistä jäsenistä

 Kolmas heinäkuuta 1948 syntynyt ja 26. lokakuuta 2019 edesmennyt Paul Barrere on yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään keskeisessä yhdysvaltalaisessa rockyhtyeessä Little Featissä. Mainitun yhtyeen jäsen hänestä tuli vuonna 1972 noin kolme vuotta sen jälkeen, kun johtohahmo Lowell George oli perustanut Little Featin. Muihin artisteihin ja yhtyeisiin, joiden kansa Barrere on levyttänyt ja esiintynyt, lukeutuvat Taj Mahal, Jack Bruce, Chicken Legs, Blues Busters, Valerie Carter, Helen Watson, Chico Hamilton, Robert Palmer, Eikichi Yazawa ja Carly Simon. Barrere oli mukana Nicolette Larsonin vuonna 1979 ilmestyneessä promovideossa Lotta Love. Tunnetuimmat Barreren Little Featille säveltämät kappaleet ovat Skin It Back ja Feats Don't Fail Me Now jälkimmäisen nimiseltä vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta, All That You Dream seuraavana vuonna ilmestyneeltä albumilta Last Record Album sekä pitkäsoittojen Time Loves a Hero ja Down in the Farm nimikappaleet. Barreren edustamiin musiikkityyleihin lukeutuivat rock, blues, jazz ja cajun. Erityisen merkittäväksi osoittautui hänen työskentelynsä slidekitaristina. Niin ikään Little Featin jäseniin lukeutuneen Fred Tackettin kanssa Barrere muodosti sekä levyttäneen että konsertoineen akustisen duon. Phil Lesh & Friendsin kanssa Barrere konsertoi lokakuussa 1999 ja maalis-kesäkuussa 2000. Hän keikkaili myös Bob Dylanin kanssa ja ehti viimeksi kirjoittaa biisejä ja levytttää Roger Colen kanssa.Syövän vuonna 2015 saanut Barrere menehtyi 26. lokakuuta 2019 71 vuoden ikäisenä Westwoodissa, Los Angelesissa.

Torstain terävä:Vuonna 1980 perustettu ja vuonna 2009 lopullisesti toimintansa lopettanut australialaisyhtye

 The Divinyls oli australialainen, vuonna 1980 Sydneyssä perustettu rockyhtye, jonka keskeisimmät jäsenet olivat solisti  Chrissy Amphlett  ja kitaristi Mark McEntee. Aphlett herätti huomiota lavaesiintymisellään esiintyessään koulupuvussa ja verkkosukkahousuissa ja valaistulla neonputkella hän osoitti aggressiotaan sekä yhtyetovereitaan että yleisöään kohtaan. Alun perin The Divinyls oli viisijäseninen ja Amphlett sekä McEntee olivat ainoat yhtyeen kaikissa lineupeissa mukana olleet jäsenet. The Divinyls lopetti toimintansa vuonna 1996. Toukokuussa 2001 osana 75-vuotisjuhlallisuuksiaan  Australasian Performing Right Association nimesi The Divinylsin tuotannosta biisin Science Fiction kaikkien aikojen 30 parhaan australialaisen kappaleen joukkoon. Vuonna 2006 The Divinyls pääsi Australian Recording Industry Associationin Hall of Fameen. Loppuvuodesta 2006 Amphlett ja McEntee nauhoittivat uuden singlen ja aloittivat lisäksi työskentelyn uuden albuminsa tiimoilta. Loppuvuodesta 2007 ja seuraavan vuoden alussa The Divinyls soitti sarjan keikkoja Australiassa. Lopullisesti yhtye lopetti toimintansa vuonna 2009. 25. lokakuuta 1959 syntynyt Amphlett menehtyi rintasyöpään 21. huhtikuuta 2013. The Divinylsin diskografia koostuu viidestä pitkäsoitosta, joista neljä kohosi Australiassa top teniin. Yhtyeen nimikkoalbumi saavutti Billboardin listalla sijan 15. ja oli Kanadassa kolmen viikon ajan sijalla 33. Yhtyeen suurin hitti on vuoden 1990 tuotantoa edustava I Touch Myself, joka kohosi Australiassa listakärkeen, oli Yhdysvalloissa parhaimmillaan neljäntenä, Britanniassa kymmenentenä ja Kanadassa sijalla 13.

Keskiviikon klassikko:Grace Slickin varhaisen yhtyeen ensimmäinen livealbumi

 The Great Society:Conspicious Only In Its' Absence

Maaliskuussa 1968 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Conspicious Only in Its' Absence on sanfranciscolaisen, psykedeelitä tyyliä edustaneen rockyhtyeen The Great Societyn vuonna 1966 Matrix-clubilla yhtyeen kotikaupungissa nauhoitettu livealbumi.Samaisesta konsertista julkaistiin myöhemmin vuoden 1968 aikana lisää materiaalia albumilla How It Was. Vuonna 1971 molemmat edellä mainitut pitkäsoitot julkaistiin samalla tupla-albumilla nimellä Collector's Item. The Great Societyn debyytin tunnetuinta covertuotantoa edustava Bob Dylanin Outlaw Blues ilmestyi alun perin artistin vuonna 1965 julkaistulla ja järjestyksessään viidennellä studioalbumilla Bringing It All Back Home. Conspicious Only In Its' Absencen originaali vuoden 1968 painos saavutti Billboardin listalla sijan 166. Singleformaatissa ilmestynyt Sally Go Round the Roses/Didn't Think So jäi vaille listasijoitusta. B-puolen biisi samoin kuin Often As I May edustavat vokalisointinsa lisäksi pianosta ja bassosta vastanneen Grace Slickin sävellystuotantoa. Albumin keskeisimpään antiin lukeutuvat varhaiset versiot  helmikuussa 1967 ilmestyneelle Jefferson Airplanen kakkosalbumile Surrealistic Pillow  uudelleen nauhoitetuista, hiteiksi ja sittemmin suoranaisiksi klassikoiksi osoittautuneista kappaleista Somebody to Love ja White Rabbit. Niistä ensiksi mainitun originaalinimi oli tosin Someone to Love.

Tiistain tukeva:Kaikilla Judas Priestin studioalbumeilla soittanut kitaristi

 25. lokakuuta 1947 syntynyt Glenn Raymond Tipton on brittiläinen kitaristi, joka on tullut tunnetuksi mutkikkaista ja klassisesta musiikista elementtejä omineista sooloistaan. Hän oin toinen brittiläisen Judas Priestin kitaristeista ja pisimpään yhtyeessä vaikuttanut jäsen basistin ja perustajajäsenen Ian Hillin jälkeen. Hill ja Tipton ovat ainoat kaikilla Judas Priestin studioalbumeilla mukana olleet jäsenet. Tipton soitti ensin pianoa äitinsä opettamana. Kitaraa hän alkoi soittaa 19 vuoden ikäisenä. Tiptonin ensimmäinen yhtye oli Shake 'em Down, jossa hän soitti myöhemmin Starfightersissa ja Ozzy Osbournen rumpalina vaikuttaneen Barry Scrannagen kanssa. Yhtyeen nimeksi vaihtui Merlin ja myöhemmin The Flying Hat Band. Judas Priestiin Tipton liittyi toukokuussa 1974 ja vastaavasti Scrannage oli liittynyt yhtyeeseen Bullion, jossa olivat vaikuttaneet Judas Priestissä sen varhaisvaiheessa soittaneet Ernest Chataway ja Bruno Staphenhill. Tiptonin osuus Judas Priestissä muodostui merkittäväksi vuonna 1976 ilmestyneestä kakkosalbumista Sad Wings of Destiny lähtien. Varhaisilla yhtyeen albumeilla hän soitti lisäksi koskettimia, mutta ei enää vuonna 1978 ilmestyneestä Killing Machinesta eteenpäin. Tiptonista ja solisti Rob Halfordista muodostui Priestin keskeisimmät biisintekijät. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 1980 ilmestynyt albumi British Steel. Supertähteyttä rockin saralla tulivat edustamaan Priestin seuraavat albumit  Point of Entry, Screaming for Vengeance, Defenders of the Faith, Turbo ja 90-luvun alkajaisiksi ilmestynyt Painkiller. Halford jätti Priestin vuonna 1992 ja yhtye siirtyi tauolle. Tiptonin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1992 ilmestynyt Babtism on Fire, jota seurasi vuonna 2006 julkaistu Edge of the World, jonka työstämisessä ehtivät olla mukana The Whon John Entwistle sekä legendaarinen brittirumpali Cozy Powell. Vuonna 1996 Judas Priestin uudeksi solistiksi valikoitui  Tim "Ripper" Owens. Hänen kanssaan yhtye työsti vuosina 1997 ja 2001 ilmestyneet albumit Jugulator ja Demolition. Halford teki paluun yhtyeen riveihin vuonna 2003. Seuraavaan vuoteen ajoittui juhlakiertue ja vuosina 2005 ja 2008 ilmestyivät seuraavat albumit Angel of Tribution ja Nostradamus, joista etenkin viimeksi mainittu lukeutuu yhtyeen arvostetuimpiin töihin. Vuoteen 2010 ajoittui yhtyeen viimeinen suuri maailmankiertue Epitaph, jolla Richie Faulkner oli ottanut K. K. Downingin paikan yhtyeen toisena kitaristina. Heinäkuussa 2014 ilmestyi albumi Redeemer of Souls ja maaliskuussa 2018 Firepower. Tiptonilla diagnosoitiin mainittuna vuonna Parkinsonin tauti, mutta se ei estänyt täysin hänen keikkailuaan. Kiertueilla Andy Sneap tuurasi Tiptonia. 20. maaliskuuta 2018 New Jerseyssä soitetussa konsertissa Tipton oli mukana soittamassa klassikot Metal Gods, Breaking the Law, Living After Midnight ja myöhemmin lisäksi harvinaisempiin helmiin lukeutuvan No Surrenderin. Viimeksi häntä on kuultu kepin varressa Priestin konsertissa 7. lokakuuta 2023 viimeisissä biiseissä Metal Gods, Breaking the Law ja Living After Midnight. Judas Priestin tuorein albumi on maaliskuussa 2024 ilmestynyt Invincible Shield, jonka nauhoituksiin Tipton on niin ikään osallistunut.

Maanantain mainio:Jack Brucen tuotannon ainoa instrumentaalialbumi

 Jack Bruce:Things We Like

Things We Like on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen Britanniassa loppuvuodesta 1970 ja  Yhdysvalloissa seuraavan vuoden alussa ilmestynyt instrumentaalialbumi, joka kallistuu tyylillisesti jazziin. Vaikka mainittu pitkäsoitto julkaistiin vasta hänen toisena sooloalbuminaan Songs for a Tailorin jälkeen, Things We Liken nauhoitukset työstettiin jo vuonna 1968, jolloin Bruce oli vielä yksi voimatrio Creamin jäsenistä. Things We Like on Brucen tuotannon ainoa instrumentaalikappaleista koostuva albumi. Se sisältää suurimmaksi osaksi kappaleita, jotka Bruce on maininnut säveltäneensä vuonna 1955 ollessaan 12-vuotias. Things We Likella Bruce soitti tavanomaisesta poiketen kontrabassoa. Albumi, jonka musiikilliset vaikutteet olivat 50-luvun bebopissa ja 60-luvun freejazzissa, ei saavuttanut listasijoitusta. Things We Likella soittaneista muusikoista Bruce oli työskennellyt aikaisemmin kitaristi John McLauglinin ja saksofonisti Dick Heckstall-Smithin kanssa Graham Bond Organisationissa ja Graham Bond Quartetissa ennen liittymistään Creamiin. Bondin yhtye oli myös Brucen konneksio rumpali Jon Hisemaniin, joka liittyi mainittuun yhtyeeseen Brucen jätettyä sen. McLaughlinin kanssa Bruce työskenteli vielä jazzfuusioyhtyeessä The Tony Williams Lifetime. Sen riveissä Bruce teki kiertueen Britanniassa juuri samoihin aikoihin, kun albumi Things We Like julkaistiin saarivaltakunnassa. Albumin nauhoituksissa äänitetty kappale Ageing Jack Bruce, Three, From Scotland, England jäi pois aikarajoitusten vuoksi. Originaali albumi oli stereo remix, jossa rummut olivat oikeassa kanavassa. Vuonna 1971 albumista julkaistiin radiopromoina Yhdysvalloissa sekä mono, että stereoversio. Monoversiota ei kuitenkaan koskaan julkaistu virallisesti. US Polydorin vuonna 1988 julkaisema cd-versio albumista on stereo remix, jossa rummut ovat kuitenkin keskellä, basso vasemmassa ja saksofoni oikeassa kanavassa. Vuonna 2003 Things We Likesta ilmestynyt cd-uudelleenjulkaisu sisältää originaalin stereomiksauksen.

Sunnuntain extra:Leslie Westin vuoden 2013 sooloalbumi

 Leslie West:Still Climbing

Lokakuun lopussa 2013 Mascotin julkaisemana ilmestynyt Still Climbing, jota tavataan joskus myös kirjoitusasussa Still Climbing! on yhdysvaltalaisen, ensisijaisesti yhtyeistä Mountain ja West Bruce and Laing muistetun kitaristi/solisti Leslie Westin 12 sooloalbumi. Hänen soolotöistään kyseessä oli kolmas Billboardin albumilistalle kohonnut pitkäsoitto. Sen sijoitus oli 198. ja edellisen kerran West oli saavuttanut listasijoituksen Billboardilla vuonna 1975 ilmestyneellä albumillaan The Great Fatsby. Still Climbingin otsikko sisältää viittauksen Mountainin vuonna 1970 ilmestyneeseen esikoisalbumiin Climbing. Still Climbingillä vierailleisiin artisteihin lukeutuivat  Johnny Lang (coverissa Percy Sledgen soulklassikosta When a Man Loves a Woman), Dylan Rose (biisissä Don't Ever Let Me Go), Dee Snider (kappaleessa Feeling Good), Mark Tremonti (albumin avausraidalla Dyin' Since the Day I Was Born)  sekä Johnny Winter biisissä Busted, Disgusted or Dead. Still Climbingin kappaleista Long Red sisältyi jo Leslie Westin vuonna 1969 ilmestyneelle esikoissooloalbumille Mountain. Biisi päätyi myös Mountainin keikkaohjelmistoon. Still Climbingillä Long Redistä julkaistussa versiossa on lisäksi mukana basistin ominaisuudessa Leslien veli Larry West. Veljekset olivat levyttäneet yhdessä jo 60-luvun puolivälin jälkeen The Vagrants-yhtyeen jäseninä. Mainittu yhtye saavutti pienen hitin näkemyksellään Otis Reddingin ja Aretha Franklinin soulklassikosta Respect.

Lauantain pitkä:Vuonna 1980 perustettu ja useita paluita tehnyt yhdysvaltalaisyhtye

Missing Persons on yhdysvaltalainen, vuonna 1980 Los Angelesissa perustettu rockyhtye. Sen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi Warren Cuccurullo, solisti Dale Bozzio ja rumpali Terry Bozzio. Myöhemmin lineupin täydensivät basisti Patrick O' Hearn ja kosketinsoittaja Chuck Wild. 1980-luvun alkuvuosina yhtye oli varsin suosittu MTV:llä. Dale ja Terry Bozzio tapasivat työskennellessään Frank Zappan kanssa ja vuonna 1979 heistä tuli aviopari. Cuccurullo ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön kaksikon kanssa työskenneltyään Zappan kanssa hänen vuoden 1979 tuotantoa edustavalla albumillaan Joe's Garage. O' Hearn oli kuulunut Zappan kiertuebändiin ja myös Wild oli soittanut useissa yhtyeissä ennen liittymistään Missing Personsin. Bozzioista ja Cuccurullosta muodostunut yhtyeen triokokoonpano työsti studiomuusikoiden kanssa Missing Personsin nimikkoep:n Frank Zappan uusissa Utility Muffin Research Kitchen -studioissa. Yhtye konsertoi, promosi ep:tään ja esiintyi vuonna 1981 valmistuneessa elokuvassa Lunch Wagon. Missing Personsista muodostui jo tässä vaiheessa varsin suosittu yhtye Los Angelesin keikkaskenessä. 7000 kappaletta myyneen ep:n kappaleista Mental Hopscotch nousi kärkeen paikallisella radioasemalla  KROQ-FM:llä. Vuonna 1982 Missing Persons solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Ensiksi julkaistiin uudelleen yhtyeen esikoisep sillä erotuksella, että kappale Words korvasi alun perin mukana olleen The Doors-coverin Hello, I Love You. Capitol Recordsin julkaisemana Missing Personsin ep:tä meni kaupaksi 250 000 kappaletta. Wildin ja O' Hearnin täydennettyä pysyvästi yhtyeen lineupin Missing Persons julkaisi ensimmäisen täyspitkän albuminsa Spring Session M, jonka nimi oli anagrammi yhtyeen nimestä. Kultaa saavuttanut albumi sisälsi mm. myös ep:ltä löytyvät biisit Words ja Destination Unknown. Niiden lisäksi singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Walking in L.A. ja Windows, mutta singlekappaleiden osalta paras listasijoitus oli hieman vaatimattomampi, eli 42. Los Angelesissa, New Yorkissa ja San Franciscossa Missing Personsista muodostui varsin suosittu. Vuonna 1983 yhtye esiintyi David Bowien, The Pretendersin, U2:n ja Stevie Nicksin kanssa kolmipäiväisellä, Etelä-Kaliforniassa järjestetyllä US Festivaalilla. Vuonna 1984 ilmestynyt yhtyeen toinen ja melko kokeellinen albumi Rhyme & Reason jäi melko vähäiselle huomiolle sekä kriitikoiden että ostavan yleisön taholta. Wild jätti yhtyeen mainitun albumin jälkeen eikä hänen tilalleen otettu ketään. Kesäkuussa 1986 ilmestynyt Missing Personsin kolmas albumi Color in Your Life oli työstetty yhteistyössä Chiciä ja Power Stationia tuottaneen Bernard Edwardsin kanssa ja I Can't Think About Dancin':istä muodostui jonkinasteinen hitti. Bozzioiden välillä ilmeni kuitenkin eripuraa, joka johti Missing Personsin toiminnan väliaikaiseen loppumiseen. Loppuvuodesta 2000 Cuccurullo ja Dale Bozzio alkoivat keskustella Missing Personsin mahdollisesta reunionista. Toukokuussa 2001 Cuccurullon pesti Duran Duranissa oli tullut päätökseen ja Missing Personsin originaali triokokoonpano kokosi rivinsä. Jazzpianisti Ron Poster ja sekä Cuccurullon basistina että Duran Duranin kiertuebasistina vuosien 1997 ja 2001 välillä vaikuttanut Wess Wehmiller täydensivät yhtyeen lineupin. Lyhytaikainen virallinen reunion koostui promootiosta sekä kolmesta heinäkuussa 2001 soitetusta konsertista. Samoihin aikoihin nauhoitettiin uudet studioraidat Dark and Dangerous Guy ja Throw Money sekä liveversiot kappaleista Face to Face ja Give, jotka kaikki ovat mukana vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Lost Tracks. Vuosien 2002 ja 2003 vaihteessa mukaan tulivat jälleen Poster ja Wehmiller ja lisäksi Duran Duranin kiertuerumpalina vuosina 1999-2001 vaikuttanut Joe Travers. Kyseinen lineup esiintyi uutisohjelmassa Access Hollywood ja soitti kolme konserttia helmikuussa 2003, mutta lopetti toimintansa niiden jälkeen. Vuonna 2009 toiminansa aloitti Dale Bozziosta, Cuccurullosta, Traversista, kosketinsoittaja Scheila Conzalezista ja basisti Doug Lunnista koostunut Missing Personsin lineup. 11. toukokuuta 2011 ilmoitettiin Dale Bozzion ja Cuccurullon kasaavan Missing Personsin uudelleen yhtyeen esikoisalbumin Spring Session M 30-vuotisjuhlallisuuksien tiimoilta. Kaksikon lisäksi lineupissa olivat tällä kertaa mukana The Knackista tuttu basisti Prescott Niles, kitaristi Patrick Bolen, kosketinsoittaja Fred Bensi ja rumpali Andy Sanesi. Cuccurullo jätti yhtyeen jälleen vuonna 2011 soitettujen konserttien jälkeen, mutta Missing Persons ei ole virallisesti lopettanut toimintaansa. Neljäs maaliskuuta 2014 ilmestyi uusi albumi Missing in Action nimellä Missing Persons featuring Dale Bozzio. Lisäksi mukana oli lähes kaikesta kappalemateriaalista ja albumin tuotannosta vastannut multi-instrumentalisti Billy Sherwood. Bozzio vaikutti albumilla solistin tehtäviensä lisäksi säveltäjänä kahdessa biisissä. Maaliskuussa 2020 seurasi nimellä Missing Persons featuring Dale Bozzio jälleen uusi albumi Dreaming. Toisena jäsenenä yhtyeessä vaikutti tällä kertaa lähes kaikki instrumentit soittanut ja tuotannosta vastannut Adam Hamilton. Albumi koostuu ensisijaisesti coverbiiseistä esimerkiksi The Mamas and the Papasin ja The Carsin ohjelmistosta. Bozzio ja Hamilton kirjoittivat albumille lisäksi kolme tuoretta biisiä. Kymmenes marraskuuta 2023 ilmestynyt albumi Hollywood Lie oli Missing Personsin ensimmäinen täysin uudesta tuotannosta koostuva pitkäsoitto 37 vuoteen.

Perjantain pohjat:Bill Wymanin 80-luvun soolotuotannon käynnitänyt albumi

 Bill Wyman:Bill Wyman

26. maaliskuuta 1982 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Bill Wyman on Rolling Stonesin pitkäaikaisen basistin William Perksin, alias Bill Wymanin kolmas sooloalbumi, jonka paras listasijoitus Britanniassa oli sijalla 55. Toisin kuin Wymanin edelliset sooloalbumit, hänen nimikkolevynsä on toteutettu pitkälti syntikkapopin hengessä. Pitkäsoiton singlemenestys oli Si Si Je Suis un Rock Star ja albumilla vierailleisiin artisteihin lukeutuivat Stray Catsin Brian Setzer ja Slim Jim Phantom, Chris Rea, Dave Mattacks ja Terry Taylor. Retrospektiivisessä arviossaan AllMusic antoi Bill Wymanin nimikkoalbumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta. Pitkäsoiton parhaiksi kappaleiksi kohotettiin Si Si Je Suis un Rock Star, Come Back Suzanne ja A New Fashion. Bill Wymanin nimikkoalbumillaan hyödyntämää ratkaisua vastata suurimmasta osasta instrumentteja itsenäisesti pidettiin onnistuneena. Tuloksena on  uuden aallon sähköisyyttä laadukkaisiin, vanhanaikaisiin rockin tuotantoarvoihin yhdistävä soundi. Bill Wymanin nimikkosooloalbumilla lyövät saumattomasti kättä tiukka biisinkirjoitus ja johdonmukainen tuotantotyyli.

Torstain terävä:Albert Järvisen vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma-albumi

 Albert Järvinen:Guitar

Loppuvuodesta 1988 Albert Järvinen oli tehnyt merkittävän paluun toisella sooloalbumillaan Braindamage..Or Still Alive, jonka tiimoilta Pave Maijasen leadvokalisoima Albert Järvinen Band konsertoi tiiviisti ja suurimmaksi osaksi varsin onnistuneesti seuraavan vuoden alkupuolella. Guitar on alkuvuodesta 1989 tuplavinyylinä ja yksittäisenä cd:nä julkaistu kokoelma-albumi, joka sisältää Albertin tuotantoa eri yhtyeissä vuosien 1973 ja 1978 väliseltä ajanjaksolta. Hurriganesin elokuussa 1973 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Rock and Roll All Night Long Guitarille ovat valikoituneet Freddie King-cover Hideaway ja Cisse Häkkisen veikeästi vokalisoima Sweet Sue ja Järvisen vuonna 1974 ilmestyneeltä ensimmäiseltä sooloalbumilta Ride On Pave Maijasen leadvokalisoima, lähes klassikkotasoinen Let's Have a Ball, Dave Lindholmin laulama bluesrevitys Going to Louisiana sekä instrumentaalikappaleet Train Kept a Rolling ja Patchy Moss. Hurriganesin samaisen vuoden lopussa ilmestyneen  klassikkoalbumin Roadrunner ainoa poiminta on hivenen harvinaisempi, mutta sitäkin laadukaampi Oowee-Oohla. Royalsin tuotantoa edustavat klassikkotasoinen esikoissingle High ja niin ikään esikoisalbumi Spring '76:ltä löytyvä instrumentaalikappale Night Funk. Rufus Thomas-cover Walking the Dog ja yksitoistaminuuttinen kitaranäytös Rock Me edustavat vuonna 1978 ilmestynyttä Royals Liveä, mutta niistä myös jälkimmäisen studioversio on löydettävissä Spring 76:ltä. Got to Know edustaa Albertin kitaroimaa Pen Leetä ja lisäksi mukana on yksi aikaisemmin julkaisematon kappale, niin ikään Maukka Siiralan, Affe Forsmanin ja Dave Lindholmin kanssa levytetty Cry Before I Go. The Pretty Things-coverit Mama, Keep Your Big Mouth Shut ja Buzz the Jerk löytyvät alun perin vuonna 1978 ilmestyneeltä ja Timo Kojon leadvokalisoimalta singleltä. Guitarin 16 raitaan mahtuu helmiä, muutama hauska harvinaisuus eikä ainuttakaan täyttä hutia.

Keskiviikon klassikko:Springsteenin ensimmäinen suuri singlehitti

 Hungry Heart on Bruce Springsteenin kirjoittama ja levyttämä rockkappale, joka julkaistiin artistin viidennellä, vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla The River ja lisäksi sen ensimmäisenä singlenä 21. lokakuuta 1980. Kappaleesta muodostui Springsteenin ensimmäinen suuri singlehitti, joka saavutti Billboardin listalla viidennen sijan. Springsteenin tavatessa Joey Ramonen Asbury Parkissa, New Jerseyssä tämä pyysi Brucea kirjoittamaan biisin The Ramonesille. Springsteen kirjoitti mainitussa tarkoituksessa Hungry Heartin, mutta piti kappaleen manageri Jon Landaun kehotuksesta itsellään. Aikaisemmin pois annetut Springsteenin käsialaa olleet nopeatempoiset kappaleet, kuten Blinded by the Light, Because the Night ja Fire olivat nimittäin muodostuneet menestyksiksi toisille artisteille ja Landau ei tahtonut mainitun trendin jatkuvan. Hungry Heartin otsikko on poimittu  Alfred, Lord Tennysonin kuuluisasta runosta Ulysses. Hungry Heartin nauhoituksissa Springsteenin lauluääntä nopeutettiin hienoisesti. Ensimmäisenä mainittua tekniikkaa oli hyödyntänyt The Beach Boysin Brian Wilson vuonna 1966 kappaleessa Caroline, No.  Taustavokalisteina Hungry Heartissa kuultiin The Turtles-yhtyeen Mark Volmania ja Howard Kaylania. Sijoittuessaan Billboardin listalla viidenneksi Hungry Heartista muodostui Springsteenin suurin hitti vuoteen 1984 saakka, jolloin Dancing in the Dark saavutti Billboardin listalla toisen sijan. Hungry Heart oli myös Springsteenin ensimmäinen Britanniassa listalle kohonnut single. Listaviikkoja kertyi neljä ja paras sijoitus oli 44. 1990-luvun puolivälissä Hungry Heart pääsi mukaan Springsteenin tuotannosta koostetulle Greatest Hits-kokoelmalle. Samalla kappale julkaistiin Britanniassa uudelleen singleformaatissa ja tällä kertaa tuloksena oli edeltäjäänsä parempi 28. sija. John Lennon diggasi Hungry Heartia ja Dave Marsh sekä Kevin Stein nimesivät kappaleen ilmestymisvuotensa parhaaksi singleksi. Sen b-puolella julkaistiin kestoltaan ainoastaan reilun minuutin mittainen ja River-tupla-albumille sisältymätön kappale Held Up with a Gun. The River-kiertueen alussa Springsteen ja E Street Band esittivät Hungry Heartia instrumentaalina ensimmäisen säkeistönsä ja kertosäkeensä osalta. Singlen noustua top teniin Chicagossa 20. marraskuuta 1980 soitetussa konsertissa yleisö alkoi spontaanisti laulaa kappaleen lyriikkaa intron jälkeen. Mainitusta käytännöstä muodostui traditio, sillä Hungry Heartia esitettäessä Springsteen on aina antanut yleisön laulaa kappaleen ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen. Boxilla  Live/1975-85 Hungry Heartista kuullaan 28. joulukuuta 1980 Nassau Coliseumilla taltioitu versio. Vuosiin 1999-2000 ajoittuneella E Street Bandin Reunion-kiertueella Hungry Heart oli settilistassa säästeliäästi, mutta kappale palasi säännöllisesti keikkaohjelmistoon vuoden 2009 Working on a Dream-kiertueella sekä vuosien 2012-2013 Wrecking Ball -kiertueella.

Tiistain tukeva:Bob Weirin johtama projektiyhtye

 Bobby and the Midnites oli Grateful Deadin rytmikitaristin ja solistin Bob Weirin 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla johtama rockyhtye. Kyseessä oli Weirin sivuprojekti, jonka diskografia koostuu kahdesta albumista. Yhtye tuli silti selkeämmin tunnetuksi livekeikoistaan kuin studiotyöskentelystään. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat jazzveteraanit Billy Cobham ja jonkin aikaa yhtyeessä vaikuttanut Alphonso Johnson. Musiikilliselta ilmaisultaan Bobby and the Midnites soitti jazz-rockfuusiosta elementtejä ammentanutta rockia. Vuonna 1978 Bob Weir oli johtanut joitakin konsertteja soittanutta sivuprojektiaan nimeltä Bob Weir Band. Weirin itsensä lisäksi Bobby and the Midnitesiin päätyi kaksi Bob Weir Bandissa soittanutta muusikkoa; aikaisemmin Steppenwolfissa vaikuttanut kitaristi/solisti Bobby Cochran sekä kosketinsoittaja/solisti Brent Mydland, joka liittyi sittemmin Grateful Deadiin. Midnitesin jäsenistä myös Matthew Kelly oli soittanut aikaisemmin Weirin kanssa yhtyeessä Kingfish. Hän oli perustanut mainitun bändin vuonna 1973 Dave Torbertin kanssa ja Weir oli kuulunut Kingishin kokoonpanoon täysaikaisena jäsenenä vuosien 1974 ja 1976 välisenä aikana. Kelly vastasi kitarasta, huuliharpusta ja congista. Basistiksi kiinnitettiin aikaisemmin Vanilla Fudgessa, Cactuksessa sekä Beck, Bogert & Appicessa soittanut Tim Bogert. Midnitesin rumpali Billy Cobham oli korkealle arvostettu jazz- ja fuusiomuusikko, joka oli tuohon mennessä soittanut esimerkiksi Miles Davisin kanssa sekä Mahavishnu Orchestran riveissä. Ensimmäisen konserttinsa Billy and the Midnites soitti Golden Bearissa, Huntington Beachissa, Kaliforniassa kesäkuun viimeisenä 1980. Keikkailuaan yhtye jatkoi seuraavan vuoden alkupuolelle. Weather Reportissa soittanut Alphonso Johnson otti Tim Bogertin paikan yhtyeen basistina. Cobhamin kanssa Johnson oli soittanut aikaisemmin CBS All Starsissa. Mainittu Bobby and the Midnitesin lineup levytti yhtyeen esikoisalbumin. Tämän jälkeen The Midnites ei konsertoinut ennen seuraavaa vuotta. Kelly ja Mydland olivat jättäneet yhtyeen ja Dave Garland liittynyt sen lineupiin. Hän vaikutti solistina, kosketinsoittajaja ja saksofonistina. Tammikuusta 1982 lähtien mainittu lineup keikkaili tiiviisti silloin, kun Grateful Dead ei ollut tien päällä. Vuonna 1991 mainitulta Bobby and the Midnitesin lineupilta julkaistiin kestoltaan 60 minuutin mittainen konserttivideo. 27. marraskuuta 1982 Bobby and the Midnites esiintyi Montego Bayssa Jamaica World Music Festivaalilla. Sen muihin esiintyjiin lukeutuivat esimerkiksi  Grateful Dead, the Clash, the B-52's, the English Beat, Ziggy Marley and the Melody Makers, Toots & the Maytals, Peter Tosh ja Aretha Franklin. Bobby and the Midnitesin settin lukeutuneita kappaleita olivat esimerkiksi Men Smart, Women Smarter, Heaven Help the Fool, Thunder and Lightning sekä Book of Rules. Festivaalin seremoniamestari esitteli Billy Cobhamin, joka soitti kappaletta Josephine edeltäneen pitkän rumpusoolon. Maaliskuussa 1983 Bobby and the Midnites koki viimeisen miehistönvaihdoksensa aikaisemmin Little Featissä soittaneen Kenny Gradneyn ottaessa Johnsonin paikan yhtyeen basistina. Bobby and the Midnites jatkoi tiivistä keikkailuaan ja vuonna 1984 ilmestyi yhtyeen toinen studioalbumi Where the Beat Meets the Street. Viimeisen konserttinsa Bobby and the Midnites soitti Valley Streamissa, New Yorkissa syyskuun viimeisenä 1984. Bobby and the Midnitesin jälkeen Bob Weiriä kuultiin Kingfishin riveissä vuosina 1984 ja 1986 soitetuissa konserteissa. Niiden välissä vuoden 1985 aikana hän soitti useita akustisvoittoisia soolokeikkojaan.

Maanantain mainio:Vuonna 1984 perustettu ja paluun tehnyt brittiyhtye

 The Outfield oli Lontoossa vuonna 1984 perustettu, rockia ja poppia edustanut yhtye. Se saavutti menestystä 80-luvun puolivälissä ja muistetaan parhaiten hitistään Your Love. The Outfieldin kokoonpanon muodostivat kitaristi John Spinks, solisti/basisti Tony Lewis ja rumpali Alan Jackman. Brittiyhtyeelle harvinaislaatuisesti The Outfield saavutti menestystä Yhdysvalloissa, mutta ei kotimaassaan. Yhtyeen esikoisalbumi oli Columbia Recordsin jullkaisemana 80-luvun puolivälissä ilmestynyt Play Deep. Billboardin listalla parhaimmillaan yhdeksänneksi sijoittunut pitkäsoitto myi tuplaplatinaa ja siltä poimittu single Your Love nousi Billboadilla kuudenneksi ja oli Mainstream Rock-listalla ainoastaan yhtä sijaa alempana. Vuosina 1987 ja 1989 ilmestyneet seuraavat pitkäsoitot Bangin' ja Voices of Babylon saavuttivat vielä menestystä. Ensiksi mainitulta poimittu single, omaa tuotantoa edustava Since You Been Gone oli Billboardilla top 40 -hitti ja saavutti Mainstream Rock-listalla yhdennentoista sijan. David Kahnen tuottaman Voices of Babylonin nimikappale kohosi Billboardilla 25 suosituimman joukkoon ja oli Mainsteam Rock-listalla parhaimmillaan toisena. Mainittujen pitkäsoittojen jälkeen The Outfieldin suosio alkoi laskea. Alan Jackman jätti yhtyeen vuonna 1989. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi duokokoonpanona nauhoitettu albumi Diamond Days. MCA:n julkaisemalta pitkäsoitolta poimittiin Yhdysvalloissa 30 suosituimman joukkoon kohonnut single For You.  Seuraavana vuonna ilmestynyt ja tyylillisesti progressiivista sekä areenarockia edustanut pitkäsoitto Rockeye osoittautui kaupallisesta aspektista tarkasteltuna pettymykseksi ja The Outfield lopettikin toimintansa 90-luvun aikana.  Bändi palasi keikkalavoille vuonna 1998 ja julkaisi kotisivunsa kautta kaksi livelevyä; albumit Live in Brazil ja The Outfield Live sekä vuonna 2004 ilmestyneen studioalbumin Any Time Now, joka julkaistiin uudelleen kahta vuotta myöhemmin. Pitkäsoiton originaalista julkaisusta oli vastannut Tower Records ja uusintapainoksesta Sidewinder Records.  Vuonna 2011 ilmestyi The Outfieldin joutsenlauluksi jäänyt albumi Replay, jota työstettäessä Alan Jackman oli tehnyt paluun yhtyeen riveihin. Replay saavutti varsin myönteiset arviot ja sen singleformaatissa ilmestynyt California Sun oli paikallistasolla listaykkönen.  Spinksin edesmentyä vuonna 2014 Outfield lopetti virallisesti toimintansa. Maaliskuussa 2018 Tony Lewis ilmoitti sooloalbumistaan Out of the Darkness, jonka Madison Records julkaisi kesäkuun lopussa samaisena vuonna. Hän menehtyi 19. lokakuuta 2020 62 vuoden ikäisenä. Vuonna 2024 Jackman ja välillä hänen paikkansa ottanut Simon Dawson ovat yhtyeen viimeiset henkiin jääneet jäsenet. John Spinks oli menehtynyt syöpään heinäkuun yhdeksäntenä 2014 60 vuoden ikäisenä.

Sunnuntain extra:The Carpentersit nostalgisina

 The Carpenters:Now and Then

Sisarusten Karen ja Richard Carpenter muodostama The Carpenters tehtaili erinomaista listapoppia erityisesti 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kaksikko ei suoranaisesti loistanut albumituotantonsa osalta, mutta esimerkiksi vuoden 1973 silloista nykyisyyttä ja jo tuolloin nostalgiaa yhdistellyt Now and Then on melkoisen onnistunut kokonaisuus. Pitkäsoiton ykköspuolelle sijoitettuja hittejä edustavat Sing sekä Leon Russellin ohjelmistosta löydetty tyylikäs balladikappale This Masquerade. Albumin kakkospuoli koostuu radio-ohjelman tyyppiseen muotoon rakennetusta 1960-luvun alkupuolen hittimedleystä. Siihen sisältyvät muun muassa Beach Boysin Fun Fun Fun, Crystalsin Da Doo Run Run sekä Chiffonsin One Fine Day. Levypuoliskon teemabiisi on hitiksi muodostunut Yesterday Once More. Muistutuksena vielä, että Carpentersin keskeisiin 1970-luvun alkupuolen hitteihin lukeutuvat muun muassa They Long to Be Close to You, Superstar, Top of the World, Rainy Days and Mondays sekä Hurting Each Other. Kaksikosta myös rumpalina kunnostautunut Karen menehtyi anoreksiaan ainoastaan kymmenen vuotta Now and Thenin julkaisun jälkeen.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt keskeinen biisintekijä ja solisti

 15. lokakuuta 1935 syntynyt Barry McGuire on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka tunnetaan ensisijaisesti vuoden 1965 tuotantoa edustavasta hitistään Eve of Destruction. Myöhemmin hän on vaikuttanut solistina ja biisintekijänä nykyaikaisen kristillisen musiikin parissa. McGuire syntyi Oklahoma Cityssä. Hänen perheensä muutti Kaliforniaan Barryn ollessa kaksivuotias. Työskenneltyään kalastajana McGuire sai töitä baarissa solistin tehtävissä. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli vuonna 1961 ilmestynyt The Tree, joka ei ollut hitti. McGuire perusti duon Barry & Barry vuonna 2013 edesmenneen Barry Kanen kanssa. Kaksikko esitti traditionaalisia folkkappaleita The Ice Housessa, pienessä Pasadenassa, Kaliforniassa sijainneessa folkclubissa ennen siirtymistään The Troubadouriin Hollywoodissa keväällä 1962. Siellä he liittyivät folkyhtyeeseen The New Christy Minstrels ja myöhemmin McGuire lauloi leadia singlellä Three Wheels on My Wagon. The New Christy Minstrelsin lisäksi McGuire ja Kane jatkoivat myös esiintymisiään duona. Horizon Records julkaisi ainoan Barry & Barryn nimellä ilmestyneen albumin Here and Now. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyivät esimerkiksi kappaleet Gold Wedding Ring, Land Of Odin, Another Man   (julkaistu lisäksi singleformaatissa), Summer's Over, You Know My Name, Bull 'Gine Run, ja Far Side of the Hill. Lisäksi albumilla on näkemys Peter, Paul and Maryn levytyksenä kolme kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä kappaleesta If I Had a Hammer. The New Christy Minstrelsin perustajan Randy Sparksin kanssa McGuire kirjoitti mainitun yhtyeen ensimmäisen ja suurimman hitin Green Green, jolla kaksikko jakoi leadvokaaliosuudet. Mc Guire jätti Minstrelsin tammikuussa 1965 nauhoitettuaan yhtyeen kanssa albumin Cowboys and Indians. Vuonna 1965 ilmestyneellä albumilla Chim Chim Cher-ee McGuire oli mukana nimikappaleella. Folkrocksolistina McGuire tunnetaan parhaiten 1960-luvun puolivälin hiteistään Eve of Destruction ja Sins of a Family, jotka kumpikin ovat P. F. Sloanin käsialaa. McGuiren muihin listamenestyksiin lukeutuivat Child of Our Times ja Cloudy Summer Afternoon, joista viimeksi mainittu oli 1960-luvun folkduoon Bud & Davis lukeutuneen Travis Edmonsonin sävellys. Single Eve of Destruction myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Samannimisen albumin paras listasijoitus Billboardin 200-listalla oli 37. syyskuun lopulla 1965. Samassa kuussa Eve of Destruction-single nousi listakärkeen sekä Cashboxissa että Billboard Hot 100 -listalla. Se syrjäytti Beatlesin Helpin ykkössijalta. McGuiren mukaan Eve of Destruction nauhoitettiin yhdellä otolla torstai-aamuna ja seuraavana maanantaina McGuire vastaanotti levy-yhtiöstään puhelun ja sai tiedon biisinsä soimisesta radiossa. Mikään muu McGuiren levytyksistä ei noussut enää top 40:ään. The Temptations tekee vittauksen Eve of Destructioniin kappaleessaan Ball of Confusion (That's What the World is Today). Helmikuussa 1966 ilmestyi McGuiren Dunhill Recordsille työstämä albumi This Precious Time. Se sisältää The Mamas & The Papasin taustavokalisoiman version mainitun yhtyeen ensihitistä California Dreamin'. Samaisen yhtyeen tuotantoa edustavassa kappaleessa Creque Alley McGuire mainitaan useita kertoja. Frank Zappan vuonna 1966 ilmestyneen albumin Freak Out kannessa McGuire mainitaan eräänä musiikillisen inspiraation lähteistä. McGuire esiintyi vuonna 1967 valmistuneessa elokuvassa The President's Analyst James Coburnin kanssa. Tämä johti The Clear Light-yhtyeen jäsenistä koostunutta yhtyettä, jonka jäsenet lauloivat vuorollaan leadia. McGuire oli lisäksi mukana vuonna 1971 valmistuneessa elokuvassa Werewolves on Wheels. Vuonna 1968 hän vaikutti vuoden ajan Broadway-musikaalissa Hair. Vuonna 1971 McGuiresta tuli uudelleen syntynyt kristitty hänen vietettyään edellisen vuoden lokakuussa aikaa evankelista Arthur Blessitin kanssa. Vuonna 1973 levy-yhtiö Myrrh julkaisi McGuirelta albumin Seeds. Taustalauluista mainitulla pitkäsoitolla vastasi perhetrio, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä 2nd Chapter of Acts. Vuonna 1974 ilmestyi McGuiren toinen gospelalbumi Lighten Up. Hän konsertoi 2nd Chapter of Actsin ja Band Called Davidin kanssa ja vuonna 1975 yhteistyön tuloksena julkaistiin tuplalivealbumi To the Bride. Vuonna 1976 McGuiren levy-yhtiöksi vaihtui Sparrow Records. Hän levytti mainitulle levy-yhtiölle seitsemän albumia, joista tunnetuin on vuonna 1978 ilmestynyt Cosmic Cowboy. Sen nimikappale nousi CCM Music Magazinen musiikkilistan kärkeen pysytellen listalla 35 viikon ajan. Sparrown alamerkillä Birdwingillä McGuire julkaisi samaisena vuonna menestyksekkääseen Agapeland-sarjaan lukeutuneen lastenlevyn Bullfrogs & Butterflies. Vuonna 1978 McGuire konsertoi Englannissa, Skotlannissa ja Walesissa Jimmy Owenin musikaalissa The Witness apostoli Peterin roolissa. Samaisessa roolissa hän oli myös musikaalista työstetyssä levytysversiossa. Vuonna 1985 McGuire oli mukana musikaalin The Scroll levytysversiossa. Siinä hän esitti Jeesusta. Musikaalin sävellyksestä vastasi kanadalainen laulaja/lauluntekijä Bruce Stacey ja sen nauhoitukset tapahtuivat Englannissa National Philharmonicin kanssa. Musikaalissa oli mukana myös muita aikakauden gospelartisteja. The Scrollin julkaisusta vastasi Light Records ja se oli mukana kolmessa maailmannäyttelyssä multimediaesityksenä. 1980-luvun aikana McGuire jätti musiikkibisneksen albuminsa Pilgrim jälkeen ja asettui asumaan Uuteen Seelantiin vaimonsa Marin kanssa. Hän kirjoitti kappaleita, esiintyi ja toimi videojuontajana usean vuoden ajan Gospel Light Publishingin ohjelmissa. 1990-luvun aikana McGuire palasi Yhdysvaltoihin ja teki levytyksiä Terry Talbotin kanssa nimellä Talbot McGuire. Vuosien 1996 ja 2000 välillä duolta ilmestyi neljä pitkäsoittoa. Vuonna 1990 McGuire julkaisi Logan Whiten kanssa kirjoittamansa novellin In the Midst on Wolves. Se kertoo bikereista, jotka tulevat tuntemaan Jumalan. Vuosien 1997-1998 välillä McGuire esiintyi The New Mamas and the Papasin ja vuonna 2000 Michael Talbotin kanssa. Vuoden 2006 aikana McGuire ja hänen vaimonsa esittivät eri aiheisiin liittyneitä kappaleita ja puheita.  McGuiret asuvat Fresnossa, Kaliforniassa, mutta viettävät aina osan vuodesta Uudessa Seelannissa. 12. maaliskuuta 2008 McGuire esiintyi australialaisessa musiikkikomedia/pelishowssa Spicks and Specks, jossa hän esitti lyriikaltaan päivitetyn version Eve of Destructionista. Vuonna 2009 McGuire julkaisi Eve of Destructionista päivitetyn version Eve 2012, joka teksitssään heijasti tuoreita ympäristöongelmia.Vuonna 2008 McGuire teki myös yhteisen kiertueen The Byrdsin jäsenistöön kuuluneen John Yorkin kanssa. McGuiren mukaan kaksikko toi esittämissään kappaleissa olleen 1960-luvun totuuden nykyhetkeen. He esittivät kappaleita, joita olivat aikaisemmin esittäneet sellaisten ystävien kanssa, jotka eivät olleet enää laulamassa niitä. Vuonna 2013 McGuire oli mukana Four Suns Productionsin tuottamassa dokumenttielokuvassa A Byrd Who Flew Alone. Sen aiheena on eräs The Byrdsin originaalijäsenistä, eli Gene Clark, joka oli McGuiren ystävä useiden vuosien ajalta.

Perjantain pohjat:Kris Kristoffersonin esikoisalbumi

 Kris Kristofferson:Kristofferson

Kesäkuussa 1970 Monument Recordsin julkaisemana ja Fred Fosterin tuottamana ilmestynyt Kristofferson on hiljattain edemenneen laulaja/lauluntekijän Kris Kristoffersonin esikoisalbumi. Hän kirjoitti biisejä jo toimiessaan helikopterilentäjänä öljy-yhtiöille. Kristoffersonin käsialaa olleita kappaleita levyttivät esimerkiksi Roy Drusky, Jerry Lee Lewis ja Roger Miller. Kristoferson tarjosi kappaleitaan myös Johnny Cashille ja tämä pyysi Kristoffersonin esiintymään kanssaan Newportin Folk Festivaalille. Esiintymisen seurauksena Fred Foster kiinnitti Kristoffersonin Monument Recordsille sekä artistin että biisintekijän ominaisuudessa. Kristoffersonin esikoisalbumille sisältyi myös sellaisia hänen sävellyksiään, joista muut artistit olivat jo aikaisemmin työstäneet omia levytyksiään. Mainittuun kategoriaan lukeutuivat Sunday Mornin' Comin' Down, Help Me Make It through the Night sekä Janis Joplinin albumiltaan Pearl postuumisti ykköshitiksi nostama Me and Bobby McGhee. Kappaleiden sovituksissa hyödynnettiin jousiorkestraatiota ja kappaleiden lyriikoiden teemoina olivat esimerkiksi yksinäisyys, rakkaus ja vapaus. Ilmestymisaikanaan Kristoffersonin esikoisalbumi vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta kaupallisesta apektista tarkasteltuna pitkäsoitto osoittautui pettymykseksi. Janis Joplinin Me and Bobby McGheestä levyttämän coverin noustua listakärkeen Kristoffersonin esikoisalbumi julkaistiin uudelleen ja tällä kertaa nimellä Me and Bobby McGhee. Billboardin countrylistalla oli tällä kertaa tuloksena kymmenes sija ja myös Billboard Hot 100 -listalla 34. sija. Retrospektiiviset arviot Kristoffersonin esikoisalbumista ovat olleet hienoisesti negatiivisempia kritiikin kohdistuessa hänen laulusuorituksiinsa. Vuonna 2001 Kristoffersonin debyytti julkaistiin uudelleen remasteroituna cd:nä ja tällä kertaa mukana oli perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta.

Torstain terävä:Boney M:n esikoisalbumi

 Boney M:Take the Heat off Me

28. kesäkuuta 1976 Hansan, Atcon ja Atlanticin julkaisemana ilmestynyt Take the Heat off Me on euro-karibialaisen lauluyhtyeen Boney M:n esikoisalbumi. Euroopassa, mutta erityisesti Pohjoismaissa pitkäsoitosta muodostui varsin menestyksekäs. Suomessa ja Ruotsissa se nousi listakärkeen ja oli myös Norjassa parhaimmillaan toisena. Sitä vastoin Yhdysvalloissa Take the Heat off Me jäi juuri Billboardin Hot 100 -listan alapuolelle. Albumin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Daddy Cool nousi listakärkeen kahdeksassa Euroopan maista ja oli myös Billboardin listalla sijalla 65. Bobby Hebb-cover Sunny nousi viiden suosituimman joukkoon useissa Euroopan maissa. Daddy Coolin saavuttaman yllätysmenestyksen myötä tuottaja Frank Farian joutui kokoamaan Boney M:n esikoisalbumin nopeasti. Pitkäsoitolle sisältyykin useita coverversioita ja valmiiden nauhoitusten uudelleen hyödyntämistä. Esikoissingle Baby Do You Wanna Bumb oli muunnelma Prince Busterin Al Caponesta, vaikka se olikin kreditoitu Farianin salanimen Zambin taakse. Sunny, No Woman No Cry ja Fever olivat voimakkaasti sovitettuja coverversioita varsin tunnetuista levytyksistä. Myös albumin nimikappale Take the Heat Off Me on cover, alun perin kyseessä on italialaisartisti Marcella Bellan vuoden 1974 hitti Nessuno mai (No one ever.) Albumin kappaleista kolme, eli Take the Heat off Me, Lovin' Or Leavin' ja albumin Britannian ja Yhdysvaltain-painoksilta pois jäänyt Help, Help oli aikaisemmin levyttänyt toinen Farianin tuottama artisti, eli Gilla. Myöhemmin hän tuli levyttämään Take the Heat off Mellä julkaistuista kappaleista Sunnyn ja No Woman No Cryn saksankieliset versiot käyttäen samoja taustoja kuin Boney M. Sunny-singlen b-puolella ilmestynyt, mutta pitkäsoitolta löytymätön New York City kierrättää kahta Gillan kappaletta, eli Why Don't You Do Itiä ja aikaisemmin mainittua Help, Helpiä. Got a Man on My Mind on uudelleen kirjoitettu versio Farianin kappaleesta Am Samstagabend, joka julkaistiin hänen vuonna 1976 ilmestyneen singlehittinsä Rocky b-puolella. Näin ollen ainoa täysin originaalia tuotantoa edustava kappale Boney M:n esikoisalbumilla on Daddy Cool.

Keskiviikon klassikko:Nazarethin vuoden 1977 merkkialbumi

 Nazareth:Expect No Mercy

Marraskuussa 1977 ilmestynyt Expect No Mercy on skotlantilaisen todellisen hardrockin puurtajayhtyeen Nazarethin yhdeksäs studioalbumi. Kyseessä on melkoisen laadukas albumikokonaisuus, vaikka se sisältääkin suhteellisen runsaasti yhtyeen ulkopuolista sävellysmateriaalia. Yhtyeen omaa tuotantoa edustava ja albumin starttaava nimikappale ei tiukkuudestaan huolimatta lukeudu aivan pitkäsoiton terävimpään kärkeen. Jack Nitzhen ja Russ Titelmanin käsialaa oleva Gone Dead Train svengaa mainiosti ja kitaristi Mannu Charltonin käsialaa olevista kappaleista Shot Me Down edustaa tyylikästä balladiosastoa Revenge Is Sweetin ollessa sen vastapainoksi ehkäpä albumin kaikkein tiukin rockrypistys. Koko Nazareth-kvartetin yhteistyötä edustava Gimme What's Mine tarjoaa terhakkaa riffittelyä ja Dan McCaffertyn tunnetta tihkuvan laulusuorituksen. Niin ikään koko yhtyeen tekosiin lukeutuva Kentucky Fried Blues jatkaa operointia vivahteikkaan rokkauksen ja McCaffertyn upean vokalisoinnin parissa. New York Broken Toy yhdistää onnistuneesti akustisvoittoisempaa svengaavaa musisointia McCaffertyn raspivokalisointiin. Busted on Harland Howardin vuonna 1962 kirjoittama kappale, josta Johnny Cash levytti seuraavana vuonna coverinsa. Nazarethin näkemys mainitusta kappaleesta edustaa melko tyylipuhdasta bluesrocktyyliä ja Mannu Charlton rikastaa kokonaisuutta slidekitarasoolollaan. Charltonin käsialaa oleva Place in Your Heart on Expect No Mercy -pitkäsoiton toinen pakahduttava slovarikappale.  Parivaljakon Charlton ja McCafferty yhteistyötä edustava All the King's Horses päättää pitkäsoiton melodisuuden ja voiman onnistuneesti yhdistäen. Vaikkei Expect No Mercy -albumi omaa Nazarethin diskografiassa vuonna 1973 ilmestyneiden albumien Razamanaz ja Loud n' Proud veroista klassikkostatusta, monet yhtyeen diggarit sijoittavat kyseisen pitkäsoiton silti vaivattomasti Nazarethin tuotannon kärkikastiin.

Tiistain tukeva:The Moody Bluesin 70-luvun avaus

 The Moody Blues:A Question of Balance

Seitsemäs elokuuta 1970 ilmestynyt A Question of Balance on innovatiivisen britiyhtyeen The Moody Bluesin kuudes studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa mainittu pitkäsoitto kohosi listakärkeen ja oli myös Billboardin listalla parhaimmillaan kolmantena. Mainitulla pitkäsoitolla The Moody Blues pelkisti hienoisesti soundiaan edellisistä albumeistaan pyrkimyksenään mahdollisuus esittää pitkäsoiton kaikki kappaleet myös keikkakontekstissa. Lyriikoidensa osalta kyseessä on edeltäjiensä tavoin vakava albumi, jossa esitetään kysymyksiä ja pyritään löytämään merkitys maailmassa. Justin Haywardin mukaan A Question of Balancen ykköspuolella esitettiin kysymys, johon albumin kakkospuoli antoi vastauksen. Vastausten etsiminen piti yhtyeen pitkään liikkeessä. Nimensä pitkäsoitto otti avaus- ja päätöskappaleistaan Question ja Balance. Mike Pinderin mukaan keskeistä oli yksilöllinen kasvu ja sen siirtäminen musiikkiin. A Question of Balancen tunnetuinta tuotantoa edustavat kappaleet Question ja Melancholy Man. . Solisti Justin Haywardin käsialaa oleva Question julkaistiin singleformaatissa ja lisäksi The Moody Bluesin vuonna 1970 ilmestyneen albumin A Question of Balance avausraitana. Singlenä huhtikuussa 1970 ilmestynyt Question on The Moody Bluesin tuotannon toiseksi parhaiten menestynyt nelivitonen. Se nousi yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakakkoseksi ja listaviikkoja kappaleelle kertyi 12. Billboardin listalla kappaleen paras sijoitus oli 21. Singlen b-puolella julkaistu kappale Candle of Life oli The Moody Bluesin A Question of Balancea edeltäneeltä pitkäsoitolta To Our Children's Children's Children. Question lukeutuu Moody Bluesin tuotannon suosituimpiin kappaleisiin ja se on päässyt mukaan yhtyeen kaikille kokoelma-albumeille ja livelevyille. Vuonna 1988 ilmestynyttä Greatest Hits-kokoelmaansa varten The Moody Blues nauhoitti Questionista ja toisesta biisistään Isn't Life Strange uusioversiot Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Kymmentä vuotta aikaisemmin se oli taltioinut Questionista oman orkesteriversionsa. Cash Box kuvasi Questionin kitaraintroa The Whota muistuttavaksi ja kappaleesta kehittyi melko tyypillinen, mutta erinomaisesti esitetty The Moody Bluesin balladituotantoa edustava raita. Marillion-yhtyeen solistina vaikuttanut Fish levytti Questionista coverin vuonna 1993 ilmestyneelle albumilleen Songs in the Mirror. Nada Surfin mainitusta kappaleesta levyttämä näkemys ilmestyi vuonna 2010 julkaistulla albumilla If I Had A Hi-Fi. Mike Pinderin käsialaa oleva Melancholy Man kertoo kamppailusta elämässä. Kappale muodostui erityisen suosituksi Ranskassa, missä se nousi listakärkeen. Sitä vastoin Britanniassa tai Yhdysvalloissa kappaletta ei julkaistu singleformaatissa; viimeksi mainitussa Melancholy Man ilmestyi sentään Story in Your Eyesin b-puolena. Kappale säilyi The Moody Bluesin keikkasetissä vuoteen 1974 saakka.

Maanantain mainio:Paul Simonin vuoden 1973 merkkialbumi

 Paul Simon:There Goes Rhymin' Simon

22. toukokuuta 1973 Columbian ja Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt There Goes Rhymin' Simon on Paul Simonin toinen sooloalbumi. Sen kappaleista Loves Me Like a Rock ja Dixieland (Take Me to Mardi Gras) edustavat gospelia. Vuoden 1974 Grammy Awardseissa There Goes Rhymin' Simon oli ehdolla parhaan miespoplaulusuorituksen sekä vuoden albumin Grammyjen vastaanottajaksi. Albumia edeltänyt single Kodachrome saavutti Billboardilla kakkossijan. Sen nousun kärkeen esti Billy Prestonin Will It Go Round in Circles. Myös itse pitkäsoitto oli parhaimmillaan toisena edellään ainoastaan George Harrisonin Living in the Material World. Sitä vastoin Cashboxilla There Goes Rhymin' Simon nousi kärkeen viikon ajaksi kesäkuun lopussa 1973. Muista albumilta poimituista singleistä myös Loves Me Like a Rock oli parhaimmillaan kakkosena edellään Cherin Half-Breed. Cashboxilla mainittu single sitä vastoin kohosi ykkössijalle 29. syyskuuta 1973. Muista singlebiiseistä American Tune nousi top 40:ään ja Dixieland Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Kodachrome sisälsi otsikossaan tavaramerkin. Niinpä mainittua kappaletta ei julkaistu Britanniassa singleformaatissa, eikä se myöskään päässyt soittoon BBC:llä. Kriitikot suorastaan ylistivät There Goes Rhymin' Simonia. The Denver Postin Jared Johnson kutsui albumia mestariteokseksi ja piti sitä parhaana albumina kolmeen vuoteen verrokkeinaan vuonna 1970 ilmestyneet Simonin ja Garfunkelin Bridge over Troubled Water ja Neil Youngin After The Gold Rush. Los Angeles Timesin Robert Hilburnin mukaan erilaisten musikaalisten tekstuurien vaihtelevuutta yhdistävä albumi tekee Simonista erään arvokkaimmista ja helpoimmin lähestyttävistä artisteista. Rolling Stonen Stephen Holden ylisti albumin rikasta ja liikkuvaa kappalerypästä, jossa jokainen biiseistä heijastui kaikkiin muihin luoden laajenevan taittumien sarjan. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla There Goes Rhymin' Simon saavutti sijan 267. Colin Larkinin vuonna 2000 valmistuneessa teoksessa All Time Top 1000 Albums There Goes Rhymin' Simon äänestettiin sijalle 421.

Sunnuntain extra:Boogierockin instituution varhaisen kultakauden ensimmäinen kokoelma-albumi

 Status Quo:Best of 1972-1974

Best of 1972-1974 on vuonna 1981 Vertigon julkaisemana ilmestynyt brittiläisen boogierockin instituution Status Quon kokoelma-albumi, joka sisältää tuotantoa mainittujen vuosien väliseltä ajanjaksolta. Jokaisena kyseisenä vuonna bändiltä ilmestyi yksi klassikkotasoinen studioalbumi ja jokainen niistä on luontevasti edustettuna mainitun kokoelman biisilistassa. Joulukuussa 1972 ilmestyneeltä ja yhtyeen tiukimman boogiekauden avanneelta albumilta Piledriver mukana ovat balladikaunokki All the Reasons, suorastaan revittelevä Big Fat Mama sekä singlemenestys Paperplane. Essentiaaleimmasta tuotannosta jää toisin sanoen puuttumaan erinomainen avausraita Don't Waste My Time. Vuonna 1973 ilmestyneen Status Quon seuraavan klassikkoalbumin Hello! edustus Best ofilla on sitä vastoin varsin runsas. Roll Over Lay Down ja suurin singlemenestys Caroline lukeutuvat kiistattomiin klassikoihin ja varsin lähelle mainittua biisikaksikkoa laadullisesti pääsevät lisäksi  Blue-eyed Lady ja Softer Ride. Reason for Living edustaa sitä vastoin hienoista täytettä ja sen tilalle olisi kenties kaivannut albumin mammuttimaista päätösraitaa Forty Five Hundred Times. Status Quon varhaisen kultakauden kenties raskaimmalta levykokonaisuulta, toukokuun alussa 1974 ilmestyneeltä Quo-albumilta Best ofille sisältyvät kyseisen lähes erinomaisen pitkäsoiton a-puolen kappaleet, eli medleyn muodostavat Backwater ja Just Take Me, singlehitti Break the Rules sekä lähes klassikkotasoinen, upeasti revittelevä Drifting Away. Mainittujen kappaleiden lisäksi niin ikään likipitäen klassikkotuotantoon Quo-albumilla lukeutuvat sen b-puolelle sijoitetut Don't Think It Matters ja Lonely Man. Status Quo oli varsin kovassa vedossa vuodesta 1972 eteenpäin ja Best of 1972-1974 on mainio läpileikkaus yhtyeen tiukimman boogiekauden kolmen ensimmäisen vuoden tuotannosta.

Lauantain pitkä:Ramonesin kitaristi ja perustajajäsen

 Kahdeksas lokakuuta 1948 syntynyt ja 15. syyskuuta 2004 edesmennyt Joey Cummings, alias Johnny Ramone oli Ramonesin kitaristi ja perustajajäsen. Yhtyeen lopettaessa toimintansa vuonna 1996 Johnny ja solisti Joey Ramone, eli Jeffrey Hyman olivat Ramonesin ainoat kaikissa lineupeissa mukana olleet originaalijäsenet. Rock and Roll Hall of Fameen Ramones pääsi vuonna 2002. Vuonna 2009 Johnny Ramone tuli valituksi Timen laatimalle kymmenen parhaan kitaristin listalle. Spinin vuonna 2012 laatimalla sadan parhaan kitaristin listalla Ramone sijoittui kahdeksanneksi ja Rolling Stonen vuonna 2015 laatimalla samoin otsikoidulla listalla Ramonen sijoitus oli 28. Musiikkiuransa lisäksi Ramone esiintyi useissa elokuvissa ja dokumenteissa. Vuonna 2012 ilmestyi Ramonesin biografia Commando. Teini-ikäisenä Cummings soitti yhtyeessä Tangerine Puppets tulevan Ramones-rumpalin Tamas Erdelyin, alias Tommy Ramonen kanssa. Tulevan Ramones-basistin Douglas Colvinin, alias Dee Dee Ramonen Cummings tapasi 70-luvun alussa. Tammikuussa 1974 Johnny osti New  Yorkissa sijainneesta Manny's Musicista  Mosrite Ventures II -kitaran ja Dee Dee  Danelectro -basson. Tuleva solisti Jeffrey Hyman, alias Joey Ramone ja rumpali Erdelyi, alias Tommy Ramone täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Ramonesin debyyttikeikka oli 30. maaliskuuta 1974 Performance-studioilla. Yhtyeen 23. huhtikuuta 1976 ilmestynyt esikois- ja samalla nimikkoalbumi oli arviomenestys, vaikka se joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 111. Ramonesin seuraavat pitkäsoitot Leave Home ja Rocket to Russia ilmestyivät kumpikin vuoden 1977 aikana. Mainitun vuoden marraskuussa ilmestynyt Rocket to Russia menestyi Ramonesin albumeista parhaiten saavuttaen Billboardin listalla sijan 49. Edeltäjiään kevyempi ja vuonna 1978 ilmestynyt neljäs studioalbumi Road to Ruin ei noussut Billboardin listalla sadan suosituimman  joukkoon, mutta myös singleformaatissa ilmestyneestä I Wanna Be Sedatedista muodostui eräs Ramonesin tuotannon tunnetuimmista kappaleista. Ramones esiintyi vuonna 1979 valmistuneessa ja Roger Cormanin ohjaamassa elokuvassa Rock N' Roll High School. 80-luvun alkajaisiksi ilmestyneen Ramonesin albumin End of the Century tuotannosta vastasi 1960-luvun legendaarinen tuottajahahmo Phil Spector. Vuonna 1981 ilmestynyt yhtyeen kuudes albumi Pleasent Dreams jatkoi Ramonesin popvaikutteisempaa tyyliä pyrkimyksenään saada yhtyeen tuotantoa radiosoittoon. Alkuvuodesta 1983 ilmestyneellä ja Richie Cordellin sekä Glen Kolotkinin tuottamalla pitkäsoitolla Subterranean Jungle Ramones teki paluun punkjuurilleen. Ramones soitti 2263 konserttia keikkaillen tauotta 22 vuoden ajan. Jäähyväiskonserttinsa yhtye soitti Hollywoodin Palacessa elokuun kuudentena 1996. Mainittua konserttia oli edeltänyt kiertue Lollapalooza-festivaalin tiimoilta. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla Ramones saavutti sijan 26. ja VH1:n sadan parhaan hard rock -artistin listalla sijan 17. Vuonna 2002 Spin listasi Ramonesin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi yhtyeeksi heti Beatlesin jälkeen. 18. maaliskuuta 2002 Ramonesin originaalikvartetti ja lisäksi Tommyn paikan yhtyeen rumpalina ottanut Marky Ramone pääsivät Rock and Roll Hall of Fameen.  Vuonna 2011 yhtye palkittiin elämäntyöstään.

Perjantain pohjat:Hanoi Rocksin vuoden 1984 balladiklassikko

 Don't You Ever Leave Me on Andy McCoyn kirjoittama kappale, joka julkaistiin glamrockyhtye Hanoi Rocksin kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä yhtyeen elokuussa 1984 ilmestyneeltä albumilta Two Steps from the Move. Kappale oli ilmestynyt nopeatempoisempana ja punkhenkisempänä versiona jo helmikuussa 1981 ilmestyneellä Hanoi Rocksin esikoisalbumilla Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks. Andy McCoyn Soundille vuonna 1984 antaman haastattelun mukaan Two Steps from the Movella Don't You Ever Leave Me:stä julkaistu versio on sellainen, jonka kappaleen olisi jo alun perin kuulunut olla. Don't You Ever Leave Men 12-tuumaisella singlellä julkaistu versio eroaa albumilla ja seiskatuumaisella singleillä ilmestyneistä. Seiskatuumaisella ja albumiversiolla kappaleen englanninkielisestä puheosuudesta vastaa rumpali Razzle, mutta 12-tuumaisella versiolla Andy McCoy ja lisäksi englannin sijaan espanjaksi. Singlen b-puolella julkaistu ja uutta tuotantoa edustanut Oil and Gasoline ilmestyi lisäksi Underwater World-singlen ep-versiolla niin ikään vuonna 1984. Don't You Ever Leave Men 12-tuumaisella versiolla on lisäksi calypso-versio kappaleesta Malibu Beach. Se ilmestyi alun perin Venue-ep:llä vuonna 1982 ja mainitussa versiossa Nasty Suicide tuurasi basson varressa levytyksestä myöhästynyttä Sami Yaffaa. Huhtikuussa 1983 ilmestyneelle kolmannelle viralliselle studioalbumilleen Back to Mystery City Hanoi Rocks levytti Malibu Beach Nightmaresta varsin kulkevan rockversion.

Torstain terävä:Jazzrockyhtyeen huippusuosittu kakkosalbumi

Blood Sweat and Tears:BS&T

Vuonna 1968 ilmestynyt Blood Sweat and Tearsin nimeä kantanut yhtyeen kakkosalbumi osoittautui huomattavaksi menestykseksi. Se nousi Billboardin listakärkeen seitsemän viikon ajaksi ja sisälsi kolme viiden suosituimman joukkoon päässyttä singlebiisiä. Vuonna 1970 albumi vastaanotti vuoden albumin Grammyn ja yli neljän miljoonan kappaleen myynnillään mainittu pitkäsoitto on ansainnut nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Kanadassa BS&T:n kakkoslevy oli listakärjessä neljässä jaksossa kaikkiaan kahdeksan viikkoa RPM:n albumilistalla. Blood Sweat and Tearsin johtohahmona alkuvaiheessa toiminut Al Kooper ja kaksi muuta yhtyeen jäsentä; Randy Brecker ja Jerry Weiss olivat jättäneet yhtyeen sen debyyttialbumin A Child is a Father to the Man julkaisun jälkeen. Bobby Colomby ja Steve Katz etsivät yhtyeelleen uutta solistia ja heidän valintansa kohdistui David Clayton-Thomasiin. Yhtyeen kokoonpanoa laajennettiin samalla kolmella uudella jäsenellä, eli yhtye koostui yhdeksästä muusikosta. Levy-yhtiö Columbia valitsi BS&T:n uuden albumin tuottajaksi James William Guercion, joka työskenteli samaan aikaan myös uuden, niin ikään jazzrockia edustaneen yhtyeen Chicagon kanssa. Blood Sweat and Tearsin kakkosalbumia voi pitää yhtyeen debyyttilevyä poporientoituneempana ja useat pitkäsoiton kappaleista olivat yhtyeen ulkopuolisten tahojen sävellyksiä. Albumi nauhoitettiin New Yorkissa CBS:n studioilla. Siellä käytössä olivat Ampexin rakentamat 16-raiturit, jotka moninkertaistivat päällekkäisäänitysten ja miksausten mahdollisuudet tuolloin yleisesti käytössä olleisiin neliraitureihin ja kasiraitureihin verrattuna. Pitkäsoiton covereista mainittakoon näkemykset Billie Holidayn kappaleesta God Bless the Child, myös hitiksi muodostunut näkemys Laura Nyron käsialaa olevasta kappaleesta And When I Die sekä Traffic-yhtyeen kappaleesta Smiling Phases. Suuria hittejä olivat myös näkemys Brenda Hollowayn kappaleesta You Have Made Me So Very Happy sekä David Clayton-Thomasin käsialaa oleva Spinning Wheel, jonka Kirka versioi nimellä Pitkän tien pää. Albumin huippuhetkiin lukeutuu myös Steve Katzin käsialaa oleva tunnelmapala Sometimes in Winter. Vuonna 2000 ilmestyneellä albumin cd-uudelleenjulkaisulla bonusraitoina ovat Cafe Au Go-Gossa elokuussa 1968 taltioidut näkemykset More and Moresta sekä Smiling Phasesista.

Keskiviikon klassikko:The Whon vuoden 1975 merkkialbumi

 The Who:The Who by Numbers

Britanniassa kolmas lokakuuta 1975 Polydorin ja Yhdysvalloissa kolme päivää myöhemmin MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Who by Numbers on The Whon seitsemäs studioalbumi. The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä mainittu pitkäsoitto tuli valituksi ilmestymisvuotensa kymmenenneksi parhaaksi. The Who by Numbersin nauhoitusvaiheessa nauhalle tarttuivat kutakuinkin kaikki Pete Townshendin mainittua albumia varten kirjoittamat kappaleet. Hän ei ollut The Who by Numbersia työstettäessä biisintekijänä luovimmillaan. Kun edellisen albumin Quadrophenian tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen kesäkuussa 1974, The Who ei soittanut livekeikkoja yli vuoteen. Basisti John Entwistle soitti mainittuna aikana akustisia keikkoja ja yhtye kuvasi tupla-albumi Tommyyn pohjautuvaa elokuvaa. The Who by Numbersin nauhoitukset tapahtuivat Glyn Jonesin tuottamina huhti-kesäkuun 1975 välillä. Albumin ilmestyttyä sen tiimoilta tehtiin syksyyn 1976 kestänyt ja reilusta 70 konsertista koostunut kiertue. Keikkakontekstissa kuultiin silti ainoastaan The Who by Numbersin a-puolelle sijoitettuja kappaleita ja niistäkin keikkastandardiksi muodostui ainoastaan Squeeze Box. Imagine a Manin yhtye soitti livekontekstissa vasta toukokuussa 2019; lähes 44 vuotta kappaleen ilmestymisen jälkeen. The Who by Numbersin pelkistetty kansikuva on basisti John Entwistlen käsialaa. Brittilistalla albumi oli parhaimmillaan seitsemäntenä ja Billboardilla yhtä sijaa alempana. Singleformaatissa ilmestynyt Squeeze Box kohosi top 20:een Atlantin molemmin puolin. Albumin kappaleista John Entwistle nimesi Dreaming from Waistin lukeutuvaksi livenä soitettaviin suosikkikappaleisiinsa.  The Who by Numbers oli pitkäsoittona solisti Roger Daltreyn suosikki yhtyeensä tuotannosta. Vuonna 1996 The Who by Numbersista ilmestyi Jon Astleyn remiksaama ja perusalbumin lisäksi kolme Walesissä kesäkuussa 1976 taltioitua livebiisiä sisältänyt remasteroitu versio. Bonuskappaleista Squeeze Box ja Dreaming from the Waist edustavat The Who by Numbersin tuotantoa, mutta Behind Blue Eyes lukeutuu elokuussa 1971 ilmestyneen klassikkoalbumin Who's Next kirkkaimpiin merkkiteoksiin. Jouluaattona 2011 albumista ilmestyi Japanissa remasteroitu uusintapainos, jonka bonusbiisit olivat samat, kuin vuonna 1996 ilmestyneellä versiolla kansitaiteen vastatessa originaalia vuoden 1975 vinyyliversiota.

Tiistain tukeva:The Steve Miller Bandin vuoden 1977 merkkialbumi

 Steve Miller Band:Book of Dreams

Toukokuun kymmenentenä 1977 ilmestynyt Book of Dreams on Steve Miller Bandin kymmenes studioalbumi. Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli Capitol Records ja Euroopassa Mercury Records. Singleformaatissa albumilta julkaistiin sen ilmestymisvuoden huhtikuussa, heinäkuussa ja lokakuussa singlet Jet Airliner, Jungle Love ja Swingtown, joista ensiksi mainittu muodostui menestyksekkäimmäksi. Itse Book of Dreams-pitkäsoitto kohosi top teniin neljässä maassa ja menestyi parhaiten Kanadassa, missä albumi nousi listakärkeen. Siitä on muodostunut eräs Steve Miller Bandin tuotannon menestyneimmistä pitkäsoitoista. Book of Dreamsin kappaleet nauhoitettiin CBS-studioilla San Franciscossa. Pohjaraidat nauhoitettiin samaan aikaan Book of Dreamsiä edeltäneen albumin Fly Like an Eagle pohjaraitojen kanssa. Tuottajana toimi yhtyeen johtohahmo Steve Miller, joka oli tuottanut yhtyeensä albumit vuodesta 1970 ilmestyneestä pitkäsoitosta Number 5 lähtien. Apulaistuottajana Book of Dreamsillä vaikutti John Palladino ja äänitysinsinöörinä Mike Fusado. Jim Gains vastasi nauhoitusten myöhäisemmästä miksauksesta Jim Gainsin kanssa ja masteroinnista huolehti Ken Perry. Book of Dreamsin kansitaide oli Alton Kelleyn ja Stanley Mousen käsialaa. Bay State Banneriin Boof of Dreamsistä laaditussa arviossa todettiin albumin edustavan Kalifornian soft-rockia, jonka mallisesimerkistä käy The Eagles. AllMusic antoi Book of Dreamsille arviossaan neljä tähteä viidestä mahdollisesta. Albumin todettiin lukeutuvan 70-luvun classic rock-tyylin parhaimmistoon ja samalla Millerin laadukkaimpien albumien kastiin. Samaisessa arviossa todetaan lisäksi, ettei Book of Dreams kuitenkaan ole ehdoton albumi Millerin tuotannon keskivertodiggareille, sillä albumin 12 kappaleesta seitsemän keskeistä sisältyy lisäksi Steve Miller Bandin kokoelma-albumille Greatest Hits 1974-78.

Maanantain mainio:Merkittävän brittiartistin tuorein albumi

Sam Brown:ReBoot

Britanniassa syyskuussa 2000 Mud Hut Recordsin ja Alankomaissa seuraavana vuonna Coast to Coastin julkaisemana ilmestynyt ReBoot on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Sam Brownin viides studioalbumi. Ensi kertaa uransa aikana artisti vastasi itse osittain albuminsa tuotantopuolesta. Singleformaatissa ReBootilta julkaistiin kappale In Light of All That's Gone Before. Pianistina biisissä kuultiin Jools Hollandia ja singlellä oli lisäksi mukana kaksi muuta kappaletta; Brown Wood, Brown Water ja Rise Above. ReBootin tiimoilta Sam Brown teki kiertueen Britanniassa. Silti sekä itse pitkäsoitto että siltä poimittu single jäivät vähäiselle huomiolle. Vuonna 2020 Brown mainitsi itse pitävänsä ReBoot-pitkäsoitosta ja se teki hänestä tuotannollisten ideoidensa osalta aikaisempaa itsevarmemman. Music Week arvioi ReBootin tuoreeltaan ja mainitsi albumin tuovan edelleen esiin Brownin solistin kyvyt, mutta ajoittain kappalemateriaali ei ole hänen ääniainekselleen sopivinta mahdollista. Vokalisointinsa lisäksi Brown vastasi albumilla ajoittain uruista, koskettimista, pianosta, bassosta ja ohjelmoinnista. Albumilla soittaneista muusikoista tunnetuimpiin lukeutuu Christopher Holland.

Sunnuntain extra:Pitkän uran luoneen yhdysvaltalaislaulajattaren varhaistuotannon sisältävä kokoelma-albumi

 P. P. Arnold:The First Cut-The Immediate Anthology

Vuonna 2001 Sanctuary Recordsin julkaisemana ilmestynyt The First Cut-The Immediate Anthology on pitkän uran tehneen yhdysvaltalaislaulajattaren P. P. Arnoldin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Se sisältää hänen molempien Immediate-yhtiölle työstämiennsä albumien; vuosina 1967 ja 1968 ilmestyneiden pitkäsoittojen First Lady on Immediate ja Kafunta kappaleet sekä alun perin singleformaatissa ilmestyneitä biisejä sekä muutamia harvinaisuuksia. The Small Facesiä kuullaan taustamuusikkoina kappaleessa (If You Think You're) Groovy, joka on mainitun bändin johtohahmojen Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa. Sittemmin progeyhtye The Nicessa soittaneiden muusikoiden taustoittamat kappaleet Though It Hurts Me Badly, Am I Still Dreaming? ja Treat Me Like a Lady olivat Mick Jaggerin tuottamia. Arnoldin suurimmat singlemenestykset olivat cover Merilee Rushin levytyksenä niin ikään muistetusta Chip Taylorin sävellyksestä Angel of the Morning sekä Cat Stevensin sävellystuotantoa edustavasta kappaleesta The First Cut is the Deepest. Vuonna 1968 ilmestynyt Arnoldin kakkosalbumi Kafunta sisältää melko runsaasti tunnettuakin covertuotantoa; albumilla versioituvat Beach Boysin God Only Knows, Beatlesin Yesterday, Rolling Stonesin As Tears Go By sekä Bee Geesin to Love Somebody. Phil Spectorin, Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olleen kappaleen Is This What I Get from Loving You originaaliversiosta oli vastannut The Ronettes.

Lauantain pitkä:Wishbone Ashin perustajajäsen ja paljon muuta

 Lokakuun ensimmäisenä 1947 syntynyt Martin Turner on brittibasisti, joka tunnetaan ensisijaisesti Wishbone Ash-yhtyeen perustajajäsenenä. Hän vaikutti Wishbone Ashin riveissä vuosien 1969 ja 1980 välisenä aikana. Turnerin rooli biisintekijänä ja yhtyeen luovana voimana muodostui merkittäväksi.Vuoden 1972 albumilla Argus Turnerin osuus myös solistina ja lyyrikkona oli keskeinen. Vuonna 1980 Wishbone Ashin muu lineup päätti hankkia yhtyeeseen uuden johtohahmon. Mainittu päätös sai Turnerin lähtemään yhtyeestä. Hänen paikkansa ottaneen John Wettonin varhaisempia yhtyeitä olivat King Crimson, Uriah Heep sekä Roxy Music ja myöhemmin Asia. Lähdettyään Wishbone Ashista Turner loi uran äänilevytuottajana ja perusti lisäksi yhtyeen Wolfgang, joka tunnettiin lisäksi nimellä Martin Turner's Stolen Face. Yhtye nauhoitti uutta tuotantoa, joka julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1996 ilmestyneellä albumilla Walking the Reeperbahn. Vuonna 1987 Wishbone Ashin originaali kvartettikokoonpano kokosi rivinsä ja Turner vaikutti lisäksi tuottajana sen albumeilla Nouvea Calls, Here to Hear ja Strange Affair. Hän konsertoi Wishbone Ashin riveissä ympäri maailmaa vuosien 1988 ja 1991 välillä. Turner sai lähteä Wishbone Ashista loppuvuodesta 1991. Hän on soittanut yhtyeen riveissä usein vielä myöhemmin, kuten vuosin 1995/1996 ajoittuneissa 25-vuotisjuhlallisuuksissa. Lisäksi Turner on miksannut ja remasteroinut useita Wishbone Ashin cd-formaatissa ilmestyneitä uudelleenjulkaisuja. Vuonna 2005 Turner perusti yhtyeen Ted Turner's Wishbone Ash, joka esitti tuotantoa Wishbone Ashin uran keskeisimmältä ajanjaksolta. New Live Dates Vol 1. ja Vol 2. ilmestyivät vuosina 2006 ja 2007. Molempien albumien työstämiseen osallistui niin ikään Wishbone Ashin originaalijäseniin lukeutunut kitaristi Ted Turner. Vuonna 2008 ilmestynyt Argus:Through the Looking Glass oli uudelleen nauhoitettu versio Wishbone Ashin vuoden 1972 klassikkoalbumista. Life Begins Tour oli maaliskuussa 2010 Leicester Y Theatressa taltioitu tuplacd/dvd. Heinäkuussa 2012 Turner julkaisi kotisivullaan elämäkertansa  No Easy Road – My Life and Times With Wishbone Ash and Beyond. Vuonna 2015 Turnerilta ilmestyi uusi albumi Written in the Stars, jonka soundi muistuttaa 70-alkupuolen Wishbone Ashia. Vuonna 2024 Martin Turner esittää edelleen keskeistä Wishbone Ashin tuotantoa nimellä Martin Turner Ex Wishbone Ash. Yhtyeessä vaikuttavat lisäksi kitaristit Danny Willson ja Misha Nicolic sekä rumpalina Hughie Flintin poika Sonny Flint, joka liittyi yhtyeeseen kesäkuussa 2022. Wishbone Ashin uran alkuvaiheessa Turner soitti Rickenbacker 4001-bassoa. Yhtyeen kolmanteen albumiin ehdittäessä hänen bassokseen oli vaihtunut Gibson Thunderbird. Turnerin nykyisin soittaman Gibson Thunderbirdin hän hankki Mott the Hoople -yhtyeen Peter Overend Wattsilta.

Perjantain pohjat:Vaughanin veljesten ainoa yhteinen albumi

 Vaughan Brothers:Family Style

25. syyskuuta 1990 Epicin julkaisemana ilmestynyt Family Style on veljesten Jimmie ja Stevie Ray Vaughan ainoa yhteisesti työstämä albumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin Vaughan Brothersin nimellä. Nuoruudessaan Stevie Rayn unelmana oli ollut työstää albumi isoveljensä kanssa. Family Style jäi hänen joutsenlaulukseen studiolevytysten osalta. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi lähes kuukausi Stevie Rayn edesmenon jälkeen. Albumin kansiteksteissä veljekset kiittävät äitiään mahdollisuudesta päästä soittamaan. Family Style vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Veljesten taitoja ja useita yksittäisiä biisejä kehuttiin, mutta joidenkin mielestä kappalemateriaalissa oli liikuttu liian kauaksi perinteisestä bluesista. Family Stylesta muodostui joka tapauksessa myyntimenestys, sillä albumi saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan seitsemännen sijan. Pitkäsoiton kappaleista nostettakoon pikaisesti esiin mainiosti svengaava avausraita Hard to Be, balladimaisempaa tuotantoa edustava Tick Tock sekä sinisävyihin hienoisesti kallistuva Telephone Song.

Torstain terävä:Useampana versiona menestynyt r&b-kappale

 Jerry Ragovoyn ja Bert Bernsin kirjoittama Piece of My Heart on ensiksi Erma Franklinin levytystuotantoon lukeutunut kappale, jonka originaaliversio nousi joulukuussa 1967 Billboardin R&B-listan kymmenenneksi. Valtavirran suosiota kappale saavutti Janis Joplinin vokalisoimana seuraavana vuonna, kun Big Brother and the Holding Company levytti siitä coverinsa elokuussa 1968 ilmestyneelle ja Billboardin listalla kärkeen nousseelle toiselle albumilleen Cheap Thrills. Franklinin originaaliversio oli ehdolla parhaan nais-r&b-laulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Piece of My Heartista ovat levyttäneet omat versionsa myös Dusty Springfield niin ikään vuonna 1968 ja Faith Hill vuonna 1994. Melissa Etheridgen ja Joss Stonen Piece of My Heartista työstämä duetto ilmestyi vuonna 2005. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Big Brother and the Holding Companyn levytys saavutti sijan 353. Piece of My Heart pääsi lisäksi Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 1999 Big Brother and the Holding Companyn levytys tuli valituksi Grammy Hall of Fameen. Singleformaatissa se saavutti Billboardin listalla sijan 12. ollen Joplinin elinaikana hänen suurin singlehittinsä. Joplinin uralla vuodesta 1968 muodostui kaikkein menestyksekkäin. Big Brother and The Holding Companyn mainitusta kappaleesta levyttämän version sovituksesta vastannut yhtyeen kitaristi Sam Andrew soitti kappaleeseen kolme vääristettyä soundia hyödyntänyttä kitarasooloa. Kun Erma Franklin kuuli Big Brother and the Holding Companyn Piece of My Heartista työstämän version, hän ei ensiksi tunnistanut sitä muuttuneen laulusovituksen vuoksi. Joplinin levytyksistä postuumisti julkaistu Kris Kristoferson-cover Me and Bobby McGhee nousi Billboardilla listakärkeen. Berns ei milloinkaan ehtinyt kuulla Big Brother and the Holding Companyn Piece of My Heartista levyttämää coveria, sillä hän oli menehtynyt sydänkohtaukseen jo joulukuun lopussa 1967.

Keskiviikon klassikko:T. Rexin vuoden 1973 albumi

 T. Rex:Tanx

16. maaliskuuta 1973 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Tanx on T. Rexin neljäs studioalbumi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on yhtyeen kahdeksas albumi, sillä se oli ehtinyt julkaista ensiksi neljä pitkäsoittoa nimellä Tyrannosaurus Rex. Tanx tuli merkitsemään T. Rexille jonkinasteista musiikillista irtiottoa aikaisemmista albumeistaan. Vaikka mukana oli edelleen edellisiltä menestysalbumeilta, etenkin The Sliderilta tuttuja elementtejä, johtohahmo Marc Bolan laajensi palettia vaikutteilla funkista, soulista ja gospelista. Naistaustavokalisteja hyödynnettiin muutamilla albumin kappaleista ja mukana uutena instrumenttina oli tuottaja Tony Viscontin soittama mellotron. Tanx menestyi kaupallisesti mainiosti sijoittuen Britanniassa neljänneksi, Saksassa kolmanneksi ja Norjassa viidenneksi. Albumilta ei poimittu ainuttakaan singlekappaletta. Tanxin nauhoitukset alkoivat elokuussa 1972 Ranskassa ja jatkuivat samaisen vuoden lokakuussa Yhdysvaltoihin suuntautuneen kiertueen päätyttyä. Naistaustavokalistit olivat olleet mukana joissakin konserteista. Bolan oli kirjoittanut pianon dominoiman kappaleen Left Hand Luke and the Beggar Boys, jolla taustavokalisteina kuultiin Madeline Belliä, Lesley Duncania, Vicki Brownia, Barry St Johnia sekä Sueta ja Sunnya tosin ilman mainintaa kansiteksteissä. Funktyyliä albumilla edusti The Street and Babe Shadow, jolla saksofoni on eräs keskeisistä instrumenteista. Life is Strange ja Broken Hearted Blues edustivat lähempänä perinteisempää T. Rex-soundia olleita balladeita ja Shock Rock boogiehenkisempää rockia. Tanx-albumilla Bolan halusi päästä eroon perinteisestä T. Rex-soundista. Hän dubbasi kaikki instrumentit ja lisäsi efektejä. Albumin avauskappaleessa Tenement Lady Tony Visconti soitti mellotronia ja Bolan hyödynsi phase-efektiä vokalisoinnissaan. Toinen maaliskuuta 1973 ilmestynyt menestyksekäs single 20:th Century Boy ei jostakin syystä ollut pitkäsoitolla mukana. Tanxista on ilmestynyt useita remasteroituja cd-versioita. Niistä ensimmäinen ilmestyi vuonna 1985 ja sisälsi perusalbumin lisäksi muun muassa kaikki T. Rexin vuonna 1973 ilmestyneet ja pitkäsoitoilta löytymättömät singlekappaleet ja niiden b-puolet. Edsel Recordsin uusintajulkaisu oli vuorossa vuonna 1994 ja se sisälsi eri bonuskappaleet. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Left Hand Luke (The Alternative Tanx) sisälsi vaihtoehtoisia versioita, studio raakamiksauksia ja demoja perusalbumin kappaleista sekä bonusbiisejä. Digipak oli vuorossa vuonna 2002 ja seuraavana vuonna Thunderwing Productions Limited julkaisi Tanxin nauhoituksista lisämateriaalia otsikolla The Tanx Recordings. Ilmestymisaikanaan Tanx vastaanotti myönteiset arviot NME:ssä ja Record Mirrorissa. Tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet vielä myönteisempiä. Tanxin on mainittu edeltäneen David Bowien soulkautta ja albumi on ollut inspiraation lähteenä esimerkiksi Suede-yhtyeen vuonna 1996 ilmestyneelle klassikkoalbumille Coming Up.