Tiistain tukeva:Useilla Steppenwolfin keskeisillä albumeilla soittanut basisti

 28. syyskuuta 1941 syntynyt Klaus Karl Kassbaum on Saksassa syntynyt kanadalainen basisti, biisintekijä solisti ja yhtyeenjohtaja, joka tunnetaan parhaiten jäsenyydestään Steppenwolf-yhtyeessä.  Plönissä, Schleswig-Holsteinissa, Saksassa syntyneen Kassbaumin perhe muutti Kanadaan toisen maailmansodan jälkeen ja heistä tuli Kanadan kansalaisia. Klausin sisko Maren liittyi Royal Conservatory of Musiciin pianistiksi. Basistina Kassbaum vaikutti ensiksi yhtyeissä The Epics ja Shirley Matthes and the Big Town Boys. Kassbaumin seuraavassa yhtyeessä The Mynah Birdsissa solisteina vaikuttivat Neil Young, Rick James ja Jimmy Livingston. Vuonna 1965 Kassbaum otti basistina Jack Palmerin paikan yhtyeessä Jack London and the Sparrows ja soitti suurimmalla osalla mainitun yhtyeen ainoan ja samaisena vuonna ilmestyneen albumin kappaleista. Tässä vaiheessa hän ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Nick St. Nicholas. Jack Londonin lähdettyä yhtyeen nimeksi vaihtui Sparrow ja Nicholas järjesti sen uudeksi solistiksi John Kayn. New Yorkissa Nicholas järjesti yhtyeelle levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa ja seuraavaksi Sparrow suuntasi Kaliforniaan. San Franciscossa Matrix-clubissa 14. toukokuuta 1967 kaksi Sparrown soittamaa konserttia taltioitiin ja Dunhill Records julkaisi niistä kasatun albumin Early Steppenwolf. Mainitulla pitkäsoitolla kappaleesta Pusher kuullaan 20-minuuttinen versio. Vuoden 1967 aikana St. Nicholas liittyi myös Los Angelesista käsin vaikuttaneeseen yhtyeeseen Hardtimes, joka vaihtoi sittemmin nimekseen Trust in Men Everywhere. Capitol jätti kuitenkin julkaisematta yhtyeen albumin. Vuoden 1968 alussa musiikkituottaja/sovittaja Gabriel Mekler vaihtoi Sparrown nimeksi Steppenwolfin luettuaan Herman Hessen samannimisen teoksen. Steppenwolf työsti ensiksi laadukkaat pitkäsoitot Steppenwolf ja The Second, joilla St. Nicholas ei vielä ollut mukana. John Kay, rumpali Gerry Edmonton ja kosketinsoittaja Goldy McJohn tulivat tsekkaamaan Trust in Men Everywheren konsertin Whiskey A Go Gossa Sunset Stripillä  ja pyysivät sen jälkeen häntä liittymään uudelleen Steppenwolfiin. Early Steppenwolfin lisäksi St. Nicholas on mukana yhtyeen albumeilla At Your Birthday Party, Monster ja Steppenwolf Live. Steppenwolfin riveissä hän esiintyi myös useissa tv:n musiikkohjelmissa, kuten Ed Sullivan Show, The Smoothers Brothers, American Bandstand ja Beat Club. Lisäksi Steppenwolf on mukana VH1:n työstämässä sarjassa Behind the Music. Vuonna 1971 Trust in Men Everywheren managerina toiminut Jeff Greenberg kertoi St. Nicholsille Steppenwolfin treenaavaan uuden basistin George Biondon kanssa. Seuraavaksi St. Nichols otti Dickie Petersonin paikan Blue Cheer-yhtyeessä, jossa hän vaikutti kitaristi Ruben De Fuettesin ja rumpali Terry Raen kanssa. Kyseinen lineup sekä konsertoi, että teki nauhoituksia, mutta ne näkivät päivävalon vasta vuonna 1996, jolloin ilmestyi albumi Live & Unreleased '68/'74. Kun Kayn ja Edmontonin johtama versio Steppenwolfista lopetti toimintansa vuonna 1976 St. Nichols muodosti oman lineupinsa yhtyeestä McJohnin ja kitaristi Kent Henryn kanssa. Rumpaleina kyseisessä Steppenwolfin inkarnaatiossa vaikuttivat esimerkiksi Steve Riley ja Frankie Banalli.  Se toimi vuoteen 1980 saakka, jolloin Kay ryhtyi lineupin tiimoilta laillisiin toimenpiteisiin. Vuoden 1980 jälkeen St. Nichols perusti yhtyeen Starwolf kosketinsoittaja Steve Stewartin ja rumpali Dean Woytcken kanssa. Stewartin paikan otti 80-luvun lopussa Randy Carr. Kitaristi Dave Olsenin täydennettyä yhtyeen lineupin sen nimeksi vaihtui Lone Wolf. Vuonna 1988 kakkoskitaristiksi tuli Kurt Riffey ja Chris Sweeneystä tuli yhtyeen rumpali. Vuosien 1988-89 aikana yhtye toimi nimellä The Wolf lineupilla, jossa Ronnie Carson oli ottanut Sweeneyn paikan ja Olsen lähtenyt. 90-luvun alussa St. Nichols perusti uuden Lone Wolfin Griffeyn, solisti Richard Wardin ja rumpali  Daryl Johnsonin kanssa. Ensisijaisesti clubeissa soittanut yhtye jatkoi toimintaansa vuoteen 1997. Samaisena vuonna St. Nicholls perusti Michael Monarchin ja Griffeyn kanssa hardrockin superyhtyeen World Classic Rockers. Steppenwolfin lisäksi sen lineupiin on kuulunut jäsenistöä esimerkiksi Santanasta, Totosta, Journeysta, Lynyrd Skynyrdistä, Bostonista, Kansasista ja The Eaglesista.

Maanantain mainio:Jonna Tervomaan pitkä ja vakuuttava Kerubin-keikka

Jonna Tervomaan alkusyksyyn ajoittuneen kiertueen päätöskeikan estradina sai kunnian olla Kerubin sali. Kolme tuoretta tuotantoa edustavaa kappaletta; Fuji, Auringon eteen ja Strippaa mulle taas käynnistivät setin lupaavasti. Seuraavaksi kuultiin kaksi poimintaa Tervomaan 20 vuotta sitten ilmestyneeltä neljänneltä pitkäsoitolta Halo. Kuuleeko kukaan-biisi edusti niistä voimakkaampaa ja Toisen kanssa seesteisempää tuotantoa. Tuoreen, toistaiseksi levyformaatissa julkaisemattoman Superauringon biisistöön palattiin kahdella laadukkaalla kappalevalinnalla; Mä en löydä mun huoneeseen ja Punainen vaate, joista ensiksi mainitussa lienee aineksia tulevaksi Tervomaa-klassikoksi. Setin terävintä kärkeä itselleni tarjosi iäkkäämmistä helmistä Tänään lähdetään, Se ei kuulu mulle, Myöhemmin ja Kylmä joki koostunut osuus. Niistä viimeksi mainittu oli intensiteetissään kenties keikan huippuhetki. Päästä yli ja Aika kultainen pitivät laadukasta tasoa yllä ja Samaan valoon oli hauska välipala ennen aina puhuttelevaa coveria Rakkauden haudalla. Sun tytär, Vaikuttavat aineet ja aivan erityisen upea Värit palaa lukeutuvat kaikki tuoreen levyn tuotantoon. Kahden varhaisen klassikon, eli Tervomaan aikuisiän esikoishitin Suljettu sydän ja kakkosalbumin Neljä seinää huippuhetkiin lukeutuvan Yhtä en saa-biisin välissä WOWOWWOW edusti uutuusalbumia moderneimmillaan.Aion jättää sut tänään päätti varsinaisen setin ja encoreissa kuultiin aluksi hieman iäkkäämpi Minä toivon ja viimeisenä vakuuttava uutuus Kaaoksen hallintaa. Ammattitaitoisen taustayhtyeeen muodostavat kitaristi Jussi Jaakonaho, kosketinsoittaja Juha Kuoppala, basisti Jonne von Hertzen ja rumpali/perkussionisti Juho Viljanen. Lähes kahden tunnin maratonkeikka piti otteessaan sekä kappalemateriaalinsa, että Tervomaan lavapresencen ansiosta. Parempi loppu-albumilta settiin olisi toivonut sisältyvän jotakin; ainakin Läpikulkumatkalla. Yleisöä olisi suonut olleen paikalla vielä runsaammin, mutta ne, jotka olivat tulleet tsekkaamaan keikan, olivat sitäkin valveutuneempia. 

 

Jonna Tervomaa Kerubissa 28. syyskuuta 2024.

Sunnuntain extra:Grand Funk Railroadin tuotannon toinen kokoelma-albumi

 Grand Funk Railroad:Grand Funk Hits

Vuonna 1976 ilmestynyt Grand Funk Hits on kotimaassaan huippusuositun yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin järjestyksessään toinen kokoelma-albumi, joka sisältää mainitun yhtyeen tuotantoa vuosien 1972 ja 1976 väliltä, eli ajalta, jolloin GFR  oli lopettanut yhteistyönsä manageri Terry Knightin kanssa. Vuonna 1972 Grand Funk Railroadin solisti/kitaristi Mark Farnerista, rumpali/solisti Don Breweristä ja basisti Mel Shacterista muodostunutta peruskokoonpanoa oli täydentänyt kosketinsoittaja Craig Frost. Samalla yhtyeen tyyli oli muuttunut varhaisempaa kevyemmäksi ja lisäksi jossakin määrin kaupallisemmaksi. Grand Funk Hits koostuu kymmenestä kappaleesta, joista Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva ja alun perin Little Evan levyttämä  The Loco-Motion sekä Soul Brothers Sixin Some Kind of Wonderful edustavat covertuotantoa. Kirkkaimpiin kultahippuihin lukeutuvat Mark Farnerin käsialaa olevat sielukkaasti rullaava Rock and Roll Soul vuoden 1972 albumita Phoenix ja Bad Time vuoden 1974 tuotantoa edustavalta pitkäsoitolta All Girls in the World Beware! sekä Don Brewerin sävellystuotantoa edustava vuoden 1973 albumin We're an American Band nimikappale.Billboardin listalla Grand Funk Hits joutui tyytymään sijaan 126. Vuonna 1972 Grand Funk Railroadilta oli julkaistu yhtyeen varhaisemmasta, eli vuosien 1969-1971 välillä ilmestyneestä  tuotannosta koostuva tupla-albumi Mark, Don & Mel.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Jaakko Metsäpelto

 Kuopiolaisen hardrockyhtyeen Block Busterin lopetettua toimintansa rumpali Jaakko Metsäpelto on jatkanut aktiivisesti musiikin parissa ja saapui kertomaan kuulumisiaan Johnnyn kadulle.

Mitä musiikillisia projekteja sinulla on ensiksi ollut Block Busterin lopetettua toimintansa?

"Pääosa musiikillisesta toiminnasta Block Busterin jälkeen on keskittynyt sävellysprojekteihin omalla nimelläni. Yhtyeen vielä ollessa toiminnassa aloin bändivelvoitteiden ohella perehtymään äänitysohjelmiin ja syntetisaattoreihin, jonka myötä kiinnostuin elokuva-soundtrackien inspiroiman musiikin tekemisestä. Kun bändi lopetti (tai jäi määrittelemättömälle tauolle), tuntui luontevalta jatkaa sillä tiellä. Omien julkaisujeni ja sävellystöiden ohella julkaisimme myös veljeni Aarnin kanssa EP:n Modest Youth -nimikkeen alla." 

Olet työstänyt musiikkia lyhytelokuviin ja tv-sarjoihin?

"Kyllä. Sävellysurani alkoi hyvin pienestä brittiläisestä lyhytelokuvasta vuonna 2021 ja sittemmin olen päässyt säveltämään musiikkia useisiin lyhytelokuviin, Suomen YK:n videotuotantoon, MTV:n dokumenttisarjaan ja nyt viimeisimpänä YLE:n levittämään lyhytleffaan, jonka julkaisuaikataulusta minulla ei vielä ole tarkempaa tietoa. Hommat ovat joka tapauksessa edenneet kolmessa vuodessa varsin mukavasti."

 Juuri ilmestynyt sooloalbumisi Floating Ice Dampens Waves?"

"Albumi sisältää instrumentaalimusiikkia kahdeksan biisin verran ja sen inspiraationa toimi hyvin vahvasti veden liikehdintä erilaisissa vesistöissä. Varsin kokeellista elektroakustista kamaa. Tunnelma albumilla on pääosin aika synkkä ja tekstuurit paikoitellen hyvinkin intensiivisiä, mutta löytyy sieltä myös hieman kepeämpiäkin hetkiä. Haastoin itseäni kieltämällä kaikenlaisten sample-kirjastojen käytön albumin tuotannossa kokonaan, joten kaikki soundit on väsätty alusta asti itse tavalla tai toisella. "

Olet maininnut jatkuvasta kiinnostuksestasi äänen luonteeseen ja sen kyvystä vaikuttaa tunteisiimme. Mitä tavanomaisesta poikkeavia instrumentteja ja digitaalisia tekniikoita esikoisalbumisi työstämisessä on hyödynnetty?

"Ehkä keskeisin albumilla käytetty tekniikka (ja ylipäänsä yksi suosikkitekniikoistani) on niin sanottujen kenttä-äänitysten manipulointi. Homma menee yleensä jotenkin niin, että äänitän esimerkiksi jotain kaupungin normaalia hälinää tai mitä vain, jonka jälkeen siirrän äänitteet tietokoneelleni ja poimin sieltä mielenkiintoisimmat talteen. Tämän "seulan" läpäisseitä äänityksiä alan sitten ajamaan erilaisten digitaalisten efektien läpi. Riittävän pitkän prosessointiketjun jälkeen alkuperäistä äänilähdettä voi olla jo täysin mahdoton tunnistaa, mutta mielenkiintoisimpiin lopputuloksiin pääsee monesti juurikin sillä mystisellä alueella, jossa akustinen ja näennäisen arkinen ääni kohtaa digitaalisen prosessoinnin. "

Keitä esikoissoolosi työstämiseen on itsesi lisäksi osallistunut?

"Varsinaisen sävellystyön tein kokonaan itse, mutta yhtenä albumin "äänilähteistä" (yllämainittuun prosessiin viitaten) toimi Aarnin kanssa pitämäni äänityssessiot meidän bändin vanhalla treenikämpällä. Aarni loi improvisoiden kitarallaan erilaisia droneja ja koitettiin saada koko huone rätisemään ja paukkumaan.
Kansitaiteeksi päätyi vaimoni tekemä maalaus, joka sopi albumin teemaan täydellisesti. Masteroinnista vastasi Iiro Inkilä. "

Esikoisalbumisi koostuu kahdeksasta kappaleesta. Olisiko sen musiikkia mahdollisuus kuulla vielä jossakin vaiheessa keikkakontekstissa?

"Tällä hetkellä keikkoja ei ole suunnitteilla."

Marraskuun ajan Kuopion Taidemuseossa on esillä tekemäsi monikanavainen ääni-installaatio?

"Pitää paikkansa. Installaatio on osa Kuopio250-juhlavuoden ohjelmistoa ja se on koostettu Kuopion kaupunkialueen ja metsien äänistä. Teoksen ideana on pohtia, miltä Kuopio saattaisi kuulostaa esimerkiksi vieraan planeetan sivilisaation perspektiivistä. Paikoitellen jännittäviäkin äänimaisemia luvassa! "

Mitä musiikkia olet itse diggaillut viime aikoina? Vieläkö  old school rockista on löydettävissä  kiinnostavaa tsekattavaa?

"Viime aikoina olen kuunnellut musiikkia aika vähän. Kuuntelemani musiikki on painottunut aika pitkälti ambientiin tai sitten satunnaisesti myös jonnekin darkwave-osastoon. Artisteista mainittakoon Tim Hecker, Alessandro Cortini ja Drab Majesty. Perinteinen rokki tulee kuitenkin myös aina olemaan lähellä sydäntäni, vaikka rock-skeneä en tällä hetkellä kovin aktiivisesti seuraakkaan. Ei ole varmaan viikkoakaan, kun pistin viimeksi AC/DC:n Poweragen soimaan ja sehän toimi yhtä hyvin, kuin aina ennenkin. "

Voisiko Block Buster soittaa erikoistilanteessa vielä jonkin keikan tai mahdollisesti jopa jatkaa toimintaansa? 

"Tähän en uskalla vastata muuta, kuin että ainakaan yksittäiset keikat eivät ole välttämättä mikään täysi mahdottomuus! Ollaan kaikkien bändin tyyppien kanssa edelleen hyvin tiiviisti tekemisissä."

Perjantain pohjat:Eräs Gerry and the Pacemakersin klassikkokappaleista

 Ferry Cross the Mersey on Gerry Marsdenin kirjoittama ja ensiksi hänen yhtyeensä Gerry and the Pacemakersin levytysohjelmistoon lukeutunut kappale, joka julkaistiin Britanniassa joulukuussa 1964 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden puolella. Kappaleesta muodostui menestys Atlantin molemmin puolin. Gerry and the Pacemakersin kotimaassa Britanniassa se oli parhaimmillaan kahdeksantena ja Yhdysvalloissa kahta sijaa ylempänä. Chicagossa Ferry Cross the Mersey nousi WLS-AM-listalla kärkisijalle. Kappale pääsi mukaan samannimiseen elokuvaan ja myös sen soundtrack-albumille. 90-luvun puolivälissä valmistui Ferry Cross the Mersey-niminen musiikkiteatteriproduktio, joka kuvasi Gerry and the Pacemakersin johtohahmon Gerry Marsdenin Merseybeat-aikoja. Sen ensi-ilta oli Liverpoolissa ja produktiota esitettiin Britannian lisäksi Australiassa ja Kanadassa. Toukokuussa 1989 Ferry Cross the Merseystä työstettiin hyväntekeväisyysversio Hillsboroughtissa tapahtuneen onnettomuuden uhreille. Mainitussa levytyksessä olivat Gerry Marsdenin lisäksi mukana The Christians, Paul McCartney ja Holy Johnson ja se oli ykkösenä Britanniassa kolmen ja Irlannissa kahden viikon ajan.

Torstain terävä:Led Zeppelinin Houses of the Holyn päätöskappale

 The Ocean on Led Zeppelinin levytystuotantoon lukeutuva kappale, joka päättää yhtyeen 28. maaliskuuta 1973 ilmestyneen, järjestyksessään viidennen albumin Houses of the Holy. Led Zeppelin-elämäkerturi Dave Lewisin mukaan kappaleen otsikko viittaa solisti Robert Plantin auditoriumeissa havaitsemiin päiden muodostamiin meriin. The Ocean sisältää harvinaisen tahtilajin. Kappaleen alkajaisiksi rumpali John Bonham toteaa:"We've done four already and now we're steady. Kommentissaan hän viittaa neljään edelliseen The Oceanista työstettyyn ottoon  Houses of the Holy-albumille päätyneen ollessa todennäköisesti viides. Kappale päätyy doo-wopia sisältävään, 50-luvun rockista elementtejä ammentaneeseen osuuteen, jolla ei ole suhdetta kappaleen varhaisempaan osaan. The Oceanin lyriikan viimeinen rivi The girl who won my heart viittaa Robert Plantin 21. marraskuuta 1968 syntyneeseen tyttäreen Carmeniin. The Oceanin levytysvaiheessa hän oli kolmevuotias. Keikkakontekstissa Plant päivitti kappaleen tekstin aina vastaamaan Carmenin ikää kyseisellä hetkellä. Led Zeppelin DVD:llä The Oceanista on tarjolla Madison Square Gardenissa taltioitu versio. Siinä Plant lauloi kolmannen säkeistön toisena ja toisen säkeistön kappaleen lopuksi. The Ocean debytoi Led Zeppelinin keikkaohjelmistossa vuonna 1972 Yhdysvaltoihin suuntautuneella konserttikiertueella ja oli mukana seuraavan vuoden jenkkiturneella, mutta putosi bändin keikkasetistä sen jälkeen. Kristofer Lenz laati Houses of the Holysta Consequence of Soundiin retrospektiivisen arvion. Siinä hän ylistää The Oceania aliarvostetuksi helmeksi. Tuoreeltaan Houses of the Holy arvioitiin esimerkiksi Rolling Stonessa, johon albumista arvion laatinut Gordon Fletzer suhtautui The Oceaniin varauksellisemmin.

Keskiviikon klassikko:Whitesnaken vuoden 1987 suurhitti

 Is This Love on brittiläisen hardrockyhtyeen Whitesnaken tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin toisena singlenä bändin albumilta 1987. Brittilistalla kappale saavutti yhdeksännen sijan ja oli Billboardilla parhaimmillaan toisena. Kyseessä oli toisin sanoen Whitesnaken toiseksi suurin hitti Yhdysvalloissa listakärkeen kohonneen Here I Go Againin jälkeen. Vuonna 1994 Is This Love julkaistiin singleformaatissa toistamiseen promoamaan Whitesnaken mainittuna vuonna ilmestynyttä Greatest Hits-kokoelma-albumia. Vielä mainitullakin kerralla kappale saavutti brittilistalla sijan 25. Is This Love on ollut tiiviisti mukana Whitesnaken keikkaseteissä vuodesta 1987 eteenpäin ja kappale on päässyt lisäksi useammille yhtyeen livealbumeille, joista mainittakoon Live: In the Shadow of the Blues (2006) ja Live at Donington 1990 (2011). John Sykesin kappaleesta työstämä versio on löydettävissä vuonna 2004 ilmestyneeltä albumilta Bad Boy Live. Classic Rock-lehden vuonna 2015 laatimalla 40 parhaan voimaballadin listalla Is This Love saavutti seitsemännen sijan. David Coverdalen ja kitaristi John Sykesin Etelä-Ranskassa 1987-albumin kirjoitusten alkuvaiheessa työstämää Is This Lovea kaavailtiin ensiksi Tina Turnerin levytysohjelmistoon-seikka, jonka David Coverdale vahvisti albumin 20-vuotisjuhlapainoksen kansiteksteissä. Geffen Recordsin David Geffenin kuultua asiasta hän halusi Whitesnaken ehdottomasti pitävän kappaleen itsellään. Is This Lovesta työstetyssä musiikkivideossa nähtiin Coverdalen lisäksi hänen tuonaikainen tyttöystävänsä, näyttelijätär Marty Calner. Video saavutti voimakasta rotaatiota MTV:llä. Billboardin Mainstream Rock-listalla Is This Love saavutti sijan 13. ja Adult Contemporary Chart-listalla sijan 38. Britanniassa EMI.n jullkaiseman singlen kakkosbiiseinä olivat Standing in the Shadow ja myös Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin levyttämä, Little Willie Johnin sävellystuotantoa edustava Need Your Love So Bad. Yhdysvalloissa Geffenin julkaiseman singlen kakkosbiisinä oli Bad Boys. Sekä Standing in the Shadow että Bad Boys edustivat vuonna 1987 nauhoitettuja uusioversioita Whitesnaken varhaisempaan tuotantoon lukeutuvista biiseistä.

Tiistain tukeva:Alice Cooperin originaalirumpali ja muutakin

23. syyskuuta 1947 syntynyt Neal Smith on yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti Alice Cooper Bandin rumpalina. Hän soitti yhtyeen albumeilla debyytistä Pretties for You loppuvuodesta 1973 ilmestyneeseen pitkäsoittoon Muscle of Love saakka. Smith oli näin ollen lisäksi mukana Alice Cooperin läpimurtolevyllä Love It to Death ja sitä seuranneilla klassikkoalbumeilla Killer, School's Out ja Billion Dollar Babies. Vuonna 2011 Smith pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen Alice Cooper Bandin jäsenenä. Hän valmistui 1960-luvun puolivälissä Phoenixin Camelbackin High Schoolista. Muut Alice Cooper Bandin jäsenet valmistuivat Cortez High Schoolista. Kouluaikojaan Smith kuvaa Alice Cooperin vokalisoimassa kappaleessa Alma Mater. Videokokoelmalla Prime Cuts Alice vahvistaa tiedon, jonka mukaan Smith soitti säännöllisesti The Whon rumpalille Keith Moonille ja tiedusteli tämän omistamien rumpujen määrää. Smithille oli prioriteetti omistaa yhdet rummut Moonia enemmän. Smithin levytyksistä Billion Dollar Babiesin nimikappaleen rumpuosuutta pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen dynaamisimmista ja originaaleimmista sekä muusikoiden että diggareiden keskuudessa. Billion Dollar Babies oli myös Alice Cooperin yhtyeessä soittaneiden Smithin, Dennis Dunawayn ja Michael Brucen perustaman uuden yhtyeen nimenä. Siihen kuuluivat lisäksi Bob Dolin ja Mike Marconi. Yhtyeen ainoaksi albumiksi jäi vuonna 1977 ilmestynyt Battle Axe.  Smith on edelleen aktiivinen musiikin parissa ja vuonna 1998 hän esiintyi Alice Cooperin kanssa. Seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Platinum God, jonka nauhoitukset ovat tosin jo 70-luvun puolivälistä. Hän on myös jäsen yhtyeessä Bouchard, Dunaway & Smith, johon kuuluvat lisäksi aikaisemmin Blue Öyster Cultissa bassotellut Joe Bouchard ja Alice Cooper Bandin originaali basisti Dennis Dunaway. Yhtye on kirjoittanut kappaleita Ian Hunterin kanssa ja julkaissut kaksi albumia; vuonna 2001 ilmestyneen Back from Hell ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistun BDS Live in Paris. Smith on julkaissut myös kaksi kitaristi Robert Mitchellin ja basisti Peter Catuccin kanssa yhtyenimellä Cinematic ilmestynyttä, Rob Frabonin tuottamaa albumia. Blue Öyster Cultin Buck Dharman kanssa Smith on levyttänyt vuonna 1982 ilmestyneen albumin Flat Out. Edellisenä vuonna hän oli mukana The Plasmaticsin albumilla Beyond the Valley of 1984 sekä vuonna 1989 ilmestyneellä Deadringerin pitkäsoitolla Electrocution of the Heart. Smith oli mukana Bruce Cameronin albumilla Midnight Daydream esimerkiksi Jack Brucen, Billy Coxin, Mitch Mitchellin ja Ken Hensleyn kanssa. Hän vaikuttaa myös industrial rockia edustavassa projektissa Killsmith. Vuonna 2011 ilmestyneellä Alice Cooperin albumilla Welcome 2 My Nightmare Smith, Dunaway ja Michael Bruce olivat mukana kolmella raidalla. Smith osallistui kappaleen I'll Bite Your Face Off kirjoittamiseen. Bob Ezrinin tuottamalla albumilla olivat lisäksi mukana esimerkiksi Slash ja Rob Zombie. Vuonna 2015 Smith oli mukana Hollywood Vampiresin albumilla coverilla Schools Out/Another Brick in the Wall part 2 ja vuonna 2021 kahdessa biisissä Alice Cooperin albumilla Detroit Stories.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista

 Bruce Springsteen:Born in the U.S.A.

Neljäs kesäkuuta 1984 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Born in the U.S.A. on Bruce Springsteenin seitsemäs studioalbumi. Springsteenin itsensä, Jon Landaun, Steven Van Zantin sekä Chuck Plotkinin tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin E Street Bandin kanssa yli kahden vuoden ajanjaksolla tammikuun 1982 ja maaliskuun 1984 välillä. Joitakin Born in the U.S.A.:n kappaleista oli demotettu jo Springsteenin edellistä albumia, vuonna 1982 ilmestynyttä pitkäsoittoa Nebraska varten, mutta osa biiseistä oli kirjoitettu vasta mainitun albumin ilmestymisen jälkeen. Nauhoituksissa tallennettujen kappaleiden kokonaismäärä on 70:n ja 90:n välillä ja kyseisiä biisejä julkaistiin myöhemmin singlejen b-puolina ja erilaisilla kokoelma-albumeilla. Born in the U.S.A. on rockalbumi, jonka soundi on silti popvaikutteisempi kuin Springsteenin aikaisemmilla pitkäsoitoilla. Lyriikoidensa osalta Born in  the U.S.A. sitä vastoin jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla linjalla käsitellen esimerkiksi työväenluokan kamppailua, pettymyksiä, patriotismia ja ihmissuhteita. Albumin teksteistä on lisäksi löydettävissä huumoria. Born in the U.S.A.:n kansikuva on valikoitunut kaikkien aikojen parhaiden joukkoon ja se on Annie Leibovitzin käsialaa. Born in the U.S.A.:sta muodostui vuoden 1985 suosituin albumi. Listakärkeen se kohosi yhdeksässä maassa Yhdysvallat ja Britannia mukaan lukien. Born in the U.S.A.:lta poimittiin seitsemän singleä (mm. Dancing in the Dark, nimikappale, Glory Days ja I'm on Fire), jotka kaikki kohosivat top teniin. Kaiken kaikkiaan Born in the U.S.A.:ta on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta ja albumista on muodostunut eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Born in the U.S.A. -kiertue. Albumi teki Springsteenistä supertähden ja saavutti lisäksi myönteisiä arvioita, mutta artisti on itse suhtautunut levyyn varauksellisemmin. Born in the U.S.A. on joka tapauksessa tunnustettu lukeutuvaksi 80-luvun parhaiden albumien joukkoon esimerkiksi Rolling Stonen ja NME:n listausten mukaan. Vuonna 2012 pitkäsoitto tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Sunnuntain extra:Joan Jett and the Blackheartsin kolmas top ten-singlehitti

 I Hate Myself for Loving You on toukokuun alussa 1988 ilmestynyt Joan Jett & The Blackheartsin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin samaisena vuonna ilmestyneen yhtyeen pitkäsoiton Up Your Alley ensimmäisenä singlebiisinä samaisen vuoden kesäkuussa b-puolellaan liveversio vuoden 1982 tuotantoa edustavasta kappaleesta Love is Pain sekä The Blackheartsin pitkäsoitoilla julkaisematon The Troggs-cover I Can't Control Myself. Billboardin listalla I Hate Myself for Loving You nousi kahdeksanneksi. Se oli Jettin kolmas top teniin noussut pikkulevy I Love Rock N' Rollin ja  vuonna 1982 ilmestyneen Tommy James & The Shondells-coverin Crimson & Clover jälkeen. Listaviikkoja I Hate Myself for Loving Youlle kertyi kaikkiaan 26, mikä on kuusi viikkoa enemmän kuin 20 viikkoa listoilla viihtynyt ja listakärkeen kohonnut The Arrows -cover I Love Rock N' Roll. Kitarasoolosta I Hate Myself for Loving Youssa vastasi muun muassa jäsenyydestään The Rolling Stonesissa ja John Mayall's Bluesbreakersissä muistettu Mick Taylor. Kappale vastaanotti Grammy-ehdokkuuden parhaasta duon tai yhtyeen lauletusta rockesityksestä järjestyksessään 31.:ssä Grammy Awardseissa. I Hate Myself for Loving You on päässyt mukaan esimerkiksi Broadway -musikaaliin Rock of Ages ja useisiin elokuviin, joista mainittakoon pikaisesti Rounders ja Kick-Ass 2.

Lauantain pitkä:Black Sabbathin basistin ja lyyrikon puhutteleva elämäkertateos

 Geezer Butler:Kohtalona Black Sabbath (Docendo)

Heavy metallin luojayhtyeeksikin kutsuttu birminghamilainen Black Sabbath lukeutuu rockin historian vaikutusvaltaisimpiin yhtyeisiin ja basisti/lyyrikko Geezer Butler saattaa hyvinkin olla yhtyeen originaalikvartetin kiinnostavin jäsen. Jere Sairasen ansiokkaasti suomentamassa elämäkertateoksesensa alkuvaiheissa Butler käy kiehtovasti läpi katolisen uskonnon voimakkaasti värittämää varhaislapsuuttaan. Rockin osalta ensimmäiset kolahdukset ovat myös hänen tapauksessaan melko ilmeisiä, mutta niiden lisäksi Butleriin teki voimakkaan vaikutuksen esimerkiksi Lonnie Doneganin hitti Rock the Island Line. Brittibluesista John Mayallin luotsaama The Bluesbreakers vaikutti Butleriin The Rolling Stonesia ja muita rhythm and bluesin edustajia voimakkaammin. Ensikosketuksena bluesiin Butlerille oli toiminut Muddy Watersin vuonna  1960 ilmestynyt livealbumi. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli Rare Breed, joka edusti tyylillisesti  melko perinnetietoista bluesrockia. Mythology-yhtyeessä vaikuttaneet kitaristi Tony Iommi ja rumpali Bill Ward olivat sisällyttäneet musiikkinsa hienoisesti jazzahtavia sävyjä. Solisti Ozzy Osbourne omisti PA-kamat ja nimillä Polka Tulk Blues Band ja Earth soitettujen välivaiheiden jälkeen muodostui loppuvuodesta 1969 esikoisalbuminsa nauhoittanut Black Sabbath, jonka 13. helmikuuta 1970 ilmestyneen esikois- ja samalla nimikkoalbumin voi todeta luoneen uuden rockin alagenren. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään samaisen vuoden helmikuussa ilmestynyt toinen pitkäsoitto Paranoid, jonka nimikappale nousi singleformaatissa neljänneksi. Paranoid lukeutuu myös kokonaisuutena Sabbathin tuotannon albumien parhaimmistoon sisältäen War Pigsin, Iron Manin ja Fairies Wear Bootsin kaltaisia kiistattomia klassikkokappaleita. Black Sabbath aloitti konsertointinsa Yhdysvalloissa vuoden 1970 lopussa ja yhtye oli tiiviisti tien päällä  seuraavien kolmen vuoden ajan. Silti Sabbath ehti lisäksi luoda uutta tuotantoa ja heinäkuussa 1971 ilmestynyt bändin kolmas pitkäsoitto Master of Reality laajensi yhtyeen musiikillista ilmaisua balladien suuntaan. Sellaisia edusti etenkin yhtyeen diskografian ensimmäiseksi rakkauslauluksi tulkittavissa oleva Solitude. Syyskuussa 1972 ilmestynyt Vol 4 oli varsin onnistunut työ ja sen pianoballadi Changes merkitsi voimakasta stilististä kontrastia albumin voimakkaimpiin rypistyksiin, kuten Wheels of Confusion ja Supernaut verrattuna. Myös akustinen instrumentaali Laguna Sunrise laajensi yhtyeen musiikillista lähestymistapaa entisestään. Joulukuun alussa 1973 ilmestynyt viides albumi Sabbath Bloody Sabbath sisältää muun muassa klassikkotasoisen nimikappaleensa, jonka erinomainen riffi käynnisti kitaristi Tony Iommin kadoksissa olleen biisinteon uudelleen. Black Sabbathilla oli ongelmia levy-yhtiönsä kanssa ja niinpä yhtye pääsi julkaisemaan seuraavan kerran uutta tuotantoaan vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 1975 Sabbath-albumi Sabotage ei kenties ollut kokonaisuutena edeltäjiensä veroinen, mutta myös sille sisältyi Hole in the Skyn ja Symptom of the Universen veroisia kultakimpaleita.  Vuosina 1976 ja 1978 ilmestyneet albumit Technical Ecstasy ja Never Say Die onnistuivat ainoastaan osittain. Ronnie James Dion vokalisoimana Sabbath pääsi uuteen nousuun ja etenkin huhtikuussa 1980 ilmestynyt albumi Heaven and Hell edustaa suorastaan klassikkotasoa. Kauaksi siitä ei jää seuraavan vuoden loppupuolella ilmestynyt seuraava pitkäsoitto Mob Rules, jolla rumpaliksi oli vaihtunut Vinny Appice. Vuonna 1983 ennen Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon paluuta Ian Gillan vieraili Sabbathin vokalistina albumilla Born Again ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonna 1992 ilmestynyt ja jälleen Dion vokalisoima albumi Dehumanizer lukeutuu niin ikään yhtyeen todellisiin onnistumisiin. Vuonna 2007 Dion aikainen ja Vinny Appicen rumpaloima Black Sabbathin lineup jatkoi toimintaansa nimellä Heaven & Hell ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyi yhtyeen ainoa studioalbumi Devil You Know. Heaven & Hellin diskografia sisältää lisäksi vuosina 2007 ja 2010 ilmestyneet livealbumit. Ronnie James Dio menehtyi syöpään toukokuussa 2010. Vuonna 2013 ilmestynyt albumi 13 on Black Sabbathin ensimmäinen Ozzy Osbouren vokalisoima albumi sitten Never Say Dien. Jäähyväisinään yhtye julkaisi tammikuussa 2016 live- ep:n The End. Butlerin soolotuotanto koostuu kolmesta pitkäsoitosta. Hänen elämäkertaansa sisältyy myös vähemmän kiinnostavaa ulkomusiikillista ainesta, mutta teos on kirjoitettu puhuttelevasti ja Butler säilyttää asemansa suosikkijäsenenäni Sabbathissa vielä paikoitellen varsin kaunistelemattoman elämäkertateoksen lukemisen jälkeenkin.

Perjantain pohjat:Lita Fordin viides sooloalbumi

 Lita Ford:Dangerous Curves

12. joulukuuta 1991 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dangerous Curves on ennen soolouraansa naishardrockin pioneeriyhtyeessä The Runawaysissä kitaroineen Lita Fordin viides studioalbumi. Vaikka kyseessä oli suhteellisen menestyksekäs pitkäsoitto, joka saavutti voimakasta musiikkivideorotaatiota MTV:llä, sen vastaanottama suosio ei ollut edeltäjänsä, vuonna 1988 ilmestyneen pitkäsoiton Lita luokkaa. Dangerous Curvesin edustama glam metal-soundi alkoi nimittäin loppuvuodesta 1991 menettää suosiotaan grungen ja vaihtoehtorockin tieltä. Brittilistalla Dangerous Curves saavutti sijan 51. ja albumin kappaleista Shot of Poison oli ehdolla parhaan naisrocklauluesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Kyseessä oli Litan toinen Grammy-ehdokkuus ja ensimmäisensä hän oli vastaanottanut vuonna 1984 kappaleesta Dancing on the Edge. Dangerous Curvesin kappaleista Black Widowta ei pidä sekoittaman Fordin vuoden 1983 esikoissooloalbumilta Out for Blood löytyvään biisiin Die for Me Only (Black Widow).

Torstain terävä:Teos Suosikin vuosikymmenistä

 Laura Friman & Mikko Mattlar:Kultaturbo Suosikki-lehden tarina (Johnny Kniga)

Laura Frimanin ja Mikko Mattlarin käsialaa oleva teos Kultaturbo Suosikki-lehden tarina on reilun kahden ja puolen sadan sivun mittainen matka Suosikki-lehden vuosien 1961 ja 2012 välille ajoittuneeseen julkaisuaikaan. Teoksen alkuosasta selviää rockin olleen 1960-luvulla  lehden sisällössä vielä melko niukasti edustettuna ja sen suosituimmistakin tekijöistä jopa Fab Fourista ja Presleystä lähtien  laadittiin myös muunneltua totuutta sisältäneitä sensaatiojuttuja. Toden teolla alkoi tapahtua vasta Jyrki Hämäläisen ryhdyttyä lehden päätoimittajaksi. Kirjassa olisi toivonut käsiteltävän puhtaan musiikillisia teemoja lopputulostaan runsaammin. 1970-80-lukujen osalta teoksen liki pitäen kiinnostavinta antia tarjoaa Mauri Kunnaksen piirtämän Nyrock City-sarjakuvasarjan varsin ansiokas taustoitus. 80-luvusta oman lukunsa saa ilmeisyydestään huolimatta juuri Dingo-mania. Lukeuduin Suosikin tilaajiin 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Mainitulla vuosikymmenellä esimerkiksi Manserock oli todella voimissaan ja mieleen ovat jääneet ansiokkaat kolmiosaiset juttusarjat Juice Leskisestä, Eppu Normaalista sekä Popedasta. Suosikin kilpailijoista esillä ovat kiinnostavasti Tom Pyynösen päätoimittamat ja 1970-luvun alun ja vuoden 1984 välillä ilmestyneet musiikkilehdet Intro, Help ja OK. 1970-luvun lopusta eteenpäin Suosikki tuli myös lukijoidensa luo Miss Farkku Suomi ja Miss ja Mr Young Finland-kilpailujensa myötä. Uusia yhtyeitä esiin nostanut Rock Rally -kilpailu jää Kultatubossa alaviitteeksi ja sen perinnettä jatkanutta Rock Kuningas- kilpailua ei mainita lainkaan. Useiden muiden rockjulkaisujen lisäksi myös Suosikkiin runsaasti kirjoittaneen Juho Juntusen osuutta olisi toivonut käsiteltävän runsaammin. Juuri Juntunen vastasi nimittäin  myös Suosikissa parhaimmillaan kiitettävän laajoista ja selkeän musiikkiorientoituneista jutuista sekä lisäksi useampiosaisista jutttusarjoista tuoden esiin myös jossakin määrin marginaalisempia yhtyeitä. Teoksen viimeinen varsin kiinnostava osuus käsittelee Katja Ståhlin aikaa lehden päätoimittajana. Kultaturbo-teos on kiistattoman kunnianhimoinen yritys ja siihen sisältyy ehdottomia huippuhetkiä, mutta kokonaisuutena on silti lähdetty haukkaamaan kenties hieman liian suurta palaa. 

Keskiviikon klassikko:Erään heavyrockin peruskivien muuraajan esikoisalbumi

 Iron Butterfly:Heavy

22. tammikuuta 1968 Atcon julkaisemana ilmestynyt Heavy on yhdysvaltalaisen hardrockin kivenmuuraajiin lukeutuvan Iron Buttefly-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Mainitun albumin kappaleista kaksi ensimmäistä; Unconscious Power ja Possession ilmestyivät lisäksi singleformaatissa samaisen nelivitosen eri puolina. Iron Butteflyn jäsenistä kolme; (Darryl DeLoach, Jerry Penrod ja Danny Weis) jättivät yhtyeen pian esikoisalbumin nauhoitusten jälkeen jättäen kosketinsoittaja Doug Inglen ja rumpali Don Bushyn etsimään uusia jäseniä. Vaikka Iron Butterflyn esikoisalbumille ei sisältynyt singlehittiä, albumista muodostui kohtuullinen menestys. Billboardin listalla se saavutti sijan 78. ja myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän. Heavyn kansikuvassa yhtye nähdään soittamassa suuren ihmiskorvaa kuvaavan monumntin edessä. Kansitaiteesta vastasi Armado Busich ja valokuvasta Joe Ravetz. Esikoisalbuminsa nauhoittamisen aikaan Iron Butterflylla oli jo huomattava määrä biisimateriaalia ja useat tuohon aikaan kirjoitetuista kappaleista päätyivätkin yhtyeen Heavya seuranneille albumeille. Olemassa oli esimerkiksi Heavya seuranneen menestysalbumin In a Gadda Da Vida nimikappale, Lonely Boy, Real Fright ja Filled with Fear, jotka ilmestyivät Iron Butterflyn kolmannella pitkäsoitolla Ball, Possession-singlen b-puolella julkaistu instrumentaalikappale Evil Temptation, It's All Up to You sekä Gloomy Day to Remember. AllMusiciin Heavy-albumista laaditussa retrospektiivisessä arviossa Thomas Erlewine antoi albumille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hänen mukaansa yhtyeen soitannan kovaääninen hyökkäys korvasi ajoittain biisimateriaalin hienoista heikkoutta.

Tiistain tukeva:Detroitilaisen esipunkin klassikkoyhtyeen toinen kitaristi

 14. syyskuuta 1948 syntynyt ja neljäs marraskuuta 1994 edesmennyt Frederick Dewey Smith, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Fred "Sonic" Smith, oli yhdysvaltalainen kitaristi ja detroitilaisen  rockyhtyeen MC 5:n jäsen. Hän oli naimisissa ja kasvatti kaksi lasta muusikko ja runoilija Patti Smithin kanssa. Aviopari teki lisäksi musiikillista yhteistyötä. Smith syntyi Big Hearts Creekin alueella Lincoln Countyssa, Länsi-Virginiassa. Hänen isoisänsä pelasti hänet ukkosmyrskyn kynsistä. Ammattimaisesti nimellä "Sonic" Smith tunnettu kitaristi vaikutti detroitilaisessa esipunkyhtyeessä MC 5:ssa ja sen jälkeen Sonic Rendezvous Bandissa, joka julkaisi Smithin elinaikana ainoastaan yhden singlen, City Slang. Vuonna 1988 Smith teki yhteistyötä Patti Smithin kanssa tämän albumilla Dream of Life. Vuonna 2018 Smith pääsi West Virginia Hall of Fameen Hasil Adkinsin ja Ann Magnusonin kanssa. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan parhaan kitaristin listalla Smith saavutti sijan 93. Patti Smith on kertonut, kuinka Smith rohkaisi häntä kirjoittamaan ja kertoi hänen vaikutuksestaan useisiin kappaleisiin, jotka Patti julkaisi Sonicin kuoleman jälkeen sekä Pattin luomiin proosatöihin parin viettäessä aikaa Michiganissa. Sonic oli inspiraation lähteenä Pattin kappaleelle Frederick, joka poimittiin singleksi hänen vuonna 1979 ilmestyneeltä albumiltaan Wave. Pattin vuonna 1996 ilmestynyt albumi Gone Again sisältää useita kappaleita, jotka ovat Sonicin inspiroimia, hänen Pattin kanssa kirjoittamiaan tai Pattin Sonicille tribuuttina työstämiä. Vaihtoehtorockyhtye Sonic Youth otti nimensä Fredin taiteilijanimestä. Sonicin päästessä vuonna 2018 postuumisti West Virginia Hall of Fameen Lenny Kayen myöntämän palkinnon hyväksyivät Patti, Jesse ja Jackson Smith. Smithin ensimmäinen vaimo oli Sigrid Dobat; parin ainoa lapsi menehtyi vajaan vuoden ikäisenä. Ollessaan edelleen naimisissa Sonic aloitti suhteen muusikko ja runoilija Patti Smithin kanssa. Patti Smithin kitaristi Lenny Kaye esitteli Fredin ja Pattin ennen konserttia, jossa he kumpikin esiintyivät. Pari meni naimisiin vuonna 1980. Smithit saivat kaksi lasta. Poika, Jackson syntyi vuonna 1982 ja tytär Jesse vuonna 1987. Kitaraa soittava Jackson oli naimisissa White Stripesin jäseniin lukeutuneen Meg Whiten kanssa. Jesse on pianisti. Molemmat lapsista ovat esiintyneet äitinsä ja Patti Smith Groupin kanssa. Fred Smith menehtyi neljäs marraskuuta 1994 Detroitissa 46 vuoden ikäisenä. Hän oli ollut pitkään huonossa kunnossa ja kuolinsyynä oli sydämen vajaatoiminta.

Maanantain mainio:The Whon viimeinen top ten-hitti Britanniassa

You Better You Bet on The Whon tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneeltä ja samalla ensimmäiseltä Kenney Jonesin rumpaloimalta albumilta Face Dances. Totuttuun tapaan Roger Daltreyn leadvokalisoimassa kappaleessa taustalauluista vastasivat kitaristi ja pääsäveltäjä Pete Townshend sekä basisti John Entwistle. Billboardin listalla You Better You Bet saavutti sijan 18. ja kohosi Britanniassa top teniin, tarkemin ilmaistuna yhdeksänneksi. Lisäksi kappale nousi Billboardin top tracks-listan kärkeen viiden viikon ajaksi huhtikuun 1981 alusta lähtien. Pete Townshendin mukaan kappaleen lyriikka oli varsin spontaani ja Roger Daltrey ylisti sen Elvis Presleystä muistuttavaa melodiaa. Kappaleen tekstissä tehtiin viittaus T. Rex-yhtyeeseen sekä The Whon omaan elokuussa 1971 ilmestyneeseen klassikkoalbumiin Who's Next. You Better You Bet vastaanotti lisäksi myönteisiä arvioita. Rolling Stonessa kappale rankattiin The Whon tuotannon 32:ksi parhaaksi ja arvion mukaan Towshendin kiinnostus punkrockia kohtaan oli tiukentanut hänen biisinkirjoitustaan. AllMusicin Mike DeGagden mukaan kyseessä o Face Dances-albumin laadukkain raita. Kappaleesta työstettiin lisäksi mustavalkoinen musiikkivideo, jossa The Who kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrickilla vahvistettuna nähtiin esiintymässä stagella. MTV:n aloitettua toimintansa elokuun ensimmäisenä 1981 You Better You Bet oli neljäs kanavalla esitetty musiikkivideo.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittikitaristin ensimmäinen ja ainoa sooloalbumi

 Paul Kossoff:Back Street Crawler

16. marraskuuta 1973 Islandin julkaisemana ilmestynyt Back Street Crawler on ensisijaisesti brittiläisen hard- ja bluesrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kitaristiksi identifioituvan Paul Kossoffin esikois- ja samalla ainoa sooloalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla vierailivat kaikki muut Freessä vaikuttaneet muusikot, eli solisti Paul Rodgers, rumpali Simon Kirke, basistit Andy Fraser ja Tetsu Yamauchi sekä kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrick. Back Street Crawler-albumin työstämiseen osallistuivat lisäksi brittiprogen keskeisiin yhtyeisiin lukeutuvan Yesin rumpali Alan White sekä Cat Stevensin kosketinsoittajana vaikuttanut Jean Roussel. Albumin kappaleista Molten Gold ei ole originaalin Free-kvartetin reunion. Kyseessä on sitä vastoin outtake toukokuussa 1972 ilmestyneen albumin Free at Last nauhoituksista päällekkäisäänitysten kera. Kappaleen Time Away nauhoituksiin Free-jäsenistöstä osallistuivat Kossoffin lisäksi Kirke ja Tetsu sekä laulaja/lauluntekijä/kitaristi John Martyn, joka kutsui Kossoffin vierailemaan omalle kiertueelleen. Yhteistyön tulokset ovat kuultavissa Martynin albumin Live at Leeds laajennetulla versiolla. Vuonna 2008 Backstreet Crawler -albumista ilmestyi kahdesta cd:stä koostuva Deluxe Edition. Sen jälkimmäiselle cd:lle sisältyy muun muassa 38 minuutin mittainen täyspitkä jamittelu kappaleesta Time Away.

Lauantain pitkä:Skotlantilais-brittiläisen ylpeyden studiolivetallenteita

 Stone the Crows:Transmissions 

Neljästä cd:stä ja kahdesta dvd:stä koostuva boxi Transmissions on todellinen aarreaitta skotlantilais-brittiläisen rockyhtyeen Stone the Crowsin musiikin ystäville. Kaikki mainitulla boxilla julkaistut kappaleet ovat live- tai studioliveversioita, eivätkä näin ollen edusta Stone the Crowsin vuosien 1970 ja 1972 välillä julkaisemaa virallista tuotantoa. Ensiksi Stone the Crows vieraili saksalaisessa Beat Club-ohjelmassa vuoden 1970 marras- ja joulukuussa esittäen kummallakin kerralla kaksi teosta; marraskuussa omaa tuotantoaan edustavat Danger Zonen ja Love 74:n ja joulukuussa bluescoverin Going Down sekä alun perin esikoisalbumiltaan löytyvän Blind Manin. Muilta osin Transmissionsin ensimmäisen levyn täyttää lokakuussa 1972 taltioitu ja Concert Work Beatshopissa seuraavan vuoden maaliskuussa ensiksi esitetty seitsemästä kappaleesta koostuva konsertti, jossa kitaristina tapaturmaisesti edesmenneen Leslie Harveyn tilalla oli aikaisemmin yhtyeessä Thunderclap Newman vaikuttanut ja etenkin Paul McCartneyn Wingistä muistettu, myös Small Facesin 70-luvun lopun reunioniin albumilla 78 in the Shade osallistunut Jimmy McCulloch. Kakkoslevy tarjoaa aluksi kaksi Pariisissa helmikuussa 1971 taltioitua biisiä, joista toinen on Bob Dylanin ohjelmistosta poimittu Ballad of Hollis Brown. 25. lokakuuta 1972 Pariisissa soitettu konsertti koostuu pitkälti samoista kappaleista, kuin Beat Workshopissa esitetty (esim. Niagara, Penicillin Blues ja Palace of the King ja Goodtime Girl), mutta ei sisällä erinomaista On the Highwayta. Kolmas cd sisältää Stone the Crowsin Montreuxin Jazz-festivaaleilla vuonna 1970 soittaman ja kuudesta kappaleesta koostuvan setin, joka päättyy pitkään ja vaikuttavaan Freedom Roadiin. Neljännen cd:n täyttää Montreuxissa vuonna 1973 soitettu kuuden biisin konsertti huippuhetkinään etenkin On the Highway ja Mr Wizard. Kaksi dvd:tä sisältävät kuvan kera edustavan otoksen cd:itten konserteista. Mukana ovat vuoden 1970 Beat Clubit, Beat Workshop, vuosien 1971 ja 1972 Pariisin-keikat, vuoden 1970 Montreux Jazz Festival sekä Rose d' Or-festivaali Montreuxissa vuonna 1973. Transmissions on vaikuttava ja vakuuttava live-biisien kimara Stone the Crows-diggareille ja Maggie Bell on solistina vedossa kaikissa konserteissa.

Perjantain pohjat:Problemsin vuoden 1982 pitkäsoitto

 Tumppi Varonen & Problems:Kaupungin valot

Vuonna 1982 Johannan julkaisemana ilmestynyt Kaupungin valot on Tumppi Varosen luotsaaman Problems-yhtyeen kolmas albumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin nimellä Tumppi Varonen & Problems ja albumin työstämiseen osallistuivat vokalisoinnista, kitarasta ja rummuista vastanneen Tuomo Valokaisen itsensä lisäksi kitaristi Stefan Piesnack, rumpali Vando Suvanto, kitaristi/huuliharpisti Riku Mattila sekä kitarasta, Prophet 5-pianosta ja uruista vastannut Ari Taskinen. Tyylillisesti Kaupungin valot on melko monipuolinen albumikokonaisuus, jonka suorista punkrypistyksistä parhaiten toimii Stefan Piesnackin sävellystuotantoa edustava albumin kakkospuolen avauskappale Rotta. Mainitun biisin lisäksi albumin lähes klassikkotasoiseen tuotantoon lukeutuvat Tumpin upean laulusuorituksen kruunaama Kuu, lyriikassaan arkirealismin upeasti tavoittava Elämää ja lyriikassaan kliseinen, mutta melodisuudessaan varsin onnistunut Sen yön vibat. Pitkäsoiton päättää veikeä herra Tradin käsialaa oleva Kengitäppä poika. Problemsin kahden edellisen pitkäsoiton, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneiden albumien Katupoikia ja Yleisön pyynnöstä tavoin myös Kaupungin valot -longarille sisältyy muutamia todellisia kultahippuja, mutta myös mainittu pitkäsoitto kärsii kappalemateriaalinsa hienoisesta epätasaisuudesta. Vaikka Kaupungin valot on jäänyt Problemsin diskografiassa melko vähäiselle huomiolle, kyseessä lienee yhtyeen tuotannon laadukkaimmista pitkäsoitoista.

Torstain terävä:The Joe Perry Groupin ensimmäinen ja menestynein

 The Joe Perry Project:Let the Music Do The Talking

Maaliskuussa 1980 ilmestynyt Let the Music Do The Talking on ensimmäinen kolmesta The Joe Perry Projectin diskografiaan sisältyvästä albumista. Samalla kyseessä on mainitun yhtyeen menestynein pitkäsoitto, jota meni Yhdysvalloissa kaupaksi 250 000 kappaletta. Albumin nimikappaleen Aerosmith levytti uudelleen 80-luvun puolivälissä ilmestyneelle reunion-albumilleen Done with Mirrors hienoisesti eriävällä melodialla ja Steven Tylerin kirjoittamilla lyriikoilla. Joe Perry oli lähtenyt Aerosmithistä keväällä 1979 kyllästyneenä albumin Night in the Ruts hitaaseen levytysprosessiin. Perryn uuden yhtyeen solistiksi tuli aikaisemmin yhtyeesssä Warbux vokalisoinut Ralph Morman. The Joe Perry Projectin rytmiryhmän muodostivat basisti David Hull ja rumpali Ronnie Stewart. Yhtyeen tuottajana jatkoi myös Aerosmithin kanssa työskennellyt Jack Douglas. Let the Music puhui Perryn omien sanojen mukaan omasta puolestaan. Conflict of Interestin teemana oli levybisneksen pimeä puoli ja Rockin' Trainin kaltaisissa R&B-henkisissä kappaleissa Perryn voi todeta palanneen juurilleen. Life at Glance ja Ready on the Firing Line rakentuivat kuukausien ajan Perryn mielessä pyörineiden riffien varaan. Let the Music Do the Talking vastaanotti kutakuinkin myönteisiä arvioita. AllMusiciin albumista kirjoittaneen Greg Praton mukaan Perry halusi osoittaa tulevansa toimeen ilman yhtyetovereitaan ja niinpä The Joe Perry Projectin esikoisalbumilla esitykset olivat äärimmäisen inspiroituneita ja biisinkirjoitus terävää ja fokusoitunutta. Let the Music Do the Talking olisi voinut olla Aerosmithin työstämä klassikkoalbumi, elleivät huumeet olisi tuhonneet yhtyettä väliaikaisesti. Kanadalaisjournalisti Martin Popoff ylisti Perryn bluestulkintoja ja laadukasta riffittelyä. The Joe Perry Projectin menestynein albumi saavutti Billboardin listalla sijan 47.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän uuden aallon yhtyeen vuoden 1986 singlemenestys

 Don't Get Me Wrong on brittiläis-yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen The Pretendersin kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin vuonna 1986 ilmestyneeltä albumilta Get Close. Don't Get Me Wrong ilmestyi lisäksi The Pretendersin vuonna 1987 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Singles. Yhtyeen johtohahmo Chrissie Hynde on maininnut kirjoittaneensa kappaleen ystävälleen John McEnroelle. Don't Get Me Wrongissa hyödynnetään kalisevaa kitarasoundia ja kappaleen lyriikassa on kirjallisia viittauksia siitä huolimatta, että biisi sisältää popmusiikille melko tyypillisen ihmissuhdetekstin. Don't Get Me Wrong vastaanotti myönteisiä arvioita. Billboardilla kappaletta kuvattiin itsevarmaksi siitä huolimatta, että Don't Get Me Wrongin levytysvaiheessa Chrissie Hynde oli ainoa The Pretendersin lineupiin kuulunut originaalijäsen. Cash Boxissa ylistettiin sekä Chrissie Hynden laulusuoritusta että biisintekotaitoja. Classic Rockin Matt Wardlaw listasi Don't Get Me Wrongin The Pretendersin tuotannon kahdeksanneksi parhaaksi kappaleeksi. Kappale saavutti kymmenennen sijan sekä Billboardilla että Britanniassa. Billboardilla kappale sijoittui lisäksi kolmen viikon ajaksi Album Rock Tracks-listalle ilmestymisvuotensa marraskuussa. Australiassa Don't Get Me Wrong oli Kent Music Reportin listalla parhaimmillaan kahdeksantena. Don't Get Me Wrongista työstetty musiikkivideo oli tribuutti brittiläiselle 60-luvun tv:n vakoilusarjalle The Avengers. Siinä Chrissie Hynde esittää John Steediä etsivää Emma Peeliä.

Tiistain tukeva:Yhden albumin julkaissut keskeinen brittiläinen bluesrockyhtye

 Aikaisemmin nimeä Bakerloo Blues Line käyttänyt Bakerloo oli raskasta bluesrockia edustanut yhtye, jonka tunnetuimpiin jäseniin lukeutuivat Dave "Clem" Clempson ja Terry Poole. Bakerloohon keskeisimmin vaikuttaneita yhtyeitä olivat The Jimi Hendrix Experience ja Cream. Vaikka Bakerloon elinkaari oli varsin lyhyt, eli melko tarkalleen vuoden mittainen (1968-69), Bakerloossa soittaneiden muusikoiden ura liittyy lisäksi useisiin muihin keskeisiin yhtyeisiin, joista mainittakoon Humble Pie, Colosseum, May Blitz, Graham Bond, Vinegar Joe, Judas Priest ja Uriah Heep. David Clempson ja Terry Poole perustivat The Bakerloo Blues Linen helmikuussa 1968. Ennen Keith Bakeria yhtyeessä ehtivät vaikuttaa rumpaleina John "Poli" Palmer, Bill Ward ja John Hinch. Jim Simpsonin manageroima yhtye aloitti säännöllisen keikkailunsa Henry's Blueshousessa Birminghamissa. Simpsonin järjestämällä  UK 'Big Bear Ffolly' -kiertueella The Bakerloo Bluesline esiintyi tulevan Black Sabbathin, eli Earth-yhtyeen, sekä Locomotiven ja Tea and Symphonyn kanssa. Lisäksi Bakerloo Blues Line soitti Led Zeppelinin lämmittelijänä sen soittaessa debyyttikeikkansa Lontoon kuuluisassa Marquee-clubissa 18. lokakuuta 1968. Lyhennettyään nimensä Bakerlooksi yhtye solmi levytyssopimuksen Harvest Recordsin kanssa kesällä 1969. Ensiksi ilmestyi single Drivin' Backwards/Once Upon a Time. Sen a-puoli oli sovitus Johan Sebastian Bachin Boureesta ja mainittu single ilmestyi juuri hieman ennen elokuussa 1969 julkaistua Jethro Tullin kakkosalbumia Stand Up, joka niin ikään sisältää sovituksen samaisesta sävellyksestä nimellä Bouree. Bakerloon singlen a-puoli pääsi lisäksi mukaan marraskuussa 1969 ilmestyneelle Bakerloon ainoaksi jääneelle pitkäsoitolle. Sen uusintajulkaisu sisälsi perusalbumin lisäksi bonuskappaleenaan hitaan bluesnumeron This Worried Feeling, joka sisältyi myös vuonna 1970 ilmestyneelle sampler-albumille  Picnic - A Breath of Fresh Air. Gus Dudgeonin tuottaman albumin ydintuotantoon lukeutuvat raskas rock Last Blues sekä metalbluesiksi luokiteltavissa oleva pitkäsoiton päätöskappale Son of Moonshine. Muut albumin kappaleista sisälsivät elementtejä progressiivisesta rockista ja osittain myös jazzista. Vaikka Bakerloon albumi vastaanotti myönteisiä arvioita, yhtye oli sen ilmestymisaikaan hajoamaisillaan. Clempsonin suunnitelmissa oli uusi blueshenkinen voimatrio, jossa mm. rumpali Cozy Powell olisi ollut mukana. Clempson päätyi kuitenkin ottamaan James Litherlandin paikan Colosseum-yhtyeessä ja vuonna 1971 hän siirtyi Steve Marriottin johtamaan Humble Piehin soolouralleen siirtyneen Peter Framptonin tilalle. Poole ja Baker muodostivat yhtyeen May Blitz solisti/kitaristi Jamie Blackin kanssa. Poolen myöhäisempiin yhtyeisiin ovat lukeutuneet muun muassa Graham Bond's Organisation ja Vinegar Joe ja Baker on niin ikään soittanut useissa bändeissä Supertrampista Uriah Heeppiin.

Maanantain mainio:Suositun brittiyhtyeen ensimmäinen livealbumi

 Queen:Live Killers

22. kesäkuuta 1979 Euroopassa EMI/Parlophonen ja Yhdysvalloissa Elektran julkaisemana ilmestynyt Live Killers on Queenin tuplalivealbumi, joka on taltioitu yhtyeen edellisen studioalbuminsa Jazzin tiimoilta tekemällä kiertueella tammikuun 26:n ja maaliskuun ensimmäisen 1979 välisenä aikana. Live Killers oli Queenin itsenäisesti tuottama ja yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäisenä mainittu albumi miksattiin yhtyeen omissa Mountain- studioissa Montreuxissa, Sveitsissä. Myöhemmin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat paljastaneet olleensa tyytymättömiä Live Killersin miksaukseen. Yhdysvaltojen, Euroopan ja Kanadan ulkopuolella Elektra Records julkaisi Live Killersistä 80-luvun puolivälissä lyhyemmän version nimellä Queen Live. Live Killers nousi brittilistalla kolmanneksi ja Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli kuudentenatoista. Yhdysvalloissa albumi saavutti tuplaplatinaa. Ilmestymisaikanaan Live Killers vastaanotti myös negatiivisia arvioita, mutta albumista myöhemmin laaditut arviot ovat olleet positiivissävyisempiä. AllMusicin Greg Praton mukaan albumi on erinomainen dokumentti Queenistä 1970-luvun areenarockvoimissaan. Tupla-albumin kesto on melkoisen tarkasti 90 minuuttia ja sen 22 kappaleen kattaukseen sisältyy luontevasti melko runsaasti tuotantoa tuohon mennessä tuoreimmilta Queenin studioalbumeilta News of the World ja Jazz, mutta myös iäkkäämpiä huippuhetkiä tyyliin Tie Your Mother Down, Keep Yourself Alive, Now I'm Here ja Brighton Rock. Vuonna 1975 ilmestyneen klassikkoalbumin Night at the Opera edustus on melko runsas; Bohemian Rhapsodyn lisäksi Live Killersille mainitulta pitkäsoitolta sisältyvät I'm in Love with My Car, Death on Two Legs, You're My Best Friend, Love of My Life sekä 39.

Sunnuntain extra:Otis Reddingin revittelevämpää tuotantoa edustava kappale

Hard to Handle on soulvokalisti Otis Reddingin vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, jonka hän kirjoitti yhteistyössä Al Bellin ja Allen Jonesin kanssa. Singleformaatissa Hard to Handle julkaistiin kappaleen Amen b-puolella alkuvuodesta 1968 pian Reddingin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Kappale on lisäksi mukana albumilla The Immortal Otis Redding. Singleformaatissa Hard to Handle saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 38. ja poplistalla sijan 51. Yhdysvaltalainen rockyhtye The Black Crowes levytti Hard to Handlesta coverinsa vuonna 1990 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Shake Your Moneymaker. Mainittu versio saavutti sijan 45. sekä Billboardin Hot 100-listalla että Britanniassa. Sitä vastoin Billboardin Album Rock Tracks-listalla Black Crowesin Hard to Handle-cover nousi aina kärkeen. Shake Your Moneymakerin 30-vuotisjuhlapainoksella kappaleesta kuultiin puhallinsektiolla ryyditetty remix-versio. Originaali albumiversio julkaistiin Britanniassa singleformaatissa elokuussa 1990 ja Yhdysvalloissa myöhemmin samaisena vuonna. Singlejulkaisujen osalta Hard to Handle seurasi Black Crowesin ensimmäistä top 40 -hittiä She Talks to Angels. Hard to Handle nousi toistamiseen Billboardin listalle elokuussa 1991 saavuttaen tällä kertaa sijan 26., mikä on singlejen osalta Black Crowesin paras sijoitus. Samassa kuussa Hard to Handle julkaistiin singlenä uudelleen myös Britanniassa ja se menestyi myös siellä hienoisesti originaalia julkaisuaan paremmin saavuttaen sijan 39.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Ängry Gentlemen

Kitararockia esimerkiksi Motörheadin ja Peer Güntin hengessä tarjoavan ja vuonna 2021 perustetun Ängry Gentlemen -yhtyeen solisti/basisti Tuomas saapui haastatteluun Johnnyn kadulle.

Lyhyt Ängry Gentlemen-historia yhtyeen perustamisesta eteenpäin? Originaalin lineupin muototuminen?

-Ajatus Ängryjen perustamisesta iski koronakurimuksessa 2021. Itselle tuli mieleen, että olisi hauska perustaa bändi mitä haluaisi itse mennä katsomaan. Trio- pohjalta ja tiukalla tatsilla oleva raskasta rockia soittava trio. Olen aina diggaillut Peer Günttiä ja Motörheadiä ja sitä tiukkaa soittoa, mitä molemmat bändit ovat myös livenä. Güntti on nähty lukemattomia kertoja livenä ja Motörheadkin kerran.
Itse päätin ottaa basso/laulutontin haltuun, vaikka kummastakaan ei juurikaan ollut aiempaa kokemusta. Soittajia rupesin sitten haalimaan ja muutaman kanssa käytiinkin testailemassa. Lopullinen line-up syntyi puolivahingossa, kun siskonmieheni Mikko ilmoitti kiinnostuksesta ja edellinen kitaristi oli kadonnut tekemään “omaa äänitaideteostaan”. Mikon kanssa ruvettiin sitten meikäläisen makuuhuoneessa testailemaan ja riffittelemään ensimmäisiä omia biisejä. Kun saatiin parit “demot” kasaan, pistettiin rumpali hakuun. Rumpaliksi valikoitui Matti- niminen kaveri ja muutamat treenit saatiin Korson treeniksellä soitettua. Valitettavasti Matin ajan veivät muut velvoitteet ja taas oltiin ilman rumpalia. Tuttavapiiristä löytyi sitten Veli joka olikin kannuissa jonkun aikaa.
Ekat keikat ja Why so serious?-EP soitettiin tuolla kokoonpanolla, mutta Velin reissuduuni hankaloitti tekemistä ja Veli joutui jättäytymään pois kokoonpanosta. Tämän jälkeen kävi testisoitossa muutama ehdokas ja lopuksi Juha kiinnitettiin rumpuihin keväällä -22. 

Kuinka biisinne syntyvät ja onko lyriikoistanne löydettävissä vakavampia teemoja?

-Aihepiirit biiseissä pyörii luonnollisesti hauskanpidon, bensankäryn ja täysillä elämisen ympärillä. Biisien teko lähtee yleensä mulla jostain tosielämän tapahtumasta tai hyvästä riimistä tms. Monesti biisin kuulee päässään ja sitten vaan äkkiä paperille, ettei unohdu.
Hirveän vakavia tekstejä tuskin tulee Ängryille tehtyä, poikkeuksena ehkä “Break me”- biisi. Sen sanoma on pähkinänkuoressa se, että kenenkään ei tarvitse ottaa paskaa vastaan keneltäkään ja huonoista ihmissuhteista voi sekä pitää hankkiutua eroon. Pääsääntöisesti teen sanat ja sitten Mikon kanssa rakennellaan joku riffiajatus ja sen jälkeen Juhan kanssa viimeistellään koko paketti Ängryille sopivaksi poljennoksi. 

Ensimmäinen levyjulkaisunne oli lokakuussa 2021 ilmestynyt ep Why So Serious?

-Joo, Why so serious? Vedettiin kasaan aika raivolla, että saatiin jotain millä pääsee myymän bändiä keikalle. Livesoitto on ollut aina Ängryjen perustamisen perimmäinen tarkoitus. Biisit tuli kasaan aika vauhdilla ja aika suoralla paahdolla kulkevat. Edelleen keikkasetissä on tuon tuotoksen biiseistä Break me ja One shot of whiskey. Hyviä keikkajyriä molemmat!
Nauhoitukset tehtiin Tattarisuon treenikämpällä yhden viikonlopun aikana Kunnaksen Karin jeesaamana ja sitten vaan suoratoistopalveluihin julkiseksi. 

Lineupissanne on tapahtunut yksi miehistön- tarkemmin sanottuna rumpalin vaihdos?

-Joo, rumpaleita on itseasiassa ollut parikin kappaletta ennen Juhaa. Mutta kokoonpano on vakiintunut ja homma toimii hyvin. Line-up tällä hetkellä:
Tuomas Patanen Laulu/Basso
Mikko Henriksson Kitara
Juha Virolainen Rummut

Seuraava ep Fast and Loud oli vuorossa maaliskuussa 2023?

-Fast and Loud! tehtiin sitten seuraavaksi ja sehän kulkee jossain määrin moottoripää osastolla Need for speed ja 200mph biisien osalta. Lisäksi löytyy vanha blues tarina pirun kanssa tehdystä sopparista ja Another, mikä taas avaa kuulijalle näkymää keikkaelämän ihanuuksiin ja pakettiautossa istuttuihin kilometreihin… Need for speediin idea lähti kun katselin Man saaren kuuluisia moottoripyörä kisoja, missä jätkillä on pallit terästä kun ajetaan katuradalla todella kovaa. 200mph on sitten taas ammennettu omista kiihdytyskilpailukokemuksista.
Nauhoitukset tehtiin Keravalle muutetulla treenikämpällä ja Juha veteli rummut himassa narulle. Kurkelan Jukka hoiti miksaukset ja sitten taas julkaisuun ja lisää keikkaa bändille. 

Tuoreimmat biisijulkaisunne Lawbreaker ja Red Tight Skirt ovat nyt loppukesältä. Taustaa mainituille kappaleille. Kuinka runsaasti uutta biisimateriaalia on tällä hetkellä olemassa ja olisiko seuraavaksi jossakin vaiheessa luvassa debyyttipitkäsoiton julkaiseminen?

-Joulukuussa -23 pakkauduttiin Järvenpään rajalla sijaitsevaan Lammaskallion studioon ja hanoihin tuli Juho Salaterä. Ajatus oli, että tehdään nyt sitten pari niin kovaa lekaa mihin pystytään ja hoidetaan mahdollisimman ammattimainen tuotanto näille sinkuille, että ei jää ainakaan siitä kiinni. Juhon kanssa oli hyvä tehdä nauhoituksia, kun ei tarvinnut itse keskittyä muuhun kuin soittamiseen.
Red tight skirt on meidän mittapuun mukaan rakkauslaulu. Biisi kertoo siitä hetkestä kun näet jotain niin kaunista, että kroppa halvaantuu ja mieli lähtee laukalle. Toki sitten todellisuus iskee märällä nahkahanskalla naamaan ja palauttaa jalat maan pinnalle. Jokainen lienee jossain kohtaa elämäänsä kohdannut vastaavat fiilikset, niin sitä voi sitten kertosäkeen mukana huutaa keikoilla!
Lawbreaker on sitten semmoinen junttabluesrock- biisi, mikä nitoo kolme erilaista tarinaa saman aihepiirin alle. Laittomasta katukaahailusta pankkiryöstön kautta mafiapomon muistelmiin ja kaikkia yhdistää lain väärällä puolella oleminen. Sopivan raskas poljento alle, niin sillä reseptillä tuo syntyi.
Studiossa päätettiin, että kaikki ylimääräinen kikkailu pois ja biisien pitää kuulostaa siltä miltä tämä bändi kuulostaa myös livenä. Ei nauhoitettu ylimääräisiä rytmikitaroita, kun niitä ei livenäkään ole. Muutamat tuplaukset tehtiin soundin tukevoittamiseksi ja lauluihin, mutta muuten hyvin suoraviivaisesti vedetty livenä purkkiin. Julkaisukanavaksi löytyi Inverse Records, mikä huolehti näiden sinkkujen jakelusta ja promootiosta.
Tällä hetkellä on teossa uutta musaa ja kyllähän meillä bändinä on suunnitelmissa pitkäsoiton teko. Se onko se tänä päivänä järkevää on toinen juttu, mutta bändille se olisi hyvä virstanpylväs. Aihioita on ihan kivasti olemassa ja nyt sitten keikkailun ohessa koitetaan tehdä ahioista ihan oikeita biisejä. Katsotaan missä kohtaa sitten mennään studioon ja pistetään hommaa narulle. 

Ängry Gentlemenin suunnitelmat keikkailun ym. osalta? Onko urallanne ollut tähän mennessä  keskeisiä lämppäyskeikkoja?

-Keikkaa on saatu tehtyä kohtuullisen mukavasti. Enemmänkin saisi olla, mutta välillä tuntuu keikkamyynti melko haastavalta. Lisähartioita kaivattaisiin keikkamyyntiin, esimerkiksi sopivilla kontakteilla olevan ohjelmatoimiston tai keikkamyyjän kanssa. Kotimaassa on Uudenmaan alueella soitettu useita keikkoja ja Baltiassa on käyty yksi reissu Petrolbreathin kanssa. Kyseisen orkesterin kanssa on tehty muitakin yhteiskeikkoja. Tuntuu helpommalta myydä pari bändiä aina kerralla keikalle, yksittäisen sijaan.
Ensisijaisesti meillä on bändissä diili, että keikka on keikka ja kaikki mitä pystyy hoidetaan kunnialla maaliin. Eli kannattaa rohkeasti kysyä, on sitten kyseessä tallikeikka, tapahtuma tai ihan vaan baarikeikka. Jos vaan aikataulu sopii, niin me lähdetään viemään rokin ilosanomaa kansalle!
Lämppärikeikkoja isommille nimille ei vielä ole päästy tekemään, mielellämme lähdettäisiin vaikka PG:n lämppäriksi. Myös festari ja muut tapahtumat kiinnostavat ja niitä tehdään mielellään.

Olette maininneet keskeisiksi musiikillisiksi esikuviksenne mm. Motörheadin ja Peer Güntin. Millainen historia  teillä on mainittujen yhtyeiden musiikkiin? Todensitteko Güntin keikalla useasti jo 80-luvulla? Mitkä ovat Motörheadin kolme parasta levyä ja miksi?

-Molemmat sekä PG ja Motörhead on olleet meikäläisen levylautasella pitkään. Eka kontakti PG:n oli kun faija soitti autotallissa olisko ollu Backseat of the trans am biisiä kun se oli tullut ulos oliko vuosi -86 vai -87? Mulla oli ikää joku 6 tai 7 vuotta ja olin juuri aloittanut rumpujen soiton. Kyllähän se Twist Twistin soitto oli jotain mikä syöpyi takaraivoon. Sen jälkeen onkin sitten tuon suuntaista musaa diggailtu. Ja jos joskus on Motörheadiä kuunnellut, niin ei sitä varmaan tarvitse selittää miksi se on yhtenä esikuvana. Anteeksipyytelemättä, kovaa ja kohti. Varmaan kuulee joitain yhtymäkohtia myös Ängryjen biiseissä.
PG:tä olen käynyt katsomassa useasti kun on osunut lähistölle ja aina tykännyt hyvästä lavameiningistä ja tarkasta soitosta. Motörheadiä oli monesti tarkoitus lähteä katsomaan, mutta aina tuli jotain eteen, mikä esti menemisen. Onneksi pääsin kuitenkin näkemään bändin vikan keikan Helsingissä, ennen kuin Lemmy siirtyi ajasta ikuisuuteen. Itse olen enemmän biisidiggari kuin levyjen, mutta laitetaan nyt jonkunlainen järjestys kun sitä pyydettiin.
Kolmannelle sijalle tulee Ace of Spades, toiseksi Inferno ja ykköspaikan meikäläisen listalla saa Bastards -levy. En mä osaa tuota listaa perustella sen kummemmin. Mulle Bastards edustaa ehkä sitä Motörheadia mistä tykkään eniten. Kaikki noi on hyviä, kuunnelkaa ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Perjantain pohjat:Roger Watersin ydintuotantoon lukeutuva sooloalbumi

 Roger Waters:Amused to Death

Seitsemäs syyskuuta 1992 Columbian julkaisemana ilmestynyt Amused to Death on Pink Floydin johtohahmoksi identifioituvan Roger Watersin kolmas sooloalbumi. Hänen itsensä sekä Patrick Leonardin tuottama pitkäsoitto miksattiin Q-Soundilla ja useissa sen kappaleista kitaristina kuultiin Jeff Beckiä. Pitkäsoiton otsikkoa oli inspiroinut Neil Postmanin 80-luvun puolivälissä ilmestynyt teos Amusing Ourselves to Death. Vuonna 2015 albumi remasteroitiin ja se julkaistiin useissa eri formaateissa uuden kansitaiteen kera mukaan lukien 5.1. surround sound-miksaus, josta vastasivat originaali insinööri James Guthrie ja Joel Plante. Waters aloitti työskentelyn Amused to Deathin parissa vuonna 1987, jolloin hän kirjoitti kappaleen Perfect Sense. Kyseessä on Watersin soolotuotannon ainoa albumi, jonka tiimoilta hän ei tehnyt soolokiertuetta. Jotkin Amused to Deathin kappaleista pääsivät sitä vastoin mukaan kiertueille The Flesh ja Us+Them ja The Bravery of Being Out of Range kuultiin This is Not a Drill-kiertueella. Esimerkiksi AllMusicissa ja Record Collectorissa albumi vastaanotti varsin myönteiset arviot. Brittien albumilistalla Amused to Death sijoittui kahdeksanneksi ja Billboardilla sijalle 21. Vuonna 2016 albumi palkittiin Grammy Awardseissa parhaana Surround Sound-albumina.

Torstain terävä:Suomen The Jamin tarina

 Lola Ego-yhtye sai alkunsa Helsingissä aivan vuoden 1980 alussa. Sen kokoonpanon muodostivat kitaristi ja taustavokalisti Pekka Hakala, aikaisemmin Päät-yhtyeessä soittanut rumpali Kaj Fuhrman sekä basisti/solisti Hannu "Hande" Virkki. Lola Egolle tarjottiin pian levytyssopimusta ja vuonna 1980 ilmestyneellä ja melko legendaarisen maineen omaavalla kokoelma-albumilla Kolme vuotta myöhemmin, jonka muihin yhtyeisiin lukeutuvat esimerkiksi Hassisen Kone ja Lama, Lola Ego on mukana varsin vahvaa biisimateriaalia edustavilla kappaleillaan Maailman ihmisiä ja En asu täällä enää. Lola Ego ei itse ollut kappalemateriaalin selkeästä vahvuudesta huolimatta tyytyväinen lopputuloksiin. Maaliskuussa 1980 yhtye nauhoitti ainoaksi jääneen singlensä, jolle sisältyvät kappaleet Kaupungin tyttö, Eedenistä itään sekä Kaikki nuoret modit. Etenkin kappaleista ensiksi mainittu on varsin tarttuva voimapopbiisi, jonka verrokiksi valikoituu vaivattomasti The Jam. Turkulaisen Selecta-yhtiön julkaiseman singlen ykkösbiisi pääsi lisäksi mukaan kokoelma-albumille Vaahtopäät. Wouden ja Oone Proot-yhtyeen tavoin Lola Ego oli lisäksi mukana Spartakiadit-ep:llä. Mainitulla levyllä yhtye esittää kappaleen Yksi joukosta poissa, joka on suomennos The Jamin originaalituotantoa edustavasta Away from the Numbersista. Lola Egon toiminta loppui kuitenkin jo niinkin varhain, kuin alkuvuodesta 1981. Taiteilijanimen Jay Havanna ottanut Pekka Hakala on sittemmin toiminut tuottajana muun muassa Pelle Miljoonalle ja soittanut esimerkiksi yhtyeissä Päät, Suurlähettiläät sekä Jay & the Miracles. Virkki liittyi Shadowplay-yhtyeeseen, jossa hän onkin vaikuttanut aktiivisesti. Raivopäät on levyttänyt coverit En asu täällä enää-biisistä sekä Yksi joukosta poissa-kappaleesta albumeille Punkrock Jukebox 1 ja Punkrock Jukebox 2. Ensiksi mainitussa solistina vierailee Veltto Virtanen ja jälkimmäisessä Timo Ranta.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittiyhtyeen vuoden 1982 joutsenlaulualbumi

 The Jam:The Gift

12. maaliskuuta 1982 Polydorin julkaisemana ilmestynyt The Gift on brittiläisen vaikutusaikanaan retro- ja modhenkisen rockyhtyeen The Jamin kuudes ja samalla joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Edeltäjiään sofistikoituneempaa soundia edustanut albumi muodostui erääksi The Jamin tuotannon menestyksekkäimmistä ja se kohosi Britanniassa albumilistan kärkeen. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta kappaleesta Carnation levyttivät coverversionsa Oasiksen Liam Gallagher ja Ocean Colour Scenen Steve Cradock. Vuonna 2012 The Giftin originaalijulkaisusta oli kulunut 30 vuotta ja vuosijuhlaa muistettiin albumista ilmestyneellä, kahdesta cd:stä koostuneella deluxe edition- versiolla.  Tyylillisesti The Gift toi esiin The Jamin johtohahmon Paul Wellerin northern souliin kohdistamaa diggausta. Funkahtavia bassolinjoja ja wah wah-kitarointia on kuultavissa läpi koko albumin, ja hienoisia jazzelementtejä The Giftillä tarjoavat puhallinsektiot saksofonisooloineen etenkin kappaleessa Precious. The Giftillä julkaistusta tuotannosta Trans-Global Express perustuu The World Columnin northern soulia edustavaan hittiin So is the Sun. The Giftin tuotannosta suurimmaksi singlehitiksi osoittautui Town Called Malice. Sen otsikko viittaa novelliin A Town Called Alice ja kappaleen lyriikka on suruvalittelu työväenluokan elämän katoavista aspekteista Margaret Thatcherin Britanniassa. Alankomaissa The Giftiltä julkaistiin singleformaatissa lisäksi kappale Just Who is the 5 o' Clock Hero? The Giftin nimikappaleen riffin inspiraation lähteenä oli Small Facesin vuonna 1968 ilmestynyt kappale Don't Burst My Buble. Paul Wellerin kokeilut The Giftillä eri musiikkityylien parissa osoittautuivat hankaliksi The Jamin kahdelle muulle jäsenelle; basisti Bruce Foxtonille ja rumpali Rick Bucklerille. The Jam lopetti toimintansa yhdeksän kuukautta The Giftin ilmestymisen jälkeen Trans-Global Express-kiertueen aikana albumin saavuttamasta huomattavasta menestyksestä huolimatta.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Jani Virolainen

 Johnnyn katu tapasi 90-luvun alkuvuosina joensuulaisessa punkskenessä vaikuttaneen Äänensärkijä-yhtyeen solisti/basisti Jani Virolaisen ja kyseli kuulumisia.

Katsaus varhaiseen musiikilliseen uraasi ajalta ennen
Äänensärkijä-yhtyeen perustamista? Milloin oma soittamisesi alkoi ja
nimeäisitkö keskeisiä musiikillisia vaikuttajia ja diggauksesi
kohteita.

- Seiskaluokalla yläasteella aloin opettelemaan basson soittoa
Joensuun musiikkiopistossa. 80-luvulla Kiss, Wasp, Iron Maiden, Mötley
Crüe olivat kovia. 90-luvulla sitten iski aikaa kovaa punk. Ramones,
Sex Pistols, Dead Kennedys, Sielun Veljet, Problems? ja Pelle
Miljoona. Onneksi nuo kaikki on tullut nähtyä livenä, pois lukien
Ramones. Tosin 80-luvun suosikit näin vasta 2000-luvulla.

Äänensärkijän kokoonpanon muotoutuminen? Yhtyeen työstämät demot ja
keskeisimmät soittamat keikat? Soititteko koskaan minkään nimekkään
kotimaisen yhtyeen lämppärinä?

- Asuttiin lapsena Joensuussa vuosi kerrostalossa, kun vanhemmat
rakensivat omakotitaloa. Naapuritalossa asuivat Janne ja Leo. Janne
soitti rumpuja, Leo kitaraa. Meidän perhe muutti omakotitaloon.
Saatiin sinne varastoon treenikämppä ja perustettiin bändi. Leo
lopetti soittamisen, Janne vaihtoi kitaraan ja veljeni Juha tuli
rumpuihin. Tästä oikeastaan alkoi Äänensärkijä. Taisin olla
ysiluokalla. Loppuvaiheessa Jippo tuli bassoon ja itse vain
lauloin/huusin. Tuossa samaisen, vanhempieni omistaman, talon kämpässä
on myös joensuulainen Pool-yhtye treenannut alkuaikoinaan.

- Olin kesätöissä Jokiaudiolla ja siellähän oli studio. Saatiin
kahtena kesänä käyttää studiota ja tehtiin pari demoa. Jälkimmäisestä
tehtiin sitten viiden biisin vinyyli EP, Vialline. Niitä muuten on
minulla vieläkin jonkun verran jäljellä.

- Aika vähän niitä keikkoja oli, ehkä parikymmentä. Eka keikka oli
vuonna 1992 Ilosaarirockin punk-perjantaissa Ilosaaressa. Töminässäkin
tuli pari kertaa soitettua sekä Lahden 8-salilla. Apulannan ja
Tehosekoittimen kanssa ollaan oltu useampia kertoja samoilla
keikoilla. Eiväthän ne vielä 90-luvun alussa olleet kovin suuria
nimiä, mutta myöhemmin toki.

Millaisia musiikillisia intressejä/yhtyeitä sinulla on ollut
Äänensärkijän jälkeen ja onko niiden tiimoilta tehty keikkoja ja/tai
demoja?

- Parikymmentä vuotta olin soittamatta, bassotkin oli myyty. Viitisen
vuotta sitten kuitenkin innostuin uudestaan soittamisesta ja ostin
basson sekä menin vapaaopiston bassotunnille. Sitten sattui
muusikoiden.netistä silmään ilmoitus, jossa helsinkiläinen punk-bändi
Hermopalo etsi basistia. Kuuntelin biisejä ja kuulosti hyvältä.
Laitoin heille videonpätkän, jossa soitan yhtä Hermopalon biisiä.
Tunnin päästä tuli vastaus "Sen verran vakuuttava esitys, että
basistin paikka on sun." Se oli sitä korona-aikaa. Keikkoja olisi
ollut parikymmentä joista sitten 15 peruttiin. Soittelin pari vuotta
Hermopalossa ja nyt on taas pari vuotta ollut hiljaista
soittorintamalla. Juha soittaa nykyään rumpuja Ängry Gentlemenissä ja Jippo nykyään kitaraa Subliminal Modessa.

Mitkä ovat keskeisimmät suosikkiyhtyeesi 70-luvun punkrockista ja miksi?

- Problems? ja Sex Pistols. Täysin mahdotonta sanoa miksi. Jotenkin ne
vaan kuulostaa hyvältä. Yksi syy on varmaan se, kun alkuun
Äänensärkijällä ei ollut montaakaan omaa biisiä ja jotain piti
soittaa, niin soittelimme Pistolsia ja Problemsia. Tavallaan helppoja
biisejä ja yksinkertaisia rakenteita. Kivaa, hauskaa ja mukavaa
soittaa itse. Eikä varsinkaan liian pitkiä biisejä. Ei mitään progee
:)

Mikä on kaikkien aikojen punkbiisi, se kappale, johon maailma voisi loppua?

- Sellaista ei ole vielä tehty. Aina tulee uusia parempia ja parempia
biisejä vaikka loppujen lopuksi vanhat tutut biisit ovat kuitenkin
parhaita. Vastaan kuitenkin Dead Kennedys - Holiday in Cambodia ja Sex
Pistols - Holidays in the sun.

Jos hyvin käy, niin Äänensärkijä saatetaan vielä joskus nähdä
vanhan Kerubin illassa.

Maanantain mainio:Van Morrisonin vuoden 1972 merkkialbumi

 Van Morrison:Saint Dominic's Preview

Heinäkuussa 1972 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Saint Dominic's Preview on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin kuudes studioalbumi. Ilmestymisaikanaan Rolling Stone kuvasi mainittua pitkäsoittoa Morrisonin tuotannon siihen mennessä parhaiten tuotetuksi ja kunnianhimoisimmaksi albumiksi. Tyylillisesti kyseessä on monipuolinen pitkäsoitto, jolla Morrison operoi onnistuneesti niin kelttiläisen folkin, R&B:n, bluesin, jazzin kuin laulaja/lauluntekijä-genren parissa. Jackie Wilson Said (I'm in Heaven When You Smile) ja albumin nimikappale yhdistivät soulia ja folkia albumin tuntemattomampaan tuotantoon lukeutuvien kappaleiden Gypsy ja Redwood Tree kuvatessa lyriikoissaan luonnon kauneutta. Pitkäsoitolle sisältyy lisäksi kaksi pitkää kappaletta; Listen to the Lion sekä Almost Independence Day, jotka tarjoavat Morrisonilta alkukantaiset, katharttiset ja intensiiviset laulusuoritukset. Tyylillisesti mainitut kappaleet muistuttivat Morrisonin vuonna 1968 ilmestyneen klassikkoalbumin Astral Weeks tuotantoa. Ilmestyessään Saint Dominic's Preview saavutti Billboardin listalla sijan 15. Se oli Morrisonin paras listasijoitus aina vuoteen 2008 saakka, jolloin artistin pitkäsoitto Keep It Simple saavutti samaisella listalla kymmenennen sijan.Saint Dominic's Previewin nauhoitukset ajoittuivat syksyn 1971 ja seuraavan vuoden kevään väliseen aikaan Pasific Highlla ja Wally Heiderilla San Franciscossa. Morrison vastasi albumin tuotannosta Ted Templemanin kanssa. Listen to the Lionia oli kaavailtu sisällytetäväksi jo artistin edelliselle albumille Tupelo Honey, mutta sen paikan otti viimeisenä mainitun albumin nauhoituksissa taltioitu You're My Woman. Listen to the Lionista tehtiin kaksi ottoa, joista albumille päätyi Gary Mallaberin rumpalointia sisältävä versio. Almost Independence Day taltioitiin albumin ensimmäisissä nauhoituksissa Pasific Highlla syksyllä 1971. Kitaristi Ron Elliott sekä basistit Leroy Vinnegar ja Bernie Krause ottivat albumin kappaleista ainoana osaa mainitun biisin levytykseen. Nauhoitukset Pasific Highlla jatkuivat 29. tammikuuta 1972, jolloin nauhalle tarttuivat Jackie Wilson Said (I'm in Heaven When You Smile) sekä Gypsy. Viimeiset nauhoitukset tehtiin Wally Heider-studioilla San Franciscossa huhtikuussa 1972, jolloin nauhalle tarttuivat albumin nimikappale, I Will Be There sekä Redwood Tree. Toisin kuin kahden edellisen albuminsa tapauksissa, Saint Dominic's Prewiesta Morrison kertoi avoimesti elämäkerturi Richie Yorkelle. Saint Dominic's Preview on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi Van Morrisonin kaikkein laadukkaimpien albumien joukkoon. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa mainittu pitkäsoitto äänestettiin sijalle 71.