Lauantain pitkä:Keskeisesti postpunkin kehitykseen vaikuttanut brittiyhtye

 Joy Division oli vuonna 1976 Salfordissa perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen kokoonpanon muodostivat solisti Ian Curtis, kitaristi/kosketinsoittaja Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris. Sumner ja Hook perustivat yhtyeen todennettuaan Sex Pistolsin konsertin kesäkuussa 1976. Joy Divisionin ensimmäisiin levytyksiin vaikutti keskeisesti varhainen punkrock, mutta myöhemmin yhtye loi melankolisen tyylin, joka vaikutti osaltaan keskeisesti niin kutsutun post punk-liikkeen kehitykseen. Vuonna 1978 Joy Division julkaisi omakustanteisesti ep:n An Ideal For Living. Se herätti manchesterilaisen tv-persoonan Tony Wilsonin kiinnostuksen ja hän kiinnitti Joy Divisionin itsenäiselle yhtiölleen Factory Recordsille. Yhtyeen esikoisalbumi, tuottaja Martin Hannettin kanssa nauhoitettu Unknown Pleasures ilmestyi vuonna 1979. Johtohahmo Curtis kamppaili epäonnistuneen avioliiton, masennuksen ja epilepsian kanssa. Yhtyeen suosion kasvaessa live-esiintymisistä tuli Curtisille vaikeita hänen terveydentilansa vuoksi. Toukokuussa 1980 Curtis päätyi itsemurhaan ainoastaan 23 vuoden ikäisenä juuri Joy Divisionin ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueen aattona. Joy Divisionin toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi Closer ilmestyi kahta kuukautta myöhemmin. Sekä itse pitkäsoitto että siltä poimittu single Love Will Tear Us Apart muodostuivat Joy Divisionin suurimmiksi listamenestyksiksi. Heinä-ja lokakuun 1980 välillä Joy Divisionin jäljelle jääneet jäsenet muodostivat yhtyeen New Order. Perustamisvuosikymmenellään mainitusta yhtyeestä muodostui varsin suosittu ja yhdisti post-punkvaikutteisiinsa elementtejä elektronisesta ja tanssimusiikista. Vuonna 2023 sekä Joy Division että New Order olivat ehdolla Rock and Roll Hall of Fameen.  Neljäs kesäkuuta 1976 lapsuudenystävät Bernard Butler ja Peter Hook osallistuivat kumpkin itsekseen Manchester Lesser Free Trade Hallissa olleeseen Sex Pistolsin konserttiin. Sumner totesi Pistolsin tuhonneen myytin poptähtenä olemisesta. Seuraavana päivänä Hook lainasi äidiltään rahaa ja osti basson, Sumner osti kitaran ja kaksikko muodosti yhtyeen niin ikään mainitussa Pistolsin konsertissa olleen ja rumpusetin hankkineen Terry Masonin kanssa. Solistiksi kaavailtu koulutoveri Martin Gresty kieltäytyi pestistä, sillä hän oli saanut työpaikan tehtaasta. Yhtye jätti ilmoituksen etsimästään solistista manchesterilaiseen Virgin Recordsin kauppaan. Ian Curtis, joka tiesi yhtyeen sen varhaisemmilta keikoilta, vastasi ilmoitukseen ja tuli valituksi ilman koe-esiintymistä. Sekä Buzzcocksin manageri Richard Boon että yhtyeen johtohahmo Pete Shelley ovat maininneet ehdottaneensa yhtyeelle nimeä Stiff Kittens. Bändi päätyi kuitenkin ennen ensimmäistä keikkaansa nimeen Warsaw, joka oli viittaus David Bowien Low-albumin kappaleeseen Warszawa. Keikka oli 29. toukokuuta 1977 Electric Circuksessa Buzzcocksin, Penetrationin ja John Cooper Clarken lämmittelijänä. Rumpalina oli Warsawiin kahta päivää aikaisemmin liittynyt Tony Tabac. NME:hen ja Soundsiin konsertista laaditut arviot olivat välittömästi myönteisiä. Mansonista tuli yhtyeen manageri ja Tabacin rumpalina korvasi jo samaisen vuoden kesäkuussa myös punkyhtye Panikissa soittanut Steve Brotherdale. 18. heinäkuuta 1977 Warsaw nauhoitti Pennine Sound-studioilla Oldhamissa viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan. Nauhoitusten jälkeen Brotherdale sai lähteä yhtyeestä aggressiivisen persoonallisuutensa vuoksi. Elokuussa Warsaw laittoi musiikkikaupan ikkunaan ilmoituksen, jossa yhtye etsi uutta rumpalia. Curtisin kanssa samaa koulua käynyt Stephen Morris oli ainoa vastannut. Välttääkseen sekoittumista lontoolaiseen punkyhtyeeseen Warsaw Pakt Warsaw vaihtoi alkuvuodesta 1978 nimekseen Joy Division. Nimi oli poimittu vuonna 1955 valmistuneesta novellista House of Dolls. 14. joulukuuta 1977 yhtye nauhoitti esikoisep:nsä An Ideal of Living Pennine Sound-studioilla ja soitti viimeisen keikkansa nimellä Warsaw uudenvuodenaattona Swinging Applessa Liverpoolissa. Nimellä Joy Division soitettu ensimmäinen keikka oli 25. tammikuuta 1978 Pip's Discossa Manchesterissa. Maalis-huhtikuussa 1978 yhtye kirjoitti ja treenasi uutta tuotantoaan. 14. huhtikuuta Manchesterin Rafters-clubissa soitettu konsertti sai tuottaja Tony Wilsonin ja manageri Rob Grettonin kiinnostumaan Joy Divisionista. Viimeksi mainittu tarjosi itseään yhtyeen manageriksi ja hänen bisnestaidoillaan oli myönteinen vaikutus yhtyeen luovuuteen. Toukokuun ensimmäisellä viikolla 1978 Joy Division teki nauhoituksia Manchesterissa Arrow-studioilla. Yhtye oli pettynyt siihen, että Grapevine Recordsin johtohahmo John Anderson halusi pehmentää yhtyeen soundia lisäämällä instrumentaatioon syntetisaattoreita. Kesäkuussa 1978 yhtye julkaisi omakustanteisesti ep:nsä An Ideal for Living, joka arvioitiin myönteisesti Melody Makerissa. Kahta viikkoa myöhemmin lokakuussa 1977 nauhoitettu kappale At a Later Date ilmestyi kokoelma-albumilla Short Circuit:Live at Electric Circus.  20. syyskuuta 1978 Joy Division teki debyyttiesiintymisensä tv:ssä esittäen Tony Wilsonin esittelemänä kappaleensa Shadowplay ohjelmassa So It Goes. Lokakuussa Joy Division nauhoitti tuottaja Martin Hannettin kanssa kaksi kappaletta seiskatuumaiselle tuplakokoelmaep:lle A Factory Sample, joka oli Tony Wilsonin levy-yhtiön Factory Recordsin ensimmäinen julkaisu. Paul Morleyn ep:stä NME:hen laatimassa arviossa hän kuvasi Joy Divisionia kadonneeksi linkiksi Elvis Presleyn ja Siouxsie and the Bansheesin välillä. Ostettuaan itsensä ulos RCA-diilistään Joy Divisionista tuli Factoryn artisti. Grettonista tuli yhtiötoveri, joka esitteli yhtyeen intressejä. 27. joulukuuta yhtyeen ajaessa kotiin Lontoon Hope and Anchorissa soitetusta konsertista Curtis sai ensimmäisen epileptisistä kohtauksistaan. Samaan aikaan Joy Divisionin ura edistyi ja Curtis nähtiin 13. tammikuuta 1979 ilmestyneen NME:n kannessa. Samaisessa kuussa yhtye teki nauhoituksia BBC Radio I:n dj:lle John Peelille. Curtisin sairaus oli kuitenkin jotakin, mihin yhtyeen oli mukauduttava. Joy Divisionin esikoisalbumi Unknown Pleasures nauhoitettiin Strawberry-studioilla Stockportissa huhtikuussa 1979. Tuottaja Martin Hannett muutti ratkaisevasti yhtyeen livesoundia. Tuolloin mainittu seikka ei miellyttänyt yhtyettä, mutta vuonna 2006 Hook mainitsi Hannettin tehneen hienoa työtä ja luoneen Joy Divsionin soundin. Albumin kansi oli Peter Savillen suunnittelema ja hän tuli vastaamaan myös tulevien Joy Divisionin ja New Orderin levyjen kansitaiteesta. Unknown Pleasures myi 10 000 kappaletta, mikä oli paljon indie-levy-yhtiön julkaisemalle albumille. Melody Makeriin pitkäsoitosta laaditussa arviossa Jon Savage nimesi Unknown Pleasuresin erääksi vuoden parhaista brittiläisistä esikoisalbumeista. 20. heinäkuuta 1979 Joy Division esiintyi jälleen Granada TV:ssä ja syyskuun puolivälissä yhtye teki ainoan maanlaajuisen esiintymisensä BBC 2:n ohjelmassa Something Else. Lokakuusta alkaen Joy Division lämmitteli Buzzcocksia 24 konsertista koostuneelle brittikiertueella. Sen ajaksi yhtyeen jäsenille tarjoutui mahdollisuus jättää päivätyönsä. Marraskuussa ilmestyi pitkäsoitolla julkaisematon single Transmission. Kiertueellaan Joy Division tavoitti omistautunutta diggarikuntaa. Tammikuussa 1980 Joy Division konsertoi Euroopassa. Samaisen vuoden maaliskuussa yhtye nauhoitti toisen albuminsa Closer Hannettin kanssa Lontoon Britannia Row-studioilla. Samassa kuussa ilmestynyt Licht und Blindheit- single sisälsi kappaleet Atmosphere ja Dead Souls. Julkaisijana oli itsenäinen ranskalainen yhtiö Sordide Sentimental. Viimeisen konserttinsa Joy Division soitti toukokuun toisena 1980 Birminghamin yliopiston High Hallissa. Ohjelmistossa oli ainoan esityskertansa saanut Ceremony, joka lukeutui viimeisiin Curtisin kirjoittamin kappaleisiin. Hannettin tuotantotyötä on yleisesti ylistetty. Silti kuten Unknown Pleasuresin tapauksessa, Hook ja Sumner olivat pettyneitä Closerin tuotantoon. Joy Divisionin oli tarkoitus aloittaa ensimmäinen Yhdysvaltain ja Kanadan-kiertueensa toukokuussa 1980. Terveydellisten ongelmiensa lisäksi Curtisilla oli vireillä avioero. Varhain 18. toukokuuta 1980 Curtis hirtti itsensä katsottuaan Werner Herzokin elokuvan Stroszekin ja kuunneltuaan Iggy Popin albumin The Idiot. Itsemurha järkytti sekä muuta yhtyettä että sen mangementtia. Kesäkuussa julkaistu single Love Will Tear Us Apart nousi brittilistalla sijalle 13. ja heinäkuussa ilmestynyt Closer albumilistalla kuudenneksi. NME:hen albumin arvioineen Chaes Srlhaar Murrayn mukaan kyseessä oli sekä Joy Divisionille että Curtisille hienoin mahdollinen muisto, jonka kukaan Presleyn jälkeinen populaarimuusikko voisi saada. Jo kauan ennen Curtisin kuolemaa yhtyeen jäsenet olivat päättäneet, että mikäli joku heistä jättäisi yhtyeen, se tulisi muuttamaan nimeään. Bändi jatkoi toimintaansa Sumnerin vokalisoimana nimellä New Order. Morrisin tyttöystävästä Gillian Gilbertistä tuli myöhemmin yhtyeen kosketinsoittaja ja kakkoskitaristi. Curtisin ollessa estynyt Gilbert oli vieraillut kitaristina myös Joy Divisionin riveissä. New Orderin vuonna 1981 ilmestynyt debyyttisingle Ceremony oli kasattu kahdesta viimeisestä Curtisin kanssa kirjoitetusta kappaleesta. Varhaisina toimintavuosinaan New Order joutui pakenemaan Joy Divisionin varjoa, mutta saavutti sittemmin suurempaa menestystä nopeatempoisemmalla ja tanssiorientoituneemmalla soundillaan. Joy Divisionilta on myöhemmin julkaistu outtakeseja ja livetuotantoa. Vuonna 1981 ilmestynyt albumi Still koostui sekä harvinaisuuksista että livebiiseistä. Factory julkaisi vuonna 1988 kokoelma-albumin Substance, joka sisälsi useita singleformaatissa loppuunmyytyjä kappaleita. Factoryn lopetettua toimintansa vuonna 1992 Joy Divisionin musiikin oikeudet siirtyivät London Recordsille, joka julkaisi yhtyeeltä kolme vuotta myöhemmin kokoelma-albumin Permanent. Vuonna 1997 Joy Divisionin tuotannosta ilmestyi kattava boxi Heart and Soul.

Perjantain pohjat:Lenny Kravitzin Mama Said-albumin suurin singlemenestys

 It Ain't Over 'til It's Over on yhdysvaltalaisartisti Lenny Kravitzin kirjoittama, esittämä ja tuottama kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1991 ilmestyneellä toisella albumillaan Mama Said. Singleformaatissa Virgin julkaisi mainitun kappaleen kesäkuussa 1991. Tyylillisesti kyseessä on keskitempoinen balladi, jonka inspiraation lähteinä ovat olleet Motown, Philadelphia Soul sekä yhtyeen Earth, Wind & Fire tuotannosta erityisesti kappale That's the Way of the World. It Ain't Over 'til It's Overin lopussa kuultavassa puhallinosuudesta vastaakin mainitun yhtyeen Phenix Horns. Kappale vain ilmaantui Kravitzille eräänä päivänä ja hän aisti sen omaavan klassista vibraatiota. It Ain't  Over 'til It's Overin otsikko on lainaus Yogi Babalta. Kappaleesta muodostui Kravitzin ensimmäinen Billboardilla top teniin kohonnut single. It Ain't Over 'til It's Over nousi kakkossijalle ollen samalla artistin suurin hitti.  Kakkosena It Ain't Over 'til It's Over oli myös Kanadassa ja kappale kohosi top teniin Australiassa, Alankomaissa ja Uudessa Seelannissa. Britanniassa It Ain't Over 'til It's Over oli parhaimmillaan yhdentenätoista ja Jesse Dylan ohjasi kappaleesta työstetyn musiikkivideon. Brittisolisti Mutya Buenan vuoden 2007 tuotantoa edustava single Real Girl sisältää sämpläyksen It Ain't Over 'til It's Overista. Mainittu biisi saavutti brittilistalla parhaimmillaan toisen sijan.

Torstain terävä:Status Quon Frantic Four-kokoonpanon joutsenlaulualbumi

 Status Quo:Never Too Late

14. maaliskuuta 1981 yhtyeen itsensä ja John Ledenin tuottamana ilmestynyt Never Too Late on brittiläisen boogierockin instituutiosta käyvän Status Quon 14. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat samoihin sen edeltäjän, edellisenä vuonna ilmestyneen albumin Just Supposin' kanssa Windmill Lane -studioilla Dublinissa. Never Too Laten paras sijoitus brittien albumilistalla oli toisena. Ainoana singlenä albumilta ilmestynyt Something 'bout You Baby I Like on cover aikaisemmin Tom Jonesin levyttämästä ja Glen Campbellin sekä Rita Coolidgen duetoimasta kappaleesta. Myös singlen b-puolella ilmestynyt Enough is Enough lukeutuu Never Too Late -albumilla julkaistuun tuotantoon. Something 'bout You Baby I Likesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Godley ja Creme. Never Too Late jäi Status Quon legendaarisen kitaristi/solisteista Francis Rossista, Rick Parfittista,  basisti/solisti Alan Lancasterista ja rumpali John Coghlanista koostuneen kvartettikokoonpanon joutsenlaulualbumiksi. Coghlanin paikan yhtyeen lineupissa otti nimittäin alkuvuodesta 1982 Pete Kircher. Francis Rossi on myöhemmin maininnut yhtyeen otteen alkaneen lipsua Never Too Laten aikaan. Biisintekijä Bob Youngille oli kerrottu, ettei yhtye halunnut enää tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. AllMusiciin Never Too Latesta laadittu retrospektiivinen arvio oli ristiriitainen. Kosketinsoitinten runsasta osuutta miksauksessa kritisoitiin, mutta suurinta osaa yksittäisistä kappaleista kehuttiin. Never Too Latea ja sen edeltäjää Just Supposin':ia ei laskettu Status Quon tuotannon klassikkoalbumeihin lukeutuviksi, mutta niitä pidettiin muutamia yhtyeen myöhemmin julkaisemia pitkäsoittoja laadukkaampina. Vuonna 2005 Never Too Latesta julkaistiin yhden bonuskappaleen sisältävä remasteroitu cd-versio. Vuonna 2017 albumista ilmestyi kolmen cd:n Deluxe Edition, jonka kaksi jälkimmäistä levyä koostuivat pääosin  St Austell Coliseumissa, Cornwallissa seitsemäs maaliskuuta 1981 soitetusta konsertista. 19 kappaleesta koostuvassa setissä pääpaino on Status Quon iäkkäämmässä klassikkotuotannossa.

Keskiviikon klassikko:The Banglesin garagerockvaikutteinen esikoisalbumi

 The Bangles:All Over the Place

23. toukokuuta 1984 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt All Over the Place on The Banglesin esikoispitkäsoitto, joka yhtyeen albumeista sisältää menestyneempiä seuraajiaan, vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneitä longareita Diffrent Light ja Everything runsaammin 60-luvun garagerockvaikutteita. Laadukkuudestaan huolimatta All Over the Placesta ei vielä muodostunut suurta kaupallista menestystä. Billboardin listalla mainittu albumi nimittäin saavutti parhaimmillaan sijan  80. ilmestymisvuotensa marraskuussa. Kaikkiaan All Over the Placelle kertyi 30 listaviikkoa. Vaikka pitkäsoitolta puuttui myös suuri singlehitti, All Over the Place saavutti soittoa erityisesti collegeradioasemilla. All Over The Placen tiimoilta Bangles pääsi konsertoimaan Cyndi Lauperin ja Huey Lewis and The Newsin lämmittelijänä. Singleformaatissa All Over the Placelta julkaistiin kappaleet Hero Takes A Fall ja Going Down to Liverpool, joista jälkimmäinen oli Kimberley Rewn käsialaa ja mainittu kappale on löydettävissä myös Katrina & The Wavesin esikoisalbumilta. Going Down to Liverpoolista Bangles voitti myös BPI-palkinnon, joka oli brittien vastine Grammylle. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa yhtyeen autokuskina nähtiin Leonard Nimoy. All Over the Placen covertuotantoa edustaa lisäksi näkemys Merry Go-Round -yhtyeen vuoden 1967 satoa edustavasta kappaleesta Live.  Hero Takes a Fallista julkaistiin singleformaatissa remix-versio, joka pääsi mukaan myös Banglesin vuonna 1990 ilmestyneelle Greatest Hits-kokoelmalle. All Over the Placen kappalemateriaalista parhaimmistoon lukeutuvat singlebiisien lisäksi Susanna Hoffsin leadvokalisoimat Tell Me ja He's Got a Secret, joista ensiksi mainittua, hienoisesti rockabillyvaikutteista kappaletta värittää Michael Steelen bassosoolo. Silent Treatment on Vicki Petersonin vokalisoima terhakka rockkappale ja albumin päättää Petersonin siskojen Vickin ja Debbin vokalisoima ja ainoastaan jousien taustoittama tyylikäs tunnelmapala More Than Meets the Eye. Niin ikään lähes albumin terävimpään kärkeen lukeutuva James oli alun perin Vickin vokalisoima, mutta  viime hetkellä kappaleen solistiksi vaihtui Hoffs. Vuonna 2008 Wounded Bird Records julkaisi All Over the Placesta uuden version, jossa bonuskappaleena on Hero Takes A Fallin single remix-versio. Kahta vuotta myöhemmin brittiläinen Cherry Red- yhtiö julkaisi All Over the Placen jälleen uudelleen ja tällä kertaa bonuskappaleena oli The Grass Rootsin ohjelmistosta poimittu Where Were You When I Needed You, joka ilmestyi alun perin Hero Takes A Fall-singlen b-puolella. Myös mainittu cover pääsi mukaan Banglesin Greatest Hits-kokoelmalle. Garagerockvaikutteissaan ja sixties-henkisyydessään All Over the Place säilyttää monelle tosidiggarille paikkansa Banglesin laadukkaimpana albumina.

Tiistain tukeva:Scorpionsin esikoisalbumi

 Scorpions:Lonesome Crow

Lonesome Crow on saksalaisen hardrockyhtyeen Scorpionsin esikoispitkäsoitto. Mainittu albumi nauhoitettiin noin viikossa Conny Plankin tuottamana pian sen jälkeen, kun yhtye oli ryhtynyt toimimaan ammattimaisesti. Länsi-Saksassa albumi ilmestyi yhdeksäs helmikuuta 1972 soundtrackinä saksalaiseen huumeidenvastaiseen elokuvaan Das Kalte Paradies ja Yhdysvalloissa toukokuussa 1973. Scorpionsin varhaistuotannolle tunnusomaisesti Lonesome Crow edustaa tumman melodista tyyliä, joka eroaa yhtyeen myöhäisemmistä töistä. Kyseessä on Scorpionsin tuotannosta ainoa albumi, jonka työstämiseen tuolloin 16-vuotias kitaristi Rudolf Shenker yhtyeen täysaikaisena jäsenenä osallistui.Schenker siirtyi pian UFO-yhtyeeseen ja hänen paikkansa Scorpionsissa otti Ulrich Roth. Schenker liittyi yhtyeeseen kuitenkin vielä uudelleen vuoden 1979 tuotantoa edustavan albumin Lovedrive nauhoitusten ja pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen ajaksi.  Solisti Klaus Meinen mukaan Lonesome Crown aikaan Scorpions oli nuori yhtye, joka pyrki löytämään oman tiensä, muodostamaan taiteellisen tyylin löytääkseen Scorpions DNA:n. Scorpionsin esikoisalbumin kappaleista In Search of the Peace of Mind edusti balladituotantoa, nimikappale Lonesome Crow psykedeelistä rockia ja I'm Goin' Mad oli Rudolf Schenkerin upealla sooloilulla ryyditetty rockkappale. Scorpions oli tuossa vaihessa nuorista lahjakkuuksista koostunut yhtye, joka ei vielä tiennyt, minne sen tulisi suunnata seuraavaksi. Seuraavalle yhtyeen albumille, vuonna 1974 ilmestyneelle pitkäsoitolle Fly to the Rainbow mukaan tuli Hendrix-vaikutteinen kitaristi Uli Roth Schenkerin ja Meinen muodostaessa biisintekijätiimin. Matthias Jabsin liityttyä Scorpionsiin yhtye löysi lopullisesti oman tyylinsä, joka koostui nopeista riffeistä, mutta hienoista melodioista voimaballadeilla rikastettuna. Myöhäisempinä vuosina Schenker on puhunut katkeraan sävyyn siitä, ettei hän ole vastaanottanut kunnollista biisintekokrediittiään Scorpionsissa. Kappaleet merkittiin yleensä koko yhtyeen nimiin, vaikka niistä vastasivat usein ainoastaan Schenker ja Meine. Erityisesti In Search of Peace of Mind säilyi vuosien ajan Scorpionsin keikkasetissä, vaikka kyseessä on itse asiassa Schenkerin käsialaa oleva kappale. Sitä soitettiin ajoittain vuoteen 1978 saakka ja jälleen vuosien 1996 ja 2006 välisenä aikana. Muilta osin Scorpions on soittanut Lonesome Crown tuotantoa viimeisen kerran kolmannen albuminsa In Trance tiimoilta tekemällään kiertueella. Kappaleet Action ja I'm Goin' Mad ovat uudet nauhoitukset kyseisistä biiseistä. Niiden originaalien versioiden olisi pitänyt ilmestyä vuonna 1970 CCA:n julkaisemina Scorpionsin esikoissinglenä. Myöhemmin mainitut versiot pääsivät mukaan kokoelma-albumille Psychedelic Gems 2. Samalla niistä muodostui varhaisimmat Scorpionsin tuotannon julkaistut nauhoitukset. Scorpionsin esikoisalbumi on ilmestynyt useilla eri kansikuvilla. Skandinaviassa se julkaistiin nimellä Action ja vuonna 1976 nimellä The Scorpions. Vuonna 1981 albumi ilmestyi Japanissa nimellä The Original Scorpions erilaisella biisijärjestyksellä ja ensimmäinen cd-julkaisu albumista ilmestyi vuonna 1986. Albumista vuonna 1982  Saksassa ilmestyneen uusintapainoksen kansitaiteesta vastasi taiteilija Rodney Matthews.

Maanantain mainio:Keskeisen naisrockyhtyeen 70-luvun joutsenlaulualbumi

 Fanny:Rock and Roll Survivors

Vuonna 1974 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rock and Roll Survivors on rockin historian ensimmäisiin kappaleensa valtaosin itsenäisesti kirjoittaneisiin naisrockyhtyeisiin lukeutuvan Fannyn viides ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Mainitulla pitkäsoitolla kitaristi Patti Quatro ja rumpali Brie Howard olivat ottaneet originaalijäsenten June Millingtonin ja Alice de Buhrin paikat yhtyeen lineupissa. Vini Poncian tuottama pitkäsoitto on yhtyeen ainoa Casablanca Recordsille työstämä albumi. Siltä poimittu single Butter Boy saavutti Billboardin listalla sijan 29. ollen Fannyn suurin singlemenestys. Cherry Red julkaisi Rock and Roll Survivorista cd-version vuonna 2009. Mainitulla pitkäsoitolla Fanny siirtyi varhaisempaa tuotantoaan kaupallisempaan soundiin ja tyylillisesti lähemmäksi glamrockia. Basisti/solisti Jean Millingtonin vuonna 2009 antaman haastattelun mukaan mainittuun seikkaan vaikutti uuden kitaristin, Suzin isosiskon Patti Quatron teatraalisuus. Nimivalintaan Rock and Roll Survivors taas se, että yhtyeen jäsenet olivat kokeneet paljon ja selviytyneet kaikesta. Albumilta poimittu ensimmäinen single I've Had It edusti covertuotantoa Bell Notesin vuoden 1958 originaalikappaleesta. Se joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 79. Toinen single oli doo wop-vaikutteinen rockkappale Butter Boy, joka nousi siis sijalle 29. Kappaleen kieli poskessa tehtyyn lyriikkaan oli vaikuttanut Jean Millingtonin yli vuoden kestänyt suhde David Bowieen. Kappaleen menestyessä Brie Howard ja kosketinsoittaja Nickey Barclay olivat jo jättäneet Fannyn ja Patti Quatro seurasi kaksikkoa seuraavan vuoden alussa. Kevään 1975 aikana lineup, johon originaalikitaristi June Millington ja Howard tulivat mukaan, konsertoi nimellä The L A All-Stars, mutta myös kyseinen yhtye lopetti toimintansa vuonna 1976. Originaalijäsenet Jean Millington ja Nickey Barclay ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä Rock and Roll Survivors-albumiin ja pitävänsä sitä yhtyeen pitkäsoitoista vähiten onnistuneena. Billboard kirjoitti Rock and Roll Survivorista tuoreeltaan myönteisen arvion. Britanniassa albumi vastaanotti suhteellisen positiiivisia arvioita ja lisäksi menestyi kohtuullisesti. AllMusicin retrospektiivisessä arviossa Rock and Roll Survivorsin ongelmana pidetään albumin tuotantopuolta. Toisin kuin Fannyn aikaisemmilla pitkäsoitoilla, mainitulla levyllä pääpaino on koskettimissa kitaroiden sijaan.

Sunnuntain extra:The Black Crowesin 2000-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Black Crowes:Lions

Seitsemäs toukokuuta 2001 ilmestynyt Lions on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Black Crowesin kuudes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen V2 Recordsin julkaisema pitkäsoitto sen jätettyä Columbian. Samalla Lions on The Black Crowesin studioalbumeista ainoa, jonka työstämiseen kitaristi Audley Freed otti osaa. Don Wasin tuottama Lions nauhoitettiin New Yorkissa ilmestymisvuotensa tammi-helmikuussa. Basso-osuuksista albumilla vastasivat Was ja Rich Robinson. Greg Rzab oli nimittäin jättänyt The Black Crowesin ja hänen paikkansa täytettiin vasta Lionsin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Lions debytoi Billboardin listalla sijalla 20., joka osoittautuikin albumin parhaaksi. Ilmestymisviikollaan pitkäsoittoa meni kaupaksi 53 000 kappaletta. Kriitikoiden taholta Lions sai hienoisesti ristiriitaisen vastaanoton. Albumin yleissoundia kehuttiin, mutta yleinen kritiikin aihe oli siinä, ettei albumille sisältynyt todella ikimuistoisia kappaleita. Lionsiin penseimmin suhtautuneet kriitikot pitivät albumia huonona kopiona The Black Crowesin keskeisistä vaikuttajayhtyeistä, kuten Led Zeppelinistä. Lionsin tiimoilta The Black Crowes teki kaksi kiertuetta Yhdysvalloissa, joista toisessa Oasis soitti toisena pääesiintyjänä. Jenkkirundien välissä The Black Crowes soitti lyhyet kiertueet Euroopassa ja Japanissa. Lions-albumin hankkineille tarjoutui tilaisuus ladata useita kiertueelta taltioituja soundboard-konsertteja. Saatuaan Lionsin tiimoilta tekemänsä keikat päätökseen The Black Crowes siirtyi vuoteen 2005 asti kestäneelle tauolle.

Lauantain pitkä:Bob Dylanin ja The Bandin yhteinen livealbumi

 Bob Dylan/The Band:Before the Flood

20. kesäkuuta 1974 ilmestynyt Before the Flood on Bob Dylanin ja The Bandin yhteinen livealbumi, jonka julkaisijana oli Yhdysvalloissa Asylum Records ja Britanniassa Island Records. Kyseessä on ensimmäinen Dylanin tuotannosta julkaistu konserttitaltiointi, joskin aikaisemmin taltioituja livenauhoituksia on julkaistu myöhemmin. Kaiken kaikkiaan kyseessä on Dylanin diskografian 15. ja The Bandin seitsemäs albumi, joka dokumentoi kaksikon yhteistä vuoteen 1974 ajoittunutta ja Yhdysvaltoihin suuntautunutta kiertuetta. Billboardin listalla Before the Floodin paras sijoitus oli kolmantena ja Britanniassa kahdeksantena. Yhdysvalloissa albumia on mennyt kaupaksi platinalevyyn oikeuttava määrä. Dylan ja hänen uusi levy-yhtiönsä Asylum olivat sopineet virallisista livenauhoituksista ennen kiertueen alkamista. New Yorkin Madison Square Gardenissa taltioitiin kolme konserttia 30.-31. tammikuuta, Seattle Center Coliseumissa kaksi yhdeksäs helmikuuta, kaksi Alameda County Coliseumissa, Oaklandissa 11. helmikuuta ja kolme Los Angeles Forumilla Inglewoodissa, Kaliforniassa 13. ja 14. helmikuuta 1974. Before the Floodilla ilmestyneet versiot olivat lähes kaikki kolmesta viimeksi mainitusta konsertista; ainoastaan Knockin' on Heaven's Door oli taltioitu New Yorkissa 30. tammikuuta. Ennen kiertuetta Dylan ja The Band olivat työstäneet yhteisen studioalbumin Planet Waves. Sen kappaleista muutamat pääsivät mukaan kiertueen settilistaan, mutta Before the Floodille niistä ei päätynyt ainuttakaan. Dylanin Before the Floodia seuranneen studioalbumin Blood on the Tracks julkaisijana oli Columbia Records. The Band jatkoi levytyksiään Capitol Recordsille. Dylanin ja The Bandin yhteisten kappaleiden lisäksi Before the Floodille sisältyy kahdeksan The Bandin itsenäisesti esittämää numeroa. Ajallisesti kyseiset kappaleet ovat yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä ja suurinta arvostusta nauttivalta, vuosien 1968 ja 1970 välillä ilmestyneeltä albumilta Music from the Big Pink, The Band ja Stage Fright. Harvinaisinta tuotantoa edustaa tyylitajuisesti rokkaava Endless Highway. Robert Christgau laati Before the Floodista tuoreeltaan myönteisen arvion Creem-aikakauslehteen. Hänen mukaansa albumi sisälsi hulluinta ja vahvinta koskaan taltioitua rockmusiikkia. Rolling Stonen Tom Nolan oli omassa albumista laatimassaan arviossa varauksellisempi. Hän moitti The Bandin kiireisiä sovituksia joissakin kappaleissa, mutta kehui esimerkiksi It's Alright Masta, Like A Rolling Stonesta ja All Along the Watchtowerista Before the Floodille taltioituneita versioita. The Village Voicen vuoden 1974 kriitikkoäänestyksessä Pazz & Jop Before the Flood valittiin vuoden kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Stephen Thomas Erlewinen Before the Floodista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa tupla-albumi kohotettiin vähintään aikakautensa laadukkaimpien livelevyjen joukkoon. PopMattersin Scott Hrehan mukaan Dylan ja The Band tekivät Basement Tapesillä parempaa yhteistyötä ja sekä Dylanilta että The Bandiltä on saatavilla laadukkaampia livenauhoituksia etenkin Dylanin Bootleg Series-sarjan useiden osien ansiosta. Columbia on julkaissut Before the Floodista useita uusintapainoksia ja maaliskuun lopussa 2009 osaksi Sony Music Entertainmentiä siirtynyt Legacy Recordings/Columbia julkaisi albumista remasteroidun cd-digipack-version.

Perjantain pohjat:Joe Cockerin 80-luvun menestystä jatkanut albumi

 Joe Cocker:Civilized Man

Toukokuussa 1984 ilmestynyt Civilized Man on Joe Cockerin yhdeksäs studioalbumi. Samalla kyseessä on ensimmäinen artistin Capitol Recordsille työstämistä pitkäsoitoista. Civilized Manin coverversioihin lukeutuvat näkemykset Squeeze-yhtyeen vuoden 1981 hitistä Tempted sekä The Driftersin vuoden 1959 menestyssinglestä There Goes My Baby. Civilized Manilla julkaistut kappaleet nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa. A-puolen biisit äänitettiin Village Recordersilla Los Angelesissa Gary Katzin tuottamina. Taustasoittajina olivat Toto-yhtyeen ydinjäsenet, eli Steve Lukather, Jeff Porcaro ja David Paich ja b-puolen kappaleet Nashvillessa Stewart Levinen toimiessa tuottajana. Taustamuusikoina kuultiin tällä kertaa David Briggsiä, Reggie Youngia ja Larrie Londinia. Kappaleessa Long Drag off a Cigarette rumpalin vakanssia hoiti myös Cockerin yhtyeessä pitkään vaikuttanut Jim Keltner. Edeltäneen Cockerin albumin Sheffield Steel tavoin Civilized Man merkitsi artistin diskografiassa uuden aikakauden alkua. Tuotantotyyli oli varhaisempaa täyteläisempää ja teknologiaa hyödynnettiin runsaammin. Pyrkimyksenä oli  tuottaa musiikkia, joka edusti aikakautensa soundia. Edeltäjänsä vanavedessä myös Civilized Manista muodostui suosittu pitkäsoitto ja mainittu albumi saavutti menestystä etenkin Euroopassa.

Torstain terävä:Keskeisen kotimaisen uuden aallon edustajan esikoisalbumi

 Woude:Keskellä aikaa

Alkuvuodesta 1981 Johannan julkaisemana ilmestynyt Keskellä aikaa on kotimaisen uuden aallon keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Woude-yhtyeen mainiosti aikaa kestänyt esikoisalbumi. Wouden originaalikokoonpanon muodostivat solisti, kitaristi ja keskeisin biisintekijä Ari "Woude" Voutilainen, soolokitaristi Risto Schiray, basisti Jarmo "Häkä" Halttunen sekä rumpali Timo "Droppis" Wahlberg. Yhtyeen rytmiryhmä oli ehtinyt vaikuttaa myös Tumppi Varosen Problems-yhtyeessä ja on mukana sen vuonna 1980 ilmestyneellä esikoisalbumilla Katupoikia sekä edellisenä vuonna julkaistulla upealla singlellä Tapan aikaa. Oman ja suurimmaksi osaksi varsin laadukkaan  tuotannon lisäksi Keskellä aikaa-albumille sisältyy kaksi coveria, jotka ovat suomennokset Elliott Murphyn Isadora's Dancersista (Mä en enää jaksa) ja Counry Joe and the Fishin Hold on It's Comingista (Pidä kii). Omasta tuotannosta upean melodinen ja lyriikaltaan miltei yltiöromanttinen nimikappale Keskellä aikaa edustaa klassikkotasoa. Pitkäsoiton tummasävyinen avausraita, upealla kitarasoololla ryyditetty Pitäis kai unohtaa saavutti aikanaan runsaasti radiosoittoa. Mä haluun saada niin paljon sisältää Schirayn suorastaan rönsyilevää kitaratyöskentelyä melodisuuden ja romanttisuuden tyylitajuisesti yhdistävien Auringonlapsi ja Vielä vähän aikaa- kappaleiden kohotessa niin ikään lähelle pitkäsoiton parhaimmistoa. Keskellä aikaa -pitkäsoitto päättyy uuteen versioon alun perin Wouden varsin onnistuneen ja jo vuoden 1979 aikana ilmestyneen esikoissinglen Kaupungin yöt b-puolella julkaistusta kappaleesta Satoi. Huhtikuun alussa 2009 Wouden molemmat pitkäsoitot, eli debyytin lisäksi sen seuraaja, niin ikään vielä vuoden 1981 aikana ilmestyä ehtinyt Kauniit päivät ilmestyivät cd-formaatissa ja sisälsivät myös runsaasti bonuskappaleita. Keskellä aikaa- cd-version extroja olivat esikoissinglen kappaleiden lisäksi Hymy Taskinen & co-projektin singlen Hei tyttö hei/Yöt kaduilla molemmat puolet, joista kakkosbiisi lukeutuu lisäksi Voutilaisen omaan tuotantoon, ensiksi Spartakiadit-ep:llä ilmestyneet Suoraa toimintaa ja Vanhat pierut, joista ensiksi mainittu edustaa Wouden tuotantoa kaikkein punkhenkisimmillään. On kesä vasta alussa ja todella upea Kaupunki ilmestyivät alkuaan singleformaatissa vuonna 1980 ja energinen suomennos The Lovin' Spoonfulin esikoishitistä Do You Believe in Magic (Uskot säkin taikaan) Keskellä aikaa-singlen kakkospuolella.

Keskiviikon klassikko:The Whon ensimmäinen rockooppera

 The Who:Tommy

19. toukokuuta 1969 Britanniassa Polydor/Trackin ja Yhdysvalloissa Decca/MCA:n julkaisemana ilmestynyt Tommy on The Whon neljäs studioalbumi. Ensisijaisesti kitaristi Pete Townshendin sävellyksistä koostuva Tommy on tupla-albumi ja varhainen rockooppera, joka kertoo fiktiivisen hahmon, kuuron, mykän sokean, mutta loistavasti flipperiä pelaavan Tommy Walkerin tarinan. Townshend keksi Tommyn konseptin, kun hänelle esiteltiin Meher Baban töitä. Townshendin pyrkimyksenä oli kääntää Baban opetukset musiikiksi. Tommy-albumin nauhoitukset alkoivat syyskuussa 1968, mutta niiden saaminen valmiiksi kesti puoli vuotta, sillä materiaali piti sovittaa ja nauhoittaa uudelleen studiossa. The Who promosi Tommyn julkaisua laajalla vuosiin 1969 ja 1970 ajoittuneella kiertueella, jolla yhtye esitti Tommyn kokonaisuudessaan ja lisäksi valittuja paloja muusta tuotannostaan. Kiertueen konsertteihin lukeutuivat muun muassa esiintymiset Woodstockin festivaaleilla vuonna 1969, Isle of Wigtin festivaaleilla vuosina 1969 ja 1970, Leedsin yliopistossa helmikuussa 1970 sekä The Metropolitan Opera Housessa. Kiertueen konsertit vastaanottivat myönteisiä arvioita ja niiden myötä The Whon ura kohosi uuteen nousuun. Ilmestymisaikanaan Tommy vastaanotti myönteisiä arvioita. Myöhäisempinä vuosina albumin arvostus on laskenut aavituksen verran, mutta sitä pidetään edelleen merkittävänä ja vaikutusvaltaisena levynä rockmusiikin historiassa. Vuonna 1998 Tommy tuli valituksi Grammy Hall of Fameen. Sittemmin Tommy on päässyt myös osaksi muuta mediaa. Vuonna 1971 siitä valmistui Seattle Opera-produktio, seuraavana vuonna Lou Reiznerin orkesteriversio ja vuonna 1975 elokuva. Tommy on ilmestynyt useita kertoja cd-formaatissa. Vuonna 1996 siitä julkaistiin Jon Astleyn remix-versio, vuonna 2003 deluxe Super Audio CD ja vuonna 2013 Superdeluxe boxi, johon sisältyi aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa sekä livebiisejä. Albumin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuu myös singleformaatissa ilmestynyt, brittilistalla neljänneksi ja Billboardilla sijalle 19. kohonnut, flipperimestarista kertova Pinball Wizard, jonka livedebyytti oli toukokuun toisena 1969 ja tuosta lähtien kappale on kuultu lähes jokaisessa The Whon konserteista.Tuplakon kappaleista myös Pete Townshendin mukaan tyylillisesti Rolling Stonesin Street Fighting Manista inspiraatiotaan ammentanut I'm Free julkaistiin singlenä ja se saavutti Billboardilla sijan 37. ja Alankomaissa sijan 20. Keith Moon soitti levytysversiossa ainoastaan kappaleen breikeissä Townshendin ja basisti John Entwistlen vastatessa osasta rumpuosuuksista. Tommyn päätöskappale See Me Feel Me, joka muodostaa toisen ja kolmannen osan kappaleesta We're Not Gonna Take It, julkaistiin niin ikään singlenä ja se saavutti Yhdysvalloissa sijan 12. The Whon Woodstockissa kappaleesta esittämä versio päätyi myös festivaalista työstettyyn elokuvaversioon. Baba O' Rileyn ja My Generationin kanssa The Who esitti See Me Feel Men vuoden 2012 Lontoon olympialaisten päätösseremoniassa.

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiprogen edustajan toinen pitkäsoitto

 King Crimson:In the Wake of Poseidon

15. toukokuuta 1970 Euroopassa Island Recordsin, Yhdysvalloissa Atlantic Recordsin, Australiassa Philips Recordsin ja Uudessa Seelannissa Vertigo Recordsin julkaisemana ilmestynyt In the Wake of Poseidon on brittiläisen, progressiivista rockia edustavan King Crimson -yhtyeen toinen studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa kyseessä on bändin suosituin pitkäsoitto, joka saavutti albumilistalla parhaimmillaan neljännen sijan. In the Wakee of Poseidonin nauhoitukset tapahtuivat vaiheessa, jolloin yhtyeen kokoonpano ei ollut stabiili ja musiikilliselta tyyliltään albumi jatkaa edeltäjänsä, vuonna 1969 ilmestyneen King Crimsonin esikoisalbumin In the Court of the Crimson King viitoittamalla linjalla. Ilmestyessään In the Wake of Poseidon vastaanotti myönteisiä arvioita ja albumia pidettiin edistysaskeleena edeltäjäänsä sekä suoritteellisesti että tuotantonsa osalta. Myöhemmät arviot ovat olleet hieman varauksellisempia ja albumin on todettu toistaneen edeltäjänsä luomaa sapluunaa. Ian McDonald ja Michael Giles olivat jättäneet King Crimsonin sen vuoteen 1970 ajoittuneen ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen. Samoihin aikoihin Keith Emerson lähestyi Greg Lakea suunnitelmissaan uusi yhtye, josta oli muodostuva Emerson, Lake and Palmer. McDonaldin lähdettyä Robert Fripp vastasi albumilla kitaran lisäksi myös joistakin kosketinsoitinosuuksista. Lake päätti jättää yhtyeen, mutta suostui vokalisoimaan levytyksillä saadessaan maksuksi yhtyeen PA-järjestelmän. Laken vokalisointia kuullaan kaikissa albumin laulua sisältävissä kappaleissa biisiä Cadence and Cascade lukuun ottamatta. Mainitussa kappaleessa vokalisoinnista vastaa Robert Frippin opiskeluaikainen ystävä Gordon Haskell. Muihin In the Wake of Poseidonin nauhoituksiin osallistuneisiin muusikoihin lukeutuivat Gilesin veljekset Michael (rummut) ja Peter (basso), aikaisemmin yhtyeessä Circus vaikuttanut Mel Collins saksofonistina ja huilistina ja Keith Tippett pianistina. Kaksi viimeksi mainittua jäivät yhtyeeseen Haskellin vastatessa lisäksi bassosta ja vokalisoinnista. Kokoonpanon täydensi Laken Frippille suosittelema rumpali Andy McCulloch, jonka varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet Shy Limbs sekä Manfred Mann's Earth Band. In the Wake of Poseidonin avaa a cappellaa edustava kappale Peace-A Beginning,. Pelkästään kitaralla säestetty pidempi biisi Peace-A Theme avaa albumin toisen puolen ja sen päätöskappaleena kuullaan kappaleen kolmas versio Peace -An End, joka on tulkittavissa eräänlaisena yhdistelmänä kahdesta edellisestä biisistä; se sisältää sekä akustista kitarointia että vokalisointia. Lyriikat ovat silti täysin toiset, kuin Peace-A Beginningillä. Albumin kappaleista Pictures of a City on vahvasti jazz-fuusio-vaikutteinen ja sitä oli aikaisemmin soitettu keikkakontekstissa nimellä A Man, A City. Tuolloin kappale venyi kestoltaan usein yli kymmeneen minuuttiin. Eräs sen livetulkinnoista päätyi King Crimsonin livekokoelmalle nimeltä Epitaph. Albumin pisin kappale on 11 ja puoli minuuttinen The Devil's Triangle. Kyseessä on adaptaatio King Crimsonin vuoden 1969 kokoonpanon Gustav Holstin The Planets-sarjasta poimitusta Mars:Bringer of Warista. Epitaph-livekokoelma-albumilla kappaleesta julkaistu versio on nimeltään Mars. In the Wake of Poseison julkaistiin uudelleen vuonna 2010. Kyseessä oli 40-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi Steven Wilsonin ja Robert Fripin käsialaa olevan lähes täydellisen uuden stereomiksauksen. The Devil's Trianglen tapauksessa hyödynnettiin originaalia stereoversiota, sillä se oli nauhoitettu yhdelle raidalle. Cd sisältää lisäksi uuden miksauksen alun perin Cat's Foodin b-puolella julkaistusta kappaleesta Groon, vaihtoehtoisen version Peace- An Endistä sekä Greg Laken treeniversion Cadence and Cascadesta. Kaiken kaikkiaan bonusbiisejä on kymmenen ja niihin sisältyy lisäksi mm. treeniversioita. Robert Christgau piti In the Wake of Poseidonia edeltäjäänsä laadukkaampana albumina ja myös Bruce Ederin albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa In the Wake of Poseidonia pidettiin In the Court of the Crimson Kingiä paremmin tuotettuna albumina. Islandin ja Polydorin In the Wake of Poseidonista julkaisemien versioiden biisilistoista Peace-A Theme puuttuu. Lisäksi The Devil's Triangle ja sen kolme osaa listataan omiksi kappaleikseen. Yhdysvaltojen ja Japanin-painoksissa on suurimmaksi osaksi virheettömät biisilistat. In the Wake of Poseidonin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi Robert Frippin ja Peter Sinfieldin käsialaa. Kappaleen Cat's Food sävellystyöhön on lisäksi osallistunut Ian McDonald.

Maanantain mainio:Eräs Janet Jacksonin tuotannon tunnuskappaleista

 That's The Way Love Goes on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Janet Jacksonin kappale, joka julkaistiin 20. huhtikuuta 1993 ensimmäisenä singlenä hänen 18. toukokuuta samaisena vuonna ilmestyneeltä viidenneltä albumiltaan janet. Jacksonin Jimmy Jamin ja Terry Lewisin kanssa kirjoittama kappale merkitsi sensuelliudessaan merkittävää irtiottoa Janetin varhaisempiin levyjulkaisuihin. Hidastempoinen kappale yhdisti R&B:tä, funkia, poppia ja soulia downtempoon ja hip hopiin. Kriitikot ylistivät kappaleen tuotantoa ja lauluosuuksia. That's The Way Love Goes lukeutuu Janetin suurimpiin hitteihin. Billboardin Hot 100 -listan kärjessä mainittu kappale pysytteli kahden kuukauden ajan, mikä on pisin ajanjakso kaikista Jacksonin perheen levytyksistä. Hot 100 Airplayn listakärkeen That's The Way Love Goes nousi kymmenen viikon ajaksi ollen useita viikkoja kärjessä myös monilla muilla Billboardin listoilla. Kappaleesta tuli ensimmäinen ja ainoa  Hot R&B/Hip-Hop Airplay -listan kärkisijalla debytoinut single. Listakärkeen That's The Way Love Goes nousi lisäksi Kanadassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Unkarissa, Etelä-Afrikassa, Japanissa sekä Euroopan Hot 100 -listalla. Kyseessä on 90-luvun 17:ksi suurin hitti ja Etelä-Afrikassa kaikkien aikojen myynein naisartistin käsialaa oleva single, jota on myyty maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. That's The Way Love Goes vastaanotti parhaan R&B-kappaleen Grammyn ja soitetuimman kappaleen BMI Awardin. Kappaleesta työstetty, Rene Elizondon ohjaama musiikkivideo oli ehdolla useiden Grammyjen vastaanottajaksi. That's The Way Love Goes on ollut inspiraation lähteenä esimerkiksi Nelly Furtadon, Alicia Keysin ja Destiny's Childin tuotannolle. Kyseessä on eräs Janet Jacksonin diskografian tunnuskappaleista, joka on päässyt mukaan hänen tuotannotaan kasatuille kokoelma-albumeille : Design of a Decade: 1986–1996 (1995), Number Ones (2009) ja Icon: Number Ones (2010).

Sunnuntain extra:Mike Oldfieldin Crises-albumin toinen singlemenestys

Syyskuussa 1983 Virgin Recordsin singleformaatissa julkaisema Shadow on the Wall on brittimuusikko Mike Oldfieldin kappale, joka julkaistiin ensiksi hänen samaisen vuoden toukokuussa ilmestyneelllä albumillaan Crises. Solistina Shadow on the Wallilla kuullaan brittiläistä rockvokalistia, ensisijaisesti jäsenyydestään yhtyeessä Family muistettua Roger Chapmania. Kappaleesta muodostui menestyksekäs etenkin saksankielisissä maissa. Keith McMillanin Shadow on the Wallista ohjaamassa musiikkivideossa nähdään haastattelutyyppinen osuus. Kappale on päässyt mukaan useille Roger Chapmanin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille. Niistä vuonna 1994 ilmestynellä King of the Shoutersilla kappaleesta on mukana remasteroitu versio. Crises-albumin vuonna 2013 ilmestyneellä remasteroidulla versiolla Shadow on the Wallista kuullaan akustinen mix sekä 5.1 surround sound mix. Kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi ruotsalainen metal-yhtye Arch Enemy ja Kuusamon hardrockylpeys Zero Nine vuonna 1988 ilmestyneelle albumilleen Voodoo You. Shadow on the Wall-singlen b-puolella julkaistu Taurus 3 on nopeatempoinen ja lyhyt kappale, jonka instrumentaatioon kuuluu flamenco-kitara.. Tyylillisesti mainittu kappale eroaa näin ollen voimakkaasti Oldfieldin albumeilla QE2 ja Five Miles Out ilmestyneistä pitkistä ja moniosaisista kappaleista Taurus ja Taurus 2.

Lauantain pitkä:Black Sabbathin uuden vuosikymmenen upea avaus

 Black Sabbath:Heaven and Hell

25. huhtikuuta 1980 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Heaven and Hell on Black Sabbathin yhdeksäs studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen Ronnie James Dion vokalisoima Sabbathin pitkäsoitto. Hän oli ottanut yhtyeessä Ozzy Osbournen paikan edellisenä vuonna. Martin Birchin tuottama Heaven and Hell oli kaupallinen menestys ja erityisen suosittu albumista tuli Yhdysvalloissa. Billboardin listalla Heaven and Hell oli parhaimmillaan sijalla 28. ja se saavutti platinalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa Heaven and Hell myi hopealevyyn oikeuttavan määrän, eli 60 000 kappaletta julkaisuvuotensa marraskuussa. Heaven and Hellin nauhoitukset alkoivat vielä Ozzy Osbournen Sabbathissa vaikuttamisen aikana sen edeltäjän, albumin Never Say Die tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Yhtye matkusti Los Angelesiin ja työsti uutta albumia 11 kuukauden ajan saamatta sitä valmiiksi. Omaelämäkerrassaan Osbourne mainitsee saaneensa tarpeekseen yhtyeen kahden edellisen albumin, Technical Ecstasyn ja Never Say Dien kokeellisuudesta ja hän halusi tehdä paluun varhaiseen, raskaampaan soundiin. Samalla Osbourne myönsi muiden yhtyeen jäsenten saaneen tarpeekseen hänen hullusta käytöksestään. Omassa elämäkertakirjassaan kitaristi Tony Iommi mainitsi edelleen omistavansa nauhan, jolla Osbourne vokalisoi varhaisen version kappaleesta Children of the Sea eri lyriikoilla ja täysin erilaisella laulumelodialla. Ronnie James Dion Iommille esitteli Ozzy Osbournen tuleva vaimo Sharon Arden vuonna 1979. Kaksikon suunnitelmissa oli aluksi muodostaa uusi yhtye Black Sabbathin jatkamisen sijaan. Dio ja Iommi törmäsivät sattumalta uudestaan Los Angelesin Sunset Stripin Rainbowssa myöhemmin samaisena vuonna. Dio etsi uutta projektia ja Iommi oli vailla solistia.  Yhteyttä pidetiin puhelimitse ja Dio saapui Iommin kotiin Los Angelesiin rentoon jamittelusessioon. Kyseisenä päivänä kaksikko viimeisteli kappaleen Children of the Sea, jonka Iommi oli hylännyt ennen Osbournen Sabbathista erottamista. Ennen Heaven and Hellin lopullisia äänityksiä Black Sabbathin kokoonpano oli epävakaassa tilassa. Vaikka uusi solisti olikin löydetty, rumpali Bill Ward kamppaili omien demoniensa kanssa. Niiden takia hän lopulta jätti yhtyeen. Albumin kappaleista tehdyillä demoversioilla kuultiin poikkeuksellisesti Geoff Nichollsin bassottelua, sillä Geezer Butler oli käymässä läpi avioeroprosessiaan, ja niinpä hänen jatkamisensa Sabbathissa oli kyseenalaista.  Sabbathiin liittyessään Dio vaikutti myös basistina, olihan hän soittanut kyseistä instrumenttia 70-luvun alkuvaiheessa Elf-yhtyeessä vaikuttamisensa aikaan. Butlerin tehtyä lopulta paluun Nichollisista tuli yhtyeen epävirallinen kosketinsoittaja. Heaven and Hell nauhoitettiin Miamin Criteria-studioilla, joissa Sabbath oli aikaisemmin äänittänyt Technical Ecstasy-albuminsa ja Studio Ferberissä Pariisissa. Dio ehdotti albumin tuottajaksi Martin Birchiä. Heaven and Hell olikin ensimmäinen Sabbathin pitkäsoitoista, jolla yhtye hyödynsi ulkopuolista tuottajaa sitten vuonna 1971 ilmestyneen kolmannen pitkäsoittonsa Master of Reality, jonka tuottamisesta oli vastannut Rodger Bain. Iommi mainitsi yhtyeen kokeneen luovansa jotakin ainutlaatuista. Ozzy Osbournella oli tapa laulaa riffin mukana, mutta Ronniella oli tarjottavanaan musiikista eroava laulumelodia. Mainittu seikka avasi musiikillisesti uusia ovia ja tarjosi Iommille uuden ajattelutavan. Alkoholismi ja molempien vanhempien kuolemat vaikuttivat rumpali Bill Wardin eroamiseen yhtyeestä. Hän ilmoitti lähtemisestään Diolle kesken kiertueen. Yhdysvaltalairumpali Vinnie Appice korvasi nopeasti Wardin. Heaven and Hellistä muodostui näin ollen Dion aikaisen Black Sabbathin ainoa Wardin rumpalointia sisältävä pitkäsoitto. Se saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot ja esimerkiksi Rolling Stonen vuonna 2023 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla Heaven and Hell saavutti sijan 37.

Perjantain pohjat:Nykyisen kokoonpanon lopullinen livesinetti

 Peer Günt:Live Today, Gone Tomorrow

Kotimaisen hardrockin klassikoihin lukeutuvan kouvolalaisen Peer Güntin ensimmäinen konserttitaltiointi Here Today Gone Tomorrow on liki pitäen yhtyeen tuotannon Best of-kokoelma. 19 kappaleen kattaus sisältää lähes kaikki keskeisimmät iskusävelmät debyyttialbumin terävimmistä vedoista I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, Train Train sekä Street 69 viimeisimmän studioalbumin Buck the Oddsin energisiin raitoihin I Play It Cool sekä Hellborn Man. Slovarit tuovat kokonaisuuteen oman kaivattavan lisänsä. Mukana ovat tietty legendaariset Losin' My Mind sekä Years on the Road, mutta myös harvinaisempi helmi Down by the Shadow. Günt-klassikoiden lista on varsin pitkä ja vaikuttava:Bad Boys Are Here, Backseat, Bartender, T-bone Steak and a Bottle of Beer, Shotgun Wedding, Motorcycle Woman, No Guts No Glory. Vuoden 1990 upealta Don't Mess with the Countryboys-albumilta mukaan ei ole mahtunut  yhtään näytettä; erityisesti avausraita When Hell Breaks Loose olisi tehnyt terää. Toisaalta ainoa hieman turhempi valinta koko levyllä on hienoisesta The Kinks-pastissista käyvä Crazy Wild One. Sen tilalle olisi voinut kelpuuttaa esimerkiksi Red Chevyn. Güntin ensimmäinen täyspitkä livelevy ilmestyi 35 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Vuonna 1987 julkaistun Bartender-minilp:n kakkospuoli oli taltioitu parilta Tavastian-keikalta ja livedvd:t on julkaistu niin legendaarisimmalta kokoonpanolta kuin nykyiseltä miehitykseltä, näistä ensiksi mainittu myös audiona. Vaikka Güntin livelevyn nimi pitäisi lähivuosien aikana ottaa konkreettisesti, on se kerrassaan vakuuttava ja tarpeellinen dokumentti yhtyeen nykyisen miehistön keikkakunnosta. Kiitos Timo, Sakke ja Pete.

Torstain terävä:Jack Brucen kolmas sooloalbumi

 Jack Bruce:Harmony Row

Alun perin heinäkuussa 1971 Yhdysvalloissa Atcon ja Britanniassa Polydorin julkaisemana ilmestynyt Harmony Row on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen kolmas sooloalbumi. Nimensä mainittu pitkäsoitto on poiminut Glasgowssa sijainneesta vuokratalokadusta, jonka läheisyydessä Bruce varttui. Ennen purkamistaan kyseinen katu tunnettiin pisimpänä eurooppalaisena talorivistönä, joka oli pituudeltaan yli puolitoista kilometriä. Albumin kansikuva on napattu Govanissa, lähellä Harmony Rown vuokrataloja. Vaikka Bruce on itse nimennyt Harmony Rown suosikkialbumikseen soolotuotannostaan, mainittu pitkäsoitto ei ilmestyttyään saavuttanut listasijoitusta. Harmony Rown jälkeen Bruce ei julkaissut soolotuotantoaan yli kolmeen vuoteen. Hän liittyi Mountain-yhtyeen jäsenten, kitaristi Leslie Westin ja rumpali Corky Laingin kanssa supertrioon West Bruce and Laing, jonka kanssa julkaisi vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet studioalbumit Why Dontcha ja Whatever Turns You On sekä vuonna 1974 julkaistun livelevyn Live n' Kickin'.. Malcolm Lowryn novellista Under the Volcano inspiraationsa saanut Harmony Rown päätöskappale The Consul at Sunset julkaistiin lisäksi singleformaatissa b-puolellaan niin ikään samaiselta pitkäsoitolta löytyvä A Letter of Thanks. Tony Palmer laati Harmony Rowsta London Observeriin tuoreeltaan suorastaan ylistävän arvion. Hänen mukaansa albumin musikaalisuus on hienoa ja tarkkaa. Esitysten spontaanisuus kärsii hieman, mutta se on pieni hinta maksettavaksi nauhoituksen laadusta. Musiikki virtaa tarkasti ulos sanojen nyansseista ja niiden merkitykset on selittämättömästi liitetty tuotettuun soundityyppiin. On miltei mahdotonta kuvitella, että kappaleet olisi voitu esittää millään muulla tavalla minkään muun yhtyeen esittäminä. Vuonna 2003 Harmony Rowsta julkaistiin perusalbumin lisäksi viisi bonuskappaletta sisältävä cd-versio. Extrat ovat kappaleiden ensimmäisiä ottoja (There's a Forest ja Can You Follow?), Green Hills on Can You Followsta työstetty instrumentaaliversio, Escape to the Royal Wood (on Ice) instrumentaali demoversio ja You Burned the Tables on Me sähköpianon sisältävä remix-versio.

Keskiviikon klassikko:MC 5:n viimeisenä lähtenyt jäsen

 Seitsemäs syyskuuta 1948 syntynyt ja yhdeksäs toukokuuta 2024 edesmennyt Dennis Thompson (todelliselta sukunimeltään Tomich) oli yhdysvaltalainen rumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään 1960- ja 70-lukujen vaihteessa vaikuttaneessa detroitilaisessa keskeisessä esipunkyhtyeessä MC 5: ssa.Sen esikoisalbumi Kick Out the Jams saavutti Billboardin listalla sijan 30. ja samanniminen single sijan 82. Dennis alkoi soittaa rumpuja yhdeksänvuotiaana. Hän liittyi MC 5:een 1960-luvun puolivälissä ja sai nopean ja voimakkaan soittotyylinsä ansiosta lempinimen Machine Gun. Tyylillisesti hänen soitollaan on ollut oma vaikutuksensa metalliin, punkiin sekä hardcorepunkiin. MC 5:n lopetettua toimintansa vuonna 1972 Thompson soitti vuosina 1975-76 losangelesilaisessa superyhtyeessä The New Order, vuonna 1981 australialaisessa superyhtyeessä New Race ja sen jälkeen yhtyeissä The Motor City Bad Boys ja The Secrets. Vuonna 2001 Thompson vieraili St. Thomas Recordsin julkaisemalla Asmodeux X:n kappaleella The Tiger. Thompsonin keskeisiin vaikuttajiin lukeutuvat Elvin Jones, Keith Moon, Mitch Mitchell ja Motown. Vuonna 2015 Thompson mainitsi rummutustyylinsä muuttuneen ratkaisevasti vuosien aikana. Hän käytti nyttemmin huomattavasti vähemmän voimaa ja enemmän rannetyöskentelyä. Vuosien 2003 ja 2012 välillä Thompson vaikutti kahden muun henkiin jääneen MC 5:n jäsenen, eli kitaristi Wayne Kramerin ja basisti Michael Davisin kanssa yhtyeessä DKT. Myöhemmin hän nauhoitti kaksi kappaletta suunnitteilla ollutts tulevaa MC 5:n albumia varten. Huhtikuussa 2024 Thompson sai sydänkohtauksen. Hän menehtyi yhdeksäs toukokuuta samaisena vuonna Taylorissa, Michiganissa 75 vuoden ikäisenä. Thompson oli MC 5:n viimeinen henkiin jäänyt jäsen.

Tiistain tukeva:Stevie Wonderin 80-luvun tuotannon käynnistänyt menestysalbumi

 Stevie Wonder:Hotter than July

29. syyskuuta 1980 Motown Recordsin alamerkin Tamlan julkaisemana ilmestynyt Hotter than July on Stevie Wonderin 19. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat pääosin Los Angelesissa Wonderland-studioissa. Billboardin albumilistalla Hotter Than Julyn paras sijoitus oli kolmantena ja platinaa pitkäsoitto saavutti kolmas helmikuuta 1981. Britanniassa Hotter than Julysta muodostui Wonderin tuotannon suosituin pitkäsoitto. Brittilistalla albumi oli parhaimmillaan kakkossijalla ja siltä poimittiin neljä top teniin kohonnutta singleä. Niistä kolmesta työstettiin lisäksi musiikkivideot. Vuoden 1982 American Music Awardseissa Hotter than July oli ehdokkaana parhaan r&b/soulalbumin vastaanottajaksi. Stevie Wonderin 70-luvun tuotannon päättänyt albumi Journey through "The Secret Life of Plants" oli osoittautunut pettymykseksi sekä kriitikoille että ostavalle yleisölle. Mainitulta pitkäsoitolta poimituista singleistä Send One Your Love oli joka tapauksessa noussut Billboardilla viiden suosituimman joukkoon. Hotter than Julylla Wonder vastasi esittämisen lisäksi kappaleiden kirjoitustyöstä, sovituksista ja tuotannosta. Albumin ensimmäinen single Master Blaster (Jamming) nousi Billboardin R&B-listan kärkeen. Mainitun kappaleen inspiraation lähteenä oli ollut reggaen tunnetuin edustaja Bob Marley, jonka kanssa Wonder oli esiintynyt vuonna 1979 Black Magic Assosiationissa Philadelphiassa. Hotter than Julyn muita singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita olivat countryvaikutteinen, R&B-listalla neljänneksi kohonnut I Ain't Gonna Stand for It, balladi Lately sekä nopeatempoinen Happy Birthday. Britanniassa kaikki mainitut singlet kohosivat kymmenen suosituimman joukkoon ja niistä parhaiten menestyivät Master Blaster ja Happy Birthday, jotka kumpikin kohosivat listakakkosiksi. Albumin kappaleista All I Don Wonder oli kirjoittanut teini-ikäisenä vuonna 1966 Clarence Paulin ja Morris Broadnaxin kanssa. Kappaleen ensimmäisestä levytysversiosta oli vastannut samaisena vuonna Tammi Terrell, mutta se julkaistiin vasta vuonna 2002 Britanniassa kokoelma-albumilla A Cellarful of Motown! 32 vuotta Terrellin edesmenon jälkeen. Brenda Holloway levytti kappaleesta niin ikään oman versionsa, joka ilmestyi vuonna 2005 hänen Anthology-kokoelmallaan. Wonderin All I Dosta Hotter than Julylle levyttämässä versiossa taustavokalisteina olivat Michael Jackson sekä The O' Jays-yhtyeen Eddie Levert ja Walter Williams. The GAP Bandin Charlie ja Ronnie Wilsonia kuultiin taustavokalisteina kappaleessa I Ain't Gonna Stand for It ja Wonderin ex-vaimo Syreeta taustoitti vokalisoinnillaan Wonderia kappaleessa As If You Read My Mind. Wonderin 70-luvun albumeista esimerkiksi Innervisions ja Songs in the Key of Life olivat osoittautuneet paitsi suuriksi arvostelu- myös myyntimenestyksiksi. Hotter than Julysta muodostui Wonderin ensimmäinen platinalevy. Motownin julkaisemien albumien tapauksessa mainittu kategoria oli nimittäin otettu käyttöön vasta vuonna 1977. Hotter than July saavutti tuoreeltaan myönteisen arvion esimerkiksi Rolling Stonessa. Village Voicen vuosittaisessa Pazz & Jop-kriitikkoäänestyksessä Hotter than July valikoitui vuoden 1980 kahdeksanneksi parhaaksi albumiksi. Record Worldin mukaan funkhenkisessä tanssibeatissaan ja Stevien sielukkaan innokkaassa laulusuorituksessa  Hotter than Julyn avausraita Did I Hear You Say You Love Me olisi helposti voinut olla albumin ensimmäinen singlemenestys.

Maanantain mainio:Joe Bonamassan bluescovereista koostuva albumi

 Joe Bonamassa:Blues Deluxe

26. elokuuta 2003 Medalistin julkaisemana ilmestynyt Blues Deluxe on yhdysvaltalaisen bluesrockmuusikon Joe Bonamassan kolmas studioalbumi. Unique Recording Studioilla New Yorkissa Bob Heldin tuottamana nauhoitettu pitkäsoitto koostuu yhdeksän blueskappaleen coverversioista sekä kolmesta Bonamassan omaa tuotantoa edustavasta biisistä, joista I Don't Live Anywhere ja Mumbling Word edustavat hänen yhteistyötään Mike Himelsteinin ja Woke Up Dreaming Will Jenningsin kanssa. Billboardin bluesalbumilistalla Blues Deluxe saavutti ilmestymisviikollaan parhaan listasijoituksensa, joka oli kahdeksantena.  Listaviikkoja albumille kertyi niin ikään kahdeksan ja Bonamassan tuotannosta kyseessä on hänen esikoisalbuminsa A New Day Yesterdayn lisäksi ainoa pitkäsoitto, joka ei noussut Billboardin bluesalbumilistalla viiden suosituimman joukkoon. Nimensä albumi Blues Deluxe otti siltä löytyvästä coverista The Jeff Beck Groupin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Sitä ei ollut alun perin kaavailtu albumin biisilistaan, mutta versio oli onnistunut ja niinpä se otettiin mukaan ja vieläpä pitkäsoiton nimikappaleeksi. Blues Deluxe vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita ja kehuja osakseen saivat niin pitkäsoiton bluescoverit kuin kolme originaalituotantoa edustavaa kappaletta. Saatuaan päätökseen promootionsa edellisen albuminsa, vuonna 2002 ilmestyneen pitkäsoiton It's Like That tiimoilta Bonamassa nauhoitti bluescovereita, sillä ne olivat saaneet keikkakontekstissa myönteisen vastaanoton. Masternauhat olivat siinä määrin onnistuneita, että Bonamassa ja levy-yhtiö päättivät julkaista kokonaisen bluesalbumin. Blues Deluxen nauhoitukset tapahtuivat touko-kesäkuussa 2003. J&R Adventuresin Brian Reiserin mukaan Blues Deluxe edustaa Bonamassan paluuta hänen syvimmille bluesjuurilleen. Mainitulla albumilla Bonamassa versioi The Jeff Beck Groupin lisäksi BB Kingiä (You Upset Me Baby), John Lee Hookeria (Burning Hell), Buddy Guyta (Man of Many Words), Elmore Jamesia (Wild About You Baby), T-Bone Walkeria (Long Distance Blues), Freddie Kingiä (Pack It Up), Albert Collinsia (Left Overs) sekä Robert Johnsonia (Walking Blues).

Sunnuntain extra:Spencer Davis Groupin esikoisalbumi

 Spencer Davis Group:Their First LP

Britanniassa ja muualla Euroopassa kesäkuussa 1965 Fontanan julkaisemana ilmestynyt Their First LP on otsikkonsa mukaisesti Spencer Davis Groupin esikoisalbumi. Vaikka mainittu pitkäsoitto ei milloinkaan ilmestynyt Yhdysvalloissa täysin samalla biisilistalla varustettuna, suuri osa albumin kappaleista julkaistiin Yhdysvalloissa erilaisilla Spencer Davis Groupin tuotannosta kasatuilla kokoelma-albumeilla. Their First LP:n kappalelistaan sisältyvät Spencer Davis Groupin kolme ensimmäistä singleä, eli kappaleet Dimples, I Can't Stand It sekä Brenda Holloway-cover Every Little Bit Hurts. Listasijoituksen mainituista biiseistä saavuttivat ainoastaan kaksi viimeksi mainittua, mutta nekään eivät kohoneet top 40:än yläpuolelle. Neljäntenä singlekappaleena Spencer Davis Groupin esikoisalbumilta julkaistiin Sittin' and Thinkin' heinäkuussa 1966, mutta ainoastaan Alankomaissa. Neljäs ja viimeinen Spencer Davis Groupin esikoisalbumilta poimittu single oli heinäkuussa 1967 Uudessa Seelannissa ilmestynyt Ike & Tina Turnerin ohjelmistosta poimittu It's Gonna Work Out Fine. Vaikka Their First LP ilmestyi jo kesäkuun alussa 1965, se nousi Britanniassa listoille vasta tammikuun ensimmäisellä viikolla seuraavana vuonna, jolloin Spencer Davis Groupin kakkosalbumilta poimittu single Keep on Running oli noussut listoille. Parhaan, eli kuudennen sijan Spencer Davis Groupin esikoisalbumi saavutti kolme viikkoa myöhemmin ja kaikkiaan pitkäsoitolle kertyi kahdeksan listaviikkoa. Sen tunnetuimpaan covertuotantoon lukeutuu edellä mainittujen singlebiisien lisäksi The Coastersin levytyksenä erityisen tunnetuksi tullut ja Jerry Leiberin sekä Mike Stollerin käsialaa oleva Searchin'.

Lauantain pitkä:80-luvun lopusta eteenpäin vaikuttanut suosittu ja merkittävä englantilaisyhtye

The Beautiful South oli vuonna 1988 toimintansa aloittanut englantilainen poprockyhtye. Sen perustivat aikaisemmin hullilaisessa The Housemartins – yhtyeessä vaikuttaneet Paul Heaton ja Dave Hemingway, joiden molempien vastuulla uudessa yhtyeessä olivat lead- ja taustavokaalit. Muut koko yhtyeen toiminnan ajan siinä vaikuttaneet jäsenet olivat aikaisemmin The Housemartinsin roudarina toiminut basisti Sean Welsch, rumpali Dave Stead ja kitaristi Dave Rotheray. Kun yhtye oli levyttänyt ensimmäisen pitkäsoittonsa, sen kokoonpanoa täydensivät naissolistit, joita kuultiin sekä lead, että taustavokalisteina Heatonin ja Hemingwayn kanssa. Briana Corrigan oli mukana yhtyeen toisella ja kolmannella pitkäsoitolla ja vieraili myös yhtyeen debyyttialbumilla. Jacqui Abbottin vokalisointia kuultiin yhtyeen pitkäsoitoista neljännestä seitsemänteen ja Alison Wheeler oli mukana kolmella viimeisellä The Beautiful Southin albumilla. Yhtye lopetti toimintansa tammikuussa 2007 omien sanojensa mukaan musiikillisten samankaltaisuuksien vuoksi myytyään yhteensä lähes 15 miljoonaa albumia. Heaton ja Hemingway olivat tulleet tunnetuiksi The Housemartinsin solistina ja laulavana rumpalina. Vuosien 1986 ja 1988 välillä yhtye työsti seitsemän top 40:ään noussutta singleä ja kaksi top teniin kohonnutta pitkäsoittoa. Heaton oli mukana Housemartinsissa koko yhtyeen olemassaolon ajan; Hemingway liittyi yhtyeeseen vuonna 1987 ja oli mukana sen toisella ja kolmannella albumilla. Housemartinsin voi todeta lopettaneen toimintansa uransa huipulla. Heaton ja Hemingway ryhtyivät välittömästi kasaamaan uutta yhtyettä, jonka he nimesivät The Beautiful Southiksi sarkastisena kommenttina vankkumattomille pohjoisille juurilleen. Seuraavaksi yhtyeeseen liittyi myös säveltäjänä kunnostautunut kitaristi Rotheray, joka oli vaikuttanut Hemingwayn kanssa myös kahdessa muussa Hullista kotoisin olleessa yhtyeessä The Newpolitansissa ja The Velvetonesissa.

 Noihin aikoihin Rotheray opiskeli Hullin yliopistossa ja asui Heatonin ja Hemingwayn tavoin Grafton Streetillä. Heatonista ja Rotheraysta muodostui yhtyeen biisintekijäkaksikko ja Hemingwaysta Heatonin tavoin toinen leadvokalisti. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin yhtyeissä Luddites ja Vicious Circle soittanut rumpali Stead ja aikaisemmin Housemartinsin roudarina toiminut basisti Welsch. Oman keskeisen osansa yhtyeen kokonaissoundiin toi kosketinsoittaja Simon Butcher. Vaikka hän ei koskaan ollut yhtyeen virallinen jäsen, hän vastasi kaikista kosketinsoitin- ja piano-osuuksista yhtyeen albumeilla. Yhtyeen debyyttipitkäsoitto Welcome to the Beautiful South julkaistiin vuonna 1989 ja se sisälsi brittilistalla toiseksi nousseen singlen Song for Whoever. Toinen single You Keep It All In nousi sekin kahdeksanneksi ja The Beautiful Southin suosio alkoi vastata Heatonin ja Hemingwayn edellistä yhtyettä. Biisinteko kehittyi  ja kappaleiden tekstien sosiaalisen kritiikin kohteet laajenivat entisestään. Vuonna 1990 ilmestyi The Beautiful Southin toinen pitkäsoitto Choke. Se sisälsi yhtyeen ainoan listakärkeen nousseen singlen, Hemingwayn ja yhtyeeseen vakiojäseneksi liittyneen Briana Coggiganin dueton A Little Time. Kappaleesta tehty musiikkivideo voitti vuoden 1991 parhaan videon Brit Awardin. Kolmas pitkäsoitto 0898 Beautiful South seurasi vuonna 1992. Sen singlejulkaisuista Bell Bottomed Tear nousi top 20:een ja myös Old Red Eyes is Back ja We Are Each Other saavuttivat top 30:en. Niistä jälkimmäinen oli yhtyeen suurin singlehitti Yhdysvalloissa; se nousi kymmenenneksi Billboardin Modern Rock Tracks – listalla. Kahdella viimeksi mainitulla pitkäsoitolla Pete Thoms ja Gary Barnacle tukevoittivat yhtyeen soundia vaski- ja puupuhaltimilla. Myös Corrigan oli leadvokalistina useissa kappaleissa.

 Hänen mukanaolonsa helpotti Heatonia ja Rotherinia tutkimaan ja ilmaisemaan naisnäkökulmaa laulunkirjoituksessaan. Loppuvuodesta 1992 Corrigan siirtyi kuitenkin soolouralleen. Osaltaan asiaan vaikutti se, että hän halusi levyttää ja promota omaa tuotantoaan, joka ei päässyt esiin The Beautiful Southissa. Vuonna 1994 Corriganin tilalle The Beautiful Southin kolmanneksi vokalistiksi tuli Jaqcui Abbott. Heaton oli kuullut hänen vokalisointiaan St Helensissä konsertin jälkeisissä juhlissa. Abbottin ensimmäinen albumi The Beautiful Southin riveissä oli vuonna 1994 ilmestynyt Miawow, jonka hitteihin lukeutuivat Good as Gold sekä cover Fred Nielin käsialaa olevasta Everybody’s Talkingista, jonka ensimmäisestä hittiversiosta vastasi Harry Nilsson. Mainitun vuoden marraskuussa ilmestyi yhtyeen Best of- tyyppinen kokoelma-albumi Carry on Up the Charts. Se sisälsi kaikki siihenastiset singlekappaleet sekä uuden biisin One Last Love Song. Kyseisen vuoden jouluna kokoelma nousi listakärkeen ja siitä muodostui mainitun vuoden toiseksi myydyin. Vuonna 1995 The Beautiful South oli eräs lämmittelyesiintyjistä REM:n maailmankiertueen Britannian-osuudella. Kyseisellä kiertueella The Beautiful South soitti ylimääräisen keikan Oasiksen vetäydyttyä Huddersfieldin-konsertistaan. The Beautiful South soitti coverina Some Might Sayn ja omisti sen konsertin Oasis-diggareille. Vuonna 1996 ilmestynyt pitkäsoitto Blue is the Colour myi yli miljoona kappaletta ja sisälsi hitit Rotterdam ja Don’t Marry Her. Countrytyyppistä soundia edustanut albumi sai hyvän vastaanoton yleisöltä ja vastaanotti myös runsaasti radiosoittoa BBC mukaan lukien. Vuonna 1997 The Beautiful South soitti ensimmäisen ja viimeisen kerran Huddersfieldissä ja Lontoossa stadioneiden pääesiintyjänä. Vuonna 1998 ilmestynyt pitkäsoitto Quench muodostui myös suureksi menestykseksi nousten brittilistan kärkeen.

Siltä poimittu ensimmäinen single Perfect 10 oli myös yhtyeelle singlepuolella harvinaisen suuri menestys. Yhtyeelle tavanomaista nopeatempoisemmalla levyllä Norman Cook, Heatonin ja Hemingwayn vanha yhtyetoveri The Housemartinsista, oli ensikertaa avustavassa roolissa. Vuonna 2000 ilmestynyt pitkäsoitto Painting in Red nousi Britanniassa kakkossijalle. Yhtye kärsi silti promootioon ja kiertueeseen liittyneistä ongelmista ja osa cd:istä oli viallisia. Abbott jätti yhtyeen samana vuonna kiertuepaineiden vuoksi. Täydennettyään kiertuevelvoitteensa yhtye piti taukoa ja julkaisi vuonna 2001 toisen greatest hits – tyyppisen kokoelmansa Solid Bronze. Heaton aloitti soolouransa pseudonyymillä Biscuit Boy a.k.a Crackerman ja julkaisi samana vuonna albumin Fat Chance. Vaikka se saavutti positiiviset arviot, albumin myynti jäi vähäiseksi ja pitkäsoitto julkaistiinkin seuraavana vuonna uudelleen Heatonin omalla nimellä. The Beautiful South kokosi rivinsä vuonna 2003 ja uutena naissolistina esittäytyi Alison Wheeler. Samana vuonna ilmestyi uusi albumi Gaze ja seuraavana vuonna julkaistiin mielenkiintoisesti sovitettuja covereita sisältänyt pitkäsoitto Golddiggas, Headnodders and Pholk Songs. Albumilla versioitujen kappaleiden joukossa olivat esimerkiksi Electric Light Orchestran Living Thing, John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin You’re the One That I Want sekä Blue Öyster Cultin Don’t Fear the Reaper. Pitkäsoiton kappaleista This Old Skin esiteltiin coverina harvinaisen The Heppelbaums – yhtyeen ohjelmistosta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Heatonin ja Rotherayn originaali sävellys. The Beautiful Southin viimeinen pitkäsoitto Superbi julkaistiin toukokuun puolivälissä 2006. Se nauhoitettiin Peter Gabrielin Real World – studioilla, farmilla Bakevillessä sekä tuottaja Ian Stanleyn studiossa County Wiklown Enniskerryssa. Albumin miksaamisesta vastasi muun muassa Sex Pistolsin, The Clashin ja Guns N’ Rosesin kanssa työskennellyt Bill Price. Paul Heatonin kädenjälki näkyi esimerkiksi sellaisissa veikeissä biisinnimissä kuin The House of My Cologne, The Cat Loves the Mouse sekä Never Leave a Chicken to a Fox. Ensimmäinen single Manchester oli Heatonin läpimärkä tribuutti kaupungille, jossa hän nykyisin asuu. 30. tammikuuta 2007 olleessa tapaamisessaan yhtye päätti lopettaa toimintansa. Seuraavana päivänä antamassaan tiedotteessa bändi kiiitti kaikkia 19 hienosta vuodestaan musiikin parissa. Samaisen vuoden toukokuussa The Beautiful Southin musiikkia hyödynnettiin jukeboximusikaalissa nimeltä The Slide. Musikaalin ensi-ilta oli Swindonin Wyvern-teatterissa.

Perjantain pohjat:The Animalsin viimeinen studioalbumi

 The Animals:Animalism

21. marraskuuta 1966 ainoastaan Yhdysvalloissa ilmestynyt Animalism on brittiläisen rhythm&blues-yhtyeen The Animalsin viimeinen albumi. 12 kappaleesta koostuva pitkäsoitto sisältää The Animalsille tunnusomaisia r&b-covereita. Avausraita All Night Long on Frank Zappan käsialaa ja hän vaikutti albumilla kahdessa biisissä lisäksi basistin tehtävissä. B. B. Kingin Rock Me Babysta ja Howlin Wolfin Smokestack Lightningista Animalismilla kuullaan yli viisiminuuttiset versiot ja kakkospuolen päättävä Going Down Slow venyy yli kuuteen minuuttiin. Hienoista 50-luvun rocktaustaansa The Animals tuo esiin coverillaan Little Richardin Lucillesta. Ray Charles-diggariksi tiedostettu solisti Eric Burdon pääsi Animalismilla versioimaan idoliaan coverilla Hit the Road Jackista. Bluesin perusnimistä Muddy Watersilta Animalismilla coveroidaan hienoisesti harvinaisempaa tuotantoa edustava Louisiana Blues ja soulahtavammasta osastosta Sam Cooken käsialaa oleva ja myös Otis Reddingin levytyksenä muistettu  Shake. Animalismilla julkaistuista kappaleista ainoastaan Out Cast ja That's All I am to You sisältyvät myös toukokuussa 1966 ilmestyneelle The Animalsin kolmannelle Britanniassa julkaistulle studioalbumille Animalisms. Animalism on joka tapauksessa siinä määrin laadukas albumi, että sen julkaisemista ainoastaan Yhdysvalloissa voi pitää yllätyksenä. Vuonna 2014 albumista julkaistiin 11 bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä suurin osa oli taltioitu keikkakontekstissa Saksassa tammikuussa 1967. Animalismilla musisoi solisti Eric Burdonista, kitaristi Hilton Valentinesta, basisti Chas Chandlerista, rumpali Barry Jenkinsistä ja kosketinsoittaja Dave Rowberrysta koostunut The Animalsin viimeinen lineup.

Torstain terävä:Bob Seger and The Silver Bullet Bandin vuoden 1978 menestysalbumi

 Bob Seger and The Silver Bullet Band:Stranger in Town

Viides toukokuuta 1978 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stranger in Town on Bob Seger and The Silver Bullet Bandin toinen ja samala Bob Segerin kymmenes studioalbumi. Kuten edeltäjänsä, vuonna 1976 ilmestyneen pitkäsoiton Night Moves tapauksessa, myös Stranger in Townilla puolella albumin kappaleista Segeriä säestää Silver Bullet Band ja puolella Muscle Shoals Rhythm Section. Pitkäsoitosta muodostui välittömästi menestys ja se saavutti platinaa vajaa kuukausi ilmestymisensä jälkeen. Night Movesin tavoin myös Stranger in Town myi lopulta kuusinkertaisesti platinaa. Stranger in Townista muodostui Segerin ensimmäinen myös Britanniassa listasijoituksen saavuttanut albumi. Saarivaltakunnassa albumista julkaistiin standardin mustan vinyylin lisäksi rajoitettuina painoksina versiot hopeavinyylillä ja kuvalevynä. Stranger in Townista The New York Timesiin  laaditussa arviossa todettiin albumin todistavan jälleen Segerin olevan laadukas rocksolisti ja ajoittain herkkä biisinkirjoittaja. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan ole niin vaihtelevia ja johdonmukaisia, kuin ne saattaisivat olla. Singleformaatissa Stranger in Townilta ilmestyneistä kappaleista Still the Same saavutti Billboardin listalla neljännen sijan, Tina Turnerin 80-luvun alun keikkojen coverohjelmistoon päätynyt Hollywood Nights kohosi sijalle 12., We've Got Tonite oli yhtä sijaa alempana ja jukebokseissa huippusuosituksi osoittautunut Old Time Rock N' Roll saavutti sijan 28. Still the Samen henkilöhahmo on Segerin mukaan yhdistelmä eri henkilöistä, jotka hän tapasi käytyään ensi kertaa Hollywoodissa. Hollywood Nightsiin Seger sai idean ajaessaan autolla Hollywood Hillsissä sijainneeseen kotiinsa. Päästyään perille Seger taltioi Hollywood Nightsin kertosäkeen kasettinauhurilleen. We've Got Tonite kehittyi varhaisemmasta Segerin säveltämästä kappaleesta This Old House, jossa oli samat soinnut, mutta hienoisesti eri melodia. We've Got Tonite nauhoitettiin jo albumia Night Moves varten, mutta se ei sopinut mainitun pitkäsoiton kokonaisideaan. Stranger in Townin ydintuotantoon lukeutuu lisäksi työväenluokan anthemista käyvä Feel Like a Number, jonka lyriikassa raskaan työn raataja kokee itsensä huomaamattomaksi modernissa yhteiskunnassa. Feel Like a Number julkaistiin Still the Same-singlen b-puolella. Kappale pääsi lisäksi mukaan Segerin ja The Silver Bullet Bandin vuonna 1981 ilmestyneelle ja edellisenä vuonna nauhoitetulle livetuplalle Nine Tonight. Liveversio julkaistiin singleformaatissa ja saavutti Billboardilla sijan 48. ja oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 29. Feel Like a Number pääsi lisäksi mukaan elokuvaan Body Heat.

Keskiviikon klassikko:Link Wrayn tyylillistä suunnanmuutosta merkinnyt nimikkoalbumi

 Link Wray:Link Wray

Kesäkuussa 1971 ilmestynyt Link Wray on samannimisen pioneerikitaristin nimikkoalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto on mikstuura amerikkalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Sen musiikille on tunnusomaista tarkoituksellisen pelkistettyjen soundien hyödyntäminen ja albumin ilmestymisen aikaan ne olivat tunnusomaisia juurevaa rockia edustaneille yhtyeille. Wrayn kitaratyöskentely, säveltäminen ja vokalisointityyli heijastivat modernin rockin vaikutusta. Vaikka albumi vastaanotti julkisuutta radioasemilla ja printtimediassa Washingtonin alueella, se ei menestynyt listoilla erityisen hyvin . Jotkin albumin kappaleista ilmestyivät myöhemmin Wrayn kokoelma-albumilla Guitar Preacher:The Polydor Years ja kokonaisuudessaan pitkäsoitto ilmestyi kahden cd:n kokoelmalla Wray's Three Track Shack, joka lisäksi sisälsi hänen kaksi muuta vuoden 1971 aikana nauhoittamaansa pitkäsoittoa; albumit Beans and Fatback ja Mordicai Jones. Link Wray -albumi on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi myöhäisempien vuosikymmenten aikana ja sen kappaleista ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi  The Neville Brothers, Calexico, Karl Blau ja Father John Misty. Link Wray-albumi nauhoitettiin vuoden 1971 aikana Wrayn veljen  Vernon "Ray Vernon" Wrayn Wray's Shack Three Track-nimisessä kolmiraitastudiossa Accoceekissa, Marylandissa. Albumin miksauksesta vastasi Chuck Irwin. Kovaäänisempien kappaleiden aikana äänitystiimi sijoitti Wrayn kitaroiden spiikkerit pihalle studion ulkopuolelle ja mikitti ikkunat. Rumpusettiä ei ollut kaiken aikaa saatavilla ja bassorummun asemesta muusikot tömistivät jalkojaan lattiaan ja ravisuttivat säilykepurkkeja virvelirummun asemesta. Biisintekijä/apulaistuottaja/rumpali Steve Verrocan mukaan albumille syntyivät ensiksi melodiat ja niiden jälkeen muistiin kirjoitettiin joitakin lyriikoita. Tyylillisesti Link Wray-pitkäsoitto tuli merkitsemään musiikillista muutosta Wrayn varhaisempaan tyyliin verrattuna. Niinpä albumi sai hänen diggareidensa keskuudessa vaisun vastaanoton. Wray itse ei välittänyt tästä eikä albumin vähäisestä kaupallisesta menestyksestä. Hänelle keskeistä oli, että muusikot olivat itse tyytyväisiä levyyn ja olivat työstäneet sen omalla tavallaan. AllMusiciin albumista laaditussa retrospektiivisessä arviossa sitä kritisoitiin Wrayn varhaisemmalle tuotannolle tunnsomaisen intensiteetin puuttumisesta. Albumin rehellisyyttä ja intohimoa kuitenkin ylistettiin ja sen todettiin kestäneen aikaa suurintaa osaa samaisella aikakaudella ilmestynyttä countryrockia paremmin.  Albumin parhaat kappaleet kertovat totuudenmukaisesti Wrayn varhaisesta elämästä köyhänä Shawnee-lapsena syvässä etelässä. Musiikkiin sisältyy syvää ja vilpitöntä tunnetta.

Tiistain tukeva:Pitkän uran luonut brittiläinen biisintekijä, solisti ja kitaristi

23. huhtikuuta 1949 syntynyt ja viides joulukuuta 2021 edesmennyt John Erlington, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Miles, oli brittiläinen solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja, joka muistetaan etenkin vuonna 1976 ilmestyneestä ja Britanniassa kolmen suosituimman joukkoon nousseesta singlestään Music. Vuoden 2017 Progessive Music Awardseissa Miles voitti merkittävän musiikillisen saavutuksen palkinnon. Jarrowssa, County Durhamissa syntynyt Miles aloitti kitaratunnit Hebburnissa ja hänen musiikinopettajansa rohkaisi Milesia ryhtymään muusikoksi. Hän soitti useissa paikallisissa yhtyeissä, kuten The Derringersissä, The New Atlantiansissa ja The Urgessa. Seuraavaksi Miles liittyi yhtyeeseen The Influence, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi tuleva Roxy Musicin rumpali Paul Thompson ja myöhemmin Geordien soolokitaristina vaikuttanut Vic Malcolm. Mainitulta kokoonpanolta ilmestyi vuoden 1969 aikana Orange Recordsin julkaisemana single I Want to Live. Seuraavaksi Miles muodosti Bob Marshallin ja Dave Symondsin kanssa  yhtyeen John Miles Set ennen siirtymistään soolouralleen vuonna 1971. Hänen ensimmäinen soolosinglensä oli vuonna 1972 ilmestynyt Come Away Melinda. Vuosien 1972 ja 1973 aikana ilmestyivät myös parivaljakon Vanda&Young käsialaa olleet kappaleet The World Belongs to Yesterday, Yesterday Was Just the Beginning of My Life sekä One Minute Every Hour. Vuonna 1972 yhtye esiintyi tv-sarjassa Opportunity Knocks. Milesilla oli kiinnitys Peter Stringfellown Leeds-clubilla lauantai-iltaisin ja hän alkoi kirjoittaa tunnetuimmaksi muodostunutta kappalettaan Music siellä erään settitauon aikana. 1970-luvun puolivälissä Miles solmi levytyssopimuksen brittiläisen Deccan kanssa. Hän julkaisi albumit Rebel (1976, yhdeksäntenä brittilistalla), Stranger in the City (1977, 37. brittilistalla), Zaragon (1978, 43. brittilistalla) sekä More Miles Per Hour (1979, 46. brittilistalla.) Suhteellisesti paremmin Miles menestyi singlejulkaisuillaan, joita häneltä ilmestyi mainittuna aikana kaikkiaan 18. Musicin lisäksi niistä kohosivat top 40:ään vuonna 1975 sijan 17. tavoittanut Highfly, vuonna 1976 sijalle 32. yltänyt Remember Yesterday ja vuonna 1977 jopa kymmenenneksi noussut Slow Down. Vuonna 1975 Daily Mirrorin lukijat äänestivät Milesin vuoden tulokkaaksi. Vuonna 1977 Music voitti Ivor Novello Awardin. Suurin osa Milesin levytystuotannosta edusti hänen yhteistyötään yhtyeensä basistin Bob Marshallin kanssa. Suosionsa huippuaikana vuosina 1976-1977 Miles teki useita esiintymisiä viikoittain lähetettävissä popohjelmissa Supersonic ja Top of the Pops. Milesin esikoisalbumilta poimituista singlekappaleista Highfly ja Music nousivat Billboardin Hot 100-listalle, tosin niistä ensiksi mainittu 20 sijaa korkeammalle, eli sijalle 68. Kanadassa Highfly saavutti sijan 74. ja Slow Down sijan 68. Alankomaissa ja Belgiassa Music nousi sitä vastoin listakärkeen ja Sveitsissä neljänneksi. Yhdysvalloissa Slow Downista muodostui Milesin suurin hitti, sillä se nousi discolistalla kakkossijalle ja myös poplistalla sijalle 34. kesäkuussa 1977. Vuonna 1979 kappale pääsi mukaan Ali MacGrawn ja Dean Paul Martinin tähdittämään elokuvaan Players. Milesin albumeista Zaragon nousi kolmanneksi Portugalissa ja Ruotsissa. Milesin kohtuullinen menestys Yhdysvalloissa johti hänen toimimiseensa Elton Johnin lämmittelijänä. Kakkosartistina Milesia kuultiin lisäksi esimerkiksi Aerosmithin, Fleetwood Macin, Jethro Tullin ja Rolling Stonesin kiertueilla. Vuonna 1978 hän esiintyi ohjelmassa BBC Sight and Sound in Concert, joka lähetettiin sekä BBC Radio Onessa että BBC 2:ssa 11. maaliskuuta 1978.  Vuodesta 1985 eteenpäin Miles osallistui lähes vuosittain Nights of Promsiin, jokavuotiseen konserttien sarjaan, joka järjestettiin Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Luxemburgissa, Puolassa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Konsertteja järjestettiin säännöllisesti myös Espanjassa, Ranskassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa. Konsertit olivat yleensä yhdistelmä poppia ja suosittua klassista musiikkia ja niihin otti osaa useita tunnettuja yhtyeitä ja artisteja. Miles esitti aina Musicin, jota pidettiin shown eräänlaisena anthemina ja lisäksi muita kappaleita toisten artistien kanssa. Vuonna 2009 ilmestyi albumi Best of John Miles at the Night of the Promps. Musicin lisäksi se sisälsi coverversiot muun muassa All by Myselfistä, Bohemian Rhapsodysta ja It Was a Very Good Year. Vuodesta 1987 lähtien Miles osallistui Tina Turnerin kiertueille kitaristina, kosketinsoittajana ja taustavokalistina ja myös mukana useilla Tinan albumeilla. Miles osallistui myös Jimmy Pagen vuoden 1988 sooloalbumin  Outrider nauhoituksiin ja sen tiimoilta tehdylle kiertueelle. Laajan äänialansa ansiosta hän pystyi esittämään sekä Robert Plantin että Paul Rodgersin alun perin vokalisoimaa tuotantoa. Joe Cockerin vuoden 1992 albumilla Night Calls Milesia kuultiin Hammond-urkurina ja hän konsertoi Cockerin matkassa kahden vuoden ajan. Vuonna 1990 Miles edusti Euroviisuissa Britanniaa kakkossijan tavoittaneella kappaleella Where I Belong. Miles vieraili useilla Alan Parsons Projectin albumeilla. Vuonna 2015 Munichin Olympia Park antoi Milesille symbolisen avaimen artistina, joka oli useimmin avannut puiston ovet. Vuonna 2020 Miles nauhoitti etänä Musicista uuden version Antwerpin sinfoniaorkesterin kanssa. Vuodesta 1998 eteenpäin Miles vaikutti myös musikaalien parissa. Hän menehtyi viides joulukuuta 2021 äkilliseen sairauteen 72-vuotiaana. Milesin poika John Miles Jr. on myös muusikko, joka on soittanut esimerkiksi yhtyeissä Milk Inc ja Sylver.

Maanantain mainio:Melrosen studiolivenä toteutettu pitkäsoitto

 Melrose:Trio

Vuonna 1996 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Trio on maamme tiukimpiin rocktrioihin lukeutuvan Melrosen viides pitkäsoitto. Mainittu albumi taltioitiin livenä yhdessä päivässä, eli tarkemmin sanottuna kymmenes lokakuuta 1995, mutta se julkaistiin vasta vuotta myöhemmin. Ylituottamisesta ei kyseisen pitkäsoiton tapauksessa voinut näin ollen todellakaan puhua. Trio-albumi tuli määrittelemään Melrosen tuossa vaiheessa tulevan, aikaisempaa raskaamman ja selkeämmin bluesiin pohjaavan soundin. Albumin kappaleista avausraita Road is the Lightista ja upeasti svengaavasta ja tarttuvan kertosäkeen kruunaamasta The Chiefistä muodostui keikkavakioita Melrosen ohjelmistoon ja mainitut biisit saavuttivat lisäksi ansaitsemaansa radiosoittoa. Road is the Lightin riffi oli olemassa jo pitkään ennen varsinaista kappaletta. Melrosen roudari sattui kerran yhtyeen treenikämpälle ja tiedusteli, minkä niminen kappale oli kyseessä. Niinpä kyseinen biisi kulkikin pitkään työnimellä Roadie's Delight. Trio-albumin kappaleista tekstissään lempeää vinoilua Leningrad Cowboysin johtohahmolle tarjoavan The Chiefin sekä biisin Riff &Rhyme Tokela oli alun perin kirjoittanut Leningrad Cowboysin ohjelmistoon. Keikkabravuureihin albumin kappaleista päätyi lisäksi Shove It! ja tiukimmista rockrypistyksistä erityismaininnan ansaitsevat Carry On sekä Feel Like Walking. Niin ikään albumin terävimpään kärkeen lukeutuvan Barnyard Boogie Paradisen intro muistuttaa hienoisesti toisen kovan kotimaisen rocktrion, eli Peer Güntin esikoisalbumin erästä kappaletta.  Tokelan mukaan Trio-albumista tuli juuri sellainen, kuin yhtye itse halusi sen olevan. Mainitulla albumilla Melrose teki tavallaan paluun takaisin ensimmäisen levynsä ideaan ja albumin kansivihkoon onkin painettu teksti "Let's Stick to the Original Plan." Trio-albumin livehenkisyyttä korosti entisestään se seikka, että yhtye jätti tarkoituksellisesti korjaamatta albumille päätyneet virheet. Muutaman ehdottoman kultajyvän sisältävän Trio-albuminsa tiimoilta Melrose konsertoi Suomen lisäksi Ruotsissa, Virossa ja jopa Yhdysvalloissa.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas albumi

 Spirit:Clear Spirit

Elokuussa 1969 Ode Recordsin julkaisemana ilmestynyt Clear Spirit on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spiritin kolmas albumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet kirjoitettiin pitkälti samaan aikaan, kun Spirit työskenteli vuonna 1968 ilmestyneen elokuvan Model Shop soundtrackalbumin parissa. Useiden yhtyeen jäsenten mielestä bändillä ei ollut riittävästi aikaa Clear-albumin kehittämiseen. Vuosi 1968 oli nimittäin ollut Spritille varsin kiireinen. Yhtye oli julkaissut mainittuna vuonna kaksi ensimmäistä albumiaan; pitkäsoitot Spirit ja Family That Plays Together, nauhoittanut soundtack-albumin ja lisäksi konsertoinut tiiviisti. Clear-albumin ydintuotantoon lukeutuvat kappaleet Dark Eyed Woman ja So Little Time. Lisäksi pitkäsoitolle sisältyy kolme instrumentaalikappaletta. Robert Christgau arvioi Clear-albumin Village Voiceen sen ilmestymisvuonna. Hän kehui yhtyeen kitaristia Randy Californiaa rockvastineeksi progressiiviselle jazzille. Christgaun mukaan Clear-albumin ykköspuoli koostui suhteellisesti laadukkaammasta tuotannosta. Sony julkaisi Clear-albumista uusintapainoksen vuonna 1996. Perusalbumin lisäksi se sisältää singlen 1984 b-puolineen, muualla julkaisemattoman kappaleen Fuller Brush Man ja niin ikään Model Shop-soundtrackilta löytyvän kappaleen Coral, josta mukana on kuitenkin eri miksaus. Mainittu kappale on omistettu Sable Starrin pikkusiskolle Coral Shieldsille, jota Randy California noihin aikoihin tapaili.

Lauantain pitkä:Ykköshitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt lauluyhtye

The Angels on yhdysvaltalainen lauluhtye, joka muistetaan ensisijaisesti vuonna 1963 listakärkeen nousseesta singlestään My Boyfriend's Back. Yhtye aloitti toimintansa New Jerseyssä nimellä The Starlets ja sen kokoonpanon muodostivat sisarukset Barbara "Bibs" ja Phyllis "Jigs" Allbut, Bernadette Carrol ja Lynda Malzone. Yhtye saavutti paikallistasolla pieniä hittejä ja sen solistit päätyivät tekemään myös taustalaulajien töitä studiossa. Lynda Manzonen jätettyä yhtyeen Linda Jankowskista (myöhemmin Jansen) tuli yhtyeen uusi leadvokalisti. Yhtyeen managerina toiminut Tommy Cillis hylkäsi yhtyeen jäsenet Bernadette Carrolia lukuun ottamatta. Vuonna 1963 Carrol saavutti menestystä Laurie Recordsille levyttämällään singlellä Party Girl. Tuottaja Gerry Granahan ei ollut kiinnostunut solmimaan yhtyeen kanssa levytyssopimusta ja niinpä Allbutin sisarukset palasivat opiskelun pariin. Phyllis opiskeli opettajaksi ja Barbara hyväksyttiin Juilliard Schoolin, missä hän työskenteli musiikin sovittajana. Yhtyeen aikaisemmin hylännyt Granaham havaitsi yllättäen hittipotentiaalia kappaleessa Til, jonka yhtye oli esittänyt koe-esiintymisessään ja halusi bändin levyttävän sen studiossa. Yhtyeen nimeksi valikoitui The Angels ja Til julkaistiin Granahanin Caprice-yhtiöllä vuonna 1961. Kappaleesta muodostui myös yhtyeen ensimmäinen hitti, sillä se saavutti singletilastoissa 14:n sijan. Sitä seurasi vaatimattomammin menestynyt pikkulevy Cry Baby Cry. Caprice julkaisi The Angelsilta yhden pitkäsoiton, vuonna 1962 ilmestyneen albumin And The Angels Sing. Mainitun vuoden lopulla Jansen siirtyi soolouralle ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Denise Ferrin ja Arleen Lanzottin kanssa yhtyeessä The Delicates vokalisoinut Peggy Santiglia. Hän oli laulanut mainoksia WINS Radiolle, esiintynyt Broadwayllä ja omasi myös kokemusta biisinkirjoituksesta. Vuonna 1963 trio kiinnitettiin Mercury Recordsin alamerkille Smash Recordsille ja se aloitti yhteistyön biisinkirjoitustiimi Feldman-Goldstein-Gottehrer kanssa. Se kirjoitti kappaleen My Boyfriend's Back. The Angelsin nauhoittamaa versiota kaavailtiin aluksi ainoastaan demoksi, ja kappale olisi saattanut päätyä The Shirellesin levytysohjelmistoon. The Angelsin versio päätettiin kuitenkin julkaista sellaisenaan. Se kannatti, sillä My Boyfriend's Back nousi Billboardin listakärkeen ja myi yli miljoona kappaletta ansaiten kultalevyn. The Angels ei milloinkaan saavuttanut kaupallisesti vastaavantasoista jatkoa, mutta julkaisi silti useampia pienempiä menestyssinglejä. Seuraava single I Adore Him nousi sijalle 25. ja sen b-puolella julkaistu Thank You and Good Night saavutti sekin 84:n sijan. Wow Wow Wee (He's the Boy for Me) jatkoi menestyssinglejen pientä ketjua sijoittuen sijalle 41. Syyskuussa 1963 ilmestynyt The Angelsin kakkosalbumi My Boyfriend's Back saavutti Billboardin listalla sijan 33. On esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, kuullaanko albumilla julkaistussa Til-kappaleen versiossa solistina Santigliaa vai varhaisempaa solistia Jansenia. Pitkäsoiton covereihin lukeutuvat näkemykset The Chiffonsin hitistä He's So Fine sekä alun perin vuonna 1937 elokuvassa Snow White and the Seven Dwarfs kuullusta kappaleesta Someday My Prince Will Come. Sitä vastoin The Angelsin seuraava albumi Halo to You ei noussut listoille lainkaan. Yhtye jätti Smash Recordsin vuonna 1964 ja solmi uuden levytyssopimuksen Congress Recordsin kanssa. Koska The Angels-nimen käyttöoikeudesta ilmeni eripuraa, yhtyeen nimeksi vaihtui The Halos. Peggy Santiglia jätti yhtyeen 60-luvun puolivälissä ja hänen paikkansa otti Toni Mason, joka ei omien sanojensa mukaan ollut levyttänyt Angie & The Chickelettesin kanssa. Yhtye julkaisi useita singlejä, joista yksikään ei noussut listoille. Mason lähti vuonna 1967 ja hänen paikkansa otti aikaisemmin The Pixies Threessä vaikuttanut Debra Swisher. Hän oli hiljattain levyttänyt ABC Paramount Recordsin alamerkin Boom Recordsin julkaiseman version Thank You and Good Nightista. Yhtye ryhtyi jälleen käyttämään nimeä The Angels ja julkaisi useampia singlejä RCA Recordsilla. Bernadette Carrol teki paluun yhtyeeseen ja hänestä tuli sen uusi leadvokalisti. The Angels esiintyi Dean Martin Showssa ennen vuoteen 1968 ajoittunutta hajoamistaan. Santiglia sekä Phyllis ja Barbara Allbut kokosivat rivinsä 70-luvun alussa, jolloin heiltä ilmestyi Polydor Recordsin julkaisemana yksi single. Phyllis Allbut ja Peggy Santiglia ovat jatkaneet esiintymisiä The Angelsin nimellä. Barbara Allbut täydensi ajoittain yhtyeen kokoonpanon. Bernadette Carroll menehtyi viides lokakuuta 2018 74 vuoden ikäisenä ja The Angelsin originaali leadvokalisti Linda Jansen 19. helmikuuta 2019 niin ikään 74-vuotiaana. Perustajajäsen Barbara "Bibbs" Allbut Brown edesmeni kymmenes heinäkuuta 2021 80 vuoden ikäisenä jättäen Phyllisin ja Peggyn viimeisiksi henkiin jääneiksi The Angelsin perustajajäseniksi. Vuonna 2005 The Angels pääsi lauluyhtyeiden Hall of Fameen.