Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittiheavyn edustajan merkkialbumi uudelleen levytettynä

Girlschool:Hit and Run Revisited

26. syyskuuta 2001 ilmestynyt Hit and Run Revisited on brittiläisen heavy/hardrockyhtye Girlschoolin 12. studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye versioi 30 vuotta myöhemmin uudelleen alun perin vuonna 1981 ilmestyneen klassikkoalbuminsa Hit and Run biisiaarteiston. Originaali Hit and Run -pitkäsoitto on yleisesti tunnustettu erääksi niin kutsutun New Wave of British Heavy Metallin kiistattomista merkkiteoksista ja sen kappaleet edustavat Girlschoolin omaa tuotantoa ZZ-Top-coveria Tush lukuun ottamatta. Vuonna 1981 ilmestynyt originaali Hit and Run oli Girlschoolin suurin menestysalbumi ja se saavutti brittilistalla viidennen sijan. Kirkkaimpiin pitkäsoiton klassikkokappaleisiin lukeutuvat sen nimibiisi sekä Come On Let's Go. Erityisesti albumin kakkospuolella on tarjottavanaan varsin laadukasta tuotantoa, sillä nimiraidan lisäksi myös kaikki muut sen kappaleet; Watch Your Step, Back to Start, Yeah Right ja Future Flash edustavat liki pitäen Girlschoolin klassikkotuotantoa. Hit and Run Revisitedin bonuskappaleisiin lukeutuvat alun perin Girlschoolin esikoisalbumilla Demolition julkaistu Demolition Boys sekä Hit and Runin nimiraita, joista jälkimmäinen on kyseisenä versiona duetto Warlock-yhtyeen solistin Doro Peschin kanssa. Hit and Run Revisitedin kansitaide on brittiläisen taiteilijan Adrian Chestermanin käsialaa. Hän on työstänyt lisäksi esimerkiksi Motörheadin vuonna 1979 ilmestyneen klassikkoalbumin Bomber kannen. Hit and Run Revisitedin levytti Girlschool-kokoonpano, johon solisti/rytmikitaristi Kim McAuliffen, rumpali Denise Dufortin ja basisti/solisti Enid Williamsin lisäksi kuului yhtyeen nykyinen soolokitaristi Jackie Chambers.

Tiistain tukeva:Merkittävä Memphis soulin edustaja

27. huhtikuuta 1947 syntynyt Ann Lee Peebles on yhdysvaltalainen soullaulajatar, joka saavutti kuuluisuutta Hi Recordsille 70-luvulla levyttämillään Memphis soulia edustaneilla albumeilllaan. Hänen tunnetuimmat singlemenestyksensä ovat I Can't Stand the Rain ja I'm Gonna Tear Your Playhouse Down. Niiden menestyneistä 80-luvulla levytetyistä coverversioista vastasivat Tina Turner ja Paul Young. Vuonna 2014 Peebles pääsi Memphis Music Hall of Fameen. Hän syntyi Kinlochissa, Missourissa. Ann oli 11-lapsisen perheen seitsemäs. Jo lapsena hän lauloi isänsä kirkon kuorossa ja perheensä jäsenistä koostuneessa Pebles-kuorossa, joka lämmitteli esimerkiksi Mahalia Jacksonia ja Soul Stirrersiä, jonka tunnetuin jäsen oli Sam Cooke. Lisäksi Peeblesin vaikuttivat Muddy Watersin, Aretha Franklinin ja Mary Wellsin kaltaiset artistit. Ann aloitti konsertoinnit St. Louisin clubeissa ja 60-luvun puolivälissä hän aloitti esiintymiset yhtyeenjohtaja Oliver Sainin revyyssä. Vuonna 1968 Peebles esiintyi Mephisissä trumpetisti ja yhtyeenjohtaja Gene Millerin kanssa. Tämä oli auttanut useita muusikoita, kuten myöhemmin Peeblesin levyillä soittaneiden Hi Rhythm Sectionin jäseniä. Miller esitteli Peeblesin Hi Recorsin tuottajalle Willie Mitchellille, joka tarjosi hänelle pian levytyssopimusta. Peeblesin ensimmäiset levytykset, Sainin kirjoittama Walk Away sekä Give Me Some Credit nousivat R&B listalle. Hänen debyyttialbuminsa This is Ann Peebles oli kaikkien hänen Hi Recordsille työstämiensä levytysten tavoin Millerin tuottama ja taustalla soittivat Hi Rhythm Section ja Memphis Horns. Vuonna 1970 levytetty näkemys seitsemän vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Little Willie Johnin kappaleesta Part Time Love saavutti R&-B-listalla seitsemännen sijan. Peebles aloitti yhteistyön Hi Recordsin laulunkirjoittajan Don Bryantin kanssa. Yksi ensimmäisistä yhteistyön hedelmistä oli vuonna 1971 ilmestynyt 99 Pounds. Kolme vuotta myöhemmin kaksikosta tuli myös aviopari. Peeblesin 70-luvun alun hitteihin lukeutuivat I Pity the Fool, Slipped, Tripped and Fell in Love, Breaking Up Somebody's Home, Somebody's On Your Case ja I'm Gonna Tear Your Playhouse Down. Peeblesin kyseisen aikakauden Hi Recordsilla julkaisemiin albumeihin lukeutuivat Straight from the Heart ja I Can't Stand the Rain. Jälkimmäisen nimikappale oli Peeblesin suurin singlemenestys. R&B-listalla se oli parhaimmillaan kuudentena ja nousi poplistalla sijalle 38. Hi Records lopetti toimintansa vuonna 1979. Peebles teki paluun musiikkibisnekseen kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumillaan Call Me. Se oli edelleen Millerin tuottama ja julkaistiin hänen Waylo-yhtiöllään. 90-luvulla Peebles julkaisi albumeita Rounder Recordsin alamerkillä Bullseye Recordsilla. Hän jatkoi esiintymisiä ja vuonna 2006 ilmestynyt albumi Brand New Classics sisälsi akustisia tulkintoja Peeblesin vanhoista kappaleista. Cyndi Lauperin kanssa Peebles versioi Rollin' and Tumblinin' Lauperin albumilla Memphis Blues. Peebles lopetti esiintymiset vuonna 2012. Hänen musiikkiaan ovat sämplänneet useat hip hop-artistit, kuten Missy Elliott ja Wutang-Clan.

Maanantain mainio:80-luvulla huippusuositun brittiyhtyeen debyytti

Duran Duran:Duran Duran

Uuden aallon yhtyeeksi alun perin luokitellun Duran Duranin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi kesäkuun puolivälissä 1981 EMI:n julkaisemana. Parhaimmillaan mainittu pitkäsoitto oli brittilistalla kolmantena. Se pysytteli listalla 118 viikon ajan ja saavutti platinalevyn joulukuussa 1982. Yhdysvalloissa Duranien debyytti ei ollut aluksi menestyksekäs. Siellä se julkaistiin uudelleen vuonna 1983, kun yhtyeen kakkosalbumi Rio oli noussut Billboardin listalla kymmenenneksi ja pysytellyt listoilla 87 viikon ajan. Duran Duranin esikoinen myi lopulta platinalevyksi myös Yhdysvalloissa kesäkuussa 1985. Yhtye demotti esikoisalbuminsa kappaleita AIR-studiossa vuonna 1980. Duran Duranin musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat esimerkiksi David Bowie, Roxy Music ja Chic. Duran Duran nauhoitti esikoisalbuminsa useissa eri studioissa Lontoossa joulukuussa 1980 Colin Thurstonin tuottamana. Joulukuussa kuvattiin myös musiikkivideot singlekappaleisiin Planet Earth ja Careless Memories. Mainitut pikkulevyt saavuttivat brittien singlelistalla sijat 12. ja 37. Kolmas single oli heinäkuussa 1981 julkaistu ja brittilistalla viidenneksi noussut Girls on Film. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Godley&Creme. Japanissa albumin 30 000 ensimmäisen kappaleen kylkiäisenä oli väriposteri. Duran Duranin esikoisalbumin originaalilla Yhdysvaltain-painoksella kappaleesta Planet Earth kuultiin ns. Night-versio ja koska kyseinen versio oli tavanomaista pidempi, albumin Yhdysvaltain-painokselta feidattiin kappale To the Shore. Huhtikuussa 1983 Yhdysvalloissa ilmestyneellä albumin uusintajulkaisulla kuultiin Planet Earthin originaali versio ja lisäksi mukana oli tuore singlekappale Is There Something I Should Know.  Maaliskuun lopussa 2010 Duranien debyytti ilmestyi remasteroituna kolmena erilaisena versiona. Kahden cd:n version bonuksena olivat joulukuussa 1980 nauhoitetut demot sekä Radio 1:n Peter Powellin ohjelmassa kesäkuussa 1981 taltioidut äänitykset. Kolmen cd:n versio sisälsi lisäksi dvd:n BBC-materiaalia sekä albumin kappaleista työstetyt musiikkivideot. 180-gramman vinyylin bonuksena oli 12-tuumainen sekä digitaalisesti ladattava BBC in Concert- livetaltiointi joulukuun 17:ltä päivältä 1981. Mainittu konsertti esitettiin 13. huhtikuuta 1982.

Sunnuntain extra:Ace Frehleyn Kissin jälkeinen yhtye

Frehley's Comet oli yhdysvaltalainen, aikaisemmin Kissin kitaristina vaikuttaneen Ace Frehleyn perustama ja johtama hardrockyhtye, joka julkaisi toiminta-aikanaan kaksi pitkäsoittoa ja yhden ep:n. Niiden jälkeen Frehley jätti yhtyeen ja julkaisi vuonna 1989 sooloalbuminsa Trouble Walkin'. Ennen Frehley's Cometia Ace oli vuonna 1978 julkaissut muiden Kissiläisten tavoin sooloalbuminsa. Hänen pitkäsoittonsa oli kyseisistä sooloista menestynein ja se muurasi peruskiviä Frehleyn soolouraa varten. Frehley jätti Kissin vuonna 1982. Hänellä oli mahdollisuus julkaista soolomateriaalia vasta vuonna 1985 menettämättä neljännestä Kiss-saatavista. Frehleyn soolotuotantoa varten kasatussa yhtyeessä soittivat hänen lisäkseen kitaristi Richie Scarlet, basisti John Regan ja rumpali Anton Fig. Ennen yhtyeen esikoisalbumin työstämistä Scarletin paikan otti sekä kitaraa että koskettimia soittanut Tod Howarth. Frehley's Cometia kaavailtiin aluksi ainoastaan Frehleyn seuraavan sooloalbumin nimeksi, mutta Frehley päätti hyödyntää sitä yhtyeensä nimenä soololevynsä julkaisemisen sijaan. Frehley's Cometin toisella albumilla Second Sighting Figin paikan rumpalina oli ottanut aikaisemmin muun muassa Eric Claptonin yhtyeessä soittanut Jamie Oldaker. Frehley's Comet julkaisi kaksi studioalbumia sekä neljä livebiisiä ja yhden studiossa nauhoitetun raidan sisältäneen livelevyn Live + 1. Vuonna 1989 ilmestynyt Trouble Walkin' oli Frehleyn sooloalbumi, jolla hänen lisäkseen musisoivat paluun tehnyt Richie Scarlet ja aikaisemmin Quiet Riotissa soittanut rumpali Sandy Slavin. Anton Fig ja Peter Criss soittivat kumpikin perkussioita kyseisellä albumilla ja solisteina sillä kuultiin esimerkiksi Crissiä ja Sebastian Bachia. Yhtye jatkoi toimintaansa 90-luvun puoliväliin saakka. Richie Scarlet oli mukana kokoonpanossa koko sen toiminta-ajan ja John Regan vuoteen 1992. Frehley teki paluun Kissiin vuonna 1996. Hän on jatkanut soolouraansa kokoonpanolla, jossa Richie Scarlet on mukana. Vuosiin 2017 ja 2018 ajoittui reunion-konsertteja kokoonpanolla Frehley, Tod Howarth, John Regan ja Anton Fig.

Lauantain pitkä:Brittiläisen hardrockyhtyeen keskeinen säveltäjä/kitaristi

23. huhtikuuta 1960 syntynyt ja kahdeksas tammikuuta 1991 edesmennyt Stephen Maynard Clark oli englantilaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti hardrockyhtye Def Leppardin soolokitaristina ja keskeisimpänä biisintekijänä. Clark menehtyi alkoholimyrkytykseen. Vuonna 2007 hän saavutti yhdennentoista sijan Classic Rock -lehden sadan villeimmän kitarasankarin listalla. Clark syntyi ja varttui Hillsboroughissa, eteläisessä Yorkshiressa Sheffieldin esikaupunkialueella. Hän osoitti kiinnostusta musiikkia kohtaan jo nuorena ja osallistui kuusivuotiaana Cliff Richardin ja The Shadowsin konserttiin. Ensimmäisen kitaransa Clark sai 11-vuotiaana. Hän ehti opiskella vuoden klassisen kitaran soittoa ennen kuin kuuli Led Zeppeliniä ystävänsä kotona. Koulusta päästyään Clarken ensimmäinen työpaikka oli insinöörifirma nimeltä GEC Traction, jossa hän työskenteli sorvaajana. Clark oli suorittanut kolme vuotta nelivuotisesta harjoittelustaan, kun Def Leppard solmi levytyssopimuksen Phonogram Recordsin kanssa. Ennen liittymistään Def Leppardiin vuonna 1978 Clark soitti Sheffieldissä covereita yhtyeessä Electric Chicken. Näihin aikoihin hän tapasi teknisessä koulussa Def Leppardin alkuperäisen kitaristin ja perustajajäsenen Pete Willisin. Tämä löysi Clarkin lukemasta kitarakirjaa ja kun selvisi, että Clark soitti, Willis pyysi tätä koesoittoon Def Leppardille. Yhtye oli nimittäin aikeissa täydentää kokoonpanoaan toisella kitaristilla. Clark ei ilmaantunut paikalle, mutta Willis ja Leppardin solisti Joe Elliott törmäsivät häneen Judas Priestin keikalla ja Willis toisti kutsunsa. Tammikuussa 1978 Clark saapui Def Leppardin treenitilaan ja lunasti paikkansa yhtyeessä soittamalla Lynyrd Skynyrdin Free Birdin ilman muuta säestystä. Def Leppardissa vaikutusaikanaan Clark sävelsi 90 % yhtyeen musiikista. Hän jakoi soolokitaraosuudet Willisin kanssa ja sai lempinimen riffimestari. Pyromania-albumin äänitysten loppuvaiheessa Willis sai lähteä hänen paikkansa ottaneen Phil Collenin tieltä. Clark ja Collen muodostivat rytmi- ja soolokitaroinnin välillä vaihdelleen kitaristikaksikon.  Molemmat saattoivat soittaa sooloa tai rytmiä samassa kappaleessa. Clarkin ja Collenin erilaiset musiikilliset taustat vaikuttivat heidän ainutlaatuiseen kitaristisuhteeseensa. Clark osasi musiikin teorian ja hänen keskeisin vaikuttajansa oli Led Zeppelinin Jimmy Page. Collen oli kitaransoiton osalta itseoppinut ja kehitti nopean pikkaustekniikkansa kuuntelemalla Al Di Meolaa ja jazzkitaristeja. Clark soitti ensisijaisesti Gibson-kitaroita, mutta silloin tällöin myös Fender Stratocastereita esimerkiksi eräässä vuoden 1987 albumin Hysteria suurimmista hiteistä Love Bites niiden ainutlaatuisen soundin vuoksi. Kitaroiden osalta Clark mainitsi olleensa traditionalisti. Kuollessaan hän omisti noin 75 kitaraa. Vaikka Clarkin nimi mainittiin useissa Def Leppardin vuonna 1992 ilmestyneen albumin Adrnenalize biisintekokrediiteissä, hän ei juurikaan ehtinyt osallistua kyseisen pitkäsoiton levytykseen. Clarkin ja Collenin yhteistyötä albumilla edustaa kappale White Lightning. Def Leppardin suosio oli suurimmillaan Clarkin yhtyeessä vaikuttamisen aikana. Kuollessaan Clark oli puolen vuoden virkavapaalla Def Leppardista.Hän menehtyi 30-vuotiaana. Clarkin veren alkoholipitoisuus oli huomattava ja lisäksi hänen verestään löydettiin morfiimia. Clark haudattiin Wisewoodin hautausmaalle Sheffieldin Loxleyssä. Tesla oli soittanut Def Leppardin lämmittelijänä Hysteria-kiertueella ja vuoden 1991 albumilleen Psychotic Supper yhtye levytti Clarkille omistetun kappaleen Song & Emotion (To Our Friend, Steve 'Steamin' Clark.)

Perjantain pohjat:Kaikkien aikojen suosituin naisyhtyeen työstämä albumi

TLC:CrazySexyCool

Marraskuun puolivälissä 1994 LaFace Recordsin julkaisemana ilmestynyt CrazySexyCool on TLC-yhtyeen toinen studioalbumi. Kahta vuotta aikaisemmin julkaistu yhtyeen esikoispitkäsoitto Ooooooohhh On the TLC Tip oli saavuttanut jo sekä kaupallista menestystä että kriitikoiden suosiota. Kakkosalbumin nauhoitukset saatiin viimeistellyiksi syyskuussa 1994, sillä TLC:n jäsenillä; erityisesti Lisa "Left Eye" Lopesilla oli omat henkilökohtaiset kamppailunsa. Kakkoslevyllään TLC teki jälleen yhteistyötä tuottajien Dallas Austinin, Kenneth Edmondsin ja Jermaine Duprin kanssa. Muihin yhteistyökumppaneihin lukeutuivat Organized Noise ja Chucky Thompson. Sean Combsia saadaan kiittää albumin hip hop soul-soundista. Lyriikoidensa osalta Crazy SexyCoolia voi pitää irtiottona TLC:n esikoisalbumista. Pitkäsoitto nousi Billboardin listalla parhaimmillaan kolmanneksi, mutta pysytteli listalla reilun kahden vuoden ajan. Maailmanlaajuisesti albumia on myyty kaikkiaan yli 14 miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä kaikkien aikojen suositumman naisyhtyeen työstämän albumin. CrazySexyCool pääsi mukaan Rolling Stonen laatimalle 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalle sekä teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2008 Entertainment Weekly listasi albumin uudeksi klassikoksi. Billboard listasi mainitun pitkäsoiton seitsemänneksi parhaaksi timanttia myyneeksi albumiksi. CrazySexyCool-albumin neljä singleä nousivat kaikki viiden suosituimman joukkoon. Creep ja Waterfalls, joista jälkimmäinen on TLC:n kappaleista suosituin, nousivat listakärkeen.  Waterfalls pysyi ykkössijalla seitsemän viikon ajan. Albumilta julkaistuista singlekappaleista Red Light Special oli parhaimmillaan toisena ja Diggin' on You viidentenä.

Torstain terävä:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen 90-luvun puolivälin menestysalbumi

Faith No More:King for a Day, Fool for a Lifetime

28. maaliskuuta 1995 Slash ja Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt King for a Day, Fool for a Lifetime on San Franciscosta kotoisin olevan Faith No More-yhtyeen viides studioalbumi. Samalla se on yhtyeen ensimmäinen ilman pitkäaikaista kitaristiaan Jim Martinia työstetty pitkäsoitto. Tyylikirjoltaan kyseessä oli  Faith No Moren siihenastista heavyvaikutteista tuotantoa monipuolisempi albumi. King for a Day, Fool for a Lifetimelta poimittiin kolme singlemenestystä:Digging the Grave, Ricochet sekä Evidence. Martinin lähdön jälkeen albumilla kuultiin Trey Spruangen kitarointia. Hän oli vaikuttanut myös yhtyeessä Mr. Bungle solisti Mike Pattonin kanssa. Albumin tuotantoprosessia hidasti yhtyeen kokema auto-onnettomuus sekä kosketinsoittaja Roddy Bottumin poissaolo. Viimeksi mainittuun olivat vaikuttaneet sekä hänen isänsä että Kurt Cobainin kuolemat. Cobainin vaimo oli Bottumin läheinen ystävä. King for a Day, Fool for a Lifetimea promonneella kiertueella Spruangen tilalla kitaroi aikaisemmin Faith No Moren roudarina toiminut Dean Menta. Spruange konsertoi Faith No Moren kanssa marraskuussa 2011. Tuolloin hän soitti koko kyseisen albumin Chilessä heitetyllä keikalla. Monipuolisen tyylinsä vuoksi King for a Day, Fool for a Lifetime sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton. Albumin kaksi ensimmäistä singleä olivat tyylillisesti lähempänä Faith No Moren heavyvaikutteista soitantaa Evidencen hyödyntäessä elementtejä funkista ja jazzista. King for a Day, Fool for a Lifetime nauhoitettiin New Yorkissa, Woodstockin Bearsville-studioilla. Kirjoitus ja treenaaminen albumia varten kesti kahdeksasta yhdeksään kuukautta, mutta mainittuna aikana Martinille löydettiin myös korvaaja. Albumin nauhoitukset kestivät kolme kuukautta ja se työstettiin yhtyeelle uuden tuottajan Andy Wallacen kanssa. Aikaisemmin  hän oli työskennellyt Sonic Youthin, Nirvanan ja Slayerin kanssa. Albumin ja siltä julkaistujen singlejen kansitaiteena yhtye hyödynsi Eric Drookerin graafista novellia Flood. Pitkäsoittoa oli edeltänyt helmikuun lopussa 1995 ilmestynyt single Digging the Grave, joka nousi Britanniassa sijalle 16. ja Australiassa neljää sijaa ylemmäksi. Ricochet ja Evidence julkaistiin kumpikin singleformaatissa toukokuussa 1995. Niistä ensin mainittu saavutti Britanniassa sijan 27. ja jälkimmäinen saarivaltakunnassa sijan 32. ja Australiassa sijan 27. Singlejen b-puolilla julkaistiin coverbiisejä, joista veikein lienee The Bee Gees-laina  I Started A Joke, joka julkaistiin Digging the Graven kakkosbiisinä. Pitkäsoittoa varten nauhoitettiin 20 kappaletta, joista 14 päätyi varsinaiselle albumille. Vaikka King for a Day, Fool for a Lifetime saavutti ristiriitaiset arvostelut, oli arvioiden joukossa myös varsin positiivissävytteisiä. Esimerkiksi Allmusiciin kirjoittaneen Greg Praton mukaan kyseessä oli eräs Faith No Moren aliarvostetuista albumeista. Los Angeles Daily Newsiin kirjoittaneen Bruce Warrenin mielestä yhtye kuulosti viimeistellymmältä kuin koskaan ja The Buffalo Newsin Jan Brady kuvasi Digging the Gravea voimapopin mestariteokseksi. Vuonna 2016 Metal Hammer valitsi King for A Day, Fool for a Lifetimen kymmenen essentiaalisen alternative-metal-albuminsa listalleen. Kaksi viikkoa ennen virallista julkaisuaan albumista julkaistiin 10 000 kappaleen rajoitettuna painoksena tuplavinyyliversio.

Keskiviikon klassikko:Punkin kummisedän 40-vuotias merkkialbumi

Iggy Pop:New Values

Huhtikuussa 1979 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt New Values on Iggy Popin kolmas studioalbumi ja vuonna 1977 ilmestyneen Popin ja James Williamsonin yhteisen albumin Kill City jälkeen Iggyn ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen David Bowie ei osallistunut. Williamsonin lisäksi albumi merkitsi Popin yhteistyötä myös multi-instrumentalisti Scott Thurstonin kanssa. Aikaisemmin hän oli toiminut The Stoogesin livepianistina. Thurston oli kitaristina kaikilla New Valuesin raidoilla kappaletta Don't Look Down lukuun ottamatta.  Mainittu raita edusti myös Popin ja Williamsonin yhteistyötä. Thurstonin kanssa Pop oli sitä vastoin kirjoittanut viisi pitkäsoiton kappaleista. Kriitikoiden keskuudessa New Values saavutti myönteisen vastaanoton, mutta Billboardin albumilistalla pitkäsoitto joutui tyytymään sijaan 180. New Musical Expressiin kirjoittaneen Paul Morleyn mukaan albumi yhdisti Osterbergin ajattelijana ja Iggyn esiintyjänä yhdistelmän ollessa positiivinen. PopMattersin Charlotte Robinsonin mielestä albumin tasapainoiset vastakohtaisuudet tekivät siitä onnistuneen.  Musiikkivideot työstettiin New Valuesin kappaleisiin I'm Bored ja Five Foot One. David Bowie versioi Don't Look Downin vuonna 1984 ilmestyneelle albumilleen Tonight ja hyödynsi sitä lyhytelokuvansa Jazzin' with Blue Jean alku- ja loppuotsikoiden aikana. Pixies-yhtyeen johtohahmo Frank Black on nimennyt New Valuesin kuuluvaksi suosikkilevyihinsä. Australialainen psykedeelinen rockyhtye The Church on versioinut The Endless Sean vuonna 1999 ilmestyneelle coveralbumilleen A Box of Birds. Kotimaassa Ratsian Jäljet-albumin aikainen kokoonpano soitti kyseistä kappaletta keikoillaan.

Tiistain tukeva:Jethro Tullin originaalibasisti ja muutakin

23. huhtikuuta 1947 syntynyt ja 28. elokuuta 2014 edesmennyt Glenn Douglas Barnard Cornick oli brittiläinen basisti, joka identifioituu ensisijaisesti Jethro Tullin originaalibasistiksi. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli clubeissa ja pubeissa rockcovereita soittanut The Executives. Seuraavaksi vuorossa oli soulyhtye John Evan Smash, jonka jäsenistöön kuuluivat myös Ian Anderson ja Mick Abrahams. Jethro Tullin originaalikokoonpanon täydensi rumpali Clive Bunker, joka oli Cornickin ystävä. Jethro Tullin jäsenenä Cornick vaikutti loppuvuodesta 1967 vuoden 1970 loppuun. Hän oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla; pitkäsoitoilla This Was, Stand Up ja Benefit. Sovittajana Cornickin osuus oli keskeinen ja hänellä oli taustallaan myös musiikillista koulutusta. Yksi harvoista Cornickin taltioiduista live-esiintymisistä Tullin riveissä oli vuoden 1970 Isle of Wightin keikka, joka julkaistiin vuonna 2004. Jätettyään Jethro Tullin Cornick oli studiomuusikkona Leigh Stephensin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla And a Cast of Thousands. Samana vuonna Cornick perusti yhtyeen Wild Turkey kitaristien Graham Williams ja Alan Lewis, rumpali John Weathersin ja solisti Gary Pickford-Hopkinsin kanssa. Weathers ja Williams liittyivät kuitenkin Graham Bondin Magick-yhtyeeseen ennen kuin Wild Turkey ehti levyttää mitään. Heidän paikkansa ottivat kitaristi/solisti Jon Blackmore ja aikaisemmin Man-yhtyeessä soittanut rumpali Jeff Jones. Wild Turkey julkaisi albumit Battle Hymn ja Turkey ennen toimintansa loppumista. Seuraavaksi Gornick liittyi saksalaiseen yhtyeeseen Karthago. Sen kanssa hän levytti albumin Rock N' Roll Testament ennen muuttoaan Los Angelesiin. Siellä hän perusti yhtyeen Paris aikaisemmin Fleetwood Macissä kitaroineen Bob Telschin ja rumpali Tom Mooneyn kanssa. Yhtyeen nimikkoalbumi ilmestyi 70-luvun puolivälissä. Mooneyn paikan otti Hunt Sales ja kyseinen kokoonpano levytti Parisin toisen, vuonna 1976 ilmestyneen albumin Big Thorne, 2061. Paris lopetti toimintansa vuonna 1977. Vuonna 1996 Cornick otti osaa Jethro Tull-tribuuttiin To Cry You a Song-A Collection of Tull Tales. Bunkerin, Abrahamsin ja Dave Peggin kanssa hän soitti kappaleilla Nothing is Easy, To Cry You a Song, A New Day Yesterday, Teacher ja Living in the Past. Lisäksi levytykseen osallistuivat esimerkiksi John Wetton, Glenn Hughes ja Keith Emerson. 2000-luvun alussa Wild Turkeylta julkaistiin livealbumit Final Performance ja Live in Edinburgh. Vuonna 2006 ilmestyi yhtyeen neljäs studioalbumi You and Me in the Jungle. Se työstettiin kokoonpanolla, jossa olivat Cornickin lisäksi mukana Pickford-Hopkins, Dyche ja Gurl. Lineupin täydentäneet Clive Bunker, kitaristi Graham Williams ja perkussionisti John Weathers olivat kaikki soittaneet aikaisemmin Bunkerin kanssa. Cornick menehtyi sydänkohtaukseen Havaijilla. Hänen kuolemansa huomioitiin esimerkiksi Rolling Stonessa. Ian Anderson teki tribuutin yhtyetoverilleen sen kotisivulla ja myös Jethro Tullin pitkäaikainen kitaristi Martin Barre esitti suruvalittelunsa. 

Maanantain mainio:Rönsyilevä Ellips

Haloo Helsinki-yhtyeen Elisa Tiilikaisen sooloprojektiksi luonnehditun Ellips-yhtyeen Kuopion ja Jyväskylän esiintymisten jälkeen järjestyksessään kolmannen konsertin estradina oli Joensuun Kerubi. Keikkaa ei ollut myyty etukäteen loppuun, mutta se soitettiin lähes täydelle salille. Illan dramaturgian muodosti kokonaisuudessaan kuultu Yhden naisen hautajaiset-albumi ja joukko tyylitajuisesti valittuja lainakappaleita. Timo Kämäräisen kitaroinnin osalta esimerkiksi Jethro Tullia muistuttava Leijona ja kaksoisliekki käynnisti keikan iskevästi ja innostavasti. Kolera-allas edusti iskelmällisempää tuotantoa, mutta sitä seurasi kolmen varsin laadukkaan balladikappaleen, eli Kukkapuron, tyylitajuisesti paisuttelevan Lasitytön ja melankolisuudessaan liki pitäen traagisen Lintu, joka lensi ikkunaan -kappaleen muodostama jakso. Onnistuneesti tunnelmasta toiseen siirryttiin veikeän Kotiteatterijärjestelmä -kappaleen siivittämänä. Seuraavaksi tarjolla olivat varsinaisen setin covervalinnat, jotka kohdistuivat Muskan debyyttilevytykseen Kirjoita postikorttiin, joka itsessään on laina Shocking Bluen ohjelmistosta  sekä Juice Leskinen Slamin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvaan poimintaan Myrkytyksen oireet. Ellipsin esikoisalbumin tuotantoon palattiin nimensä veroisen Magnum Opuksen, myös yleisönlaulatusta lopussaan hyödyntäneen Maailma on rikki -hitin ja jälleen varsin tummissa sävyissä kulkeneen Keuhkoahtauman myötä. Ensimmäisenä encorena Elli esitti Timo Kämäräisen akustisen kitaroinnin säestämänä Juice & Mikko -albumin ydintuotantoon lukeutuvan kultahipun Klovni heittää veivin. Wigwamin  varhaisesta hitistä Luulosairas kuultiin varsin vallaton tulkinta ja ensimmäisen encoreosuuden päätti Yhden naisen hautajaisten todellista voimalatausta tarjonnut Kyykäärmeen valtatie. Jälkimmäisen encoreosuuden muodosti yksin ärhäkästi versioitu Muskan Paha tyttö, eli suomennos Nazarethin Bad Bad Boysta. Sen aikana Ellille löydettiin yleisöstä duettokumppani, jonka osuudet kuulostivat siinä määrin vakuuttavilta, että kyseessä ei mitä ilmeisimmin ollut ex tempore-juttu. Huippumuusikoista kasatun Ellipsin soittajisto (Kämäräisen lisäksi rumpali Sami Kuoppamäki, aikaisemmin HIM:istä tuttu kosketinsoittaja Janne Puurtinen, basisti Juho Kanervo ja ennen muuta Saimaa-yhtyeestä tuttu puhaltaja Markus Pajakkala) osoitti erinomaista ja inspiroitunutta työskentelyä Ellin itse vakuuttaessa niin lavaesiintyjänä kuin vokaalisuorituksissaan.

Ellips Joensuun Kerubissa 20. huhtikuuta 2019.

Sunnuntain extra:Erään kaikkien aikojen brittiyhtyeen joutsenlaulualbumi

Humble Pie:Go for the Throat

Kesäkuussa 1981 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt Go for the Throat on brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien joutsenlauluksi jäänyt albumi. Samalla se on yhtyeen pitkäsoitoista toinen, joka on työstetty kokoonpanolla, johon solisti/kitaristi Steve Marriottin ja rumpali Jerry Shirleyn lisäksi kuuluivat yhdysvaltalainen basisti Antohony "Sooty" Jones sekä aikaisemmin The Jeff Beck Groupissa vaikuttanut kitaristi/solisti Bobby Tench. Lisäksi mukana olivat aitoa R&B-tunnelmaa osaltaan mukanaan tuoneet taustavokalistit Marge Raymond, Dana Kral ja Robin Beck. Singleformaatissa albumilta julkaistiin uusi näkemys Small Facesin loppuvuodesta 1967 ilmestyneestä klassisesta singlehitistä Tin Soldier. Sen b-puolella oli Marriottin ja Tenchin yhteistyötä edustava ja kertosäkeensä osalta hienoisesti Humble Pien edeltäneen albumin On to Victory singlemenestystä Fool for a Pretty Face muistuttava Go for the Throatin nimikappale. Pikkulevyn sijoitus Billboardin listalla oli 58. Itse Go for the Throat -pitkäsoitto sijoittui albumilistalla parhaimmillaan kahta sijaa alemmaksi. Pitkäsoiton covertuotantoa edustavat sen avaava rivakka näkemys Elvis Presleyn All Shook Upista, Richard Supan käsialaa oleva ärhäkkä Restless Blood  sekä pitkäsoiton päättävä, pätevästi versioitu, maittavaa urkutyöskentelyä sisältävä Aerosmith-cover Chip Away the Stone. Säyseästä pianointrostaan viriiliksi rockkappaleeksi kehittyvä ja Marriottin käsialaa oleva Teenage Anxiety lukeutuu albumin parhaaseen antiin.  Marriottin yhdessä Shirleyn kanssa työstämä Keep It on the Island jatkaa rockpainotteisesti svengaten ja onnistuneella taustavokalisoinnilla kokonaisuutta rikastaen. Driver kiristää tahtia edustaen tiukkuudessaan ja Marriottin raaoissa vokaalisuorituksissa lähes hardrockia. Marriottin ja Shirleyn työstämä Lotte and the Charocal Queen löytää kaivattavan svengaavan ytimensä. Humble Pie konsertoi Go for the Throat- albumin tiimoilta, mutta Marriottin sairastuttua loput konsertit jouduttiin perumaan. Pian tämän jälkeen Humble Pie sai lähteä Atco Recordsilta ja yhtye lopetti toimintansa pian tämän jälkeen.

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalainen lauluyhtye

Sha Na Na on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka otti nimensä The Silhouettes-yhtyeen vuonna 1957 ilmestyneestä hittikappaleesta Get a Job. Tyylillisesti yhtye sekä teki kunniaa että parodioi 50-luvun rockia. Vuosien 1977 ja 1981 välillä yhtyeellä oli myös oma varietee-ohjelmansa tv:ssä. Sha Na Nan nykyisessä kokoonpanossa on mukana kaksi yhtyeen originaalijäsentä, eli Donny York ja Jocco Marcellino sekä pitkäaikaisiin jäseniin lukeutuva Screamin' Scott Simon, joka liittyi yhtyeeseen sen esiinnyttyä Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Sha Na Nan nykyisen lineupin täydentävät basisti Tim Butler, kitaristi Randy Hill ja saksofonisti Michael Brown. Yhtye aloitti uransa Columbian yliopistossa accapellayhtyeenä nimellä The Kingsmen. Nimenvaihdos oli ilmeinen, sillä olemassa oli myös samanniminen garagerockyhtye, joka oli saavuttanut hitin versiollaan Louie Louiesta. Sha Na Na löi itsensä läpi 90-minuuttisella setillään Woodstockissa, jossa yhtye esiintyi ennen Jimi Hendrixiä. Vuosien 1969 ja 1971 välillä yhtye esiintyi Fillmore Westissä ja Fillmore Eastissä lämmitellen esimerkiksi Grateful Deadia, Mothers of Inventionia ja The Kinksiä. Sha Na Nan siirtyessä pääesiintyjäksi yhtyettä lämmitteli esimerkiksi uransa alkutaipaleeella ollut Bruce Springsteen. Vuonna 1972 Sha Na Na oli yksi neljästä yhtyeestä, jotka John Lennon ja Yoko Ono kutsuivat esiintymään New Yorkin Madison Square Gardeniin. Sha Na Na oli myös mukana vuonna 1978 valmistuneessa elokuvassa Grease. Vuosien 1977 ja 1981 välillä Sha Na Nalla oli tv:ssä oma nimikko-ohjelmansa, jossa vierailivat esimerkiksi James Brown, Ramones, Chuck Berry, Little Richard, Bo Diddley, The Ronettes ja Chubby Checker. Sha Na Na:n originaalikokoonpanossa oli 12 jäsentä. Puhtaasti yhtyeen roolissa Sha Na Na esiintyi Woodstock-elokuvan lisäksi Festival Expressissä. Yhtyeen perustajajäsen Robert Leonard on nykyisin kielitieteen professori Hofstran yliopistossa. Originaalikitaristi Henry Gross siirtyi sooloartistiksi ja saavutti vuonna 1976 singlehitin kappaleella Shannon. Perustajajäseniin kuulunut Alan Cooper siirtyi akateemiselle uralle. Yhtyeen originaali rytmikitaristi Elliot Cahn toimi myöhemmin Green Dayn ensimmäisenä managerina. Sha Na Nan originaaleihin solisteihin lukeutuneesta Frederick Greenestä tuli lakimies. Dave Garret pyöritti 70-luvulla Long Islandilla musiikkivahvistinyhtiötä. Nykyisin hän vaikuttaa New Yorkissa liikemiehenä. 

Perjantain pohjat:Alan Pricen varhaistuotanto yksissä kansissa

Alan Price Set:Twice the Price- The Decca Recordings

Triplacd Twice the Price pitää kattavasti sisällään Alan Price Setin Decca Recordsille levyttämän tuotannon. Sen ensimmäinen cd sisältää alun perin vuonna 1966 ilmestyneen ja pelkästään covereista koostuvan albumin The Price to Play. Sen avaa erinomainen kappaleista Barefootin', Let's Go Baby ja Land of 1000 Dances koostuva medley. Blueskapale Goin' Down Slow ja Hi-Lili Hi-Lo ovat kuuluneet pitkään Pricen keikkaohjelmistoon. Tiukat sovitukset tekevät I Can't Turn You Loosen kaltaisesta, lähes standardista soulkappaleesta kiinnostavaa kuunneltavaa. Kakkoslevy sisältää Alan Price Setin kakkospitkäsoiton The Price on His Head. Toisin kuin edeltäjänsä, se sisältää myös Pricen omia sävellyksiä. The House That Jack Built nousi singlelistalla neljänneksi ja muuta omaa tuotantoa mainitulla albumilla edustavat kappaleet A Grim Fairy Tale ja She's Got Another Pair of Shoes. Tuossa vaiheessa Price oli löytänyt kalifornialaisen singer/songwriterin Randy Newmanin musiikin ja albumin 13:sta raidasta aina seitsemän edustaa coverversioita hänen tuotannostaan. Simon Smith and His Amazing Dancing Bearin menestyneen version ansiosta Price esitteli Newmanin lauluntekijänä brittiläiselle yleisölle. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat myös näkemykset kappaleista So Long Dad ja Tickle Me. Kolmas cd sisältää Alan Pricen Decca Recordsille levyttämän singletuotannnon. Tyylillisesti sitä voi pitää varsin monipuolisena huippuhetkinään esimerkiksi Bacharachin säveltämä Any Day Now, myös The Animalsin ohjelmistosta Pricen yhtyeestä lähdön jälkeen löytyvä Screaming Jay Hawkinsin I Put a Spell on You sekä Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva Yours Until Tomorrow. Nopeatempoinen näkemys kappaleesta Falling in Love Again päättää kiinnostavan kokoelman vakuuttavasti. Pricen singlekappaleiden tyylillisen laaja-alaisuuden perusteella hän lienee todella ollut metsästämässä itselleen singlemenestystä.

Torstain terävä:Merkittävä skotlantilaisyhtye

Stealer's Wheel oli Paisleyssa, Skotlannissa vuonna 1972 toimintansa aloittanut folkrock/rockyhtye. Sen perustivat koulutoverit Gerry Rafferty ja  Joe Egan. Kokoonpanon täydensivät Roger Brown, Rab Noakes ja Ian Campbell. Mainittu Stealer's Wheelin kokoonpano toimi ainoastaan muutaman kuukauden ajan ja viimeksi mainitun kolmikon korvasivat pian Paul Pilnidck, Tony Williams ja Rob Coombes. Kyseisellä lineupilla Stealer's Wheel solmi levytyssopimuksen A&M Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi lokakuussa 1972 ja pitkäsoiton tuotannosta vastasivat merkittävät biisintekijät Jerry Leiber ja Mike Stoller. Yhtyeen suurin hitti oli kyseiseltä albumilta poimittu Stuck in the Middle with You. Stealer's Wheelin debyytti saavutti Billboardin albumilistalla sijan 50. ja marraskuun seitsemäntenä sen ilmestymisvuonna yhtye esitti BBC 2:n ohjelmassa Old Grey Whistle Testissä kappaleet I Get By ja Late Again. Albumin ilmestymisen aikaan Rafferty oli jättänyt yhtyeen ja hänen paikkansa kiertueella otti Luther Grosvenor. Vastaavasti Tony Williamsin yhtyeen basistina korvasi De LisleHarper. Stuck in the Middle with You nousi brittilistalla kahdeksanneksi ja Billboardilla kahta sijaa ylemmäksi. Yli miljoonan kappaleen myynnillään single saavutti kultalevyn. Myös debyytttialbumi menestyi hyvin ja Rafferty teki paluun yhtyeeseen. Grosvenor, Coombes, Pilnick ja Harper sitä vastoin jättivät yhtyeen. Stealer's Wheelistä tuli virallisesti duo, jossa vieraili kitaristeja, basisteja ja rumpaleita. Loppuvuodesta 1973 ilmestynyt single Everyone's Agreed That Everything Will Turn Out Fine oli pieni hitti ja seuraavana vuonna julkaistu pikkulevy Star oli top 30 -menestys Atlantin molemmin puolin. Vuonna 1973 ilmestyneellä Stealer's Wheelin kakkosalbumilla Ferguslie Park Raffertya ja Egania säesti yhdeksän muusikkoa. Pitkäsoitto nousi Hot 200-listan loppupäähän ja oli kaupallisessa mielessä pettymys. Yhtye lopetti toimintansa 70-luvun puolivälissä, jolloin siltä julkaistiin albumi Right Or Wrong. Vuonna 1978 A&M julkaisi Stealer's Wheeliltä kokoelma-albumin Gerry Rafferty And Joe Egan – Stuck In The Middle With You (The Best Of Stealers Wheel). Vuonna 1990 ilmestyi yhtyeen toinen Best of -kokoelma. Kahta vuotta myöhemmin Quentin Tarantino hyödynsi Stuck in the Middle with Youta esikoiselokuvansa Reservoir Dogs soundtrackillä. Stealer's Wheelin kaikki kolme albumia olivat olleet vaikeasti saatavilla, mutta vuosina 2004 ja 2005 Cherry Redin itsenäinen levy-yhtiö Lemon Recordings julkaisi ne uudelleen. Tony Williamsin saatua yhteydenoton ITunesista ja Kalifornian K-Teliltä Tony Williams kasasi Stealer's Wheelin uudelleen vuonna 2008 Rod Coombesin ja Paul Pilnickin kanssa. Lisäksi mukaan tuli läheinen ystävä, biisintekijä Tony Mitchell. Kyseisen vuoden marraskuussa kuvattiin musiikkivideo Stuck in the Middle with Youn uuteen versioon ja työn alla oli myös uusia kappaleita, mutta Stealer's Wheel lopetti toimintansa uudelleen. Gerry Rafferty menehtyi neljäs tammikuuta 2011. Vuonna 2016 itsenäinen levy-yhtiö Intervention Records julkaisi Stealer's Wheelin esikoisalbumin ja Ferguslie Parkin uudelleen 180 gramman vinyyliversioina.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän yhdysvaltalaisen hardrockin edustajan kolmas konserttitaltiointi

Mountain:Twin Peaks

Helmikuussa 1974 Columbia ja Windfall Recorsin julkaisemana ilmestynyt tupla-albumi Twin Peaks on varhaisen yhdysvaltalaisen hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Mountain-yhtyeen toinen livealbumi, joka sisältää nauhoituksia Osakan Koseinenkin Hallissa 30. elokuuta 1973 soitetusta konsertista. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi yhtyeen basisti ja toinen vokalisti Felix Pappalardi ja kansitaiteesta hänen vaimonsa ja yhteistyökumppaninsa Gail Collins. Kyseessä oli Mountainin ensimmäinen albumijulkaisu vuoden kestäneen hiljaiselon jälkeen. Hieman ennen toimintansa väliaikaista loppumista Mountain oli julkaissut ensimmäisen konserttitaltiointinsa Live:The Road Goes Ever On. Kesään 1972 ajoittuneen hajoamisensa jälkeen Mountain palasi seuraavana vuonna line-upilla, johon Pappalardin ja kitaristi/solisti Leslie Westin lisäksi kuuluivat kitaristi/kosketinsoittaja Bob Mann ja rumpali Allan Schwartzberg. Japanin-kiertueen, jolta myös Twin Peaks taltioitiin, jälkeen Mountainin pitkäaikainen rumpali Corky Laing teki paluun yhtyeen riveihin. Lisäksi Mountainin kokoonpanoa täydennettiin kakkoskitaristi Dave Perryllä. Twin Peaksin paras listasijoitus Billboardin listalla oli 142. ja listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan kahdeksan. Kyseessä on ainoa Mountainin albumi, jonka työstämiseen Mann ja Schwartzberg osallistuivat. US Cashboxin listalla pitkäsoiton sijoitus oli aavistuksen parempi, eli 138. Kappalevalintojensa osalta Twin Peaks sisältää odotuksenmukaisesti Mountainin tuotannon legendaarisimpia paloja. Mukana ovat Jack Brucen ja Pete Brownin käsialaa oleva Theme of an Imaginary Western, Chuck Berry-cover Roll Over Beethoven sekä omaa tuotantoa edustavat Never in My Life, Blood of the Sun, Crossroader, singleformaatissa menestynyt Missisippi Queen sekä yli puolituntinen jamitteluversio yhtyeen toisen studioalbumin Nantucket Sleighride nimikappaleesta. Arvostelujen mukaan Twin Peaksillä oli tarjottavanaan sekä Mountainin musiikillisen ilmaisun onnistuneimmat että vähemmän mairittelevat ominaisuudet.

Tiistain tukeva:Black Crowesin kitaristi ja paljon muuta

13. maaliskuuta 1966 syntynyt Marc Ford on yhdysvaltalainen rock/blueskitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Black Crowesissa. Lisäksi hän on johtanut omia yhtyeitään, joihin lukeutuvat Burning Tree, Marc Ford &The Neptune Blues Club, Jefferson Steelflex, Fuzz Machine sekä Marc Ford & The Sinners. Fordin nykyisessä yhtyeessä Magpie Salutessa vaikuttaa myös useampia muita aikaisemmin Black Crowesiin kuuluneita muusikoita. Long Beachissa syntynyt Ford aloitti soittamisen 80-luvun alkupuolella Los Angelesin seudulla yhtyeessä Citadel Ltd & The Head. Vuonna 1984 hän oli mukana Jack Grishamin Cathedral of Souls-yhtyeen samannimisellä ep:llä. Hän kuului losangelesilaisen projektiyhtyeen Stronzon jäsenistöön. Yhtyeessä olivat lisäksi mukana Jetboy-yhtyeen Mickey Finn ja Sami Yaffa. Vuonna 1988 Ford oli kitaristina Michael Monroen Scream-clubilla soittamassa konsertissa, joka oli Monroen debyyttikeikka LA:ssa. Ford soitti myös Dogs D' Amourissa ja LA Gunsissa vaikuttaneen Robert Stoddardin kanssa. Hänen tuonaikainen yhtyeensä oli The Scarecrows. 80-luvun lopussa syntyi bluesrockyhtye Burning Tree, jossa kitaristi/solistina olleen Fordin  lisäksi vaikuttivat basisti/solisti Mark Dutton ja rumpali Doni Gray. Yhtyeen vuonna 1990 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt nimikkoalbumi oli arvostelu- mutta ei kaupallinen menestys. Yhtye keikkaili ahkerasti vuosien 1990 ja 1991 aikana. Burning Treen ura loppui Fordin siirryttyä The Black Crowesiin. Ainoalla kiertueellaan Burning Tree oli soittanut juuri The Black Crowesin lämmittelijänä. Kesällä 1991 Ford esiintyi muutaman kerran The Black Crowesin kanssa soittaen muun muassa The Allman Brothers Band-coverissa Dreams. Crowesin originaalin kitaristin Jeff Ceasen saatua lähtöpassit Ford otti hänen paikkansa ja osallistui jo yhtyeen keväällä 1992 ilmestyneen kakkosalbumin Southern Harmony & The Musical Companion nauhoituksiin. Ford tosin sai Slashilta tarjouksen liittyä Guns N' Rosesiin Izzy Stradlinin paikalle. Hän kieltäytyi ja mainitsi vuonna 2017 haastattelussa, ettei olisi välttämättä enää hengissä, jos olisi hyväksynyt tarjouksen. Ford oli mukana Black Crowesissa vuonna 1996 ilmestyneeseen albumiin Three Snakes and One Charm saakka. Hän vaikutti yhtyeessä ensisijaisesti slidekitaristina. Crowesissa oloaikanaan Ford oli myös mukana brittiyhtye Thee Hypnoticsin vuonna 1994 ilmestyneellä ja Chris Robinsonin tuottamalla albumilla The Very Chrystal Speed Machine. Ford lähti Black Crowesista loppuvuodesta 1997. Seuraavaksi hän muodosti soolokokoonpanonsa Marc Ford and the Uninvited, jonka kanssa keikkaili loppuvuoden. Vuonna 1998 Ford keikkaili usein Gov't Mulen kanssa ja oli mukana Chris Stills Bandin kesäkiertueella. Fordin seuraava yhtye, Luther Russellin kanssa kasattu  Federale oli lähellä saavuttaa levytyssopimuksen Interscope Recordsin kanssa. Vuonna 2000 Ford liittyi jamiyhtye Blue Floydiin, jonka tunnetuimpia jäseniä olivat muilta osin kitaristi/basisti Allen Woody ja  kosketinsoittaja Johnny Neel. Alkuvuodesta 2002 esiintyessään Malibu Innissä Ford kutsui Chris Robinsonin kanssaan stagelle esittämään harvinaisia, mutta laadukkaita covereita. Kyseessä oli kaksikon ensimmäinen yhteinen esiintyminen lähes viiteen vuoteen. Robinsonin soolodebyytille Ford oli mukana kirjoittamassa kappaletta Sunday Sound. Alkuvuodesta 2002 keikoille lähti uusi sähköinen kokoonpano Marc Ford & The Sinners. Samaisen vuoden syksyllä Anko Records julkaisi Fordin esikoissooloalbumin It's About Time. Seuraavaksi Ford liittyi yhtyeeseen Ben Harper & The Innocent Criminals. Pesti kesti vuoden 2004 loppuun ja sen aikana Ford ja Harper olivat myös mukana The Blind Boys of Alabaman albumilla There Will Be A Light. Ford otti osaa Black Crowesin paluukiertueelle All Join Hands ja hän vaikutti yhtyeessä syksyyn 2006 saakka. 13. maaliskuuta 2007 ilmestyi Fordin toinen sooloalbumi Weary and Wired Shrapnel Recordsin alamerkillä Blues Bureaulla. Albuminsa tiimoilta Ford oli rundilla kiertuebändinsä kanssa vuoden 2007 loppuun. Kiertue vieraili Yhdysvaltojen lisäksi Saksassa, Espanjassa, Venäjällä ja eurooppalaisilla festivaaleilla. Alkuvuodesta 2008 Ford soitti konsertteja sekä Fuzz Machine Bandin että uuden yhtyeensä Steelflexin kanssa. Hän oli myös mukana useilla keikoilla Ryan Binghamin kiertueella. Fordin kolmas sooloalbumi Marc Ford & The Neptune Blues Club ilmestyi 23. syyskuuta 2008. Kesä-syyskuussa 2009 Ford vaikutti Booker T Jonesin kiertuebändin kitaristina. Fordin neljäs sooloalbumi Fuzz Machine ilmestyi helmikuussa 2010. Sen seuraaja Holy Ghost julkaistiin 14. huhtikuuta 2014. Fordin tuorein sooloalbumi on vuonna 2016 ilmestynyt pitkäsoitto The Vulture. Samaisen vuoden lopussa Fordin ilmoitettiin liittyneen Black Crowes-toverinsa Chris Robinsonin johtamaan Magpie Salute-yhtyeeseen. Se soitti ensimmäiset keikkansa neljänä iltana New Yorkin Gramercy -teatterissa. Seuraavaksi yhtye soitti Lontoossa ja Alankomaat ja Saksa olivat vuorossa kyseisen vuoden kesä-heinäkuussa. Nimeään kantaneen esikoisalbuminsa Magpie Salute julkaisi yhdeksäs kesäkuuta 2017 Eagle Rock Entertainmentin kautta. Yhtyeen seuraava albumi High Water I julkaistiin kymmenes elokuuta 2018. 11. kesäkuuta samaisena vuonna Ford ja Chris Robinson heittivät yksityiskeikan Old Lymessa, Connecticutissa. Yhdestätoista kappaleesta koostuneessa akustisessa setissä kuultiin myös useampia näytteitä Magpie Saluten viimeisimmältä albumilta. Syksyllä 2021 Marc Ford Band esiintyi The Allman Brothers Bandin kiertueen lämmittelijänä. Tammikuun puolivälissä 2021 Ford julkaisi omakustanteisesti albumin Live in Germany, joka oli taltioitu 16. toukokuuta 2017 Norderstedtissä soitetusta konsertista. Keväällä 2022 Ford oli erikoisvieraana kuudennen Allman Family Revival-kiertueen länsirannikolla soitetuissa konserteissa. 16. tammikuuta 2023 Ford ja aikaisemmin Tom Pettyn kanssa soittanut rumpali Phil Jones julkaisivat Neil Young-covereista koostuvan albuminsa Neil Songs. Mainitulle pitkäsoitolle Ford oli valinnut kuusi Youngin sähköistä tuotantoa edustavaa kappaletta, joista tunnetuimmat ovat Southern Man sekä Don't Cry No Tears. Vuoden 2023 kiertueensa Ford teki rumpali Phil Jonesin ja basisti/taustalaulaja Jim Wilsonin kanssa. Ohjelmisto koostui kappaleista koko Fordin soolouran ajalta. 17.elokuuta 2023 Ford esiintyi The Steepwater Bandin kanssa Berwynissä. Coverohjelmistoon Youngin repertuaarista lukeutui tuolloin Down by The River.

Maanantain mainio:Kulttiklassikon esikoispitkäsoitto

Flamin' Groovies:Supersnazz

Vuonna 1969 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Supersnazz on garagerockin parissa uransa aloittaneen ja merkittävän kulttistatuksen saavuttaneen Flamin’ Groovies -yhtyeen esikoispitkäsoitto. Samalla se jäi yhtyeen ainoaksi todella suurelle levy-yhtiölle tekemäksi albumiksi.Supersnazz sisältää sekä yhtyeen musiikillisille juurille kunniaa tekeviä rockcovereita että Flamin’ Grooviesin johtohahmojen Roy Loneyn ja Cyril Jordanin työstämiä kappaleita. Edellisiä edustavat Bobby Troupin käsialaa oleva ja erityisesti Little Richardin näkemyksenä tunnetuksi tullut The Girl Can’t Help It, medleynä albumilla kuullaan Eddie Cochranin Something Else sekä Al Dexterin säveltämä ja Gene Vincentin popularisoima Say Mama. Huey Piano Smithin säveltämä rockpala Rockin’ Pneumonia and the Boogie Woogie Flu edustaa albumin hivenen harvinaisempaa covertuotantoa. Roy Loneyn käsialaa oleva Love Have Mercy avaa Flamin’ Grooviesin debyytin iskevällä garagerokkauksella ja tiukalla kitarasoolotyöskentelyllä. Loneyn yksin työstämä Laurie Did It tarjoaa svengaavuudestaan huolimatta melodisempaa ilmaisua ja jälleen Loneyn ja Jordanin yhteistyötä edustava Apart from That on veikeän tekstin sisältävä balladimaisempi esitys. Loneyn käsialaa oleva First One’s Free tekee onnistuneen paluun iskevän ja myös veikeän garagerockauksen pariin. Niin ikään hänen työstämänsä vajaa kaksiminuuttinen Pagan Rachel värittää pianovetoista svengiään veikeällä laulusuorituksella. Flamin’ Grooviesin debyytin kolme viimeistä kappaletta ovat parivaljakon Loney ja Jordan yhteistyötä. Niistä Brushfire on melodisuuden ja voiman yhdistävässä kokonaistoteutuksessaan varsin onnistunut, Bam Balam edustaa vaihteeksi pianon dominoimaa veikeilyosastoa ja päätöskappale Around the Corner on varsin tarttuva ja laadukas rockrypistys.Laadukkuudestaan huolimatta Supesnazzista ei muodostunut kaupallista menestystä ja niinpä se jäikin Flamin’ Grooviesin ainoaksi Epicille levyttämäksi albumiksi. Seuraavan vuosikymmenen aluksi yhtye julkaisi Kama Sutra – levy-yhtiön kautta kaksi verevää kitararockalbumia, jotka ovat kulttiklassikon aseman saavuttaneet pitkäsoitot Flamingo ja Teenage Head.

Sunnuntain extra:Kaksi settiä sähköistä Pelle Miljoona Unitedia

Pelle Miljoonan, Tumppi Varosen ja Puka Oinosen United-kokoonpano heitti onnistuneen ja intensiivisen keikan Kuopion ohjelmaravintola Maximissa. Kahdesta setistä koostunut konsertti oli tällä kertaa täysin sähköinen ja se käynnistyi Pitkä marssi vapauteen-kappaleella. Jo seuraavaksi kuultiin klassikko-osastoa Lanka palaa ja Pelkistettyä todellisuutta -biisien versioiden myötä. Niistä erityisesti jälkimmäinen oli Pukan erinomaisen kitaroinnin ryydittämänä varsin onnistunut ja lisäksi se edustaa keikkasetissä harvinaisempaa tuotantoa. Muilta osin ensimmäisessä osuudessa kuultiin runsaahkosti myös tuoreempaa tuotantoa, jota edustivat Suhoi suhoi, Vanhan klovnin kyyneleet, Rakkauden karavaani ja ensimmäisen setin päättänyt Tumpin vokalisoima upean melodinen Tää on tunne. Kultaisiin koottuihin ensimmäisessä osuudessa lukeutuivat vielä itseoikeutettu Juokse villi lapsi ja Problemsin varhaistuotannon klassikoita edustava ja Pelkistettyä todellisuutta -version tavoin todellisiin huippuhetkiin lukeutunut Mä haluun mennä. Jälkimmäinen setti starttasi parinkymmenen minuutin breikin jälkeen iskevästi Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen ydintuotantoon lukeutuvalla Viimeinen syksy -albumin avausraidalla Nuoret sankarit, jota seurasi sekä vanhaa että tuoretta Pelle Miljoona Oy:n materiaalia, eli Tumpin laulamat Älä äiti itke ja Olen unessa. Yksin sateeseen edusti rautalankahenkisine kitarointeineen Unitedin tuotannon harvoin soitettuja huippuhetkiä ja sen jälkeen ladattiin erinomaisena näkemyksenä Pelko ja viha -albumin klassikkotasoinen nimiraita.  Oy:n uutta tuotantoa edustava Diggaan Rock N' Rollista huokuu positiivissävytteistä nostalgiaa ja sitä seurasi  kakkossetin varsinainen hittikimara, jonka muodostivat Katupoikien laulu, Olen kaunis, Tahdon rakastella sinua ja Moottoritie on kuuma. Lähes täysi Maxim sai vaatia encoreita melko pitkään, mutta se kannatti. Ylimääräisissä kuultiin nimittäin Viimeisen syksyn klassikkoreggae Gabriel, iloisena yllätyksenä Tumpin The Monkeesin pophelmi Daydream Believerin suomennos Päiväuneksija ja ehdottomana päätöksenä slovarikaunokki Hyvää yötä maailma. Renegades-takkeihin pukeutunut trio oli varsin hyvässä ja inspiroituneessa esiintymiskuosissa ja setin kappalevalinnoissa oli tarjolla sopivasti kaivattavaa vaihtelevuutta klassikoiden sekaan ripoteltujen tuoreempien poimintojen ansiosta. Yleisö oli tyytyväinen ja syystä.

Pelle  Miljoona United Kuopion Maximissa 12. huhtikuuta 2019.

Lauantain pitkä:70-luvun puolivälistä lähtien vaikuttanut brittipuurtaja

Squeeze on englantilainen yhtye, joka nousi suosioon osana 70-luvun loppupuolen uuden aallon aikakautta. Yhtye jatkoi levytyksiä menestyksekkäästi 80- ja 90-luvuilla. Sen hittikappaleista kotimaassaan mainittakoon Cool for Cats, Up the Junction, Tempted, Labelled with Love, Black Coffee in Bed, Another Nail in My Heart, Pulling Mussels ja Hourglass. Vaikka Squeeze ei koskaan ole ollut yhtä suosittu Yhdysvalloissa, nousivat Tempted, Hourglass sekä 853–5937 hiteiksi myös Atlantin toisella puolella ja yhtye on vuosikymmenten kuluessa löytänyt Yhdysvalloista uutta diggarikuntaa. Kaikista Squeezen hiteistä ovat vastanneet yhtyeen jäsenet Chris Difford ja Glenn Tilbrook sanoitusten ollessa edellisen ja sävellysten jälkimmäisen käsialaa. Yhtye perustettiin Depfordissa, Lontoossa vuonna 1974 ja sen ensimmäinen hajoaminen ajoittui vuoteen 1982. Yhtye kokosi rivinsä vuonna 1985 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1999. Britannian ja Yhdysvaltain-kiertueita varten yhtye kasaantui vuonna 2007 ja kyseinen keikkaileva versio yhtyeestä on jatkanut toimintaansa. Vuonna 2010 ilmestyi pitkäsoitto Spot the Difference, joka sisälsi uudelleen levytettyjä näkemyksiä yhtyeen vanhasta tuotannosta. Lokakuussa 2015 ilmestynyt pitkäsoitto Cradle to Grave oli yhtyeen ensimmäinen pelkästään uudesta tuotannosta koostunut albumi sitten vuoden 1998. Squeezen perustivat Difford ja Tilbrook maaliskuussa 1974. Edellisenä vuotena Difford oli laittanut kauppaan ilmoituksen, jossa hänen yhtyeeseensä etsittiin kitaristia. Ainoa kyseiseen ilmoitukseen vastannut oli Tilbrook. Kaksikko alkoi työstää kappaleita yhdessä, ja pian yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Jools Holland ja rumpali Peter Gunn. Yhtye esiintyi useila nimillä, joista mainittakoon Skyco, kunnes nimeksi valikoitui Squeeze Velvet Undergroundin vuonna 1973 ilmestyneen albumin mukaan. Vuonna 1976 rumpaliksi vaihtui Gilson Lavis ja basistiksi liittyi Harry Kakoulli. Varhaisen uransa Squeeze vietti juuri Deptfordin alueella ja samaiseen musiikkiskeneen lukeutuneista yhtyeistä mainittakoon esimerkiksi Dire Straits. Squeeze oli solminut sopimuksen Miles Copelandin BTM Recordsille, mutta kyseinen yhtiö lopetti toimintansa loppuvuodesta 1976. Niinpä Squeezen vuonna 1977 ilmestyneen debyyttiep:n Packet of Three julkaisijana olikin Deptford Fun City. Velvet Undergroundista tuttu John Cale tuotti kyseisen ep:n sekä suuren osan seuraavana vuonna ilmestyneen Squeezen nimeä kantaneen esikoispitkäsoiton kappaleista A&M Recordsille. Squeezen esikoislevyn singlehitit Take Me I’m Yours ja Bang Bang olivat sitä vastoin yhtyeen itsensä tuottamia. Yhdysvalloissa ja Kanadassa yhtye ja sen debyyttialbumi tunnettiin nimellä UK Squeeze, sillä Yhdysvalloissa vaikutti samoihin aikoihin yhtye nimeltä Tight Squeeze. UK tiputettiin kuitenkin pois kaikista muista yhtyeen Amerikan – ja Kanadan julkaisuista. Myös Australiassa vaikutti yhtye nimeltä Squeeze ja siellä etuliite UK liitettiin kaikkiin Squeezen albumeihin vuoteen 1985 saakka. Yhtyeen kakkosalbumi, vuonna 1979 ilmestynyt Cool for Cats sisälsi kaksi Squeezen suurinta singlehittiä kotimaassa nimikappaleen ja Up the Junctionin ansiosta. Ne nousivat kumpikin listakakkosiksi. Pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen basistiksi Kakoullin tilalle vaihtui John Bentley. Vuonna 1980 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Argybargy oli kotimaan lisäksi jonkinasteinen menestys myös Yhdysvalloissa. Single Another Nail in My Heart nousi Kanadassa sijalle 56. ja toinen single Pulling Mussels (from a Shell) saavutti radiosoittoa amerikkalaisilla rockradiokanavilla. Kosketinsoittaja Jools Holland siirtyi soolouralle vuonna 1980. Hänen paikkansa otti korkealle arvostettu kosketinsoittaja/laulaja Paul Carrack, joka oli aikaisemmin ollut mukana brittiläisessä, kappaleella How Long suuren hitin saavuttaneessa soul/popyhtyeessä Ace ja kuulunut myös Roxy Musicin jäsenistöön.

Vuonna 1981 yhtye julkaisi ehkäpä tunnetuimman pitkäsoittonsa East Side Story, jonka tuottajina toimivat Elvis Costello ja Roger Bechirian. Carrack oli solistina radiohitillä Tempted. Hän jätti yhtyeen kyseisen albumin jälkeen. Carrackin korvasi Don Snow ja kyseinen Squeezen line up levytti vuonna 1982 pitkäsoiton Sweets from a Stranger. Negatiiviset arvostelut, kiertueväsymys ja yhtyeen jäsenten väliset konfliktit saivat Difordin ja Tilbrookin hajottamaan yhtyeen myöhemmin kyseisenä vuotena viimeisen singlen Annie Get Your Gun julkaisun jälkeen. Difford ja Tilbrook jatkoivat biisintekijöinä ja julkaisivat vuonna 1984 nimeään kantaneen pitkäsoiton. Useat kyseisellä albumilla julkaistut kappaleet ovat päässeet mukaan Squeezen kokoelma-albumeille ja Tilbrookin virallinen kotisivu listaa kyseisen pitkäsoiton Squeezen albumiksi. Näihin aikoihin kaksikko osallistui Deptfrodissa kirjoitetun ja esitetyn musikaalin työstämiseen. Kyseinen musikaali, joka oli nimeltään Labelled with Love, perustui suurelta osin Squeezen musiikkiin. Squeezen vuoden 1980 kokoonpano soitti yhden hyväntekeväisyyskonsertin vuonna 1985 ja vastaanotto oli siinä määrin myönteinen, että yhtye päätti jatkaa konsertointia ja levytyksiä. Difford & Tilbrook – sessioissa soittanut basisti Keith Wilkinson korvasi Bentleyn ja kyseinen line up julkaisi 80-luvun puolivälissä pitkäsoiton Cosi Fan Tutti Frutti. Albumin monimutkaiset kosketinsoitinkuviot vaativat keikkakontekstiin toista kosketinsoittajaa ja paikan otti Joolsin veli Christopher Holland. Tämä oli kuitenkin solminut soolosopimuksen IRS Recordsin kanssa ja pysyväksi kakkoskosketinsoittajaksi vaihtui The Soft Boysissa ja The Egyptiansissa vaikuttanut ja niissä basistina toiminut Andy Metcalfe. Hänen pestinsä Squeezissa kesti vuoteen 1988. Vuonna 1987 kyseinen line up levytti pitkäsoiton Babylon And On. Siitä muodostui menestys Atlantin molemmin puolin ja albumilta löytyvät Squeezin ainoat Yhdysvalloissa top 40:ään nousseet singlet Hourglass ja 853–5937.

Metcalfea vajaa kokoonpano levytti vuonna 1989 ilmestyneen pitkäsoiton Frank. Siitä muodostui kaupallisessa mielessä pettymys, eikä albumilta poimittu singlehittejä. Squeezen pitkäaikainen sopimus A & M:n kanssa päättyi mainitun kaupallisen epäonnistumisen myötä. Maaliskuussa 1990 julkaistiin IRS Recordsin kautta livelevy A Round and a Bout, jolla kuultiin Squeezen laajennettua kokoonpanoa uuden kakkoskosketinsoittajan Matt Irvingin myötä. Jools Holland lähti alkuvuodesta 1990 ja häntä ei aluksi korvattu kenelläkään pysyvällä jäsenellä. Reprise Recordsin vuonna 1991 julkaisemalla albumilla Play koskettimissa kuultiin Snowta, Bruce Hornsbya, Steve Nievea ja Carool Isaacsia. Yhtyeen kotimaassa albumilta ei noussut hittejä, mutta Yhdysvalloissa singlet Satisfied ja Crying in Your Sleep saavuttivat merkittävää radiosoittoa ja Kanadassa niistä ensin mainittu nousi top 50 – hitiksi. Reprise pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan kyseisen albumin jälkeen ja rumpali Gilson Lavis jätti Squeezen vuonna 1992. Hänen tilalleen tuli Nieven yhtyetoveri The Attractionsista, eli Pete Thomas. Paul Carrack palasi yhtyeeseen vuonna 1993, mutta näihin aikoihin Squeeze identifioitui ensisijaisesti Difordiksi ja Tilbrookiksi sekä heidän taustasoittajikseen. Samana vuonna vanha levy-yhtiö A & M julkaisi Squeezelta uuden pitkäsoiton Some Fantastic Place. Siltä poimittu single Third Rail nousi yhtyeen kotimaassa sijalle 39. ollen siellä Squeezen ensimmäinen top 40:ään noussut listahitti kuuteen vuoteen. Yhtyeen kokoonpano vaihteli 90-luvun puolivälissä voimakkaasti. Aimee Mann ei koskaan ollut Squeezen virallinen jäsen, mutta hän oli mukana solistina ja kitaristina useissa yhtyeen vuoden 1994 konserteissa. Thomas lähti kyseisenä vuonna ja hänen tilalleen saatiin sessiorumpali Andy Newmark. Carrackin lähdettyä Metcalfe palasi hetkeksi yhtyeeseen joillekin livekeikoille.Newmarkin korvasi The Waterboysissa ja China Crisisissa soittanut Kevin Wilkinson, joka ei ollut sukua basisti Keithille. Difford, Tilbrook ja Wilkinsonit levyttivät vuonna 1995 pitkäsoiton Ridicilous, jolta yhtyeen kotimaassa poimittiin kolme pientä singlemenestystä; This Summer, Electric Trains ja Heaven Knows. Niistä viimeksi mainittu oli samaisena vuonna mukana Angelina Jolien tähdittämässä elokuvassa Hackers. This Summerin remiksattu versio nousi vuonna 1996 singlelistalla sijalle 32 originaalin saavutettua edellisenä vuonna sijan 36. Menestyksestä huolimatta A&M tiputti Squeezen jälleen loppuvuodesta 1996. Ridicilousin julkaisun jälkeen Don Snow palasi yhtyeen kiertuekosketinsoittajaksi, mutta vuoteen 1997 mennessä Squeezen line up käsitti enää Diffordin ja Tilbrookin. Kyseisenä vuotena duo julkaisi Squezen nimellä hyväntekeväisyyssinglen Down in the Valley. Kyseistä kappaletta ja tulevia Squeezen julkaisuja varten Tilbrook oli perustanut yhtiön Quixotic, joka julkaisi myös muiden artistien levyjä. Vuoden 1998 pitkäsoitolla Domino soitti kvintetti, jolla Dufordin ja Tilbrookin lisäksi olivat mukana basisti Hilaire Benda, aikaisemmin Del Amitri – yhtyeeseen kuulunut rumpali Ashley Soan sekä yhtyeeseen palannut kosketinsoittaja Christopher Holland. Kyseistä line upia täydensi usein keikoilla kitaristi/laulaja Nick Harper. Tammikuussa 1999 vain päiviä ennen suunniteltua kiertuetta Difford ilmoitti pitävänsä taukoa yhtyeestä. Hänen viimeinen keikkansa Squeezen riveissä oli Leicesterissä, Englannissa. Yhtye jatkoi Tilbrookin johtamana kvartettina ja syksyllä Hollandin tilalle tuli Tilbrookin vanha biisintekokumppani Chris Braide. Viimeisen keikkansa siltä erää Squeeze soitti 27. marraskuuta 1999 Aberneesissa, Skotlannissa ja sen jälkeen Difford ja Tilbrook kulkivat musiikillisesti omia teitään.

 Vuonna 2003 kaksikko työskenteli pitkästä aikaa yhdessä kappaleessa Where I Can Be Your Friend, joka julkaistiin Tilbrookin hyvän vastaanoton saavuttaneella toisella sooloalbumilla Transatlantic Ping Pong. Seuraavana vuonna kaksikko työskenteli musiikkijournalisti Jim Druryn kanssa. Tuloksena oli kirja Squeeze:Song by Song. Alkuvuodesta 2007 ilmoitettiin Diffordin ja Tilbrookin kasaavan Squeezen uudestaan  ja tekevän sarjan keikkoja. Samalla mainostettiin Universalin ja Warnerin uudelleen julkaisemaa yhtyeen backkatalogia sekä uutta kokoelma-albumia Essential Squeeze. John Bentley palasi basistiksi sitten vuoden 1985 ja kokoonpanon täydensivät Tilbrookin kiertuebändin The Fluffersin kosketinsoittaja Stephen Large ja rumpali Simon Hanson. Ensimmäinen konsertti täydellä miehityksellä sitten vuoden 1999 soitettiin Deptfordissa 12. heinäkuuta 2007. Kyseessä oli lämmittelykeikka ennen elokuista Yhdysvaltain-kiertuetta, jolla Squeezea lämmitteli esimerkiksi Cheap Trick. Samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi livelevy Five Live:On Tour in America, joka sisälsi 19 kappaletta. Konsertteja tv-esiintymisiä Squeeze soitti kotimaassaan ja Yhdysvalloissa myös vuosina 2008–2010. Maaliskuussa 2010 PRS for Music kunnioitti yhtyettä perintöpalkinnolla. Kyltti pystytettiin Lontoon Greenwichin tanssisaliin, jossa Squeeze oli soittanut debyyttikeikkansa.Spot the Difference – kiertue alkoi kyseisen vuoden heinäkuussa Yhdysvalloista ja jatkui marras-joulukuussa yhtyeen kotimaassa. Jo elokuussa oli julkaistu samanniminen cd, joka sisälsi uudelleen levytettyjä versioita Squeezen hiteistä. Kyseisen vuoden syyskuussa Stephen Largen korvasi Steve Nieve. Nievestä tuli yhtyeen täysvaltainen jäsen muutamaksi kuukaudeksi, joiden jälkeen Large palasi jälleen Squezeen. Kyseinen line up jatkoi konsertointia vuosina 2011–2012. 20 kappaleesta koostunut konserttitaltiointi Live at Fillmore julkaistiin iTunesissa ja rajoitettuna painoksena valkoisena tuplavinyylinä huhtikuussa 2012. Vuoden 2012 Britannian-kiertueellaan Squeeze äänitti jokaisen konsertin ja myi kyseisiä äänityksiä. Mainittujen liveäänitteiden bonuksena seurasi neljä uutta kappaletta sisältänyt bonusep Packet of Four. Kyseessä olivat Squeezen ensimmäiset uudet studioäänitykset 14 vuoteen. Syksyllä 2014 Difford ja Tilbrook esiintyivät duona Britanniassa pienemmissä keikkapaikoissa. Edelleen kokonaisena yhtyeenä toiminut Squeeze soitti festivaalikeikkoja vuosina 2014–2015 ja jälkimmäisen vuoden syksylle ajoittui Britannian-kiertue. John Bentley soitti viimeisen keikkansa yhtyeessä 24. heinäkuuta mainittuna vuonna ja hänen paikkansa ottanut Lucy Shaw oli aikaisemmin vaikuttanut Tilbrookin taustayhtyeessä The Fluffersissa.
Vuodesta 2008 lähtien Duford ja Tilbrook ovat tuoneet esiin uudesta tuotannosta koostuvan Squeezen pitkäsoiton. Tammikuussa 2010 kaksikon ilmoitettiin viettävän osan tulevasta kesästä Italiassa kirjoittaen uusia kappaleita. Marraskuussa 2013 Tilbrook ilmoitti haastattelussa, että levytys tulisi tapahtumaan tammi-maaliskuussa 2014. Kyseiset äänityssessiot eivät kuitenkaan toteutuneet ja niiden sijaan Tilbrook julkaisi sooloalbuminsa Happy Endings. Samoihin aikoihin Squeezen ilmoitettiin vastaavan musiikista BBC:n draamassa Cradle to Grave, joka perustui Danny Bakerin omaelämäkertaan Going to Sea in a Sieve. Kappale Cradle to Grave debytoi Squeezen vuoden 2013 kiertueella. Huhtikuussa 2015 Duford ilmoitti kuunnelleensa ensimmäisen miksauksen uudesta albumista. Heinäkuussa Squeeze ilmoitti albumin edenneen masterointivaiheeseen. Virallisen julkaisunsa uusi pitkäsoitto Cradle to Grave sai toinen lokakuuta 2015. Jo elokuun lopussa oli julkaistu rajoitettu 1000 kappaleen painos yhtyeen oman Love Recordsin kautta. Heinäkuussa 2017 yhtye ilmoitti tekevänsä kiertueen Yhdysvalloissa kahden miehistövaihdoksen kera. Lucy Shawn tilalla basistina kuultiin Yolanda Charlesia ja lisäksi yhtyeen lineupia täydensi perkussionistina ja taustalaulajana Dirty Vegas -yhtyeen johtohahmo Steve Smith. Vuonna 2018 Squeeze ilmoitti tekevänsä kiertueen Australiassa ja oli myös aikeissa levyttää uuden albumin. Elokuussa 2017 yhtye ilmoitti 15:n studioalbuminsa kantavan nimeä The Knowledge. Uutta albumia edelsi single Innocence in Paradise ja itse pitkäsoitto ilmestyi 13. lokakuuta 2017.

Perjantain pohjat:Stray Catsin 80-luvun onnistunut päätös

Stray Cats:Blast Off

80-luvun alun rockabillyrevivalista kiinnostavimmillaan vastannut ja kiehtovasti myös jotakin uutta genreensä tarjonnut Stray Cats hajosi kolmannen albuminsa, vuonna 1983 ilmestyneen Rant N' Rave with The Stray Catsin julkaisun jälkeen. Yhtye oli velvoitettu työstämään levy-yhtiölleen vielä yhden albumin. Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto Rock Therapy oli taltioitu pääosin livenä ja sisälsi myös useampia lainakappaleita, joista mainittakoon Gene Vincentin Race with the Devil. Stray Cats lopetti välillä toimintansa uudelleen, mutta palasi vuonna 1989 sopivan raakasoundisella ja yhtyeen legendaarisen esikoisalbumin tavoin Dave Edmundsin tuottamalla pitkäsoitolla Blast Off.  Lisäksi albumi koostuu lähes täysin originalituotannosta ainoan coverbiisin ollessa Eddie Bondin Slip, Slip, Slippin' In. Gene and Eddie tarjoaa erinomaista, teemaansa erinomaisesti sopivaa vintagekitarointia Rockabilly Rulesin sisältäessä erinomaisen riffin. Rockin' All Over the Place on nimensä veroinen revittelynumero ja sen vastapainoksi Nine Lives päättää Blast Offin Stray Catsin debyyttialbumin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvan Stray Cat Strutin veroiseen nyanssikkuuteen. Blast Offilla Stray Catsin voineekin sanoa yltäneen parhaimpaan suoritukseensa esikoisalbuminsa jälkeen. Osittain klisheisistä kappaleaiheistaan huolimatta Stray Cats kuulostaa 80-luvun viimeisellä albumillaan liki pitäen yhtä vitaaliselta kuin varhaisimmilla klassikkohiteillään. Blast Offilla sellaisia edustavat vaivattomasti Bring It Back Again sekä Gina.

Torstain terävä:Klassikoiden vuoden 1986 paluulevy

Various Artists:Class of '55

26. toukokuuta 1986 ilmestynyt Class of '55 on rockpioneerien Johnny Cashin, Jerry Lee Lewisin, Roy Orbisonin ja Carl Perkinsin yhteinen albumi. Osaltaan sitä voi pitää tribuuttilevynä Elvis Presleylle, joka kyseisen nelikon tavoin oli aloittanut uransa Sun Recordsin artistina. Kyseisissä studioissa nauhoitetun ja American Sound studioilla viimeistellyn albumin työstäminen myös kuvattiin alusta loppuun Dick Clark Productionsin ansiosta. Albumin viimeinen kappale on John Fogertyn käsialaa oleva Big Train from Memphis ja siinä taustavokalisteina kuullaan hänen itsensä lisäksi esimerkiksi Dave Edmundsia ja June Carter Cashiä. Kappaleen loppu sisältää pätkiä useista legendaarisista Sun-hiteistä, kuten That's Alright, Blue Suede Shoes ja Whole Lotta Shaking Going On. Albumin muusta covertuotannosta tunnetuinta antia edustaa näkemys The Crests-yhtyeen vuonna 1958 ilmestyneestä hitistä Sixteen Candles. Puhelevy Interviews from Class of '55 Recording Sessions voitti vuonna 1986 parhaan puhelevyn Grammyn esiintyjien lisäksi tuottaja Chips Momanille, Sam Phillipsille sekä Ricky Nelsonille. Heistä viimeksi mainitulle kyseessä oli hänen viimeinen äänityksensä ja ainoa Grammynsa. Perkinsin käsialaa olleesta kappaleesta Birth of Rock and Roll työstettiin musiikkivideo, jossa olivat mukana Perkins, Lewis sekä Rolling Stonesin Ron Wood. Cash, Lewis ja Perkins olivat olleet vuonna 1956 mukana Million Dollar Quartetissa ja vuonna 1982 samaiselta kolmikolta oli ilmestynyt albumi The Survivors Live. Dick Clark isännöi albumin nauhoituksista työstettyä tv-speciaalia, jonka TBS esitti vuonna 1989.

Keskiviikon klassikko:Gunnareiden keskeisen biisintekijän esikoissoolo

Izzy Stradlin:117 Degrees

Vuonna 1998 ilmestynyt 117 Degrees on Guns N' Rosesista sekä Izzy Stradlin & The Ju Ju Houndista tutuksi tulleen Izzy Stradlinin ensimmäinen omissa nimissään julkaisema albumi. Kyseinen pitkäsoitto merkitsi pysyvän studiokokoonpanon muodostumista ja siihen kuuluivat Georgia Satellitesista ja Ju Ju Houndsista tutuksi tullut kitaristi Rick Richards, GNR-basisti Duff McKagan sekä keskeisestä psychobilly-yhtyeessä Reverend Horton Heat aikaisemmin vaikuttanut rumpali Taz Bentley. Tuottajana albumilla oli myös Ju Ju Houndsin pitkäsoiton tuotannosta vastannut Eddie Ashworth. 117 on tulkittavissa edeltäjäänsä monipuolisemmaksi albumikokonaisuudeksi. Pitkäsoiton nimikappale sekä Parasite kumartavat hienoisesti The Ramonesin suuntaan Bleedin':in ja Old Hatin sisältäessä bluesvaikutteita. Surf- ja rockabillyelementit hallitsevat pitkäsoiton kakkospuolta ja osaltaan mainittua seikkaa tuovat esiin albumin covervalinnat; Chuck Berryn Memphis, Tennessee ja Ronnie Dawsonin Up Jumped the Devil. Here Before You on albumin todellinen käännekohta. Sticky Fingersin aikaisen The Rolling Stonesin lisäksi se sisältää rockabillykoukun ja maittavan bassoriffin. Up Jumped the Devil, Methanol ja Gunt ovat päteviä esimerkkejä kahden kitaristin välisestä yhteistyöstä. Viimeksi mainittu sekä Dick Dayle -tyylinen Surf Roach ovat instrumentaalikappaleita. Gotta Say ja Good Enough ovat onnistuneita akustisia paloja, jotka hyödyntävät instrumentaatiossaan myös mandoliinia. Ain't That A Bitch on slidekitaraa instrumentaatiossaan sisältävä, Stones-henkinen rockrypistys ja Parasite puolitoistaminuuttinen villin lännen punk-asennetta huokuva raita. Pitkäsoiton kappaleista If Gotta Say ja Berry-laina Memphis, Tennessee on nauhoitettu Ju Ju Houndsin kanssa ja niistä ensin mainittu on tulkittavissa Gunnareiden Patiencen eräänlaisena jatko-osana.  117 Degreesin kirkkain timantti lienee silti 12-tahtinen bluespala Old Hat, jota rikastetaan reggaehenkisellä kompilla. 117 Degreesin teksteissä Izzy Stradlin purki sydäntään toden teolla ja musiikillisesti kyseessä saattaa olla jopa laadukkain kaikista Guns N' Rosesin jäsenten työstämistä albumeista.

Tiistain tukeva:Rumpali kahdessa psykedeelisen rockin klassikkoyhtyeessä

Seitsemäs huhtikuuta 1938 syntynyt ja 11. tammikuuta 2005 edesmennyt Spencer Dryden oli yhdysvaltalaisrumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Jefferson Airplanessa. Hänen muita yhtyeitään olivat New Riders of the Purple Sage, The Dinosaurs sekä The Ashes, joista viimeksi mainittu tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä The Peanut Butter Conspiracy. Dryden syntyi New Yorkissa. Hänen isänsä oli elokuvaohjaajana ja näyttelijänä tunnettu George Dryden Wheeler Jr., joka oli myös Charlie Chaplinin velipuoli. Drydenin vanhemmat erosivat vuonna 1943, mutta Dryden muistaa soittaneensa kuuluisan setänsä Hollywood-studioilla lapsena. 40-luvun lopussa Dryden ystävystyi niin ikään vuonna 1938 syntyneen jazzdiggari Lloyd Millerin kanssa. Glendalessa asuneen Millerin mielestä kaksikon piti perustaa yhtye ja hän rohkaisi Drydeniä soittamaan rumpuja. Millerin instrumentteina olivat piano ja klarinetti. Eräänä päivänä Miller kuuli Drydenin soittavan hankkimallaan rumpusetillä täydellisesti Warren "Baby" Doddsin sooloja. Pian mukaan tulivat trumpetisti Buzz Leifer sekä pianosta ja banjosta vastannut Faith Jackson. Nimen Smoog City Six ottanut yhtye treenasi Lloydin kellarissa ja soitti  lyhyitä keikkoja lähiseuduilla. Jamiensa ansiosta yhtyeestä tuli kysytty esiintyjä. Viimeisen jazzkeikkansa New Orleansissa yhtye soitti kevätfestivaalilla Millerin koulussa. Seuraavaksi Spence siirtyi soittamaan modernia jazzia Los Angelesissa. Kyseinen tyylisuunta miellytti myös Milleriä ja kaksikko treenasi pari kertaa ennen yhteydenpitonsa katkeamista. Spencerin musiikillista kunnianhimoa ruokkivat Los Angelesissa todennetut jazzkonsertit, joihin hänen vuonna 1957 edesmennyt isänsä Spencerin mainitulla vuosikymmenellä vei. Kesällä 1966 Dryden korvasi Skip Spencen San Franciscon johtavassa psykedeelisessä rockyhtyeessä Jefferson Airplanessa. Jazztaustaa omannut Dryden muodosti basisti Jack Cassidyn kanssa poikkeuksellisen rytmiryhmän. Jefferson Airplanen livekonserteille olivat tunnusomaisia vapaamuotoiset improvisaatiojaksot, joista kuullaan esimerkkejä kappaleissa Thing ja Bear Melt vuonna 1969 ilmestyneellä livealbumilla Bless It's Pointed Little Head. Näihin aikoihin Drydenillä oli suhde Jefferson Airplanen solistin Grace Slickin kanssa. Slickin käsialaa olevan ja Jefferson Airplanen albumilla Crown of Creation julkaistun kappaleen Lather on mainittu kirjoitetun Drydenille hänen 30-vuotissyntymäpäivänään. Kappaleen teksti kertoo nuorukaisesta, joka säilyy niin nuorena kuin mahdollista, kunnes hän  eräänä päivänä oivaltaa, että varttuminen on välttämätöntä. Rolling Stonen perustaja ja kirjailija Ralph J. Gleason julkaisi vuonna 1969 teoksen Jefferson Airplane and The San Francisco Sound. Se sisältää muun muassa Drydenin 44 -sivuisen haastattelun. Dryden jätti Jefferson Airplanen helmikuussa 1970. Päätökseen olivat osaltaan vaikuttaneet edellisen vuoden joulukuun Altamontin festivaalin negatiiviset tapahtumat. Helvetin enkelit olivat muun muassa hakanneet tajuttomaksi toisen Airplanen solisteista, eli Marty Balinin. Dryden jätti musiikkibisneksen hetkeksi, mutta loppuvuodesta 1970 hänestä tuli rumpali yhtyeeseen New Riders of the Purple Sage. Muusikkona Dryden vaikutti yhtyeessä vuoteen 1977 ja tämän jälkeen hänestä tuli New Riders of the Purple Sagen manageri. Jätettyään yhtyeen Dryden vaikutti pitkään The Dinosaursissa ja Barry Meltonin yhtyeessä ennen kuin lopetti rumpalin tehtävät 90-luvun puolivälissä.Dryden ei ottanut osaa Jefferson Airplanen vuoteen 1989 ajoittuneeseen reunioniin. Vuonna 1996 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Jefferson Airplanen jäsenenä ja soitti ensikertaa yhtyeen kanssa sitten vuoden 1970. Viimeisen kerran Dryden nähtiin lavalla vuonna 2003 Jefferson Starshipin Calactic Reunionissa. Dryden asui Penngrovessa, Kaliforniassa pitäen matalaa profiilia. Ennen kuolemaansa Drydenillä oli useita sydänleikkauksia. Muusikko Pete Sears auttoi Drydeniä taloudellisesti Grateful Deadin Bob Weirin ja The Allman Brothers Bandin sekä Gov't and Mulen Warren Haynesin kanssa. Vuonna 2003 Dryden menetti kotinsa tulipalossa ja seuraavana vuonna hänellä diagnosoitiin syöpä. Saamansa avun myötä Dryden ystävystyi uudelleen Airplanen kitaristin Jorma Kaukosen kanssa. Viimeisen kerran Dryden nähtiin Airplanen kanssa vuonna 2004 yhtyeestä kertovan dokumenttidvd:n Fly julkaisutilaisuudessa. Hän menehtyi lynkkysuolensyöpään 11. tammikuuta 2005.