Maanantain mainio:Ac/Dc:n vuoden 1977 albumin nimikappale

 Let There Be Rock on Angus ja Malcolm Youngin sekä Bon Scottin kirjoittama ja Ac/Dc:n esittämä kappale, joka on yhtyeen maaliskuussa 1977 ilmestyneen maailmanlaajuisesti kolmannen albumin nimibiisi. Samaisena vuonna kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa b-puolellaan Problem Child. Lyriikassaan kappale kertoo fiktiivisesti rockin synnystä. Siinä paljastetaan Tchaikovskyn itse asiassa vastaanottaneen Chuck Berryn kappaleessaan Roll Over Beethoven lähettämän viestin ja sen jakaminen massoille johti rockin nousuun. Rockin synnyttyä rockyhtyeitä ilmaantui kaikkialle, muusikot löysivät kuuluisuutta, bisnesmiehet tekivät rahaa heidän saavutuksillaan ja miljoonat ihmiset oppivat soittamaan sähkökitaraa. Vimeisen säkeistönsä jälkeen kappale päättyy Angus Youngin pitkään kitarasooloon. Let There Be Rock on päässyt mukaan useille Ac/Dc:n livealbumeille. Studioversionsa solistin Bon Scottin vokalisoimana kappale löytyy vuonna 1978 ilmestyneeltä Ac/Dc:n esikoisliveltä If You Want Blood, You've Got It ja vuonna 1979 nauhoitetulta, mutta vasta vuonna 1997 osana Bonfire-settiä ilmestyneeltä Let There Be Rock:The Movielta. Brian Johnsonin vokalisoimana kappaleen liveversiot löytyvät vuonna 1992 ilmestyneen Liven kahden cd:n Collector's Editionilta, vuonna 2001 ilmestyneeltä, mutta vuonna 1996 Plaza De Torosissa, Madridissa taltioidulta Stiff Upper Lip Tour Editionilta, vuonna 2012 ilmestyneeltä ja joulukuussa 2009 Buenos Airesissa nauhoitetulta Live at River Platelta. Let There Be Rockin liveversiot sisältävät usein studionäkemykseltään puuttuvan Angus Youngin yksin soittaman pitkän kitarasoolon. Kyseessä on viimeinen Let There Be Rock The Moviessa soitettu kappale, jonka välittömässä lopussa ruudulle ilmaantuu teksti To Bon. Viimeisimmillä kiertueillaan Ac/Dc on soittanut Let There Be Rockin viimeisenä biisinä varsinaisessa setissään ennen encoreita. Let There Be Rockista työstetty musiikkivideo kuvattiin heinäkuussa 1977 Kirk Gallery kirkossa Surry Hillsissä Sydneyssä ja Youngin veljesten ja Scottin lisäksi siinä esiintyivät rumpali Phil Rudd ja Mark Evansin paikan ottanut uusi basisti Cliff Williams, jolle kyseessä oli eräs ensimmäisistä esiintymisistä Ac/Dc:n riveissä. Videossa Scott oli pukeutunut papiksi ja muut yhtyeen jäsenet alttaripojiksi. Videon loppuosassa Angus nähdään soittamassa kitaraa ja muu bändi jammailemassa. Vaihtoehtoisen version videon lopussa kamera zoomaa tahraiseen lasi-ikkunaan. Videoversiossa Scott laulaa hienoisesti väärin esitellen lyriikassa äänen ennen valoa. Mainittu virhe korjattiin Let There Be Rockin liveversioissa.

Sunnuntain extra:Tracy Chapmanin esikoissingle

 Kuudes huhtikuuta 1988 Elektran julkaisemana ilmestynyt Fast Car on Tracy Chapmanin esikoissingle hänen samassa kuussa päivää aikaisemmin ilmestyneeltä ja artistin nimeä kantavalta esikoisalbumitaan. Chapmanin esiinnyttyä Nelson Mandelan 70-vuotissyntymäpäivätribuutissa Fast Carista muodostui top ten-menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli kuudentena ja Britanniassa yhtä sijaa korkeammalla. Itse Tracy Chapmanin esikoisalbumi kohosi Billboardin listakärkeen elokuun lopussa 1988.  Fast Car oli ehdolla kolmen Grammyn vastaanottajaksi. Se voitti vuoden parhaan naispoplauluesityksen Grammyn. Fast Car vastaanotti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Dave Marsh kuvasi mainittua kappaletta optimistisena folkrocknarratiivina. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Fast Car saavutti sijan 167. Kyseessä on Chapmanin ainoa mainitulle listalle päätynyt kappale ja samalla ainoa naisartistin yksin kirjoittama ja esittämä mainitun listan tavoittanut biisi. Michael Collinsin esitettyä Fast Carin Britain's Got Talentissa kappaleen originaaliversio nousi uudelleen Yhdysvalloissa top teniin huhtikuussa 2011 ja tällä kertaa yhtä sijaa originaalia listasijoitustaan korkeammalle. Vuonna 2015 Elektra Records julkaisi Fast Carista remasteroidun version.

Lauantain pitkä:Blind Faithin ainoa studioalbumi

 Blind Faith:Blind Faith

Yhdysvalloissa yhdeksäs elokuuta 1969 Atcon ja Britaniassa ja muualla Euroopassa 22. elokuuta 1969  Polydorin julkaisemana ilmestynyt Blind Faith on samannimisen superyhtyeen ainoaksi jäänyt studioalbumi.  Mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa ja saavutti lisäksi Yhdysvalloissa soullistalla sijan 40. Blind Faithin kokoonpanoon kuului kaksi kolmasosaa toimintansa lopettaneesta superyhtyeestä Creamistä, eli kitaristi Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker. Solisti/kosketinsoittaja Stevie Winwoodin varhaisempiin ja osittain myös Blind Faithin jälkeisiin yhtyeisiin lukeutuivat Spencer Davis Group ja Traffic ja basisti Ric Grechin varhaisempi yhtye oli ollut Family. Blind Faith aloitti työstää kappaleitaan alkuvuodesta 1969 ja mainitun vuoden helmi-maaliskuussa yhtye teki nauhoituksia Morgan-studioilla Lontoossa. Muutamat ensimmäiset lähes valmiit kappaleet viimeisteltiin silti vasta huhti-toukokuussa samaisena vuonna Olympic-studioilla tuottaja Jimmy Millerin kanssa. Blind Faithin esikoisalbumin nauhoitukset keskeytti ensiksi yhtyeen kiertue Skandinaviassa ja sen jälkeen heinäkuun 11:n ja elokuun 24:n päivän välille ajoittunut Yhdysvaltain-kiertue, joka alkoi Newportista ja päättyi Havaijille. Lämmittely-yhtyeinä soittivat brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free, keskeisen irlantilaisen kitaristi/solisti Rory Gallagherin varhainen yhtye Taste sekä hieman myöhemmin Claptonin keskeisiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin lukeutunut Delaney, Bonnie and Friends. Saavuttamistaan listaykkössijoituksista huolimatta Blind Faithin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto nauhoitettiin nopeasti ja sen kakkospuoli koostuu ainoastaan kahdesta kappaleesta, joista toinen on 15-minuuttinen jamittelu nimeltä Do What You Like. Blind Faithin albumille sisältyi silti kaksi hitiksi osoittautunutta kappaletta, eli Winwoodin Can't Find My Way Home ja Claptonin Presence of the Lord. Polydor julkaisi Blind Faithin albumin ensimmäisen cd-version vuonna 1986. Peruslevyn lisäksi mukana oli kaksi bonuskappaletta; Exchange and Mart ja Spending All My Days. Ric Grech oli nauhoittanut mainitut biisit julkaisematta jäänyttä sooloalbumiaan varten George Harrisonin, Denny Lainen ja Trevor Burtonin kanssa. Yhdeksäs tammikuuta 2001 albumista julkaistiin laajennettu versio ennen julkaisemattomine kappaleineen ja jameineen. Sähköinen studioversio kappaleesta Sleeping in the Ground oli julkaistu aikaisemmin vuonna 1988 ilmestyneellä Eric Claptonin neljän cd:n boxilla Crossroads. Crech ei ole mukana bonuslevyn jameissa, sillä hän ei ollut vielä liittynyt yhtyeeseen, mutta sitä vastoin lineupiin kuuluu vieraileva perkussionisti Guy Warner. Hyde Parkissa taltioidut liveversiot Sleeping in the Groundista ja The Rolling Stones-coverista Under My Thumb eivät sisälly bonuslevylle, mutta sitä vastoin ne ovat mukana Stevie Winwoodin neljän cd:n boxilla Finer Things. Ilmestymisaikanaan Blind Faithin esikoisalbumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta esimerkiksi Lester Bangs kirjoitti pitkäsoitosta tuoreeltaan myönteisesti kehuen erityisesti Claptonin soolotyöskentelyn taloudellisuutta, oveluutta ja tunnetta. Retrospektiiviset albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisiä. Stereo Review mainitsi vuonna 1988 Blind Faithin albumin kuuluneen 20 vuoden ajan minkä tahansa perustavanlaatuisen rockkirjaston kulmakiviin. AllMusicin Bruce Eder piti albumia eräänä Eric Claptonin, Stevie Winwoodin ja Ginger Bakerin tuotannon jalokivistä. Vuonna 2016 Rolling Stone listasi 40 parasta yhden albumin ihmettä ja mainitulla listalla Blind Faithin pitkäsoitto saavutti neljännentoista sijan. Albumin kappaleista kehuja osakseen saivat Can't Find My Way Home ja Presence of the Lord.

Perjantain pohjat:Nick Lowe & His Cowboy Outfitin esikoisalbumi

 Nick Lowe and His Cowboy Outfit

Toukokuussa 1984 Australiassa,  suurimmassa osassa Eurooppaa ja Japanissa F-Beatin, Yhdysvalloissa ja Kanadassa Columbian, Kreikassa ja Espanjassa RCA:n ja Britannian uusintajulkaisuna Demonin julkaisemana ilmestynyt Nick Lowe and His Cowboy Outfit on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Nick Lowen albumi. Kyseessä oli hänen samannimisen yhtyeensä virallinen esikoispitkäsoitto, vaikka yhtyeen muusikoita oli kuultu jo Lowen edellisellä albumilla, vuonna 1983 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Abominable Showman. Albumin vuonna 2000 ilmestyneestä uusintajulkaisusta vastasi Demon Music Group. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto nojaa Lowen varhaisempia albumeita voimakkaammin juurevaan rockiin. Sen tuotannosta Half a Boy and Half a Man sisältää Tex-Mex-elementtejä, Awesome edustaa 50-lukuhenkisiä kitarainstrumentaaleja ja cover Faron Youngin kappaleesta Live Fast, Love Hard Die Young countrya. Soulvaikutteinen L.A.F.S. oli osittain Elvis Costellon kirjoittama ja lisäksi hänen tuottamansa. Lowe oli vastavuoroisesti vastannut Costellon viiden ensimmäisen albumin tuotantotyöstä. Nick Lowe and His Cowboy Outfit sisältää lisäksi coverin Mickey Juppin kappaleesta You'll Never Get Me Up in One of Those. Rockpile oli soittanut originaaliversion taustabändinä Juppin vuoden 1978 albumilla Juppanese ja seuraavana vuonna Rockpilen jäsenistöön lukeutunut Dave Edmunds oli versioinut kappaleen albumilleen Twangin'. Vastaanottamistaan myönteisistä arvioista huolimatta Nick Lowe's Cowboy Outfit joutui Billboardin listalla tyytymään sijaan 113. Britanniassa albumilta poimittu ensimmäinen single Half a Boy and Half a Man oli sentään kohtuullinen menestys saavuttaessaan sijan 53.

Torstain terävä:Funkin kuningattaren 80-luvun käynnistänyt albumi

 Chaka Khan:What Cha' Gonna Do for Me

Huhtikuun puolivälissä 1981 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt What Cha' Gonna Do for Me on soolouransa lisäksi Rufus-yhtyeestä muistetun Chaka Khanin kolmas studioalbumi. Singleformaatissa mainitulta pitkäsoitolta julkaistuista kappaleista Beatles-cover We Can Work It Out saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 34., The McCrarys-cover Any Old Sunday sijan 68. ja albumin nimikappale kohosi mainitun listan kärkisijalle. Billboardin listoista albumi saavutti R&B-listalla kolmannen sijan, Jazz-listalla sijan 77. ja poplistalla seitsemännentoista sijan. What Cha' Gonna Do to Me oli Chaka Khanin menestynein albumi ennen hänen 80-luvun lopullista läpimurtolevyään I Feel for You. Albumin menestykseen jazzyleisön keskuudessa vaikutti se, että se sisälsi coverin Dizzy Gillespien kappaleesta Night in Tunisia, jossa Gillespie itse vieraili. Charlie Parker levytti mainitusta kappaleesta versionsa vuonna 1956 ja sen altobreakista kuullaan Khanin versiossa pätkä, jota nykyisin kutsuttaisiin sampleksi. Khanin vokalisoimaan versioon sisältyy myös hänen itse kirjoittamiaan lyriikoita. Albumi oli ehdolla parhaan nais- RB-laulusuorituksen palkinnon vastaanottajaksi vuonna 1981. 1990- ja 2000-luvuilla useat tanssiartistit sämpläsivät kappaleen Fate introa. Niistä tunnetuin on vuonna 1998 ilmestynyt Stardustin singlehitti Music Sounds Better with You. What Cha' Gonna Do For Me on ilmestynyt cd-formaatissa ainoastaan Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvalloissa albumi ei toisin sanoen ole toistaiseksi ilmestynyt cd:nä, mutta on kylläkin ollut saatavilla digitaalisesti sen jälkeen, kun Khan voitti vuonna 2007 useita Grammyja albumistaan Funk This. Vuonna 2016 Big Break Records julkaisi albumista laajennetun version kansitekstien ja kolmen bonuskappaleen kera. Niistä remix kappaleesta I Know, I Live You oli ilmestynyt aikaisemmin albumilla Life is a Dance:A Remix Project, mutta Lover's Touch ja Only Once ainoastaan seiskatuumaisten singlejen b-puolilla; ensiksi mainittu albumin nimikappaleen ja jälkimmäinen We Can Work It Outin b-puolella.

Keskiviikon klassikko:Thin Lizzyn legendaarisimman lineupin esikoisalbumi

 Thin Lizzy:Nightlife

Kahdeksas marraskuuta 1974 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Nightlife on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn neljäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastasivat Ron Nevison ja yhtyeen johtohahmo Phil Lynott. Nightlife työstettiin Thin Lizzyn albumeista ensimmäisenä triokokoonpanolla, jossa mukana olivat kitaristit Scott Gorham ja Brian Robertson. Pitkäsoiton kappaleista Philomenan Lynott kirjoitti äidilleen. Nightlifen kansikuva on Jim Fitzpatrikin käsialaa. Siinä nähdään pantteria muistuttava hahmo kaupunkimaisemassa. Pantterin on usein ajateltu kuvaavan Lynottia, mutta Fitzpatrick on vahvistanut sillä viitattavan mustiin panttereihin ja Malcolm X:n sekä Martin Luther King Jr:n kaltaisiin yhdysvaltalaisiin poliittisiin hahmoihin. Allmusicin Stephen Thomas Erlewine on kuvannut Nightlifea aliarvostetuksi helmeksi. Hänen mukaansa Thin Lizzy esiintyi Nightlifella sileämpänä kuin koskaan aikaisemmin ja harvoin myöhemmin. Albumin huippuhetkeksi hän kohottaa sen avausraidan She Knows ja primitiivistä rockia edustavaksi kappaleiksi It's Only Moneyn ja Sha-La-La:n. Martin Popoff kuvasi Nightlifea filosofisesti monimutkaiseksi verrattuna suureen osaan aikakauden rockia. Hänen mielestään Thin Lizzy ajautui mainitulla albumilla kauaksi musiikillisista juuristaan Lynottin etsiessä tapoja tehdä kunnianosoitusta rodulliselle perinnölleen. 12. maaliskuuta 2012 Nighlifesta ilmestyi kahdesta cd:stä koostuva Deluxe Edition. Sen jälkimmäinen ja 11:sta kappaleesta koostuva levy sisältää kuusi biisiä BBC:lle lokakuussa 1974 työstettyjjä nauhoituksia (She Knows, Sha-La-La, It's Only Money, Phlomena, Dear Heat ja Banshee) kolme Gary Mooren kanssa nauhoitettua demoversiota (Showdown, Still in Love with You ja It's Only Money) sekä Showdownin vaihtoehtoinen otto ja Still in Love with Youn raakalaulumiksaus. Useista Nightlifen kappaleista on työstetty coverversioita. Yhdysvaltalainen metal-yhtye Slough Feg on levyttänyt Sha-La La:sta sekä studioversion että livetulkinnan, joista viimeksi mainittu löytyy vuonna 2011 ilmestyneeltä albumilta Made in Poland. Concrete Blonde versioi It's Only Moneyn vuonna 1989 ilmestyneelle albumilleen Free. Brian Robertson coveroi samaisen kappaleen 37 vuotta myöhemmin, eli vuonna 2011 sooloalbumilleen Diamonds and Dirt. The Obsessed versioi It's Only Moneyn vuonna 2017 ilmestyneelle albumilleen Sacred ja John Norum vuonna 2010 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Play Yard Blues. Sadelta ilmestyi vuonna 2011 The Ultimate Collection, jonka neljästä uutuuskappaleesta yksi on näkemys Still in Love with Yousta.

Tiistain tukeva:Keskeinen Southendin musiikkiskenen muusikko ja biisintekijä

 Kuudes maaliskuuta 1944 Worthingissa, Sussexissa, Britanniassa syntynyt Michael Graham "Mickey" Jupp on brittiläinen muusikko ja biisintekijä, joka assosioitui ensisijaisesti osaksi Southendin musiikkiskeneä. Jätettyään taidekoulun vuonna 1962 Jupp soitti useissa alueen yhtyeissä, joista rhythm and blues-yhtye The Oriolesissa hän vaikutti vuodesta 1963 vuoden 1965 loppuun. Yhtyeen muun kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Mo Witham ja rumpali Bob Clouter, mutta se ei tehnyt levytyksiä. Pidettyään taukoa musiikista Jupp perusti vuonna 1968  yhtyeen Legend, joka solmi levytyssopimuksen Bell Recordsin kanssa. Se julkaisi nimeään kantavan esikoisalbumin, joka yhdisti tyylillisesti poppia, rockabillyä ja bluesrockia pelkästään akustisten instrumenttien kera. Kitarasta, pianosta ja laulusta vastanneen Jupin lisäksi Legendin esikoisalbumin työstämiseen osallistuivat Nigel Dunbar (rummut), Chris East (kitara, laulu ja huliharppu) ja Steve Geere (pystybasso ja laulu). Mainittu kokoonpano lopetti toimintansa melko pian. Niinpä Jupp muodostikin Legendin uuden lineupin, johon hänen lisäkseen kuuluivat Mo Witham (kitara) John Bobin ( basso) ja  Bill Fifield (rummut). Levytyssopimus Vertigon kanssa johti bändin toiseen pitkäsoittoon, joka edeltäjänsä tavoin kantoi Legendin nimeä. Jottei albumia sekoitettaisi yhtyeen debyyttiin, mainittua pitkäsoittoa kutsuttiin usein nimellä Red Boot sen kannen värin mukaan. Fitfield jätti Legendin ja liittyi T. Rexiin. Mainitun yhtyeen johtohahmo Marc Bolan nimesi hänet Bill Legendiksi Fitfieldin entisen yhtyeen mukaan. Hänen paikkansa ottanut Bob Clouter oli soittanut aikaisemmin Juppin kanssa The Oriolesissa. Mainittu kokoonpano työsti Vertigon vuonna 1972 julkaiseman kolmannen albumin Moonshine, joka ilmestyi cd-formaatissa vuonna 2007. Legend lopetti toimintansa mainitun pitkäsoiton jälkeen. Seuraavaksi Juppista kuultiin toden teolla vasta pubrockin nousun myötä. Hän kirjoitti muun muassa tyylisuunnan keskeisiin yhtyeisiin lukeutuvalle Dr. Feelgoodille kappaleen Down at the Doctors. Jupp solmi levytyssopimuksen Stiff Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi ensiksi kokoelma-albumin Legendin kolmen albumin tuotannosta. Juppin ensimmäisen sooloalbumin Juppanese raaemmalla ja Nick Lowen tuottamalla ykköspuolella taustalla kuullaan Rockpile-yhtyettä ja seesteisempi kakkospuoli on Procol Harumin Gary Brookerin tuottama. Procolin basistin David Knightsin siirryttyä manageriksi Legend oli ensimmäinen hänen manageroimansa yhtye. Knights tuotti yhtyeen kolmannen albumin ja samaisen yhtyeen Robin Trower bändin toisen singlen, jolla sitä itse asiassa säestivät Procolin  Matthew Fisher ja B. J. Wilson. Vuonna 1979 ilmestyneen Juppin kakkosalbumin Long Distance Romancer tuotannosta vastasivat Codley ja Creme.  Jupp julkaisi vielä seitsemän sooloalbumia, joista muutamat ilmestyivät saksalaisilla ja ruotsalaisilla levy-yhtiöillä. Juppin sävellystuotantoa edustavia kappaleita ovat levyttäneet  Rick Nelson, Elkie Brooks, the Judds, Chris Farlowe, Delbert McClinton, Nick Lowe, Dave Edmunds, Gary Brooker, the Hamsters, Dr. Feelgood, Roger Chapman ja The Searchers. The Mickey Jupp Bandin solistina on vaikuttanut mm. Joy Sarney. Helmikuussa 2009 Legendin varhainen Juppin lisäksi  Chris Eastista, Mo Withamista, John Bobinista ja Bob Clouterista koostunut kokoonpano julkaisi albumin Never Too Old to Rock, joka koostui Juppin ja Eastin viimeisimpien 20 vuoden aikana kirjoittamista kappaleista. Vuonna 2021 Jupp solmi levytyssopimuksen Conquest Musicin kanssa. Mainitun yhtiön tarkoituksena on julkaista nimellä The Boot Legacy sarja albumeita, joiden kappaleet Jupp on kirjoittanut ja nauhoittanut kotonaan Britanniassa. Sarjan ensimmäinen albumi Up Snakes, Down Ladders ilmestyi viides elokuuta 2022. Sitä oli edeltänyt ainoastaan digitaalisesti julkaistu ep I'd Love to Boogie. Albumisarjan kakkososa Hallelujah to Amen ilmestyi vuonna 2023 ja kolmas osa Times Like These vuonna 2024 kahden digitaalisen ep:n jälkeen. Elokuussa 2015 Amazon/Southend Books julkaisi Mike Waden kirjoittaman Juppin elämäkertateoksen  Hole in my Pocket: the true legend of Mickey Jupp, the rock and roll genius who declined to be a star.