Maanantain mainio:Jay Fergusonin Spiritiä seurannut yhtye

Jo Jo Gunne oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Jay Ferguson ja Mark Andes perustivat Los Angelesissa vuonna 1971 jätettyään Spirit-yhtyeen. Jo Jo Gunne otti nimensä samannimisestä ja vuoden 1958 tuotantoa edustavasta Chuck Berryn kappaleesta. Bändi julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1972 ja saavutti Britanniassa top teniin kohonneen hitin kappaleellaan Run Run Run. Jo Jo Gunne julkaisi vielä kolme albumia ennen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamistaan. Vielä vuonna 2005 yhtye kokosi rivinsä ja työsti viidennen albuminsa Big Chain. Yhtyeen perustivat kosketinsoittaja, solisti ja kitaristi Jay Ferguson, veljekset Mark (basso, laulu) ja Matt Andes (kitara, laulu) rumpali, solisti ja huuliharpisti William ”Curly” Smithin kanssa. Ensimmäisen keskeisen keikkansa Jo Jo Gunne soitti Los Angelesissa toukokuussa 1971 ja solmi sen jälkeen levytyssopimuksensa Asylum Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna ja se saavutti Billboardin listalla sijan 57. Huhtikuussa 1972 debyyttialbumilta poimittu single Run Run Run nousi Britanniassa kuudenneksi. Kanadassa mainittu biisi kohosi sijalle 30. ja se saavutti radiosoittoa FM-tyyppisillä radioasemilla. Jo Jo Gunnen kakkosalbumi Bite Down Hard saavutti Billboardin listalla sijan 75. Edeltäjäänsä heikompaan menestykseen vaikutti osaltaan singlehitin puuttuminen. Mainitun pitkäsoiton tuottanut Bill Szymczyk oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi Joe Walshin ja B. B. Kingin kanssa. Kolmas albumi Jumpin’ the Gunne joutui tyytymään Billboardin listalla sijoitukseen 169. Neljänteen pitkäsoittoon So...Where’s the Show? ehdittäessä yhtyeen kitaristiksi oli vaihtunut aikaisemmin Spiritissä vaikuttanut John Staehely. Tyylillisesti kyseessä oli Jo Jo Gunnen varhaisempia töitä raskaampaa rocksoundia edustanut albumi, mutta sekään ei saavuttanut menestystä. Jo Jo Gunne lopetti toimintansa siltä erää vuoden 1974 aikana. Jimmie Randall oli ottanut yhtyeessä Mark Andesin paikan basistina ensimmäisen albumin jälkeen. Matt Andes poistui yhtyeen rivistöstä Jumpin’ the Gunne -albumin jälkeen. Hänen paikkansa otti ensiksi Starr Donaldson ja sittemmin aiemmin mainittu John Staehely. Jo Jo Gunnen lopetettua toimintansa Ferguson työsti useita sooloalbumeita ja saavutti hittisinglet kappaleillaan Thunder Island ja Shakedown Curse. Mark Annes liittyi Firefalliin ja myöhemmin Heart-yhtyeeseen. Smith vaikutti sessiorumpalina, Spirit-yhtyeen jäsenenä 80-luvun aikana ja Boston-yhtyeessä vuosien 1994 ja 2000 välisenä aikana. Jo Jo Gunne palasi levytysten pariin vuonna 2005 Santa Barbarassa Jay Fergusonin studioilla. Blue Hand Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Big Chain, joka oli yhtyeen yhteisesti tuottama Fergusonin toimiessa ääni-insinöörinä.

Sunnuntain extra:Billy Joelin esikoisalbumi

Billy Joel:Cold Spring Harbor

Marraskuun ensimmäisenä 1971 Family Productionsin julkaisemana ilmestynyt Cold Spring Harbor on yhdysvaltalaisartisti Billy Joelin ensimmäinen studioalbumi. Se myi aluksi niukasti ja saavutti huomiota vasta Joelin tehtyä läpimurtonsa vuonna 1973 ilmestyneellä toisella albumillaan Piano Man. Masterointivirheen vuoksi originaali albumi soi alkuperäistä nauhoitusta nopeammin. Vuonna 1983 tuottaja Artie Ripp työsti Joelin esikoisalbumista remiksatun, editoidun ja nopeudeltaan korjautun version, jonka julkaisusta vastasi Columbia Records. Cold Spring Harbor nimettiin New Yorkissa Huntingtonin kaupungissa sijainneen kylän mukaan. Se sijaitsi Long Island Soundilla lähellä Joelin kotikaupunkia. Joelin esikoisalbumin etukannen kuva on napattu Harbor Roadilla. Albumin kappaleista Tomorrow is Today oli saanut ideansa vuotta aikaisemmin ajoittuneesta Joelin masennuksesta ja sairaalahoidosta. Kun mainittu kappale julkaistiin singleformaatissa Record World mainitsi Joelilla olevan kykyjä rikkaille dramaattisille soundeille. Vuonna 1981 ilmestyneelläe Joelin livealbumille Songs in the Attic sisältyvät liveversiot Cold Spring Harborilla alun perin julkaistuista kappaleista She’s Got Away ja Everybody Loves You Now. Kappaleista ensiksi mainitun liveversio julkaistiin singleformaatissa vuonna 1982 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 23. Joelin vuonna 2012 näyttelijä Alec Baldwinille antamassaan haastattelussa hän mainitsi, ettei Cold Spring Harbor remiksauksestaan huolimatta kuulosta hänestä oikealta.

Lauantain pitkä:Keskeisen jazzrockin edustajan esikoisalbumi

 Chicago:Chicago Transit Authority

28. huhtikuuta 1969 Columbian julkaisemana ilmestynyt Chicago Transit Authority on jazzrockyhtyeenä uransa aloittaneen Chicago-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka paras listasijoitus Billboardilla oli 17, tosin vasta vuonna 1971. Albumista  muodostui toisin sanoen  menestyksekäs hitaasti. Chicago Transit Authoritylta poimittuihin singlemenestyksiin luketuivat Does Anybody Really Know What Time It Is, Questions 67 and 68 sekä Beginnings. Billboardin albumilistalla Chicago Transit Authoritylle kertyi 171 listaviikkoa ja albumia on myyty tuplaplatinaan oikeuttava määrä. Vuonna 1969 Chicago olikin ehdolla vuoden parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Chicago Transit Authority tuli valituksi Grammy Hall of Fameen ja vuonna 2025 albumi pääsi Kongressin kirjastoon kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä ja valittiin säilytettäväksi kansalliseen ääniterekisteriin. Chicago aloitti toimintansa alkuvuodesta 1967 ensiksi nimellä The Big Thing ja tuottaja James William Guercion myötä seuraavaana vuonna nimeksi vaihtui Chicago Transit Authority. Chicagon tavaramerkkinä oli yhdistää puhaltimia ja jazzia soulhenkiseen rocksoitantaan ja Guercio oli halukas kiinnittämään yhtyeen oman yhtiönsä artistiksi. Levytyssopimus solmittiin loppuvuodesta 1968 ja Chicago Transit Authority nauhoitti esikoisalbuminsa seuraavan vuoden tammikuussa Columbian studioilla 52:nd Streetillä New Yorkissa. Guercio oli tuottanut aikaisemmin Blood, Sweat and Tearsin suureksi menestykseksi osoittautuneen toisen albumin, ja hän päätti tehdä samoin Chicago Transit Authorityn esikoisen tapauksessa. Nauhoitusten loppuvaiheessa yhtye päätti, että sen debyytistä tulisi tupla-albumi. Levy-yhtiö suostui mainittuun käytäntöön ainoastaan siinä tapauksessa, että yhtye teksi rojaltileikkauksen. Chicago Transit Authorityn esikoisalbumin nauhoitusten ajalta ovat lisäksi yhtyeen toisella pitkäsoitolla julkaistut kappaleet Wake Up Sunshine ja It Better End Soon sekä kolmannelle albumille päätynyt Loneliness is Just a Word. Mississippi Delta City Bluesin varhainen versio erosi musiikillisesti voimakkaasti albumeilla Live in Japan ja Chicago XI ilmestyneistä. Kaikkia edellä mainituista kappaleista soitettiin joka tapauksessa Chicagon konserteissa jo niinkin varhain, kuin vuonna 1968. Toistaiseksi julkaisematta ovat jääneet Chicagon varhaistuotantoon lukeutuvat kappaleet Dedicated to Girl Number One ja Once Upon in a Lifetime. Britanniassa Chicago Transit Authority saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Albumiorientoitunut FM-radio soitti runsaasti albumin tuotantoa vuosina 1970 ja 1971 ja niinpä singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Does Anybody Really Know What Time It Is? ja Beginnings saavuttivat seitsemännen sijan ja Questions 67 and 68 sijan 24. Oikean Chicago Transit Authorityn uhattua yhtyettä oikeustoimilla se joutui lyhentämään nimensä Chicagoksi. Kosketinsoittaja Robert Lamm, kitaristi Terry Kath ja basisti Peter Cetera jakoivat Chicagossa leadlauluosuudet, rumpalina vaikutti Danny Seraphine ja eri puhaltimia yhtyeessä soittivat  James Pankow, Lee Loughnane ja Walter Parazaider. Yhtyeen jäsenet lisäsivät kappaleisiin perkussio-osuuksia silloin, kun he eivät soittaneet varsinaista pääinstrumenttiaan. Näin tapahtui esimerkiksi Spencer Davis Group-coverin I'm a Man tapauksessa. Lamm, Kath ja Pankow oli tuossa vaiheessa Chicagon keskeisimmät säveltäjät. Kappaleen Free Form Guitar Kath nauhoitti yhdellä otolla käyttämättä lainkaan pedaaleja. Chicago Transit Authority on Chicago V:n ohella ainoa Chicagon albumeista, jolla Peter Cetera ei vaikuttanut säveltäjänä. Ensimmäiset hänen sävellyksistään ilmestyivät toisin sanoen Chicagon järjestysessään toisella albumilla. Chicagon esikoisalbumin nauhoitukset tapahtuivat kymmenessä päivässä. Pohjat nauhoitettiin viidessä ja päällekkäisäänityksiin käytettiin niin ikään viisi päivää. Tuottaja Guercion mukaan Chicagon esikoisalbumi työstettiin kasiraiturilla. Ensiksi nauhoitettiin rummut, basso, kitarat ja koskettimet ja puhaltimet sekä lauluosuudet lisättiin myöhemmin. Vuonna 1974 albumista julkaistiin nelikanavamiksaus sekä lp:nä että kasiraiturina. Vuonna 2002 Rhino Records ja Columbia Records julkaisivat Chicago Transit Authorityn remasteroituna yhdellä cd:llä. Mainitussa versiossa kappaleista Questions 67 and 68 ja Free Form Guitar mukana ovat muutamaa sekuntia pidemmät versiot. Vuonna 2010 Rhino Handmade julkaisi uudelleen albumin nelikanavaisen miksauksen rajoitettuna painoksena ja vuonna 2016 osana Chicago Quadio Box Settiä. Vuonna 2019 Chicago Transit Authoritysta julkaistiin 50-vuotisjuhlapainoksena remix-versio sekä cd:nä että 180 gramman tuplavinyylinä. Yhtye työskenteli insinööri Tm Jessupin, joka miksasi lisäksi Chicagon Live at the Isle of Wight-tallenteen, kanssa.  Chicago Transit Authorityn remasteroidusta versiosta All That Jazziin laatimassaan arviossa Doug Colette antoi cd:lle neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hän ylisti etenkin rumpali Danny Seraphinesta ja basisti/solisti Peter Ceterasta muodostuneen rytmiryhmän työskentelyä. Yhtyeen esikoisalbumi Chicago Transit Authority pääsi Chicagon diskofrafiasta ainoana levynä mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Perjantain pohjat:Link Wrayn vuonna 1971 nauhoitettu ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi

Link Wray:Beans and Fatback

Beans and Fatback on yhdysvaltalaiskitaristi Link Wrayn vuonna 1971 nauhoittama ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu albumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Wrayn veljen Vernon ”Ray Vernon” Wrayn Wray’s Shack Tree Track-studiossa Accokeekissa, Marylandissa samaan aikaan, kun Wray työsti albumeitaan Link Wray ja Mordicai Jones. Beans and Fatbackin miksauksesta vastasi Simon Heyworth The Manor Studiossa, Oxfordhiressa, Britanniassa. Wrayn aikakauden levytyksille tunnusomaisesti myös Beans and Fatback koostuu yhdistelmästä yhdysvaltalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Tyylillisesti Beans and Fatback rokkaa kuitenkin hienoisesti Link Wrayn nimikkoalbumia voimakkaammin. Vuonna 2005 ilmestynyt kahden cd:n kokoelma Wray’s Three Track Shack sisältää albumit Link Wray, Mordicai Jones ja Beans and Fatback sillä erotuksella, että kappaleen Take My Nand (Precious Lord) oli ilman krediittiä korvannut alun perin Polydorin vuonna 1974 julkaisemalla albumilla Link Wray Rumble julkaistu Tony Joe White-cover Backwoods Preacher Man. Steve Verroca oli varastanut Beans and Fatbackin demonauhat ja myynyt ne Virgin Recordsille. Wray nauhoitti mainitulle levy-yhtiölle albumin Stuck in Gear, joten Beans and Fatback poistui yhtiön kataloogista. AllMusicissa albumista julkaistiin varsin positiivissävyinen retrospektiivinen arvio.

Torstain terävä:Useiden keskeisten yhtyeiden ja artistien ohjelmistoon lukeutunut R&B-kappale

I Don’t Need No Doctor on Nicholas Asfordin, Valerie Simpsonin ja Joe Armsteadin käsialaa oleva kappale. Elokuussa 1966 Verve julkaisi mainitusta biisistä ensiksi Asfordin version, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi Ray Charlesin I Don't Need No Doctorista levyttämä näkemys. Vuosien mittaan kappaleesta on julkaistu useita covereita. Garagerockyhtye Chocolate Watchbandin näkemys ilmestyi vuonna 1969, brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien liveversio kahta vuotta myöhemmin tuplakonserttitaltioinnilla Rockin’ the Fillmore, psykedeelisen rockin edustajiin lukeutuva New Riders of the Purple Sage levytti I Don't Need No Doctorin vuonna 1972, metalyhtye W.A.S.P. kolmannella albumillaan Inside the Electric Circus vuonna 1986 ja hardrockyhtye Great White vuotta myöhemmin, garagepunkyhtye The Nomads vuonna 1989 ja Styx livealbumillaan vuonna 2006. Humble Pien I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 73. ja oli Kanadassa yhtä sijaa ylempänä. Jazzkitaristi John Scofieldin I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio ilmestyi vuonna 2005 albumilla What I Say:John Scofield Plays the Music of Ray Charles. Mainitussa versiossa John Mayeria kuullaan toisena kitaristina sekä solistina. Kappale oli Mayerin ohjelmistossa hänen kesään 2007 ajoittuneella kiertueellaan ja Los Angelesissa soitettu versio pääsi mukaan cd/dvd -julkaisulle Where the Light Is. Jazzsolisti Roseanna Vitron I Don’t Need No Doctorista levyttämä versio sisältyy vuonna 1997 ilmestyneelle tribuuttialbumille Catchin’ Some Rays:The Music of Ray Charles.

Keskiviikon klassikko:Bob Segerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt menestysalbumi

Bob Seger and the Silver Bullet Band:Against the Wind

Helmikuussa 1980 ilmestynyt Against the Wind on detroitilaisrockari Bob Segerin kaikkiaan yhdestoista albumi, neljäs pitkäsoitto, jonka työstämiseen otti ainakin osittain osaa Silver Bullet Band ja toinen albumi, jonka työstössä oli mukana niin ikään Muscle Shoals Rhythm Section. Vaikka Segerin musiikilinen ura oli käynnistynyt jo 1960-luvun alkupuolella, hän oli saavuttanut lopullisen läpimurtonsa vasta vuonna 1976 ilmestyneellä albumillaan Night Moves. Lähes vastaavanlaiseen menestykseen oli yltänyt myös kahta vuotta myöhemmin julkaistu seuraava studioalbumi Stranger in Town. Against the Windin Seger tuotti Punch Andrewsin ja Bill Szymczykin kanssa. Tyylillisesti albumi yhdistää Segerin keskitempoisia ja lyriikoiltaan itseheijastavia balladikappaleita sekä musiikillisesti että teksteiltään suoraviivaisempiin rockbiiseihin. The Horizontal Bop käynnistää albumin raskaalla bluesrokkauksella ja kappaleen loppuun on säästetty pitkä jamittelu. Kappale julkaistiin lisäksi pitkäsoiton neljäntenä singlenä, mutta se ei saavuttanut top 40:ää. You’ll Accomp’ny Me on edeltäjänsä vastapainoksi onnistunut akustinen balladi, joka tarjoaa Segeriltä dynaamisen laulusuorituksen. Kappale nousi singleformaatissa Billboardilla top 20:een. Riffin hallitsema ja tuhdisti rokkaava Her Strut saattaa hyvinkin olla albumin ykköspuolen huippuhetki. Segerin vahvan vokalisoinnin lisäksi kappaleessa nousevat keskeisiksi Chris Campbellin bassottelu ja Drew Abbottin kitarariffi. The Muscle Shoals Rhythm Section on mukana kahdella seuraavalla kappaleella, akustisvoittoisella No Man’s Landilla, jonka loppuun Pete Carr soittaa oivallisen kitaraliidin ja nopeasti rokkaava Long Twin Silver Line sisältää kiinnostavan säkeistömelodian. Silver Bullet Band on jälleen mukana albumin erinomaisessa nimikappaleessa, jossa musiikillisesti keskekeksi osoittautuu silti pianistina vieraileva Paul Harris. Sävellys on oivallinen ja lyriikassa Seger vertaa lukioaikojaan pitkän matkan juoksuun. Good for Me on onnistunut countryvalssi, Betty Lou’s Gettin’ Out Tonight edustaa vanhakantaista rockia suhteellisen innostavasti, albumin päättää tyylillisesti The Eaglesia muistuttava Shinin’ Brightly, jossa vierailee saksofonistina Alto Reed. Nimikappaleensa lisäksi albumin kakkospuolen parhautta edustaa Fire Lake, jossa taustavokalisteina kuultiin The Eaglesin Glenn Freytä ja Don Henleytä. Fire Lake julkaistiin lisäksi Against the Windin ensimmäisenä singlenä ja kappale nousi viiden suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Against the Wind -pitkäsoitto saavutti viisinkertaisesti platinaa ja albumin nimikappale palkittiin parhaan lauletun rockesityksen Grammyllä. Myöhemmin Seger on maininnut pyrkimyksenään olleen työstää ykköshitti hänen saapuessaan studioon nauhoittamaan mainittua pitkäsoittoa.

Tiistain tukeva:1960-luvun puolivälin suosittu espanjalainen beatyhtye

Los Bravos oli vuonna 1965 perustettu espanjalainen ja Madridissa tukikohtaansa pitänyt beatyhtye. Parhaiten se tunnetaan debyyttisinglestään Black is Black, joka nousi heinäkuussa 1966 Britanniassa kakkossijalle ja Yhdysvalloissakin neljänneksi. Kyseessä oli espanjalaisen yhtyeen korkein listasijoitus Yhdysvalloissa. Yhtyeen kokoonpano oli yhdistelmä madridilaisesta bändistä Los Sonor ja Mallorcalta kotoisin olleesta The Runawaysistä. Los Bravosin solisti Mike Kogel on tosin kotoisin Saksasta. Kanadassa Black is Black nousi listakärkeen ja maailmanlaajuisesti singleä on myyty yli miljoona kappaletta. Black is Blackin kirjoitustyöstä vastasivat Michelle Grainger, Tony Hayes ja Steve Wadey Hoo St. Werburghissa, lähellä Rochesteria, Kentissä, Englannissa sijainneessa studiossaan, jota käytettiin demojen työstämiseen. Coverinsa Black is Blackista levyttivät Johnny Halliday sekä ranskalaisyhtye Belle Epoque, jonka discoversio nousi vuonna 1977 brittilistalla kakkossijalle. Lokakuussa 1966 Los Bravosin seuraava single I Don't Care saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1967 yhtye osallistui San Remon musiikkifestivaaleille, mutta ei päässyt loppukilpailuun kappaleellaan Une Come noi. Los Bravos oli kahden espanjalaisen komediaelokuvan aiheena.  Vuonna 1967 ilmestyi Los chicos con las chicas (The Boys With the Girls), joka oli Javier Aguirren ohjaama ja vuonna 1968 ¡Dame un poco de amooor...! (Give Me a Little Looove!), jonka ohjauksesta vastasivat José María Forqué ja Francisco Macián. Ensiksi mainitun soundtrackiltä löytyvä Los Bravosin kappale Going Nowhere oli saavuttanut Kanadassa sijan 55. Rhino Records julkaisi mainitun kappaleen uudelleen sarjassaan Nuggets II:Original Artyfacts from the British Empire and Beyond 1964-1969. Heinäkuussa 1968 Los Bravosin tuotannosta kappale Bring A Little Lovin' saavutti Saksassa sijan 22. Los Bravosin perustajajäseniin lukeutunut Manuel Fernández teki itsemurhan 20. toukokuuta 1968 ainoastaan 23-vuotiaana, kun hänen morsiamensa Lottie Ray oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Samaisena vuonna Kogel jätti yhtyeen ja alkoi luoda soolouraa nimellä Mike Kennedy. Hänen paikkansa solistina otti ensiksi Bob Wright ja sitten Anthony (Tony) Anderson, joka ennen Los Bravos-pestiään vaikutti veljensä Jon Andersonin kanssa yhtyeessä The Warriors. Kogel teki paluun Los Bravosin riveihin vuosina 1975 ja 1976. Vuonna 2004 yhtye teki paluun lineupilla, jossa olivat mukana Pablo Sanllehí, Miguel Vicens Danus ja Mike Kogel/Kennedy. Vuonna 2015 Mike Kennedy ja Miguel Vicens Danus elvyttivät Los Bravosin nimen ja levyttivät Black is Blackista uuden studioversion. Se julkaistiin iTunesissa ja kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 2019  Miguel Vicens Danus ja Pablo Sanllehi esittelivät Bruce Gamen Los Bravosin uutena solistina. Yhtyeen tarkoituksena oli nauhoittaa uusi studioalbumi. Vuonna 2020 yhtye julkaisi kaksi uutta ja seuraavana vuonna neljä uutta singleä iTunesissa ja Spotifyssa Los Bravosin nimellä. Mainittuihin biiseihin lukeutuivat Gotta Be Strong ja Chariot. Miguel Vicens menehtyi keuhkokuumeeseen 12. helmikuuta 2022 Palmassa 78 vuoden ikäisenä. 20. maaliskuuta 2019 Los Bravosin kappale Bring a Little Lovin' oli mukana Quentin Tarantinon kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Once Upon a Time in Hollywood soundtackillä ja ensimmäisellä trailerilla.