Torstain terävä:Neil Youngin esikoissooloalbumi

Neil Young:Neil Young

Neil Youngin nimeä kantava esikoissooloalbumi ilmestyi Reprisen julkaisemana hänen 23-vuotispäivänään 12. marraskuuta 1968. Aikaisemmin samana vuonna Young oli eronnut keskeisiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvasta Buffalo Springfieldistä. Kesän 1969 aikana Youngin esikosalbumista julkaistiin osittain remiksattu uusintapainos, mutta albumi jäi molemmilla julkaisukerroillaan Billboard 200 -listan ulkopuolelle. Buffalo Springfieldin jätettyään Young palkasi managerikseen myös Joni Mitchellin managerina toimineen Elliot Robertsin. Hän säilyi Youngin managerina vuoteen 2019 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Roberts järjesti Youngin ensimmäisen pienimuotoisen soolokiertueen ja levytyssopimuksen Warnerin alamerkin Reprise Recordsin kanssa. Youngin esikoissooloalbumi tuli merkitsemään hänen yhteistyönsä alkamista tuottaja David Briggsin kanssa. Osa Youngin soolodebyytillä ilmestyneistä kappaleista oli varsin tuoreita, osa oli kirjoitettu vielä hänen Buffalo Springfieldissä vaikuttaessaan. Albumin kappaleista The Emperor of Wyoming ja String Quartet from Whiskey Boot Hill edustavat instrumentaaleja. Kitaran dominoima ja kulkeva rockkkappale The Loner julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja Stephen Stills levytti mainitusta kappaleesta coverinsa vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Illegal Stills. The Old Laughing Lady edustaa Youngin esikoissooloalbumin iäkkäintä tuotantoa; se oli kirjoitettu kolmea vuotta aikaisemmin. I’ve Loved Her So Longissa taustalla kuullaan melko tunnettua muusikkojoukkoa, eli kitaristi Ry Cooderia, pianisti Jack Nitzscheä, basisti Jim Messinaa ja rumpali Earl Palmeria. Kappaleessa The Last Trip to Tulsa Young säesti itseään kitaralla. Myöhemmin hän tuli esittämään kyseistä biisiä sähköisen yhtyeen kanssa ja julkaisi sen vuonna 1973 singlensä Time Fades Away b-puolella. Lokakuun lopussa 1968 Young soitti viikon ajan Joni Mitchellin lämmittelijänä Bitter Endissä, Greenwich Villagessa. Nauhoitukset Youngin esikoisalbumin seuraajalle Everybody Knows This Is Nowhere alkoivat jo tammikuun 1969 aikana Crazy Horse-yhtyeen kanssa ja kiertue starttasi samaisen vuoden helmikuussa. Youngin esikoisalbumista laaditut arviot olivat pääosin positiivisia ja sellaisista vastasivat esimerkiksi Cashbox ja Rolling Stone sekä retrospektiivisessä arviossaaan AllMusic Guide.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1971 singlemenestys

Have You Ever Seen the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan Hey Tonight yhtyeen kuudennelta ja joulukuussa 1971 ilmestyneeltä albumilta Pendulum. Billboardin listalla Have You Ever Seen the Rain nousi kahdeksanneksi, Cashboxissa aina kolmanneksi ja brittilistalla sijalle 36. Kärkisijalle kappale kohosi Kanadan RPM 100 -listalla maaliskuussa 1971. Kyseessä oli Creedencen kahdeksas kultamyyntiin yltänyt single. Have You Ever Seen the Rainin lyriikoiden on tulkittu viittaavan Vietnamin sotaan ja kadonneeseen 1960-luvun idealismiin. John Fogerty on itse kertonut haastatteluissa ja keikkakontekstissa biisin kertovan siitä, kuinka Creedence Clearwater Revivalin saavuttamasta huikeasta suosiosta huolimatta yhtyeen jäsenet olivat onnettomia ja isoveli Tom Fogertyn lähtö yhtyeen riveistä oli vääjäämätöntä. Triokokoonpanolla toimintaansa jatkanut yhtye lopetti lopullisesti toimintansa lokakuussa 1972. Kirjallisesti kappaleen lyriikka kuvaa aurinkosateita, jotka ovat erityisen yleisiä  Louisianassa, Mississippissä, Floridassa, Georgiassa, South Carolinassa ja Alabamassa. John Fogerty julkaisi Have You Ever Seen the Rainistä soolona liveversion dvd:llään The Long Road Home -In Concert, joka oli taltioitu Wiltern Theatressa, Los Angelesissa syyskuun puolivälissä 2005. Kappaleesta levytetyistä covereista mainittakoon Joan Jettin vuonna 1990 ilmestyneelle ja pelkästään lainakappaleista kooostuvalle albumilleen The Hit List työstämä onnistunut näkemys.

Tiistain tukeva:Roy Woodin The Movea seurannut yhtye

Wizzard oli brittiläinen ja Roy Woodin perustama rockyhtye. Woodin varhaisempiiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet The Move ja Electric Light Orchestra. Ensiksi mainitussa Wood oli ollut kantavana voimana koko sen toiminta-ajan, mutta ELO:ssa hän oli ollut täysipainoisesti mukana ainoastaan yhtyeen esikoisalbumilla. Erottuaan Electric Light Orchestrasta yhtyeen toisen albumin levytyksen aikaan Wood löysi studiosta birminghamilaisyhtye Mongrelin. Sen jäseniin luketui niin ikään The Movessa soittanut basisti Rick Price sekä rumpalit Keith Smart ja Charlie Grima. Heidän kanssaan Wood päätti perustaa uuden yhtyeen. Electric Light Orchestran jätettyään Wood oli ottanut mainitusta yhtyeestä mukaansa sellisti Hugh McDowellin kosketinsoittaja Bill Huntin sekä yhtyeen ääni-insinöörin Trevor Smithin. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät saksofonistit Mike Burney ja Nick Bentelow, joista viimeksi mainittu on näyttelijä Arthur Bentelowin poika. McDowell jätti Wizardin ennen yhtyeen toisen albumin Intoducing Eddie and the Falcons ilmestymistä. Hän palasi Electric Light Orchestran jäseneksi, eikä hänen tilalleen Wizzardissa otettu toista jäsentä. Albumin levytyksen aikaan myös Bill Hunt lähti ja hänen paikkansa otti Mongrelin jäseniin lukeutunut Bob Brady. Rumpali Keith Smart jätti Wizzardin vuonna 1975 ennen yhtyeen viimeisen albumin, jazzrockhenkisen pitkäsoiton Main Street nauhoituksia. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin vasta vuonna 2000 eikä Smartin tilalle yhtyeessä otettu ketään. Ensimmäisen konserttinsa Wizzard soitti Wembleyn stadionilla The London Rock and Roll Showssa elokuun viidentenä 1972. Toinen keikka oli Readingin festivaaleilla ja Wizzard esiintyi usein BBC:n ohjelmassa Top of the Pops. Tammikuussa 1973 ilmestynyt single Ball Park Incident nousi brittilistan kuudenneksi kolmeksi viikoksi. Wizzardin suurimaksi hitiksi osoittautui yhtyeen toinen single See My Baby Jive, joka pysytteli brittilistan kärjessä neljän viikon ajan ja myi maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta saavuttaen kultalevyn. Seuraava single Angel Fingers pysytteli listakärjessä viikon ajan. Wizzardin singleille olivat tunnusomaisia pitkät instrumentaaliset improvisaatiojaksot. Vuoden 1973 joulusingle I Wish It Could Be Christmas Everyday julkaistiin uudelleen vuonna 1981 ja kolme vuotta myöhemmin kappaleesta ilmestyi 12-tuumainen uudelleennauhoitettu versio. Vuoden 1973 aikana Harvest Records julkaisi Roy Woodin sooloalbumin Boulders, jonka hän oli nauhoittanut jo ennen Wizardin perustamista. Vuoden 1974 aikana yhtye palasi top teniin singlellä Rock N’ Roll Winter (Looney’s Tune). Samaisena vuonna Wizzard teki kiertueen Yhdysvalloissa, mutta yhtyettä promottiin edelleen ensisijaisesti ainoastaan kotimaassaan. Jotkut Wizzardin jäsenistä osalllistuivat silti nauhoituksiin Beach Boysin kanssa ja tuloksena oli vuonna 1976 ilmestynyt single It’s Ok. Wizzardin jäähyväissingle Rattlesnake Roll ilmestyi syksyllä 1975. Wood ja Price perustivat lyhytikäisen Wizzo Bandin. Wood vaikutti lisäksi tuottajana ja Dartsin vuonna 1979 ilmestynyt cover Gene Chanlderin Duke of Earlista muodostui menestyksekkääksi. Saksofonisti Mike Burney edesmeni 13. marraskuuta 2014 76 vuoden ikäisenä kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan. Hugh McDowell edesmeni kuudes marraskuuta 2018 65 vuoden ikäisenä pitkällisen sairauden jälkeen. Basisti Rick Price edesmeni 17. toukokuuta 2022 77 vuoden ikäisenä ja rumpali Keith Smart toinen syyskuuta 2025 78 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Osittain Jackson Brownen käsialaa oleva The Eaglesin debyyttihitti

 Take It Easy on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Eaglesin esikoissingle. Sen kirjoitustyöstä vastasivat Jackson Browne sekä yhtyeen jäsen Glenn Frey, jonka leadvokalisoima Take It Easy niin ikään on. Kappale julkaistiin toukokuun ensimmäisenä 1972. 22. heinäkuuta samaisena vuonna kappale saavutti parhaan listasijoituksensa Billboardilla, joka oli 12. Listaviikkoja singlelle kertyi 11. Myös Easy listening-listalla Take It Easyn paras sijoitus oli kahdentenatoista. The Eaglesin esikoisalbumin käynnistävästä Take It Easystä on muodostunut eräs The Eaglesin tuotannon tunnuskappaleista ja sittemmin se on sisältynyt kaikille The Eaglesin live- ja kokoelma-albumeille. Take It Easy on niin ikään valikoitunut Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Jackson Browne levytti Take It Easyn vuonna 1973 ilmestyneen sooloalbuminsa For Everyman avausraidaksi. Se julkaistiin myös singleformaatissa, mutta jäi vaille listasijoitusta. Travis Tritt levytti Take It Easystä coverinsa vuonna 1993 ilmestyneelle tribuuttialbumille Common Thread:The Songs of The Eagles. Versiosta työstetyssä musiikkivideossa nähdään kaikki viisi The Eaglesin jäsentä ensi kertaa 13 vuoteen ja se johti muutamaa kuukautta myöhemmin toteutuneeseen yhtyeen reunioniin. Jackson Browne aloitti Take It Easyn kirjoitustyön vuonna 1971, mutta kappaleen viimeisteleminen tuotti hänelle vaikeuksia. Glenn Frey asui Brownen kanssa samassa talossa Echo Parkissa, Kaliforniassa ja hän oli kuullut Brownen kappaleesta esittämän varhaisen version. Frey viimeisteli Take It Easyn toisen säkeistön. Browne piti lopputuloksesta ja ehdotti, että kaksikko viimeistelisi kappaleen yhdessä. Take It Easy julkaistiin The Eaglesin ensimmäisenä singlenä. Jackson Browne on kertonut kappaleesta edellisestä eriävän syntyhistorian. Brownen mukaan hän työskenteli studiossa Take It Easyn parissa, kun Frey saapui paikalle. Hän piti kappaleen viimeistelemättömästä versiosta ja halusi työstää sen loppuun. Browne ylisti Freyn Take It Easyyn työstämää sovitusta. The Eaglesin versio nauhoitettiin Olympic-studioilla Lontoossa Glyn Jonesin tuottamana. Jackson Brownen Take It Easystä levyttämässä versiossa Sneaky Pete Kleinow vastasi pedal steelistä, David Lindley soolokitarasta ja Mickey McGee perkussioista. Bud Scoppan The Eaglesin esikoisalbumista Rolling Stoneen vuonna 1972 laatimassa arviossa mainittiin Take It Easyn olevan siihen mennessä vuoden parhaalta kuulostava rocksingle. Billboardin vuonna 2017 laatimalla 15 parhaan The Eagles-kappaleen listalla Take It Easyn sijoitus oli kolmantena. Kahta vuotta myöhemmin mainittu kappale sijoittui toiseksi Rolling Stonen laatimalla 40 parhaan The Eaglesin kappaleen listalla.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen solisti/kitaristin esikoisalbumi

Bonnie Raitt:Bonnie Raitt

Bonnie Raittin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi marraskuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana. Sen nauhoitukset työstettiin elokuussa 1971 Enchanted Islandilla noin viidentoista mailin päässä Minneapolisista Lake Minnetonkalla. Mainittu paikka valikoitui Raittin esikoisalbumin nauhoituspaikaksi hänen läheisten muusikkoystäviensä, itärannikon folkskenessä vaikuttaneiden John Koernerin ja Dave Rayn kehotuksesta. Esikoisalbuminsa kansiteksteissä Raitt mainitsee nauhoitusten tapahtuneen livenä neliraiturilla, sillä musiikkiin haluttiin spontaani ja luonnollinen tunne. Raittin mukaan mainittu tunne joutuu usein uhratuksi muusikoiden ollessa tietoisia siitä, että he voivat dubata osuutensa eri raidalla kunnes se on täydellinen. Vaikka Bonnie Raittin esikoisalbumi ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys, albumi sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Rolling Stonen arvion mukaan kyseessä oli myönteisessä mielessä epätavallinen laulukokoelma, josta vastasi tavanomaisesta erottuva muusikoiden valikoima. Mukana on kaksi Raittin omaa sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Thank You ja Finest Lovin’ Man. Covereista tunnetuimpiin lukeutuvat Stephen Stillsin käsialaa oleva ja Buffalo Springfieldin levytystuotantoon ensiksi lukeutunut Bluebird sekä Robert Johnsonin Walkin’ Blues.

Lauantain pitkä:Neil Youngia vuosina 1971-1973 säestänyt yhtye

The Stray Gators oli Neil Youngin säestysyhtye artistin vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneillä albumeilla Harvest ja Time Fades Away. Sen muodostivat kosketinsoittaja Jack Nitzsche, steelkitaristi Ben Keith, basisti Tim Dummond ja rumpali Kenny Buttrey. Viimeksi mainitun paikan otti Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella Johnny Barbata. Crazy Horse -yhtyeessä rytmikitaristina vaikuttanut Danny Whitten liittyi The Stray Gatorsiin vuoden 1972 aikana, mutta Neil Young erotti hänet huonosti menneiden treenien vuoksi. Whitten menehtyi yliannostukseen pian tämän jälkeen. Ollessaan Nashvillessa Young nauhoitti osuutensa Johnny Cash Showhun. Hänelle tarjoutui tilaisuus nauhoittaa uusia kappaleitaan Elliot Mazerin Quadraphonic Sound studioilla. Koska oli lauantai-ilta; Mazer onnistui järjestämään taustamuusikoiksi Drummondin, Keithin ja Buttreyn. Kahden illan aikana nauhoitettiin neljä kappaletta, jotka päätyivät Youngin albumille Harvest. Nitzscheä Young hyödynsi sovittajana ja tuottajana kahdessa kappaleessa, joissa oli mukana orkesteri. Youngin kotitilalla Kaliforniassa nauhoitettiin kolme sähkökitaran dominoimaa kappaletta. Young nimesi yhtyeen The Stray Gatorsiksi. Harvestin julkaisun jälkeen yhtye oli mukana Youngin ja Graham Nashin nimiin laitetulla singlellä The War Song. Harvestin nauhoitusten outtakeseja julkaistiin myöhemmin soundtrackillä Journey through the Past ja The Archives Vol 1 1963-1972:lla. The Stray Gators on mukana loppuvuodesta 1972 nauhoitetulla ja albumilla Tonight’s the Night julkaistulla kappaleella Lookout Joe. Neil Youngin kanssa yhtye nauhoitti varhaisen version Joni Mitchellin You Turn Me On, I’m a Radiosta. Se julkaistiin lopulta Joni Mitchell Archives- Vol 3:The Asylum Years (1972-1975):llä. Vuonna 1973 The Stray Gators säesti Youngia Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella, mutta sekä albumilla että kiertueella rumpaliksi oli vaihtunut John Barbata. Kiertueen jälkeen The Stray Gators lopetti toimintansa yhtyeenä, mutta Drummond ja Keith osallistuivat Youngin myöhäisempiin projekteihin. Nitzsche loi uran elokuvamusiikin säveltäjänä ja levytuottajana. Vuonna 1983 hänet palkittin originaalikappaleestaan Up Where We Belong. The Stray Gators osallistui Youngin vuonna 1992 ilmestyneen albumin Harvest Moon nauhoituksiin, tosin kosketinsoittajaksi oli vaihtunut Spooner Oldham.

Perjantain pohjat:Lulun vuonna 1976 ilmestynyt albumi

Lulu:Heaven and Earth and the Stars

Heaven and Earth and the Stars on skotlantilaislaulajatar Lulun vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto, jonka nauhoitukset on työstetty vuosien 1973 ja 1976 välisenä aikana. Kyseessä on Lulun järjestyksessään toinen ja samalla viimeinen Chelsea-levy-yhtiön julkaisema albumi. Mainittu levy-yhtiö lopetti toimintansa vuoden 1977 aikana. Niin ikään edeltäjänsä, vuonna 1973 ilmestyneen albumin Lulu tavoin Heaven and Earth and the Starsin tuotannosta vastasi Wess Farrell. Poikkeuksen muodostavat David Bowie -coverit The Man Who Sold the World ja Watch That Man, joiden tuotannosta vastasivat Bowie itse sekä hänen Spiders-yhtyeensä kitaristi Mick Ronson. The Man Who Sold the World oli saavuttanut Lulun levytyksenä brittilistalla kolmannen sijan, tosin kyseinen versio oli ilmestynyt yli kaksi vuotta ennen Heaven and Earth and the Stars -pitkäsoittoa. Albumin tunnetuinta tuotantoa edustaa lisäksi Lulun John Barryn tuottama tunnuskappale vuoden 1974 James Bond -elokuvaan The Man with the Golden Gun. Albumin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Take Your Mama for a Ride oli saavuttanut brittilistalla sijan 37. Singlenä pitkäsoitolta julkaistiin vielä biisi Boy Meets Girl ja albumin nimikappale. Kaiken kaikkiaan singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita oli siis viisi, eli puolet albumin sisällöstä. Itse pitkäsoitto jäi silti vaille listasijoitusta. Vuonna 1999 Heaven and Earth and the Stars julkaistiin cd-formaatissa Lulun edellisen albumin, vuonna 1973 julkaistun artistin nimikkolevyn kanssa. Kansitaiteesta vastasi Hulda Nelson.