Keskiviikon klassikko:The Facesin toiminnan loputtua ilmestynyt kokoelma-albumi

 The Faces:Snakes and Ladders/The Best of Faces

Lokakuussa 1976 Warnerin julkaisemana ilmestynyt Snakes and Ladders on brittiläisen rockyhtyeen The Facesin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Järjestyksessään kyseessä on yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto ja toinen kokoelmalevy. Ensimmäinen kokoelma-albumi oli ollut The Facesin kahden ensimmäisen albumin The First Step ja Long Player  uudelleenjulkaisusta koostunut tupla. Snakes and Laddersin pyrkimyksenä oli kasata The Facesin suosituimmat kappaleet yhdelle albumille yhtyeen vuoteen 1975 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Snakes and Laddersin valokuvista vastasi Tom Wright ja kansitaiteesta yhtyeen kitaristi Ronnie Wood. Yhdysvalloissa The Facesiltä julkaistiin kokoelma-albumi Snakes and Laddersin jälkeen vasta vuonna 1999, jolloin cd-formaatissa ilmestyi 19 biisin koostumus Good Boys When They're Asleep. Snakes and Laddersillä julkaistut 12 biisiä ovat Rod Stewartin leadvokalisoimia ja yhdessä niistä on toisena vokalistina mukana Wood. Basisti Ronnie Lanen vokalisoimat ja yksin säveltämät kappaleet, joita sisältyi kaikille The Facesin neljälle albumille, on Snakes and Laddersin biisivalinnoissa feidattu täysin. Lane oli lisäksi The Facesin perustajajäsen. Lanen kappaleet saivat ansaitsemaansa huomiota The Facesin myöhemmin ilmestyneillä kokoelma-albumeilla, joista ensimmäinen oli vuonna 1977 ilmestynyt, Britannian ja muun Euroopan markkinoille suunnattu tupla-albumi Best of The Faces, joka oli kappalevalinnoissaan luontevasti paitsi Snakes and Laddersia laajempi, myös yhtyeen eri biisintekijöiden kappaleiden osalta tasapainoisempi. Snakes and Laddersin originaalin vinyyliversion biisilista on silti siinä mielessä ainutlaatuinen, että se sisältää originaalin vuoden 1970 singleversion kappaleesta Had Me a Real Good Time. Mainittu versio eroaa selkeästi seuraavana vuonna albumilla Long Player ilmestyneestä. Myöhemmin julkaistuilla Snakes and Laddersin uusintapainoksilla mainitun kappaleen originaali singleversio on korvattu lyhennetyllä versiolla albumilla Long Player julkaistusta miksauksesta. Originaalia singlemiksausta Had Me A Real Good Timesta ei toistaiseksi ole julkaistu cd-formaatissa. Snakes and Laddersilla julkaistuista kappaleista Pineapple and the Monkey ilmestyi cd-formaatissa vasta vuonna 2007 kokoelmalla Faces:The Definitive Rock Collection. Snakes and Laddersin avaava Poolhall Richard nauhoitettiin pian sen jälkeen, kun Ronnie Lane oli jättänyt The Facesin. Tetsu Yamauchi ei ollut vielä tuossa vaiheessa ottanut hänen paikkaansa, joten mainitussa kappaleessa bassotteli Ronnie Wood. Tetsun soittoa albumin kappaleista kuullaan sen b-puolen avaavassa biisissä You Can Make Me Dance, Sing or Anything. Marraskuun puolivälissä 1974 ilmestynyt single jäi The Facesin tuotannon viimeiseksi.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Jyri Teikari

Viimeksi yhtyeessä Los Dynamos vaikuttanut pitkän matkan porilaismuusikko Jyri Teikari saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Ensiksi hän kertasi mainittua yhtyettä edeltäneitä musiikillisia vaiheitaan.

"1979 aloitti Uiva Ooppera-yhtye kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Pertti Palonen kitara, Jyri Teikari kitara & laulu, Pasi Holmström basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu.  Los Dynamosista siis mukana Veikko, Jyri, Pasi. Orkesteri toimi runsaat pari vuotta ja se on mukana kokoelma-albumilla " Vaahtopäät 2 " Selecta SELP 004 ( 1981 ) biisillä  ”VIIKONLOPPUIHMINEN”

Ontuva Eerikson oli toiminnassa 1982-1983 kokoonpanolla Ari Impola laulu, kitara, sävel, sanat; Jyri Teikari basso, Veikko Lehtiranta rummut & laulu, Yki Räikkälä koskettimet.                                           Mukana kokoelma-kasettialbumilla "Pori graffiti" ROMU RC-1 biisi VALKOISTA MAGIAA.

Tuon jälkeen YÖ jysäytti pajatson ja Veikko oli Yön matkassa vuoteen 1990.

Eskot laulu- ja soitinyhtye oli toiminnassa v. 1990-92 kokoonpanolla Matti Lehtonen laulu, harmofoni, sanat, savelet;  Jokke Silfver kitara, laulu, sanat, sävelet, Pasi Holmström basso, Jyri Teikari kitara, Veikko Lehtiranta rummut, Aki Peltonen haitari
Julkaisu Eskot – Tupee Or Not Tupee, Legenda Eskoista 79-92.
Mukana Los Dynamosista olivat Pasi, Jyri, Veikko.

Los Dynamos-historia? Kuinka pitkään yhtyeenne on ollut toiminnassa ja kuinka sen lineup muotoutui? Onko yhtyeessä tapahtunut miehistönvaihdoksia sen toiminta-aikana?
Millainen on oman tuotannon ja coverbiisien välinen osuus keikkaseteissänne ja voisitko mainita joitakin musiikillisia innoittajianne?

"LOS DYNAMOS aloitti vuonna 2007 kokoonpanolla Pasi Holmström laulua, kitara, huuliharppu; Jyri Teikari laulu, kitara; Veikko Lehtiranta rummut ja laulu; Tapio Loukkalahti basso. Pasi oli vaihtanut instrumenttia bassosta kitaraan ja erityisesti huuliharppuun, koska on blues-diggari viimeisen päälle. Hänen kauttaan vaikutteita mm- Howlin’ Wolfilta, Little Walterilta, Kim Wilsonilta ja muilta munnarin mestareilta. Aloitti myös laulamisen.  Tuon roots-ytimen päälle perusta luotiin. Jyri alkoi toiseksi päävokalistiksi ja toi keittoon mukaan valkoista rock’n roll-, rockabilly- ja jopa country-ainesta. Ja aina setissä pitää olla ainakin pari Bo Diddley-kompilla varustettua iskusäveltä! 
Repertuaari on kokonaan cover-osastoa, mutta ollaan haluttu olla veivaamatta niitä kaikkein tunnetuimpia numeroita ko. saralta.  
Basistiksi vaihtui 2019 Harri Niinivaara. Hän on meistä monipuolisimman soittotaustan omaava kaveri, soittanut lukuisissa rockorkestereissa Porin seudulla ja myös tanssimusiikkia ympäri Suomenmaan mm. Seppo Tammilehdon kera.
Keikkoja orkesterilla on vyöllä varmaan liki pari sataa, levyjä ei julkaistu, mutta netissä kaikenlaista."

Los Dynamosin tulevaisuuden suunnitelmat keikkailun ym. osalta?

"Keikkoja on tarkoitus tehdä kysynnän mukaan. Yksi vakiopaikkamme on ollut jo vuosien ajan Paapan Kapakka Tampereella. Yleisö on  siellä varttuneempaa ja roots-ilosanoma tuntuu menevän läpi. Myös Porin keikoillemme tulee väkeä, joka tietää, mitä saa."

Yön Tapahtui niinä päivinä-livelevyllä rumpalinne Veikko Lehtiranta vokalisoi suomeksi The Kinksin Til the End of the Dayn. Taustaa Veken The Kinks-diggaukselle ja jatkuuko se edelleen entisenlaisena?

"Veikko vannoo edelleenkin The Kinksin nimeen. On saanut musa-kasvatusta vanhempaan rockiin isoveljeltään meikäläisen tavoin. "

Maanantain mainio:Freen vuoden 1970 Isle of Wight-konsertti

 Free:Live at the Isle of Wight 1970

Brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye (Paul Rodgers:laulu, Paul Kossoff:kitara, Andy Fraser:basso/koskettimet ja Simon Kirke:rummut) esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla vuosina 1969 ja 1970. Ennen jälkimmäistä festivaalikeikkaa yhtye oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa reilut kaksi kuukautta aikaisemmin ilmestyneellä kolmannella albumillaan Fire and Water ja siltä hieman aikaisemmin poimitulla singlellään All Right Now. Freen vuoden 1970 Isle of Wightin keikka on julkaistu epävirallisesti myös albumiformaatissa. Sen kymmenen biisin setissä on jopa kolme kappaletta, jotka julkaistiin vasta joulukuussa 1970 ilmestyneellä Freen neljännellä albumilla Highway. Keikka käynnistyy ärhäkällä Ride on Ponylla ja Highwayn tuotantoon Isle of Wightin vuoden 1970 keikalla lukeutuvat lisäksi singlebiisi The Stealer ja balladikaunokki Be My Friend. Maaliskuussa 1969 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Tons of Sobs ovat mukana oman tuotannon ässiin lukeutuva ja letkeästi svengaava I'm a Mover sekä revittelevä bluescover The Hunter. Viimeksi mainittuun kategoriaan lukeutuu lisäksi setin päättävä ja uutta sovituksellista ilmettä tavoittava Robert Johnsonin Crossroads. Fire and Waterin tuotantoa edustavat nimibiisi, Mr Big sekä hitti All Right Now, jotka kaikki lukeutuvat mainitun albumin essentiaaleimpaan tuotantoon. Woman edustaa ainoana poimintana lokakuussa 1969 ilmestynyttä Freen nimikko- ja järjestyksessään toista pitkäsoittoa. Live at the Isle of Wight 1970-albumin julkaisijana oli vuonna 2018 On the Air. Free lienee soittanut vuoden 1970 aikana vielä onnistuneempiakin keikkoja, mutta myös Isle of Wightin keikka vangitsee yhtyeen livemagiikan sen suosion lakipisteessä.

Sunnuntain extra:Kevyttä psykedeliaa edustavan yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1967 ykköshitti

 19. toukokuuta 1967 ilmestynyt Incence and Peppermints on kevyttä psykedeliaa edustaneen yhdysvaltalaisen Strawberry Alarm Clock-yhtyeen tuotannon tunnetuin kappale. Sen kirjoittajiksi on mainittu John S Carter ja Tim Gilbert, vaikka kappale perustuu Strawberry Alarm Clockin jäsenten Mark Weitzin ja Ed Kingin instrumentaaliseen ideaan. Incence and Peppermints nousi viikoksi Billboardin singelistan kärkeen ilmestymisvuotensa marraskuussa. Nimellä Thee Sixpence yhtye oli ehtinyt julkaista All-American Recordsilla neljä singleä ennen Incence and Peppermintsin ilmestymistä. Incence and Peppermintsin leadvokaaleista vastasi Greg Munford yhtyeen varsinaisten solistien vastatessa biisissä harmonia- ja taustalauluista. Ed King tuli myöhemmin saavuttamaan selkeästi suurempaa menestystä southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin jäsenenä. Incence and Peppermints julkaistiin ensiksi Thee Sixpencen viidennen singlen The Birdman of Alkatrash b-puolella huhtikuussa 1967. Se alkoi saavuttaa radiosoittoa Los Angelesissa ja lähiympäristössä, Uni Records poimi kappaleen kansalliseen jakeluun ja toukokuussa singlestä julkaistiin uusi painos, jossa Incence and Peppermints oli siirtynyt singlen a-puoleksi. Toisen painoksen ilmestymisen aikaan yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Strawberry Alarm Clock, jottei sitä sekoitettaisi toiseen paikalliseen bändiin. Incence and Peppermintsille kertyi Billboardilla 16 listaviikkoa ja paalupaikalle se kohosi 25. marraskuta 1967 päättyneellä viikolla. Kultalevyn single saavutti miljoonan kappaleen myynnillään jo joulukuun seitsemäntenä samaisena vuonna.

Launtain pitkä:Merkittävä brittiläinen biisintekijä ja muusikko

Yhdestoista syyskuuta 1948 syntynyt ja 29. tammikuuta 2009 edesmennyt Iain David McGeachy, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Martyn, oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana hän julkaisi 23 albumia, jotka saivat kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton. The Timesissa häntä kehuttiin sähköiseksi kitaristiksi ja solistiksi, joka hämärsi folkin, jazzin, bluesin ja rockin väliset rajat. Martynin ura muusikkona alkoi 17-vuotiaana. Hänestä muodostui eräs brittiläisen folkrockin keskeisimmistä hahmoista. Inspiraationsa hän sai amerikkalaisesta bluesista ja brittiläisestä perinnemusiikista. Martyn solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa. Tuotantonsa albumeilla, kuten Solid Air (1973) ja One World (1977) Martyn rikasti soundiaan elementeillä rockista ja jazzista. Lisäksi hän kokeili kitaraefektejä ja nauhoja hidastaneita koneita. Vaikka Martynilla oli henkilökohtaisia ongelmia, hän jatkoi albumien julkaisemista Phil Collinsin ja Lee "Scratch" Perryn kaltaisten artistien kanssa. Musiikin tekemisensä osalta Martyn säilyi aktiivisena kuolemaansa saakka. Martyn syntyi New Maldenissa Belgian juutalaiselle äidille ja skottilaiselle isälle. Hänen vanhempansa olivat kumpikin oopperalaulajia ja erosivat Martynin ollessa viisivuotias. Lapsuutensa Martyn vietti Skotlannin ja Englannin välillä. Suurimman osan ajasta Martyn vietti Shawlandsissa, Glasgowssa isänsä ja isoäitinsä kanssa. Martynin omaksuma aksentti riippui kontekstista tai seurasta. Glasgowssa Shawlands Academyä käynyt Martyn siirtyi Glasgown taidekouluun, mutta jätti sen musiikillisten intressiensä vuoksi. Hamish Imlachin mentoroima Martyn aloitti musiikkiuransa 17-vuotiaana. 60-luvun puolivälissä Martynista muodustui eräs brittiläisen folkin keskeisimmistä hahmoista hänen edustamansa bluesin ja folkin mikstuuran ansiosta. Hän solmi levytyssopimuksen Chris Blackwellin Island Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa London Conversation samaisena vuonna. Martynin vuonna 1968 ilmestynyt toinen albumi The Tumbler siirtyi tyylillisesti lähemmäksi jazzia. Vuoteen 1970 mennessä Martyn oli kehittänyt ainutlaatuisen soundinsa soittamalla akustista kitaraa fuzzboxin, phaseshifterin ja Echoplexin läpi. Mainittua soundia edusti ensiksi helmikuussa 1970 ilmestynyt Martynin kolmas albumi Stormbringer! Kyseessä oli yhteinen albumi Martynin tuonaikaisen vaimon Beverleyn kanssa. Hän oli aikaisemmin levyttänyt soolona nimellä Beverley Kutner. Kaksikon seuraava yhteinen albumi oli samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt The Road to Ruin. Island Records koki John Martynin markkinoimisen sooloartistina tarkoituksenmukaisemmaksi. Niinpä seuraavat albumit julkaistiin pelkästään hänen nimissään, vaikka Beverley lauloi niillä taustoja ja jatkoi myös omaa soolouraansa. Vuonna 1971 ilmestynyt Bless the Weather oli Martinin kolmas sooloalbumi. Helmikuussa 1973 Martyn julkaisi albumin Solid Air, jonka nimikappale oli omistettu saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneelle ja marraskuussa 1974 lääkkeiden yliannostukseen kuolleelle Martynin läheiselle ystävälle Nick Drakelle. Vuonna 2009 Solid Airista julkaistiin kahden cd:n versio, jonka jälkimmäinen levy koostui aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista sekä outtakeseista. Albumin kansiteksteistä vastasi Record Collectorin Daryl Easlea. Bless the Weatherillä ja Solid Airilla Martyn teki yhteistyötä jazzbasisti Danny Thompsonin kanssa. Kyseinen musiikillinen kumppanuus jatkui Martynin kuolemaan saakka. Solid Airin kaupallisen menestyksen jälkeen Martyn nauhoitti ja julkaisi nopeasti kokeellisen albumin Inside Out myöhemmin vuoden 1973 aikana. Sillä improvisaatio painottui kappaleisiin rakenteiden sijaan. Vuonna 1975 ilmestynyt Sunday's Child oli jälleen enemmän kappaleisiin painottunut kokonaisuus ja sen biiseistä My Baby Girl ja Spencer the Rover ovat viittauksia hänen nuoreen perheeseensä. Syyskuussa 1975 Martyn julkaisi konserttitaltioinnin Live at Leeds. Island Records ei julkaissut  mainittua albumia ja niinpä Martin myi sitä postitse kotoaan Hastingsista sainattuina kappaleina. Live at Leeds oli nauhoitettu Danny Thompsonin ja rumpali John Stevensin kanssa. Vuonna 2010 Live at Leedsistä julkaistiin tuplacdversio ja samalla selvisi, että kaikkia originaalilla albumilla julkaistuja kappaleita ei ollut nauhoitettu Leedsissä. 

 

Live at Leedsin julkaisun jälkeen Martyn piti taukoa. Hän matkusti Jamaikalle ja vietti aikaa muun muassa reggaetuottaja Lee "Scratch" Perryn kanssa. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin One World ansiosta jotkut kutsuivat Martynia trip-hopin isäksi. Mainitulla albumilla hyödynnettiin ambientteja ulkoilmassa nauhoitettuja soundeja. Vuonna 1978 Martyn vaikutti kitaristina Neil Ardleyn albumilla Harmony of the Spheres. Martynin avioliitto mureni 70-luvun lopussa ja raskaasta ajasta syntyi lokakuussa 1980 ilmestynyt synkkä albumi Grace and Danger. Otis Blackwell viivytteli mainitun albumin julkaisua yli vuoden. Mainitun vuosikymmenen lopussa Martyn nimesi Grace and Dangerin suosikkialbumikseen. Hänen mukaansa se oli hänen tarkin päiväkirjansa. Phil Collins vaikutti Grace and Dangerillä rumpalina ja taustavokalistina. Vuonna 2007 albumista julkaistiin deluxe-versio. Martynin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Glorious Fool artisti oli jättänyt Island Recordsin ja mainitun albumin ja sen seuraajan Well Kept Secret hän levytti WEA:lle. Jälkimmäisestä albumista muodostui Martynin ensimmäinen top 30:een noussut pitkäsoitto. Vuonna 1983 Martyn julkaisi livelevyn Philentropy ja meni meni naimisiin Annie Murlongin kanssa, mutta Skotlannissa asunut pari erosi myöhemmin. Island Recordsille Martyn nauhoitti albumit Sapphire (1984), Piece by Piece (1986) ja the Live Foundations (1987) ennen kuin jätti kyseisen levy-yhtiön vuonna 1988. Vuosina 1990 ja 1991 Martyn nauhoitti Permanent Recordsille albumit The Apprentice ja Cool Tide. Vuonna 1993 ilmestynyt pitkäsoitto No Little Boy edusti yhteistyötä Phil Collinsin kanssa ja se sisälsi uusia versioita Martynin vanhaan ydintuotantoon lukeutuvista kappaleista. Vuonna 1992 nauhoitettu ja samanhenkinen Could't Love You More jäi julkaisematta, mutta sen kappaleita julkaistiin useilla kokoelmilla The Apprenticen ja Cool Tiden biisien tavoin. Vuonna 1994 Permanent Records julkaisi Martynilta tuplaliven. Go! Discsin vuonna 1996 julkaisema And ja vuonna 2000 ilmestynyt Glasgow Walker edustavat trip-hoppia. Vuonna 1998 ilmestynyt The Church with One Bell on coveralbumi, jolla versioidaan esimerkiksi Portisheadin ja Ben Harperin tuotantoa. Heinäkuussa 2006 BBC esitti dokumentin Johnny Too Bad, jossa käsiteltiin muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen albumin On the Cobbles kirjoittamista ja levyttämistä. Sitä pidetään eräänä Martinin vahvimmista töistä, ja se tekee paluuta artistin akustisvoittoiseen soundiin. Viimeiset konserttinsa Martyn piti marraskuussa 2008. Tuolloin hän esitti ensisijaisesti tuotantoaan Grace and Dangerilta. Yhteistyössä kosketinsoittajansa Spenser Cozensin kanssa Martyn kirjoitti ja esitti musiikin Robert Wallacen elokuvaan Strangebrew, joka palkittiin Lontoon lyhytelokuvafestivaaleilla samana vuonna. Neljäs helmikuuta 2008 Martyn vastaanotti palkinnon elämäntyöstään BBC Radio 2:n Folk Awardseissa. Palkinnon esitteli Phil Collins ja Eric Clapton on maininnut Martynin olleen hämmästyttävästi edellä kaikessa.  Syyskuun alussa 2008 Island muisti Martynin 60-vuotispäivää neljän cd:n boxilla Ain't No Saint. Se sisälsi ennen julkaisematonta studiomateriaalia ja harvinaisia liveäänitteitä. Martyn  menehtyi 29. tammikuuta 2009 Thomastownissa, Irlannissa. Hänen viimeiseksi jäänyt albuminsa Heaven and Earth viimeisteltiin ja julkaistiin postuumisti toukokuussa 2011. 25. helmikuuta 2009 Mike Harding esitteli Martyniin liittyneen tunnin mittaisen tribuuttiohjelman BBC Radio 2:lla. Elokuun puolivälissä 2011 ilmestyi eri artistien tribuuttialbumi Johnny Boy Would Love This. 27. tammikuuta 2019 Glasgow Royal Concert  Hallissa pidettiin Martinille tribuuttikonsertti A Grace and Danger:A Celebration of John Martyn. Sen esiintyjiin lukeutui mm. Paul Weller.

Perjantain pohjat:80-luvun puolivälin pieni pophelmi

 E. G. Daily:Wild Child

Vuonna 1985 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Wild Child on näyttelijättärenä etenkin sarjassa Valley Girls kunnostautuneen E. G. Dailyn esikoisalbumi. Vaikka pitkäsoitosta ei muodostunut suurta kaupallista menestystä, siltä poimittu ensimmäinen single Say It Say It nousi Billboardin tanssimusiikkilistan kärkeen ja saavutti myös poplistalla sijan 70. Myös toinen pitkäsoitolta poimittu single Love in the Shadows saavutti Billboardin tanssilistalla kuudennen sijan. Dailyn esikoisalbumi nauhoitettiin Munichissa, Los Angelesissa ja New Yorkissa. Pitkäsoiton kappaleista Just for You oli omistettu Dailyn tuonaikaiselle poikaystävälle Jon-Erik Hexumille, joka menehtyi loppuvuodesta 1984 CBS Televisionin sarjan Cover Up tulipalokohtauksessa. Hexum esitti miespääosaa mainitussa sarjassa. Wild Childin kappaleista Celine Dion versioi Love in the Shadowsin ranskaksi vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen Ingognito. Wild Childin ilmestymisen aikaan sekä Cashbox että Billboard laativat albumista myönteisiä arvioita. Jon Breamin Star Tribuneen Wild Childista laatimassa arviossa Dailyä verrattiin tyylillisesti Pat Benatariin, Cyndi Lauperiin, Sheena Eastoniin, Stevie Nicksiin ja Tina Turneriin. Alex Hendersonin albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa Wild Childia kuvataan lupaavaksi debyyttialbumiksi ja suurinta osaa pitkäsoiton kappaleista popiksi tai rockiksi tanssimusiikin sijaan. Wild Childin disco-orientoituneimmat raidat ovat ensimmäinen single Say It Say It ja inspiroitunut cover Donna Summerin vuonna 1979 ilmestyneellä tupla-albumilla Bad Girls alun perin ilmestyneestä kappaleesta Sunset People.

Torstain terävä:Sladen toukokuussa 1972 ilmestynyt brittiykköshitti

 19. toukokuuta 1972 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Take Me Bak 'Ome on Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittama, Chas Chandlerin tuottama ja Slade-yhtyeen levyttämä kappale, joka ilmestyi ensiksi ainoastaan singleformaatissa. Britanniassa kappaleesta muodostui Sladen toinen listakärkeen kohonnut single. Se saavutti hopealevyn ilmestymisvuonnaan ja listaviikkoja Take Me Bak 'Omelle kertyi 13. Kappale pääsi mukaan Sladen vuonna 1973 ilmestyneelle kokoelma-albumille Sladest. Take Me Bak 'Ome saavutti Sladen singleistä ensimmäisenä sijoituksen myös Billboardilla nousten sijalle 197. Pian singlen ilmestymisen jälkeen Slade esiintyi The Great Western Festivaalilla lähellä Lincolnia ja vastaanotti myönteisen arvion reilulle 50 000:lle kuulijalle soittamastaan konsertista. Kitaristi Dave Hillille Take Me Bak 'Omen menestys oli yllätys. Basisti Jimmy Lea mainitsi kirjoittaneensa kappaleen jo kauan aikaa sitten ja lainanneensa sen tekstiin hieman Beatlesin Valkoiselta tuplalta löytyvää Everybody's Got Something to Hidea. Solisti Noddy Holder hyödynsi  Take Me Bak 'Omen lopussa nostatusta, jonka Jimmy Lea kehotti kuitenkin säästettäväksi Sladen seuraavaan singleen Mama Weer All Crazee Now. Singlen b-puolella julkaistiin Sladen albumeille päätymätön kaunokki Wonderin' Y. Take Me Bak 'Omesta ei työstetty musiikkivideota, mutta Slade esitti kyseisen kappaleen musiikkishow:issa Top of the Pops, Lift Off with Ayshea, 2Gs and the Pop People, Sports En Fete France ja TopPop ja vuonna 1973 alankomaalaisessa ohjelmassa Popgala. Record Mirror ja New Musical Express kirjoittivat Take Me Bak 'Omesta myönteisesti, samoin AllMusicin Dave Thompson retrospektiivisessä arviossaan.