Sunnuntain extra:Ykköshitti sekä originaalina että coverina

 Caravan of Love on alun perin Isley-Jasper-Isleyn 80-luvun puolivälissä levyttämä R&B-hitti. 1970-luvulla kyseinen kolmikko oli kuulunut The Isley Brothersin kuusijäseniseen kokoonpanoon. Erottuaan perhe-yhtyeestä yhtye Isley-Jasper-Isley ja sen jäsenistä ensisijaisesti Chris Jasper kirjoittivat vuonna 1985 singlen Caravan of Love. Mainitulla kappaleella Jasper pyrki tavoittamaan yleisöä kristillisen tekstin kera. Kappaleesta muodostui trion suurin hitti, joka nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja saavutti myös poplistalla sijan 51. Kyseessä oli Isley-Jasper-Isleyn ainoa suuri hitti ennen kuin yhtyeen jäsenet siirtyivät sooloartisteiksi vuoden 1988 aikana. Caravan of Lovesta työstetty musiikkivideo kuvattiin New Yorkissa. Brittiläinen indie-yhtye The Housemartins julkaisi Caravan of Lovesta a cappella-versionsa marraskuussa 1986. Se kohosi brittilistan kärkisijalle 16. joulukuuta samaisena vuonna. Jouluykköstä The Housemartinsin levytyksestä ei enää tullut, sillä tuolloin listakärkeen nousi Jackie Wilsonin Reet Petiten uudelleenjulkaisu. The Housemartinsin versio julkaistiin sekä seiskatuumaisena vinyylisinglenä että 12-tuumaisena ep:nä. Jälkimmäisen muihin kappaleisiin lukeutuu esimerkiksi versio soulyhtye The Tymesin vuoden 1963 ykköshitistä So Much in Love. Albumiformaatissa Caravan of Love ilmestyi vuonna 1988 ilmestyneellä The Housemartinsin kokoelmatuplalla Now That's What I Call Quite Good.

Lauantain pitkä:Metallican vuoden 1988 klassikkoalbumi

Metallica:And Justice for All

25. elokuuta 1988 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt And Justice for All on Metallican neljäs studioalbumi. Se on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka työstämiseen osallistui vuonna 1986 tapaturmaisesti kuolleen basisti Cliff Burtonin seuraaja Jason Newsted. Musiikillisesti And Justice for Allia voi pitkine kappaleineen, nopeine tempoineen ja tyypillisistä eroavine rakenteineen pitää progressiivisena albumina. Tuotannollisesti mainittua pitkäsoittoa pidettiin steriilinä, mihin vaikutti osaltaan tuottaja Flemming Rasmussenin vähäinen osallistuminen albumin miksausprosessiin. And Justice for Allin tekstit käsittelivät poliittista ja laillista epäoikeudenmukaisuutta esimerkiksi sensuurin ja sodan prisman läpi tarkkailtuina. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Harvester of Sorrow, Eye of the Beholder sekä One ja pitkäsoiton nimikappale sai julkaisunsa promosinglenä. And Justice for All saavutti varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden keskuudessa. Se pääsi esimerkiksi Village Voicen Pazz and Jop -kriitikkolistalla vuoden parhaiden albumien joukkoon ja One-kappaleella Metallica voitti vuoden 1990 parhaan metalliesityken kategoriassa ensimmäisen Grammynsa. And Justice for Allia on pidetty Metallican albumeista jopa kaikkein kunnianhimoisimpana. Kyseisestä pitkäsoitosta muodostui myös yhtyeen siihen mennessä menestynein albumi ja kyseessä oli ensimmäinen underground metalalbumiksi kategorioitavissa oleva pitkäsoitto, joka nousi listoille Yhdysvalloissa. Vuonna 2003 And Justice for All saavutti Yhdysvalloissa kahdeksankertaisesti platinaa kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään. Kyseessä on Metallican toiseksi menestynein albumi mainitussa maassa. And Justice for All äänitettiin tammi- ja toukokuun 1988 välillä Los Angelesin One on One -studiossa. Guitar Worldin vuoden 2006 lukijaäänestyksessä And Justice for All saavutti sijan 12. sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla. Kerrangin! sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal-albumin listalla And Justice for Allin sijoitus oli 42. Martin Popoffin teoksessa 500 kaikkien aikojen parhaasta heavy metal-albumista And Justice For All oli sijalla 19. Kyseinen sijoitus oli Metallican levyistä vasta neljänneksi korkein. And Justice For All pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2016 julkaistulla Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla And Justice for All saavutti sijan 21.

Perjantain pohjat:Kate Bushin toinen vuoden 1985 klassikkohitti

 Running Up That Hill (Deal with God) on brittiläisen laulajan ja lauluntekijän Kate Bushin tuotantoa edustava kappale, jonka Capitol Records julkaisi ensimmäisenä singlenä Bushin albumilta Hounds of Love elokuun viidentenä 1985. Running Up That Hillistä muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden taholta. Brittilistalla kappaleen paras sijoitus oli kolmantena, mikä oli Bushin toiseksi suurin menestys vuonna 1978 listakärkeen kohonneen Wuthering Heightsin jälkeen. Vuonna 2012 Running Up That Hill saavutti uutena levytyksenä vielä kuudennen sijan, kun kappale kuultiin kyseisen vuoden kesäolympialaisten loppuseremoniassa. Vielä vuonna 2022 Running Up nousi listakärkeen kahdeksassa maassa mukaan lukien Britannia, kun kappale pääsi mukaan Netflixin sarjan Stranger Things neljännelle tuotantokaudelle. Yhdysvalloissa Running Up That Hillistä muodostui Bushin suurin menestyssingle. Vuonna 1985 kappale sijoittui Billboardilla sijalle 30. ja vuonna 2022 kolmanneksi. Running Up That Hillistä työstetyssä musiikkivideossa nähdään tanssija Misha Hervieu. Running Up That Hillin Bush esitti livekontekstissa ensiksi vuonna 1987 The Secret Policeman's Third Ballissa Pink Floydin kitaristin David Gilmourin kanssa. Seuraavan kerran Bush esitti Running Up That Hillin vasta vuonna 2014 Before the Dawn-konserteissaan. Singlen kannessa on Bushista sensuelli kuva, jossa häner nähdään ampumassa jousella.

Torstain terävä:Jethro Tullin kakkoskokoonpanon basisti

 30. heinäkuuta 1946 syntynyt Jeffrey Hammond, joka tunnetaan taiteilijanimellään Jeffrey Hammond-Hammond, on brittiläinen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Jethro Tullissa vuosina 1971-1975. Hän oli mukana yhtyeen mainittujen vuosien välillä ilmestyneillä albumeilla Aqualungista Minstrel in the Galleryyn. Hammond-Hammondiin basisti päätyi nimenä vitsinä, sillä sekä hänen isänsä nimi että äitinsä tyttönimi olivat samat. Haastatteluissa Hammond kertoi niin ikään pilke silmäkulmassa äitinsä säilyttäneen uhmakkaasti tyttönimensä Eleanor Rooseveltin tavoin. Hammond-Hammond tapasi koulussa Ian Andersonin ja perusti yhtyeen tämän ja niin ikään sittemmin Jethro Tullissa soittaneiden John Evanin ja Barriemore Barlowin kanssa. Koulun jälkeen Hammond jätti musiikin ja siirtyi opiskelemaan maalaamista. Ian Anderson perusti Jethro Tullin ja yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta on löydettävissä Jeffrey Hammondille omistetut kappaleet. This Wasilla on Song for Jeffrey, Stand Upilla Jeffrey Goes to Leicester Square ja Benefitillä For Michael Collins, Jeffrey and Me. Hammond mainitaan lisäksi viimeksi mainitun albumin kappaleessa Inside. Jethro Tullin kolmella ensimmäisellä albumilla soittanut Glenn Cornick jätti yhtyeen tammikuussa 1971 ja Anderson kehotti Hammondia liittymään Jethro Tulliin. Bassottelunsa lisäksi Hammond-Hammondia kuullaan kertojana albumilta A Passion Play löytyvässä surrealistisessa kappaleessa The Story of the Hare Who Lost His Spectacles. Andersonin ja Evanin kanssa hän jakaa lisäksi kirjoituskredit mainitussa kappaleessa. Hammond-Hammond jätti Jethro Tullin joulukuussa 1975. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin bändissä Carmen soittanut ammattimuusikko John Glascock. Minstrel in the Galleryn vuonna 2002 ilmestyneen uusintapainoksen kansiteksteissä Anderson mainitsee Hammondin palanneen ensirakkautensa, maalaamiseen pariin eikä hän ole soittanut enää koskaan. Maaliskuussa 1988 Anderson kertoi Friday Rock Showssa Hammond-Hammondin pyrkineen palaamaan Tullin riveihin 80-luvun puolivälissä. Yksi koesoittotilaisuus osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi. Vuonna 1994 Hammond osallistui Jethro Tullin 25-vuotisjuhlallisuuksiin. Andersonin ja Martin Barren kanssa hän osallistui haastatteluun, joka on mukana bonuksena Thick as a Brickin vuonna 1997 ilmestyneellä uusintapainoksella.

Keskiviikon klassikko:Eräs Chicago bluesin keskeisimmistä

30. heinäkuuta 1936 syntynyt George "Buddy" Guy on yhdysvaltalainen blueskitaristi ja -solisti. Hän lukeutuu Chicago bluesin edustajiin ja on soittotyylillään ollut inspiraation lähteenä esimerkiksi Claptonille, Hendrixille, Pagelle, Richardsille, SRV:lle ja Beckille. 60-luvulla Guy vaikutti Chessin housekitaristina ja teki musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Muddy Watersin kanssa. Muihin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin lukeutui erityisesti huuliharpisti Junior Wells. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Guy saavutti sijan 23. Samaisen musiikkilehden sadan parhaan kitarakappaleen listalla Guyn Stone Crazy saavutti sijan 78. Clapton on kutsunut Guyta parhaaksi hengissä olevaksi kitaristiksi. Vuonna 1999 Guy kirjoitti Donald Wilcockin kanssa teoksen Damn Right I've Got the Blues. Vuonna 2012 julkaistiin Guyn elämäkertateos When I Left Home:My Story. Hän syntyi ja varttui Lefftsworthissa, Louisianassa. 50-luvun alussa Guy aloitti esiintymiset yhtyeiden kanssa Baton Rougessa. Chicagoon Guy muutti syyskuussa 1957. Seuraavana vuonna hän osallistui kilpailuun kitaristien Magic Sam ja Otis Rush kanssa ja saavutti levytyssopimuksen. Guy oli Cobra Recordsin artisti, mutta levytti myös Delmark Recordsille Junior Wellsin kanssa vuosina 1965-1966. Tuolloin hän käytti pseudonyymiä Friendly Chap. Vuosien 1959-1968 välisen ajan Guy oli Chess Recordsin artisti. Mainittu yhtiö ei antanut hänen levyttää samantyyppistä materiaalia, jota Guy esitti livekeikoillaan. 60-luvun alkupuolella Chess julkaisi Buddy Guyn soololevytyksiä. R&B-balladeiden lisäksi niihin lukeutui soulia ja jopa jazzballadeita. Vuonna 1967 Chess julkaisi Guylta albumin I Left My Blues In San Francisco. Suurin osa Guyn kyseisen aikakauden tuotannosta koostui soulista ja orkestraatioista  hänen levytyksillään vastasivat Gene Barge ja Charlie Stepney. Sessiokitaristina Guy oli Watersin lisäksi esimerkiksi Howlin Wolfille, Little Walterille, Sonny Boy Williamsonille ja Koko Taylorille. 60-luvun puolivälissä Guy oli mukana Euroopassa vierailleessa American Folk Blues Festivaalissa. Maaliskuussa 1969 Guy oli mukana Stenesissa, Britanniassa pidetyssä Supershowssa, jossa olivat lisäksi mukana esimerkiksi Led Zeppelin, Eric Clapton, Jack Bruce, Stephen Stills ja Buddy Miles.  80 ja 90-lukujen vaihteen bluesboomi vaikutti myönteisesti myös Guyn urakehitykseen. Hän oli esimerkiksi mukana osalla Eric Claptonin livetuplan 24 Nights kappaleista, jotka taltioitiin Lontoon Royal Albert Hallissa. Guysta tuli Silvetone Recordsin artisti. Chicagossa sijaitsevassa bluesklubissaan Buddy Guys Legends Guy esiintyy tammikuussa vuosittain.  Vuonna 2015 brittiläinen bluesdiggari Alan Harper julkaisi teoksen Waiting for Buddy Guy:Chicago Blues at the Crossroads.

Tiistain tukeva:Eräs yhdysvaltalaisen R&B:n pioneeriyhtyeistä

 The Mooglows oli yhdysvaltalainen 1950-luvulla toiminut R&B-yhtye. Sen tuotantoon lukeutuva kappale Sincerely nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja Jukebox-listalla sijalle 20. Vuonna 2000 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Ystävykset Harvey Fuqua ja Bobby Lester muodostivat duon vuonna 1949 Louisvillessa, Kentuckyssa. Kahta vuotta myöhemmin Fuqua muutti Clevelandiin ja perusti yhtyeen Crazy Sounds Danny Cogginsin ja Prentiss Barnesin kanssa. Lester täydensi myöhemmin yhtyeen lineupin.Vuonna 1952 Crazy Sounds teki koe-esiintymisen clevelandilaisen clubin managementille. Pian yhtye sai yhteyden radiojuontaja Alan Freedin. Kuultuaan Crazy Soundsia tämä ryhtyi yhtyeen manageriksi. Oman lempinimensä Moondog innoittamana Freed nimesi yhtyeen Moonglowsiksi. Se solmi sopimuksen Freedin Champagne-levy-yhtiön kanssa, mutta yhtyeen mainitulle yhtiölle tekemät levytykset eivät nousseet listoille. Cogginsin jätettyä yhtyeen hänen paikkansa otti Alexander Walton, joka tunnettiin myös nimillä Pete Graves tai Pete Walton. Vuonna 1953 yhtye teki levytyksiä toiselle pienlevy-yhtiölle Chancelle, mutta myös mainitulle yhtiölle työstetyt levytykset jäivät vähäiselle huomiolle. Niistä menestynein oli cover Doris Dayn kappaleesta Secret Love. Syyskuussa 1953 Freed tarjosi yhtyeelle sopimusta newyorkilaisen radio-aseman WINS:in kanssa. Freedin mainitun aseman kanssa saavuttama menestys tuotti The Mooglowsille levytyssopimuksen Chess Recordsin kanssa. Ensimmäinen mainitulle yhtiölle levytetty single, Lesterin leadvokalisoima Sincerely nousi R&B-listan kärkeen ja poplistalla top 20:een. The McCuire Sistersin mainitusta kappaleesta levyttämästä coverista muodostui crossover-menestys. Vuonna 1955 The Moonglowsin esiinnyttyä Apollo Theatressa kitaristi Billy Johnson otti Wayne Bennettin paikan yhtyeessä. Samana vuonna Moonglows saavutti R&B-hitin kappaleella Most of All ja menestyi seuraavana vuonna biisillä We Go Together. Chess julkaisi joitakin yhtyeen levytyksistä nimellä The Moonlighters. Suurimmalla osalla Moonglowsin levytyksistä leadlauluosuudet jakautuivat Lesterin ja Fuquan välillä. Lester vastasi doo wop-balladeista ja Lester rockkappaleista. Moonglowsin vuoden 1956 hiteistä See Saw saavutti R&B-listalla viidennen sijan (ja poplistalla sijan 25.) ja When I'm with You R&B-listalla sijan 15. Elokuussa 1956 yhtye esiintyi ensimmäisiin rock and roll-elokuviin lukeutuvassa Rock, Rock, Rockissa. Joulukuuhun 1956 mennessä Fuqua alkoi vokalisoida lähes kaikkien Moonglowsin levytysten leadit. Kesäkuussa 1957 yhtye menestyi coverillaan Percy Mayfieldin kappaleesta Please Send Me Someone to Love. Loppuvuodesta 1958 soundtrackillä A Bronx Tale ilmestynyt Ten Commandments of Love saavutti R&B-listalla yhdeksännen ja poplistalla 22:n sijan. Tässä vaiheessa yhtye käytti nimeä Harvey and The Moonglows. Mainittuna aikana Chess julkaisi yhtyeeltä kaksi ep:tä sekä albumin Look, It's the Moonglows. Yhtyeen originaali lineup lopetti toimintansa mainitun vuoden lopussa esiintyen sen jälkeen yhdessä ainoastaan sopimusteknisistä syistä. Lester aloitti soolouransa vuonna 1959. Samaisena vuonna Fuqua työskenteli Bo Diddleyn kehotuksesta The Marqueesin kanssa ja tapasi Marvin Gayen. Yhtye muutti kotikaupungistaan Washingtonista Chicagoon. Fuqua täydensi yhtyeen kokoonpanoa Chuck Barksdalella, jonka yhtye The Dells joutui pitämään taukoa erään sen jäsenen kokeman auto-onnettomuuden vuoksi. Fuqua nimesi yhtyeen Harvey  & The New Moonglowsiksi. Huhtikuussa 1959 Fuqua lauloi leadia balladissa Twelve Months of the Year. Se sisälsi Gayen puheosuuden. Moonglowsin varhaisemmista hiteistä puhetta oli hyödynnetty myös kappaleessa Ten Commandments of Love. Myöhemmin vuoden 1959 aikana Chess julkaisi yhtyeeltä kappaleet Unemployment ja Mama Loocie, joista viimeksi mainittu oli ensimmäinen Marvin Gayen leadvokalisoima. Fuqua nauhoitti suurimmaksi osaksi soolonumeroitaan ja promosi The New Moonglowsin kanssa tekemiään levytyksiä tv:ssä ja elokuvissa. Näihin aikoihin yhtyettä kuultiin taustavokalisteina Etta Jamesin ja Chuck Berryn levytyksillä. Lester muodosti myöhemmin oman Moonglowsinsa. James Nolan ja Reese Palmer jättivät Fuquan yhtyeen jälkimmäisen mukaan keskittyäkseen perhe-elämään.Chuck Barksdale liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Dellsiin. Loppuvuodesta 1960 Fuqua, Chester Simmons ja Gaye levyttivät The Spinnersin jäsenistön kanssa viimeiset The New Moonglowsin kappaleet Junior ja Picknick. Tämän jälkeen Gaye muutti Detroitiin ja solmi levytyssopimuksen Motown Recordsin alamerkin Tamlan kanssa. Helmikuussa 1961 Fuqua jätti Chessin ja siirtyi työskentelemään omilla detroitilaisilla yhtiöillään Harveylla ja Tri-Phillä. Tämän jälkeen hän liittyi Motownin tuottajatiimiin. Hän siirtyi Motownilta RCA:lle vuonna 1970. Edellisenä vuonna Prentiss Barnes jätti musiikkibisneksen auto-onnettomuuden jälkeisten komplikaatioiden seurauksena. Vuonna 1970 Fuqua, Lester ja Graves kokosivat The Moonglowsin uudelleen. Yhtyeen lineupin täydensivät Doc Williams ja Chuck Lewis. Vuonna 1972 he työstivät albumin Sincerely '72 Big P Recordsille. RCA osti mainitun yhtiön ja julkaisi Sincerely '72:n uudestaan. Billboardin R&B-listalla  mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 43. Samaisena vuonna ilmestyi myös toinen albumi Return of the Moonglows. Yhtyeen reunion jäi kuitenkin lyhytkestoiseksi. Danny Coggins menehtyi sydänkohtaukseen 27. heinäkuuta 1972. Bobby Lester jatkoi oman Moonglows-yhtyeensä leadvokalistina kunnes menehtyi syövän komplikaatioihin vuonna 1980 49 vuoden ikäisenä. Hänen paikkansa otti Clyde McPhatteryn poika Billy McPhatter. Fuqua esiintyi Bobby Lesterin Moonglowsin kanssa vuoden 1983 Grammy Awardseissa. Nimellä Harvey and the Moonglows yhtye jatkoi konsertointiaan vuoteen 1986 saakka. Bobby Lester Jr. otti McPhatteryn paikan Bobby Lester's Moongrowsissa. Kokoonpanolla  Harvey Fuqua, Bruce Martin, Gene Kelley, Peter Crawford ja Gary Rodgers yhtye esiintyi dvd ja tv-speciaalissa Doo Wop 50, jossa se esitti kappaleet Sincerely ja Ten Commandments of Love. Billy Johnson menehtyi Los Angelesissa 28. huhtikuuta 1987. Chester Simmons kuoli 26. syyskuuta 1988, Gary Rodgers 25. kesäkuuta 2005, Reese Palmer 27. lokakuuta 2011 ja Prentiss Barnes sekä Pete Graves vuonna 2006. Viimeinen yhtyeen henkiin jäänyt originaalijäsen Fuqua menehtyi Detroitissa kuudes heinäkuuta 2010. The Moonglows pääsi lauluyhtyeiden Hall of Fameen vuonna 1999 ja Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2000. Yhtye mainitaan Paul Simonin vuoden 1983 tuotantoa edustavassa kappaleessa "René and Georgette Magritte with Their Dog after the War.

Maanantain mainio:Brittiläisen superyhtyeen neljäs albumi

 Bad Company:Burning Sky

Maaliskuussa 1977 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Burnin’ Sky on brittiläisen superyhtyeen Bad Companyn neljäs studioalbumi. Yhtyeen jäsenistä solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke olivat aikaisemmin vaikuttaneet brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin tekijöihin lukeutuneessa Free-yhtyeessä, kitaristi Mick Ralphs Ian Hunterin johtamassa Mott the Hooplessa ja basisti Boz Burrell englantilaisen progressiivisen rockin tunnetuimpiin yhtyeisiin kuuluvassa King Crimsonissa.Burnin’ Sky nauhoitettiin jo edellisen vuoden kesällä myöhemmin Rolling Stonesin kanssa työskennelleen Cris Kimseyn kanssa, mutta koska edellisen Bad Companyn albumin Run with the Pack ilmestymisestä oli ehtinyt kulua vasta muutama kuukausi, Burnin’ Skyn julkaisua viivytettiin vuoden 1977 puolelle. Mainitun pitkäsoiton biisistöstä erityisesti nimiraita Burnin’ Sky ja Leaving You edustavat Bad Companyn varhaisemmalle tuotannolle tunnusomaista sielukkuutta. Like Water oli kuulunut jo Freen keikkaohjelmistoon, vaikkei se mainitun yhtyeen esittämänä levylle päätynytkään. Svengaavasti rokkaava Everything I Need edustaa Burning Skyn tapauksessa harvinaislaatuisesti koko yhtyeen yhteistyötä ja Heartbeat jatkaa onnistuneesti inspiroituneen rockin parissa operointia. Pianovoittoinen balladi Peace of Mind on rumpali Simon Kirken käsialaa. Passing Time ja Morning Sun edustavat tyylikkäästi balladimaisempaa tuotantoa kuitenkin kaivattavan verevyyden säilyttäen.Mick Ralphsin käsialaa oleva Too Bad tekee onnistuneen paluun rockformaattiin ja sitä jatkaa hienoiseen kliseisyyteen syyllistyvä Man Needs Woman. Yli seitsenminuuttinen päätöskappale Master of Ceremony on koko kvartetin yhteistyötä, mutta jää pitkäsoiton kovan yleislaadun huomioiden hienoisen täyteraidan asemaan. Burnin’ Sky on pätevä albumikokonaisuus, vaikkei se olekaan saavuttanut Bad Companyn kolmen edeltäneen albumin veroista mainetta. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto saavutti 15. sijan ja oli yhtyeen kotimaassa Britanniassa parhaimmillaan seitsemännellätoista sijalla.

Sunnuntain extra:Merkittävän singer/songwriterin esikoissingle

 Mississippi Delta on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Bobbie Gentryn käsialaa oleva kappale, jonka tuotannosta vastasivat Kelly Gordon ja Bobby Parris. Kappale julkaistiin ensiksi Gentryn debyyttisinglen Ode to Billie Joe b-puolena kymmenes heinäkuuta 1967. Japanissa Mississippi Delta julkaistiin a-puolena ja Ode to Billie Joe kakkosbiisinä viides lokakuuta 1967. Japanissa Ode to Billie Joe julkaistiin a-puolena toukokuussa 1968 b-puolellaan Nicky Hoeky. Gentryn alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut ainoastaan kirjoittaa kappaleita muille artisteille. Ode to Billie Joen hän vokalisoi Capitolille, sillä tuli halvemmaksi laulaa biisi itse, kuin palkata joku muu vokalisoimaan se. Mississippi Delta oli samalla demolla Ode to Billie Joen kanssa ja mainittu kappale vaikutti selkeämmin levytyssopimuksen solmimiseen. Retrospektiivisesti tarkasteltuna Mississippi Delta on selkeästi Ode to Billie Joeta kaupallisempaa tyyliä edustava kappale. Sen nauhoitukset tapahtuivat mitä todennäköisimmin Whitney Recording studiolla Glendalessa, Kaliforniassa. Gentryn nauhoittama, 12 kappaleesta koostunut demo muodosti pohjan hänen esikoisalbumilleen. Gentry sainattiin Capitol Recordsin artistiksi 23. kesäkuuta 1967. Missisippi Deltan tapauksessa julkaistuna versiona hyödynnettiin masteria, mutta Ode to Billie Joe -kappaleeseen lisättiin myöhemmin jouset, joiden sovituksesta vastasi Jimmie Haskell. Jousien lisäämistä seuranneena päivänä Capitolilla päätettiin, että Ode to Billie Joesta tulisi Gentryn debyyttisinglen a-puoli. AllMusicin Richie Unterberger ylisti Mississippi Deltaa raa'aksi swamp rock- kappaleeksi, jonka veroiseen tulkintaan ylsivät harvat naisartistit. Japanissa Missisippi Deltan singlejulkaisu ei saavuttanut listasijoitusta.

Lauantain pitkä:Yli viiden vuosikymmenen uran tehnyt monipuolinen artisti

 19. heinäkuuta 1940 syntynyt Florencia Vicenta de Casillas-Martínez Cardona, joka tunnetaan taiteilijanimellään Vikki Carr, on yhdysvaltalainen solisti, jonka ura on kestänyt yli viiden vuosikymmenen ajan. El Pasossa, Texasissa meksikolaisille vanhemmille syntyneen Cardonan levytysmateriaali sisältää poppia, jazzia ja countrya ja hänen suurimmat menestyssinglensä ovat olleet espanjankielisiä. Oman stipendisäätiönsä hän perusti vuonna 1971. Carr on vastaanottanut kolme Grammya ja vuonna 2008 hänet palkittiin elämäntyöstään yhdeksänsissä vuosittaisissa latinalaisissa Grammy Awardseissa. Carr valmistui vuonna 1958 Rosemead High Schoolista. Vuonna 1962 hän solmi levytyssopimuksen Liberty Recordsin kanssa. Samana vuonna ilmestynyt He's a Rebel nousi Australiassa kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 115. Phil Spector kuuli Carrin levyttävän mainitun kappaleen studiossa ja julkaisi siitä The Blossomsin The Crystalsin nimellä levyttämän coverin, joka nousi Billboardilla listakärkeen. Vuonna 1967 Carrin albumi It Must Be Him oli ehdolla kolmen Grammyn vastaanottajaksi. Seuraavana vuonna sen nimikappale nousi Billboardin listalla kolmanneksi, myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Vuosina 1968 ja 1969 Carr saavutti Yhdysvalloissa top 40-hitit kappaleillaan The Lesson ja Pen in Hand. Kaiken kaikkiaan kymmenen Carrin singleä ja 13 albumia saavutti listasijoituksen Yhdysvaltojen poplistalla. Vuonna 1968 hän nauhoitti kuusi speciaalia London Weekend tv:tä varten. Carr esiintyi säännöllisesti useissa tv-ohjelmissa, kuten ABC:n Bing Crosby Shossa vuosien 1964-1965 jaksoissa. Vuonna 1970 Los Angeles Times nimesi Carrin vuoden naiseksi. Ohjelmassa Tonight Show Starring John Carsson Carr esiintyi yli 30 kertaa ja toimi niistä myös erään jakson juontajana. Vuonna 1981 Carr sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Uransa aikana hän on laulanut harvinaislaatuisesti viidelle presidentille, eli Richard Nixonille, Gerald Fordille, Ronald Reaganille, George Bushille sekä Bill Clintonille. 1980- ja 90-luvuilla Carr saavutti huomattavaa menestystä latinalais-amerikkalaisen musiikin parissa. Hänen vuoden 1986 albuminsa Simplemente Mujer saavutti parhaan meksikolais-amerikkalaisen esityksen Grammyn, vuoden 1992 Cosas del Amor parhaan latinalaisen popalbumin Grammyn ja vuoden 1995 Recuerdo a Javier Solis parhaan meksikolais-amerikkalaisen esityksen Grammyn. Hänen espanjankielisiin singlehitteihinsä lukeutuvat Total, Discúlpame, Déjame, Hay Otro en Tu Lugar, Esos Hombres, Mala Suerte sekä mainituista hiteistä suurin, Cosas del Amor, joka pysytteli yli kahden kuukauden ajan Yhdysvaltojen latinalaisen listan kärjessä vuonna 1991. Carrin espanjankielistä tuotantoa edustavat albumit ovat myyneet kultaa ja platinaa Meksikossa,  Chilessä, Puerto Ricossa, Venezuelassa, Costa Ricassa, Columbiassa ja Ecuadorissa. Disneyn Oliver & Companyn latinalaisamerikkalaisessa dubbauksessa Carr esitti Georgetten roolin. Vuonna 1999 Carr nauhoitti PBS tv-speciaalin Vikki Carr:Memories Memories, jossa hän esitti suosittuja kaksikielisiä kappaleita 1940- ja 50-luvuilta. Vieraina olivat Arturo Sandoval ja Jack Jones. Vuonna 2001 ilmestyi niin ikään kaksikielistä tuotantoa edustava Vikki Carr Christmas Album.Vuonna 2002 Carr esiintyi menestyksekkäästi Los Angelesin tuotannossa Stephen Sondheimin musikaalista Follies, jossa olivat lisäksi mukana  Hal Linden, Patty Duke ja Harry Groener. Vuonna 2006 Carr teki suorana videoidun cameo-roolin thrillerissä Puerto Vallarta Squeeze. Vuonna 2014 tuottaja Gerry Gallagher kutsui Carrin levyttämään latinalaisen rockin legendojen  El Chicanon, Alphonse Mouzonin, Brian Augerin, Alex Ligertwoodin, Salvador Santanan, Ray Parker Jr:in., Lenny Castron, Siedah Garrettin, Walfredo Reyes Jr., Pete Escovedon, Peter Michael Escovedon, Jessy J, Marcosin, J. Reyesin sekä David Paichin kanssa. Carr on mukana Gallagherin vuonna 2019 ilmestyneellä albumilla julkaistulla uusioversiolla latinalaisklassikosta Sabor a Mi. Mainitun vuoden elokuussa Carr esiintyi El Pason ampumisten uhreille järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa.

Perjantain pohjat:Skotlantilaisrockareiden vuoden 1982 pitkäsoitto

 Nazareth:2XS

Kesäkuussa 1982 ilmestynyt 2XS on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin 13. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli Vertigo Records, mutta jakelusta vastasi Britanniassa NEMS International ja Yhdysvalloissa A&M. AIR-studioilla Montserratissa nauhoitetun ja miksatun pitkäsoiton tuotannosta vastasi John Punter. Yhdysvalloissa 2XS saavutti sijan 122. Samalla kyseessä oli Nazarethin viimeinen Billboardin 200-listalle kohonnut pitkäsoitto. Ensimmäisenä singlenä albumilta poimittu Love Leads to Madness nousi Etelä-Afrikassa kolmanneksi ja saavutti Billboardin Mainstream Rock -listalla sijan 19. sekä lisäksi mainittavaa radiosoittoa. Toinen singlekappale Games jäi vaille listasijoitusta, mutta kolmantena nelivitosena pitkäsoitolta julkaistu Dream menestyi useissa Euroopan maissa. Sveitsissä mainittu kappale oli parhaimmillaan toisena, Itävallassa neljäntenä ja Saksassa sijalla 15. Vuonna 1999 Castle Music julkaisi 2XS:ta remasteroidun ja perusalbumin lisäksi kuusi bonuskappaletta sisältävän version. Eaglen vuonna 2002 julkaisemalla albumin 30-vuotisjuhlapainoksella oli vielä kaksi bonusbiisiä lisää.

Torstain terävä:Brittibluesin isähahmon vuoden 1968 pitkäsoitto

 John Mayall's Bluesbreakers:Bare Wires

21. kesäkuuta 1968 Decca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bare Wires on John Mayall's Bluesbreakersin albumi, jonka työstämiseen osallistuivat maestron itsensä lisäksi kitaristi Mick Taylor, saksofonistit Chris Mercer ja Dick Heckstall-Smith, rumpali Jon Hiseman, kornetisti Henry Lowther ja basisti Tony Reeves. John Mayallin albumeista viimeisenä Bare Wiresin kannessa mainittiin yhtyenimi The Bluesbreakers. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen Yhdysvalloissa menestystä saavuttanut Mayallin albumi, joka nousi Billboardin listalla sijalle 59. Colin Larkinin vuonna 2000 ilmestyneessä teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Bare Wires saavutti sijan 566. Ennen albumin nauhoituksia yhtyeessä oli vaihtunut kitaristin lisäksi myös rytmiryhmä. Free-yhtyeeseen siirtyneen nuoren lahjakkuuden Andy Fraserin paikan oli ottanut Tony Reeves ja rumpali Keef Hatley oli vaihtunut Jon Hisemaniin. Todennäköisesti ensisijaisesti viimeksi mainitusta muusikosta johtuen Bare Wiresilla kuultiin tavanomaista enemmän jazzvaikutteita. Tony Reevesin mukaan albumia varten treenattiin varsin niukasti ja sen valmistuttua Mayall kavensi taustamuusikoidensä määrää trioksi. Reeves, Hiseman ja Heckstall-Smith muodostivat keskeisen progressiivista, ja jopa jazzrockia edustaneen yhtyeen Colosseum. Singleformaatissa Bare Wiresilta julkaistiin kappaleet No Reply ja She's Too Young. Joillakin albumista ilmestyneillä cd-versioilla sen a-puolen seitsemän kappaletta yhdistettiin medleyksi nimeltä Bare Wires Suite. Mainittua otsikkoa lienee inspiroinut originaalin albumin sisäkannesta löytyvä teksti Bare Wires:A Suite by John Mayall. Reevesin mukaan Mick Taylorin käsialaa ollutta kappaletta Hartley Quits oli inspiroinut Melody Makerissa ollut etusivun otsikko, jossa mainittiin Hartleyn jättävän The Bluesbreakersin. Bare Wiresista ilmestynyt cd-uudelleenjulkaisu sisältää perusalbumin lisäksi kuusi bonuskappaletta.

Keskiviikon klassikko:Stonesien vuoden 1981 merkkialbumi

 Rolling Stones:Tattoo You

24. elokuuta 1981 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tattoo You on Yhdysvalloissa Rolling Stonesin 18. ja Britanniassa 16. julkaistu studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu suurimmaksi osaksi yhtyeen 70-luvun aikana nauhoittamista outtakeseista ja sisältää erään Stonesin tuotannon tunnetuimmista kappaleista. Singleformaatissa albumilta ensiksi ilmestynyt Start Me Up nousi Billboardin listalla kakkossijalle. Toisena singlenä Tattoo Youlta julkaistu balladi Waiting on a Friend saavutti sijan 13. ja kolmantena sinkkuna ilmestynyt rockpala Hang Fire sijan 20. Kiertuevelvoitteet ja Stonesin jäsenten tulehtuneet välit tekivät nauhoituksista vuonna 1980 ilmestyneen albumin Emotional Rescue seuraajalle vaikeita. Niinpä tuotantotiimi kävi läpi joukon yhtyeen iäkkäämpiä nauhoituksia, joista vanhimmat olivat miltei 70-luvun alusta. Muutamia Tattoo Youlla julkaistuista kappaleista hyödynnettiin originaalissa muodossaan, mutta albumille päätyi myös puolivalmiita ideoita, jotka vaativat vielä runsaasti työtä. Käytössä oli runsaasti studioaikaa ja yhtyeen jäsenet tulivat paikalle nauhoittamaan osuuksiaan sopivina ajankohtina.Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Ronnie Woodin, Charlie Wattsin ja Bill Wymanin lisäksi Tattoo Youn nauhoituksiin osallistuivat Stonesin virallisesti vuonna 1975 jättänyt Mick Taylor sekä kosketinsoittajat Nicky Hopkins, Billy Preston sekä Ian Stewart. Tattoo Yousta muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Albumi nousi Billboardin poplistan kärkeen. Se oli samalla viimeinen kyseisen sijoituksen Yhdysvalloissa saavuttanut Stonesien pitkäsoitto. Yhtyeen albumit olivat poikkeuksetta nousseet kärkisijalle vuonna 1971 ilmestyneestä albumista Sticky Fingers lähtien. Rolling Stonen vuonna 1989 laatimalla sadan 80-luvun parhaan albumin listalla Tattoo You saavutti sijan 34. Vuonna 2003 Rolling Stone laati 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listan ja sillä Tattoon Youn sijoitus oli 211. Tattoo Youn kansitaiteesta vastannut Peter Carrison voitti hänkin työtään Grammyn. 22. lokakuuta 2021 Tattoo Yousta julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos, joka perusalbuminsa lisäksi sisälsi yhdeksän bonuskappaletta sekä Wembley Stadiumilla vuonna 1982 soitetun konsertin.

Tiistain tukeva:Vuosikymmenten uran tehnyt solisti ja näyttelijä

 18. heinäkuuta 1929 syntynyt ja 12. helmikuuta 2000 edesmennyt Jalacy J. "Screamin' Jay" Hawkins oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, näyttelijä, elokuvatuottaja ja nyrkkeilijä. Voimakkaasta, oopperamaisesta äänestään ja villeistä, teatterimaisista live-esityksistään tunnetuksi tullut Hawkins hyödynsi ajoittain makaabereja lavamaneereja, jotka tekivät hänestä eräänlaisen shock rockin edelläkävijän. Hawkins oli syntynyt ja varttunut Clevelandissa, Ohiossa. Lapsena hän opiskeli klassista pianoa ja opetteli kitaran soiton parikymppisenä. Ohion Convervatory of Musicissa Hawkins opiskeli oopperaa. Hänen tavoitteenaan oli tulla oopperalaulajaksi ja haastatteluissa hän on maininnut esikuvakseen Paul Robesonin. Koska Hawkins ei saavuttanut tavoitettaan, hän siirtyi bluessolistiksi ja pianistiksi. Vuonna 1951 hän aloitti musiikillisen uransa solistina ja pianistina philadelphialaisella kitaristille Tiny Grimesille ja oli mukana myös joillakin hänen levytyksillään. Hawkinsin aloittaessa soolouransa singlellä Why Did You Waste My Time häntä säestivät Grimesin yhtyeen muusikot. Vuonna 1956 Hawkins solmi levytyssopimuksen OKeh Recordsin kanssa. Samana vuonna ilmestyi hänen suosituin levytyksensä I Put a Spell on You, joka on sittemmin tullut valituksi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. All Music Guide to the Bluesin mukaan Hawkins kaavaili kappaleesta alun perin balladia. Raakuutta huokuvasta esityksestä ei sellaista muodostunut, mutta vaikka I Put a Spell on You ei saavuttanut listasijoitusta Billboardin pop- tai R&B-listalla, kappaleen myynti ylitti miljoonan rajan. Vaikka Hawkins ei kyennyt muistamaan I Put a Spell on Youn levytystä, hän oppi kappaleen uudelleen levytetystä versiosta. Samaan aikaan levy-yhtiö julkaisi kappaleesta hienoisesti siistimmän version, joka sekin tosin joutui joillakin alueilla soittokieltoon. Disc jockey Alan Freed sai lopulta houkuteltua Hawkinsin livekeikkojen pariin. Niissä hyödynnettiin elementtejä voodoosta, mutta Hawkinsia pidettiin lisäksi tummana vastineena Vincent Pricelle. I Put a Spell on Yousta muodostui klassikko, josta on levytetty lukuisia coverversioita. Niistä ovat vastaneet sellaiset yhtyeet ja artistit kuin  Creedence Clearwater Revival, Nina Simone, Alan Price, The Animals, Them with Van Morrison, Arthur Brown, Bryan Ferry, Buddy Guy, Carlos Santana, Tim Curry, Leon Russell, Joe Cocker, Nick Cave, Marilyn Manson, Mica Paris, David Gilmour, Jeff Beck, Joss Stone, Diamanda Galas ja Annie Lennox. Hawkinsin keskeisimpiin myöhempiin levtyksiin lukeutuvat Conspitation Blues (mainitun biisin alussa kuultavassa puheosuudessa Hawkins mainitsee kirjoittaneensa kyseisen kappaleen, koska aikaisemmin kukaan ei ollut kirjoittanut biisiä todellisesta tuskasta), Orange Colored Sky sekä Feast of the Mau Mau. Mikään hänen myöhemmin julkaisemansa tuotanto ei kuitenkaan saavuttanut I Put a Spell on Youn veroista suosiota. Hawkins jatkoi kiertueitaan ja levytyksiään 1960- ja 70-luvuilla etenkin Euroopassa, missä hän oli erityisen suosittu. Hänen vuonna 1969 julkaisemansa single Too Many Teardrops edusti valtavirtaan lukeutuvaa balladituotantoa b-puolellaan Hawaiji-tyylinen Makaha Waves. Vuonna 1978 Hawkins esiintyi Alan Freedin omaelämäkertaelokuvassa Hot Wax. I Put a Spell on You pääsi mukaan Jim Jarmuchin vuonna 1983 valmistuneen elokuvan Stranger than Paradise soundtrack-albumille. Hänen vuonna 1989 valmistuneessa elokuvassaan Mystery Train Hawkins esitti itseään. Lisäksi hänellä oli roolit  Álex de la Iglesian Perdita Durangossa ja Bill Duken adaptaatiossa  Chester Himesin A Rage in Harlemista. Vuonna 1983 Hawkins palasi New Yorkin alueelle. Seuraavan kahden vuoden aikana hän konsertoi garagerockyhtye The Fuzztonesin kanssa. Irving Plazassa joulukuussa 1984 soitetusta konsertista julkaistiin livealbumi Screamin' Jay Hawkins and The Fuzztones Live. Lisäksi he esiintyivät vuonna 1986 valmistuneessa elokuvassa Joey. Vuonna 1990 Hawkins esitti kappaleen Sirens Burnin', joka on mukana samana vuonna valmistuneessa elokuvassa Night Angel. Heinäkuussa 1991 Hawkinsilta ilmestyi albumi Black Music for White People. Se sisältää kaksi Tom Waits-coveria; Heartattack and Vine ja Ice Cream Man, joista ensiksi mainitusta Hawkins sai ainoan brittihittinsä vuonna 1993. Hänen versionsa nousi vuonna 1993 Britanniassa sijalle 42. Vuonna 1993 Hawkins muutti Ranskaan. Dread Zeppelinin nauhoittaessa vuonna 1992 albumiaan It's Not Unusual tuottaja Jah Paul Jo pyysi Hawkinsia mukaan levytykseen. Tämä esitti kappaleet Jungle Boogie ja Disco Inferno. Näihin aikoihin Hawkins konsertoi The Clashin ja Nick Caven kanssa ja esiintyi bluesfestivaalien lisäksi useilla elokuvafestivaaleilla. Hawkinsin vuoden 1957 singlekappale Frenzy oli mukana 80-luvun alussa ilmestyneellä samannimisellä kokoelma-albumilla ja pääsi mukaan vuonna 1996 ilmestyneelle kokoelmacd:lle Songs in the Key of X:Music from and Inspired by the X-Files. Psychobilly-yhtye Batmobile levytti mainitusta biisistä coverinsa. Vuonna 2001 kreikkalainen ohjaaja ja kirjoittaja Nicholas Triandafyllidis työsti Screamin' Jay Hawkinsin elämästä ja urasta dokumentin Screamin' Jay Hawkins:I Put a Spell on Me. Se sisältää muun muassa hänen kaikkien aikojen viimeisimmän live-esiintymisensä Athensissa 11. joulukuuta kaksi kuukautta ennen artistin edesmenoa. Dokumentissa pääsevät ääneen useat keskeiset artistit, kuten  Jim Jarmusch, Bo Diddley, Eric Burdon, Frank Ash, Arthur Brown ja Michael Ochs. Hawkins menehtui auneyrysmaan liittyneen leikkauksen jälkeen 12. helmikuuta 2000 70 vuoden ikäisenä. Hawkins on esiintynyt esimerkiksi Fats Dominon ja Rolling Stonesin lämmittelijänä. Hän on itse ollut inspiraation lähteenä useille merkittäville rockin tekijöille, joista mainittakoon Alice Cooper, Tom Waits, the Cramps, Screaming Lord Sutch, Black Sabbath, Creedence Clearwater Revival, Arthur Brown, Led Zeppelin, Marilyn Manson, Rob Zombie ja Glenn Danzig.

Maanantain mainio:Twisted Sisterin vuoden 1984 balladihelmi

 The Price on yhdysvaltalaisen heavyrockyhtye Twisted Sisterin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä yhtyeen kolmannelta, suurimmaksi menestykseksi osoittautuneelta ja vuonna 1984 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Stay Hungry. Twistareitten johtohahmon Dee Sniderin kirjoittaman kappaleen tuotannosta vastasi Tom Werman. Snider kirjoitti The Pricen vuoden 1983 aikana ollessaan Britanniassa neljän kuukauden ajan ja tuntiessaan koti-ikävää Yhdysvalloissa asunutta vaimoaan ja poikaansa kohtaan. Idean kappaleeseen Snider sai käytyäään puhelinkeskustelun kitaristi Jay Jay Frenchin sisarpuolen kanssa. Tämän toteamus "That's the Price You Have to Pay" iski Snideriin voimakkaasti. Joulukuussa 1984 singleformaatissa ilmestynyt The Price saavutti Billboardin Rock Tracks-listalla sijan 19. seuraavan vuoden helmikuussa. Kappaleen heikohkoon menestykseen vaikutti Sniderin mukaan se, ettei siitä työstetty radio mixiä, toisin kuin Stay Hungryn kahdesta edellisestä singlestä; kappaleista We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock. Britanniassa The Price ilmestyi singleformaatissa 18. maaliskuuta 1985. Marty Callner ohjasi The Pricen musiikkivideon We're Not Gonna Take Itin ja I Wanna Rockin videoversioiden tavoin. Koska kyseessä oli vakavahenkinen balladikappale, myös sen videototeutus oli edeltäjiään vakavampi. Twisted Sister nähtiin esittämässä mainittua biisiä sekä soundcheckissä ilman make upia että täysin tälläytyneenä stagella. MTV:llä The Price-video saavutti kohtuullisesti näkyvyyttä. Vuonna 2023 Goldmine-lehden retropektiivisessä arviossa Martin Popoff sijoitti The Pricen sijalle 12. 20 Twisted Sisterin parhaan kappaleen listallaan. Hänen mukaansa kyseessä on yhtyeen tuotannon vilpittömin balladikappale.

Sunnuntain extra:Täysverisen rockyhtyeen kakkosalbumi

 Flaming Sideburns:Sky Pilots

Vuosien 2002 ja 2003 aikana nauhoitettu ja viimeksi mainitun vuoden keväällä ilmestynyt Sky Pilots on täysveristen rockin opetuslasten, eli The Flaming Sideburns-yhtyeen toinen täyspitkä albumi. 12 kappaleesta koostuva pitkäsoitto on monipuolinen ja sen tuotannosta julkaistiin singleformaatissa kolme lähes parhaimmistoonsa luketutuvaa kappaletta, eli biisit Let Me Take You Far, Since the Beginning sekä svengaavaa ja sielukasta rockia suorastaan esimerkillisesti edustava pitkäsoiton avausraita Save Rock N' Roll. Invisible Hands edustaa albumin psykedeelisvaikutteisinta tuotantoa ja Pictures Far Behindin verrokiksi brittirockin suuruuksista kävisi vaivattomasti The Who. Heavy Tiger ja Submarine Sensation lukeutuvat Sky Pilotsin kaikkein ärhäkimpiin sivalluksiin ja Into the Golden Shade tekee onnistuneen paluun voiman sijaan ensisijaisemmin svengistä ammentavaan rokkaukseen. Albumin ainoa coverbiisi on upeaa, jopa Thin Lizzyn mieleen tuovaa kaksoiskitarointia hyödyntävä näkemys Roky Ericksonin soolotuotantoon lukeutuvasta kappaleesta The Interpereter ja Sky Pilotsin päättävä Drive On on pitkäsoiton ainoa selkeä slovarikappale. Albumi työstettiin lineupilla, jossa Jukka Suksen, alias Ski Williamsonin lisäksi toisena kitaristina vaikutti myös yhtyeestä Come Inside tutuksi tullut Junnu Alajuuma, alias Johnny Volume. Sky Pilotsista ilmestyi cd:n lisäksi vinyyliversio, jonka julkaisusta on kiittäminen saksalaista Bitzcorea.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt brittiläinen kosketinsoittaja, solisti ja yhtyeenjohtaja

 17. heinäkuuta 1942 syntynyt George Bruno Money on brittiläinen solisti, kosketinsoittaja ja yhtyeenjohtaja. Parhaiten hänet tunnetaan Hammond-urkurina johtamassaan Big Roll Bandissa. Jerry Lee Lewisin ja Ray Charlesin inspiroima Money siirtyi rockin pariin ja hänestä tuli keskeinen hahmo Bournemouthin ja Sohon musiikkiskenessä 60-luvun alkuvuosina. Taiteilijanimeen Zoot hän päätyi todennettuaan Zoot Simsin konsertin. Yhtyesiin ja artisteihin, joiden kanssa Money on työskennellyt, ovat lukeutuneet  The Animals, Eric Burdon, Peter Green, Steve Marriott, Kevin Coyne, Kevin Ayers, Humble Pie, Steve Ellis, Alexis Korner, Snowy White, Mick Taylor, Spencer Davis, Vivian Stanshall, Geno Washington, Brian Friel, the Hard Travelers, Widowmaker, Georgie Fame  ja Alan Price. Lisäksi hän on tullut tunnetuksi näyttelijänä sivu- ja lyhyissä rooleissa. Big Roll Bandin Money perusti syksyllä 1961. Hän aloitti vokalistina ja muilta osin yhtyeeseen kuuluivat soolokitaristi Roger Collis, myöhemmin yhtyeessä Trendsetters Limited soittanut pianisti Al Kirtley, basisti Mike "Monty" Montgomery ja rumpali Johnny Hammond. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti 12. marraskuuta 1961 Bournemouthin Downstairs Clubissa. Vuonna 1962 Roll Bandin rumpaliksi vaihtui Pete Brookes ja basistiksi Johnny King. Lisäksi yhtyeen kokoonpanoa täydensi tenorisaksofonisti Kevin Drake. Money siirtyi yhtyeen urkuriksi. Big Roll Bandin myöhäisemmässä kokoonpanossa vaikuttivat lisäksi myöhemmin The Policen kitaristina ensisijaisesti muistettu Andy Summers, saksofonistit Nick Newall, Clive Burrows ja myöhemmin Johnny Almond, basisti ja ajoittainen vokalisti Paul Williams sekä rumpali Colin Allen. Yhtye soitti soulia, jazzia ja RB:tä. R&B-liikkeestä tuli osa svengaavaa 60-lukua ja se assosioitui versovaan Soho-skeneen. Vuoden 1964 aikana yhtye aloitti säännölliset esiintymisensä Flamingo-clubilla Sohossa. Ne jatkuivat siihen saakka, kun Money liittyi Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeeseen. 17. syyskuuta 1966 Big Roll Band saavutti sijan 25. brittilistalla singlellään Big Time Operator. Heinäkuussa 1967 Big Roll Bandista tuli Dantalian's Chariot. Yhtye ei saavuttanut listamenestystä, mutta esiintyi samoissa konserteissa uutta alakulttuuria edustaneiden yhtyeiden, kuten Pink Floydin, Soft Machinen ja Crazy World of Arthur Brownin kanssa. Vuoden 1967 aikana Dantalian's Chariotilta ilmestyi single Madman Running through the Fields ja seuraavan vuoden huhtikuusssa yhtye oli lopettanut toimintansa. Vuonna 1996 Dentalian's Chariotin tuotannosta julkaistiin cd Chariot Rising. Se sisälsi vuonna 1967 ilmestyneen singlen molemmat puolet ja kahdeksan aikaisemmin julkaisematonta studionauhoitusta. Vuoden 1968 aikana Money muutti Yhdysvaltoihin ja liittyi Eric Burdon & The Animalsiin yhtyeen albumin Everyone of Us aikoihin. Dantalian's Chariotin tuotannosta yhtyeen ohjelmistoon psykedeelisinä versioina päätyivät sekä Madman Running through the Fields että Gemini. Kun yhtye aloitti loppuvuodesta 1968 nauhoittaa albumiaan Love Is Bill Roll Bandissa ja Dantalian's Chariotissa Moneyn kanssa soittanut Andy Summers täydensi yhtyeen kokoonpanon. Bändi lopetti kuitenkin toimintansa pian mainitun albumin nauhoitusten jälkeen. Vuonna 1969 Money julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Welcome to My Head. Heinäkuussa 1970 Money oli palannut Britanniaan ja osallistui pianistina Fleetwood Macin kitaristin Peter Greenin johtamaan improvisoituun studiosessioon, jonka tuloksena oli Greenin kokeellinen sooloalbumi The End of the Game. Artisteihin ja yhtyeisiin, joiden kanssa Money soitti ja levytti  70-luvun aikana, lukeutuivat  Grimms, Ellis, Centipede, Kevin Ayers ja Kevin Coyne. Vuoden 1980 aikana Money solmi levytyssopimuksen Paul McCartneyn levy-yhtiön MPL Communicationsin kanssa ja julkaisi Jim Diamondin tuottaman sooloalbuminsa Mr. Money. Vuoden 1981 aikana Money perusti yhtyeen Small Faces-yhtyeen johtohahmojen Steve Marriottin ja Ronnie Lanen, basisti Jim Levertonin, rumpali Dave Hynesin ja saksofonisti Mel Collinsin kanssa. Yhtye levytti Marriottin ja Lanen kappaleita sisältäneen albumin The Majic Minits. Lanen MS-taudin vuoksi albumin tiimoilta ei voitu tehdä kiertuetta ja se julkaistiin lopulta 19 vuotta myöhemmin. Vuonna 1987 Money oli musiikillisena johtajana BBC Scotlandin draamasarjassa Tutti Frutti vastaten lisäksi sen teemamusiikista. Kahta vuotta aikaisemmin hän oli säveltänyt musiikin viiteen tv-sarjan Adventures Beyond Belief jaksoon. Vuosien 1990 ja 1994 välillä Money toimi äänitarkkailijana Melody Radiossa. Vuonna 1994 hän levytti Alan Pricen ja Electric Blues Companyn kanssa ja oli mukana albumilla A Gigster's Life for Me. Yhtyeeseen kuuluivat muilta osin solisti/kitaristi Bobby Tench, basisti Peter Grant ja rumpali Martin Wild. Money jatkoi keikkailuaan Pricen kanssa Britanniassa. Vuonna 1998 hän toimi tuottajana Ruby Turnerin albumilla Call Me on My Name. Tuottajan ja kosketinsoittajan ominaisuudessa Money oli Woodstock Taylorin vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Road Movie. Samana vuonna hän teki nauhoituksia Sanctuary Recordsin julkaisemalle Humble Pien albumille Back on Track. Vuonna 2003 Money oli mukana brittiläisten rhythm and blues-legendojen Britannian-kiertueella Chris Farlowen, Ray Dorsetin ja Paul Williamsin kanssa. Vuonna 2004 Money levytti Pete Goodalin kanssa uusioversion Thunderclap Newmanin hitistä Something in the Air. Kyseessä oli viimeinen levytys, johon saksofonisti Dick Heckstall-Smith osallistui. Vuonna 2005 Money levytti Pete Goodalin kanssa Goodalin ja Pete Brownin uusista kappaleista koostuneen albumin. Kaksikko teki brittikiertueen nimellä Good Money. Alkuvuodesta 2006 Money ja rumpali Colin Allen liittyivät solisti Maggie Bellin, basisti Colin Hodgkinsonin ja rumpali Miller Andersonin kanssa The British Blues Quintetiin. Vuonna 2009 Money, Maggie Bell, Bobby Tench, Chris Farlowe ja Alan Price tekivät 32 brittiläisessä teatterissa vierailleen The Maximum Rhythm and Blues Tourin. Vuonna 2014 Money liittyi The British Blues All Starsiin. Big Roll Bandin kanssa hän on esiintynyt The Bull's Headissa, Barnesissa, Lontoossa.

Perjantain pohjat:Kotkaparven levytysuran tunnetuin

Hotel California on The Eaglesin samannimisen ja loppuvuodesta 1976 ilmestyneen viidennen albumin nimikappale, joka ilmestyi singleformaatissa helmikuussa 1977. Kyseessä on Don Felderin sävellys ja kappaleen lyriikasta vastasivat Don Henley sekä Glen Frey. Henley vastasi levytyksessä leadvokaaleista ja Joe Walsch ja Don Felder kumpikin kitarasoolosta. Kaksikosta molemmat soittavat leadia ennen kitaraharmonioita sekä niin kutsuttua rikkoutunutta sointua, johon kappale päättyy. Hotel Californiaa pidetään The Eaglesin tuotannon tunnetuimpana kappaleena ja vuonna 1998 Guitarist-lehden lukijat äänestivät sen kitaralopukkeen kaikkien aikojen parhaaksi. Vuonna 1978 Hotel California vastaanotti vuoden levyn Grammyn. Kappaleen lyriikoita ovat tulkinneet niin kriitikot kuin The Eaglesin diggarit ja yhtyeen jäsenet ovat kuvailleet sitä tulkinnakseen elitistisestä elämästä Los Angelesissa. Vuonna 2013 valmistuneessa dokumentissa History of The Eagles Henley mainitsi Hotel Californian olevan matka viattomuudesta kokemukseen. Julkaisunsa jälkeen Hotel Californiasta on levytetty useita coverversioita. Julia Phillips olisi halunnut hyödyntää kappaletta elokuvassa, mutta Eaglesit kielsivät sen häneltä. Billboardin Hot 100-listalla Hotel California nousi listakärkeen ja top teniin myös useissa muissa maissa. The Eagles on esittänyt Hotel Californian konserteissaan yli tuhat kertaa. Kyseessä onkin kolmanneksi useimmin soitettu yhtyeen kappale heti Desperadon ja Take It Easyn jälkeen.

Torstain terävä:Lukuisiin Motowin levytyksiin osallistunut taustalauluyhtye

 The Andantes oli yhdysvaltalainen naislauluhtye, joka vastasi huomattavasta määrästä taustalauluja Motownin artistien ja yhtyeiden levytyksillä 1960-luvun aikana. Jackie Hicksistä, Marlene Barrowsta ja Louvain Dempsistä koostunut yhtye lauloi taustoja esimerkiksi Martha Reeves & The Vandellasin, The Temptationsin, Stevie Wonderin, The Four Topsin, Jimmy Ruffinin, Edwin Starrin, The Supremesin, The Marvelettesin, Marvin Gayen ja Isley Brothersin levytyksillä. The Andantesin on arvioitu osallistuneen noin 20 000:n levytykseen. Yhtyeen jäseniä kuultiin taustalaulajattarina Motowinin singlelevytyksillä vuodesta 1962 alkaen. The Andantesin jäsenet vokalisoivat esimerkiksi kaikilla Holland-Dozier-Hollandin käsialaa olleilla The Four Topsin singleillä. Niihin lukeutuvat esimerkiksi klassikkostatuksen saavuttaneet Reach Out I'll Be There, I Can't Help Myself (Sugar Pie, Honey Bunch) sekä Baby I Need Your Loving. The Andantesia kuultiin taustavokalisteina lisäksi Motownin tyttöyhtyeiden levytyksillä. The Marvelettesin levytyksillä heitä kuultiin vuodesta 1965, Martha & The Vandellasin levytyksillä vuodesta 1966 ja osalla The Supremesin levytyksistä vuosina 1968-69 siitä huolimatta, että viimeksi mainitun yhtyeen jäsenistöstä Mary Wilson ja Cindy Birdsong jatkoivat levytyksiään. Vuonna 1963 ilmestyi The Andantesin ja The Marvelettesin yhteistä tuotantoa edustava single Too Hurt to Cry, Too Much in Love to Say Goodbye/Come on Home, joka julkaistiin The Darnellsin nimellä. Vuonna 1964 The Andantes julkaisi omissa nimissään singlen (Like A)Nightmare/If You Were Mine. Leadia kappaleessa lauloi silti tuossa vaiheessa tuleva The Marvelettesin jäsen Ann Bogan. Motownin hittien ohessa The Andantesia kuultiin taustavokalisteina myös joidenkin muiden levy-yhtiöiden julkaisemilla levytyksillä. Sellaisista tunnetuin esimerkki on Jackie Wilsonin (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher. Louvain Dempsiä tosin tuurasi mainitussa levytyksessä Pat Lewis. Useiden muiden palkintojensa lisäksi The Andantes on päässyt Rhythm and Blues Music Hall of Fameen elokuussa 2014. Yhtyeen jäsenistä Marlene Barrow menehtyi 23. helmikuuta 2015 73 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Black Sabbathin Sabotage-albumin singlepoiminta

 Am I Going Insane (Radio) on Black Sabbathin viidennellä ja vuonna 1975 ilmestyneellä albumilla Sabotage julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa seuraavan vuoden helmikuussa. Suffiksin radio on  mainittu lisätyn kappaleen nimeen, jotta se saavuttaisi radiosoittoa, rumpali Bill Wardin mukaan kyseessä on Cockneyn murteen slangi-ilmaus mentaalisele. Kriitikot ovat huomioineet yhteyden kappaleen nimessä ja siinä, että kitaristi Tony Iommia lukuun ottamatta Black Sabbathin originaalikvartetin jäsenet tulivat myöhemmin kärsimään kliinisestä masennuksesta. Kappaleen feidaantuessa kuullaan itku, joka kuulostaa siltä, kuin joku saisi hermoromahduksen. Kyseessä on arveltu olleen solisti Ozzy Osbournen tyttären Jessican, mutta vuonna 1975 tehdyssä haastattelussaan Ozzy Osbourne kiistää mainitun seikan. Sabotage-albumin ääni-insinööri on kertonut äänen olevan lähtöisin studiosta löytyneeltä, informaatiotietoja sisältämättömältä kasetilta. Vaikka Ozzy Osbourne on ollut tyytyväinen valtaosaan Sabotagen kappaleista, hän ei pitänyt Am I Going Insanesta sekä Supertrazista. Mainitut kappaleet olivat hänelle häiriötekijöitä muilta osin täydellisellä albumilla. AllMusiciiin Am I Going Insanesta kirjoittaneiden mielestä kappale oli Black Sabbathin tuotannossa tunnistamaton ja samalla pyrkimys muuttaa yhtyeen identiteettiä. Ozzy Osbournen negatiivisesta suhtautumisesta ja arvioista huolimatta Am I Going Insane (Radio) muodostui siinä määrin suosituksi, että kappale pääsi mukaan vuonna 1976 ilmestyneelle Black Sabbathin tuplakokoelma-albumille We Sold Our Souls for Rock N' Roll. Am I Going Insane (Radio) -singlen b-puolella julkaistiin niin ikään Sabotage-albumin tuotantoon ja samalla sen lähes terävimpään kärkeen lukeutuva ja raskaampaa tuotantoa edustava Hole in the Sky.

Tiistain tukeva:Keskeisesti varhaisen brittirockin kehitykseen vaikuttanut solisti

 14. heinäkuuta 1939 syntynyt ja 28. elokuuta 1991 edesmennyt Brian Maurice Holden, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Vince Taylor, oli yhdysvaltalais-brittiläinen rocksolisti. Hän oli leadvokalistina erityisesti Ranskassa ja muualla Keski-Euroopassa 50-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa suosiota saavuttaneessa yhtyeessä Vince Taylor and His Playboys, johon viitattiin joskus myös nimellä Vince Taylor and the Playboys. Sittemmin Taylor siirtyi marginaaliin myös henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi. Taylorin tunnetuinta levytystuotantoa edustaa vuonna 1959 ilmestynyt Brand New Cadillac, jonka The Clash versioi 20 vuotta myöhemmin klassikkotupla-albumilleen London Calling. Taylor oli myös eräänä inspiraation lähteistä David Bowien Ziggy Stardust-hahmolle. Varhaislapsuutensa Taylor vietti Islewothissa, Middlesexissä. Hänen ollessaan seitsemänvuotias perhe muutti Yhdysvaltoihin New Jerseyhin, mistä hänen isänsä löysi töitä. Perheen muutettua Kaliforniaan Taylor kävi Hollywood High Schoolia. Teini-ikäisenä hän otti lentotunteja ja hankki lentolupakirjan. Gene Vincentin ja Elvis Presleyn musiikista inspiroitunut Taylor aloitti vokalisointinsa 18-vuotiaana esiintyen amätöörikeikoilla. Kesällä 1958 ollessaan Lontoossa Taylor meni Sohossa sijainneeseen The 2i's Coffee Bariin, jossa Tommy Steele esiintyi. Siellä Taylor tapasi myöhemmin The Shadowsissa vaikuttaneen rumpalin Tony Meehanin ja basisti Tex Makinsin, joiden kanssa hän perusti yhtyeen The Playboys. Pall Mall-savukeaskin kyljessä Holden huomasi latinankielisen tekstin In hoc sino vinces ja päätti taiteilijanimensä olevan Vince Taylor. Hänen ensimmäiset Parlophonelle levyttämänsä singlet olivat vuonna 1958 ilmestyneet I Like Love ja Right Behind You Baby. Niitä seurasi useita kuukausia myöhemmin Pledgin' My Love b-puolellaan Brand New Cadillac, jossa kuultiin sittemmin Johnny Kidd and the Piratesissa Shakin' All Over -aikaan vaikuttanutta kitaristia Joe Morettia. Parlophone ei kuitenkaan ollut tuloksiin tyytyväinen ja katkaisi levytyssopimuksen. Taylor siirtyi Palette Recordsin artistiksi. Mainittu levy-yhtiö julkaisi häneltä 19. elokuuta 1960 ilmestyneen singlen I'll Be Your Hero/Jet Black Machine. Taylorin tuotannosta Brand New Cadillac on tunnustettu erääksi merkkiteoksista brittiläisen rock n' rollin kehitykselle. Kappaleesta muodostui hitti Keski-Euroopassa ja The Renegadesin, Hep Starsin ja The Shamrocksin mainitusta kappaleesta levyttämät coverversiot nousivat listaykkösiksi Suomessa, Ruotsissa ja Ranskassa. 23. huhtikuuta 1960 ABC Weekend TV esitti ensimmäisen jaksonsa viikoittain nähdystä rock tv-show:taan The Weekend. Taylorin lisäksi mainitussa ohjelmassa esiintyivät Dickie Pride, Billy Fury, Joe Brown, Jess Conrad, Little Tony sekä Johnny Kidd & The Pirates.Vaikka Taylorin lavaesiintyminen oli dynaamista, hänen ennalta-arvaamaton käytöksensä johti taustayhtyeen eroon vuonna 1961. Se alkoi esiintyä nimellä The Bobbie Clarke Noise. Mainitulla nimellä yhtye oli buukattu esiintymään Olympiaan Pariisissa heinäkuussa 1961. Pääesiintyjänä oli Wee Willie Harris. Taylor oli pitänyt yhteyttä entiseen taustayhtyeeseensä ja pyysi päästä esiintymään Olympian-keikalle. Hän oli pukeutunut tavaramerkistään käyneeseen nahka-asuun. Taylorin kaksi esiintymistä bändin kanssa olivat siinä määrin onnistuneita, että Eddie Barclay solmi hänen kanssaan kuuden vuoden sopimuksen Barclay-yhtiölleen. Vuosina 1961 ja 1962 Taylor konsertoi Euroopassa Clarken yhtyeen, joka esiintyi edelleen nimellä Vince Taylor and His Playboys, kanssa. Konsertoinnin välillä Barclay-studioilla Pariisissa nauhoitettiin useita ep:itä sekä 20 kappaleesta koostunut pitkäsoitto, jonka covereihin lukeutuivat rockklassikot  Sweet Little Sixteen, C'mon Everybody, Twenty Flight Rock, Love Me, Long Tall Sally, So Glad You're Mine, Baby Let's Play House ja Lovin' Up a Storm). Vuoden 1962 lopussa Vince Taylor and The Playboys soitti Olympiassa pääesiintyjänä Sylvie Vartanin lämmittelemänä. Lavojen takana kuohui kuitenkin edelleen ja yhtye lopetti toimintansa uudelleen. Taylor soitti useita keikkoja brittiläisen The Echoesin taustoittamana. Mainittu yhtye soitti myös Gene Vincentin taustalla hänen konsertoidessaan Britanniassa. Taylor esitteli yhtyeen silti edelleen Playboysina. Helmikuussa 1964 ilmestyi uusi single Memphis, Tennessee/A Shot of Rhythm and Blues. The Playboysin i Ralph Di Pietrokokoonpanon muodostivat tässä vaiheessa kitaristit Joey Greco ja Claude Djaou, basisti Ralph Di Pietro ja rumpali Bobbie Clarke.Yhtyeellä oli sopimus Johnny Hallidayn orkesterin kanssa. Hallidayn suoritettua asepalveluksensa Ranskassa Clarke ryhtyi jälleen musiikilliseen yhteistyöhön Taylorin kanssa. Bobby Clarke Noisen nimellä toimineeseen yhtyeeseen kuuluivat muilta osin Ralph Danks kitara), Alain Bugby of the Strangers (basso), The Strangersin ex-solisti Johnny Taylor, (rytmikitara) ja "Stash" Prince Stanislas Klossowski de Rola (perkussiot).Jean Claude Camusin manageroima yhtye teki kiertueen Espanjassa ja pääsiäisviikonloppu päättyi esiintymiseen Rolling Stonesin kanssa Olympiassa vuonna 1965. Yhtyeen hajottua Taylor liittyi uskonnolliseen liikkeeseen ja Danks jatkoi kitaristina esimerkiksi Tom Jonesille ja Bob Dylanille. Clarke korvasi rumpali Don Conkan ja teki useita nauhoituksia Love-yhtyeen originaalikokoonpanon kanssa. Lisäksi hän soitti muun muassa Frank Zappan ja Jimi Hendrixin kanssa ennen kuin muodosti yhtyeen Bodast Steve Howen ja Dave Curtisin kanssa. Vuonna 1968 Bodast työsti albumin MGM Recordsille ja soitti lämmittelijänä The Wholle sekä taustayhtyeenä Chuck Berrylle Lontoon Royal Albert Hallissa. Clarke origanisoi ystävälleen Clarkelle comebackia. Ranskassa järjestettiin kuukauden mittainen turnee nimellä Vince Taylor and Bobbie Clarke backed by Les Rockers. Eddie Barclay antoi Taylorille uuden tilaisuuden. Tämä konsertoi ja levytti 70- ja 80-luvuilla lähes kuolemaansa asti. Taylor asui Sveitsissä vuodesta 1983 lähtien toimien loppuajat ilmailumekaanikkona. Hän menehtyi kurkkusyöpään elokuussa 1991 52-vuotiaana. Taylor on haudattu Lausanneen Sveitsissä.David Bowie on maininnut Taylorin olleen keskeinen inspiraation lähde hänen Ziggy Stardust-hahmolleen. Golden Earringin tuotannosta löytyy vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Moontan julkaistu kappale Just Like Vince Taylor, joka julkaistiin Yhdysvalloissa yhtyeen klassisen singlehitin Radar Love b-puolena. Vuonna 1997 The Clashin solisti Joe Strummer esitti Taylorin hahmoa F. J. Ossangin ohjaamassa road moviessa Doctor Chance. Van Morrison viittaa Tayloriin vuonna 1999 valmistuneessa kappaleessaan Goin' Down Geneva. Adam Ant julkaisi vuonna 2013 ilmestyneellä albumillaan  Adam Ant Is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner's Daughter Boz Boorerin kanssa kirjoittamansa kappaleen Vince Taylor.

Maanantain mainio:Brittiläisen uuden aallon yhtyeen esikoisalbumi

 The Buggles:Age of Plastic

10. tammikuuta 1980 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Age of Plastic on brittiläisen uutta aaltoa edustaneen yhtyeen The Bugglesin esikoisalbumi. Kyseessä on konseptialbumi, jonka teemana ovat modernin teknologian jälkiseuraamukset. Mainittu pitkäsoitto tuotettiin The Bugglesin Britanniassa vuonna 1979  listakärkeen kohonneen debyyttisingen Video Killed the Radio Star suosion aikoihin. Suurin osa The Bugglesin esikoisalbumin muista kappaleista kirjoitettiin yhtyeen esikoishitin proamisen aikaan. The Buggleslin basistille Trevor Hornille inspiraation lähteenä oli ollut Kraftwerkin vuonna 1978 ilmestynyt albumi Man-Machine ja The Bugglesin esikoisalbumilla hän pyrki tavanomaisesta eroaviin tuotantoratkaisuihin. Kosketinsoittaja Geoff Downes kuvasi The Bugglesin esikosalbumia science fiction-musiikiksi ja hyvin futuristiseksi. Monissa kappaleissa kuultiin Bruce Wolleyn vokalisointia. Hän kuitenkin jätti yhtyeen esikoisalbumin tuotantovaiheesssa. Albumin taustat nauhoitettiin Virgin's Town Housessa, Länsi-Lontoossa ja lauluosuudet nauhoitettiin ja miksattiin Sarm East-studioissa. Miksaukset saatiin viimeistellyiksi ennen joulua 1979. Brittien albumilistalla Age of Plastic saavutti parhaimmillaan sijan 27. Pitkäsoitolta poimitut singlet The Plastic Age, Clean Clean ja Elstree nousivat singlelistalla sijoille 16., 38., ja 55. Classic Pop listasi The Age of Plasticin 80-luvun 99:ksi parhaaksi albumiksi ja Paste kaikkien aikojen 45:ksi parhaaksi uutta aaltoa edustavaksi albumiksi. Syyskuussa 2010 The Buggles esitti Age of Plastic-albumin kokonaisuudessaan ensi kertaa livenä Ladbrope Grover's Supper Clubissa, Notting Hillissä, Lontoossa.

Sunnuntain extra:Keskeisen esipunkyhtyeen basisti

 Kolmas helmikuuta 1949 syntynyt ja 13. heinäkuuta 2004 edesmennyt Arthur Harold Kane Jr. oli yhdysvaltalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti uraa uurtavan esipunkyhtyeen The New York Dollsin basistiksi. Hän oli yhtyeen perustajajäsen loppuvuodesta 1971 ja jatkoi Dollsissa vuoteen 1975, jolloin hän tuli erotetuksi bändistä pian kitaristi Johnny Thundersin ja rumpali Jerry Nolanin lähdön jälkeen. Muiden Dollsin henkiin jääneiden jäsenten, eli solisti David Johansenin ja kitaristi Sylvain Sylvainin kanssa Kane osallistui New York Dollsin Lontoossa soitettuun reunion-konserttiin. Mainittuun konserttiin liittyen vuonna 2005 työstettiin dokumenttielokuva New York Doll. Bassottelunsa lisäksi Kane tuli tunnetuksi alakulttuuriin tuntemuksestaan ja aforismeja hyödyntäneestä puhetyylistään. Kanen lempinimi Killer sai alkunsa New York Dollsista kirjoitetusta varhaisesta artikkelista, jossa Kanen bassonsoittotyyliä kutsuttiin tappavaksi. Kanen itsensä mukaan nimivalintaan oli lisäksi vaikuttanut Philip Francis Noylanin luoman science fiction-sankarin Buck Rogersin häijy hahmo Killer Kane. 13. heinäkuuta 2004 kolme viikkoa New York Dollsin reunion-konsertin jälkeen Kane tunsi väsymystä ja meni tarkistuttamaan itsensä sairaalaan. Hänellä diagnosoitiin leukemia ja Kane menehtyi ainoastaan muutamia tunteja myöhemmin.

Lauantain pitkä:Eräs 60-luvun lopun brittibluesin keskeisistä edustajista

 Chicken Shack on brittiläinen bluesyhtye, jonka perustivat 1960-luvun puolivälissä kitaristi/solisti Stan Webb, basisti Andy Silvester ja rumpali Alan Morley. Vuonna 1967 yhtyeen lineupin täydensi solisti/kosketinsoittaja Christine Perfect (myöhemmin McVie). Chicken Shack on konsertoinut eri kokoonpanoissa Webbin ollessa ainoa yhtyeen kaikissa lineupeissa mukana ollut jäsen. David "Rowdy" Yeats ja Andy Silvester olivat vuonna 1964 perustaneet Stourbridgessa vaikuttaneen rhythm and blues-yhtyeen Sounds of Blue. Kaksikko kutsui mukaan Stan Webbin, joka oli jättämässä paikallista yhtyettä The Shades 5. Mainitun yhtyeen kokoonpanoon olivat kuuluneet lisäksi esimerkiksi Christine Perfect ja sittemmin Traffic-yhtyeeseen liittynyt Chris Wood. Chicken Shackin triokokoonpano muodostui vuonna 1965 ja yhtye nappasi nimensä Jimmy Smithin albumista Back at the Chicken Shack. Muutaman seuraavan vuoden aikana yhtye esiintyi Hampurissa Star Clubilla. Rumpalina oli ensiksi Morley, sitten Al Sykes, seuraavaksi The Bluesbreakersissä samanaikaisesti Eric Claptonin kanssa vaikuttanut Hughie Flint ja lopulta Dave Bidwell. Chicken Shack soitti debyyttikeikkansa Windsorissa, National Jazz and Blues Festivaalilla vuonna 1967 ja solmi samaisena vuonna levytyssopimuksen Mike Vernonin Blue Horizon-yhtiön kanssa. Vuoden 1968 aikana ilmestyivät sekä yhtyeen esikoissingle It's Okay With Me Baby / When My Left Eye Jumps että debyyttipitkäsoitto 40 Blue Fingers , Freshly Packed and Ready to Serve. Esikoissinglen kappaleista paraatipuoli oli Christine Perfectin säveltämä ja leadvokalisoima Webbin ollessa solistina ja säveltäjänä b-puolen kappaleessa. Chicken Shackin esikoisalbumi oli kohtuullisen suuri menestys, sillä se saavutti brittilistalla sijan 12. Odottaessaan toisen albuminsa valmistumista Chicken Shack julkaisi vähäisemmälle huomiolle jääneen toisen singlensä Worried About My Woman / Six Nights In Seven, jonka molemmat kappaleet olivat Webbin käsialaa ja myös hänen leadvokalisoimiaan. Helmikuussa 1969 ilmestynyt Chicken Shackin toinen pitkäsoitto O.K. Ken? oli edeltäjänsä tavoin listamenestys. Paras listasijoitus oli yhdeksäntenä, mutta koska albumita ei ollut poimittu singleä, Chicken Shackin kakkospitkäsoitto myös hävisi melko nopeasti listoilta. Chicken Shackin esikoisalbumilta julkaistiin singleformaatissa kappale When the Train Comes Back; originaaliversioon oli lisätty puhallinsektio. Singlen kakkospuoli Hey Baby oli outtake O.K. Ken?-albumin nauhoituksista. Christine Perfect oli solistina ja pianistina molemmissa kappaleissa ja singlestä muodostui kohtuullinen menestys. Chicken Shack oli tässä vaiheessa saavuttanut menestystä osana brittiläistä valkoista bluesboomia. Yhtyeeltä puuttui kuitenkin selkeä singlehitti ja niinpä se päätti versioida Etta Jamesin kappaleen I'd Rather Go Blind, jonka originaaliversio oli menestynyt Yhdysvalloissa. Christine Perfectin vokalisoimana kappaleesta muodostui niin ikään varsin menestyksekäs ja singlen b-puolella ilmestyi kappale Nightlife. Vuonna 1969 Perfect voitti Melody Makerin lukijaäänestyksessä parhaan naisvokalistin palkinnon. Perfect oli päättänyt jättää yhtyeen ja musiikkibisneksen jo ennen kuin I'd Rather Go Blind-singlestä muodostui menestys. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli tässä vaiheessa  mennyt naimisiin Fleetwood Macin basistin John McVien kanssa, eikä halunnut konsertoida toisen yhtyeen kanssa. Singlen menestyksen myötä levy-yhtiö Blue Horizon toivoi Perfectiltä sooloalbumia ennen kuin hän jättäisi Chicken Shackin. Blue Horizonin julkaisema Christine Perfectin nimeä kantava esikoissooloalbumi sisältää myös Chicken Shackin originaaliversion I'd Rather Go Blindista. Perfectin lähdettyä Chicken Shackista hänen paikkansa otti nopeasti Plastic Penny -yhtyeessä vaikuttanut Paul Raymond. Chicken Shack jatkoi konsertointiaan, julkaisi muutamia pitkäsoittoja ja saavutti jonkinasteista menestystä singlellään Tears in the Wind/The Things You Put Me Through. Blue Horizonin pudotettua Chicken Shackin pianisti Paul Raymond, basisti Andy Silvester ja rumpali Dave Bidwell siirtyivät vuoden 1971 aikana Savoy Brown -yhtyeeseen. Tässä vaiheessa Stan Webb muodosti Chicken Shackin uudestaan basisti John Glascockin ja rumpali Paul Hancoxin kanssa ja yhtyeen triokokoonpano nauhoitti  Deram-yhtiön julkaisemana vuonna 1972 ilmestyneen albumin Imagination Lady. Mainittu Chicken Shackin lineup ei ollut kuitenkaan pitkäikäinen. Glascockia kutsui pesti yhtyeessä Carmen ja Webb liittyi vuoden 1974 aikana Savoy Browniin ja oli mukana mainitun yhtyeen albumilla Boogie Brothers. Vuodesta 1977 lähtien Webb on ottanut Chicken Shack-nimen uudelleen käyttöön useissa eri yhteyksissä. Hänen kanssaan ovat musisoineet esimerkiksi Keef Hartley, Ten Years Afterin rumpalina ensisijaisesti muistettu Ric Lee, Paul Butler ja Miller Anderson, joista osa on vaikuttanut yhtyeessä periodiluontoisesti useamman kerran. Bändi on säilyttänyt asemansa Euroopassa suosittuna keikkayhtyeenä ja Webb on säilynyt sen ainoana kaikissa lineupeissa vaikuttaneena jäsenenä.

Perjantain pohjat:Bon Jovin vuoden 1986 tuotantoa edustava voimaballadi

 Never Say Goodbye on Bon Jovin 18. elokuuta 1986 ilmestyneellä menestysalbumilla Slippery When Wet julkaistu kappale, joka ilmestyi Britanniassa myös singleformaatissa seuraavan vuoden kesäkuussa. Mainstream rock-listalla se saavutti yhdennentoista sijan ja oli Britanniassa singletilastoissa parhaimmillaan sijalla 21. Koska kappaletta ei julkaistu Yhdysvalloissa fyysisenä singlenä, se ei myöskään saavuttanut listasijoitusta Billboardin Hot 100-listalla. Sitä vastoin radiosoittoon perustuneella Hot 100 Airplay -listalla Never Say Goodbyen sijoitus oli parhaimmillaan sijalla 28. Bon Jovin albumijulkaisujen osalta Never Say Goodbye pääsi lisäksi mukaan yhtyeen Crossroad-kokoelman joillekin versioille ja Bon Jovi on ajoittain soittanut mainittua kappaletta konserteissaan aivan viime vuosiin saakka. Tyylillisesti Never Say Goodbye on Slippery When Wet -albumin ainoa selkeä voimaballadi siinä, missä suurin osa albumin kappaleista edustaa tyylillisesti melko nopeatempoista hardrockia. Kappaleesta on työstetty varhaisia demoja ja vaihtoehtoisia versioita, joista yhdessä solistina oli kitaristi Richie Sambora solisti Jon Bon Jovin sijaan. Singlen originaalin eurooppalaisen julkaisun b-puolena on liveversio kappaleesta Shot through the Heart. Yhdysvalloissa ja Britanniassa Never Say Goodbyesta ilmestyneen cd-uudelleenjulkaisun muina kappaleina olivat niin ikään Slippery When Wetin tuotantoa edustavat Social Disease ja Raise Your Hands sekä harvinaisuus Edge of a Broken Heart, joka edustaa myös yhtyeen omaa tuotantoa, eikä näin ollen ole cover Vixenin vuoden 1988 samannimisestä singlemenestyksestä.

Torstain terävä:Hole-yhtyeen johtohahmo ja paljon muuta

 Yhdeksäs heinäkuuta 1964 syntynyt Courtney Michelle Love, omaa sukuaan Harrison, on yhdysvaltalainen kitaristi, solisti, biisintekijä ja näyttelijätär. Loven ura on kestänyt neljän vuosikymmenen ajan ja erityisesti 90-luvulla hän lukeutui grungen ja vaihtoehtorockin keskeisiin edustajiin. Love nousi esiin vuonna 1989 perustamansa yhtyeen Hole leadvokalistina ja rytmikitaristina. Love on saavuttanut huomiota sekä live-esiintymistensä että lyriikoidensa osalta. Hän oli naimisissa Nirvanan johtohahmon Kurt Cobainin kanssa. Vuonna 2020 NME nimesi Loven erääksi vaihtoehtokulttuurin vaikutusvaltaisimmista solisteista viimeisimmän 30 vuoden aikana. Portlandissa, Oregonissa varttunut Love soitti useissa lyhytikäisissä yhtyeissä ja oli aktiivinen paikallisessa punkskenessä. Asuttuaan vuoden ajan Dublinissa ja Liverpoolissa Love palasi Yhdysvaltoihin ja vaikutti näyttelijättärenä vuonna 1986 ja 1987 valmistuneissa ja Alex Coxin ohjaamissa elokuvissa Sid and Nancy ja Straight to Hell. Kitaristi Eric Erlandsonin kanssa Love perusti Los Angelesissa Hole-yhtyeen. Sen vuonna 1991 ilmestynyt ja Kim Gordonin tuottama esikoisalbumi Pretty from the Inside vastaanotti myönteisiä arvioita underground-rocklehdistössä. Vuonna 1994 ilmestynyt yhtyeen kakkospitkäsoitto Live Through This osoittautui jo huomattavaksi menestykseksi kaupallisesta aspektista tarkasteltuna. 90-luvun puolivälissä Love palasi näyttelemisen pariin ja esitti Althea Leasuren roolin Miloš Formanin vuonna 1996 valmistuneessa elokuvassa The People vs. Larry Flynt. Siitä Love oli ehdolla Golden Globen vastaanottajaksi. Vuonna 1998 ilmestynyt Holen kolmas albumi Celebrity Skin oli ehdolla kolmen Grammyn vastaanottajaksi. Love esiintyi vuosina 1999 ja 2002 valmistuneissa elokuvissa Man on the Moon ja Trapped. Vuonna 2010 ilmestynyt albumi Nobody's Daughter julkaistiin Holen nimissä, mutta ilman mainitun yhtyeen lineupia. Vuosina 2014 ja 2015 Love julkaisi kaksi soolosingleä ja näytteli tv-sarjoissa Sons of Anarchy ja Empire. Vuonna 2020 Love ilmoitti olevansa kirjoittamassa uutta biisimateriaalia. Vuosien 2004 ja 2006 välillä Love kirjoitti kolme osaa manga-sarjaan Princess Ai. Vuonna 2006 valmistui hänen muistelmateoksensa Dirty Blonde.

Keskiviikon klassikko:Suomipainotteinen Stones-teos

 Petri Lahti:Rolling Stones 60 vuotta Rollareita! (Read Me)

Petri Lahden käsialaa oleva Rolling Stones 60 vuotta Rollareita! on kiehtovalla tavalla tavanomaisesta erottuva kirja brittirockin dinosauruksesta The Rolling Stonesista. Erityisen merkittäväksi teoksessa muodostuvat Suomen ja Stonesien väliset konneksiot. Kirjan alkuosassa käsitellään esimerkiksi maamme lehdistön suhtautumista yhtyeeseen sen uran alkuvaiheessa. Ensimmäinen todella kiehtova luku käsittelee Stonesien vierailua Porin Yyterissä juhannuksena 1965. Siitä selviää muun muassa Stonesien soittaneen mainitussa konsertissaan ainoastaan kahdeksan kappaletta, eikä kirkkain klassikkohitti (I Can't Get No) Satisfaction, jolle teoksessa omistetaan oma lukunsa, ollut tuolloin mukana settilistassa . 1960-luvun väkivaltaisesti päättäneestä Altamontin-konsertista kerrotaan varsin kiinnostavasti ja  uutta tietoa edustaa sellainen seikka, että Stonesien ja Jefferson Airplanen lisäksi mainitussa konsertissa esiintyi uransa alkuvaiheessa ollut Santana. Helsingin Olympia-stadionilla toinen syyskuuta 1970 soitetun Stonesien konsertin esittely tarjoaa liki pitäen teoksen kaikkein kiinnostavinta antia. Vuoden 1968 upealla paluuhitillä Jumpin' Jack Flash käynnistyneen konsertin settilistaan sisältyi esimerkiksi kolme Chuck Berry-coveria, Stray Cat Blues Beggars Banquetilta, Love in Vain Let It Bleediltä sekä tuossa vaiheessa julkaisemattomat ja vasta huhtikuussa 1971 albumilla Sticky Fingers ilmestyneet You Gotta Move sekä singlehitti Brown Sugar, jota oli soitettu jo aivan vuoden 1969 lopussa. Toukokuussa 1972 ilmestynyt tupla-albumi Exile on Main Street kohotetaan teoksessa Stonesien tuotannon parhaaksi ja yhdessä luvuista käsitellään sitä, miksei albumista muodostunut Suomessa erityisen suurta myyntimenestystä sen saavuttamista suorastaan ylistävistä arvioista huolimatta. Suomesta tuli levymyynnillisesti Rollarimaa vasta 80-luvulla Tattoo You-albumin vuonna 1981 saavuttamasta menestyksestä alkaen, mutta seuraavan kerran Stonesit saapuivat konsertoimaan Stadikalle vasta Voodoo Lounge-kiertueellaan kuudes kesäkuuta 1995. Tuoreemmatkin yhtyeen Suomen-konsertit teoksessa käydään läpi ansiokkaasti ja kirjan loppuosassa käsitellään muun muassa yhtyeeseen jollakin tavalla keskeisesti liittyneitä kotimaisia yksityishenkilöitä. Viimeinen luvuista omistetaan yhtyeen virallisten albumijulkaisujen melko lyhyille mutta varsin napakoille esittelyille. Odotukset sinänsä laadukasta kirjaa kohtaan olivat kenties vielä lopputulostaan korkeammalla, mutta tulokulma samoin kuin suurin osa tekstistä on silti varsin onnistunutta. Myös teoksen kuvamateriaali on osunut kutakuinkin nappiin.

Tiistain tukeva:Bon Scottin Ac/Dc:tä edeltänyt yhtye

 Fraternity oli vuonna 1970 Sydneyssä perustettu australialainen rockyhtye. Seuraavana vuonna bändi muutti Adelaideen. Yhtyeen jäsenistä Bon Scott siirtyi myöhemmin Ac/Dc:n vokalistiksi,  myös rumpuja soittanut John Swan siirtyi soolouralleen ja Jimmy Barnes vaikutti australialaisessa pubrock-yhtyeessä Cold Chisel. Paikallistasolla Fraternityn suurin hitti oli Adelaidessa listakärkeen kohonnut Seasons of Change, mutta valtakunnallisesti Blackfeatherin mainitusta kappaleesta levyttämä originaaliversio menestyi paremmin. Vuonna 1971 Fraternity voitti Hoadley's Battle of Soundsin ja voitti ilmaisen matkan Lontooseen. Uransa aikana Fraternity esiintyi useissa eri lineupeissa ja eräällä brittikiertueellaan yhtye käytti nimeä Fang. 70-luvun lopussa jotkut Fraternityssa soittaneista muusikoista vaikuttivat yhtyeissä Some Dream ja Mickey Finn, joista viimeksi mainittu lopetti toimintansa vuonna 1992. Fraternityn perustivat neljä juuri toimintansa lopettaneen Levi Smith's Clefsin jäsentä; kosketinsoittaja/solisti John Bisset, rumpali Tony Bunettel, basisti/solisti Bruce Howe sekä soolokitaristi Mick Jurd. Sweet Peach julkaisi Fraternityn esikoissinglen Why It Had to Be Me lokakuussa 1970. Howe etsi yhtyeeseen solistia ja otti yhteyttä Bon Scottiin, jonka varhaisempi yhtye The Valentines oli juuri lopettanut toimintansa. Fraternity solmi sopimuksen myös Blackfeatheria manageroineen Nova Agenciesin kanssa. Blackfeatherin kitaristi John Robinson jammaili usein Fraternityn kanssa ja varhaisia keikkojaan yhtye soitti Jonathon's Discossa, Broadwaylla, Sydneyssä. Levi Smith's Clefsissä vaikuttanut John Freeman otti Bunettelin paikan yhtyeen rumpalina ja Fraternity levytti Doug Ashdownin ja Jimmy Stewartin tuottaman esikoisalbuminsa Livestock. Lokakuussa 1970 Fraternity teki kiertueen Jerry Lee Lewisin kanssa. Sydneyssä yhtye solmi uuden managerisopimuksen The Grape Organisatonin Hamish Henryn kanssa. Tammikuussa 1971 Fraternityn esikoisalbumin nimikappale ilmestyi singleformaatissa. Samassa kuussa yhtye muutti Adelaideen ja esiintyi Henryn järjestämällä Myponga Music Festivaalilla. Sovitus Seasons of Chancesta ilmestyi samaisen vuoden maaliskuussa. Se nousi Adelaidessa listakärkeen ja valtakunnallisesti sijalle 51. Blackfeatherin kuultua Fraternityn menestyksestä Adelaidessa yhtye julkaisi oman versionsa Seasons of Changesta, joka menestyi paremmin saavuttaen sijan 15. Toukokuussa Fraternityn kokoonpanoa täydensi aikaisemmin yhtyeessä No Sweat vaikuttanut kosketinsoittaja ja solisti John Eyers. Fraternity voitti Hoadley's Battle of the Sounds-kilpailun.  Bon Sottin varhaisempi yhtye The Valentinos oli sijoittunut samaisessa kilpailussa finalistien joukkoon kahta vuotta aikaisemmin. Vuoden 1971 aikana Fraternity esiintyi tv-sarjassa GTK. Aikaisemmin yhtyeissä Sherbert ja Flying Circus vaikuttanut Sam See täydensi Fraternityn kokoonpanoa pianistina ja slidekitaristina. Huhtikuussa 1972 ilmestyi Fraternityn järjestyksessään toinen albumi, Hamish Henry's Grape Productionsin tuottama Flamin' Galath. Adelaiden taidefestivaaleilla yhtye esitti samaisena vuonna Jeannie Lewisin ja Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa Peter Sculthorpen sävellyksen Love 200. Tähän mennessä Fraternity oli tehnyt Lontoon-matkansa ja pyrkinyt lyömään itsensä läpi Britanniassa. Yhtyeen jäsenistä Bisset palasi Austaliaan ja Fraternityn jätti niin ikään nyt Kanadaan siirtyneeseen The Flying Coloursiin paluun tehnyt See. Alkuvuodesta 1973 Fraternityn nimeksi vaihtui Fang, mutta miehistönvaihdoksia kokeneen yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet palasivat Australiaan vuoden loppuun mennessä. Jotkut heistä liittyivät Adelaidesta käsin vaikuttaneen Headband-yhtyeen jäsenten kanssa Mount Lefty Rangersiin. Bon Scott teki joitakin nauhoituksia mainitun yhtyeen kanssa. Alkuvuodesta 1974 hän oli pahassa moottoripyöräonnettomuudessa, josta toivuttuaan Scott liittyi hardrockryhmittymä Ac/Dc:hin Sydneyssä. Fraternity kasasi rivinsä loppuvuodesta 1974 kokoonpanolla, jossa Eyersin, Freemanin ja Howen lisäksi vaikuttivat Headbandissa kitaroinut Mauri Berg, viulisti Pieter Bersee sekä Hardtime Killing Floorissa, Pulsessa ja James Wright Groupissa vokalisoinut John Swan. Freeman jätti yhtyeen kesän 1975 aikana, Swan siirtyi rumpaliksi ja hänen pikkuveljensä, Cold Chiselissä vaikuttanut Jimmy Barnes leadvokalistiksi. Jo samaisen vuoden lopussa hän teki paluun Cold Chiselin riveihin ja Fraternity lopetti toimintansa. John Swan loi soolouraansa nimellä Swanee.  Bruce Howe, John Freeman, Mick Jurd ja Pieter Bersee muodostivat yhtyeen Some Dream ja John Eyers sekä Mauri Berg Mickey Finnin rumpali Joff Batemanin (Headband) sekä basisti Bill McMahonin kanssa. Yhtyeen myöhäisempi kokoonpano muodostui Eyersista, Bergista, Howesta ja Freemanista. Vuoteen 1980 mennessä Mickey Finnin lineupin täydensi toinen kitaristi Stan Koritni. Samaisena vuonna Eureka-yhtiö julkaisi yhtyeen nimeä kantavan pitkäsoiton.

Maanantain mainio:The Allman Brothers Bandin sekä studio, että livemateriaalista koostuva neljäs albumi

 The Allman Brothers Band:Eat a Peach

12. helmikuuta 1972 Capricornin julkaisemana ilmestynyt Eat a Peach on yhdysvaltalaisen southern rock-yhtyeen The Allman Brothers Bandin neljäs albumi. Yhtyeen taiteellista ja kaupallista läpimurtoa oli tullut merkitsemään edellisen vuoden heinäkuussa ilmestynyt livetupla At Fillmore East. The Allman Brothers Bandin soolo ja slidekitaristi Duane Allman oli menehtynyt moottoripyöräonnettomuudessa 29. lokakuuta 1971 ja Eat a Peach tuli jäämään The Allman Brothers Bandin tuotannon viimeiseksi myös hänen soittoaan sisältäväksi albumiksi. Tom Dowdin tuottama albumi on tupla ja se sisältää sekä yhtyeen järjestyksessään kolmannen studioalbumin että toisen livelevyn.  Studionauhoitukset työstettiin syys- ja joulukuun 1971 välisenä aikana Criteria-studioilla Miamissa sekä Duane Allmanin kanssa että hänen edesmenonsa jälkeen. Livenauhoitukset olivat New Yorkin Fillmore Eastistä ja ne oli taltioitu vuoden 1971 aikana. Eat a Peachille sisältyy yli puolen tunnin mittainen livejamittelu Mountain Jam. Pitkäkestoisuutensa vuoksi mainittu kappale täyttää originaalin tupla-albumin kaksi levypuoliskoa. Muilta osin Eat a Peachin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvat Gregg Allmanin vokalisoima Melissa, joka oli hänen veljensä suosikkikappale sekä Dickey Bettsin käsialaa oleva Blue Sky, joka tuli soimaan ahkerasti classic rock-tyyppisillä radiokanavilla. Albumin kansitaiteesta vastasivat Wonder Graphicsin W. David Powell ja J. F. Holmes. Eat a Peach otti otsikkonsa Duane Allmanin toteamuksesta " "You can't help the revolution, because there's just evolution ... Every time I'm in Georgia, I eat a peach for peace". Ilmestyessään Eat a Peachistä muodostui välittömästi menestys. Albumin paras listasijoitus Billboardilla oli neljäntenä ja Eat a Peach vastaanotti myöhemmin platinalevyn. Kyseessä on eräs The Allman Brothers Bandin tuotannon  menestyneimmistä pitkäsoitoista sitä seuranneen albumin Brothers and Sisters ohella.

Sunnuntain extra:Huey Lewis and the Newsin 80-luvun puolivälin listaykkönen

 17. kesäkuuta 1985 ilmestynyt Power of Love on Huey Lewis and the Newsin single, joka kirjoitettiin elokuvaa Back to the Future varten. Yhdysvalloissa kappaleesta muodostui yhtyeen ensimmäinen Billboardilla ja toinen Mainstream Rock Tracks-listalla kärkeen kohonnut single. Britanniassa The Power of Love on Huey Lewis and the Newsin ainoa top teniin kohonnut single. Saarivaltakunnassa kappale julkaistiin kaksi a-puolta sisältävänä singlenä toisena biisinään vuoden 1982 tuotantoa edustava Do You Believe In Love. Back to the Future-elokuvan soundtrackille Huey Lewis and the Newsin tuotannosta pääsi lisäksi Back in Time ja Power of Love on mukana myös yhtyeen neljännen pitkäsoiton Fore! kansainvälisillä versioilla. The Power of Lovesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Uncle Charlie's-nimisessä yökerhossa, jossa Huey Lewis and the News oli soittanut säännöllisesti uransa alkuvaiheessa. Musiikkivideo on bonuksena useilla Back to the Futuresta ilmestyneillä kotivideoversioilla. Power of Lovesta on julkaistu kolme miksausta. Back to the Futuren soundtrackalbumilla ilmestynyt versio on kestoltaan 3:41. 12-tuumaisen version miksauksesta vastasi  John "Jellybean" Benitez ja se sisältää muun muassa pidennetyn kitarasoolon. Vuonna 1985 ilmestynyt seiskatuumainen single on edit-versio aikaisemmin mainitusta pidennetystä remixistä  ja se on kestoltaan 4:21. Vaikka kyseessä on kappaleen runsaimmin radiosoittoa saavuttanut versio, se on päässyt ainoastaan yhdelle Huey Lewisin Best of-kokoelmalle sekä Länsi-Saksassa ilmestyneelle versiolle Fore!-albumista. Vuoden 2024 aikana Power of Love on ollut mukana kahdessa samanaikaisesti esitetyssä Broadway-musikaalissa; Back in the Time:The Musical ja The Heart of Rock and Roll.

Lauantain pitkä:The Clashin originaalirumpali ja paljon muuta

 Viides heinäkuuta 1956 Stepneyssä, Lontoossa syntynyt Terry Chimes on brittiläinen rumpali, joka tunnetaan ensisijaisesti brittipunkin ytimeen lukeutuvan The Clashin originaalijäsenenä. Mainitussa yhtyeessä Chimes vaikutti heinäkuusta 1976 samaisen vuoden marraskuuhun, tammikuusta 1977 samaisen vuoden huhtikuuhun sekä toukokuusta 1982 helmikuuhun 1983 ennen Topper Headonia ja hänen jälkeensä. Chimes oli mukana Hanoi Rocksin loppuriuhtaisussa vuonna 1985 ennen yhtyeen toiminnan loppumista. Heinäkuusta 1987 samaisen vuoden joulukuuhun Chimes vaikutti Black Sabbathissa, jonka kanssa hän soitti vielä yhden keikan toukokuussa 1988. Lisäksi Chimes oli mukana Black Sabbathin vuoden 1987 albumilta Eternal Idol poimitusta singlestä The Shining työstetyllä musiikkivideolla. Mick Jonesin ja Paul Simononin Chimes tapasi paikallisen musiikkiskenen myötä. Joe Strummerin ja Keith Levenen kanssa hän lukeutui The Clashin perustajajäseniin. Chimes ja Levene saivat lähteä, mutta heistä ensiksi mainittu palasi takaisin yhtyeen riveihin ja osallistui The Clashin nimeä kantavan esikoisalbumin levytykseen. Albumin kannessa hänet on nimetty Tory Crimesiksi. The Clashin debyyttipitkäsoiton nauhoitusten jälkeen Chimes lähti uudelleen ja Topper Headon otti hänen paikkansa The Clashin rumpalina. Vuonna 1982 Headon sai lähteä huumeongelmansa vuoksi ja Chimes palasi The Clashin riveihin. Hän osallistui The Cashbah-klubikiertueille Yhdysvalloissa ja Britanniassa, The Whon lämmittelykiertueelle sekä Combat Rock- rundille Yhdysvalloissa. Chimes oli mukana singlekappaleesta Rock the Casbah työstetyllä musiikkivideolla. Jamaikan maailmanmusiikkifestivaaleilla vuonna 1982 soitetun konsertin jälkeen Chimes jätti The Clashin lopullisesti. Johnny Thunders and the Heartbreakersissä hän soitti vuosina 1977 ja 1984, Cowboys Internationalissa vuonna 1979, Gen X:ssä vuosina 1980-81, Hanoi Rocksissa vuonna 1985 ja sen seuraajassa Cherry Bombzissa seuraavana vuonna Andy McCoyn, Nasty Suiciden, Anita Chellamahin sekä Sham 69:ssä, Wanderersissa sekä The Lords of the New Churchissa soittaneen Dave Tregunnan kanssa. Black Sabbath-pestinsä jälkeen Chimes vaikutti jonkin aikaa Billy Idolin rumpalina. Vuonna 2003 Chimes pääsi Rock and Roll Hall of Fameen The Clashin jäsenenä. Puheessaan hän ylisti Topper Headonin taitoja rumpalina. Kiropraktikkona työskentelevän Chimesin nykyisiin yhtyeisiin lukeutuvat The Crunch sekä Anita Chellamah Band.