Tiistain tukeva:Eräs Philadelphia-soulin klassikoista

Harold Melvin & The Blue Notes oli yhdysvaltalainen R&B/soullauluyhtye, joka muodostui erääksi suosituimmista 70-luvun Philadelphia-soulin edustajista. Soulin ja R&B:n lisäksi yhtyeen repertuaariin kuului doo-woppia ja discoa. Yhtye aloitti toimintansa Pennsylvaniassa jo 50-luvun puolivälissä nimellä Charlemagnes. Suurimmat menestyksensä se saavutti vuosien 1972 ja 1976 välillä  Gamble & Huffin Philadelphia Internationalille tekemillään levytyksillä. Yhtye jatkoi toimintaansa vuoteen 1997 ajoittuneeseen Melvinin kuolemaan saakka. Blue Notesin jäljelle jääneet jäsenet ovat koonneet rivinsä vuosina 2013 ja 2015 Soul Train -risteilyille. Vaikka Harold Melvin oli yhtyeen perustaja ja originaali leadvokalisti, The Blue Notesin tunnetuin jäsen oli Teddy Pendergrass, joka lauloi leadia yhtyeen Philadelphia Internationalille levyttämillä hiteillä. Yhtyeen kolmas reunion ajoittui vuoteen 2017 The Centric Networkin esitellessä Soul Train -risteilyn. The Blue Notes -nimellä yhtye aloitti esiintymiset vuonna 1954. Tuolloin sen kokoonpanon muodostivat  Franklin Peaker, Bernard Williams, Roosevelt Brodie, Jesse Gillis, Jr ja Harold Melvin.Vuonna 1960 ilmestynyt single My Hero oli pieni hitti Val-ue Recordsille ja viisi vuotta myöhemmin Landa Recordsille levytetty Get Out (And Let Me Cry) muodostui R&B-hitiksi. Näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanossa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Bernard Williams perusti toisen yhtyeen The Original Blue Notes ja Harold Melvin toi yhtyeeseen uudeksi soolosolistiksi John Atkinsin. Vuonna 1970 Teddy Pendergrassista tuli Harold Melvin & The Blue Notesin taustayhtyeen rumpali. Hän oli aikaisemmin vaikuttanut philadelphialaisessa r&b-yhtyeessä The Cadillacs ja siirtyi Harold Melvin & The Blue Notesin solistiksi Atkinsin jättäessä yhtyeen samana vuonna. Melvinistä, Pendergrassista, Bernard Wilsonista, Lawrence Brownista ja Lloyd Parksista muodostunut kokoonpano kiinnitettiin Philadelphia Internationalille vuonna 1972. Seuraavien neljän vuoden aikana yhtye työsti miljoonamyyntiin yltäneitä singlejä ja albumeita. Vuonna 1972 ilmestynyt If You Don't Know Me By Now oli yhtyeen läpimurtosingle ja se nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja poplistalla kolmanneksi. Samana vuonna ilmestynyt I Miss You oli R&B-listan seitsemäs. Seuraavana vuonna julkaistu The Love I Lost oli R&B-listan kärjessä ja poplistalla seitsemäntenä. 70-luvun puolivälissä yhtye julkaisi sosiaalisesti tiedostavat kappaleet Wake Up Everybody ja Bad Luck. Niistä ensin mainittu oli R&B-listan kärjessä ja poplistalla kahdentenatoista. Jälkimmäinen sijoittui R&B-listalla neljänneksi ja poplistalla viidenneksitoista. Bad Luck pitää lisäksi hallussaan ennätystä pisimpään, eli 11 viikkoa Hot Dance Music/Club Play -listan kärjessä pysyneenä kappaleena. Yhtyeen neljäs R&B-listan kärkeen noussut single oli vuonna 1975 ilmestynyt Hope We Can Be Together Soon, jossa solistina kuultiin naisvokalisti Sharon Paigea. Yhtyeen läpimurtohitti If You Don't Know Me by Now myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn marraskuussa 1972. Motown-artisti Thelma Houstonin vuonna 1976 levyttämä coverversio kappaleesta Don't Leave Me This Way nousi kärkeen Yhdysvaltojen poplistalla ja oli eräs discotyyliä määritelleistä levytyksistä. Harold Melvin & The Blue Notesin näkemys kyseisestä kappaleesta ilmestyi albumilla Wake Up Everybody. Sitä ei julkaistu singleformaatissa Yhdysvalloissa, mutta Britanniassa Don't Leave Me This Waysta tuli Harold Melvin & The Blue Notesin suurin singlemenestys, sillä se nousi viidenneksi vuonna 1977. Yhdysvalloissa kyseinen kappale julkaistiin lopulta 12-tuumaisena singlenä vuonna 1979 Bad Luck-kappaleen kanssa. Kaikki Harold Melvin & The Blue Notesin Gamble &Huffille levyttämät neljä albumia myivät kultalevyiksi. Suurin menestys niistä oli yhdeksänneksi noussut Wake Up Everybody. Miljoonamyyntiin ylsi myös vuonna 1976 ilmestynyt greatest hits-kokoelma Collector's Item.

Saavuttamastaan menestyksestä huolimatta Harold Melvin & The Blue Notesin kokoonpano jatkoi muuttumistaan. Vuonna 1972 Jerry Cummings otti Lloyd Parksin paikan ja useilla levytyksillä leadvokalistina ollut naissolisti Sharon Paige täydensi näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanon. Yhtyeen ollessa suosionsa huipulla vuonna 1976 Pendergrass jätti bändin ansaitsemiinsa tuloihin liittyneen riidan seurauksena. Albumista Wake Up Everybody lähtien Pendergrass oli nimittäin saanut laskuja käytettyään yhtyeestä nimeä Harold Melvin & The Blue Notes Featuring Theodor Pendergrass. Pendergrass siirtyi soolouralle ja levytti Philadelphia Internationalille neljä miljoonamyyntiin yltänyttä albumia vuosien 1977 ja 1980 välillä. Vuonna 1982 Pendergrass joutui auto-onnettomuuteen, mutta teki paluun kahta vuotta myöhemmin solmittuaan sopimuksen Asylum/Elektra Recordsin kanssa. Ensiksi kyseisen yhtiön julkaisemana ilmestyi hittialbumi Love Language ja vuonna 1988 vielä menestyksekkäämpi pitkäsoitto Joy, jonka nimikappale nousi R&B-listan kärkeen. Pendergrassin paluu huipentui vuonna 1985 esiintymiseeen Live Aid -konsertissa. Pendergrassin paikan The Blue Notesissa otti David Ebo. Yhtye jätti Philadelphia Internationalin, joka oli Pendergrassin sooloalbumien julkaisijana. Vuonna 1977 yhtye solmi sopimuksen ABC Recordsin kanssa, jolle se levytti kaksi Melvinin tuottamaa albumia. Poplistalla sijan seitsemän saavuttanut Reaching for the World oli yhtyeen viimeinen suuri hittisingle. Melvin, Cummings sekä uudet jäsenet  Dwight Johnson, David Ebo ja William Spratley julkaisivat vuonna 1980 pitkäsoiton Blue Album vuonna 1979 ABC Recordsin ostaneella Source Recordsilla, joka toimi MCA Recordsin alaisuudessa. Vuonna 1981 viimeksi mainittu yhtiö julkaisi yhtyeeltä albumin All Things Happen in Time. Gil Saundersista tuli yhtyeen leadvokalisti vuonna 1982. Britanniassa yhtye saavutti menestystä albumilla Talk It Up (Tell Everybody) ja singleillä Today is Your Lucky Day ja Don't Give Me Up. Saarivaltakunnassa yhtye levytti uudelleen useita Pendergrassin aikakauden hittejä Saundersin leadvokalisoimina. Saunders jätti Blue Notesin vuonna 1992 Melvinin jatkaessa yhtyeen kanssa vuoteen 1996 saakka. Hän menehtyi 24. maaliskuuta 1997. Pendergrass kuoli 13. tammikuuta 2010. 13. heinäkuuta samana vuonna menehtyi originaalijäseniin lukeutunut Roosevelt Brodie ja Bernard Williams 26. joulukuuta. Originaalin Blue Notesin henkiinjääneisiin jäseniin lukeutuvat Lloyd Parks ja Bobby Cook. Harold Melvin & The Blue Notesin hiteistä ovat levyttäneet coverversioita esimerkiksi David Ruffin ja Simply Red. Gil Saunders jatkaa esiintymistä sooloartistina ja esittää soolotuotantonsa lisäksi legendaarisia Harold Melvin & The Blue Notesin hittikappaleita. Useat The Blue Notesin eri kokoonpanoissa vaikuttaneet solistit jatkavat esiintymisiä nimellä Harold Melvin's Blue Notes.

Maanantain mainio:Australian rockkoneen 2000-luvun onnistunut avaus

Ac/Dc:Stiff Upper Lip

Helmikuun lopussa 2000 East Westin/Elektran julkaisemana ilmestynyt Stiff Upper Lip on muualla maailmassa Ac/Dc:n 13. ja yhtyeen kotimaassa Australiassa 14. julkaistu studioalbumi. Kyseessä on viimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka tuottamiseen George Young ehti osallistua ennen vuoteen 2017 ajoittunutta kuolemaansa. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin uudelleen huhtikuussa 2007 osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Britanniassa Stiff Upper Lipin uusintajulkaisu oli ilmestynyt jo vuonna 2005. Youngin veljekset aloittivat albumin kappaleiden kirjoitustyön kesällä 1997 Lontoossa ja Alankomaissa Malcolmin vastatessa totutusti kitarasta ja Angusin tavanomaisesta poiketen rummuista. Kappaleet saatiin valmiiksi helmikuussa 1998. Youngin veljesten suunnitelmissa oli nauhoittaa uutuusalbumins huippusuosituksi muodostuneen pitkäsoittonsa The Razor's Edge sekä sitä seuranneen livelevynsä tuotannosta vastanneen kanadalaisen Bruce Fairbairnin kanssa, mutta hän menehtyi toukokuussa 1999. Niinpä Stiff Upper Lipin tuotannosta vastasivat vanha tuttu George Young sekä aikaisemmin 90-luvun puolivälissä Ballbreakerin tuotantoon osallistunut Mike Fraser. Albumi nauhoitettiin syys-marraskuun 1999 välillä Bryan Adamsin Warehouse-studioilla Vancouverissa. Kaiken kaikkiaan pitkäsoittoa varten äänitettiin 18 kappaletta. Vuonna 2000 VH1:n Behind the Music-dokumentissa basisti Cliff Williams mainitsi kyseisen albumin levytyksen olleen varsin helppo. Sen kappaleista Can't Stand Still:issä kuullaan Malcolm Youngin harvinainen kitarasoolo ja Hold Me Backissa Angusin taustavokalisointia. Singleformaatissa albumilta julkaistiin sen nimikappale, Safe in New York City ja Satellite Blues. Kyseinen biisikolmikko sekä Meltdown päätyivät keikkaohjelmistoon Stiff Upper Lipin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Tammikuussa 2001 Albert Productions julkaisi albumista Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Euroopassa kahdesta cd:stä koostuneen tour-editionin. Bonuslevy sisältää viisi livebiisiä Madridista, Espanjasta vuodelta 1996, yhden perusalbumilla julkaisemattoman kappaleen sekä kolme videobiisiä. Billboardin listalla Stiff Upper Lip nousi seitsemänneksi, Britanniassa sijalle 12. ja kohosi listakärkeen Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Kriitikoiden taholta albumi sai edeltäjäänsä Ballbreakeriä suopeamman vastaanoton.

Sunnuntain extra:Suositun brittiyhtyeen kakkosalbumi

Bananarama:Bananarama

Huhtikuussa 1984 London Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bananarama on samannimisen brittiläisen lauluyhtyeen toinen pitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa se saavutti sijan 16. ja nousi myös Yhdysvalloissa top 40:ään myyden siellä hopealevyyn oikeuttavan määrän. Kakkosalbumillaan Bananarama jatkoi yhteistyötään tuottajien Jolleyn & Swainin kanssa. Mainittu kaksikko oli tuottanut joitakin kappaleita jo Bananaraman esikoisalbumille Deep Sea Skiving. Kakkosalbuminsa kappaleista Bananarama saavutti ensimmäisen suuren menestyksensä Yhdysvalloissa top teniin nousseella singlellä Cruel Summer. Kyseinen kappale pääsi myös mukaan elokuvan Karate Kid soundtrackille. Britanniassa Cruel Summer oli ollut kymmenen suosituimman singlen joukossa jo vuoden 1983 aikana. Bananaraman kakkosalbumin singleistä yhtyeen kotimaassa menestyivät myös kolmanneksi noussut Robert De Niro's Waiting ja sijan 23. tavoittanut Rough Justice. Albumin kappaleista Britanniassa julkaistiin singleformaatissa myös Hot Line to Heaven, mutta sen listamerkinnäksi jäi 58. sija. Bananaraman kakkosalbumin originaali vinyyliversio julkaistiin kohokuvin koristetulla kannella. Mukana oli lisäksi posteri, joka sisälsi albumin kappaleiden lyriikat, kuvan jokaisesta yhtyeen jäsenestä sekä seuraavan viestin:" Well, a year is a long time, people change & maybe we have too – hopefully for the better! Anyway here are results of our hard work over the past twelve months. This is for you – we hope you like it. Best Wishes, love Keren X, All the best, love Sarah x, and Lots of love, Siobhan xx".  Albumi ja sen kappale King of the Jungle oli omistettu yhtyeen ystävän Thomas "Kidso" Reillyn muistolle. Hän oli hieman aikaisemmin joutunut tapetuksi Belfastissa.

Lauantain pitkä:Eräs 80-luvun suosituimmista heavy- ja glammetal-yhtyeistä

Cinderella oli Pennsylvanian, Philadelphian esikaupunkialueella vuonna 1982 perustettu rockyhtye. 80-luvun puolivälin jälkeen yhtye työsti useampia platinamyyntiin yltäneitä albumeita, joiden musiikkivideot olivat rotaatiossa MTV:llä. Heavy- ja glam metal-yhtyeenä tyylillisesti uransa aloittanut Cinderella siirtyi myöhemmin hard- ja jopa bluesrockia hyödyntäneeseen musiikilliseen ilmaisuun. 90-luvun puoliväliin mennessä yhtyeen suosio laski merkittävästi ja tähän vaikuttivat osaltaan musiikkiteollisuudessa tapahtuneet muutokset. Tauon jälkeen Cinderella kokosi rivinsä vuonna 1996, mutta yhtyeen viimeiseksi albumiksi on jäänyt kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt pitkäsoitto Still Climbing. Tom Keiferin virallisen kotisivun mukaan Cinderella on myynyt yli 15 miljoonaa albumia. Osallistuttuaan vuonna 2014 Monsters of Rock-risteilylle Cinderella siirtyi jälleen tauolle ja marraskuussa 2017 Keifer ilmoitti, ettei yhtye ole enää aikeissa tehdä uutta reunionia. Solistina, biisintekijänä, kosketinsoittajana ja kitaristina vaikuttanut Keifer perusti Cinderellan basisti Eric Brittinghamin kanssa. Yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristi Michael Schermick ja rumpali Tony Destra. Vuonna 1985 kyseinen kaksikko siirtyi perustamaan yhtyettä Britny Fox. Vuonna 2014 antamassaan haastattelussa Keifer mainitsi Kissin Gene Simmonsin pyrkineen järjestämään Cinderellalle levytyssopimuksen Polygramin kanssa, mutta levy-yhtiössä ei oltu tarpeeksi kiinnostuneita. Jon Bon Jovi todensi Cinderellan keikan Empire Rock Clubissa ja suositteli yhtyettä pr-miehelleen Derek Schulmanille, joka lopulta kiinnitti Cinderellan Mercury/Polygram Recordsin artistiksi. Kitaristi Jeff LaBar ja rumpali Jim Drnec täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Sessiorumpali Jody Cortez osallistui Cinderellan esikoisalbumi Night Songsin äänityksiin. Kun pitkäsoitto oli saatu nauhoitetuksi, Cinderellan rumpaliksi vaihtui Fred Coury. Toinen elokuuta 1986 ilmestynyt Night Songs saavutti kolminkertaisesti platinaa. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli kolmas helmikuussa 1987. Kyseisen vuoden lopussa Cinderella julkaisi samannimisen videon, joka sisälsi albumin promovideoiden lisäksi kolme livebiisiä. Ensimmäisellä, vuoteen 1986 ajoittuneella kiertueellaan Cinderella lämmitteli Poisonin kanssa japanilaista Loudnessia. Seuraavana vuonna Cinderella soitti areenakonsertteja ensin viisi kuukautta David Lee Rothin ja sitten seitsemän kuukautta Bon Jovin Slippery When Wet-kiertueen lämmittelijänä. Myöhemmin Cinderella soitti Japanissa ja Skandinaviassa sekä lisäksi Britanniassa ja Saksassa Monsters of Rock-festivaaleilla. Vuonna 1988 ilmestynyt Cinderellan toinen albumi Long Cold Winter merkitsi hienoista siirtymää kohti bluesrockia. Sen tiimoilta tehty kiertue kesti yli 14 kuukautta ja elokuussa 1989 Cinderella esiintyi Moskovassa esimerkiksi Ozzy Osbournen, Scorpionsin, Mötley Crüen, Bon Jovin ja Skid Rown kanssa. Huhtikuussa 1990 Cinderellalta ilmestyi videokokoelma Tales from the Gypsy Road, joka sisälsi neljä Long Cold Winteriltä poimittua musiikkivideota ja kaksi livemedleytä, joista jälkimmäisessä kuultiin muun muassa coverina Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabama. Samana vuonna ilmestyi Cinderellan kolmas pitkäsoitto Heartbreak Station, jonka kappaleissa Keifer toi aikaisempaa voimakkaammin esiin bluesdiggaustaan. Kyseisen albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Fred Coury jätti Cinderellan ja siirtyi Ratt-solisti Stephen Percyn uuteen yhtyeeseen Arcadeen. Vuonna 1991 Keifer menetti äänensä ja joutui käymään useissa leikkauksissa. Cinderellan neljäs albumi Still Climbing ilmestyi lopulta vuonna 1994 ja rumpalina sillä kuultiin Kenny Aronoffia. Pitkäsoitosta ei muodostunut menestystä ja Mercury Records pudotti Cinderellan yhtyeen siirtyessä tauolle vuonna 1995. Pienimuotoinen paluu tapahtui jo seuraavana vuonna ja vuonna 1997 Mercury Records julkaisi yhtyeeltä greatest hits-tyyppisen kokoelman Once Upon A... ja videokokoelman, joka sisälsi Cinderellan kolmen ensimmäisen albumin kappaleista työstetyt musiikkivideot. Vuonna 1998 yhtye kiersi Yhdysvalloissa ja seuraavana vuonna ilmestyi Cleopatra Recordsin julkaisemana konserttitaltiointi Live at the Key Club. Cinderellan kiinnitys Sony Recordsille jäi lyhyeksi, mutta yhtye konsertoi aktiivisesti jälleen vuosina 2000 ja 2002. Vuonna 2005 yhtye oli VH1:n järjestämän Classic Rock Never Stops -kiertueen pääesiintyjänä. Samana vuonna Cinderella konsertoi FireHousen, Rattin ja Quiet Riotin kanssa. Mercury Records julkaisi kokoelman Rocked, Fired & Bluesed:The Greatest Hits sekä cd:nä että dvd-formaatissa. Vuonna 2006 Cinderella konsertoi Poisonin kanssa. Molempien yhtyeiden esikoisalbumien ilmestymisestä oli tuolloin kulunut 20 vuotta. Heinäkuussa 2010 Cinderella lämmitteli legendaarisella lineupillaan Bret Michaelsia Common Ground Music Festivalilla. Myöhemmin yhtye soitti Yhdysvalloissa 14 konserttia Scorpionsin jäähyväiskiertueen Get Your Sting and Blackout lämmittelijänä. Marraskuussa samaisena vuonna Cinderella esiintyi ShipRocked-risteilyllä useiden muiden hardrockyhtyeiden kanssa. Huhti-heinäkuussa 2011 Cinderella soitti 20 konserttia 25-vuotisjuhlakiertueellaan. Sen aikana yhtye oli Saksassa Shout It Out Loud-festivaalin ensimmäisen osuuden pääesiintyjänä. Kesällä 2012 Cinderella teki kiertueen Yhdysvalloissa Skid Rown solistin Sebastian Bachin kanssa. Maaliskuussa 2013 Cinderella soitti Monsters of Rock-risteilyllä esimerkiksi Teslan ja Queensrÿchen kanssa.  Marraskuussa 2017 Keifer vahvisti, ettei Cinderellalla ollut henkilökohtaisista syistä enää aikomusta tehdä uutta reunionia.

Perjantain pohjat:Brittikitaristien ydinryhmäläisen esikoissoolo

Eric Clapton:Eric Clapton

Elokuussa 1970 Atco ja Polydor Recordsin julkaisemana ilmestyi Eric Claptonin ensimmäinen ja hänen nimeään kantava osooloalbumi. Saavutettuaan menestystä The Yardbirdsin, John Mayall's Bluesbreakersin, Creamin ja Blind Faithin riveissä Clapton levytti ensimmäisen omissa nimissään julkaisemansa sooloalbumin vuosien 1969 ja 1970 aikana. Ensimmäiset äänitykset tapahtuivat Lontoon Olympic-studioilla marraskuussa 1969. Äänitykset jatkuivat seuraavan vuoden tammikuussa läntisessä Los Angelesissa Village Recordersilla ja maaliskuussa Lontoon Island -studioilla. Suuri osa albumin työstämiseen osallistuneista muusikoista oli kuulunut Blind Faithin kanssa keikkailleeseen yhtyeeseen Delaney & Bonnie. Mukana olivat myös tulevat Derek &The Dominosin jäsenet basisti Carl Radle, rumpali Jim Gordon ja kosketinsoittaja Bobby Whitlock, joista viimeksi mainittua kuultiin kenties albumin kirkkaimmalla klassikkokappaleella Let It Rain. Kappale oli levytetty aikaisemmin erilaisen tekstin omaavana nimellä She Rides. Pitkäsoiton muuta klassikko-osastoa edustavat erityisesti raidat Blues Power, Easy Now sekä J. J. Cale-cover After Midnight, jonka  kappaleen säveltäjä itse levytti vasta paria vuotta myöhemmin esikoisalbumilleen Naturally. Claptonin esikoissooloalbumin kolmesta eri miksauksesta vastasivat Delaney Bramlett, Tom Dowd ja itse Clapton. Albumin originaalissa julkaisussa hyödynnettiin Dowdin tekemää miksausta. Vuonna 2006 Claptonin debyytistä julkaistiin Deluxe Edition, jolla kuultiin Bramlettin albumista tekemä miksaus. Promotoidessaan vuonna 2006 albumiaan Road to Escondido Clapton antoi haastattelun, jossa hän mainitsi olevansa varsin tyytyväinen esikoisalbumiinsa omia laulusuorituksiaan lukuun ottamatta. Kyseisestä pitkäsoitosta kirjoitetut tuoreet arviot olivat myös varsin myönteisiä.  Bluesin ja rock and rollin lisäksi albumin kappaleissa on kuultavissa vaikutteita gospelista, R&B:sta, contrysta ja popista. Niistä viimeksi mainitut ovat kaikkein ilmeisimpiä.

Torstain terävä:Eräs suosituimmista countryartisteista

28. maaliskuuta 1955 syntynyt Reba McEntire on yhdysvaltalainen laulajatar, lauluntekijä, näyttelijätär ja levytuottaja. Hän aloitti uransa musiikkiteollisuudessa laulamalla kouluaikanaan Kiowa High Schoolin yhtyeessä, paikallisissa radio-ohjelmissa siskojensa kanssa sekä rodeoissa. Esittäessään kansallislaulun Oklahoma Cityn kansallisrodeossa McEntire herätti countryartisti Red Steagallin huomion. Tämä toi Reban Nashvilleen. McEntire solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa  vuotta myöhemmin, eli vuonna 1975. Reban esikois- ja samalla nimkkoalbumi ilmestyi vuonna 1977. Mainitulle levy-yhtiölle artisti levytti vielä albumit Out of a Dream (1979), Feel the Fire (1980), Heart to Heart (1981), Unlimited (1982) ja Behind the Scene (1983) MCA Recordsin artistiksi siirryttyään McEntire otti luovan vallan toisella kyseiselle yhtiölle levyttämällään albumilla My Kind of Country. Mainitulta perinteisempää countrysoundia edustaneelta albumilta poimittiin kaksi listakärkeen noussutta singleä; How Blue ja Somebody Should Leave. My Kind of Country merkitsi McEntiren läpimurtoa ja sitä seurasi sarja menestysalbumeita ja listaykkössinglejä 80- ja 90-luvuilla. McEntiren 29 studioalbumia ovat yhtä lukuun ottamatta saavuttaneet vähintään kultalevyn. Albumeista 16 on noussut listakärkeen ja lisäksi McEntire on saavuttanut 42 listakärkeen kohonnutta singleä. Artistia on kutsuttu countryn kuningattareksi ja 95 miljoonalla myydyllä albumillaan hän on eräs parhaiten menestyneistä artisteista. 90-luvun alussa McEntire laajensi uraansa näyttelijäksi. Elokuvien osalta hänen debyyttinsä oli vuonna 1990 ilmestynyt kauhuelokuva Tremors. McEntire on ollut mukana musikaalin Annie Get Your Gun Broadway-versiossa. Vuosina 2001-2007 hänellä oli tv:ssä oma tilannekomediansa Reba. Sen tiimoilta McEntire oli ehdolla Golden Globe -palkinnon vastaanottajaksi. Vuonna 2017 häneltä ilmestyi albumi Sing It Now:Songs of Faith and Hope. Sen seuraaja on maaliskuussa 2019 ilmestynyt ja järjestyksessään McEntiren 29. studioalbumi Stronger Than The Truth. Helmikuussa 2020 tehdessään yllätysesiintymisen Country Radio Seminaarissa McEntire ilmoitti solmineensa uuden levytyssopimuksen MCA Nashvillen kanssa. Hän palasi mainitun yhtiön artistiksi jätettyään sen marraskuussa 2008. Vuonna 2023 McEntire on jatkanut Reba:Live in Concert-kiertuettaan. Siihen sisältyy mm. artistin ensiesiintyminen New Yorkin Madison Square Gardenissa.

Keskiviikon klassikko:Eräälle koulukunnalle Aerosmithin ensimmäinen klassikkoalbumi

Aerosmith:Get Your Wings

Maaliskuun ensimmäisenä 1974 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Get Your Wings on bostonilaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin toinen studioalbumi ja samalla ensimmäinen Jack Douglasin tuottamista yhtyeen pitkäsoitoista. Douglas tuli olemaan myös Aerosmithin neljän Get Your Wingsiä seuranneen albumin tuottajana. Kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin kolme singleä, joista yksikään ei noussut poplistoille. Sitä vastoin itse Get Your Wings -albumi saavutti yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa kolminkertaisesti platinaa. Aerosmithin ilmestymisaikanaan vähälle huomiolle jääneen esikoisalbumin tuottajana oli ollut Adrian Barber. Muun muassa Alice Cooperin kanssa yhteistyötä tehnyt Bob Ezrin tutustutti yhtyeen Jack Douglasiin, jonka kanssa tehty yhteistyö osoittautui varsin onnistuneeksi. Get Your Wings nauhoitettiin New Yorkin Record Plantilla vuoden 1973 joulukuussa ja seuraavan vuoden tammikuussa. Pitkäsoiton tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu cover Train Kept a Rollin', joka on lukeutunut esimerkiksi brittiläisen rhythm and bluesin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Yardbirds -yhtyeen levytysohjelmistoon. Niin ikään pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuvassa Lord of the Thigsissa solisti Steven Tyleria kuullaan myös pianistina. Get Your Wingsin päätöskappale Pandora's Box on rumpali Joey Kramerin sävellys ja Tylerin käsialaa olevat lyriikat käsittelevät naisten vapautusliikettä, mikä oli tuolloin uusi aihe. Get Your Wingsillä Steven Tyler löysi omien sanojensa mukaan oman lauluäänensä. Muutamista erinomaisista kappaleista huolimatta albumi ei Tylerin mukaan tavoittanut kaikkea yhtyeen potentiaalia. Get Your Wingistä laaditut arviot olivat silti suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä. Esimerkiksi Rolling Stoneen albumista arvion laatinut Charley Walters ylisti sekä Joe Perryn ja Brad Whitfordin kitaratyöskentelyä että Steven Tylerin vokaalisuorituksia. Stephen Thomas Erlewinen tuoreemman Allmusiciin kirjoittaman arvion mukaan Get Your Wings on se albumi, jolla Aerosmith kehitti tavaramerkiksi muodostunutta soundiaan ja jolla yhtyeen jäsenistä tuli biisintekijöitä. Erlewine nostaa Get Your Wingsin Aerosmithin ensimmäiseksi klassikkoalbumiksi.

Tiistain tukeva:Kanadalainen kitaristivirtuoosi

25. maaliskuuta 1966 syntynyt ja toinen maaliskuuta 2008 edesmennyt Norman Jeffrey, taiteilijanimeltään Jeff Healey, oli kanadalainen bluesrockkitaristi, solisti ja biisintekijä, joka saavutti suosiota erityisesti 80 - ja 90-luvuilla. Hänen singlebiiseistään Angel Eyes nousi Billboardin listalla viidenneksi ja I Think I Love You Too Much sekä How Long Can A Man Be Strong olivat Kanadassa top ten-menestyksiä. Torontossa syntynyt Healey kasvoi kaupungin West endissä. Hän menetti näkönsä vuoden iässä harvinaisen silmän syöpäsairauden vuoksi. Healey aloitti kitaransoiton kolmevuotiaana ja yhdeksänvuotiaana hänen talenttinsa huomioitiin lasten tv-ohjelmassa Cucumber. Ollessaan viidentoista Healey muodosti ensimmäisen yhtyeensä, bluescovereita soittaneen Blue Directionin. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat basisti Jeremy Littler, rumpali Graydon Chapman ja kakkoskitaristi Rob Quail. Toronton clubeista yhtye soitti esimerkiksi Colonial Tavernassa. CIUT-FM-radioasemalla Healeyllä oli oma ohjelmansa, jossa hän soitti 78-tuumaisia savikiekkojaan. Pian Healey esiteltiin basisti Joe Rockmanille ja rumpali Tom Stephenile. Triosta muodostui debyyttikeikkansa Toronton Queen Street Westissä heittänyt Jeff Healey Band. Torontolainen aikakauslehti NOW  huomioi yhtyeen ja se pääsi soittamaan säännöllisesti paikallisissa clubeissa, kuten Grossman's Tavernassa ja kuuluisassa bluesclubissa Albert's Hallissa, jossa Stevie Ray Vaughan ja Albert Collins todensivat Healeyn soittoa. Yhtye solmi sopimuksen Arista Recordsin kanssa ja julkaisi esikoisalbuminsa See the Light vuonna 1988. Sen kappaleista Freddie King-cover Hideaway oli ehdolla parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn saajaksi. Jeff Healey Band oli myös keskeisessä osassa Patrick Swayzen elokuvan Road House housebändinä. Vuonna 1990 yhtye voitti Juno Awardin. Pitkäsoitot Hell to Pay ja Feel This toivat Jeff Healey Bandille kymmenen singlehittiä vuosien 1990 ja 1994 välillä. Niiden joukossa olleessa Beatles-coverissa While My Guitar Gently Weeps vierailijoina kuultiin George Harrisonia ja Jeff Lynneä. Vuonna 2000 ilmestyneellä albumillaan Get Me Some Healey pääsi toisen diggaamansa musiikkigenren, jazzin pariin. Jazz Wizardsin kanssa hän levytti kolme pitkäsoittoa. Jo vuodesta 1990 lähtien hän juonsi varhaiseen jazziin keskittynyttä radio-ohjelmaa Toronton yliopistossa Colin Brayn kanssa. Myöhemmin Healey juonsi ohjelmaa My Kind of Jazz CBC Radiolla. Healey konsertoi vuosien ajan ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Toronton Bathurst Streetillä Healey esiintyi bluesyhtyeensä kanssa torstai-iltaisin ja jazzzyhtyeensä kera sunnuntai-iltapäivisin. Hän olisi kaavaillut soittaneensa sarjan keikkoja Britanniassa, Saksassa ja Alankomaissa Jeff Healey Blues Bandin kanssa huhtikuussa 2008. Vuosien mittaaan Healey esiintyi esimerkiksi The Allman Brothers Bandin, Bonnie Raittin, Stevie Ray Vaughanin, Buddy Guyn, BB Kingin, ZZ-Topin, Steve Lukatherin ja Eric Claptonin kanssa. Vuonna 2006 Healey oli mukana Deep Purple-vokalisti Ian Gillanin cd/dvd:llä Gillan's Inn. Healey oli myös joidenkin artistien, kuten Terra Hazeltonin ja Amanda Marshallin löytäjänä. Alkuvuodesta 2009 Healeyn pitkäsoitto Mess of Blues voitti parhaan bluesalbumin palkinnon kahdeksannessa  vuosittaisessa Independent Music Awardsissa. Kesäkuussa 2011 Toronton Woodford Park nimettiin Jeff Healey Parkiksi artistin kunniaksi. Maaliskuussa 2016 ilmestyi postuumi albumi Heal My Soul. Sen 12 kappaleesta puolet on covereita ja puolet yhteistyötä Marti Frederiksenin, Arnold Lannin ja Stevie Salasin kanssa. Samaisen vuoden joulukuussa ilmestynyt albumi Holding On sisältää kymmenen Norjan Rockefeller Music Hallissa vuonna 1999 taltioitua livebiisiä ja viisi studioraitaa. Molempien pitkäsoittojen viimeistelystä vastasi Roger Costa. Healey menehtyi sarkoomaan toinen maaliskuuta 2008 41 vuoden ikäisenä. Kuukautta myöhemmin ilmestynyt  ilmestynyt Mess of Blues oli artistin ensimmäinen rock/bluesia sisältänyt albumi kahdeksaan vuoteen.

Maanantain mainio:Eräs keskeisimmistä rhythm and bluesin ja soulin yhdistäjistä

21. maaliskuuta 1940 syntynyt ja 10. lokakuuta 2010 edesmennyt James Solomon McDonald, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Solomon Burke, oli yhdysvaltalainen solisti ja saarnaaja, joka  eräänä 60-luvun soulmusiikin isähahmoista muokkasi osaltaan rhythm and bluesin soundia. Burkea on pidetty eräänä keskeisimmistä rhythm and bluesin ja soulin yhdistäjistä ja hänen vaikutustaan mainittuihin tyylisuuntiin suorastaan suunnattomana. Burke julkaisi sarjan hittejä, joiden kirkkaimpina helminä loistivat Cry to Me, If You Need Me, Got to Get You Off My Mind, Down in the Valley ja Everybody Needs Somebody to Love. Vaikka Burkea kutsuttiin useilla kunnianimillä, hänen kaupallinen menestyksensä jäi Otis Reddingiin, Wilson Pickettiin ja James Browniin verrattuna niukaksi. Burkea onkin kuvattu tyylisuuntansa kultaisen ajan epäoikeudenmukaisimmin ylenkatsotuksi solistiksi. Atlantic Recordsin Jerry Wexler on viitannut Burkeen kaikkien aikojen parhaana miespuolisena soulvokalistina. Kuuluisimmat levytyksensä Burke työsti 60-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Niillä hän lähensi valtavirran rhythm and blues-tyyliä karkeampaan mainitun tyylisuunnan ilmaisuun. Burken voimakas artikulaatio ja tyyli, jossa hän yhdisti pyhän ja profaanin teemoja, helpotti osaltaan 60-luvun alkupuolen soulmusiikin määrittelemistä. Burke otti vaikutteita juuriltaan; gospelista, jazzista, countrysta ja bluesista ja kehitti samalla omaa tyyliään aikana, jolloin sekä rock että rhythm and blues olivat vielä alkuvaiheissaan. Henkisesti arvoituksellinen Burke oli erinomainen esimerkki erilaisten myös pyhään ja profaaniin liittyvien vastakohtien yhdistämisestä 60-luvun soulmusiikissa. Burke esiintyi ammattimaisesti 55 vuoden ajan. Mainittuna ajanjaksona hän julkaisi 38 albumia 17 eri levy-yhtiöllä ja saavutti 35 Yhdysvalloissa listoille noussutta singleä. Niistä 26 vastaanotti listasijoituksen Billboardin R&B-listalla. Vuonna 2001 Burke pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Hänen  albuminsa Don't Give Up on Me voitti parhaan bluesalbumin Grammyn vuoden 2003 Grammy Awardseissa, joiden järjestysnumero oli 45. Vuoteen 2005 mennessä Burken albumeja oli myyty 17 miljoonaa kappaletta. Rolling Stonen vuonna 2008 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalla Burke saavutti sijan 89.

Sunnuntain extra:Eräs Britannian menestyneimmistä naisyhtyeistä

All Saints on vuonna 1993 Lontoossa, Britanniassa perustettu lauluyhtye. Melanie Blattin, Shazney Lewisin ja Simone Rainfordin muodostama yhtye käytti aluksi nimeä All Saints 1.9.7.5. Solmittuaan sopimuksen ZTT Recordsin kanssa yhtye kamppaili menestyksestä, mutta koska sitä ei vielä tuossa vaiheessa saavutettu, yhtye sai lähtöpassit. Rainford jätti yhtyeen pian tämän jälkeen. Vuonna 1996 All Saintsin kokoonpanon täydensivät sisarukset Nicole ja Natalie Appleton ja yhtye solmi uuden sopimuksen London Recordsin kanssa ja tällä kertaa lyhyemmällä nimellään All Saints. Vuonna 1997 ilmestyneestä yhtyeen nimeä kantaneesta esikoisalbumista muodostui huomattavan suosittu. Se nousi brittilistalla sijalle kaksi ja All Saintsin debyytistä muodostui Britanniassa kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin naisyhtyeen tekemä albumi. Siltä poimittiin kolme Britannian singlelistan kärkeen noussutta singleä; Never Ever, Under the Bridge/Lady Marmalade ja Bootie Call. Niistä ensin mainitusta muodostui Britanniassa kaikkien aikojen toiseksi eniten myynyt tyttöyhtyeen single heti Spice Girlsin Wannaben jälkeen. Never Ever voitti myös parhaan brittiläisen singlen ja parhaan brittiläisen videon palkinnot. Vuonna 2000 ilmestyneestä All Saintsin kakkosalbumista Saints & Sinners muodostui yhtyeen ensimmäinen listakärkeen noussut pitkäsoitto. Brittien singlelistan kärkeen albumilta nousivat kappaleet Pure Shores ja Black Coffee. Jo seuraavana vuonna yhtye lopetti erimielisyyksien takia väliaikaisesti toimintansa. Uusi sopimus solmittiin Parlophone Recordsin kanssa ja vuonna 2006 ilmestyi All Saintsien paluualbumi Studio 1. Se saavutti brittilistalla ainoastaan sijan 40. ja All Saints sai lähteä Parlophonelta. Toinen hajoaminen ajoittui vuoteen 2009 ja reunion vuoteen 2014, jolloin All Saints heitti sarjan livekeikkoja. Uusi levytyssopimus solmittiin uudelleen Londonin kanssa ja vuonna 2016 ilmestyi All Saintsien neljäs albumi Red Flag. Kyseisen vuoden tammikuuhun mennessä All Saints oli myynyt 12 miljoonaa albumia. 19. maaliskuuta 2017 yhtye ilmoitti aloittaneensa viidennen albuminsa nauhoitukset. Tuottajana olisi yhtyeen edellisten levyjen tavoin Karl "K-Gee" Gordon. Albumin nimi Testament ilmoitettiin 29. toukokuuta 2018 ja sen ensimmäinen single Love Lasts Forever sai ensisoittonsa samaisen kuun viimeisenä päivänä BBC Radio 2:lla. Itse pitkäsoitto ilmestyi 11. heinäkuuta 2018. Samaisena vuonna uutuusalbumin tiimoilta tehtiin kiertue.14. huhtikuuta 2020 All Saints julkaisi Stingin kanssa The Policen Message in a Bottlesta levyttämänsä coverin, josta työstetty virallinen studiovideo ilmestyi 20. huhtikuuta samaisena vuonna.

Lauantain pitkä:Monipuolinen yhdysvaltalaisyhtye

Los Lobos on itäisestä Los Angelesista kotoisin oleva rockyhtye, jonka musiikki on yhdistelmä rock and rollia, zydecoa, Tex-Mexiä, countrya, bluesia, folkia, R&B:tä ja traditionaalisia musiikkityylejä. Yhtyeen Richie Valensin La Bambasta vuonna 1987 levyttämä cover nousi listakärkeen Yhdysvalloissa, Britanniassa ja monissa muissa maissa. Solisti/kitaristi David Hidalgo ja rumpali Louie Perez tapasivat Garfield High Schoolissa ja huomasivat omaavansa samanlaisen musiikkimaun esimerkiksi Fairport Conventionin, Randy Newmanin ja Ry Cooderin ansiosta. Kaksikko vieraili toistensa luona levyjen kuuntelun ja kappaleiden säveltämisen merkeissä. He tekivät tyylillisesti varsin monipuolisia moniraitanauhoituksia. Vuonna 1973 opiskelijatoverit Frank Conzales, Cesar Rosas ja Conrad Lozano täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Sen vuonna 1977 ilmestynyt esikoisalbumi Los Lobos del Este de Los Angeles äänitettiin kahdessa studiossa Hollywoodissa, eli Melrose Avenuella ja Sunset Boulevardilla sijainneessa edullisessa studiossa noin neljän kuukauden aikana. Noihin aikoihin yhtyeen kaikilla jäsenillä oli päivätyöt. Yhtye rikasti musiikillista ilmaisuaan vaikutteilla meksikolaisesta musiikista, mutta ei silti unohtanut rockvaikutteitaan. Yhtyeen tyyli sai yleisön keskuudessa myönteisen vastaanoton ja vuosien 1974 ja 1980 välillä Los Lobos esiintyi sadoissa häissä ja tansseissa. Yhtyeen ensimmäinen todella suuri keikka oli vuonna 1980 Los Angelesin Olympic Auditoriumissa sen esiintyessä David Fergusonin kutsumana Public Image Ltd.:in lämmittelijänä. Vuonna 1983 ilmestynyt ep ...And Time to Dance saavutti kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton, mutta sitä myytiin ainoastaan 50 000 kappaletta. Oma Dodge-pakettiauto mahdollisti Los Lobosille keikkailun ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1984 yhtye julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa How Will the Wolf Survive. Vuonna 1986 Los Lobosin jäsenet esiintyivät Tomata du Plentyn kanssa punkrockmusikaalissa Population:1. Samana vuonna yhtye levytti useampia Richie Valens-covereita elokuvan La Bamba soundtrackille. Sen nimikappaleesta tuli ykköshitti monissa maissa. Vuonna 1987 Los Lobos julkaisi kakkosalbuminsa By the Light of the Moon. Vuonna 1988 yhtyeeltä ilmestyi originaaleja ja traditonaaleja meksikolaiskappaleita sisältävä albumi La pistola y el corazon. 80-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Los Lobos konsertoi ympäri maailmaa esimerkiksi Bob Dylanin, U2:n ja Grateful Deadin lämmittelijänä. Vuonna 1990 Los Lobosilta ilmestyi albumi The Neighbourhood ja kahta vuotta myöhemmin kokeellisempi pitkäsoitto Kiko. Niiden välissä yhtye levytti vuonna 1991 Grateful Dead-coverin Bertha tribuuttialbumille Deadicated. Vuonna 1994 Los Lobos levytti kappaleen Down Where The Drunkards Roll Richard Thompsonin tribuuttialbumille Beat the Retreat. 

20-vuotisjuhliensa kunniaksi Los Lobos julkaisi hiteistä, outtakeseista, singleistä ja livebiiseistä koostuneen kokoelman Just Another Band from East LA. Vuonna 1995 Los Lobosilta ilmestyi solisti/kitaristi Lalo Guerreron kanssa työstetty ja menestyksekäs albumi Papa's Dream Music for Little People Recordsin kautta. Kappale Mariachi Suite voitti parhaan popinstrumentaalin Grammyn. Vuonna 1996 julkaistu Colossal Head saavutti myönteiset arvostelut, mutta Warner Bros tiputti Los Lobosin ja seuraavat vuodet kuluivat sivuprojektien parissa. Vuonna 1999 Los Lobosilta ilmestyi Mammoth Recordsin julkaisemana albumi This Time. Yhtiö julkaisi uudelleen myös Los Lobosin esikoisalbumin. Vuonna 2000 ilmestyi Rhino/Warner Archivesin julkaisemana boxi  Cancionero:Mas y Mas. Vuonna 2002 yhtyeeltä julkaistiin albumi Good Morning Atzlan. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneellä pitkäsoitolla The Ride yhtyeen kanssa sen musiikkia versioivat esimerkiksi Tom Waits, Mavis Staples, Bobby Womack ja Elvis Costello. Samana vuonna ilmestyi Los Lobosin ensimmäinen dvd Live at the Fillmore. Syyskuussa 2006 ilmestyi myönteiset arviot kerännyt albumi The Town and the City. Teksteiltään se käsittelee Louis Perezin lapsuutta Los Angelesin itäosissa ja musiikillisessa monipuolisuudessaan albumi on tulkittavisssa Kikon sisarteoksena. Kansitaiteesta vastasi sarjakuvataiteilija Jaime Hernandez ja albumin tekstit kerrotaan ensimmäisessä persoonassa. Vuonna 2007 yhtye esitti Bob Dylan-coverin Billy 1. Todd Haynesin elokuvan I'm Not There soundtrackillä. Samaisena vuonna Los Lobos oli mukana Fats Dominolle työstetyllä tribuuttialbumilla, jolla yhtye esittää näkemyksensä kappaleesta The Fat Man.  Vuonna 2009 yhtye joutui sopimuksellisista syistä työstämään coverlevyn Los Lobos Goes Disney. Doug Sahamille työstetylle tribuuttialbumille Keep Your Soul:A Tribute to Doug Saham osallistuminen oli selkeästi mieluisampaa. Vuonna 2010 Rosas ja Hidalgo olivat mukana Experience Hendrix-kiertueella. Samana vuonna elokuun alussa Shout! Factory julkaisi Los Lobosilta albumin Tin Can Trust, joka oli yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt levy neljään vuoteen. Se sisälsi myös kaksi espanjankielistä kappaletta. Vuonna 2013 Los Lobos lämmitteli Neil Youngia ja Crazy Horsea Yhdysvaltain-kiertueella. Huhtikuussa 2014 yhtye keikkaili Yhdysvalloissa Robert Crayn lämmittelemänä. Vuonna 2017 Los Lobos esiintyi Bernard MacMahonin ohjaamassa ja useita palkintoja voittaneessa dokumentissa The American Epic Sessions. Sen soundtrackin Los Lobos taltioi livenä 20-luvun ensimmäisellä sähköisellä äänityslaitteistolla.

Perjantain pohjat:Paluun tehnyt 80-luvun glamrockin edustaja

Madam X on yhdysvaltalainen glamrockyhtye, joka vietti ensimmäistä aktiivikauttaan 80-luvulla. Yhtyeen perustivat Petruccin siskokset Maxine ja Roxy Petrucci. Madam X:n kuuluivat lisäksi miesjäsenet John (Jayme) Grosjean, Bret Kaiser ja Kris Doliber ja myöhemmin myös tuleva Skid Rown solisti Sebastian Bach. Yhtye hajosi vuonna 1988, kasasi rivinsä vuonna 1991 ja on palannut todella aktiivisena vuodesta 2013 eteenpäin. Lokakuun lopussa 2017 Madam X julkaisi uuden albumin Monstrocity. Petruccin siskot perustivat yhtyeen vuonna 1982 Detroitissa, Michiganissa. Aikaisemmin he olivat soittaneet naisyhtyeessä Pantagruel. Mukaan tulivat solisti Grosjean ja basisti Doliber ja Madam X siirtyi itärannikolle. Kaiser korvasi melko pian Grosjeanin ja yhtyeen uudeksi tukikohdaksi tuli New York. Don Arden sainasi yhtyeen Jet Recordsille. Vuonna 1984 ilmestyi Rick Derringerin tuottama esikoisalbumi We Reserve the Right. Singlenä siltä julkaistiin High in High School ja Madam X esiintyi myös brittiläisessä musiikkiohjelmassa ECT. Kaiserin paikan otti brittiläinen John Ward. Uutta tuotantoa nauhoitettiin, mutta se jäi julkaisematta, sillä Jet Records pudotti yhtyeen. Wardin paikan otti tuolloin tuntematon kanadalainen Sebastian Bach. Roxy Petrucci siirtyi Vixeniin ja hänen paikalleen kiinnitettiin Marc "Bam-Bam" McConnell. Madam X keikkaili stageshown tiimoilta, mutta lopetti toimintansa vuonna 1988 Sebastian Bachin siirtyessä Skid Row -yhtyeeseen ja McConnell Carreraan. McConnellin paikan otti Shawn Duncan, mutta Madam X hajosi Doliberin lähdettyä perustamaan omaa yhtyettään. Vuonna 1991 Petruccin sisarukset kasasivat Madam X:n uudestaan solisti Lenita Ericksonin kanssa. Basistiksi saatiin Irene Wohlman ja jonkin aikaa yhtye toimi nimellä Hells Belles. Roxy Petrucci kasasi Vixenin uudelleen. Bret Kaiser muodosti yhtyeen Kaiser veljensä kanssa ja vaikutti myöhemmin omassa yhtyeessään '56. Se julkaisi albumin Steppin'. Kaiser on esiintynyt myös Elvis Presley-tribuutissa. McConnell menehtyi 24. toukokuuta 2012. Kesäkuussa 2014 Madam X:n originaali kvartettikokoonpano, jonka muodostavat Petruccit, Kaiser ja Doliber, teki paluukeikan Swden Rockissa. Elokuussa 2017 Megadethin David Ellefsonin perustama levy-yhtiö EMP sainasi Madam X:n originaalin kokoonpanon ja sen uusi albumi Monstrocity ilmestyi saman vuoden lokakuussa  mainitun yhtiön julkaisemana.

Torstain terävä:Brittipunkin ja -rockin klassikon esikoissingle

White Riot on brittiläisen punkrockyhtyeenä aloittaneen The Clashin kappale, joka ilmestyi CBS:n julkaisemana sen ensimmäisenä singlenä 18. maaliskuuta 1977. Kappaleesta on olemassa kaksi erilaista versiota: Originaali singleversio ilmestyi myös The Clashin Britanniassa vuonna 1977 ilmestyneen esikoisalbumin kahta vuotta myöhemmin  julkaistulla Yhdysvaltain-painoksella ja The Clashin esikoisalbumin brittipainoksella kappaleesta julkaistiin toinen versio. Singleversion kesto on 1:58 ja brittialbumilla oleva versio on kolme sekuntia lyhyempi. Tyylillisesti kyseessä on nopea ja intensiivinen, tyypillinen kolmen soinnun punkkappale. Sen brittialbumilla julkaistun version aluksi kitaristi Mick Jones laskee neljään, mutta singlen lisäksi The Clashin esikoispitkäsoiton Yhdysvaltain-painoksella julkaistu versio alkaa poliisin sireenin äänellä. Tekstiensä osalta kappale kertoo sosiaaliluokista ja roduista. Kappale kertoo mellakoista, joihin The Clashin solisti Joe Strummer ja basisti Paul Simonon osallistuivat Nottinghill Carnivalissa vuonna 1976. Caroline Coon nappasi White Riot-singlen kansikuvan viides marraskuuta 1976 The Clashin Camden Townissa sijaitsevassa harjoitustilassa. Idean olivat antaneet todellisen elämän tilanteet, joissa poliisit asettivat nuoret kadulla usein seinää vasten tutkiakseen heidät. Originaalikuvassa Strummerin asun selässä luki Hate & War, mutta julkaistussa versiossa se oli korvattu tekstillä 1977. White Riot on yleisesti tunnustettu klassikoksi The Clashin repertuaarissa, tosin yhtyeen musiikin kehityttyä Mick Jones kieltäytyi ajoittain soittamasta kappaletta. Yli kaksi vuosikymmentä julkaisunsa jälkeen White Riot päätyi Joe Strummerin Mescaleros-yhtyeen keikkaohjelmistoon. Originaalin singlen b-puolella julkaistiin The Clashin esikoisalbumilta löytymätön 1977, jonka tekstissä todettiin, ettei Elvis Presleyn, Beatlesin ja Rolling Stonesin musiikki ollut tärkeää enää kyseisenä vuonna. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti White Riotin sijalle 34. sadan parhaan kitarakappaleen listallaan.

Keskiviikon klassikko:Kouvolan pettämättömän rockkoneen tuplakokoelma

Peer Günt:Bad Boys Are Here

Peer Güntin legendaarisimman, vuosina 1982-2005 toimineen kokoonpanon lopetettua toimintansa kyseisen Kouvolan pettämättömän rockkoneen tuotannosta ilmestyi 40 kappaleesta koostuva tuplakokoelma Bad Boys Are Here. Kyseinen kooste onnistui kappalevalinnoiltaan tiettyjen yhtyeen albumien osalta suorastaan erinomaisesti. Mukana ovat lisäksi ansaitusti vuosien 1979 ja 1981 välillä julkaistujen singlejen Don't Wanna Speeding, Animal Lover ja Woman on the Radio paraatipuolet. Niistä viimeksi mainitussa rummuissa kuultiin jo Twist Twist Erkinharjua. Itse asiassa yhtyeen esikoissinglen kakkosbiisi Never Said I'll Fall kaiverrettiin myös samalle levypuoliskolle. Vuoden 1984 SM-kisavoiton jälkeen kevättalvella 1985 ilmestyneeltä PG:n erinomaiselta esikoisalbumilta mukana ovat a-puolen kaikki viisi kappaletta, joista kirkkaimpina helminä loistavat I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star ja Train Train. Debyyttipitkäsoiton kakkospuolen kappaleista feidataan bluesahtava helmi Street 69 ärhäkän Big Titsin voitoksi. Minilp:ltä Through the Wall mukana ei ole yhdenkään kappaleen studioversiota, mutta She Was Here for Rock N' Rollista tarjotaan sentään alun perin minilp:llä Bartender julkaistu kappaleen livetulkinta. Suurin puute edellä mainitun minilp:n kappaleista on balladikaunokki Losin' My Mind. Lopullisen läpimurtoalbumi Backseatin kappalevalinnat osuvat liki pitäen nappiin, sillä mukana ovat itseoikeutettu nimiraita ja tuplakokoelmalle nimen antanut Bad Boys Are Here sekä edelleen keikkaohjelmistoon lukeutuvat I Take Your Money (and Honey) ja alun perin jo vuonna 1980 Animal Lover-singlen b-puolena julkaistu Liqueur and Drugs. Good Girls Don't...-pitkäsoiton valinnat kohdistuvat itseoikeutettuihin jytähelmeen Midnight Train ja Güntin slovarituotannon huippuhetkeen Years on the Road. Nimikappale Good Girls Don't Drink Whiskey on edelleen Güntin keikkaohjelmistossa, mutta Boys Get the Rhythmin tilalle olisi voinut valita jotakin oleellisempaa, kuten Timo Nikin pitkällä kitarasoololla kruunatun Girls Are Gonna Play the Gamen tai iskevyydestään huolimatta unohdetun, lähes klassikkotasoisen Trouble in Deep Southin. Albumin hitti Bartender kuullaan liveversiona samannimiseltä, Good Girls Don't:in tavoin vuonna 1987 julkaistulta minilp:ltä. Vuoden 1988 upealta Fire Wire-albumilta mukana ovat sen parhaimmistoon lukeutuvat Homebound Train, edelleen keikkaohjelmistoon lukeutuva Fat Girls ja bluesahtava Handfull of Sand. Ridin' Shotgunin ja Red Cadillacin tilalle olisi sitä vastoin toivonut rullaavaa Moses on the Mountainia sekä singlebiisiä Wake Me Up. Vuoden 1990 pieneltä mestariteokselta Don't Mess with the Countryboys mukana ovat ehdottomuudet When Hell Breaks Loose, You Let a Good Man Go ja Let the Fools Do the Running sekä lähes parhaimmistoon niin ikään lukeutuva Southbound Drivin' Man. Redheadin tilalle olisi tosin  kaivannut Nikin käsialaa olevaa upeaa instrumentaaliraitaa E4. Harvinainen, promosinglenä julkaistu Tsöötz Kettulan vokalisoima näkemys ZZ-Topin Tubesnake Boogiesta puolustaa paikkaansa, ja vuoden 1994 albumilta Smalltown Maniacs mukana ovat sen kiistattomat huippuhetket, eli nimikappale, Shotgun Wedding ja slovarimpi harvinaislaatuisesti akustisvoittoinen Not This Time. Vuoden 2005 paluualbumin No Piercing, No Tattoo valinnat osuvat niin ikään suurimmaksi osaksi kohdilleen. Mukana ovat kärkeen lukeutuvat Motorcycle Woman, Comin' Back to You, jälleen Nikin vanhaa bluestaustaa esiin tuova Wanna Shake Your Boomboom ja rankka Backdoor Men. Alone in the Night I Whisper Your Name-balladin tilalle olisi kaivannut harvinaista ja suorastaan erinomaista Backdoor Men - sinkun b-puolta Flying Man. Vaikka Bad Boys Are Heren kappalevalinnat tuovat mieleen ajoittaisia vaihtoehtoja, kokonaisuutena kyseessä on hatunnoston arvoinen kunnianosoitus eräälle Suomen tiukimmista rockryhmistä. Erityistä plussaa varhaisten harvinaisten singlebiisien sisällyttämisestä kokoelman biisilistaan.

Tiistain tukeva:90-luvun alussa suosittu vaihtoehtorockyhtye

Soul Asylum on Minneapolisissa, Minnesotassa vuonna 1981 perustettu vaihtoehtorockyhtye, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1993 Grammyn voittaneesta kappaleestaan Runaway Train. Yhtyeen originaalinimi oli Loud Fast Rules ja sen kokoonpanoon kuuluivat Dave Pirner, Dan Murphy, Karl Mueller ja Pat Morley. Soul Asylum-nimi otettiin käyttöön vuonna 1983. Seuraavana vuonna Grant Young otti Morleyn paikan. Yhtye levytti Twin/Tone Recordsille kolme ja A&M Recordsille kaksi pitkäsoittoa ilman suurempaa menestystä. Vuonna 1992 ilmestynyt albumi Grave Dancers Union saavutti kolminkertaista platinaa ja sisälsi muun muassa edellä mainitun Runaway Train-hitin. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt albumi Let Your Dim Light Shine saavutti sekin platinalevyn. Vuonna 1998 yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto Candy from a Stranger. Vuonna 2004 Muellerilla diagnosoitiin syöpä. Yhtye järjesti hänelle hyväntekeväisyyskonsertin, mutta Mueller menehtyi vuotta myöhemmin. Vuonna 2006 Soul Asylum julkaisi albumin Silver Lining. Yhtyeen tuorein pitkäsoitto on 18. maaliskuuta 2016 ilmestynyt Change of Fortune. Vuonna 1981 perustetun Loud Fast Rulesin kokoonpanon muodostivat rumpali/leadvokalisti Pirner, kitaristi/taustalaulaja Murphy ja basisti Mueller. Pirner siirtyi rytmikitaristiksi Morleyn ryhtyessä huolehtimaan rumpalin vakanssista. Vuonna 1982 kaksi Loud Fast Rulesin kappaletta julkaistiin Reflex Recorsin kasettiformaatissa julkaistulla kokoelmalla Barefoot and Pregnant. Vaihdettuaan nimensä Soul Asylumiksi yhtye aloitti tiiviin konsertoinnin Minneapolisin-St. Paulin alueella ja saavutti kulttisuosiota dynaamisten livekeikkojensa ansiosta. Paikallinen levy-yhtiö Twin/Tone julkaisi vuonna 1984 yhtyeen esikoisalbumin Say What You Will/Everything Can Happen vinyylinä ja kasettina. Se myytiin loppuun, mutta julkaistiin uudelleen cd-formaatissa nimellä Say What You Will Clarence...Karl Sold the Truck. Ennen Soul Asylumin toista albumia Young vaihtui yhtyeen rumpaliksi. Vuoden 1986 aikana Soul Asylumilta ilmestyi jopa kolme albumia; Made to Be Broken, Times Incinerator ja While You Were Out, joista keskimmäinen julkaistiin ainoastaan kasettiformaatissa. Alkuvuodesta 1986 Soul Asylum teki Flip Your Wig -nimisen yhteiskiertueen Hüsker Dun kanssa ja soitti useiden suurten nimien lämmittelijänä. Tyylillisesti varhainen Soul Asylum oli kiinnostava mikstruura punkia, hardcorea, 70-luvun rockia ja countrya. Tuossa vaiheessa yhtye jäi silti vielä valtavirran suosion ulkopuolelle. Vuonna 1988 yhtye solmi sopimuksen A&M Recordsin kanssa. Ensimmäinen kyseiselle yhtiölle levytetty albumi oli samana vuonna julkaistu Hang Time. Seuraavana vuonna ilmestyi ep Clam Dip & Other Delights ja vuonna 1990 X-Pensive Winosin rumpalin Steve Jordanin tuottama And the Horse They Rode In On. Alkuvuodesta 1990 oli vuorossa sarja akustisia keikkoja, joiden jälkeen yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Columbia Records.

Vuonna 1992 ilmestyneestä Grave Dancers Unionista muodostui yhtyeen suosituin albumi. Kesällä 1993 kosketinsoittaja Joey Huffman täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hän oli mukana Soul Asylumissa vuoteen 1998 saakka, jolloin liittyi Matchbox Twentyyn. Huffman soitti yhtyeen albumeilla Let Your Dim Light Shine, After the Flood:Live from the Grand Forks Prom, June 28 1997 sekä The Silver Lining. Vuonna 1994 Soul Asylum voitti Runaway Trainillä parhaan rockkappaleen Grammyn.   Kappaleen musiikkivideossa näytettiin kadonneitten lasten nimiä ja valokuvia sekä puhelinnumero, johon kyseisistä lapsista oli mahdollisuus ilmoittaa. Videon ansiosta monet lapset löysivät uudelleen perheensä. Ennen seuraavaa albumia Soul Asylumin rumpaliksi vaihtui Sterling Campbell, joka oli ollut mukana jo osalla Grave Dancers Unionin kappaleista. Let Your Dim Light Shine-pitkäsoitto sisälsi top 20:een nousseen singlemenestyksen Misery, mutta albumista ei muodostunut edeltäjänsä veroista menestystä. Vuonna 1998 ilmestynyt albumi Candy from a Stranger ei ollut menestys ja Columbia Records pudotti Soul Asylumin. Pirner ystävystyi pitkäaikaisen Soul Asylum-diggarin, elokuvaohjaaja Kevin Smithin kanssa ja Soul Asylum työsti musiikin kolmeen Smithin elokuvaan; Clerks, Clerks II ja Chasing Amy. Smith ohjasi myös kappaleesta Can't Even Tell Tell työstetyn musiikkivideon. Mueller menehtyi keuhkosyöpään 17. kesäkuuta 2005. Hän oli vielä mukana seuraavan vuoden heinäkuussa ilmestyneellä albumilla Silver Lining. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto kahdeksaan vuoteen. Loppuvuodesta 2005 Soul Asylumin kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Replacementsissä soittanut basisti Tommy Stinson ja Princen kanssa työskennellyt rumpali Michael Bland. Loppuvuodesta 2006 yhtye teki The Silver Liningia promonneen kiertueen Yhdysvalloissa. Marras-joulukuussa 2006 Soul Asylum lämmitteli Cheap Trickin Yhdysvaltain-kiertuetta. Stinson oli Soul Asylumin pysyvä jäsen vuoteen 2012 saakka. Vuosina 2006-2007 hänen ollessaan Guns N' Rosesin basistina Stinsonin paikan otti George Scott McKelvey ja vuonna 2010 Pete Donnelly. Vuonna 2012 Soul Asylumilta julkaistiin albumi Delayed Reaction. Samaisen vuoden lokakuussa Dan Murphy jätti Soul Asylumin keskittyäkseen perhe-elämäänsä. Marraskuussa 2012 Soul Asylumin uudeksi basistiksi ilmoitettiin Winston Roye ja kitaristiksi Justin Sharbono.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista glam metal-yhtyeistä

Poison on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka saavutti suosiota erityisesti 80-luvun puolivälistä eteenpäin. Maailmanlaajuisesti yhtye on myynyt 45 miljoonaa albumia, joista 15 miljoonaa ainoastaan Yhdysvalloissa. Poisonin singleistä kymmenen on noussut Billboardin top 40:ään, niistä kuusi kymmenen suosituimman joukkoon ja mukana on myös yksi listaykkönen, eli Every Rose Has Its' Thorn. Poisonin kuuluisimman kokoonpanon muodostavat solisti/rytmikitaristi Bret Michaels, rumpali/perkussionisti Rikki Rockett, basisti Bobby Dall ja soolokitaristi C. C. Deville. Jo Poisonin vuonna 1986 ilmestynyt esikoisalbumi Look What The Cat Dragged In myi platinaa ja sisälsi singlemenestykset Talk Dirty to Me, I Want Action ja I Won't Forget You. Vuonna 1987 Poison levytti coverin Kissin Rock and Roll All Nitesta Less Than Zero-elokuvan soundtrackille.  Poisonin suurimmaksi menestykseksi osoittautui sen kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt ja viisinkertaisesti platinaa myynyt kakkosalbumi Open Up and Say Ahh! Ykköshitti Every Rose Has It's Thornin lisäksi albumin singlemenestyksiä olivat Nothin' But a Good Time, Fallen Angel sekä Loggins and Messina-cover Your Mama Won't Dance. Poisonin suosio jatkui seuraavalla vuosikymmenellä, sillä myös vuonna 1990 ilmestynyt Poisonin kolmas albumi Flesh and Blood saavutti platinalevyn. Pitkäsoiton hittejä olivat Unskinny Bop, Ride the Wind sekä balladi Something to Believe In, joka oli omistettu yhtyeen edesmenneelle ystävälle ja turvamiehelle James Kino Maamolle. Kyseisen vuoden elokuussa Poison esiintyi Doningtonissa Monsters of Rock-festivaaleilla. Yhtye lukeutui pääesiintyjiin Whitesnaken ja Aerosmithin tavoin Quireboysin ja Thunderin soittaessa lämmittelijöinä. Vuonna 1991 ilmestyneen ensimmäisen konserttitaltiointinsa Swallow This Live jälkeen Poison koki miehistövaihdoksia. Grungen nousun myötä  yhtyeen edustama glammetal menetti yleisesti suosiotaan. Poisonin neljäs studioalbumi, vuonna 1993 ilmestynyt, teksteiltään aikaisempaa vakavahenkisempi ja musiikillisesti bluesrockorientoituneemi Native Tongue saavutti silti kultalevyn ja yhtyeen ensimmäinen kokoelmalevy Poison's Greatest Hits 1986-1996 myi tuplaplatinaa. 90-luvun lopussa Poisonin originaali kokoonpano teki menestyksekkään greatest hits-paluukiertueen ja uuden vuosituhannen aluksi yhtye julkaisi pitkään odotetun uuden albuminsa Crack a Smile... and More. Sitä seurasi niin ikään vuonna 2000 pitkäsoitto Power to the People ja  pari vuotta myöhemmin seuraava studioalbumi Hollyweird. Vuonna 2003 Poisonilta ilmestyi toinen kokoelma-albumi Best of Ballads & Blues, joka sisälsi muun muassa uuden akustisen ja teksteiltään uudistetun version Something to Believe Inistä. Vuonna 2004 Poison oli lämmittelijänä Kissin Rock the Nation-kiertueella. Kahta vuotta myöhemmin Poison juhlisti 30-vuotista olemassaoloaan The Best of Poison:20 Years of Rock -kiertueella ja albumilla, joka myi kultalevyksi. Kyseessä on Poisonin ensimmäinen top 20:een noussut pitkäsoitto sitten vuoden 1993. Niin ikään vuonna 2006 Capitol Records julkaisi remasteroidut versiot yhtyeen kolmesta ensimmäisestä albumista. Vuonna 2007 Poison teki kesäkiertueen Rattin kanssa. Poisonin jäsenet ovat julkaisseet sooloalbumeita ja esiintyneet suosituissa reality tv-ohjelmissa. Yli 30-vuotisen uransa jälkeen Poison jatkaa esiintymisiä ja levytyksiä. Vuodesta 1986 eteenpäin yhtye on julkaissut seitsemän studioalbumia, joista viimeisin, vuonna 2007 ilmestynyt Poison'd koostuu covereista, neljä live- ja viisi kokoelma-albumia ja 28 radiosoittoon suunnattua singleä.  Kesällä 2011 Poison teki kesäkiertueen Mötley Crüen ja New York Dollsin kanssa. Samana vuonna ilmestyi tuplacd Double Dose:Ultimate Hits. Vuonna 2012 VH1 nimesi Poisonin 80-luvun parhaaksi tukkahevibändiksi. Samana vuonna Poison ja Lita Ford konsertoivat Def Leppardin kanssa Rock of Ages-kiertueella. Keväällä ja kesällä 2017 oli vuorossa Poisonin ja Def Leppardin yhteiskiertue, jolla Tesla oli erikoisvieraana. Touko-kesäkuussa 2018 Poison liidasi Nothing But a Good Time -kiertuetta, jonka erikoisvieraisiin lukeutui Cheap Trick. Toukokuussa 2020 ilmestyi Michaelsin elämäkerran ensimmäinen osa Bret Michaels: Auto-Scrap-ography Volume 1: My Life in Pictures & Stories. Kesä-syyskuussa 2022 Poison lämmitteli Mötley Crüeta ja Def Leppardia The Stadium Tourilla Joan Jettin kanssa. Mainitun kiertueen aikana Michaels ilmotti, että piti uutta Poison-albumia epätodennäköisenä, mutta toivoi yhtyeen kirjoittavan vielä uutta tuotantoa.

Sunnuntain extra:Lyhytikäinen superyhtye

Little Village oli yhdysvaltalaisista ja brittiläisistä muusikoista koostunut rockyhtye, jonka perustivat vuonna 1991 solisti/kitaristi Ry Cooder, solisti/kitaristi/pianisti John Hiatt, basisti/solisti Nick Lowe ja rumpali Jim Keltner. Muut yhtyeen jäsenistä olivat osallistuneet Hiattin vuonna 1987 ilmestyneen sooloalbumin Bring the Family levyttämiseen ja Little Village perustettiin, kun sen muusikoilla oli kyseisellä hetkellä vapaata muista projekteistaan. Nimensä yhtye sai Sonny Boy Williamson II:n Chess-albumi Bunner Roadin uusintajulkaisulla olleen palopuheen mukaan. Little Village julkaisi nimeään kantaneen ja ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa helmikuussa 1992. Kaikki yhtyeen jäsenet ottivat osaa albumin kappaleiden sävellystyöhön. Hiatt oli leadvokalistina suurimmalla osalla pitkäsoiton raidoista. Cooder oli solistina yhdellä ja Lowe kahdella albumin biiseistä. Cooder leadvokalisoi raidan The Action ja Lowe kappaleet Take Another Look ja Fool Who Knows. Singleformaatissa Little Villagen albumilta julkaistiin kappaleet Don't Go Away Mad ja Solar Sex Panel.  Brittien albumilistalla Little Village saavutti parhaimmillaan 23:n sijan. Seuraavana vuonna Little Village oli ehdolla vuoden albumin Grammyn saajaksi. Nick Lowe totesi myöhemmin Little Villagen olleen hauskaa aikaa, mutta yhtyeen albumi ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jollakin tasolla se toimi, mutta levy-yhtiö Warner Bros antoi yhtyeelle liikaa aikaa pitkäsoitonsa työstämiseen. Ainoan albuminsa tiimoilta Little Village konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa ja vieraili myös Järvenpään Puistobluesissa. Yhtye tuli tiensä päähän jo myöhemmin vuoden 1992 aikana.

Lauantain pitkä:Legendaarisen glammetalyhtyeen johtohahmo

15. maaliskuuta 1955 syntynyt Daniel "Dee" Snider on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, näytelmäkirjoittaja, radiopersoona ja näyttelijä. Hän nousi 80-luvun alussa kuuluisuuteen heavymetalyhtye Twisted Sisterin solistina. Hit Paraderin sadan parhaan metallisolistin listalla Snider saavutti sijan 83. New Yorkin Astorian Queensissä syntynyt Snider varttui Long Islandin Baldwinissa ja valmistui Baldwin Senior High Schoolista vuonna 1973. Hänen isänsä oli juutalaisesta ja äitinsä sveitsiläistä alkuperää olevasta katolilaisperheestä. Lapsena Snider lauloi kirkkokuorossa, useissa koulun kuoroissa ja Baldwin High Schoolin konserttikuorossa. Alkuvuodesta 1976 Snider liittyi Twisted Sisteriin ja hänestä tuli yhtyeen ainoa biisintekijä. Yhtyeen ensimmäinen albumi Under the Blade ilmestyi lokakuussa 1982 ja sen myötä Twisted Sister saavutti suosiota Britanniassa. Mainitun pitkäsoiton seuraaja You Can't Stop Rock N' Roll ilmestyi vajaata vuotta myöhemmin. Twisted Sisterin suurimmaksi menestysalbumiksi osoittautunut Stay Hungry ilmestyi kymmenes toukokuuta 1984. Se sisälsi muun muassa singlemenestykset We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock. Ennen Headbanger's Ballia 80-luvun puolivälissä Heavy Metal Mania oli MTV:n ainoa pelkästään heavyvideoita esittänyt ohjelma. Sen kesäkuussa 1985 lähetetty ensimmäinen jakso oli Dee Sniderin isännöimä ja sisälsi aiheeseen liittyviä uutisia, haastatteluja ja studiovieraita. Kyseisen vuoden marraskuussa ilmestynyt Twisted Sisterin neljäs albumi Come Out and Play myi Yhdysvalloissa puoli miljoonaa kappaletta, mutta sen tiimoilta tehty konserttikiertue ei ollut erityisen menestyksekäs. Kesällä 1987 ilmestynyttä viidettä albumia Love is for Suckers kaavailtiin aluksi Sniderin soololevyksi, mutta Atlantic Records julkaisi sen Twisted Sisterin nimellä. Albumin tiimoilta konsertoitiin ainoastaan lokakuun alkuun saakka ja 12. päivä mainittua kuuta Snider ilmoitti jättävänsä Twisted Sisterin. Seuraavaksi Snider muodosti yhtyeen Desperado, johon hänen lisäkseen kuuluivat Iron Maidenissa rummuttanut Clive Burr, Gillan-yhtyeessä kitaroinut Bernie Thorme sekä basisti Marc Russel. Yhtyeen ainoaa albumia Ace ei ole koskaan julkaistu virallisesti, mutta sitä on ollut liikkeellä bootleg-cd:nä nimellä Bloodied But Unbowed. 1990-luvulla Snider perusti yhtyeen Widowmaker Love is for Suckers-albumilla rummuttaneen Joe Francon sekä Al Pitrellin ja Marc Russelin kanssa. Yhtye julkaisi kaksi underground-suosioon yltänyttä albumia; Blood and Bullets ja Stand By For Pain. 90-luvun lopussa Snider kiersi tribuuttiyhtyeensä Dee Snider's Sick Mother Fuckersin kanssa. Rumpali A. J. Pero kuului joskus yhtyeen kokoonpanoon, mutta Sniderin lisäksi vakiomiehityksessä olivat mukana Derek Tailer, Charlie Mills, Keith Alexander ja Spike. Vuonna 1997 Snider alkoi pyörittää radiossa heavymetal-showta The House of Hair. Seuraavana vuonna Snider kirjoitti kappaleen The Magic of Christmas Day (God Bless Us All), jonka Celine Dion levytti albumilleen These Are Special Times. Niin ikään  vuonna 1998 Snider vastasi kauhuelokuva Stranglelandin käsikirjoituksesta ja hän myös näytteli kyseisessä elokuvassa. Kesäkuusta 1999 elokuuhun 2003 Snider juonsi omaa Dee Snider Radiotaan Hartfordin, Connecticutin Clear Channel-asemalla. Ohjelma palasi elokuussa 2004 ja jatkui seuraavan vuoden kesäkuuhun. Siinä vierailivat esimerkiksi Gene Simmons ja Ozzy Osbourne. Snider on ollut kertojana ja juontajana useissa VH1:n speciaaleissa. Sniderin esikoissooloalbumi oli vuonna 2000 ilmestynyt Never Let the Bastards Wear You Down. Vuonna 2012 ilmestyneellä albumilla Dee Does Broadway vieraili muun muassa Cyndi Lauper. Vuonna 2016 ilmestyi sooloalbumi We Are the Ones ja Deen tuorein sooloalbumi on vuonna 2018 julkaistu For the Love of Metal. Vuonna 2011 Snider esiintyi ohiolaisen metalcore-yhtyeen Attack! Attackin! kanssa Bamboozle-festivaalilla esittäen kyseisen yhtyeen kappaleen Turbo Swag. Kuudes syyskuuta 2012 Snider esitti Twisted Sisterin ydinklassikoihin lukeutuvan We're Not Gonna Take Itin ohjelmassa America's Got Talent. Neljäs marraskuuta 2014 musikaali Dee Snider's Rock N' Roll Christmas Tale debytoi Chicagon Broadway Playhousessa. Seuraavana vuonna joulun aikaan Snider esitti mainittua musikaalia Torontossa. Snider oli kertojana Drew Fortierin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Attack of Life:The Bang Tango Movie, jonka aiheena oli 80-luvun hardrockyhtye Bang Tango. 30. heinäkuuta 2021 ilmestyi Hatebreedin solistin Jamey Jastan tuottama Dee Sniderin sooloalbumi Leave a Scar, jolta julkaistiin singleformaatissa kappale I Gotta Rock (Again). Albumin biisissä Time to Choose vierailee Cannibal Corpsen solisti Corpsegrinder. Vuonna 2023 Snider kilpaili Masked Singerin yhdeksännessä jaksossa The Dollin roolissa. Hänet eliminoitiin WB Movie Nightissa. Encorena Snider esitti We're Not Gonna Take Itin.

Perjantain pohjat:Vanhan liiton punkkien projektiyhtye

Vuonna 2006 perustettu Suspenders-yhtye koostui suurimmaksi osaksi todellisista suomipunkin veteraaneista. Rumpalina yhtyeessä vaikutti Petri Tiili, alias Pelle Miljoona, kitarassa samaisen herran legendaarisesta 1980-yhtyeestä sekä Sehr Schnellistä muistettu Nisse Rikama, alias Rubberduck Jones ja basisti/solistina myös Pelle Miljoona Unabomber-yhtyeen originaalina basistina ja toisena solistina kunnostautunut Shadou. Elokuussa 2006 Suspenders äänitti Vantaan Tikkurilassa, Revolver-studiossa albuminsa Time is Limited. Kyseessä olikin totisesti nimensä väärti levy, sillä sisältämästään 12 kappaleesta huolimatta Time is Limitedin kokonaiskesto on ainoastaan reilut parikymmentä minuuttia. Albumin tuottajana oli muutama vuosi sitten edesmennyt, ensisijaisesti Boycott- yhtyeen kitaristina muistettu Ari "Hombre" Lampinen. Kestoltaan yli kahden minuutin rajapyykin Time is Limitedin kappaleista ylittää ainoastaan kolme.  Time is Limitedin kappaleista melodisempaa ja myös tarttuvinta siipeä edustavasta raidasta Away from You työstettiin myös musiikkivideo, joka on albumin cd-version bonuksena. Time is Limitedistä julkaistiin myös 250 kappaleen vinyylipainos, josta rajoitettu määrä painettiin kaksiosaiselle värivinyylille.

Torstain terävä:Merkittävä saksalainen uuden aallon edustaja

11. maaliskuuta 1955 syntynyt Catharina "Nina" Hagen on saksalainen laulajatar, biisintekijä ja näyttelijätär. Hän on tullut tunnetuksi teatraalisesta äänenkäytöstään ja nousi pinnalle osana 70- ja 80-lukujen taitteen uusi aalto-liikettä. Itä-Berliinissä syntynyt Hagen aloitti uransa näyttelijänä. Äitinsä Eva-Maria Hagenin kanssa hän esiintyi useissa saksalaiselokuvissa. Samoihin aikoihin Nina liittyi yhtyeeseen Automobile, jonka kanssa hän levytti singlen Du hast den Farbfilm vergessen. Ninan isäpuolen Wolf Biermannin menetettyä Itä-Saksan kansalaisuuden Nina seurasi häntä Hampuriin. Pian tämän jälkeen CBS Records tarjosi Hagenille levytyssopimusta ja hän perusti Nina Hagen Bandin. Sen nimeä kantanut esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1978. Pitkäsoitto saavutti hyvät arvostelut ja myi yli 250 000 kappaletta. Ennen hajoamistaan yhtye julkaisi vuonna 1979 toisen pitkäsoittonsa Unbehagen. Vuonna 1982 Hagen solmi CBS:n kanssa uuden sopimuksen. Hänen vuonna 1982 ilmestynyt esikoissooloalbuminsa NunSexMonkRock saavutti Hagenin levyistä ensimmäisenä listasijoituksen Yhdysvalloissa. Kyseiselle levy-yhtiölle Hagen levytti vuonna 1983 ilmestyneen albumin Fearless ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistun pitkäsoiton Nina Hagen in Ekstasy. Vuonna 1989 Hagen solmi uuden levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Sen artistina hän julkaisi albumit Nina Hagen (1989), Street (1991) ja Revolution Ballroom (1993). Yksikään kyseisistä albumeista ei menestynyt kaupallisesti erityisen hyvin. Hagen palasi vuonna 2000 julkaisemalla albumin Return of the Mother. Mainitun pitkäsoiton jälkeen hän on julkaissut viisi albumia, joista tuorein on vuonna 2022 ilmestynyt Unity. Musiikkiuransa lisäksi Hagen on toiminut ääninäyttelijänä. Hän on kirjoittanut kolme elämäkertakirjaa;

Ich bin ein Berliner (1988), Nina Hagen: That's Why the Lady Is a Punk (2003) ja Bekenntnisse (2010). Hagen on tullut myös tunnetuksi ihmis/eläinoikeusaktivismistaan.

Keskiviikon klassikko:Brittiheavyn klassikon perustaja ja tärkein biisintekijä

12. maaliskuuta 1956 syntynyt Stephen Percy Harris on brittiläinen muusikko, lauluntekijä, basisti, ajoittainen kosketinsoittaja, taustalaulaja ja keskeisin biisintekijä brittiheavyn keskeisiin edustajiin lukeutuvassa Iron Maidenissa. Yhtyeen ainoana jäsenenä Harris on kuulunut yhtyeeseen vuodesta 1975 lähtien ja kitaristi Dave Murrayn kanssa hän on ainoana jäsenenä ollut mukana Maidenin kaikilla albumeilla. Harrisin bassonsoittotyyli on varsin tunnistettava ja hänet on tunnustettu erääksi heavy metallin parhaista nelikielisen taitajista. Keskeisimpien rooliensa lisäksi Harris on ollut Maidenin levyjen tuottajana, apulaistuottajana ja hän on vastannut useiden Maidenin livevideoiden ohjauksesta ja editoinnista ja on soittanut myös koskettimia ja syntetisaattoreita. Harrisin esikoissooloalbumi British Lion ilmestyi 24. syyskuuta 2012. Harris syntyi ja varttui Leytonstonessa. Alun perin hänen suunnitelmissaan oli ryhtyä ammattilaisjalkapalloilijaksi, mutta varhaisessa teini-iässä rockmusiikki vei Harrisin mennessään. Harris olisi halunnut soittaa rumpuja, mutta hänen kotonaan ei ollut tarpeeksi tilaa rumpusettiä varten. Niinpä Harrisin instrumentiksi valikoitui bassokitara. Soiton osalta Harris on täysin itseoppinut. Hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli vuonna 1971 hankittu Fender Precision -mallin kopio. Ainoastaan kymmentä kuukautta myöhemmin Harris liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä. Orginaalinimeltään se oli Influcence, mutta käytti myöhemmin nimeä Gypsy's Kiss. Yhtyeen muita jäseniä olivat solisti Bob Verscoyle, kitaristi Dave Smith ja rumpali Paul Sears. Yhtye soitti muutamia keikkoja Maryland Pointissa, Stratfordissa ja Canning Townissa, mutta lopetti sittemmin toimintansa. Helmikuussa 1974 Harris suoritti koesoittonsa yhtyeessä Smiler. Sen riveissä hän alkoi työstää omia sävellyksiään ja työskenteli tulevien Maiden-jäsenten Dennis Wilcockin ja Doug Sampsonin kanssa. Harris jätti Smilerin, koska yhtye ei suostunut soittamaan hänen sävellyksiään niiden monimutkaisuuden vuoksi. Harris perusti Iron Maidenin joulupäivänä 1975. Nimi-idean yhtyeelle hän nappasi elokuvasta Man with the Iron Mask. Iron Maiden solmi levytyssopimuksen EMI:n kanssa vuonna 1979. Tätä ennen Harris työskenteli piirtäjänä arkkitehtuurin parissa. Harrisista muodostui Maidenin keskeisin säveltäjä ja hänen kappaleilleen ovat tunnusomaisia progressiivisesta rockista  poimitut temponvaihdokset. Kitaristi Adrian Smithin mukaan Harris vaikuttaa myös muiden Maidenin jäsenten kappaleiden teksteihin, melodioihin ja sovituksiin. Harrisin kirjoittamat tekstit liittyvät mytologiaan, historiaan ja elokuvista ja kirjallisuudesta inspiraationsa ammentaneisiin aiheisiin. Ne heijastavat hänen kiinnostuksensa kohteita ja progressiivisesta rockista otettuja vaikutteita. Syyskuussa 2012 ilmestynyt Harrisin sooloalbumi British Lion sai alkunsa samannimisen yhtyeen kanssa 90-luvun alussa tapahtuneesta yhteistyöstä. Harris piti yhteyttä yhtyeen solistin Richard Taylorin ja kitaristin Graham Leslien kanssa. 70-lukuvaikutteisia hardrockkappaleita sisältänyt albumi levytettiin 90-luvun alussa silloin, kun Maidenin kiertuaikataulu salli. Levyn ilmestymisen aikoihin Harris antoi Kerrangille! haastattelun, jossa hän mainitsi pitävänsä British Lion-albumia enemmän sivuprojektina, kuin sooloalbumina, sillä hän viihtyy paremmin bändiympäristössä.  British Lionsin kanssa Harris teki kaksi erillistä clubikiertuetta Euroopassa vuosina 2013-2014. Kolmas kiertue oli vuorossa vuonna 2016 ja kyseisen vuoden syyskuussa Harris mainitsi suunnitelmissa olevan kyseisiltä kiertueilta kasatun livealbumin julkaisu. Harrisiin ovat vaikuttaneet 70-luvun alun proge- ja hardrockyhtyeet. Maidenin soundin osalta Harris on maininnut tuplakitaroinnin ottaneen vaikutteita Wishbone Ashilta ja Thin Lizzyltä, tempovaihdosten Genesikseltä ja Jethro Tullilta ja tummat melodiset elementit Black Sabbathilta, Deep Purplelta ja Led Zeppeliniltä.

Tiistain tukeva:Kotkaparven perustaja

Kahdeksas maaliskuuta 1946 syntynyt Randall Herman Meisner oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja The Eaglesin perustajajäsen. Yhtyeessä vaikuttamisensa aikana hän oli sen basistina ja taustavokalistina ja toimi samoissa tehtävissä myös sessiomuusikon ominaisuudessa. The Eaglesin hittikappaleista Meisner osallistui leadvokalisoimansa Take It to the Limitin kirjoittamiseen. Scottsbluffissa, Nebraskassa syntynyt Randy oli Herman ja Emilie Meisnerin toinen lapsi ja ainoa poika. Hänen äitinsä isä oli viulunsoitonopettaja. Randyn kiinnostus kitaransoittoon heräsi hänen nähtyään Elvis Presleyn esiintyvän Ed Sullivan Showssa. Hän otti kitaratunteja ja soitti paikallisissa yhtyeissä. Randyn käydessä Scottsbluffin High Schoolia eräs hänen opettajistaan kehotti Randya ottamaan instrumentikseen basson. Hän piti Motownin artistien ja yhtyeiden basson soitosta. Meisner ei osannut lukea nuotteja, mutta kun hän oppi basso-osuuden,se oli siinä. Oppiminen tapahtui luontevasti. Vuosien 1961 ja 1965 välillä Randy oli basistina ja solistina paikallisessa yhtyeessä The Dynamics, jonka nimeksi vaihtui myöhemmin Drivin' Dynamics. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Nebraskassa joulukuussa 1961 ja esiintyi siellä säännöllisesti seuraavana vuonna. Loppuvuodesta 1962 The Drivin' Dynamics julkaisi ep:n, jolla Meisner oli leadvokalistina Sam Cooke-coverilla You Send Me. Ep:tä painettiin ainoastaan 500 kappaletta. Elokuussa 1965 The Dynamics solmi sopimuksen teksasilaisen Sully Recordsin kanssa. Yhtye levytti kolme kappaletta, joista Meisner oli leadvokalistina kahdella; One of These Days ja So Fine. Niistä jälkimmäinen julkaistiin singlenä ja kappale menestyi hyvin Yhdysvaltojen kaakkoisosissa. Alkuvuodesta 1966 Randy muutti Kaliforniaan The Soul Survivors-yhtyeen mukana. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Poor ja sen managereina olleet Charlie Greene ja Brian Stone hoitivat lisäksi Buffalo Springfieldin ja Sonyn ja Cherin asioita. Vuosina 1966 ja 1967 yhtye julkaisi Loma, York ja Decca Recordsin kautta useita singlejä, mutta menestys oli vähäistä. Kesällä 1967 The Poor soitti kahden viikon ajan New Yorkin Salvation Clubilla The Jimi Hendrix Experiencen lämmittelijänä. Vuonna 2003 LA. Rev-Ola julkaisi cd:n The Poorin musiikkia. Mukana oli Meisnerin käsialaa ollut kappale Come Back Baby. Toukokuussa 1968 Meisner liittyi Poco-yhtyeeseen Buffalo Springfieldissä vaikuttaneiden Richie Furayn ja Jim Messinan seuraksi. Koe-esiintymisensä hän oli tehnyt esimerkiksi Gregg Allmanin ja Timothy B. Schmitin kanssa. Meisner oli mukana yhtyeen esikoisalbumilla Pickin' Up the Pieces, mutta hän jätti Pocon ennen albumin julkaisua. Tähän vaikutti se viha, jonka albumin lopullisista miksauksista pois jättäminen oli aiheuttanut. Meisnerin basso-osuudet ja taustalaulut jäivät levylle, mutta George Grantham vastasi uusista leadvokaaleista. Huhtikuussa 1969 Meisner liittyi Rick Nelsonin Stone Canyon -yhtyeeseen. Hän sai houkuteltua Nelsonin ja tuottaja John Boylanin ottamaan yhtyeeseen myös aikaisemmat soittajatoverinsa The Poorista; kitaristi Allen Kempin ja rumpali Pat Shanahanin. Yhtyeen kokoonpanon täydensi aikaisemmin Buck Owensin yhtyeessä soittanut pedal steel -kitaristi Tom Brumley. Meisner oli mukana albumeilla In Concert at the Troubadour, 1969 ja Rudy The Fifth. Hän oli myös mukana Stone Canyonin vuoden 1969 kiertueesta kertoneessa dokumentissa Easy to Be Free, jonka ohjauksesta vastasi Rickyn veli David. Nelsonin Garden Party-albumin kappaleista Meisner osallistui I Wanna Be with Youn sävellystyöhön. Sessiomuusikkona Meisneria kuultiin kappaleissa Country Road ja Blossom James Taylorin albumilla Sweet Baby James. Meisner palasi Nebraskaan keväällä 1970 tehtyään hankalan kiertueen Rick Nelsonin ja Stone Canyon Bandin kanssa. Hän soitti Goldrush-yhtyeessä myöhemmin New Riders of the Purple Sageen kuuluneen Stephen A. Loven kanssa. Rick Nelsonin rohkaisemana Meisner palasi Los Angelesiin soittaen Goldrushin ja Stone Canyonin lisäksi sessiomuusikkona esimerkiksi Waylon Jenningsille. Kesällä 1971 Meisner liittyi John Boylanin kehotuksesta Linda Ronstadtin säestysyhtyeeseen Don Henleyn, Glenn Freyn ja Bernie Leadonin seuraksi. Kyseisestä kvartetista muodostui The Eagles. Syyskuussa 1971 perustettu yhtye solmi levytyssopimuksen David Geffenin Asylum Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Meisner oli myös biisintekijänä yhtyeen viidellä ensimmäisellä albumilla. Meisnerin leadvokalisoimista kappaleista mainittakoon Desperadolta löytyvä Certain Kind of Fool. Viimeisen keikkansa Eaglesin riveissä Meisner soitti kolmas syyskuuta 1977 Wisconsinin East Troyssa. Eaglesissa hänet korvasi Pocossa Meisneria edeltänyt Timothy B Schmit, joka oli ainoa vaihtoehto. Meisner ilmaisi pettymyksensä siitä, ettei häntä otettu mukaan Eaglesin vuoden 1994 Hell Freezes Over -kiertueelle. Meisnerin sooloura käynnistyi vuosina 1978 ja 1980 ilmestyneillä albumeilla Randy Meisner ja (One More Song) Niistä jälkimmäisen Jack Tempchinin säveltämässä nimikappaleessa Henley ja Frey lauloivat taustoja. Albumin yhdeksästä kappaleesta Meisner osallistui kuuden kirjoittamiseen mukaan lukien top 20:een noussut single Hearts on Fire. Yhtyeensä Randy Meisner & The Silveradosin kanssa Meisner keikkaili ahkerasti 80-luvun alkupuolella. Vuonna 1982 Meisner levytti CBS:lle toisen nimikkoalbuminsa. Sen työstämiseen osallistui useita Heart-yhtyeen jäseniä mukaan lukien Wilsonin sisarukset Ann ja Nancy. Albumi sisälsi Craig Bickhardtin säveltämän top 20 -menestyksen Never Been in Love.  80-luvun puolivälissä Meisnerista tuli osa superyhtyettä Black Tie Bread-yhtyeen Jimmy Griffinin sekä Billy Swanin kanssa. Yhtyeen levyttämästä coverista Buddy Hollyn Learning the Gamesta muodostui hitti Yhdysvaltojen countryradiossa. Yhtyeen alkuvuoteen 1986 ajoittuneelle Yhdysvaltain-kiertueelle osallistuivat Bernie Leadon sekä arvostettu studiomuusikko Blondie Chaplin. Vuonna 1990 yhtyeeltä ilmestyi albumi When The Night Falls.  Charlie Rich Jr:n otettua Griffinin paikan yhtyeen nimeksi vaihtui Meisner, Rich & Swan. Trio keikkaili ahkerasti 90-luvulla, mutta sen 11. syyskuuta 2001 ilmestynyt albumi jäi vähälle huomiolle. Vuosien 1987 ja 1989 välillä Meisner keikkaili Firefallin solisti/lauluntekijä Rick Robertsin kanssa Roberts- Meisner Bandissa. 70-luvun alussa Roberts oli ollut Bernie Leadonin tavoin Flying Burrito Brothersin jäsen yhtyeen kolmannen, vuonna 1971 ilmestyneen albumin aikaan. Roberts-Meisner Bandin rumpali Ron Grinel oli soittanut esimerkiksi Dan Fogelbergin ja Carole Kingin kanssa. Vuosina 1989 ja 1990 Meisner osallistui Pocon Legacy-albumin äänityksiin ja levyn tiimoilta tehdylle kiertueelle. Singlenä julkaistu Call it Love oli top 20 - hitti ja myös Meisnerin vokalisoima Richard Marxin säveltämä Nothing to Hide menestyi. The Eaglesin päästessä Rock and Roll Hall of Fameen paikalla olivat kaikki yhtyeen jäsenet. Vuonna 2000 Meisner pääsi sekä sooloartistina että Drivin' Dynamicsin jäsenenä Nebraska Music Hall of Fameen. 2000-luvulla Meisner konsertoi osana World Classic Rockers -kiertuebändiä. Viimeisen keikkansa Meisner teki vuonna 2008 Naplesissa, Floridassa. Meisneria pyydettiin osallistumaan History of The Eagles-maailmankiertueelle vuonna 2013, mutta hän joutui kieltäytymään terveyssyistä. The Eaglesin syyskuuhun 2018 ajoittuneella Yhdysvaltain-kiertueella Meisner nähtiin Forumilla, Inglewoodissa Kaliforniassa soitetussa konsertissa. Kaikkiaan niitä oli kolme ja mainituista konserteista taltioitiin The Eaglesin kolmas livealbumi Live from The Forum MMXVIII. Meisner menehtyi 26. heinäkuuta 2023 77 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Merkittävä rhythm and blues-artisti

Yhdeksäs maaliskuuta 1933 syntynyt ja kolmas toukokuuta 2021 diabeteksen aiheuttamiin komplikatioihin 88-vuotiaana New Rochellessa, New Yorkissa menehtynyt Lloyd Price oli yhdysvaltalainen R&B-vokalisti. Hänen debyyttilevytyksensä, vuonna 1952 Specialty Recordsille levyttämänsä Lawdy Miss Clawdy oli pitkään artistin suurin hitti. Vuosia myöhemmin Price levytti sarjan kansainvälisiksi muodostuneita singlemenestyksiä. Rock and Roll Hall of Fameen Price pääsi vuonna 1998. Hän syntyi ja varttui Kennerissä, joka on New Orleansin alakaupunki. Pricella oli muodollinen koulutus pianon ja trumpetin soitossa ja hän lauloi koulun gospelkuorossa. Lloydin äiti Beatrice Price omisti Fish n' Fry- ravintolan ja häneltä Price peri kiinnostuksensa elintarvikebisnekseen. Specialty Recordsin omistaja Art Rupe saapui vuonna 1952 Los Angelesista New Orleansiin taltioidakseen siellä kehittyvää ja erottuvaa rhythm and blues-soundia, joka oli ollut varsin suosittu hänen kilpailijalleen Imperial Recordsille. Rupe kuuli Pricen kappaleen Lawdy Miss Clawdy ja halusi nauhoittaa sen. Koska Pricella ei ollut taustayhtyettä, Rupe palkkasi Dave Bartholomewin tekemään sovitukset ja taustat soitti hänen yhtyeensä Fats Dominolla vahvistettuna. Kappaleesta muodostui huomattava menestys, toisin kuin Pricen muista Specialty Recordsille levyttämistä kappaleista.Vuonna 1954 Price lähetettiin Koreaan ja hänen sieltä palattuaan Little Richard oli ottanut hänen paikkansa. Price perusti KRC Recordsin Harold Loganin ja Bill Boskentin kanssa. KRC:lle levytetty ensimmäinen single Just Because päätyi ABC:n  jakelemaksi. Vuosien 1957 ja 1959 välillä Price levytti ABC:lle useita kansainvälisiä hittejä. Stagger Lee nousi poplistan kärkeen, Personality kakkossijalle ja I'm Gonna Get Married kolmanneksi. Kappaleista ensin mainittu oli adaptaatio vanhasta bluesstandardista. Kyseisillä levytyksillä merkittäväksi muodostui myös saksofonisti Merritt Mel Daltonin osuus. Hän lukeutui myös Pricen säestysyhtyeeseen ja  esiintyi tämän kanssa Ed Sulivan Showssa. Vuonna 1962 Price perusti Double L Recordsin Loganin kanssa. Wilson Picket aloitti uransa kyseisen yhtiön artistina. Vuonna 1969 Logan tuli murhatuksi. Price perusti uuden yhtiön nimeltä Turntable ja avasi New Yorkissa myös samannimisen musiikkiclubin. Vuonna 1993 Price konsertoi Jerry Lee Lewisin, Little Richardin ja Gary US Bondsin kanssa. Vuonna 2005 Price osallistui Four Kings of Rhythm and Blues -kiertueelle Jerry Butlerin, Gene Chandlerin ja Ben E Kingin kanssa. Kyseiset konsertit taltioitiin dvd:tä ja PBS- televisiospeciaalia varten.  77-vuotissyntymäpäivänään vuonna 2010 Price pääsi Louisiana Music Hall of Fameen. Saman vuoden kesäkuussa Price esiintyi HBO:n Treme-sarjan ensimmäisen kauden päätösjaksossa. Vuonna 2011 Price promosi elämäkertaansa The True King of the Fifties:Lloyd Price Story ja työkenteli Broadway -musikaalissa Lawdy Miss Clawdy. Sen tiimiin lukeutui muun muassa tuottaja Phil Ramone. Musikaalissa käsiteltiin rock and rollin kehitystä New Orleansissa 50-luvun alussa vaikuttaneesta musiikkiskenestä.

Sunnuntain extra:Englantilaiskitaristin varhaistuotannon huipputyö

Robin Trower:Bridge of Sighs

Vuonna 1974 ilmestynyt Bridge of Sighs on englantilaiskitaristi Robin Trowerin toinen ja hänen tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuva pitkäsoitto. Vaikka bluesrock säilyy tyylillisesti albumin perustana, on sillä tarjottavanaan ajoittain myös hienoisia jazzvivahteita. Oman merkittävän osansa albumin onnistumisessa on solisti/basisti James "Jimmy " Dewarilla ja rumpali Reg Isidorella. Trower oli toiminut Procol Harumin kitaristina vuosien 1967 ja 1971 välillä. Dewarin kanssa Trower oli työskennellyt aikaisemmin lyhytikäisessä superyhtyeessä Jude. Hänen soolouransa vuonna 1973 aloittanut albumi Twice Removed from Yesterday jäi kriitikoiden ja yleisön taholta vielä suhteellisen vähälle huomiolle. Bridge of Sighs oli Procol Harumin kosketinsoittajan Morgan Fisherin tuottama ja myös Beatlesin insinöörinä kunnostautunut Geoff Emerick osallistui albumin työstämiseen. Huhtikuussa 1974 ilmestynyt pitkäsoitto nousi Billboardin listalla kymmenen suosituimman joukkoon. Sen käynnistävä Day of the Eagle on nopeatempoinen bluespala, jossa Dewar on solistina vedossa. Nimikappale Bridge of Sighs tarjoaa onnistuneesti hitaampia sinisävyjä. In This Place on koskettava rakkauslaulu. Ykköspuolen päättävä Fool and Me on Dewarin kanssa yhteistyössä kirjoitettu bluesrockjamittelukappale. Albumin kakkospuolen avaava Too Rolling Stoned on sen kappaleista pisin. Biisin alkuosassa Dewar loistaa niin basistin kuin solistin vakanssissaan. Kappaleen keskivaiheilla seuraa pitkä rockkitarajamittelu, joka jatkuu päätöslopukkeeseen saakka. Tyylillisesti se merkitsee selkeää kontrastia biisin alkuosaan verrattuna. About to Begin on Bridge of Sighsin jazznumero ja sen vastapainoksi Lady Love edustaa melko suoraviivaista rockausta kitaraosuuksiensa 60-luvun bluesrockhenkeä unohtamatta. Reg Isidore esittää kappaleessa myös erinomaista työskentelyä. Little Bit of Sympathy päättää Bridge of Sighsin tyylitajuiseen bluesrockaukseen. Kappaleeen pitkässä väliosassa ei kuulla lainkaan bassoa, mutta sitäkin runsaammin perkussioita. Bridge of Sighs vaikutti osaltaan runsaasti ilmestymisvuosikymmenensä rockkitarasoundeihin  ja myös pitempiaikaisesti. Trower on jatkanut ahkerasti levytyksiä ja konsertointia, mutta Bridge of Sighsia voinee pitää hänen varhaistuotantonsa huipputyönä.

Lauantain pitkä:The Supremesin perustaja ja pitkäaikaisin jäsen

Kuudes maaliskuuta 1944 syntynyt ja kahdeksas helmikuuta 2021 edesmennyt Mary Wilson oli yhdysvaltalaissolisti, joka muistetaan ensisijaisesti The Supremes-yhtyeen perustajana ja pitkäaikaisimpana jäsenenä. Hän jatkoi yhtyeessä originaalijäsenten Florence Ballardin ja Diana Rossin vuosiin 1967 ja 1970 ajoittuneiden eroamisten jälkeen. Wilsonin lähtö Supremesista vuonna 1977 merkitsi yhtyeen loppua. Myöhemmin Wilson on julkaissut kolme sooloalbumia, viisi singleä ja kaksi menestyksekästä biografiaa; Dreamgirl:My Life as a Supreme sekä Supreme Faith:Someday We'll Be Together. Sittemmin mainituista kirjoista on julkaistu päivitetty yhdistelmä. Soolouransa lisäksi Wilsonista tuli muusikoiden oikeuksien puolustaja ja musiikkiteatteriesiintyjä. Vuonna 1988 hän pääsi Ballardin ja Rossin kanssa Rock and Roll Hall of Fameen The Supremesin jäsenenä. Florence Ballardiin Wilson tutustui kouluaikanaan Detroitissa. Kaksikko vokalisoi koulun kykykilpailussa. Vuonna 1959 Ballard kehotti Wilsonia tekemään koe-esiintymisen Milton Jenkinsille. Wilson tuli hyväksytyksi The Primettes-yhtyeeseen Diana Rossin ja Betty McGlownin kanssa. Hän valmistui koulusta tammikuussa 1962 ja päätti sen jälkeen keskittyä musiikkiuraansa. The Primettes solmi levytyssopimuksen Motown Recordsin kanssa vuonna 1961 ja muutti nimensä The Supremesiksi. McGlownin paikan otti Barbara Martin. Vuonna 1962 Martinin lähdettyä The Supremesista tuli trio. Seuraavana vuonna yhtye saavutti ensimmäisen listahittinsä kappaleella When The Lovelight Starts Shining through His Eyes. Baby Lovesta muodostui The Supremesin ensimmäinen listaykkönen. Yhtye saavutti kaikkiaan 12 listakärkeen noussutta singleä ja Wilson oli taustavokalistina kaikilla vuoteen 1967 saakka ilmestyneillä hiteillä. Myöhäisemmillä menestyssingleillä Love Child ja Someday We'll Be Together taustavokalisteina kuultiin The Andantes-yhtyettä. Vuonna 1964 The Supremesin jäsenistä tuli supertähtiä ja kolme vuotta myöhemmin Motown Recordsin Berry Gordy muutti yhtyeen nimen muotoon Diana Ross & The Supremes. Florence Ballard jätti yhtyeen vuoden 1967 heinäkuussa. Hänen paikkansa otti Cindy Birdsong. Kyseinen Supremesin kokoonpano jatkoi hittien työstämistä. Ross jätti yhtyeen alkuvuodesta 1970 ja hänen tilalleen kiinnitettiin Jean Terrell. Kyseinen Supremesin lineup levytti kolmen vuoden aikana seitsemän top 40-hittiä, joista Ike&Tina Turner-cover River Deep Mountain High edusti yhteistyötä The Four Topsin kanssa. Stoned Love nousi mainituista singleistä ainoana R&B-listan kärkisijalle. Automatically Sunshinea lukuun ottamatta kyseiset singlet olivat kuitenkin top 20-menestyksiä ja niistä kaksi nousi kymmenen suosituimman joukkoon. Wilson oli leadvokalistina useilla mainituista kappaleista ja vuonna 1971 ilmestyneen albumin Touch nimiraidalla. Seuraavana vuonna Birdsong lähti ja Linda Lawrence otti hänen paikkansa. Kyseisen kokoonpanon tekemät levytykset eivät menestyneet enää varhaisempien veroisesti. Birdsongin tehtyä paluun yhtyeeseen Wilson vastasi lähes puolesta yhtyeen leadvokaaleista. Vuonna 1976 Supremes sai viimeisen hittinsä kappaleella I'm Gonna Let My Heart Do the Walking. Pitkäsoitto High Energy saavutti myönteiset arviot, mutta Wilson jätti yhtyeen vuonna 1977 Lontoon Drury Lane Theatressa pidetyn konsertin jälkeen. Hänen nimikkoalbuminsa Motown Recordsille ilmestyi vuonna 1979. 80-luvulla Wilson esiintyi musiikiteatteriesityksissä. Hänen vuosina 1986 ja 1990 ilmestyneet biografiansa olivat varsin menestyksekkäitä. Wilson solmi sopimuksen CEO Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1992 albumin Walk the Line. Vuonna 2001 Wilson oli mukana kiertueella Leader of the Pack-The Ellie Greenwich Story. Näihin aikoihin hänestä tuli musiikkioikeuksien aktivisti. Vuonna 2006 artistilta julkaistiin konserttidvd Mary Wilson Live at the Sands.Vuosina 2011 ja 2013 Wilson julkaisi iTunesissa singlet Life's Been Good to Me ja Darling Mother (Johnnie Mae). Vuonna 2015 ilmestynyt ja Sweet Feet Musicin tuottama single Time to Move On nousi Billboardin tanssilistalla kahdenkymmenen suosituimman joukkoon.Wilson pitää hallussaan ennätystä Billboardin tanssilistalle nousseiden hittien pitkäaikaisimmasta aikavälistä. Hänen kappaleensa Red Hot debytoi kyseisellä listalla lokakuun kuudentena 1979 ja Time to Move On 21. marraskuuta 2015. Elokuun puolivälissä 2019 ilmestyi Wilsonin neljäs kirja, Mark Begon kanssa kirjoitettu Supreme Glamour. Hänen viimeinen singlensä oli viides maaliskuuta 2021 postuumisti ilmestynyt Why Can't We All Get Along, joka pääsi lisäksi mukaan Wilsonin vuonna 1979 ilmestyneen esikoissooloalbumin laajennetulle versiolle Mary Wilson:Expanded Edition. Kolmas syyskuuta 2021 ilmestynyt Mary Wilson:Red Hot Eric Kupper Remix Ep sisälsi kolme erilaista tanssiversiota Wilsonin vuonna 1979 ilmestyneestä ja Kupperin tuottamasta singlestä Red Hot.