Torstain terävä:Irlantilaisyhtyeen vaikea ja onnistunut kakkosalbumi

U2:October

Steve Lillywhiten tuottama ja 12. lokakuuta 1981 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt October on U2:n toinen studioalbumi. Solisti Bono, kitaristi The Edge ja rumpali Larry Mullen Jr kuuluivat kristilliseen yhteisöön nimeltä Shallom Fellowship ja kyseinen albumi sisältää henkisiä ja uskonnollisia teemoja. Jäsenyys Shallom Fellowshipissä johti kolmikon kyseenalaistamaan kristinuskon ja rock and roll-elämäntyylin välisen suhteen ja uhkasi jopa hajottaa yhtyeen. Saatuaan päätökseen debyyttialbuminsa Boyn tiimoilta tehdyn kiertueen helmikuussa 1981 U2 alkoi työstää kappaleita sen seuraajalle. Studioon yhtye siirtyi samaisen vuoden heinäkuussa. Aivan kuten edeltäjänsä, myös October nauhoitettiin Windmill Lane -studioilla Lillywhiten tuottamana. Nauhoituksia hankaloitti se, että Bono kadotti uusien kappaleiden lyriikat sisältäneen salkkunsa. Niinpä nauhoitukset viimeisteltiin kiireisesti ja improvisaatiota hyödyntäen ja aikataulussa pysyttiin. Octoberia oli edeltänyt jo heinäkuussa 1981 ilmestynyt single Fire ja toinen albumilta poimittu pikkulevy Gloria ilmestyi samassa kuussa itse pitkäsoiton kanssa. October sai ilmestyessään ristiriitaiset arvostelut ja myös suhteellisen niukasti radiosoittoa. Vuonna 2008 albumista ilmestyi remasteroitu versio. Octoberin kappaleista Fire oli nauhoitettu Compass Point -studioilla Bahamalla U2:n pitäessä taukoa Boy-albumin tiimoilta tekemältään kiertueelta. Osa albumin sisällöstä kirjoitettiin pitkässä soundcheckissä Minneapoliksen First Avenuella. Maaliskuussa 1981 menestyksekkään Yhdysvaltain-kiertueen aikana Bonon uusia lyriikoita ja musiikillisia ideoita sisältänyt salkku varastettiin backstagelta yhtyeen soittaessa Portlandissa, Oregonissa. Kiertueella yhtyeellä oli rajoitetusti aikaa kirjoittaa uutta musiikkia ja kaksi kuukautta kestäneet nauhoitukset Windmill Lane-studioilla alkoivat lähes tyhjästä. Vaikka October työstettiin näin ollen melkoisen paineen alla, albumin tunnelmassa on Bonon mukaan tiettyä rauhallisuutta. Lisäksi  monien ihmisten oli aluksi vaikea hyväksyä Octoberia, sillä albumi käsitteli aiheita, jotka monilla rockyhtyeillä on ollut tapana hylätä. Originaalit tekstit sisältänyt salkku löytyi lopulta lokakuussa 2004 ja Bono piti kyseistä tapahtumaa armon eleenä. Larry Mullen Jr:n rummut olivat Boyta nauhoitettaessa sijainneet Windmill Lane-studioiden vastaanottohuoneen portailla, mutta Octoberin äänityksissä ne siirrettiin studioon. Mullenin mukaan kyseessä oli yksi seikoista, joka ei toiminut äänityksissä erityisen hyvin. Tekstiensä osalta October ammensi henkisyydestä ja uskonnosta erityisesti kappaleissa Gloria, With a Shout (Jerusalem) ja Tomorrow. Vuonna 2005 Bono mainitsi yhtyeensä vaikean toisen albumn käsittelevän Jumalaa. Octoberin kappaleista Gloria ja Rejoice edustavat riffirockia, mutta yhtye myös laajensi varhaisempaa musiikillista ilmaisuaan muutamin tavoin. Kappaleissa I Fall Down, Stranger in a Strange Land, Scarlet ja October kitaristi The Edge soitti myös pianoa. Tomorrow oli suruvalitus Bonon äidille, joka oli kuollut tämän ollessa nuori ja sen instrumentaatiossa irlantilaisesta säkkipillistä vastasi tuleva In Tua Nua -yhtyeen jäsen Vinnie Kilduff. I Threw a Brick Through a Window oli eräs yhtyeen tuotannon varhaisimmista rumpali Larry Mullenin taidonnäytteistä ja Gloria vastaavanlainen basisti Adam Claytonille, joka soitti kappaleessa kolmella eri tyylillä. Is That All lainaa riffinsä vanhemmasta kappaleesta Cry, jota yhtye on käyttänyt esittelynä Boy-albuminsa kappaleen The Electric Co liveversiossa. October julkaistiin aikana, jolloin musiikkivideosta oli tulossa oma keskeinen osansa yhtyeen luovaa työtä. Albumin ilmestymisen aikaan MTV:stä oli muodostumassa yhtä suosittu kuin radiosta. Kappaleesta Gloria työstetyn musiikkivideon ohjasi Meiert Avis ja se kuvattiin Dublinin Canal Basinissa. Vuonna 2008 Octoberista julkaistiin kolmessa eri formaatissa remasteroitu versio, joka sisälsi remasteroitujen kappaleiden lisäksi singlejen b-puolia ja harvinaisuuksia. llmestyessään October vastaanotti edeltäjäänsä runsaammin negatiivisia arvioita. Purnaajien joukkoon lukeutui esimerkiksi New Musical Expressin Barney Hoskyns. Sitä vastoin Soundsin Dave McCullough ja Melody Makerin Adam Sweeting laativat Octoberista suorastaan ylistävät arviot.

Keskiviikon klassikko:Grace Slickin luotsaama varhainen yhtye

The Great Society, jonka nimi tunnetaan myös kirjoitusasussa The Great!! Society!! oli San Franciscosta kotoisin ollut rockyhtye, joka toimi vuosina 1965-1966. Se liittyi läheisesti Bayn alueen psykedeliarockskeneen ja muistetaan ensisijaisesti solisti Grace Slickin ensimmäisenä yhtyeenä ennen Jefferson Airplanea. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi hänen tuonaikainen aviomiehensä, rumpali Jerry Slick, tämän veli, kitaristi Darby Slick, solisti/kitaristi David Miner, basisti Part DuPont sekä huilusta, bassosta ja saksofonista vastannut Peter vanGelder. Yhtyeen jäsenistä Minder ja DuPont eivät vaikuttaneet yhtyeessä sen koko toiminta-aikaa. Loppukesästä 1965 Grace, Jerry ja Darby kasasivat oman yhtyeensä melko nopeasti ensisijaisesti Beatlesin innoittamana. Graceen teki vaikutuksen myös ensimmäinen hänen todentamansa Jefferson Airplanen livekeikka. Debyyttikeikkansa The Great Society soitti lokakuun puolivälissä 1965 San Franciscon North Beachin läheisyydessä sijainneessa Coffee Galleryssa ja jatkoi konsertointiaan koko vuoden 1966 ajan. Toiminta-aikanaan yhtye julkaisi ainoastaan yhden singlen, joka oli Darby Slickin kirjoittama Someone to Love b-puolellaan Free Advice. Se julkaistiin Autumn Recordsin pienellä alamerkillä Northbeachillä ja saavutti niukasti huomiota Bayn aluetta lukuun ottamatta. Autumn Recordsille kiinnitetty The Great Society työskenteli yhtiön tuottajana olleen Sylvester Stewartin kanssa. Hänet tultiin myöhemmin tuntemaan paremmin nimellä Sly Stone ja noihin aikoihin hän oli vasta muodostamassa omaa yhtyettään Sly & The Family Stonea. Stewart lopetti työskentelynsä The Great Societyn kanssa, sillä Free Advice oli pitänyt esittää 50 kertaa ennen kuin siitä saatiin taltioiduksi julkaistavaksi kelvannut versio. The Great Society sai kuitenkin tilaisuutensa päästessään lämmittelemään Jefferson Airplanea ja muita San Franciscon alueen yhtyeitä. Columbia Records tarjosi The Great Societylle levytyssopimusta, mutta sen saapumisen aikaan Slick oli jo päättänyt korvata eronneen solistin Signe Toly Andersonin Jefferson Airplanen riveissä. Grace oli ollut Great Societyn musiikillinen ja visuaalinen johtohahmo, eikä yhtye voinut jatkaa ilman häntä. Great Society lopettikin toimintansa syksyllä 1966. Grace ja Jerry Slick erosivat pian tämän jälkeen. Jefferson Airplane levytti Gracen vokalisoimat versiot Someone to Lovesta nimellä Somebody to Love ja White Rabbitista vuonna 1967 ilmestyneelle kakkosalbumilleen Surrealistic Pillow. Ne julkaistiin myös singleformaatissa. Molemmissa tapauksissa tuloksena oli top ten-menestys listasijoitusten ollessa viides ja kahdeksas. Capitol julkaisi Great Societyn livenauhoja vuonna 1968 ilmestyneillä albumeilla Conspicuous Only In Its Absence ja How It Was. Kaikki niiden nauhoitukset oli tehty Matrixissa, joka oli Cow Hollowssa, lähellä San Franciscoa sijainnut clubi. Jefferson Airplane soitti kyseisen clubin housebandina. Mainitut albumit julkaistiin vuonna 1971 samalla tuplalla nimeltä Collector's Item. Edsel Records julkaisi sen cd:nä vuonna 1989 nimellä Live at Matrix. Vuonna 2008 kyseinen cd julkaistiin uudelleen originaalilla nimellään. Sundazed Records julkaisi The Great Societylta 90-luvun puolivälissä kokoelma-albumin Born to Be Burned. Se sisälsi yhtyeen ainoan singlen molemmat puolet ja aikaisemmin julkaisemattomia yhtyeen studionauhoituksia. The Great Society oli aikanaan suosittu yhtyeen nimi; se viittasi presidentti Lyndon B. Johnsonin poliittiseen toimintaan. Kerran eri puolilla San Franciscoa esiintyivät Grace Slickin johtama Great Society ja toinen samannimnen nelimiehinen yhtye.

Tiistain tukeva:Eräs brittibluesin avainhahmoista

28. lokakuuta 1937 syntynyt ja kahdeksas toukokuuta 1974 menehtynyt Graham John Clifton Bond oli eräs brittibluesin keskeisimmistä hahmoista. Cyril Daviesin ja Alexis Kornerin tavoin häntä voi pitää eräänä tyylisuunnan todellisista innovaattoreista. Bondin yhtyeeseen Graham Bond Organisationiin liittyivät ensiksi Jack Bruce, John McLaughlin ja Ginger Baker. Vuonna 1961 Graham Bond äänestettiin Britannian uudeksi jazztähdeksi. Bond oli ensimmäisiä Hammond-urkujen ja Leslie-speakerin yhdistäjiä brittibluesissa. Lokakuussa 1965 ilmestyneellä Graham Bond Organisationin pitkäsoitolla There's a Bond Between Us Bond oli ensimmäinen Mellotronia hyödyntänyt artisti. Hän vaikutti näin ollen moniin aikalaisiinsa, kuten Deep Purplen kosketinsoittajaan Jon Lordiin.  Essexissä, Romfordissa syntynyt Bond oppi musiikkia Itä-Lontoon Gidea Parkissa sijainneessa Royal Liberty Schoolissa. Ensimmäisen jazzkeikkansa hän soitti vuonna 1960 Goudie Charles Quintetin jäsenenä. Kyseisessä yhtyeessä Bond vaikutti vuoden ajan. Jazzsaksofonistina Bond saavutti ensiksi mainetta Don Rendell Quintetissa ja seuraavaksi hän liittyi Alexis Kornerin Blues Incorporated-kokoonpanoon. Siinä vaikuttaneiden Brucen, Bakerin ja McLaughlinin kanssa hän perusti Graham Bond Organisationin. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin saksofonisti Dick Heckstall-Smith. Baker ja Bruce lähtivät kokoamaan Creamia Eric Claptonin kanssa, mutta Graham Bond Organisation jatkoi toimintaansa triona vuoteen 1967 saakka kokoonpanolla, jonka rumpalina vaikutti Jon Hiseman. Jazzorientoitunut yleisö piti Bondin musiikkia liian meluisana ja rockpainotteisena ja rockidiggarit liian monimutkaisena ja jazzvaikutteisena. Heckstall-Smith ja Hiseman siirtyivät perustamaan Colosseum-yhtyettä, joka levytti esikoisalbumilleen Bondin käsialaa olleen kappaleen Walkin' in the Park. Muutettuaan Yhdysvaltoihin Bond levytti kaksi pitkäsoittoa ja teki nauhoituksia esimerkiksi Harvey Mandelin ja Dr Johnin kanssa. Palattuaan Britanniaan vuonna 1969 Bond perusti uuden vaimonsa Diane Stewartin kanssa yhtyeen Graham Bond Inition. Vuonna 1970 oli vuorossa yhtye Holy Magick, joka levytti kaksi pitkäsoittoa; nimikkoalbuminsa sekä toisen pitkäsoiton We Put Our Magick to You. Bondin ja hänen vanhojen yhtyetovereidensa tiet kohtasivat, sillä Bond oli saksofonistina Ginger Baker's Airforcessa ja vaikutti lyhyen ajan myös Jack Bruce Bandin jäsenenä. Samoihin aikoihin ilmestyneitä levyjulkaisuja olivat tupla-albumi Solid Bond, joka sisälsi Graham Bond Quartetin vuonna 1963 taltioitua livemateriaalia ja Graham Bond Organisationin vuoden 1966 satoa edustavan studiosession. Jälkimmäinen oli taltioitu kokoonpanolla, johon kuuluivat maestron lisäksi Heckstall-Smith ja Hiseman. Vuonna 1972 Bond levytti Pete Brownin kanssa pitkäsoiton Two Heads Are Better Than One. Bondin John Drummer Bandin kanssa vuonna 1973 levyttämä albumi sai julkaisunsa vasta vuonna 2008. Brittiläisen folklaulajattaren Carolanne Peggin  ja basisti Pete Macbethin kanssa  perustettu yhtye Magnus hajosi joulun alla 1973 ehtimättä tehdä levytyksiä. Yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä-kitaristin Mick Leen kanssa Bond soitti keikkoja, mutta ei tehnyt levytyksiä. Lontoon Fisbury Parkissa Bond jäi Piccadilly-junan kiskojen alle. Hän oli huumausaineen vaikutuksen alainen ja tapaus on tulkittu itsemurhaksi. Bondin merkitys kosketinsoittajana on toden teolla oivallettu vasta viime vuosina. Vuonna 2015 lähetetyssä Dr Boogie-radioshowssa Bondin työtä käsiteltiin kaksituntisessa ohjelmassa.

Maanantain mainio:Lou Reedin vuoden 1973 klassikkoalbumi

Lou Reed:Berlin

Heinäkuussa 1973 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Berlin on Lou Reedin kolmas studioalbumi. Vuonna 2003 se saavutti sijan 344. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla, vaikkakin sama musiikkilehti oli rytännyt kyseisen pitkäsoiton pahasti sen ilmestymisaikaan. Albumin konsepti syntyi tuottaja Bob Ezrinin mainittua Reedille, että vaikka hänen kappaleidensa tarinoissa oli hyvät alut, niissä ei milloinkaan ollut loppua. Ezriniä kiinnosti erityisesti, mitä berliiniläiselle parille tapahtui Reedin esikoisalbumilta löytyvässä kappaleessa. Berlinistä kehittyi Jimistä ja Carolinesta kertova traaginen rockooppera. Albumin keskeisiä teemoja olivat huumeidenkäyttö, prostituutio, depressio, perheväkivalta ja itsemurha. Albumin kappaleista Kids kertoo viranomaisten Carolinelta viemistä lapsista, jotka itkevät äitinsä perään. Skottilainen folkrockyhtye The Waterboys on ottanut nimensä kyseisen kappaleen tekstistä. Berlin-albumilla Reediä kuullaan akustisen kitaran varressa. Monet pitkäsoiton kappaleista ovat uusia versioita aikaisemmin levytetystä tuotannosta. Nimikappale ilmestyi alun perin Reedin ensimmäisellä sooloalbumilla. Berlinille se on sovitettu pianoa varten. Oh Jim palautuu The Velvet Undergroundin levyttämään outtakeen Oh Gin. Caroline Says II on uusioversio Velvet Undergroundin Stephanie Saysistä, tosin jälkimmäinen ilmestyi vasta 80-luvun puolivälissä Velvet Undergroundin outtake-kokoelmalla VU. Myös kappaleesta Sad Song Velvet Underground oli levyttänyt tekstiltään eroavan demoversion. Kappaletta Men of God Fortune Velvet Underground oli soittanut alkuvuodesta 1966 Andy Warhollin Factoryssa, mutta kyseinen harvinainen cd ei ole myynnissä, vaan kuultavissa ainoastaan Andy Warhol Museumissa Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Berlinin originaalilla kasiraita- ja kasettiversiolla kappaleiden Berlin ja  Lady Day välillä kuullaan Allan Macmillanin soittama pianosoolo. Sitä ei ole julkaistu koskaan myöhemmin. Reedin esittäessä Berlin- albumin kokonaisuudessaan vuonna 2006 St. Annin Warehousessa pianosoolo oli jälleen mukana, tosin se kuultiin ennen kappaletta Caroline Says II, mikä lienee ollut sen originaaliksi kaavailtu paikka levyllä. Brittilistalla Berlin saavutti seitsemännen sijan. Vaikka Reed esitti albumin kokonaisuudessaan vasta vuonna 2006, monet sen kappaleista, eli Berlin, Lady Day, Caroline Says , How Do You Think It Feels, Oh, Jim, The Kids, The Bed ja Sad Song pääsivät mukaan artistin livelevyille. Berlinin tiimoilta tehty kiertue toteutettiin 30-henkisen orkesterin kanssa. Ohjaaja Julian Snabel kuvasi konsertin ja vuonna 2008 siitä julkaistiin konserttielokuva ja livelevy Berlin:Live at St. Ann's Warehouse. Myös originaali Berlin-albumi ilmestyi remasteroituna uudelleenjulkaisuna. Kappaleen Caroline Says II ovat coveroineet useat artistit, kuten Siouxie Sioux Sueden kanssa ja Marc Almond yhtyeineen Marc and the Mambas vuoden 1982 albumilleen Untied.

Sunnuntain extra:Fleetwood Macin keskeisimmän kitaravelhon paluualbumi

Peter Green:In the Skies

Toukokuussa 1979 ilmestynyttä albumia In the Skies voi pitää John Mayall's Bluesbreakersissä ja Fleetwood Macissä uransa aloittaneen kitaristi Peter Greenin eräänlaisena paluulevynä. Sen edeltäjä, hänen debyyttisoolonsa End of the Game oli ilmestynyt vuonna 1970. In the Skiesin työstämiseen osallistuivat muutamat varsin kokeneet studiomuusikot, kuten kitaristi Snowy White, joka ehti ennen pestiään Thin Lizzyssä työskennellä myös Pink Floydin kanssa. White vastasi albumilla myös muutamista kitarasooloista, sillä Green ei pitkän levytystaukonsa jälkeen ollut vielä täysin tottunut palaamaan levytysten pariin. In the Skies-albumin työstämiseen osallistui myös Peter Bardens, joka oli Greenin ystävä hänen varhaisemmista yhtyeistään. Kaikki pitkäsoiton yhdeksän kappaletta olivat Greenin käsialaa. Kolmen albumin vokalisoidun kappaleen tekstien työstämiseen osallistui myös hänen tuonaikainen vaimonsa Jane. Kyseiset kappaleet olivat nimiraita, Seven Stars sekä Just For You, joista kaksi ensin mainittua lukeutuvat levyn ehdottomiin huippuhetkiin. Henkisessä nimikappaleessa myös Greenin laulusuoritusta voi pitää varsin onnistuneena. Ensimmäisenä albumin kappaleista Green sai valmiiksi kauniin instrumentaaliraidan Gold Pinto. Hän ei ollut kuitenkaan täysin unohtanut bluesjuuriaan, mistä osoituksena ovat A Fool No More sekä pitkäsoiton päättävä niin ikään instrumentaalikappale Apostle, jolla Greenin kitara soi surusävyjä. Kokonaisuutena kyseessä on joka tapauksessa positiivissävytteisempi ja laadukkaampi albumi, kuin mitä Peter Greeniltä olisi saattanut odottaa. Silti In the Skiesilta jää puuttumaan tiettyjä jännitystä, jota Green tarjosi soitossaan esimerkiksi Fleetwood Macin Then Play On- pitkäsoiton aikaan sekä ensimmäisellä tummasävyisellä sooloalbumillaan End of the Game.  In the Skies-nimiraidan ja toisen albumilla julkaistun kappaleen Slabo Day treeniversiot ilmestyivät Snowy Whiten vuonna 1996 julkaistulla kokoelma-albumilla Goldtop.

Lauantain pitkä:Eräs 60-luvun ensimmäisen puoliskon keskeisistä amerikkalaisrockareista

22. lokakuuta 1942 syntynyt ja 18. heinäkuuta 1966 menehtynyt Robert Gaston, taiteilijanimeltään Bobby Fuller oli amerikkalainen solisti, biisintekijä ja kitaristi, jonka tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuvat Love’s Made of Fool of You sekä cover I Fought the Law, jonka artisti levytti yhtyeensä The Bobby Fuller Fourin kanssa. Fuller syntyi Baytonissa, Teksasissa. Lapsena hän muutti Salt Lake Cityyn, Utahiin ja vuonna 1956 edessä oli muutto El Pasoon, Teksasiin. Samana vuonna Elvis Presley teki lopullisen läpimurtonsa ja Fuller inspiroitui hänestä huomattavasti. Fullerin keskeisimmäksi esikuvaksi muodostui kuitenkin teksasilaismuusikko Buddy Holly. Pian Fuller liidasi omaa nelimiehistä yhtyettään, joka esitti ensisijaisesti omaa materiaaliaan. 1960-luvun alkupuolella Fuller soitti El Pason clubeissa ja baareissa. Lisäksi hän teki levytyksiä itsenäisille levy-yhtiöille vaihtelevien taustakokoonpanojen kanssa. Ainoa pysyvä jäsen Bobbyn lisäksi oli hänen pikkuveljensä, 29. tammikuuta 1944 Hobbsissa, New Mexicossa syntynyt Randy Fuller. Suurin osa kyseisistä itsenäisistä levytyksistä oli äänitetty Fullerin omassa kotistudiossa hänen toimiessaan myös tuottajana. Niiden julkaisijana oli New Mexicosssa toiminut Yucca Records. Kaksi kappaletta oli kuitenkin nauhoitettu Norman Pettyn studiossa Clovissa. Parilla mikrofonilla ja paikalliselta radioasemalta lainatulla miksauspöydällä tehtyjen äänitysten laatu oli siinä määrin hyvätasoinen, että Fuller lainasi usein studiotaan paikallisten artistien ilmaiskäyttöön. Samalla hän pystyi hiomaan tuottajan taitojaan. Vuonna 1964 Fuller muutti yhtyeensä The Bobby Fuller Fourin kanssa Los Angelesiin. Tuottaja Bob Kaine kiinnitti yhtyeen Mustang Recordsin talliin. Keane oli tullut tunnetuksi Ritchie Valensin löytäjänä ja lisäksi hän oli tuottanut surfmusiikkia edustaneita yhtyeitä. Kitarasta ja vokalisoinnista huolehtineen Bobbyn ja basson varressa edelleen pysytelleen Randyn lisäksi yhtyeen kokoonpano muodostui tuossa vaiheessa kitaristi Jim Reesestä ja rumpali DeWayne Quiricosta.

Kyseinen lineup levytti I Fought the Lawn. Kappaleesta julkaistiin itse asiassa kaksi versiota. Hitiksi muodostunut singleversio sekä albumiversio, jolla Fullerin leadvokaaliosuudet erosivat hieman singleversiosta. Aikana, jolloin britti-invaasio ja folkrock olivat rockin hallitsevat tyylilajit, Fuller edusti klassista rockia Buddy Hollyn hengessä hienoisilla Tex Mex –vaikutteilla rikastettuna. Hänen levytyksensä koostuivat sekä originaaleista että covereista ja Fullerin keskeisistä vaikuttajista mainittakoon Presleyn ja Hollyn lisäksi Eddie Cochran, Little Richard, The Everly Brothers sekä surftyylinen kitarointi. Fuller kykenikin imitoimaan Dick Dalen ja The Venturesin surfkitaratyyliä. Hänen ensimmäinen top 40-menestyksensä, joka ei tosin noussut Billboardille, oli omaa tuotantoa edustanut Let Her Dance. Seuraava hitti olikin Billboardilla yhdeksänneksi maaliskuun puolivälissä 1966 noussut I Fought the Law. Kappaleen säveltäjä ja originaaliesittäjä oli Sonny Curtis, josta tuli The Cricketsin jäsen Buddy Hollyn kuoltua. Bobby Fuller Fourin kolmas hitti oli Hollyn ohjelmistosta napattu Love’s Made of Fool of You. Vuonna 1966 Bobby Fuller Four oli mukana elokuvassa Ghost in the Invisible Bikini. Yhtye säesti Nancy Sinatraa kappaleessa Geronimo ja jatkoi kappaleen soittamista uima-allaskohtauksessa.

Ainoastaan kuukausia sen jälkeen, kun I Fought the Lawsta oli tullut top ten-menestys Bobby Fuller löydettiin kuolleena autostaan Hollywoodin-asuntonsa lähettyviltä. Kuolinsyyksi ilmoitettiin verenvuoto, mutta sitä mahdollisuutta, että Fuller murhattiin, ei ole poissuljettu. Sam Cooken sukulainen Erik Greene löysi yhtäläisyyksiä Sam Cooken ja Bobby Fullerin kuolemien välillä. Fullerin yhtyetoveri Jim Reese epäili, että Charles Mansonilla saattoi olla jotakin tekemistä Fullerin kuoleman kanssa, vaikka lopullisia todisteita ei esitetty. Fuller haudattiin Los Angelesin Hollywood Hillsin Forest Lawn Memorial Parkiin. Randy Fuller Four, joka kasattiin Bob Keanen kehotuksesta, ja jossa Bobbyn pikkuveli toimi solistina, hajosi muutamassa kuukaudessa. Randy Fuller levytti muutamia soolosinglejä ja liittyi keväällä 1969 Dewey Martinin New Buffalo Springfieldiin. Jo samaisen vuoden heinäkuussa yhtyeestä muodostui Blue Mountain Eagle. Fuller oli mukana yhtyeen Atco Recordsille levyttämällä ja alkuvuodesta 1970 ilmestyneellä pitkäsoitolla Ione. Seuraavaksi hän liittyi Dewey Martin and Medicine Balliin. Bobby Fullerin levytyksiä ovat uudelleenjulkaisseet Norton Records, Del-Fi Records, Rhino Records sekä Munster Records. I Fought the Lawn uusista coverversioista mainittakoon brittipunkin ehkäpä keskeisimmän yhtyeen  The Clashin hitiksi muodostunut näkemys sekä Pelle Miljoona & Rockersin suomennos Rikoin lakia vuonna 1993 ilmestyneellä pitkäsoitolla ABC. John Cougar Mellencamp mainitsee sekä Fullerin että I Fought the Lawn vuoden 1985 pitkäsoittonsa Scarecrow suurimpiin hitteihin lukeutuvassa kappaleessa R.O.C.K. in the U.S.A.

Perjantain pohjat:Albertin ja Backslidersin tribuutti Hurriganesille

Flashbacksliders:Let's Go Rockin' Tonight

Albert Järvisen elinaikana julkaistuksi viimeiseksi levytykseksi jäi Helsingin prätkäyhtyeen Backslidersin kanssa nimellä Flashbacksliders levytetty albumi Let's Go Rocking Tonight. Kyseessä oli varsin tyylitajuinen ja onnistunut tribuutti Remulle ja Hurriganesille. Valtaosa albumin kappaleista oli itseoikeutetulta vuoden 1974 merkkiteokselta Roadrunnerilta sekä Abban studioissa Ruotsissa nauhoitetulta 10/80-levyltä. Kyseiset albumit nimittäin  olivat niin Alpun kuin Backslidersin mielestä Ganesin kaksi parasta pitkäsoittoa. Ensimmäiseltä Ile Kallion kitaroimalta Ganes-albumilta, eli jouluksi 1975 ilmestyneeltä Crazy Daysiltä versioituvat Chinatown ja Bye Bye Birdie sekä Chuck Berry-cover Talkin' Bout You. Roadrunnerilta mukana ovat It Ain't What You Do, Mr X ja Slippin' and Slidin', joista ensin mainittua Albert kaavaili aluksi julkaistavaksi singlenä, mutta yhteistyö Backslidersin kanssa laajeni kokonaisen albumin mittaiseksi. 10/80-albumin kappaleiden osuus on vielä runsaampi. Nimiraita Let's Go Rocking Tonightin lisäksi kyseisen pitkäsoiton biisiaarteistoon lukeutuvat nimittäin Kinky Reggae, Rocking Belly sekä Down the Line. Albertin tavoin nykyisin edesmennyt Backslidersin solisti/basisti Marko Hirsma tulkitsi kappaleet tyylillä ja tunteella ja sooloilemaan albumilla pääsivät Albertin lisäksi myös Backslidersin keppimiehet Ölli Hilden ja Dan Eklund. Let's Go Rocking Tonight-albumin tiimoilta Flashbacksliders teki myös kotimaan kiertueen, jonka keikoilla Albert oli aikalaistodisteiden mukaan vielä varsin timmissä iskussa.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon toinen vuoden 1978 merkkialbumi

Judas Priest:Killing Machine

Yhtyeen kotimaassa Britanniassa lokakuussa 1978 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa ilmestynyt Killing Machine on Judas Priestin viides studioalbumi. Yhdysvalloissa pitkäsoitto julkaistiin tosin nimellä Hell Bent for Leather. Musiikillisesti yhtye liikkui kyseisellä albumilla hienoisesti kaupallisempaan suuntaan, mutta tekstiensä osalta Killing Machine sisälsi edelleen tummasävyisiä teemoja. Samoihin aikoihin Priest alkoi esimerkiksi punkmuodin innoittamana pukeutua nahkaan. Killing Machine oli viimeinen albumi Judas Priestin rumpalille Les Binksille. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin Columbia/CBS:n päätöksestä nimellä Hell Bent for Leather ja pitkäsoiton jenkkiversiolle lisättiin myös Fleetwood Mac-cover The Green Manalishi. Judas Priestin kotimaassa Killing Machine julkaistiin myös punaiselle vinyylille painettuna versiona. Kyseisellä albumilla Judas Priest alkoi pikku hiljaa vähentää edellisten kolmen pitkäsoittonsa fantasia-aiheisia tekstejä realismin kustannuksella. Yhtyeen ulkoinen siirtyminen gootista nahkaan heijasti reaktiota nouseviin punk- ja uusi aalto-liikkeisiin. Priestin kitaristi KK Downing mainitsi suhtautuneensa epäillevästi niin kutsuttuun New Wave of British Heavy Metalliin. Priest vaikutti osaltaan kyseiseen liikkeeseen, vaikka se ei sitä edustanutkaan. Pelkistetympään musiikilliseen ilmaisuun siirtyminen oli seurausta useista tekijöistä:halusta kilpailla punkrockin kanssa, soittaa kappaleita, jotka olivat livekontekstissa helpompia toteuttaa ja miellyttää myös yhdysvaltalaista yleisöä. Running Wild käsitteli tekstissään silkkaa bailausta, mutta albumilta löytyi myös Before the Dawnin kaltaista synkkää balladituotantoa. Hell Bent for Leather viittasi sekä yhtyeen uuteen imagoon, että Harley Davidsoniin, jolla solisti Rob Halford ajoi stagelle yhtyeen konserttien aluksi. Singlekappale Take on the World oli kuin luotu yleisönlaulatusnumeroksi stadionkonserteissa ja Human League otti sen coverohjelmistoona vuoden 1980 kiertueellaan. Kitaroiden aggressiivisuus ja riffien raskaus eivät olleet kadonneet ja joissakin kappaleissa oli myös jo yhtyeen varhaisesta tuotannosta tutuiksi tulleita  bluesvaikutteita. Erityisesti tuotannollisesti Killing Machinea voi pitää suurena edistysaskeleena Judas Priestin uralla. Soundimaailmansa osalta yhtye terävöityi entisestään vuonna 1980 ilmestyneellä lopullisella läpimurtoalbumillaan British Steel. Killing Machien kappaleista keikkastandardeiksi muodostuivat Delivering the Goods, Hell Bent for Leather sekä Fleetwood Mac-laina The Green Manalishi. Remasteroitu, Britanniassa kolme ja muualla kaksi bonuskappaletta sisältänyt uusintapainos Killing Machinesta julkaistiin vuonna 2001. Vuonna 2010 Audio Fidelity julkaisi Killing Machinesta rajoitettuna painoksena 23-karaatin kultacd-version. Sen masteroinnista vastasi Steve Hoffman, mutta kyseinen versio ei sisältänyt vuonna 2001 julkaistuja bonuskappaleita. Judas Priestin vuonna 1979 tekemän kiertueen jälkeen yhtyeeseen kahta vuotta aiemmin Sin After Sin-kiertueelle mukaan liittynyt rumpali Les Binks sai väistyä Dave Hollandin tieltä. Binksin livesoitto ei ollut viimeisimmällä kiertueella tarpeeksi vakuuttavaa. Vuonna 2005 Killing Machine saavutti sijan 321. Rock Hardin 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla. Judas Priestin tosidiggareiden keskuudessa Killing Machine lukeutuu yhtyeen tuotannossa jo mielipiteet jakavien albumien joukkoon. Jotkut pitävät enemmän yhtyeen fantasia-teemaisista albumeista toisten kannattaessa Priestin valtavirtaa lähestyvää tuotantoa. Killing Machinen kappaleista Hell Bent for Leather pääsi mukaan Ari Goldin vuonna 2008 valmistuneeseen elokuvaan Adventures of Power.

Keskiviikon klassikko:Brittirockin ydinryhmäläisen ensimmäinen kokoelma-albumi

Rolling Stones:Big Hits (High Tide and Green Grass)

Vuonna 1966 ilmestynyt Big Hits (High Tide and Green Grass) on Rolling Stonesin ensimmäinen virallinen kokoelma-albumi. Yhdysvalloissa sen julkaisijana oli London Records 28. maaliskuuta. Britannian Deccan julkaisua kyseisestä albumista saatiin odottaa marraskuun neljänteen päivään kyseisenä vuonna. Pitkäsoiton eri julkaisujen biisilistat ja kansikuvat eroavat toisistaan. Jenkkipainoksen Guy Websterin ottama kuva on Los Angelesin Franklin Tower Parkista ja brittiversion kannessa nähtävä Jerry Schatzbergin ottama kuva New Yorkista. Billboardin listalla albumi saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Se pysytteli listalla kunnioitettavan kahden vuoden ajan ja saavuttanut maineen eräänä Stonesien suosituimmista kokoelma-albumeista. Myös yhtyeen kotimaassa High Tides and Green Grassin listasijoitus oli kolmas. Brittiversio albumista ilmestyi myöhemmin ja sisälsi muun muassa yhtyeen debyyttisinglen, Chuck Berry-coverin Come On. Lennonin ja McCartneyn säveltämä I Wanna Be Your Man jäi biisilistasta pois, mutta Lontoossa vuonna 2016 pidetyssä näyttelyssä kokoelma-albumin alun perin suunniteltu biisilista oli nähtävillä. Siinä I Wanna Be Your Man oli mukana, mutta sen korvasi Jerry Ragovoyn ja Norman Meaden käsialaa ollut ja Irma Thomasin levytyksenä varsin suosituksi muodostunut Time is On My Side. Elokuussa 2002 ABCKO Records julkaisi High Tide and Green Grassin jenkkiversiosta remasteroidun cd:n ja digipackin. Sillä Satisfactionista, Time is on My Sidesta, It's All Over Nowsta ja Heart of Stonesta on tarjolla stereomiksaukset. Albumin brittiversio oli jälleen saatavilla rajoitettuna painoksena julkaistun vinyyliboxin The Rolling Stones 1964-1969 osana. Kyseinen boxi julkaistiin marraskuussa 2010. Big Hits and High Tidesin brittiversio sai samaan aikaan myös digijulkaisunsa. Albumin avattavakantisen vinyyliversion mukana on kirjanen, joka sisältää kuvamateriaalia Stonesista sekä lavalla että studiossa. Vuonna 2011 Universal Music Enterprises julkaisi albumista vielä yhden cd-version Japanissa. Big Hits and Hide Tidesin brittipainoksen uutuksia ovat esimerkiksi Have You Seen Your Mother Baby, Standing in the Shadow?, Paint It Black, Lady Jane sekä 19:th Nervous Breakdown. Yhdysvaltain-painoksesta poiketen se sisältää lisäksi esimerkiksi Willie Dixon-cover Little Red Roosterin.

Tiistain tukeva:Yksi The Wailersin perustajista ja paljon muuta

19. lokakuuta 1944 syntynyt ja 11. syyskuuta 1987 edesmennyt Winston Hubert McIntosh, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Peter Tosh, oli jamaikalainen reggaemuusiko. Yhdessä Bob Marleyn ja Bunny Wailerin kanssa hän oli yksi The Wailers-yhtyeen johtohahmoista vuosien 1963 ja 1976 välillä. Tämän jälkeen Tosh loi menestyksekkään soolouran. Hänet murhattiin kotiin tapahtuneessa hyökkäyksessä. Tosh syntyi Westmorelandissa, Jamaikan läntisimmässä pitäjässä. Vanhempiensa hylkäämä Tosh asui sukulaistensa luona. Tätinsä kuoltua Tosh muutti 15-vuotiaana Jamaikan Kingstonissa sijaitsevaan Trenchtowniin. Tosh oppi soittamaan kitaraa seuraamalla katusoittajan useaan kertaan soittamaa kappaletta. Hän painoi miehen sormiliikkeet mieleensä, poimi kitaran ja soitti kappaleen takaisin opettajalleen. 60-luvun alussa Tosh tapasi Bob Marleyn ja Bunny Wailerin. Hän kävi Joe Higgsin ilmaisilla laulutunneilla. Tämän suunnitelmissa oli kasata uusi yhtye. Marleysta, Toshista ja Wailerista muodostunut trio aloitti laulamisen vuonna 1962. Higgs opetti kolmikkoa vokalisoimaan harmonioissa ja kehittäessään musiikkiaan se esiintyi usein Trenchtownin kaduilla. Vuonna 1964 Tosh kasasi yhtyeen The Wailing Wailers falsettia laulaneen Junior Braithwaiten ja taustalaulusta vastanneiden Beverley Kelson ja Cherry Smithin kanssa. Tosh oli yhtyeen ainoa soittotaitoinen jäsen. The Wailing Wailers saavutti skahitin kappaleellaan Simmering Down ja yhtye levytti useita muita menestyksekkäitä singlejä ennen kuin Braithwaite, Kelso ja Smith jättivät sen loppuvuodesta 1965. Marleyn palattua Yhdysvaltoihin hän oli omaksunut uuden uskonnon ja henkisyyden. Tosh ja Wailer olivat jo tuohon mennessä tulleet rastafareiksi. Yhtye hidasti musiikkiaan rocksteadyksi ja teksteissään se käsitteli poliittisia ja sosiaalisia aiheita uskontonsa kautta. The Wailers sävelsi useita kappaleita yhdysvaltalaissolisti Johnny Nashille ennen ryhtymistään yhteistyöhön tuottaja Lee Perryn kanssa. Yhtye levytti muutamia ensimmäisistä tunnetuista reggaekappaleista, kuten Soul Rebel, Duppy Conqueror ja Small Axe. Yhteistyön voi sanoa synnyttäneen reggaemusiikin ja vuonna 1970 The Wailersin kokoonpanon täydensivät Aston Barrett ja hänen veljensä, rumpali Carlton Barrett. Yhtye solmi sopimuksen Chris Blackwellin ja hänen Island Recordsinsa kanssa. Yhtyeen esikoisalbumi oli vuonna 1972 ilmestynyt Catch a Fire. Sen seuraaja Burnin' julkaistiin seuraavana vuonna. Chris Blackwellin kieltäydyttyä julkaisemasta Toshin sooloalbumia vuonna 1974 hän ja Wailer jättivät The Wailersin. Tosh oli kirjoittanut useita The Wailersin hittikappaleista, kuten Get Up, Stand Up, 400 Years ja No Sympahty. Toshin vuonna 1976 ilmestyneen sooloalbumin Legalize It julkaisijoina olivat CBS Records, Tuff Records ja Island Records. Kahden viimeksi mainitun levy-yhtiön osalta kyseessä oli Toshin viimeinen albumijulkaisu. Hänen seuraava sooloalbuminsa, vuonna 1977 ilmestynyt Equal Rights ilmestyi Rolling Stones Recordsin ja CBS Recordsin julkaisemana. Sen kappaleisiin lukeutuivat Toshin näkemys Get Up, Stand Upista sekä cover kappaleesta Stepping Razor, joka ilmestyi myös elokuvan Rockers soundtrackillä. Toshin taustayhtye Word, Sound and Power säesti häntä kiertueilla seuraavien vuosien ajan ja useat sen muusikoista olivat myös mukana hänen tuonaikaisilla levytyksillään. Vuonna 1978 Rolling Stones Records teki sopimuksen Toshin kanssa. Kyseisen yhtiön kautta julkaistu albumi Bush Doctor esitteli Toshin laajemmalle yleisölle. Mick Jagger ja Keith Richards osallistuivat kyseisen albumin levytykseen ja pitkäsoitolta julkaistu single, The Temptations-cover Don't Look Back oli duetto Jaggerin kanssa. Toshista muodostui eräs tunnetuimmista reggaeartisteista. Toshin seuraavat albumit, vuonna 1979 ilmestynyt Mystic Men ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Wanted Dread and Alive olivat kumpikin Rolling Stones Recordsin julkaisemia. Vuonna 1981 Tosh oli myös mukana Rolling Stonesin kappaleesta Waiting on a Friend työstämässä musiikkivideossa. Vuonna 1983 Toshilta ilmestyi albumi Mama Africa. Tosh vastusti apartheidia esiintymällä sitä vastustavissa konserteissa. Hän toi esiin näkökantaansa esimerkiksi kappaleissa Equal Rights, Fight On sekä Not Gonna Give It Up. Vuonna 1987 Toshin suosio oli jällleen nousussa. Hän vastaanotti parhaan reggae-esityksen Grammyn kyseisenä vuonna ilmestyneestä, järjestyksessään seitsemännestä ja viimeiseksi jääneestä sooloalbumistaan No Nuclear War.  Vuonna 1993 valmistui Toshin elämää, musiikkia ja edesmenoa kronikoinut dokumenttielokuva Stepping Razor- Red X.

Maanantain mainio:Tom Petty & The Heartbreakersin lopullinen läpimurtolevy

Tom Petty & The Heartbreakers:Damn the Torpedoes

20. lokakuuta 1979 ilmestynyt Damn the Torpedoes on Tom Petty & The Heartbreakersin kolmas studioalbumi ja samalla ensimmäinen top teniin noussut yhtyeen pitkäsoitto. Kyseessä oli ensimmäinen kolmesta Backsteeet Recordsin julkaisemasta ja MCA Recordsin jakelemasta yhtyeen albumista. Billboardin albumilistalla Damn the Torpedoes saavutti parhaimmillaan toisen sijan ja ajan myötä albumi on myynyt kolminkertaisesti platinaa. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Damn the Torpedoes saavutti sijan 313. Vuonna 1979 Pettyn jakelijana toiminut ABC Records myytiin MCA:lle. Hän solmi uuden sopimuksen Backsteet Recordsin, joka oli MCA:n alamerkki, kanssa.  Pettyn Jimmy Iovinen kanssa tuottama albumi nauhoitettiin Sound City -studioilla Van Nuysissa ja Cherokee - studioilla Hollywoodissa. Albumin nimi viittaa David Farragutin lausuntooon Damn the Torpedoes, full speeed ahead! Pitkäsoitosta muodostui Tom Petty & The Heartbreakersin lopullinen läpimurtoalbumi. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto nousi kakkossijalle seitsemän viikon ajaksi. Sen pääsyn kärkeen esti ainoastaan Pink Floydin The Wall. Albumilta poimittiin kaksi viidentoista suosituimman joukkoon noussutta singleä; Don't Do Me Like That (10.) ja Refugee (15.).  Damn the Torpedoesista laaditut arvostelut ovat myönteisyydessään noudattaneet albumin saavuttamaa kaupallista menestystä. Digitaalisesti remasteroitu versio Damn the Torpedoesista ilmestyi vuonna 2001. Marraskuussa 2010 olivat vuorossa albumista julkaistu tupladeluxe-cd-versio, tuplavinyyli sekä Blue Ray -versio. Chris Bellman remasteroi kaikki kappaleet originaaleilta analogisilta masternauhoilta Bernie Grundman Mastering -studioilla Hollywoodissa.

Sunnuntain extra:Tuplakokoelma brittiläisen bluesrockin klassikon tuotannosta

Ten Years After:Portfolio

Portfolio on Chrysalis Recordsin vuonna 1988 julkaisema brittibluesin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Ten Years After -yhtyeen tuplakokoelma-albumi, joka edelsi yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyttä ja originaalilla kokoonpanolla työstettyä, uutta tuotantoa sisältänyttä paluulevyä About Time. 20 kappaleesta koostuvan Portfolion iäkkäintä tuotantoa edustaa alun perin elokuussa 1968 ilmestyneellä livelevyllä Undead julkaistu Woodchepper's Ball. Ten Years Afterin vuonna 1967 ilmestyneeltä ja yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta Portfoliolta ei toisin sanoen löydy näytteitä. Ten Years Afterin vuoden 1969 diskografian ensimmäiseltä pitkäsoitolta Stonedhenge mukana on Sladen coverina originaalia tunnetummaksi muodostunut rypistys Hear Me Calling. Kyseisen vuoden jälkimmäisen albumin SHHH osuus on ansaitustikin runsas; onhan kyseessä eräs Ten Years Afterin laadukkaimmista pitkäsoitoista. Siltä tuplalle sisältyvät I Woke Up This Morning, Two Time Mama, Sonny Boy Williamson-cover Good Morning Little Schoolgirl sekä Bad Scene. Niin ikään varsin laadukkaan ja vuonna 1970 ilmestyneen albumin Cricklewood Green valinnat ovat 3000 Blues, svengaava Me and My Baby ja itseoikeutettu singlemenestys Love Like A Man. Myös sinänsä pätevä ja niin ikään vuonna 1970 julkaistu Watt-albumi sivuutetaan kokoelmalla  myös kokonaan. Sitä seuranneen pitkäsoiton Space in Timen valinnat ovat singlehttihittiklassikko I'd Love to Change the World ja perusrutistus Baby Won't You Let Me Rock N' Roll to You. Vuonna 1972 julkaistulta Rock N' Roll Music to the Worldilta Portfoliolle ovat päätyneet nimikappale ja niin ikään varsin rankka Choo Choo Mama. Hobbit, Slow Blues in C ja itseoikeutettu I'm Going Home kuullaan alun perin vuonna 1973 julkaistulta tuplakonserttitaltioinnilta Recorded Live. Myös Ten Years Afterin viimeisen 70-luvulla julkaiseman pitkäsoiton Positive Vibrations osuus on Portfoliolla melkoisen runsas, sisältäähän kokoelma kyseiseltä albumilta nimikappaleen, Little Richard-cover Going Back to Birminghamin, You're Driving Me Crazyn ja i Wanted to Boogien. Portfolio on pätevä tapa tutustua erääseen brittiläisen bluesrockin keskeisimmistä edustajista siitäkin huolimatta, että sillä skipataan kaksi keskeistä yhtyeen albumia ja tyylillisesti pääpaino on ajoittain muualla kuin Ten Years Afterin musiikillisen ydinosaamisen alueella.

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalaiskitaristi

21. lokakuuta 1942 syntynyt Elvin Richard Bishop on yhdysvaltalainen blues- ja rocksolisti, kitaristi, yhtyeenjohtaja ja lauluntekijä. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Paul Butterfield Blues Bandin originaalina jäsenenä vuonna 2015 ja seuraavana vuonna Blues Hall of Fameen sooloartistina. Bishop syntyi Glendalessa, Kaliforniassa ja varttui farmilla lähellä Elliottia, Iowaa. Bishopin perhe muutti Tulsaan, Oklahomaan hänen ollessaan kymmenvuotias. Will Rogers High Schoolissa Bishop voitti stipendin Chicagon yliopistoon, missä hänen pääaineensa oli fysiikka. Vuonna 1963 Bishop tapasi huuliharpisti Paul Butterfieldin Hyde Parkin lähettyvillä. Hänestä tuli Paul Butterfield Blues Bandin jäsen viiden vuoden ajaksi. Alun perin hän oli yhtyeen ainoa kitaristi, mutta Mike Bloomfieldin liityttyä yhtyeeseen tämä otti soolokitaristin roolin Paul Butterfield Blues Bandin kahdella ensimmäisellä, sittemmin klassikoksi kohonneella albumilla. Bloomfieldin jätettyä yhtyeen Bishop palasi Paul Butterfield Blues Bandin soolokitaristiksi yhtyeen kolmannella albumilla The Resurrection of Pigboy Crabshaw, joka oli ottanut nimensä Bishopin lempinimestä. Hän oli vielä mukana Paul Butterfield Blues Bandin neljännellä, vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla. Kyseisessä yhtyeessä vaikuttamisensa aikana Bishop tapasi blueskitaristi Louis Meyersin ja sai hänet vaihtamaan Gibson ES-345 kitaransa Bishopin Telecasteriin. Bishop on pitänyt Gibsonistaan niin paljon, että on soittanut kyseistä kitaraa koko uransa ajan ja kutsuu sitä nimellä punainen koira. Mainitun nimen hän oli saanut The Allman Brothers Bandin roudarilta. Bishop siirtyi soolouralle vuonna 1968 ja osallistui myös Mike Bloomfieldin ja Al Kooperin tupla-albumin The Live Adventures levyttämiseen. Yhtye solmi sopimuksen Bill Grahamin omistaman Fillmore Recordsin kanssa. Kahdeksas kesäkuuta 1969 Bishop otti osaa Grateful Deadin San Franciscon Fillmore Westissä soittamaan konserttiin. Hän aloitti toisen setin pitkällä näkemyksellä Turn on Your Lovelightista ilman Jerry Garciaa ja Pigpen McKernania. Bishop soitti Deadin kanssa myös kappaleet Things I Used to Do ja Who's Lovin' You Tonight. Maaliskuussa 1971 The Allman Brothers Band ja Elvin Bishop heittivät sarjan yhteisiä keikkoja Fillmore Eastissa. Allmanien kanssa Bishop esitti oman sävellyksensä Drunken-Hearted Boy. Hän on levyttänyt esimerkiksi John Lee Hookerin ja zydeco-artisti Clifton Chenierin kanssa. 1970-luvun puolivälissä Bishop  oli mukana levyttämässä paria kappaletta Bo Diddleyn albumille 20:th Anniversary of Rock N' Roll ja paria vuosikymmentä myöhemmin hän teki yhteisen kiertueen B. B. Kingin kanssa. 70-luvun puolivälissä Bishop saavutti hitin albumiorientoituneilla rock FM-radioasemilla kappaleellaan Travelin' Shoes. Unohtumattomimman singlensä Bishop julkaisi silti seuraavana vuonna. Fooled Around and Fell in Love nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja saavutti myös brittilistalla sijan 34. Kappaleen levytykseen osallistuneet solisti Mickey Thomas ja rumpali Donny Baldwin liittyivät kumpikin myöhemmin Jefferson Starshipiin. 60- ja 70-lukujen aikana Bishop levytti Fillmoren lisäksi myös Epic- ja Capricorn- levy-yhtiöille. Vuonna 1984 hän esiintyi Long Beachin Bluesfestivaalilla. Neljä vuotta myöhemmin Bishop solmi sopimuksen Alligator Recordsin kanssa ja levytti Whit Lehnberg & The Carptonesin säestämänä albumin Big Fun. Vuoden 1991 Don't Let the Bossman Get You Down, vuoden 1995 Ace in the Hole, vuoden 1998 The Skin I'm in ja vuonna 2000 ilmestynyt That's My Partner ovat kaikki albumeita, jotka Bishop on levyttänyt chicagolaisen Little Smokey Smothersin kanssa. Kaksikko lyöttäytyi yhteen vielä vuonna 2009 ja levytti yhteisen albumin Little Smokey Smothers & Elvin Bishop:The Blues Buddies. Vuonna 1998 Bishop pääsi Oklahoma Jazz Hall of Fameen. Vuonna 2005 Bishop julkaisi albumin Gettin' My Groove Back, joka oli hänen ensimmäisensä viiden vuoden levytystauon jälkeen. Syyskuussa 2008 Delta Music julkaisi Bishopilta albumin The Blues Roles On. Sen työstämiseen olivat lisäksi osallistuneet esimerkiksi James Cotton, B. B. King, Kim Wilson, Warren Haynes ja Derek Trucks. Vuonna 2010 Bishopilta julkaistiin albumi Red Dog Speaks. Artistin ensimmäinen konserttidvd That's My Thing:Elvin Bishop in Concert nauhoitettiin Kalifornian Redwoodissa 17. joulukuuta 2011. Delta Groove julkaisi kyseisen dvd:n seuraavan vuoden lokakuussa. Toukokuussa 2015 järjestetyissä Blues Awardseissa, joiden järjestysluku oli 36,  Bishop oli ehdolla kuuden palkinnon saajaksi. Niistä hän vastaanotti puolet. Kitaristin tuorein albumi on viime vuonna ilmestynyt Elvin Bishop's Big Fun Trio.

Perjantain pohjat:Pitkäikäisen ja huippusuositun brittiyhtyeen esikoispitkäsoitto

Status Quo:Messages from Status Quo

Syyskuussa 1968 ilmestynyt Picturesque Matchstickable Messages from Status Quo on sittemmin brittiläisen boogierockin instituutioksi muodostuneen Status Quon debyyttipitkäsoitto, joka edusti tyylillisesti vielä psykedeliaan kallistunutta poppia. Sen 12 kappaleen joukossa on useita coverversioita, kuten The Lemon Pipersin Green Tambourine, Tommy Roen Sheila sekä The Bee Geesin Spicks and Specks. Pitkäsoiton singlejulkaisuksi kaavailtiin alun perin kappaletta Gentleman Joe's Sidewalk Cafe, mutta pikkulevyn a-puolena julkaistiin sittenkin Francis Rossin käsialaa ollut Pictures of Matchstick Men. Päätös oli kannattava, sillä brittilistalla tuloksena oli seitsemäs sija. Yhdysvalloissa kyseessä oli Status Quon ainoa merkittävä singlemenestys, sillä se saavutti sijan 12., ja oli Kanadassakin kahdeksantena. Niin ikään Rossin tekemää kakkossingleä Black Veils of Melancholy voi tyylillisesti pitää edeltäjänsä kopiona, eikä se noussut listoille. Kakkossinglen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön urkuri Roy Lynesin kirjoittama To Be Free. Status Quon kolmas single Ice in the Sun oli Marty Wilden ja Ronnie Scottin yhtyeelle kirjoittama ja sen b-puolella julkaistiin kaksikon Francis Rossi ja Richard Parfitt käsialaa ollut When My Mind is Not Live. Se saavutti Britanniassa kahdeksannen sijan ja nousi Kanadassa sijalle 29.  27. syyskuuta 1968 ilmestynyt The Status Quon debyyttipitkäsoitto jäi myös yhtyeen kotimaassa vaille listamerkintää. Yhtye oli aikeissa julkaista siltä neljäntenä singlenä kappaleen Technicolour Dreams b-puolellaan Wilden ja Scottin kirjoittama Paradise Flat. Kyseisestä ideasta kuitenkin luovuttiin ja tammikuun lopussa 1969 julkaistiin kahdesta aivan uudesta kappaleesta koostunut pikkulevy. Sen paraatipuolena oli Rossin ja Parfittin kirjoittama Make Me Stay a Little Longer ja kakkospuolena basisti Alan Lancasterin käsialaa ollut Auntie Nellie. Single saavutti myönteiset arviot ja lisäksi se oli yhtyeen viimeinen julkaisu nimellä The Status Quo.

Torstain terävä:Tyttökoulun ensimmäinen Jackie Chambersin kitaroima albumi

Girlschool:Believe

Communique Recordsin vuonna 2004 julkaisema Believe on brittiläisen heavy/hardrockyhtye Girlschoolin kymmenes studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen uuden soolokitaristin Jackie Chambersin kanssa työstetty pitkäsoitto. Se sisältää 13 kappaletta ja kaksi bonusraitaa, jotka kaikki edustavat yhtyeen omaa tuotantoa. Believen kappaleista pitemmäksi aikaa keikkaohjelmistoon on päätynyt erityisesti Never Say Never. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat Kim McAuliffen upean laulusuorituksen ja Denise Dufortin vakuuttavan rumputyöskentelyn hallitsema New Beginning. Let's Get Hard ei täysin tavoita messageaan, mutta Come On Up on albumin suhteellisen vakuuttava avausraita.  Melodisempaa siipeä edustavalla Secretillä on tarjottavanaan kekseliästä soundimaailmaa ja jopa varsin maltillista riffittelyä ennen soolorevitystään. Crazy tarjoaa Girlschoolin repertuaarissa aluksi suorastaan seesteistä tyyliä ja omaa myös kertosäkeessään tartuntapintaa. Girlschool onnistuu puhaltamaan kaivattavaa henkeä jopa We Love to Rock n' Rollin kaltaiseen klisheiseen raitaan. C'mon sisältää kekseliäitä komppeja ja  jälleen myös kaivattavaa melodisuutta. Tempoa kiristävä ja onnistuneen kitarasoolon sisältävä You Say lukeutuu albumin riemastuttavimpiin esityksiin.  Feel Good edustaa pitkäsoiton todellisia revittelyraitoja ja kitarariffiinsä se lainaa tyylitajuisesti myös Girlschoolin levytys- ja keikkaohjelmistoon lukeutuvaa klassikkoa Race with the Devil, jonka originaalilevytyksestä vastasi tosin Gun-yhtye. Hold on Tight on hienoisesta monotonisuudestaan huolimatta kiinnostava soundillisten ratkaisujensa ansiosta. Yes Means Yes pistää pitkäsoiton loppupuolella ison vaihteen päälle ja We All Have to Choose tarjoaa viisautta varsinaisen perusalbumin päätteeksi. Bonuskappaleista Play Aroundilla on tarjottavanaan roppakaupalla kelpo kitarointia ja Passionissa on myös varsin upea melodia.  Neljä vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen Believe - albumi julkaistiin uudestaan rajoitettuna painoksena, jossa oli mukana materiaalia yhtyeen konserteista ja kiertueilta vuosilta 2004-2005 sisältävä dvd. Believen rajoitettu painos oli Girlschoolin itsensä tuottama ja sitä myytiin yhtyeen kotisivun kautta sekä konserteissa. Girlschoolin ensimmäisenä Jackie Chambersin aikaisena albumina Believe on muiden ansioidensa lisäksi mainitun brittiheavyn klassikon eräänlainen paluulevy.

Keskiviikon klassikko:Erään rockin ydinhahmon esikoisalbumi

Chuck Berry:After School Session

Toukokuussa 1957 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt After School Session on rockin historian ydinryhmäläisiin lukeutuvan Chuck Berryn esikoisalbumi. Kappaleita Roly Poly ja Berry Pickin' lukuun ottamatta albumin kappaleet oli julkaistu aikaisemmin singleformaatissa. Kyseessä on Chess Recordsin diskografian järjestyksessään toinen pitkäsoitto. After School Sessionin originaalin version ensimmäisenä kappaleena julkaistiin Wee Wee Hours, joka ilmestyi Maybelline-singlen b-puolella heinäkuussa 1955. Se saavutti kymmenennen sijan Billboardin R&B-listalla. Syyskuussa samaisena vuonna ilmestyi Thirty Daysin b-puolena julkaistu Together We Will Always Be. Joulukuussa 1955 seurasivat alun perin samalla singlellä julkaistut No Money Down ja Down Bound Train, joista ensiksi mainittu saavutti R&B-listalla kahdeksannen sijan. Vuonna 1974 keskeinen brittiyhtye Humble Pie levytti No Money Downista coverversion samana vuonna ilmestyneelle albumilleen Thunderbox.  Drifting Heart julkaistiin toukokuussa 1956 Roll Over Beethovenin b-puolella. Berryn seuraava single Too Much Monkey Business/Brown Eyed Handsome Man ilmestyi syyskuussa 1956 ja sen kappaleet saavuttivat R&B-listalla neljännen ja viidennen sijan. You Can't Catch Men b-puolena ilmestynyt Havana Moon julkaistiin samaisen vuoden marraskuussa. Viimeinen albumilta ennakkoon julkaistu single oli maaliskuussa 1957 ilmestynyt School Day/Deep Feeling. Pikkulevyn paraatipuoli nousi R&B-listan kärkeen ja sijoittui myös poplistalla kolmanneksi. After School Session -pitkäsoitolla julkaistut kappaleet olivat Berryn viidestä Leonard ja Phil Chessille tekemästä nauhoitussessiosta. Wee Wee Hours nauhoitettiin 21. toukokuuta 1955. Together We'll Always Be taltioitiin syyskuussa 1955 ja Roly Poly, No Money Down, Berry Pickin' ja Down Bound Train 20. joulukuuta samaisena vuonna. 16. huhtikuuta 1956 nauhalle tarttuivat Too Much Monkey Business, Brown Eyed Handsome Man sekä Drifting Heart. Havana Moon nauhoitettiin 29. lokakuuta 1956. Viimeiset nauhoitukset olivat 21. tammikuuta 1957, jolloin Berry äänitti School Dayn sekä instrumentaalikappaleen Deep Feeling.

Tiistain tukeva:Kokoelma erään kaikkien aikojen rytmikitaristin soolotuotannosta

Bob Weir:Weir Here:The Best of Bob Weir

Vuonna 2004 ilmestynyt Weir Here:The Best of Bob Weir on vuonna 2004 ilmestynyt tupla-albumi, joka kronikoi ensisijaisesti Grateful Deadin rytmikitaristina kunnostautuneen Bob Weirin levytyksiä. Grateful Deadin lisäksi kyseinen albumi sisältää näytteitä Weirin muilta yhtyeiltä sekä soolo- ja duoprojekteilta. Birth of the Deadin tavoin Weir Heren toinen levy on studio, ja toinen liveäänityksistä koostuva. Studioalbumi etenee kronologisesti. Se sisältää ensin Weirin varhaista soolotuotantoa, jota seuraa näytteitä Weirin työskentelystä yhtyeissä Kingish, RatDog, Weir & Wasserman (kyseisillä nauhoituksilla duoa täydentää Neil Young) ja Bobby & The Midnites päättyen yhteen biisiin Grateful Deadilta sekä kappaleeseen, jolla Weir vieraili tuolloin tuoreella Del Fuegosista tutun  Dan Zanesin lastenlevyllä.  Weir Heren livealbumi koostuu ensisijaisesti sellaisista Grateful Deadin kappaleista, joilla Weir oli myös leadvokalistina. Mainituista kappaleista viisi on lisäksi ennen julkaisemattomia. Livelevy päättyy yhteen näytteeseen RatDogilta. Kyseessä on Bob Dylan-cover Masters of War, joka on nauhoitettu yhtyeen treeneissä vuonna 2003. Hybrid Recordingsin julkaisema Weir Here on tällä hetkellä loppuunmyyty. Sen kansitaide on Alton Kelleyn ja kansitekstit Grateful Dead-kirjuri Dennis McNallyn käsialaa. Albumin nimi viittaa sekä fokuksen kohdistuvan Weiriin että we're here-muunnoksessaan yleisesti osallistumiseen Grateful Deadin konserttiin. Albumin lehdistötiedotteessa The Independentin Andrew Clarke kuvaa Weiriä epäilemättä rockin historian parhaaksi, jollei essentrisimmäksi rytmikitaristiksi. San Francisco Chroniclen Joel Selvinin mukaan kenenkään suuren luokan rocktähden sooloura ei ole saanut osakseen yhtä vähän huomiota kuin Weirin. Hän mainitsee albumin tuovan Weirin pitkäaikaisen soolouran loistokkuutta jossakin määrin esiin. Vaikka Weirin sooloura ei ole tuottanut miljoonamenestyksiä, hän on työstänyt sen aikana muutamia todellisia huippuhetkiä ja runsaasti laadukasta musiikkia.

Maanantain mainio:Kuopion hardrockylpeys akustisissa tunnelmissa

Block Buster heitti kahden kuukauden aikana toisen akustisen keikkansa kotikaupungissaan ja tällä kertaa sen estradina oli  Ottopoika-ravintolan miellyttävän iso stage. Setissä kuultiin lainakappaleita  hieman omaa tuotantoa runsaammin. Keikka käynnistyi vakuuttavasti  jälkimmäiseen kategoriaan lukeutuvalla Back from the Shadowsilla. Oasikselta versioitiin tällä kertaa Supersonic Live Foreverin sijaan ja coverkohteisiin oli päätynyt myös Arctic Monkeysia Why'd You Only Call Me When You're High -biisin myötä. Omaa takuuvarmaa Ain't on the Chainia seurasi todellista klassikko-osastoa Creedence Clearwater Revivalin Green Riverin ja melodista grungea Stone Temple Pilotsin Interstate Lovesongin versioiden ansiosta. Omasta tuoreemmasta tuotannostaan Block Buster esitti akustiset näkemykset kevyempää musiikillista ilmaisua edustavasta Losing Gravitysta ja varsin lupaavasta, myös hittipotentiaalia omaavasta Out in the Citysta. Niiden välissä kuultiin ehkäpä coverosaston huippuhetki, intensiivisen tiivistunnelmainen ja Elias Salon  akustista kitarataiturointia sisältänyt näkemys Black Sabbathin Paranoid-albumin parhaimmistoon lukeutuvasta kappaleesta Planet Caravan. Ennen kuulematonta covertuotantoa tarjosi Roky Ericksonin If You Have Ghosts, jonka version innoittajana oli tosin Ghostin If You Have Ghost -ep:llään kappaleesta julkaisema näkemys. Omasta tuotannosta Sweet Mary Janesta muodostui tällä kertaa liki pitäen Aarni Metsäpellon soolonumero ja lyhyttä intensiivistä rockjamia seurasi voimakkaasti sovitettu ja varsin onnistunut näkemys Caught in the Crossfiresta. Varsinaisen setin päätti The Eaglesin debyyttihitti Take It Easyn hyväntuulinen versio ja encoreksi säästettiin erinomainen näkemys Alice in Chainsin No Excuses-klassikosta. Kuopion hardrockylpeydellä oli kokonaisuudessaan tarjottavanaan onnistunut ja kappalevalinnoiltaan varsin kiinnostava akustisvoittoinen setti.

Block Buster Ottopojassa 13. lokakuuta 2018.

Sunnuntain extra:Pelle Miljoona Unitedia sekä akustisesti että sähköisesti

Pelle Miljoona Unitedin nykyinen, Puka Oinosen kitaroima kokoonpano soitti Pieksämäen Kulttuurikeskus Poleenissa onnistuneen, kahdesta setistä koostuneen konsertin. Sen akustisvoittoinen osuus, jossa Pelle vaikutti vokalisointinsa lisäksi rytmikitaristina ja huuliharpistina, käynnistyi kylmiä väreitä nostattaen Elokuun yöt-biisillä. Tumppi Varosen harvinaisempaa pikkuhelmeä Avain setissä seurasivat akustisempaan ympäristöön suorastaan erinomaisesti soveltuneet Pikkupoika ja pikitie ja Kuka sä oot. Tumpin Beatles-henkinen Oikea ilme oli mainio välipala Pellen Rakkauden karavaanin ja erityisesti Puerto Monttin lukeutuessa lähes akustisen osuuden parhaimmistoon. Tumpin vokalisoima, versiossaan jopa hienoisia progesävyjä sisältänyt Partisaanivalssi oli setin yllätysveto ja akustinen osuus päättyi onnistuneesti  Suhoi Suhoin versioon. Sähköinen setti alkoi todella iskevästi Musta kulta-biisin versiolla, joka edusti samalla kyseisen osuuden tuoreinta tuotantoa. Muilta osin kappalevalinoiltaan oli nimittäin tarjolla ammattitaitoisesti esitetty ja takuuvarma klassikkokattaus. Onnistuneesti versioidut Lanka palaa ja Juokse villi lapsi saivat seurakseen suorastaan erinomaiset näkemykset klassikkokappaleista Nuoret sankarit, Pelko ja viha sekä Ei mulla elämää varten oo kaavaa. Pelko ja viha- albumin nimikappaletta lukuun ottamatta ne edustivat setissä lisäksi hieman harvemmin soitettuja helmiä. Kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvan Gabrielin versiota seurasi lisää reggaeta Problemsin Maanantaina-hitin myötä. Seuraavaksi tarjolla oli Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma -albumin biisiaarteistoa Älä äiti itke ja Olen kaunis-versiointien muodossa. Varsinaisen setin päättänyttä itseoikeutettua kyseisen pitkäsoiton nimikappaletta edelsi Tumpin vokalisoima Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen Viimeinen syksy-albumin b-puolen käynnistävä jättihitti ja encoreissa kuultiin tiukkana näkemyksenä samaisen yhtyeen legendaarinen singlebiisi Mulla menee lujaa. Itseoikeutettuna päätöksenä oli myös Moottoritien päättävä balladikaunokki Hyvää yötä maailma. Todennetun perusteella Unitedin nykyinen kokoonpano on mainiossa kuosissa. Valitettavaa ainoastaan, että yleisöä oli paikalla niukasti, mutta se oli sitäkin valveutuneempaa.

Pelle Miljoona United Pieksämäen Poleenissa 12. lokakuuta 2018.

Lauantain pitkä:Folkrockduon suosituin albumi

Simon and Garfunkel:Bridge over Troubled Water

26. tammikuuta 1970 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bridge over Troubled Water on folkrockduo Simon and Garfunkelin viimeinen albumi. Kun kaksikko oli julkaissut elokuvan The Graduate soundtrackin, Art Garfunkel näytteli elokuvassa Catch-22 ja Paul Simon kirjoitti tulevan albumin kappaleet lukuun ottamatta Felicen ja Bountleaux Bryantin käsialaa ollutta raitaa Bye Bye Love, jonka originaalin hittiversion levytyksestä oli vastannut The Everly Brothers. Tuottaja Roy Haleen avustuksella Bridge over Troubled Water jatkoi duon tuotannossa sitä edeltäneen albumin Bookends viitoittamalla linjalla. Jossakin määrin se hylkäsi kaksikon musiikilliset juuret hyödyntäessään suurta joukkoa erilaisia musiikillisia tyylisuuntia, kuten rockia, r&b:tä, gospelia, jazzia, maailmanmusiikkia ja poppia. Bridge over Troubled Wateria on kuvattu Simonin ja Garfunkelin albumeista kunnianhimoisimmaksi. Kyseisestä pitkäsoitosta on ilmestynyt useita uusintajulkaisuja. Kahdeksas maaliskuuta 2011 Columbia Records julkaisi albumista 40-vuotisjuhlapainoksen, johon sisältyy kaksi dvd:tä. Niiden antiin lukeutuu vuoden 1969 poliittinen tv-speciaali Songs of America, dokumentti The Harmony Game, kansitekstit ja kirja. Varhaisemmilla Bridge over Troubled Waterin uusintapainoksilla on julkaistu bonuskappaleita. Esimerkiksi vuonna 2001 ilmestyneessä versiossa ovat mukana demoversiot albumin nimikappaleesta ja varsinaiselta albumilta löytymätömästä raidasta Feuilles-O. Huomattavasta menestyksestä huolimatta Simonin ja Garfunkelin tiet erosivat myöhemmin vuoden 1970 aikana. Garfunkel työskenteli ensiksi elokuvien ja Paul Simon intensiivisesti musiikin parissa. Kumpikin duon jäsen julkaisi sooloalbumeita. Bridge Over Troubled Water -pitkäsoitto nousi listakärkeen yli kymmenessä maassa ja voiti kaksi Grammya. Albumin nimikappaleesta kaksikko vastaanotti neljä palkintoa lisää. Nimiraita ja The Boxer ovat Simonin ja Garfunkelin kaksi arvostetuinta ja parhaiten menestynyttä kappaletta. Ne kumpikin pääsivät Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. The Boxerin Simon oli kirjoittanut osittain jo vuonna 1968 ja kappale oli julkaistu singlenä seuraavan vuoden maaliskuussa. Rockvaikutteisempaa tyyliä albumilla edustavia raitoja ovat Keep the Customer Satisfied ja Baby Driver, joista ensin mainittu julkaistiin myös singleformaatissa nimikappaleen b-puolella. El Condor Pasa on perulaista alkuperää ja albumin ehdottomiin huippuhetkiin lukeutuu The Only Living Boy in New York, jota on verrattu useisiin Elton Johnin kappaleisiin, erityisesti Rocket Maniin.  Itse Bridge over Troubled Water - pitkäsoittoa on myyty 25 miljoonaa kappaletta ja se saavutti sijan 51. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Albumin työstämisestä kertova dokumentti The Harmony Game valmistui vuonna 2001. Duon jäsenten lisäksi siinä pääsevät ääneen useat muut kyseisen albumin työstämisessä mukana olleet.

Perjantain pohjat:Kaikkien aikojen suosituin duo

Daryl Hall ja John Oates, joihin viitataan usein nimellä Hall & Oates on yhdysvaltalainen duo, jossa työnjako toimii siten, että Hall on yleensä leadvokalistina Oatesin huolehtiessa kitaroinnista ja taustavokalisoinnista. Kaksikko säveltää suurimman osan esittämistään kappaleista itse; joko yhdessä tai erikseen. Yhtyeen suosio oli suurimmillaan 70-luvun lopulta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin ja sen levytyksissä keskeisimmiksi muodostuivat vaikutteet rockista ja rhythm and bluesista. 40 miljoonan myydyn levynsä ansiosta Hall & Oates on kaikkien aikojen suosituin duo. Se on saavuttanut kuusi Billboardin listakärkeen noussutta singleä:Rich Girl, Kiss on My List, Private Eyes, I Can't Go for That (No Can Do), Maneater sekä Out of Touch. 40 suosituimman joukkoon Hallin ja Oatesin tuotannosta on noussut useita muita singlejä. Kaiken kaikkiaan kaksikolla on plakkarissaan 34 hittiä Billboardin listalla. Lisäksi Hall & Oatesilla on  hallussaan seitsemän platinaa ja kuusi kultaa myynyttä albumia. Billboard on nimennyt kaksikon kaikkien aikojen suosituimmaksi rockduoksi. Hall & Oates on toisin sanoen ohittanut suosiossa Simonin ja Garfunkelin ja The Everly Brothersin. Duon suosio on ollut kohtuullisen hyvä myös Britanniassa. Siellä yhtyeellä on kaksi top teniin noussutta albumia, 117 listaviikkoa 75 suosituimman albumin listalla ja 84 listaviikkoa 75 suosituimman singlen listalla. Vuonna 2003 Hall ja Oates pääsivät laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Billboard listasi kaksikon sijalle 15. sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla sekä kaikkien aikojen parhaaksi duoksi. Rock and Roll Hall of Fameen kaksikko pääsi huhtikuussa 2014. Toinen syyskuuta 2016 he saivat tähtensä Hollywood Walk of Fameen.

Torstain terävä:Haastattelussa Daggerplay

Helsingissä vuonna 2011 perustettu rockyhtye Daggerplay, jonka muodostavat solisti/kitaristi Pekko Mantzin, kitaristi  Tommi Luostarinen, basisti Ville Ahonen ja rumpali Sirpa Immonen, on julkaissut toisen pitkäsoittonsa Subterranean Reality. Pekko vastasi haastattelukysymyksiin yhtyeensä ja uutuuslevyn tiimoilta.

Lyhyt katsaus siihen, mitä kaikkea Daggerplaylle on ehtinyt tapahtua viiden vuoden aikana esikoisalbumi Urban Campfire Songsin julkaisun jälkeen?

Pekko : "Kun Campfire-levy oli tehty, niin tovi soiteltiin sen levyn kappaleita keikoilla ja samalla rustailtiin uusia viisuja ja soitettiin keikkoja niin paljon kun saatiin. Ihan samaa hommaa, kun nytkin tehhään. Lauluja kerty sitten vähän enemmän ja osaa ei lähetty koskaan viemään pidemmälle. Aika nopeesti sen huomaa, mitä kipaletta viittii lähteä tekemään loppuun."

Kuinka kakkoslevy Subterranean Realityn 14 kappaletta valikoituivat?

Pekko : "Kaikki meiän mielestä hyvin loppuun viedyt biisit pistettiin kasaan äänityksiä varten. Yks äänitetty jäi yli levyltä. Ihan kelpo ralli, mutta sille ei löydetty paikkaa nyt."

Kuinka päädyitte julkaisemaan uutukaisen myös vinyylinä?

Pekko : "Vinyyylilevy on siisti kokonaisuus kansineen ja sisäpusseineen, joten pitkälti siks.  Ei cd-levyssäkään mitää vikaa oo tosin. Ite kuuntelen lähes pelkästään cd-levyjä kotosalla."

Lähitarkasteluun uuden levyn kappaleet Ghosts, Killburn Highroad, One Mile Town ja Cruel Wind?

Pekko : "Ghostsin kertsin melodia tuli päähän jostain kaukaisuudesta, sellasesta viisusta, jonka kirjotin joskus seitsemäntoista vuoden ikäsenä.

En tiiä miks se ilmesty taas, mutta hyvä kun tuli. Se oli eri nimellä vielä siinäkin vaiheessa, kun Daggerplayn kanssa alettiin soittaa keikoilla sitä. 

Sit se muotoutu oikein hyväks versioks. Kaunis ja positiivinen kappale. 

Kilburn Highroad muistaakseni synty työmatkalla kävellessä ja lauloin sen puhelimeen ainakin osittain. 

Lontoo-aiheista lyriikkaa siinä. Fiktiota ja faktaa samassa. 

Kysyin Damian Cullenin mukaan laulamaan sitä ja samalla hän rustas pari säkeistöä siihen. 

Irkkumeininkiä viimesen päälle. 

One Mile Town on sekorokkibiisi. Hyvin melodinen sellanen. 

Teini-iän juttuja pienestä kaupungista lyriikan puolelta. 

Clash-meininkiä siinä on mukana ja jotenki itelleni tulee säkeen katkokitaroista mieleen Thin Lizzy-tyylinen riffittely. Reggae-osa on miun mielstä siisti kans. 

Cruel Wind Blowingin melodia perustuu vuosia sitten kirjotettuun biisiin. Noita tulee kaukaisuudesta päähän sillon tällöin. 

Löytyy viittaus Juicen Viidestoista Yö-biisin tekstin lauseeseen tästä laulusta. Juice Leskiselle kumarrus. 

Pistettiin länkkärileffan fiilistä mukaan kitaroilla. Mielenterveysjuttujahan tässä on sanoissa. 

Idis synty joskus muuutama vuos sitten loppusyksyllä Brahenkadulla kävellessäni paskoissa fiiliksissä. 

Alkuperäinen teksti oli paljon enemmän "haudan takaa" sarjaa. Harmitti tuolloin vähän enemmänkin. Tässä versiossa parempi ilmasu ja fiilis. Välillä pimeässä, mutta ei toivottomasti enää."

Jokin hauska anekdootti levyn äänityksistä?

Pekko : "Ai joku tapahtuma tai tilanne? Ei siellä tapahtunu sellasta. Tosi lepposat sessiot muuten. Ei siellä mitään humoristista tapahtunu kyllä. "

Jos pitäisi nimetä Daggerplayn tekstien keskeisimmät teemat, mitkä ne olisivat?

Pekko : "Mielenterveys, elämä, toivo, usko, huominen, tää päivä, vitutus, positiivisuus, maailman tilanne, Suomen tilanne, huonot valinnat, hyvät päätökset ja niiden onnistuminen sekä niiden kariutuminen ja luovuttamattomuus."

Nimeä viidestä kymmeneen yhtyettä/artistia, jotka ovat olleet Daggerplayn musiikille jonkinlaisena referenssinä uutta albumia työstettäessä?

Pekko :" Ei pysty.  Omasta puolestani vois viis musatyyliä valita, jotka muiden tyylien ohella vaikutti. Ne on vanha punkrock, alkuperäinen rock´n´roll, voimapop, americana ja folk-musa".

Määrittele tyypillinen Daggerplayn musiikin diggari?

Pekko :" Ei sellasta oo. Me ei olla yhteen genreen mahtuva bändi , joten ei myöskään varmasti tyypillistä diggariakaan oo missään maailman kolkassa. Sekalaista sakkia siinä missä mekin."

Yhtyeenne tulevaisuudensuunnitelmat keikkailun ja muun osalta?

Pekko : "Toivon mukaan löytää uusia tuttavuuksia, kuulijoita ja soittaa keikkoja".

Mikä olisi sellainen yhtye, jota haluaisitte ehdottomasti lämpätä ja keikka olisi lisäksi mahdollisuuksien rajoissa?

Pekko : "Tommi tuumas tähän, että Michael Monroe ois jees. Ja oishan se todellakin. Bob Waynen lämppäriks ollaan menossa yhelle keikalle ja se on miun mielestä siistii. Kovan sortin outlaw-countrymies. Ite soittasin kenen vaan lämppärinä, jonka yleisö meitä jaksas kuunnella. Kusipäitten kanssa en haluis tehhä yhtään mitään, oli sitten vaikka bändi tai artisti, jonka musasta tykkään. "

Keskiviikon klassikko:Eräs keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen parhaista

Steve Miller Band:Book of Dreams

Todella pitkän musiikillisen uran luonut Steve Miller aloitti Chicago bluesin edustajana ja soitti esimerkiksi Muddy Watersin, Howlin Wolfin ja Buddy Guyn kanssa. Suurimpaan menestykseensä hän ylsi 70-luvun puolivälistä eteenpäin julkaisemillaan, rockia ja poppia onnistuneesti yhdistäneillä pitkäsoitoillaan. Yhdessä Book of Dreamsiä edeltäneen albumin Fly Like an Eagle kanssa kyseinen levyparivaljakko edustaa kyseistä tyylisuuntaa parhaimmillaan. Miller vastasi itse kummankin pitkäsoiton tuotannosta ja niitä äänitettiin osittain jopa samaan aikaan. Fly Like an Eagle julkaistiin toukokuussa 1976 ja Book of Dreams tarkalleen vuotta myöhemmin. Fly Like an Eagle nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja siltä poimittiin kolme top 20:een noussutta singleä, näiden joukossa listaykköseksi kohonnut Rock N' Me. Book of Dreams menestyi vielä hieman edeltäjäänsä paremmin ja saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan toisen sijan. Kyseiset albumit merkitsivät Millerin tuotannon kaupallista huipentumaa. Monipuolisuudessaan Book of Dreams oli enemmän kuin osiensa summa. Suuri osa albumin kappaleista oli tullut yleisölle tutuksi yksittäisinä classic rock-asemilla soineina kappaleina. Book of Dreams sisältää vaikutteita etenkin bluesrockista ja progressiivisesta rockista. Minuutinmittaista introa Threshold albumilla seuraa hittisiivu Jet Airliner. Paul Pena sävelsi kyseisen kappaleen vuonna 1973, mutta koska hänellä oli tuolloin hankaluuksia levy-yhtiönsä kanssa, kappale jäi vaille julkaisua. Yhtyetoveri esitteli Jet Airlinerin Millerille ja hän kehitti kappaletta muokkaamalla siihen riffiä, jota Cream oli hyödyntänyt versiossaan Robert Johnsonin kappaleesta Crossroads. Lyhyttä introa ennen varsinaista kappaletta Miller oli hyödyntänyt jo Fly Like an Eaglella ja käytti samaa metodia Book of Dreamsillä myös kappaleissa Electro Lux Imbroglio ja Sacrifice. Progressiivista tyyliä albumilla edustavat erityisesti raidat Winter Time ja Wish Upon a Star, joissa koskentinsoittimet ovat voimakkaasti esillä. Winter Time sisältää myös pelkistettyjä akustisia osuuksia ja huuliharppua, josta vastaa Norton Buffalo. Kappaleesta kehittyy lopulta soolokitaran dominoima mainio groove. Kitaristi Lonnie Turnerin ja basisti Gregg Douglasin käsialaa oleva Jungle Love on Book of Dreamsin puhtain popkappale. Reggaeta edustava rytmi ja raskas kitarointi täydentävät upeasti Millerin melodista vokalisointia. Toinen varsin onnistunut popkappale albumilla on 70-luvun laulunkirjoituksen formulaa erinomaisesti hyödyntävä True Fine Love. Swingtown rakentuu rumpali Gary Mallaberin shuffle-beatin ympärille. Kappaleessa rumpuja ja bassoa seuraa ensin rytmikitara, sitten piano, kakkoskitara ja lopulta laulu. Kitaristi David Dennyn kirjoittama The Stake edustaa Book of Dreamsin kappaleista kaikkein selkeimmin puhdasta bluesia. Huuliharpun ja soolokitaransa vastapainoksi kappaleen lauluefekteissä on 70-luvun henkeä.Steve Miller Band työsti San Franciscon CBS-studioilla kaksi upeaa albumia; Fly Like an Eaglen ja Book of Dreamsin.

Tiistain tukeva:Fab Fourin toinen soundtrackalbumi

The Beatles:Help!

Kuudes elokuuta 1965 ilmestynyt ja George Martinin tuottama Help! on Beatlesin kuudes studioalbumi ja samalla brittipainoksensa ykköspuolen seitsemän kappaleen osalta soundtrack Beatlesin toiseen ja samannimiseen elokuvaan. Helpin! b-puolella kuullaan seitsemän elokuvassa kuulematonta kappaletta, niiden joukossa kaikkien aikojen eniten versioitu, eli Yesterday. Helpin! Yhdysvaltain-painos oli albumin todellinen soundtracklevy, sillä brittipainoksen kanssa identtisen a-puolensa lisäksi levy sisälsi b-puolellaan elokuvassa kuultua instrumentaalimusiikkia. Yhdysvalloissa Helpin brittiversion b-puolen kappaleista kaksi pääsi mukaan Rubber Soulin jenkkiversiolle, kaksi julkaistiin yhtyeen seuraavana singlenä ja myöhemmin kokoelmalla Yesterday and Today ja kaksi oli saanut julkaisunsa jo aikaisemmin albumilla Beatles VI. Vuonna 2012 Help! saavutti sijan 331. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Syyskuuhun 2013 mennessä albumi oli myynyt platinalevyksi. Albumin kappaleista Paul McCartneyn kitaralle ja jousikvartetille sovittama Yesterday levytettiin täysin ilman muita yhtyeen jäseniä. John Lennonin You've Got to Hide Your Love Awayssä hyödynnettiin huiluja ja kappaleessa kuuluu erityisesti Bob Dylanin vaikutus. McCartneyn I've Just Seen a Facessä kuultiin countryvaikutteita. Singlenä julkaistu Ticket to Ride oli Lennonin mukaan sovituksensa osalta raskainta, mitä yhtye oli siihen mennessä saanut aikaan. Myös McCartney piti kappaleen sovitusta radikaalina. George Harrisonin käsialaa olleet I Need You ja You Like Me Too Much olivat hänen ensimmäiset Beatlesin albumille päätyneet sävellyksensä sitten With the Beatlesillä julkaistun Don't Bother Men. Albumilla oli kaksi coveria ja muutamia Beatlesin varhaisemmasta poptaustasta muistuttavia kappaleita, mutta silti Help! merkitsi hyppäystä eteenpäin. Lennon ja McCartney soittivat koskettimia aikaisempaa runsaammin, samoin albumilla kuultiin Lennonin akustista Rickenbackeria. Tyyli sijoittaa elokuvassa kuullut kappaleet albumin a-puolelle ja muuta materiaalia b-puolelle noudatti Beatlesin ensimmäisellä soundtrackalbumilla Hard Day's Nightilla noudatettua käytäntöä. Myöhemmin Lennon on maininnut Helpin nimikappaleen olleen todellinen hätähuuto. Alun perin se oli hidastempoisempi ja pianovoittoinen, mutta muuttui kaupallisten paineiden edessä nopeaksi popkappaleeksi. Help! on Beatlesin pitkäsoitoista viimeinen covertuotantoa sisältävä albumi ennen yhtyeen joutsenlauluksi jäänyttä pitkäsoittoa Let It Be. Coverit Larry Williamsin Dizzy Miss Lizzysta ja Bad Boysta äänitettiin Williamsin syntymäpäivänä kymmenes toukokuuta 1965 Yhdysvaltain-markkinoita varten. Niistä ensin mainittu päätyi lopulta myös Helpille. Molemmat ovat mukana kesäkuussa 1965 Yhdysvalloissa julkaistulla albumilla Beatles VI. Bad Boy ilmestyi Britanniassa vasta kokoelma-albumilla A Collection of Beatles Oldies ja oli kyseisen pitkäsoiton ainoa coverkappale. Albumin hylättyihin kappaleisiin lukeutuivat If You Got Trouble, sittemmin P J Probyn levyttämä That Means A Lot, ja Ticket to Ride-singlen b-puolella julkaistu Yes It Is. Wait äänitettiin kesäkuussa 1965 Helpiä! varten, mutta joidenkin päälleikkäisäänitysten jälkeen kappale julkaistiin vasta Rubber Soulilla. Helpistä on julkaistu neljä erilaista cd-versiota. Ensimmäinen albumin brittipainos ilmestyi huhtikuussa 1987. George Martin oli tehnyt siihen digitaalisen remiksauksen edellisenä vuonna ja erityisen merkittäväksi muodostui Larry Williams-cover Dizzy Miss Lizzyssa kuultu kaiku. Yhdeksäs syyskuuta 2009 albumista julkaistiin remasteroitu cd-versio. Originaali vuoden 1965 stereomiksaus pääsi bonukseksi The Beatles in Mono-boxin mono-cd:lle. Vuoden 1965 stereomiksaus julkaistiin uudelleen Help-cd:llä, joka pääsi mukaan vuonna 2014 julkaistulle Japan Boxille.