Sunnuntain extra:Eräs The Clashin London Callingin kirkkaimmista helmistä

Lost in the Supermarket on Joe Strummerin ja Mick Jonesin kirjoittama ja The Clashin 14. joulukuuta 1979 ilmestyneellä tupla-albumilla London Calling julkaistu kappale. Tavanomaisesta poiketen mainittu biisi on Mick Jonesin leadvokalisoima. Tavaratalo, johon kappaleessa viitataan, on 471-473 Kings Roadilla sijaitseva International. Lost in the Supermarketin kirjoittamisen aikaan Strummer asui 31 Whistler Walkissa tyttöystävänsä Gaby Salterin, kahden nuoremman veljensä ja äitinsä kanssa. Tyylillisesti Lost in the Supermarket sisältää elementtejä post-punkista, popista, R&B:stä ja soulista. Kappaleen lyriikat kertovat enenevässä määrin kaupallistuvan maailman ja rehottavan kulutusmyönteisyyden kanssa kamppaleivasta henkilöstä. Lost in the Supermarket alkaa Strummerin muistoilla vanhempiensa Warlinghamin alakaupungissa sijainneesta kodista ja suojasta, jonka yli hän ei kyennyt näkemään. Kertoja vaikeroi itseään ympäröivän maailman epätodellisuutta. Kappale puhuu alakaupungin vieraantuneisuuden aiheuttamasta tunnottomuudesta ja pettymyksen tunteista, jotka kulkevat nuoruuden läpi modernissa yhteiskunnassa. Vuonna 2004 ilmestyneen London Callingin 25-vuotisjuhlapainoksen mukana julkaistulla dvd:llä London Calling. The Last Testament Strummer kertoo kirjoittaneensa Lost in the Supermarketin lyriikat kuvitellessaan Mick Jonesin asuvan kellarissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Kappaleen nauhoituksissa Topper Headon soitti tom- tom-rumpua virvelirummun sijaan. Valintaan vaikutti hänen Lost in the Supermarketin nauhoitusta edeltävänä iltana todentamansa Taj Mahallin konsertti, jossa rumpali soitti niin ikään tom -tom- rumpua.

Lauantain pitkä:Erään kaikkien aikojen blueskitaristin biografia

Alan Paul & Andy Aledort:Stevie Ray Vaughanin tarina (Aviador)

Alan Paulin ja Andy Aledortin Stevie Ray Vaughanin tarina ei ole lajissaan ensimmäinen, mutta mitä todennäköisimmin ainakin kattavin aiheestaan kirjoitettu teos. Dallasissa kolmas lokakuuta 1954 syntynyt ja varttunut Stevie Ray aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana ensiksi reilut kolme vuotta vanhemman isoveljensä Jimmien innoittamana. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli 1960-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut The Chantones. Helmikuussa 1970 Vaughan liittyi lineupissaan myös puhallinsektion sisältäneeseen yhdeksänhenkiseen yhtyeeseen Liberation. Maaliskuussa 1973 Vaughan liittyi Marc Bennon yhtyeeseen The Nightcrawlersiin, jonka solistina vaikutti Doyle Bramhall. Vuonna 1975 hänen yhtyeekseen vaihtui Paul Ray and the Cobras, jossa vaikuttivat lisäksi kitaristi Denny Freeman ja saksofonisti Joe Sublett. Tässä vaiheessa Vaughan oli kehittynyt jo siinä määrin taitavaksi blueskitaristiksi, että hän pääsi jammailemaan useiden keskeisten esikuviensa, kuten Buddy Guyn, Jimmy Rodgersin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa. Erityisen merkittäväksi muodostui jamittelu Albert Kingin kanssa. Suurin osa vuodesta 1977 Vaughanilla kului keikkailuun Cobrasin riveissä. Mainitun vuoden syyskuussa Vaughan perusti kuitenkin selkeämmin valtavirran tyyliä edustaneen yhtyeen Triple Threat Revue, johon kuuluivat lisäksi solisti Lou Ann Barton, basisti WC Clark sekä rumpali Fredde "Pharaoh" Walden. Toukokuussa 1978 Clark siirtyi perustamaan omaa yhtyettään ja Vaughan nimesi jäljelle jääneen yhtyeen Double Troubleksi Otis Rushin samannimisen klassikkokappaleen mukaan. Yhtyeestä kehittyi eräs Austinin musiikkiskenen suosituimmista ja David Bowie kiinnostui Stevie Rayn soitosta todennettuaan hänen ja Double Troublen konsertin Montreuxin festivaaleilla heinäkuussa 1982. Stevie Ray päätyi soittamaan Bowien huhtikuussa 1983 ilmestyneen suurmenestysalbumin Let’s Dance lähes kaikki kitaraosuudet. Hän halusi kuitenkin keskittyä omaan uraansa ja kieltäytyi lopulta pestistä Bowien kiertuekitaristina. Stevie Ray Vauhan ja Double Trouble solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi, kesäkuussa 1983 ilmestynyt Texas Flood sisälsi useita sen diskografian keskeisiä kappaleita, kuten Love Struck Baby, Pride and Joy, nimikappale sekä Dirty Pool. Stevie Ray Vaughan ja Double Trouble teki yllättäen kiertueen The Moody Bluesin kanssa. Toukokuussa 1984 ilmestynyt kakkosalbumi Couldn’t Stand the Weather sisälsi melko runsaasti covertuotantoa, kuten esimerkiksi näkemyksen The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo Chile (Slight Returnista) Vaughanin oman tuotannon klassikoihin albumilla sisältyy etenkin sen erinomainen avauskappale, instrumentaali Scuttle Buttin’. Couldn’t Stand the Weatherin jälkeen SRV ja Double Trouble soittivat Huey Lewis and the Newsin lämmittelijänä. Svengaavaa Amerikan rockia edustaneen yhtyeen kolmannesta albumista Sports oli muodostunut suuri menestys ja Huey Lewis oli Vaughanin diggari; hän oli jopa lähettänyt tälle erään ensimmäisistä kitaristin vastaanottamista ihailijakirjeistä. Vuonna 1985 ilmestynyt kolmas albumi Soul to Soul ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta myös sille sisältyi avausraita Say What!:in ja sielukkaan päätöskappaleen Life Without You kaltaisia kultakimpaleita. Vuoden 1986 keikkoihin ehdittäessä päihteet olivat ehtineet ottaa Stevie Raystä yliotteen. Samaisena vuonna ilmestyneellä tuplakonserttitaltioinnilla Live Alive Stevie Ray ja Double Trouble eivät olleetkaan parhaimmillaan. Puhdistautuminen onnistui kuitenkin onneksi ja paluukeikkojensa aikaan maestro oli kovemmassa vedossa kuin koskaan. Kesäkuussa 1989 ilmestyi upea neljäs albumi In Step, jonka hittien Crossfire ja Tightrope lyriikoissa Stevie Ray käsitteli selätettyjä ongelmiaan. Vuoden 1989 aikana Stevie Ray ja Double Trouble keikkaili muun muassa Jeff Beckin kanssa. Seuraavana vuonna veljekset Stevie Ray ja Jimmie Vaughan levyttivät viimein yhdessä ja tuloksena oli albumi Family Style Hard to Ben, Tick Tockin ja Telephone Songin kaltaisine kiistattomine onnistumisineen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi Stevie Ray Vaughanin levyttämistä parhaiten sijoittuen top teniin. Stevie Ray menehtyi traagisesti helikopteriturmassa 27. elokuuta 1990 soitettuaan sitä ennen Eric Claptonin kiertävän seurueen, eli lisäksi Buddy Guyn, Robert Crayn ja veljensä Jimmien kanssa Alpine Valley Music Theatressa. Postuumi albumi, vuonna 1991 ilmestynyt The Sky is Crying on sekin varsin onnistunut sisältäen mm. onnistuneet coverit Hendrixin Little Wingistä ja Lonnie Mackin Whamista. Albumin nimikappale edustaa Elmore Jamesin tuotantoa ja tunteikas päätöskappale Life by the Drop on Doyle Bramhallin ja Barbara Loganin tuotantoa. Stevie Ray Vaughan on eräs kaikkien aikojen blueskitaristeita ja Paulin sekä Aledortin kirja ansiokas ja seikkaperäinen teos. Esimerkiksi soittoteknisten seikkojensa kuvauksessa kenties hienoisesti turhan seikkaperäinen.

 

Perjantain pohjat:John Lennonin käsialaa oleva kappale Revolverilla

 And Your Bird Can Sing on The Beatlesin levyttämä ja ensisijaisesti John Lennonin käsialaa oleva; joskin Lennonin ja McCartneyn nimiin laitettu kappale, joka ilmestyi Britanniassa Fab Fourin albumilla Revolver, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa sitä vastoin pitkäsoitolla The Beatles Yesterday and Today. George Harrison ja Paul McCartney soittavat And Your Bird Can Singissä pidennetyn kahden kitaran harmonian. Mainitunlaista kahden kitaran harmoniaa tultiin myöhemmin hyödyntämään ensisijaisesti southern rockissa, mutta lisäksi hardrockin ja jopa heavy metallin genreissä. John Lennnon ei itse pitänyt And Your Bird Can Singiä erityisen laadukkaana kappaleena. Hän ei ole kertonut kappaleen lyriikoiden taustaa ja niinpä niistä onkin esitetty erilaisia tulkintoja. And Your Bird Can Singin on tulkittu olevan osoitettu Frank Sinatralle tai Mick Jaggerille. Jälkimmäisessä tapauksessa kappaleessa tehdään lisäksi viittaus Marianne Faithfulliin. Beatles levytti And Your Bird Can Singistä ensiksi The Byrdsiä muistuttavan näkemyksen. Mainittu versio pääsi mukaan Beatles Anthology 2:lle ja siinä kuullaan Lennonin ja McCartneyn naurua kaksikon tehdessä epäonnistunutta lauluosuuksiensa päällekkäisäänitystä. Vuonna 2022 Revolver-albumista julkaistiin Super Deluxe Edition, jonka toiselle levylle mainittu versio sisältyy. Matthew Sweet ja Susanna Hoffs levyttivät And Your Bird Can Singistä onnistuneen coverinsa albumilleen Under the Covers.

Tortstain terävä:The Doorsin kolmannen albumin keskeinen albumiraita

Not to Touch the Earth on The Doorsin vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin heinäkuussa 1968 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Waiting for the Sun. Se on osa pitkää teosta Celebration of the Lizard, jonka The Doors esitti konserteissaan useita kertoja. Kappaleen 17-minuuttinen studioversio nauhoitettiin Waiting for the Sunia varten ja albumin sisäkanteen painettiin lisäksi Celebration of the Lizardin sanat, mutta kokonaisuudesta albumille päätyi ainoastaan yksi kappale, eli juuri Not to Touch the Earth. Täyspitkä vuoden 1968 satoa edustava Celebration of the Lizardin studioversio ilmestyi vuonna 2003 julkaistulla The Doorsin tuplakokoelmalla Legacy:The Absolute Best sekä vuonna 2008 ilmestyneellä Waiting for the Sunin 40-vuotisjuhlapainoksella. Musiikilliselta tyyliltään Not to Touch the Earthiä on kuvattu esimerkiksi happorockiksi. Mainittua termiä käytti kokoelma-albumin Perception kansiteksteissä Stuart Berman. Melissa Ursula Dawn Golsmith kuvasi Not to Touch the Earthiä psykedeeliseksi ja progressiiviseksi rockiksi. Brittiläinen journalisti Mick Wall on kuvannut Not to Touch the Earthiä termillä avant garde rock.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen instrumentaalikappaleista

Heinäkuussa 1962 ilmestynyt Green Onions on Booker T and the MG’s -yhtyeen levyttämä instrumentaalikappale, josta on muodostunut eräs kaikkien aikojen suosituimmista soullevytyksistä. Kyseessä on 12-tahdin sävellys, jonka Hammond M3:lla kosketinsoitinkuvion Booker T Jones oli säveltänyt ollessaan 17-vuotias. Green Onionsin julkaisijana oli Stax Recordsin alamerkki Volt ja mainittu kappale ilmestyi ensiksi singlen Behave Yourself b-puolella, mutta julkaistiin pian uudelleen a-puolena ja lisäksi samannimisellä albumilla. Kappaleen urkusoundi tuli sittemmin osaltaan määrittelemään niin kutsuttua Memphis soul-soundia. Booker T Jonesin lisäksi Stax Recordsin housebändiin kuuluivat rumpali Al Jackson, basisti Lewie Steinberg ja hiljattain edesmennyt kitaristi Steve Cropper. Mainittu lineup alkoi jammailla studiossa eräänä sunnuntaina kun solisti Billy Lee Rileyn kanssa sovittu levytys oli peruuntunut. Booker T Jones oli soittanut kyseistä pianogroovea jo aikaisemmin clubeissa, mutta hän päätti käyttää Hammond-urkuja, joita soittamalla kyseinen jamittelu kuulosti paremmalta. Staxin omistaja Jim Stewart oli kiinnostunut nauhoittamaan syntyneen kappaleen, joka totteli nimeä Behave Yourself. Singlelle tarvittiin kuitenkin b-puoli ja Jonesilla 12-tahdin bassolinja, jonka ympärille Green Onions kehittyi. Kitaristi Steve Cropper soitti Fender Telecasteria, kuten hän teki kaikilla Booker T and the MG’s:in instrumentaalikappaleilla. Nauhoitusten jälkeen Cropper otti yhteyttä kitaristi Scotty Mooreen Sun Recordsilla ja vei valmiin levyn memphisiläisen radioaseman WLOK:in dj:lle. Tämä soitti Green Onionsin ja kuulijoilta saatu palaute oli niin myönteistä, että kappale päätettiin julkaista uudelleen singlen a-puolena. 24. kesäkuuta 2013 lähetetyssä radio-ohjelman Wait Wait… Don’t Tell Me! jaksossa Booker T Jones kertoi basistin kaavailleen kappaleen nimeksi Funky Onionsia, mutta biisin nimeksi valikoitui korkeatasoisemmalta kuulostanut Green Onions. Kappale nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja Hot 100-listalla sekä Cash Boxissa kolmanneksi.

Tiistain tukeva:Harry Chapinin debyyttihitti

 Taxi on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Harry Chapinin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin artistin debyyttisinglenä samaan aikaan hänen esikoisalbuminsa Heads & Tails kanssa. Taxi on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kappale, jossa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa vanhan ihastuksensa kyytiinsä poimivasta taksikuskista. Chapin esitti Taxin ensiksi NBC:n ohjelmassa The Tonight Show Starring Johnny Carson sillä seurauksella, että katsojat toivoivat hänen esiintyvän uudelleen seuraavana päivänä. Kyseessä oli ensi kerta ohjelman historiassa, kun Carson toi esiintyjän takaisin  seuraavana iltana encore-esitystä varten. Chapinin debyyttihitti auttoi muodostamaan artistin musiikillista tyyliä ja siitä tuli hänen varhainen tunnuskappaleensa. Chapin assosioitiin usein taksi-henkiseen kuvastoon. Bostonilaisella AM-radioasemalla WMEX:llä työskennellyttä dj:tä Jim Connorsia voi pitää Chapinin löytäjänä. Helmikuun lopussa 1972 Taxi nousi listoille sekä WMEX:llä että WRK:lla Samaisen vuoden huhtikuussa kappale saavutti ykkössijan molemmilla listoilla. Taxista muodostui vuoden 1972 neljänneksi menestyksekkäin kappale molemmilla asemilla. Varhaisen Bostonissa saavuttamansa menestyksen myötä Taxi kohosi myös Billboardin Hot 100-listalle. Sen paras sijoitus oli sijalla 24. mainitun vuoden kesäkuussa ja listaviikkoja kertyi 16. Billboardin listalla Taxi oli vuoden 1972 85:ksi suosituin single. Kanadassa kappaleen paras listasijoitus oli niinkin korkealla, kuin viidentenä. Record World ja etenkin Billboard kirjoittivat Taxista myönteiset arviot. Jälkimmäisen mukaan kyseessä oli vahva folkballadi, joka ansaitsisi sekä listamenestystä että radiosoittoa. Taxin naishenkilö Sue tunnistaa taksikuksin henkilöllisyyden vasta vilkaistuaan hänen ajolupaansa. Kumpikin on periaatteessa onnellinen; näyttelijäksi halunnut Sue avioliitossaan ja kappaleen kertojaminä ammatissaan. Sue antaa kuljettajalleen hyvät tipit, mutta kaksikko ei enää tapaa kyseisen kappaleen tekstuurissa. Harry Chapin vastaanotti lähes vuosikymmenen ajan tiedusteluja diggareiltaan siitä, mitä hänelle ja Suelle tapahtui. Vastauksena tiedusteluihin hän julkaisi vuonna 1980 kappaleen Sequel. Mainitussa kappaleessa Harry selvittää Suen uuden osoitteen ja menee tapaamaan tätä ennen San Franciscon-konserttiaan taksilla. Sue on tyytyväinen työhönsä. Harry pyytää häntä konserttiinsa, mutta Sue ilmoittaa olevansa yötöissä. Tällä kertaa Harry tarjoaa hänelle rahaa, jonka Sue kieltäytyy ottamasta. Loppupeleissä tyytyväisemmältä elämäänsä vaikuttaa Sue, jonka voi todeta lentävän jalat maassa.

Maanantain mainio:Myös Bruce Springsteenin coverina tunnettu Tom Waitsin ydintuotantoon lukeutuva kappale

Jersey Girl on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tom Waitsin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin alun perin hänen vuonna 1980 ilmestyneellä albumillaan Heartattack and Vine. Waits oli kirjoittanut Jersey Girlin tuossa vaiheessa tulevalle vaimolleen Kathleen Brennanille, joka oli asunut New Jerseyssä. Kappaleen ilmestymisvuonna antamassaan haastattelussa Waits on maininnut Jersey Girlin olleen ensimmäinen biisi, jonka lyriikassa hän käytti sha la lata. Kappaleen sovitus tuo mieleen Under the Boardwalkin tai Spanish Harlemin. Jersey Girl on päässyt lisäksi mukaan Waitsin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille Bounced Chicks (1981), Anthology of Tom Waits (1985) ja Used Songs 1973-1980 2001). Bruce Springsteen on levyttänyt Jersey Girlistä coverinsa, joka julkaistiin Cover Me- singlen b-puolella. Versiossaan Springsteen muutti lyriikoita hienoisesti. 24. elokuuta 1981 Waits ja Springsteen esittivät Jersey Girlin duettona Los Angelesissa Sports Arenassa. Springsteenin yhdeksäs heinäkuuta samaisena vuonna Jersey Girlistä esittämä versio päättää hänen boxinsa Live 1975-1985. New Jerseyn lisäksi Springsteen esitti Jersey Girliä usein konserteissaan Philadelphiassa 1980-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuoden 2003 The Rising-kiertueen jäähyväiskonsertissa Giants-stadiumilla New Jerseyssä Jersey Girl kuultiin viimeisenä biisinä ja vuonna 2008 toiseksi viimeisenä kappaleena kolmessa viimeisessä konsertissa The Magic Tourilla. Springsteenin versio Jersey Girlistä on saavuttanut runsammin radiosoittoa ja koska hän on kotoisin New Jerseystä, on erehdytty luulemaan, että kyseessä olisi Springsteenin originaalituotantoa edustava kappale.

Sunnuntain extra:Erään rockin keskeisen pioneeriartistin kakkosalbumi

 Little Richard:Little Richard

Heinäkuussa 1958 Specialtyn julkaisemana ilmestynyt Little Richard on samannimisen yhdysvaltalaisen rockartistin toinen studioalbumi. Britanniassa mainittu pitkäsoitto ilmestyikin nimellä Volume 2. Little Richardin esikoisalbumin Here's Little Richard tavoin myös Little Richard sisältää useita aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita, jotka olivat saavuttaneet listasijoituksia Billboardin R&B- ja Hot 100-listoilla. Little Richardin kakkosalbumilla julkaistuista 12 kappaleesta yhdeksän nousi listoille Yhdysvalloissa. Niiden joukossa olivat miljoonamenestys Lucille, rock and roll-standardi Good Golly Miss Molly sekä The Girl Can't Help It, joka on samannimisen rockelokuvan tunnussävelmä. Aikaisemmin julkaisemattomiin kappaleisiin sisältyy kaksi Tin Pan Alley-kappaletta, jotka Little Richard esittää tuttuun tyyliinsä. Billboardilla Little Richardin kakkosalbumi arvioitiin tuoreeltaan varsin myönteisesti. Cash Box kuvasi sitä tyypillisen räjähtäväksi Richard-tyyliksi. Mark Demingin mainitusta albumista AllMusiciin laatimassa retrospektiivisessä arviossa Little Richardin kakkospitkäsoittoa kuvattiin vähintään yhtä rokkaaviksi kuin hänen debyyttiään, eikä albumin 12 kappaleen joukossa ollut ainuttakaan täytebiisiä. Billboardin popalbumilistalla Little Richarddin kakkosalbumi saavutti sijan 76.

Lauantain pitkä:Etenkin yhdestä suurhitistään muistettu artisti, näyttelijä ja tuottaja

30. marraskuuta 1958 syntynyt Stacey Lynn Swayn, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Stacey Q, on yhdysvaltalainen popsolisti, biisintekijä, tanssija ja näyttelijätär. Hänen suurin hittinsä on vuonna 1986 ilmestynyt Two Hearts, joka nousi Kanadassa listakärkeen, Billboardin listalla kolmanneksi ja top teniin viidessä muussa maassa. Vuonna 1981 Swain esiteltiin Casbah-äänitysstudion Jon St. Jamesille. Esimerkiksi David Bowieta ja The B 52’:ia diganneen Swaynin oli ensiksi tarkoitus toimia ainoastaan apulaistuottajana St. Jamesin yhtyeen Q:n ep:llä, mutta hän päätyi leadvokalistiksi yhdelle ep:n kappaleista, sen avausraidalle Sushi. Yhtyeen kokoonpano laajeni ja sen nimeksi vaihtui SSQ. Vuonna 1983 Enigma Records julkaisi yhtyeen esikoisalbumin Playback. Sen singlekappaleesta Synthcicide työstettiin lisäksi musiikkivideo. Vuonna 1985 Swain solmi soolosopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Esikoissingle oli Shy Girl ja Swainin esikois- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi kasettiformaatissa rajoitettuna painoksena. Albumille sisältyi varhainen versio Sue Gatlinin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Two of Hearts. Kun Swaynin singlet olivat yhteensä myyneet tuhansia kappaleita, hän solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. St. Jamesista tuli hänen managerinsa ja muista SSQ:n jäsenistä taustamuusikoita. Esikoisalbumi Better than Heaven nauhoitettiin kolmessa viikossa. Sen kappaleista He Doesn’t Understand oli Rusty Andersonin ja We Connect Utopia-yhtyeen Willie Wilcoxin käsialaa. Two of Hearts saavutti suurimman menestyksensä vasta loppuvuodesta 1986. Esikoisalbuminsa tiimoilta Stacey Q konsertoi clubeissa sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Vuonna 1988 ilmestyneellä toisella albumillaan Hard Machine Stacey Q muutti tyyliään punkorientoituneemmaksi. Single Don’t Make a Fool of Yourself saavutti Billboardilla sijan 66. ja Shep Bettibonen mainitusta kappaleesta työstämä remix nousi tanssilistalla viidenneksi. Vuonna 1989 ilmestynyt kolmas albumi Nights Like This oli Stacey Q:n viimeinen Atlanticille työstämä ja viimeinen, jolla hän teki yhteistyötä SSQ:n kanssa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Give You All My Love ja Heartbeat, joista viimeksi mainitussa taustavokalistina kuultiin The Eaglesin Timothy B Scmitiä ja nimikappaleessa The Weather Girlsiä. Vuonna 1993 itsenäinen Thump Records julkaisi Stacey Q:lta singlen Too Hot for Love. Vuonna 1995 Thump julkaisi kokoelma-albumin Stacey Q’s Greatest Hits, joka koostui tosi asiassa artistin varhaistuotannosta sisältäen myös aikaisemmin cd-formaatissa julkaisematonta tuotantoa Q:lta sekä SSQ:lta. 1990-luvun puolivälissä Q muutti Tiibetiin ja vuonna 1997 häneltä ilmestyi mainitussa kaupungissa asumisen teemoja heijastellut albumi Boomerang. Stacey Q:n cover Janis Ianin kappaleesta Tenderness nousi Jamaikalla viidenneksi. Q oli mukana useissa musiikkiin ja näyttelemiseen liittyneissä projekteissa. St. Jamesin ja Skip Hahnin uuden yhtyeen The Echo Junkiesin esikoisalbumilla häntä kuultiin vokalistina. Vuonna 2007 Thump Records julkaisi Stacey Q:lta vielä toisen kokoelma-albumin Queen of the ’80’s. Vuonna 2008 Q vieraili Shawn Winstianin ja Shane Condon muodostaman duon Hydra Productionsin esikoisalbumilla. Samaisella levyllä vieraili myös muita 80-luvulla suosituimmillaan olleita artisteja, kuten Tiffany. Syyskuussa 2022 Stacey Q:n esikoisalbumista Better than Heaven julkaistiin myös bonusbiisejä ja remiksejä sisältävä uusintapainos.

Perjantain pohjat:Lynyrd Skynyrdin varhainen harvinainen singlebiisi

 Mr Banker on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Lynyrd Skynyrdin tuotantoa edustava kappale, joka nauhoitettiin alkuvuodesta 1973 Studio Onessa, Doravillessa, Georgiassa. Alun perin Mr Banker julkaistiin ainoastaan singleformaatissa Skynyrdin esikoisalbumilta Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd poimitun nelivitosen Gimme Three Steps b-puolella marraskuussa 1973. Albumiformaatissa Mr Banker pääsi mukaan vasta vuonna 1987 ilmestyneelle ja Skynyrdin harvinaisuuksista koostuvalle pitkäsoitolle Legend. Lisäksi se on yhtyeen esikoisalbumista vuonna 2001 ilmestyneen cd-version bonuskappale. Mr Banker on solisti Ronnie Van Zantin ja kitaristien Gary Rossingtonin sekä Ed Kingin käsialaa. Tyylillisesti kyseessä on tyylitajuisen pelkistetty blueskappale, jonka lyriikassa Ronnie Van Zant pyytää pankista rahaa kattaakseen isänsä hautauskulut. Toisin kuin on joskus oletettu, kyseessä ei kuitenkaan ole Ronnie Van Zantin isä Lacy Van Zant.

Torstain terävä:Def Leppardin valtavirtaan palauttanut singlehitti

Animal on brittiläisen hardrockyhtyeen Def Leppardin kappale, jonka yhtye nauhoitti vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen Hysteria. Animal julkaistiin pitkäsoiton toisena singlenä ja siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen sen kotimaassa Britanniassa top teniin kohonnut single. Animal saavutti kuudennen sijan. Def Leppard on itse pitänyt Animalia vaikeimpana Hysterialle nauhoitetuista kappaleista. Vaikka kyseessä oli yksi ensimmäisistä albumia varten jo alkuvuodesta 1984 kirjoitetuista biiseistä, yhtye ja tuottajat, joihin lukeutuivat esimerkiksi John Mutt Lange, eivät saavuttaneet kaivattua soundia ennen kuin vasta kaksi ja puoli tuskaisaa vuotta myöhemmin. Animal oli Hysterian kappaleista ainoa, jonka rumpali Rick Allen ehti demottaa ennen auto-onnettomuuttaan. Myöhäisempi demo, jolla hyödynnettiin rumpukonetta, säilyi varsin samantyyppisenä edeltäjäänsä. Joe Elliottin laulettua kappaleeseen leadvocalsit Pariisissa heinäkuussa 1985 demo alkoi kuulostaa vanhalta. Sekä tuottaja Lange että yhtye itse olivat siinä määrin vakuuttuneita Elliottin laulusuorituksesta, että he kirjoittivat ja nauhoittivat laulusuorituksen ympärille uuden taustaraidan. Def Leppardin diggarit eivät olleet unohtaneet yhtyettä Pyromania-albumin jälkeen ja Animal-singlen ilmestyttyä heinäkuussa 1987 Def Leppard teki paluun valtavirran suosioon. Yhdysvalloissa Animal julkaistiin vasta albumin toisena singlenä Womenin jälkeen lokakuussa 1987. Se saavutti sijan 19. ollen samalla ensimmäinen yhtyeen kymmenestä peräkkäisestä Billboardin listalla top 40:ään kohonneesta singlestä. Animal on säilyttänyt asemansa eräänä Def Leppardin konserttien suosituimmista numeroista. Kappaleen tekstissä tehdään viittaus Neil Youngin albumiin Rust Never Sleeps. Animal-singlen b-puolella julkaistu kappale Tear It Down kirjoitettiin nauhoitussessiossa Hysteria-albumin viimeistelyn jälkeen. Tuolloin syntyi useita kappaleita, jotka oli tarkoitus julkaista Hysterialta poimittujen singlejen b-puolilla. Tear It Downin originaaliversio saavutti radiosoittoa ja myöhemmin Def Leppard nauhoitti kappaleesta uuden version albumilleen Adrenalize.

Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan vuoden 1974 arvostettu albumi

 Blue Öyster Cult:Secret Treaties

Viides huhtikuuta 1974 Columbian julkaisemana ilmestynyt Secret Treaties on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Blue Öyster Cultin kolmas studioalbumi. Mainitu pitkäsoitto on työstetty samalla lineupilla ja saman tuotantotiimin kanssa kuin yhtyeen edellinen albumi Tyranny and Mutation. Yhdysvaltojen albumilistalla Secret Treatesille kertyi 14 listaviikkoa parhaan listasijoituksen ollessa 53. Vuonna 1992 albumi saavutti kultalevyn. Secret Treatiesin ilmestymisvuonna albumi äänestettiin Melody Makerissa kaikkien aikojen rockalbumiksi. Blue Öyster Cultin tuotannosta ainoana Secret Treaties ei sisällä ainuttakaan kitaristi  Donald "Buck Dharma" Roeserin vokalisoimaa raitaa. Albumin lyriikoista vastasivat yhtyeen itsensä asemesta tuottaja Sandy Pearlman, musiikkijournalisti Richard Meltzer sekä rocksolisti Patti Smith. Heistä viimeksi mainittu vastasi pitkäsoiton avaavan Career of Evilin lyriikasta ja teki sittemmin pitkään yhteistyötä Blue Öyster Cultin kanssa. Kappaleen singleversio eroaa albumilla julkaistusta. Sinkkuversiossa solistina on äänessä lähes pelkästään Eric Bloom. Yksi säkeistöstä oli poistettu ja osa kappaleen bridgesta muutettu tarttuvuuden lisäämiseksi. Career of Evil oli lisäksi inspiraation lähteenä J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittamalle ja vuonna 2015 valmistuneelle samannimiselle novellille. Kappaleiden Harvester of Eyes ja Flaming Telepaths välillä kuullaan pätkä klassista musiikkia, joka on kreditoitu otetuksi Ion Ivanovicin valssista Waves of the Danube. Blue Öyter Cultin kokoelma-albumilla Don't Fear the Reaper- The Best of Blue Öyster Cult Flaming Telepathsista kuullaan versio, joka ei sisällä alkunsa ääniefektejä. Kappaleen täyspitkä versio sisältyy Secret Treatiesin lisäksi Blue Öyter Cultin tuplakokoelma-albumille Workshop of the Telescopes. Psykedeelinen folkyhtye Espers levytti Flaming Telepathsista coverin vuonna 2005 ilmestyneelle albumilleen Weed Tree. Kaksikanavaisen stereoversionsa lisäksi Secret Treaties ilmestyi vuoden 1974 aikana nelikanavaisena versiona lp:nä ja kasiraiturina. Vuonna 2016 Audio Fidelity julkaisi mainitun albumin Super Audio Cd-formaatissa.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Janne Suhonen

Vuosikymmenten uran joensuulaisen rockin parissa  tehnyt Janne Suhonen saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle ensimmäisen sooloalbuminsa Pahan tytön CV ja tuoreimman yhtyeensä Janne Suhonen ja Surmanajajat tiimoilta.

Kuinka Janne Suhonen & Surmanajajien lineup muotoutui?

"Lineup muotoutui monen pähkäilyn jälkeen, piti miettiä mitä ja mihin suuntaan halusin jatkaa ja keiden kanssa, sen tiesin että uudistusta halusin jollain tavalla tai ehkä kääntää koko paletin ihan uusiksi. Se oli selvää, että Pahan tytön CV - levy kuitenkin määräisi alkusuunnan mistä lähdetään liikkeelle ja koska Pahan tytön CV tehtiin vierailevilla muusikoilla, niin se antoi minulle tilaisuuden aloittaa tyhjältä pöydältä ja miettiä, millaisella kokoonpanolla haluaisin jatkaa. Yksi tärkeä seikka kokoonpanoa ajatellen oli, että uudet ihmiset ympärillä antaisivat uutta virtaa ja uutta luomisvoimaa tuleviin biiseihin ja yritän, sekä tykkään tehdä erilaisia kappaleita ja näin myös uusiutua ja kehittyä biisintekijänä. Toinen tärkeä seikka oli, että bändin pitää tulla keskenään hyvin toimeen ja rakentavasti, ja jäsenet ovat valmiita lähtemään keikoille, jos sellaisia tarjouksia joskus tulee. Kolmas tärkeä asia oli, että halusin palata takaisin kahden kitaran vuoropuhelua harjoittavaan säröiseen maailmaan, jota aiemmin vaalimme esim. Silmienvaihtajien ja Kosmonautsin aikana kauan sitten, huomasin, että olin kaivannut sitä, "kitarasankareille" ei ollut tilaa tässä bändissä. 

Jukka oli oiva valinta toiseksi kitaristiksi, olemme soittaneet ennenkin yhdessä ja hän ymmärtää mitä ajan biiseissä takaa ja on myös valmis kokeilemaan erilaisia hullutuksia, sekä antaa hienoja sovitusehdotuksia ja kaiken lisäksi on myös äärettömän taitava ja omaperäinen kitaristi.

Markku oli bassoon selkeä valinta, olimme soittaneet yhdessä minun aiemmassa projektissa, jossa hän osoittautui erittäin taitavaksi soittajaksi ja mukavaksi mieheksi, joka osaa kuunnella hyvin bändin kokonaisuutta ja toimia sen mukaisesti, hän myös kertoi aiemmin, että olisi kiinnostunut tekemään kanssani enemmänkin yhteistyötä.

Maken kyljessä tuli Miika, he olivat soittaneet yhdessä jo pitempään monissa eri projekteissa, minusta se kuulosti ajatuksena erittäin hyvältä, että olisi jo valmiiksi harjoiteltu rytmiryhmä bändissä, jonka jäsenet tuntevat toistensa soittotyylin jo ennestään, se on myös eräänlainen lottovoitto uudelle kokoonpanolle ja myös nopeuttaa uuden bändin prosessia. Henkilökohtaisesti en tuntenut silloin Miikaa, mutta tiesimme toisemme, mietin että ihan uuden tuntemattoman tyypin ottaminen kokoonpanoon voi tehdä bändille todella hyvää ja antaa uusia kulmia kokonaisuuteen ja ajatus osoittautui ihan oikeaksi.

Bändi perustettiin keväällä 2025, alkuun vaan treenattiin kappaleita ihan hissukseen treenikämpillä, eikä kerrottu bändin olemassaolosta mitään, tämä oli minun henkilökohtainen toiveeni, halusin rauhassa tehdä asioita. Bändin nimi keksittiin loppukesästä kun olin tehnyt Surmanajaja- nimisen kappaleen ja näin bändin nimeksi valikoitui Janne Suhonen & Surmanajajat."

Miten keskeisessä osassa uuden yhtyeen keikkasetissä ovat esikoissooloalbumisi Pahan tytön CV kappaleet, entä varta vasten Surmanajajille työstämäsi biisit?

"Pahan tytön CV on bändin ohjelmiston selkäranka, juuret ja lähtökohta, sen ympärille sitten rakentuu uutta ohjelmistoa mitä tulee. Biisilistassa voi myös esiintyä joskus Haamurakastajien joitain kappaleita ja etenkin Mana manan Ketä sä rakastat -biisi on ollut minulla ohjelmistossa jo 90-luvulta saakka kun olen tehnyt sooloprojektejani. Katsotaan mitä keksitään ja ideoidaan ja mennään sen mukaan."

Yleiskatsaus koko esikoissooloalbumiisi, sen kappaleisiin, levytysprosessiin ja levyllä soittaviin muusikoihin itsesi lisäksi?

"Pahan tytön CV- levyn projekti lähti koronan myötä, yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään, myös edellinen bändimme oli juuri hajonnut ja hain ja sain sitten hiukan apurahaa levyn säveltämistä ja tekemistä varten. Päätin, että teen soololevyn vierailevilla muusikoilla eli hyvien ystävieni kanssa, joiden kanssa minulla on ollut yhteistä menneisyyttä aikaisemmissa bändeissä ja onneksi he lähtivät ja sain heidät soittamaan tähän mukaan. Marttilan Heikkiä pyysin äänittämään ja miksaamaan levyn, sekä soittamaan kitaroita siihen ja hän oli myös ns. oikea käteni projektissa. Kolmantena projektissa ja studiossa pääasiallisesti pyöri Pertti Feller, joka soitti biiseihin kitaroita ja myös yhden kappaleen rummut sisään, tämän pää kolmikon lisäksi levyllä soittivat rumpuja Ema Hurskainen, Ronski Rosenius ja Kämy Kämäräinen, bassoa Lade Laakkonen ja koskettimia Martti Orre. Projekti kesti yli kaksi vuotta ja sitä tehtiin 3-4 biisin sykleissä, joista ilmestyi myös muutama single, ennen levyä.

Heikin kädenjälki näkyy hyvin lopputuloksessa ja levystä tuli hiukan rujompi ja kitaravoittoinen ja tummasävyisempi, kuin alunperin oli tarkoitus tehdä, mutta se oli vaan ihan hyvä ja olen ja olimme lopputulokseen todella tyytyväisiä, siitä tuli ihan meidän näköinen levy. Tämä oli paluuta siihen mistä on joskus itse aloittanut, mutta nykypäivän soundeilla ja tiedolla ja tämä oli myös se sykäys, josta ja minkä takia syntyi Janne Suhonen & Surmanajajat. Levyn tekstit ovat osakseen synkkiä ja vihaisia, piikikkäitä, sekä kantaaottavia, riippuen sen hetkisestä ajasta ja epätietoisesta tilanteesta, mutta on siellä myös paljon huumoria ja piilohuumoria. Mukana on muutama vanhempi kappale, joiden piti tulla alunperin Haamurakastajan toiselle koko pitkälle levylle, mutta ne tulikin sitten tälle levylle, osa hiukan uusina sovituksina esim. nimikkokappale Pahan tytön CV ja Luurankoja kaapissa. Levyn hienot kannet teki Laiska Lajunen ja se ilmestyi syyskuun lopussa 2024."

Minkälaisen vastaanoton Pahan tytön CV on saanut?

"Pahan tytön CV sai jonkin verran huomiota, Desibeli.net arvosteli sen ihan hyvin arvosanoin ja paikallislehti Karjalainen antoi sille myös ihan hyvät arviot ja pääsihän levy myös Pohjois-Karjalan 2024 vuoden kulttuuriteko -ehdokkaaksi. Muutaman kerran levyn joku kappaleista soi myös yleisradiossa eri ohjelmissa ja paikallisradio soitti hiukan enemmän ja tietysti paljon hyvää palautetta, ystäviltä, kollegoilta ja faneilta, itse pidän sitä hyvin onnistuneena tekeleenä ja olen onnellinen siitä kaikesta huomiosta, mitä se sai."

Kuinka Janne Suhonen & Surmanajajat eroaa tyylillisesti kaikista varhaisemmista yhtyeistäsi laadukkuutensa lisäksi? Mitkä olisivat yhtyeen lyriikoiden ydinteemoja?

"Janne Suhonen & Surmanajajat ei tällä hetkellä erotu minusta kauheasti edellisistä "rokkibändeistä", joissa olen ollut mukana ja tehnyt kappaleet tai ollut osallisena tekemässä kappaleita, ainakaan sävellyksien myötä, ehkä sitä on tekstittäjänä kehittynyt hiukan enemmän.  No tietysti Haamurakastajan nimikkolevystä tämä erottuu aika paljon, mutta se olikin tarkoituksellinen teemalevy ja tarkkaan harkittu musiikillinen tyyli ja kokonaisuus, mutta esim. sen jälkeiset Haamurakastajan muutamat uusimmat singlet  kuulostaa jo Pahan tytön CV- levyn tyyppisiltä biiseiltä ja siirtyihän niistä muutama biisi tuolle levyllekin, Haamu- yhtyeen hajottua, ehkä suurin ero itsellä on, että olen siirtynyt soittamaan akustisesta kitarasta jälleen sähkökitaraa. Tietysti Pavians oli ihan omanlaisensa projekti ja kuulosti erilaiselta, koska siinä säveltäjänä biiseissä oli Ema ja coverprojektit on taas ihan oma maailmansa, niin kuin esim. Tanssiorkesteri Lossimies. Tekstillisesti Surmiksilla ei ole ydinlinjaa, teen tekstejä jotka tuntuvat hyviltä ja ansaitsevat tarinan kerrottavaksi ja osaan myös tehdä sen laulumuotoon, ainakin yritän, toivoisin että saisin tehtyä vähemmän vihaisia ja kiukkuisia tekstejä ja maailman ja kotimaan tilanne ei ahdistaisi niin paljoa, että voisin välillä keskittyä toisenlaisiin teksteihin."

Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Olisiko lähitulevaisuudessa luvassa levytyksiä, entä keikkoja esimerkiksi Etelä- Suomeen? 

"Surmiksilta ilmestyi uusi neljän biisin digi-Ep 20.11.2025 ja teimme muutaman keikan Joensuussa, Tampereella ja Helsingissä nyt syksyllä, yhdessä helsinkiläisen Bad Valentinesin ja ylöjärveläisen The Pull My Fingersin kanssa, yhteiskiertueella nimeltään Jack Badfinger Club. Seuraava keikka on heti vuoden alussa La Barressa yhdessä Kumikamelin kanssa eli 9.1.2026. Emme ole suunnitelleet vielä kauhean pitkälle tulevaisuutta, muuten kuin, että jos mahdollista teemme muutamia keikkoja ja vielä parempia levyjä."

Maanantain mainio:Randy Newmanin vuoden 1972 arvostettu albumi

 Randy Newman:Sail Away

23. toukokuuta 1972 Lenny Waronkerin ja Russ Titelmanin tuottamana ja Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sail Away on Randy Newmanin sooloalbumi. Vaikka kaikki sen kappaleet ovat hänen käsialaansa, useat niistä olivat ilmestyneet jo aikaisemmin muiden levytyksinä. Simon Smith and His Amazing Dancing Bear oli ollut brittihitti Alan Price Setille vuonna 1957 ja Harry Nilsson oli levyttänyt samaisen kappaleen vuonna 1959 ilmestyneelle albumilleen Harry. Dayton, Ohio- 1903 oli ilmestynyt vuonna 1969 singlenä Billy J Kramerin levytyksenä ja Randy Newman ja Harry Nilsson olivat levyttäneet mainitusta kappaleesta dueton Nilssonin vuonna 1970 ilmestyneelle albumille Nilsson sings Newman. Newman itse oli levyttänyt Last Night I Had a Dreamista jo syyskuussa 1968 ilmestyneen singleversion. Sail Away -albumillle kappaleesta työstettiin selkäeästi erilainen sovitus. Joe Cocker levytti You Can Leave Your Hat Onista coverin vuonna 1986 ja mainittu versio pääsi mukaan Kim Basingerin tähdittämän elokuvan  9½ Weeks. Tom Jonesin You Can Leave Your Hat Onista levyttämä versio pääsi vuonna 1997 valmistuneen elokuvan The Full Monty soundtrackille. Kappaleesta He Give Us All His Love Newman oli levyttänyt hitaamman näkemyksen vuoden 1971 elokuvaan Cold Turkey, mutta siitä ei julkaistu soundrackiä. Kappale Lonely at the Top oli kirjoitettu erityisesti Frank Sinatraa ajatellen, vaikkei hän itse levyttänyt kyseistä kappaletta. Randy Newman oli sitä vastoin itse julkaissut kappaleesta liveversion jo edellisellä albumillaan Randy Newman Live. Toukokuussa 2002 Rhino Records julkaisi Sail Awaystä viisi bonuskappaletta sisältävän cd-version. Extrabiisit olivat suurimmaksi osaksi demoja ja muita varhaisia versioita albumilla julkaistuista kappaleista. Vuonna 2000 Sail Away saavutti sijan 582. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sail Away saavutti sijan 268.

Sunnuntain extra:Eräs Deep Purplen tuotannon ytimeen lukeutuva kappale

Highway Star on Deep Purplen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, jonka originaali studioversio julkaistiin maaliskuussa 1972 ilmestyneen yhtyeen kuudennen studioalbumin Machine Head avausraitana. Kappale syntyi vuonna 1971 Purplen ollessa keikkamatkalla Porsmouthiin. Toimittaja tiedusteli yhtyeen kappaleiden syntytapaa. Richie Blackmore alkoi improvisoida akustisella kitaralla ja Ian Gillan keksiä lyriikkaa. Kappaleen runko sai ensi-esityksensä jo samaisen illan keikalla. Highway Starista muodostui Purplen keikkojen avauskappale jo ennen kuin biisiä oli julkaistu millään albumilla. Ensimmäinen Highway Starin liveversio taltioitiin saksalaisessa Beat Club-ohjelmassa syyskuussa 1971. Kuuluisin on silti eittämättä vuonna 1972 nauhoitetulta ja myös ilmestyneeltä livetuplalta Made in Japan löytyvä livetulkinta ja Highway Star avaa myös Purplen vuosina 1988 ja 1994 ilmestyneet livealbumit Nobody’s Perfect ja Come Hell or High Water. Machine Head -albumin avaava studioversio alkaa 35-sekuntisella basson, kitaran ja rumpujen introlla. Kahta laulettua säkeistöä seuraa Jon Lordin urkusoolo ja järjestyksessään kolmatta laulettua säkeistöä Richie Blackmoren suorastaan ikoniseksi kuvattu kitarasoolo, jonka Guitar Worldin lukijat äänestivät sijalle 15. sadan parhaan kitarasoolon listallaan.

Lauantain pitkä:Jimi Hendrixin tuotannon ensimmäinen balladikappale

The Wind Cries Mary on Jimi Hendrixin käsialaa oleva rockballadi, jonka hän kirjoitti sovittelevaksi rakkauslauluksi tuonaikaiselle tyttöystävälleen Kathy Etchinghamille. Tuoreempi omaelämäkerrallinen materiaali osoittaa, että osa The Wind Cries Maryn lyriikoista sisältyy Hendrixin varhaisempaan runoon, jonka hän oli kirjoittanut varhaisemmassa uransa vaiheessa asuessaan Seattlessa. Myöhäisemmässä haastattelussaan Hendrix mainitsi The Wind Cries Maryn lyriikoiden viittaavan useampaan henkilöön. Musiikkijournalisti David Stubbs mainitsi kappaleen kohdan "Somewhere the Queen is weeping/Somewhere the King has no wife" olevan Hendrixin runosta, jonka tämä oli kirjoittanut aikaisemmalle tyttöystävälleen Mary Washingtonille. Hendrixin pitkäaikainen ystävä ja myöhempien aikojen basisti Billy Cox on kuullut The Wind Cries Maryssa Curtis Mayfieldin vaikutusta. Hendrix oli esittänyt elementtejä kappaleen varhaisesta versiosta yhtyeensä Jimmy James and the Blue Flames kanssa New Yorkissa kesän 1966 aikana. The Jimi Hendrix Experience nauhoitti The Wind Cries Maryn helmikuussa 1967 Lontoossa De Lane Lea -studioilla työstäessään seuraajaa debyyttisinglelleen Hey Joe. Tuottaja Chas Chandlerin mukaan The Wind Cries Mary nauhoitettiin Fire-kappaleen nauhoituksista jääneellä ylijäämäajalla. Rumpali Mitch Mitchell ja basisti Noel Redding eivät olleet kuulleet Wind Cries Marya ennestään, mutta silti kappaleen nauhoitukset hoituivat noin 20:ssa minuutissa. Hendrix lisäsi The Wind Cries Maryyn neljästä viiteen ehdottamaansa päällekkäisäänitystä. The Wind Cries Mary/Highway Chile julkaistiin The Jimi Hendrix Experiencen kolmantena singlenä. Toukokuussa 1967 julkaistu single nousi Britanniassa kuudenneksi. Yhdysvalloissa The Wind Cries Mary ilmestyi ensiksi Purple Haze-singlen kakkospuolella kesäkuussa 1967. Myöhemmin kappale pääsi mukaan samaisen vuoden elokuussa Yhdysvalloissa ilmestyneelle Are Your Experienced?-esikoisalbumin painokselle. Hendrix esitti The Wind Cries Marya säännöllisesti konserteissaan vuosien 1967 ja 1968 aikana. Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 soitettu versio sisältyy vuonna 1986 ilmestyneelle albumille Jimi Plays Monterey ja Pariisin L'Olympia Theatressa taltioitu versio on mukana albumeilla  Stages (1991), The Jimi Hendrix Experience (2000) ja Live in Paris & Ottawa 1968 (2008).Albumeista ensiksi mainittu sisältää The Wind Cries Marystä lisäksi Tukholmassa toukokuussa 1967 nauhoitetun tulkinnan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Wind Cries Mary saavutti sijan 379. Kappaleesta on levytetty useita covereita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Richie Sambora ja Sting. Miles Davisin albumilla Filles de Kilimanjaro Johnny A Gil Evans levytti kappaleesta uusioversion nimellä Mademoiselle Mabry.

Perjantain pohjat:Percy Sledgen vuoden 1994 paluualbumi

 Percy Sledge:Blue Night

Vuonna 1994 Ranskassa ja seuraavana vuonna Yhdysvalloissa ilmestynyt Blue Night on soulvokalisti Percy Sledgen tuotantoa edustava albumi, jota artisti itse piti ensimmäisenä pitkäsoittonaan sitten 1970-luvun alun. Blue Night oli ehdolla parhaan tuoreen bluesalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin Los Angelesissa maaliskuussa 1994 Barry Goldbergerin ja Saul Davisin tuottamana. Sen kitaraosuuksista vastasivat Steve Cropper, Bobby Womack ja Mick Taylor ja kansiteksteistä Jerry Wexler. The Ottawa Citizenin albumista laatiman arvion mukaan Percy Sledgen tarinamaiset kappaleet on kerrottu aikuisen perspektiivistä ja ne ovat yhtä todellisia kuin sade. USA Todayn arviossa albumilla ylistettiin etenkin Sledgen covereita The Temptationsin I Wish It Would Rainistä, Otis Reddingin I've Got Dreams to Rememberistä sekä James Carrin These Ain't Raindropsista. The Indiana Polis Starin Marc D. Allanin mukaan puhaltimet ja taustalaulajattaret värittivät albumin lyriikoita. The Guardianin arvion mukaan Steve Cropperin kitarointi päivitti albumin edustamaa vanhakantaista northern soulia. The Vancouver Sunin arvion mukaan albumi edusti pikemminkin urbaania bluesia kuin soulia tai R&B:tä. The Irish Timesin mukaan Sledge hengittää lyriikoiden suuntaan ja kyseessä on mitä vahvin musiikkirunous. Rolling Stonen retrospektiivisessä arviossa ylistettiin Sledgen coveria Fats Dominon kappaleesta Goin' Home. Siinä slidekitaroinnista vastasi Mick Taylor ja Sledge osoitti kykenevänsä rokkaamaan yhtä kovasti kuin kuka tahansa toinen louisianalainen R&B-vokalisti. MusicHound R&B:The Essential Album Guidessa Sledgeä kuvattiin emotionaalisesti suuntautuneeksi eikä vähempää kuin inspiroivaksi.

Torstain terävä:Teos Mikko Saarelan koko urasta

Timo Kalevi Forss:Mikko Saarela -Eppu Normaalin sanoittajamestarin tarina (Like)

Timo Kalevi Forssin biografia Eppu Normaalin alkukauden keskeisimmäksi biisintekijäksi ensisijaisesti identifioituvasta Mikko Saarelasta on kiistatta ansiokas teos. Jo kirjan otsikossa mainitaan Saarelan jäsenyys Eppu Normaalissa, mutta teos kuvaa juurta jaksaen, miten runsaasti hän ehti saada aikaan musiikin saralla ja muutenkin myös Eppu-uransa jälkeen. Teoksen alkuosa valottaa lyhyesti, mutta kiinnostavasti Saarelan lapsuutta ja varhaisnuoruutta ja kertoo muun muassa hänen menettäneen molemmat vanhempansa teini-ikään mennessä. Eppu Normaalia edeltäneiden yhtyeiden, kuten Öystilän, The Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin vaiheet osoittautuvat varsin kiehtovaksi luettavaksi. Varhaisten yhtyeiden tuotannosta Eppujen levytysrepertuaariin päätyivät kolmannelta pitkäsoitolta Akun tehdas löytyvä Poltan loppuun tupakin sekä Voi kuinka me sinua kaivataan -singlen b-puolella 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt Asustelaulu. Saarelan Eppu-uran jälkeen yllättävintä tietoa tarjoaa hänen lyhyt yhteistyönsä stadin hurjimpiin punkkareihin lukeutuneen Pete ”Räkä” Malmin kanssa. Organ-yhtyettä käsittelevä osuus on eräs teoksen definitiivisimmistä ja myös Saarelan lyhyt vierailu Kollaa kestää -yhtyeen vuoden 1982 keikkojen basistina varsin kiinnostava. Saarelan lähdettyä Epuista aivan vuoden 1979 lopussa hänen paikkansa oli ottanut nimenomaan Kollaa kestään basisti, Jimi Hendrixiä ja yleisesti bluesia digannut Mikko ”Vaari” Nevalainen. Masi Luoman luotsaaman ja Martina Kallionalustan vokalisoiman Martiz-yhtyeen ainoalle albumlle Saarela työsti puolikymmentä tekstiä. Eppu-pestinsä päätyttyä Saarelalla oli aikaa paneutua intensiivisemmin biologian opintoihinsa ja maisterin paperit hän vastaanotti tammikuussa 1985. Saarelan Afrikkaan kohdistama kiinnostus johti kuuteen mainittuun maanosaan suuntautuneeseen matkaan. Lisäksi hän vaikutti sekä kirjoittajana että toimittajana. Radiomafiassa lähetetyssä Kauriin kääntöpiiri -ohjelmassa Saarelan erikoisalaa oli etnisempi musiikki. Oman musiikin työstämisen osalta Saarelan seuraava keskeinen yhtye oli maamme tärkeimpiin country-yhtyeisiin lukeutuva Freud Marx Engels & Jung, jonka alkusysäyksenä voi pitää solisti Pekka Myllykosken ja kitaristi Arto ”Pilli” Pajukallion tapaamista vuoden 1984 Provinssrockissa. Saarelan osuutta Freukkareiden kolmella ensimmäisellä, vuosien 1986 ja 1988 välillä työstetyllä albumilla voikin pitää varsin keskeisenä. Niistä hänen oma suosikkinsa on viimeisin, eli vuonna 1988 ilmestynyt Takamehtien mekatähtiä. Jo Saarelan Freukkareissa vakutusaikana yhtyeessä tapahtui jokunen miehistönvaihdos ja bändin peruslineupia suuremmilla keiloilla täydensi Elisa Korjuksesta ja Maria Hännisestä koostunut taustalauluryhmä Honky Tonk Engels. 1990-luvun alussa Saarela vaikutti kaksi albumia työstäneessä cajunia ja zydecoa edustaneessa yhtyeessä U-Bayou esimerkiksi legendaarisen Woude-yhtyeen johtohahmona ensisijaisesti muistetun  Ari ”Woude” Voutilaisen ja sittemmin ansiokkaan Hurriganes-teoksen kirjoittaneen Honey Aaltosen kanssa. Saarelan tiet Eppu Normaalin kanssa kohtasivat jälleen vuonna 1993 ensiksi mainitun vuoden huhtikuussa Isi, mitä oli punk-konsertissa Tampereella soitetun keikan ja Studio etana-albumin teksitysten tiimoilta. Jälkimmäisestä tuloksena oli Eppujen loppukauden klassikoihin lukeutuva biisi Hipit rautaa. Saarelan 50-vuotisjuhlallisuuksissa Tavastialla tammikuussa 2008 esiintyivät kaikki hänen yhtyeensä Eppu Normaalin esittäessä myös Fuzz Bandin ja Aku Syrjä Bandin aikaista ja levyttämättä jäänyttä tuotantoaan. Viimeisen suuremman sanoitusryppäänsä Saarela teki loviisalaiselle Honkatonk-yhtyeelle. Vielä syyskuussa 2018 Saarela osallistui Martti Syrjän kanssa Karanteeni-yhtyeen 40-vuotisjuhlakonserttiin. Hän menehtyi haimasyöpään 11. tammikuuta 2019 vajaa viikko ennen 61-vuotispäiväänsä.

Keskiviikon klassikko:Tina Turnerin comebackalbumin nimiraita

 Private Dancer on Mark Knopflerin kirjoittama ja Tina Turnerin levyttämä kappale, joka julkaistiin lokakuussa 1984. Mainittua biisiä kaavailtiin aluksi Dire Straitsin levytysohjelmistoon, mutta yhtye ei milloinkaan saanut omaa versiotaan täysin valmiiksi. Knopfler päätyi tarjoamaan kappaleen Tina Turnerille, joka nauhoitti sen viidennen albuminsa nimiraidaksi. Private Dancer on lisäksi samaisen albumin viides singlebiisi.Turnerin levytykseen ottivat osaa kaikki Dire Straitsin jäsenet Mark Knopfleria lukuun ottamatta ja lisäksi mukana olivat saksofonisti Mel Collins ja soolokitaristina Jeff Beck. Private Dancer sijoittui Billboardin Hot 100-listalla seitsemänneksi ja oli R&B-listalla parhaimmillaan kolmantena. Myös kansainvälisesti kappale menestyi kohtuullisesti ja oli esimerkiksi brittilistalla sijalla 26. Private Danceria kaavailtiin mukaan Dire Straitsin vuonna 1982 ilmestyneelle albumille Love Over Gold, mutta Knopfler ei pitänyt kappaleen lyriikoita sopivina miesvokalistille. Laillisista syistä Turner ei voinut käyttää levytyksessään originaalia levytystä ja niinpä kappale nauhoitettiin uudelleen kahta vuotta myöhemmin. Rumpalina oli Dire Straitsissa originaalirumpali Pick Withersin paikan ottanut Terry Williams. Tina Turner on maininnut valinneensa kyseisen biisin, sillä se oli myönteisessä mielessä selkeästi tavanomaisesta erottuva. Daily Vaultiin biisin arvioineen Mark Milanin mukaan kyseessä on tummasävyinen kappale, jossa Turnerin voimakas seksuaalisuus pääsee loistamaan. Lontoossa Private Danceristä kuvattiin Briant Grantin ohjaama musiikkivideo, jonka tanssikoreografiasta vastasi Arlene Phillips.

Tiistain tukeva:Usean artistin levyttämä Goffinin ja Kingin käsialaa oleva soulkappale

 I Can't Hear You No More on Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva kappale, jonka orginaalista levytysversiosta vastasi vuonna 1964 Betty Everett nimellä I Can't Hear You. Se julkaistiin kesällä 1964 Everettin suurmenestyksen Shoop Shoop Songin jatkoksi. Billboardin R&B-listalla kappale saavutti sijan 39. ja Hot 100 -listalla sen sijoitus oli 66. Teoksessaan Chicago Soul Robert Pruter kuvasi I Can't Hear Youta Goffin-King  -parivaljakon mittapuulla heikoksi kappaleeksi. Britanniassa Lulu levytti samaisen kappaleen oman läpimurtohittinsä Shoutin seuraajaksi, mutta myös hänen elokuussa 1964 julkaistu ja Peter Sullivanin tuottama versionsa ainoastaan käväisi top 50-listalla. Dusty Springfieldin I Can't Hear You No Moresta levyttämä versio löytyy artistin Britanniassa vuonna 1965 ilmestyneeltä albumilta Ev'rything's Coming Up Dusty ja sen Yhdysvalloissa julkaistulta vastinealbumilta You Don't Have to Say You Love Me. Springfield oli esittänyt kyseisen kappaleen huhtikuussa 1965 Ready Steady Go -ohjelmassa Martha &The Vandellasin taustavokalisoimana ja heinäkuussa tapahtuneessa levytyksessä taustavokalisteina kuultiin Doris Troyta ja Madeline Belliä. Taustabändinä oli harvinaislaatuisesti Springfieldin oma kiertueyhtye The Echoes. Toinen I Can't Hear You No Moren tekijöistä, eli Carole King levytti kappaleen itse vuonna 1970 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Writer. King-elämäkerturi James Peronen mukaan kappale sopi Kingin ohjelmistoon, mutta sen Philadelphia soul- vaikutteisella sovituksella ei ollut vastaavanlaista vaikutusta kuin osalla Kingin myöhäisemmistä sävellyksistä, jotka rakentuivat hänen fyysisen ja retoorisen vokalisointinsa ympärille. Helen Reddyn Can't Hear You No Moresta vuonna 1976 hänen levy-yhtiönsä Capitol Recordsin kehotuksesta levyttämä discovaikutteinen versio muodostui artistin itsensä yllätykseksi kaikkein menestyksekkäimmäksi kappaleesta työstetyksi. Easy Listening- listalla kappaleesta muodostui artistin kahdeksas ja samalla viimeinen listaykkönen ja samalla Bilboardin listalla toiseksi viimeinen top 40:ään kohonnut single. Biisin sijoitus oli 29. ja ja Cash Boxissa se saavutti sijan 41.

Maanantain mainio:Bill Withersin läpimurtohitti

 Ain't No Sunshine on Bill Withersin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Just as I Am julkaistu ja Booker T Jonesin tuottama kappale. Hän vastasi myös biisin jousisovituksesta. Kitaristina levytyksessä kuultiin Stephen Stillisiä, rumpalina Al Jackson Jr:a ja basistina Donald "Duck" Dunnia. Ääni-insinöörinä Memphisissä nauhoitetussa Ain't No Sunshinessa oli Terry Manning. Kappaleesta muodostui Withersin uran läpimurtohitti, joka nousi Billboardin Hot 100-listalla kolmanneksi ja R&B-listalla kuudenneksi. Billboardin listalla vuoden 1971 kappaleista Ain't No Sunshine saavutti sijan 23. Lisäksi kappale pääsi mukaan elokuvien When We Were Kings (1997) ja Notting Hill (1999) soundtrackalbumeille. Vuonna 2009 Ain't No Sunshine pääsi jälleen top 40:ään Kris Allenin esittäessä kappaleen American Idolin kahdeksannella tuotantokaudella. Withers sai inspiraation Ain't No Sunshineen Lee Remickin ja Jack Lemonin tähdittämästä, vuonna 1962 valmistuneesta elokuvasta Days of Wine and Roses. Kappaleesta muodostui ensimmäinen Withersin kolmesta Yhdysvalloissa kultaa myyneestä singlestä. Alun perin kappale julkaistiin Harlem-nimisen singlen b-puolella. Dj:t ryhtyivät soittamaan nimenomaan singlen kakkospuolta, josta muodostui suuri hitti. The 5:th Dimension-yhtye levytti coverin Harlemista albumilleen Soul and Inspiration ja julkaisi versionsa kappaleesta myös singlenä. Withers esitti Ain't No Sunshinen Old Grey Whistle Testissä ja kappale saavutti Grammyn vuoden 1972 parhaana r&b-kappaleena. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Ain't No Sunshine saavutti sijan 285. Michael Jackson levytti kappaleesta coverin alkuvuodesta 1972 ilmestyneelle esikosalbumilleen Got to Be There. Boris Gardiner Happeningin coverversio on vuodelta 1973 ja se ilmestyi albumilla Is What's Happening. Mainitussa levytyksessä Paul Douglas oli leadvokalistina ja Boris Gardiner basistina. Black Label Society levytti kappaleesta coverin vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Unblackened. Singleformaatissa kyseinen versio saavutti sijan 42. Kanadan rocklistalla.

Sunnuntain extra:Ile Kallion toinen sooloalbumi

 Ile Kallio:Get Out

Vuonna 1980 Discophonin julkaisemana ilmestynyt Get Out on ensisijaisesti Hurriganesin kitaristina muistetun Ile Kallion toinen sooloalbumi. Se työstetttiin kokoonpanolla, johon Kallion lisäksi kuuluivat basisti Heikki "Häkä" Virtanen ja etenkin Tasavallan Presidentti-yhtyeestä tunnettu rumpali Vesa Aaltonen. Pitkäsoiton kappaleet edustavat Kallion omaa tuotantoa lukuun ottamatta harvinaisempaa The Who-lainaa Call Me Lightning ja Bob Segerin ohjelmistosta poimittua ärhäkkää rokettia Get Out of Denver. Get Out toisin sanoen jatkaa Ile Kallion esikoisalbumin, vuonna 1977 ilmestyneen Irockin viitoittamalla linjalla. Myös mainittu pitkäsoitto sisälsi nimittäin kaksi lainabiisiä, jotka olivat Beatlesin Drive My Car sekä Randy Californian johtaman Spirit-yhtyeen singlemenestys I Got A Line on You.  13. lokakuuta 2025 edesmennyt tuottaja Richard Stanley, eli Mr X vierailee solistina Get Out-albumilla kappaleissa Ain't Gonna Sing ja Disco Heroes. Kosketinsoittajana vierailee Pedro Hietanen ja saksofonistina Rauno Lehtinen. Taustakuorossa olivat mukana Maarit ja Pave Maijanen. Alun perin myös Ruotsissa julkaistusta Get Outista ilmestyi Warnerin ansiosta remasteroitu cd-versio vuonna 2001.

Lauantain pitkä:Pitkäikäinen yhdysvaltalainen r&b-lauluyhtye

The Spinners on yhdysvaltalainen, vuonna 1954 Detroitissa, Michiganissa perustettu rhythm and bluesia edustava lauluyhtye. Erityisesti tuottaja Thom Bellin kanssa tekemillään levytyksillä 1960- ja 1970-luvuilla yhtye saavutti menestyssinglejä ja -albumeita. Henry Fambroughin lopetettua esiintymisensä vuonna 2023 The Spinners on jatkanut esiintymisiään siitä huolimatta, ettei yhtyeen lineupissa ole enää ainuttakaan originaalia jäsentä. 1960-luvulla Motownille tekemiensä levytysten aikana yhtye tunnettiin lisäksi nimillä Detroit Spinners ja Motown Spinners. Mainittuja nimiä käytettiin Britanniassa, ettei yhtyettä sekoitettaisi brittiläiseen, niin ikään The Spinners-nimiseen folkyhtyeeseen. Kesäkuun viimeisenä 1976 yhtye sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. The National Rhythm & Blues Hall of Fameen The Spinners pääsi vuonna 2015 ja Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2023. Vuonna 1954  Billy Henderson, Henry Fambrough, Pervis Jackson, C. P. Spencer ja James Edwards muodostivat yhtyeen The Domingoes Detroitin pohjoisessa alakaupungissa. Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin Bobby Smith otti James Edwardsin paikan yhtyeen riveissä. Hän lauloi leadia suurimmalla osalla The Spinnersin varhaisista levytyksistä ja suurimmilla Atlantic Recordsille työstämillä hiteillä. Spencer jätti yhtyeen pian Edwardsin jälkeen. Hänen myöhäisempiä yhtyeitään olivat The Voice Masters ja The Originals. George Dixon otti Spencerin paikan ja vuonna 1961 yhtyeen nimeksi vaihtui The Spinners. Ensimmäisen singlensä That's What Girls Are Made for yhtye levytti Harvey Fuquan Tri-Phi Recordsille. Elokuussa 1961 mainittu single saavutti Billboardin listalla sijan 27. Sitä seurannut single Love (I'm So Glad) I Found sisälsi varmuudella Smithin leadvokalisointia. Marraskuussa 1961 se saavutti sijan 91. ja oli samalla viimeinen Tri-Phi Recordsin julkaisemasta tuotannosta top 100:aan kohonnut single. Fuqua vastaanotti krediitit kahdella ensimmäisellä singlellä nimellä Harvey. Hänen aikaisempi yhtyeensä oli ollut The Moonglows. James Edwardin veli Edgar "Chico" Edwards otti yhtyeessä Dixonin paikan vuonna 1963. Tuossa vaiheessa Fuquan veilipuoli Motown Recordsin Berry Gordy oli ostanut itselleen Tri-Phin ja kaikki mainitulle levy-yhtiölle levyttäneet artistit. Vuonna 1964 The Spinners teki debyyttikeikkansa Apollo Theatressa. Single I'll Always Love You saavutti sijan 35. vuonna 1965. Vuosien 1966 ja 1969 välillä yhtye julkaisi singlen vuodessa, mutta niistä ainoastaan vuonna 1966 ilmestynyt Truly Yours saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 16. Koska The Spinnersin kaupallinen menestys oli rajallista, yhtyeen jäsenet saivat toimia kiertuemanagereina, autonkuljettajina ja jopa laivausvirkailijoina muille yhtyeille. G. C. Cameron otti Edgar Edwardsin paikan yhtyeessä vuonna 1967 ja kahta vuotta myöhemmin yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Motownin omistama V.I.P. Imprint. Viiden vuoden tauon jälkeen The Spinners saavutti Billboardin listalla vuonna 1970 sijan 14. Stevie Wonderin ja Syreeta Wrightin kirjoittamalla ja Cameronin leadvokalisoimalla kappaleella It's a Shame. Seuraavana vuonna albumilta 2:nd Time Around listoille nousi niin ikään Stevie Wonderin käsialaa ollut We'll Have It Made. Kyseessä olivat kuitenkin The Spinnersin viimeiset V.I.P. Imprintille työstämät singlet. Pian 2:nd Time Aroundin ilmestymisen jälkeen Atlanticin artisteihin lukeutunut Aretha Franklin kehotti yhtyettä siirtymään niin ikään Atlanticille. Nauhoittaessaan Stevie Wonderin tuottamaa albumia The Spinnersin sopimus vanheni ja albumi jäi vaille julkaisua. The Spinners vaihtoi tämän jälkeen levy-yhtiötä, mutta sopimuksellisten velvoitteiden vuoksi Cameron ei vonut lähteä Motownilta. Hän järjesti tilalleen serkkunsa Philippe Wynnen, josta tuli yksi The Spinnersin leadvokalisteista Bobby Smithin tavoin. The Spinnersin solmiessa levytyssopimusen Atlanticin kanssa vuonna 1972 se oli arvostettu, mutta niukasti kaupallista menestystä saavuttanut yhtye. Yksikään The Spinnersin singleistä ei ollut noussut poplistoilla top teniin, vaikka yhtye oli ollut toiminnassa jo yli vuosikymmenen. Thom Bellin tuottamalta ja vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Spinners poimittiin viisi singleä, joista kaksi nousi top teniin ja loputkin sadan suosituimman joukkoon. The Spinnersistä muodostui lopulta eräs 1970-luvun suosituimmista soulyhtyeistä. Ensimmäinen top ten-hitti, Bobby Smithin leadvokalisoima I'll Be Around oli itse asiassa yhtyeen ensimmäisen Atlanticille levyttämän singlen, Fambroughin ja Wynnen leadvokalisoiman How Could I Let You Get Awayn b-puoli. Radiosoiton myötä Atlantic vaihtoi singlen kappaleiden paikan ja I'll Be Around nousi kolmanneksi How Could I Let You Get Awayn joutuessa tyytymään sijaan 77. I'll Be Around myi yli miljoona kappaletta ja The Spinners vastaanotti kappaleesta ensimmäisen kultalevynsä lokakuun lopussa 1972. Vuoden 1973 singleistä Could It Be I'm Falling in Love myi yli miljoona kappaletta ja sitä seuranneet One of a Kind (Love Affair) ja Ghetto Child vahvistivat yhtyeen maineen. Bellistä tuli tunnettu tuottajahahmo Philadelphia Soulin alueella. Atlanticilla saavuttamiensa menestysten myötä Motown julkaisi The Spinnersin vanhasta tuotannosta Best of-kokoelman. Alun perin vuonna 1970 ilmestynyt singlen b-puoli Together We Can Make Such Sweet Music remiksattiin ja julkaistiin uudelleen vuoden 1973 aikana. Atlantic-hitteihin verrattuna se menestyi kuitenkin vaatimattomasti saavuttaen sijan 91. The Spinnersin vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Mighty Love poimittiin kolme top 20:een kohonnutta singleä; I'm Coming Home, Love Don't Love Nobody ja pitkäsoiton nimikappale. Vuoden suurin hitti The Spinnersille oli silti yhteistyötä Dionne Warwickin kanssa edustava Then Came You. Se nousi Billboardin singlelistan kärkeen ollen molemmille esittäjilleen ensimmäinen ykkössijan saavuttanut pophitti. Kappale sijoittui kolmen suosituimman joukkoon lisäksi Billboardin R&B- ja Easy Listening -listoilla. Seuraavien kahden vuoden aikana The Spinnersin singleistä top tenin saavuttivat viidenneksi kohonnut They Just Can't Stop It (Games People Play) ja kakkossijan saavuttanut The Rubberband Man. Games People Playllä solistina vieraili Evette L. Benton. Kaupallisen ja suosiollisen uransa huipulla The Spinners aloitti stipendiohjelman, joka auttoi collegeen yhden opiskelijan vuodessa. Wynne jätti yhtyeen tammikuussa 1977. Hänen paikkansa ottanut John Edwards oli saavuttanut sooloartistina sarjan R&B-hittejä. Wynne siirtyi soolouralle ja perusti sittemmin julkaisu- ja levy-yhtiön. The Spinners saavutti pienempiä hittejä vuosien 1977 ja 1978 aikana. Yhtyeen ja Thom Bellin yhteistyö päättyi, mutta The Spinners työsti kaksi kappaletta Bellin elokuvaan The Fish That Saved Pittsburgh ja esiintyi myös itse elokuvassa. Vuonna 1979 Motown julkaisi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa The Spinnersiltä kokoelma-albumin From the Vaults, jonka tuotantoon sisältyi myös Fuqua&Bristolille 1960-luvun puolivälin tienoilla nauhoitettu What More Could I Boy Ask For. Vuonna 1980 The Spinners saavutti vielä kaksi suurta hittiä. Working My Way Back to You nousi Yhdysvalloissa toiseksi ja Britanniassa listakärkeen ja Cupid molemmissa maissa neljänneksi. Yhtyeen viimeinen Yhdysvalloissa top 100:aan kohonnut single oli cover Willie Nelsonin kappaleesta Funny How Time Slips Away, joka saavutti vuonna 1983 sijan 67. Samana vuonna yhtye vieraili omana itsenään tv:n sitcomissa Laverne and Shirley. Vuonna 1984 albumilta Cross Fire poimittu Right or Wrong oli The Spinnersin viimeinen merkittävä R&B-menestys. Mainitun albumin nimikappaleen yhtye esitti vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Spaceballs. 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla The Spinnersin singlet eivät enää nousseet R&B-listalla 70:n suosituimman yläpuolelle. Työskenneltyään joitakin vuosia Parliament/Funkadelicin kanssa ja luotuaan soolouraa Wynne menehtyi sydänkohtaukseen 14. heinäkuuta 1984.Vuonna 2014 antamassaan haastattelussa yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt originaalijäsen Henry Fambrough mainitsi Bobby Smithin olleen yhtyeen keskeisin leadvokalisti kaikkien vuosien ajan. Myös Fambrough oli vähintään mukana laulamassa leadia useilla The Spinnersin levytyksillä, joista mainittakoon Just As Long as We Have Love, joka oli yhtyeen toinen Dionne Warwickin kanssa levyttämä duetto. G. C. Cameron palasi yhtyeen leadvokalistiksi vuosien 2000 ja 2002 välillä. Vuonna 2003 hän liittyi The Temptationsiin. The Delfonicsin Frank Washington liittyi yhtyeeseen pariksi vuodeksi. Hänen paikkansa ottanut Charlton Washington ei ollut  edeltäjälleen lainkaan sukua. Billy Henderson menehtyi diabeteksen komplikaatioihin helmikuun toisena 2002 67 vuoden ikäsenä. Yhtyeen varhaisiin jäseniin lukeutunut C. P. Spencer oli menehtynyt sydänkohtaukseen jo 20. lokakuuta 2004. Edelleen yhtyeessä vaikuttanut Pervis Jackson menehtyi sydänkohtaukseen 18. elokuuta 2004. Vuonna 2003 Xpress-2:n Ashley Beedle remiksasi vuonna 1977 levytetyn The Spinnersin kappaleen Are You Ready for Love. Fat Boy Slimin Southern Fried Recordsin julkaisemana mainittu single nousi Britanniassa listakärkeen. Leadvokalisti Bobby Smith menehtyi 16. maaliskuuta 2013. Vuonna 2017 The Spinners pääsi The Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. Charlton Washington siirtyi vuonna 2020 soolouralleen ja hänen paikkansa otti C. J. Jefferson. 27. elokuuta 2021 ilmestynyt Round the Block and Back Again edusti vuosien jälkeen The Spinnersin uutta tuotantoa. Se oli yhtyeen senhetkisen lineupin ensilevytys ja samalla viimeinen ennen Fambroughin eläköitymistä alkuvuodesta 2023 lähes 70 vuotta kestäneen uran jälkeen. Singleformaatissa mainitulta albumilta julkaistiin kappaleet Cliche, In Holy Matrimony ja Vivid Memories. Kolmas toukokuuta 2023 The Spinnersin menestyksekkäin 1970-luvun kokoonpano tuli valituksi Rock and Roll Hall of Fameen. Samaisessa kuussa yhtye lahjoitti merkittävän määrän esiintymis- ja levytyshistoriaansa Detrotissa sijaitsevalle Motown Museumille. Henry Fambrough, yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt originaalijäsen menehtyi seitsemäs helmikuuta 2024 luonnollisesti 85 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Dr. Johnin suurin menestysalbumi

 Dr. John:In the Right Place

25. helmikuuta 1973 Atcon julkaisemana ilmestynyt In the Right Place on New Orleansista kotoisin olevan R&B-artistin Dr. Johnin tuotannon kuudes studioalbumi. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui artistin uran menestyksekkäin. Sen tuotannosta Dr. John esitti kappaleen Such a Night myös The Bandin jäähyväiskonsertissa The Last Waltz, josta työstettiin lisäksi Martin Scorsesen ohjaama konserttielokuva ja tripla-albumi. In the Right Placen singleformaatissa ilmestyneestä avauskappaleesta Right Place, Wrong Time muodostui Dr. Johnin uran suurin singlemenestys. Kesän 1973 aikana mainittu kappale saavutti Billboardin listalla yhdeksännen ja Kanadassa kuudennen sijan. Right Place, Wrong Timen lyriikoiden työstämiseen olivat osallistuneet Bob Dylan, Bette Midler ja Dough Sahm. Kappaleen erään säkeen lyriikka antoi progesuuruudelle Emerson Lake and Palmer idean albuminsa Brain Salad Surgery nimeen. Se korvasi työnimen Whip Some Skull on Yer. Myös itse In the Right Place -pitkäsoitosta muodostui Dr. Johnin uran suosituin. Mainittu albumi saavutti Billboardin listalla sijan 24. 23. kesäkuuta 1973. Kaiken kaikkiaan albumille kertyi 33 listaviikkoa ja sen työstämiseen ottivat osaa esimerkiksi Allan Toussaint sekä funkyhtye The Meters.

Torstain terävä:Vuonna 1967 syntynyt blueskitaristi, solisti ja biisintekijä

 17. marraskuuta 1967 syntynyt Tab Benoit on yhdysvaltalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä, jonka ensisijainen tyylilaji on Delta Blues. Hän solmi levytyssopimuksen teksasilaisen Justice Recordsin kanssa ja julkaisi sarjan levytyksiä alkaen vuonna 1992 ilmestyneestä albumista Nice and Warm. Justicen lopetettua toimintansa Vanguard julkaisi vuonna 1999 Benoitin seuraavan pitkäsoiton These Blues Are All Mine. Samaisena vuonna Benoit oli mukana Delarc-yhtiön julkaisemalla albumilla Homesick for the Road, jonka muina kitaristeina esittäytyivät Kenny Neal ja Debbie Davis. Telarc julkaisi Benoitin seuraavan sooloalbumin, vuonna 2002 ilmestyneen pitkäsoiton Wetlands. Mainitulle albumille sisältyi Benoitin oman tuotannon lisäksi lainabiisejä, eli näkemykset Professor Longhairin Her Mind is Gonesta sekä Otis Reddingin These Arms of Minesta. Myöhemmin vuoden 2002 aikana ilmestynyt albumi Whiskey Store edusti yhteistyötä kitaristi Jimmy Thackeryn, harpisti Charlie Musselwhiten sekä Stevie Ray Vaughanin taustayhtyeenä muistetun Double Troublen rytmiryhmän, basisti Tommy Shannonin ja rumpali Chris Laytonin kanssa. Vuonna 2003 Benoitilta ilmestyi New Orleansissa nauhoitettu albumi Sea Saint Sessions. Benoitin pysyvän rytmiryhmän, basisti Carl Dufrenen ja rumpali Darryl Whiten lisäksi albumilla vierailivat Big Chief Monk Boudreaux, Cyril Neville, Brian Stoltz ja George Porter Jr. Helmikuussa 2004 ilmestyi Benoitin ja Thackeryn Unityssa, Mainessa taltioitu livealbumi Whiskey Store Live. Benoitin vuonna 2005 ilmestyneellä albumilla Fever for the Bayou vierailivat solistit Cyril Neville ja Big Chief Monk Boudreaux, joista ensiksi mainittua kuultiin lisäksi perkussionistina. Vuonna 2006 ilmestynyt Brother to the Blues edusti yhteistyötä Louisina’s La Rouxin kanssa. Huhtikuussa 2011 ilmestyneellä Benoitin albumilla Medicine olivat mukana Anders Osborne, Beausoleilin Michael Doucet ja Ivan Neville.

Keskiviikon klassikko:Metallican vuoden 1986 klassikkoalbumin nimikappale

Toinen heinäkuuta 1986 ilmestynyt Master of Puppets on trash metallia edustava Metallican kappale, joka ilmestyi yhtyeen samannimisen albumin nimibiisinä. Kappaleesta on muodostunut suorastaan standardi Metallican keikkaohjelmistoon. Master of Puppets on vastaanottunut suorastaan ylistäviä arvioita raskaasta soundistaan. Kappale nauhoitettiin loka-joulukuun 1985 välisenä aikana Sweet Silence-studioilla Kööpenhaminassa, Tanskassa. Merkittäväksi Master of Puppetsissa muodostuu kappaleen pitkä instrumentaaliosuus. Dave Mustainen mukaan rumpali Lars Ulrich sävelsi kappaleen avausriffin Mustainen ollessa vielä Metallican jäsen. Master of Puppetissa lainataan lisäksi riffiä David Bowien kappaleesta Andy Warhol. Metallican jäsenistä Bowie vaikutti voimakkaasti basisti Clif Burtoniin ja kitaristi Kirk Hammettiin. Master of Puppets on Metallican useimmin konserteissaan soittama kappale. Biisin täyspitkä versio on mukana videoilla Cliff ’em All, S&M sekä S&M2 ja lyhennetty versio videolla Cunning Stunts. Molemmat versiot ovat löydettävissä boxilta Live Shit:Binge & Purge. Keikkakontekstissa Master of Puppets soitettiin ensiksi joulukuun viimeisenä 1985 San Franciscossa Bill Graham Civic Center Auditoriumissa 7000:lle kuulijalle. Master of Puppets on menestynyt varsin hyvin erilaisissa äänestyksessä. VH1 nimesi mainitun kappaleen kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi heavy metal -biisiksi. Musiikkilehti Q:n maaliskuussa 2005 julkaisemalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Master of Puppets saavutti sijan 22. Martin Popoffin vuonna 2003 ilmestyneessä teoksessa The Top 500 Heavy Metal Songs of All Time metallidiggarit, muusikot ja journalistit äänestivät Master of Puppetsin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi metallikappaleeksi. Vuonna 2020 Metal Hammerin 50 parhaan Metallica-biisin listauksessa Master of Puppets sijoittui kärkisijalle. Rolling Stonen vuonna 2021 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Master of Puppets saavutti sijan 256. Vuonna 2023 samainen musiikkilehti laati sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal -kappaleen listansa, jolla Master of Puppets saavutti toisen sijan.

Tiistain tukeva:Useassa keskeisessä brittiläisessä blues- ja rockyhtyeessä vaikuttanut kitaristi/kosketinsoittaja

 16. marraskuuta 1945 syntynyt ja 13. huhtikuuta 2019 edesmennyt Paul Martin Raymond oli yhdysvaltalainen kosketinsoittaja ja kitaristi, jonka keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvat UFO ja Michael Schenker Group. Chicken Shackissa Raymond otti Christine Pefectin paikan viimeksi mainitun siirtyessä Fleetwood Macin jäseneksi. Raymondin ura muusikkona käynnistyi tammikuussa 1964 jazzin parissa. Hänen ensimmäinen ammattimaisesti toiminut yhtyeensä oli niin ikään vuoden 1964 aikana toimintansa aloittanut Tony Jackson and The Vibrations. Tony Jackson perusti mainitun yhtyeen kesällä 1964 erottuaan The Searchersistä. Myöhemmin Raymond liittyi Plastic Penny -yhtyeen kosketinsoittajaksi ja solistiksi ja korvasi Christine McVien Chicken Shackissa Christinen siirryttyä toiseen bluesia edustaneeseen yhtyeeseen Fleetwood Maciin. Seuraavaksi Raymondin ura jatkui kosketinsoittajana/kitaristina niin ikään bluesrockia edustaneessa yhtyeessä Savoy Brown. Vuonna 1976 Raymond korvasi UFO-yhtyeen riveissä mainitun yhtyeen originaalin kosketinsoittajan Danny Peyronelin. Raymond kirjoitti kappaleita UFO:n ohjelmistoon, mutta vastaanotti aikaisemman julkaisusopimuksensa vuoksi niistä tekijänpalkkoita vasta myöhäisempinä vuosina. Michael Schenkerin jätettyä UFO:n Raymond liittyi vuonna 1981 hänen uuteen yhtyeeseensä MSG:hen. Kahta vuotta myöhemmin hän seurasi UFO:n basistina toiminutta Pete Waytä tämän uuteen yhtyeeseen Waystediin. Wayn, Phil Moggin sekä Andy Parkerin kanssa Raymond vaikutti UFO:n riveissä vuosina 1980-1983, 1984-1986, 1993-1998 ja 2003-2019. Raymondin edesmentyä sydänkohtaukseen 73 vuoden ikäisenä huhtikuussa 2019 UFO oli juuri ehtinyt päättää jäähyväismaailmankietueensa Last Orders:50:th Anniversary Tour. Raymondin paikan kiertueen loppuosalla ottanut Neil Carter soitti hänen paikallaan UFOssa myös vuosien 1980 ja 1983 välisenä aikana. Raymond oli mukana Fleetwood Macin kitaristin Danny Kirwanin 70-luvun puolivälissä ilmestyneellä ensimmäisellä sooloalbumilla Second Chapter. Lisäksi hän konsertoi säännöllisesti yhtyeensä Paul Raymond Project kanssa.

Maanantain mainio:Graham Parkerin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Graham Parker and the Rumour:The Up Escalator

23. toukokuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Up Escalator on Graham Parker and the Rumourin 80-luvun tuotannon käynnistänyt ja samalla ainoaksi yhteiseksi pitkäsoitoksi mainitulla vuosikymmenellä jäänyt albumi. Parkerin diskografiassa sitä edeltänyt ja vuonna 1979 ilmestynyt albumi Squeezing Out the Sparks oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan tuotannosta vastasi Jimmy Iovine. The Up Escalatorista laadituissa arvioissa kritiikki kohdistui juuri albumin tuotantopuoleen. Parkerin ja hänen The Rumour-yhtyeensä välinen yhteistyö päättyikin pian The Up Esclatorin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen kosketinsoittaja Bob Andrews oli jättänyt The Rumourin jo Squeezing Out the Sparksin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen ja The Up Escalatorilla kuultiinkin ensisijaisesti studiomuusikkona kunnostatunutta ja lisäksi etenkin jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettua Nicky Hopkinsia. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat lisäksi The E-Street Bandin Danny Federicin sekä Quiverin Peter Wood. The Up Escalatorin tuottaneen Jimmy Iovinen meriittilistaan luketuvia albumeita ovat esimerkiksi Tom Petty and the Heartbreakersin Damn the Torpedos ja Patti Smith Groupin Easter. Singleformaatissa The Up Escalatorilta julkaistiin Stupefaction b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön Woman in Charge. Kappaleessa Endless Night taustavokalistina vaikuttanut Bruce Springsteen on nimennyt Parkerin ainoaksi muusikoksi, jonka esiintymisestä hän olisi valmis maksamaan.

Sunnuntain extra:Huey Lewis and the Newsin rumpali

13. marraskuuta 1951 syntynyt Bill Gibson on yhdysvaltalaismuusikko, joka on vuodesta 1979 lähtien vaikuttanut Huey Lewis and the Newsin rumpalina. Mainitun yhtyeen jäätyä tauolle vuoden 2020 aikana Gibsonin nykyinen keskeinen yhtye on ollut Sons of Champlin. Gibson on syntynyt Sacramentossa ja hän soittanut rumpuja 12-vuotiaasta. Billin arkkitehtinä toiminut isä Ed soitti niin ikään rumpuja harrastusluonteisesti. Gibsoniin vaikuttaneista rumpaleista mainittakoon Art Blakey ja Buddy Rich. Vuonna 1967 Billin isä vei hänet Monterey Jazz Festivaaleille ja ensimmäisen rumpusettinsä Bill oli vastaanottanut neljäntoista ikäisenä. Teini-iässään hän todensi kaksi Beatlesin konserttia ja näki livenä niin ikään Dave Clark Fiven. Huey Lewis and the Newsissä Gibson on vaikuttanut vuodesta 1979. Mainitun yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttaneita genrejä ovat olleet varhainen pop, R&B, doo-wop, blue-eyed soul sekä uusi aalto.

Lauantain pitkä:Styxin toinen pitkäsoitto

 Styx:Styx II

Heinäkuussa 1973 Wooden Nickelin julkaisemana ilmestynyt Styx II on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Styxin toinen studioalbumi. Elokuun lopussa 1972 ilmestynyt Styxin esikoisalbumi oli koostunut ensisijaisesti coverbiiseistä ja toiselle pitkäsoitolleen yhtye halusi työstää vahvaa omaa kappalemateriaaliaan, josta Dennis DeYoung kantoi päävastuun. Hän oli säveltänyt yhtyeen harjoitustilassa sähköpianolla kappaleen, jota kaavaili julkaistavaksi Styxin esikoisalbumilla. Myöhemmin DeYoung päätti soittaa kappaleen akustisella pianolla. Bill Traut halusi säästää kappaleen Styxin toiselle pitkäsoitolle. Lopputuloksena oli DeYoungin vaimosta Suzannesta kertova kappale Lady. Kun mainittu biisi julkaistiin singleformaatissa, siitä ei ensi alkuun muodostunut hittiä. Julkaistuaan lokakuussa 1974 neljännen albuminsa Man of Miracles Styx vieraili Chicagon keskeisimmällä radioasemalla W.L.S.:llä ja pyysi ohjelman tuottajaa Jim Smithiä soittamaan mainitun biisin uudestaan. Chicagossa Lady saavutti säännöllistä radiosoittoa ja murtautui valtakunnallisesti listoille toukokuussa 1975. Billboardin listalla kappaleen paras sijoitus oli lopulta kuudentena. Ladyn lisäksi Styx II:n keskeiseen tuotantoon lukeutuvat rockorientoituneet  biisit You Need Love ja I'm Gonna Make You Feel It, jotka edustivat DeYoungin sävellystuotantoa ja olivat James "J Y" Youngin vokalisoimia. Kyseessä on Styxin tuotannon ensimmäinen albumi, jolla John Curulewski vaikutti sekä säveltäjänä että leadvokalistina jazzvaikutteisessa, Styxille tyypillisestä tyylistä selkeästi erottuvassa  kappaleessa A Day sekä humoristisessa rockauksessa You Better Ask, jonka outro sisältää pätkän Strangers in the Nightia naurulla höystettynä. Albumin kakkospuolen käynnistää DeYoungin tulkitsema Bachin Little Fugue in G, jota seuraa lempeä progerockkappale Father O.S.A. Niin ikään rockosastoon kallistuva Earl of Roseland pohjautuu DeYoungin muistoihin Chicagon Roselandissa hänen perustettuaan yhtyeen Panozzon veljesten kanssa. Styx II saavutti kultalevyn hieman ennen Styxin vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton Grand Illusion saavuttamaa menestystä. Jo tätä ennen yhtye oli siirtynyt A&M Recordsin artistiksi ja saavuttanut selkeää menestystä. Styx II on Wooden Nickelin julkaisuista ainoa yhtyeen menestysalbumi melko pitkälti Ladyn saavuttaman menestyksen ansiosta. Styxin originaali levy-yhtiö julkaisi albumin uudestaan vuonna 1980 nimellä Lady. Mainittua uudellenjulkaisua ei pidä sekoittaman Styxin tuotannosta kasattuun samannimiseen kokoelma-albumiin. Styx II:n lisäksi ainoat Styxin tuotannon pitkäsoitoista, joiden sävellystyöhön Young ei osallistunut, olivat vuonna 2021 ilmestynyt albumi Crash of the Crown sekä vuonna 2005 julkaistu covereista koostuva pitkäsoitto Big Bang Theory.

Perjantain pohjat:Bon Jovin vuoden 1988 voimaballadi

 I'll Be There for You on Jon Bon Jovin ja Richie Samboran käsialaa oleva ja Bon Jovin neljännellä albumilla New Jersey syyskuussa 1988 ilmestynyt kappale. Singleformaatissa mainittu voimaballadi nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli Album Rock Tracks -listalla parhaimmillaan viidentenä. I'll Be There for You nousi lisäksi listakärkeen Cash Boxilla, joka listasi sen vuoden 1989 toiseksi suosituimmaksi popsingleksi. Kanadassa kappale oli parhaimmillaan kakkossijalla. I'll Be There for Yousta työstettiin Wayne Ishamin ohjaama musiikkivideo, jonka mustavalkoiset liveosuudet on kuvattu Lontoon Wembleyllä. I'll Be There for Youn b-puolella julkaistiin niin ikään New Jersey- albumin tuotantoon ja samalla Bon Jovin kaikkien aikojen raskaimpiin kappaleisiin lukeutuva, sekä huuliharppu- että kitarasoolon sisältävä Homebound Train. Kun mainittu biisi oli ohjelmistossa vuonna 2010 The Circle Tourilla, sen leadvokalistina kuultiin tavanomaisesta poiketen kitaristi Richie Samboraa.

Torstain terävä:Bonnie Raittin 2000-luvun alun albumi

 Bonnie Raitt:Silver Lining

Yhdeksäs huhtikuuta 2002 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Silver Lining on yhdysvaltalaisen kitaristin, solistin ja biisintekijän Bonnie Raittin neljästoista studioalbumi. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 13. ja se myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Silver Lining vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. USA Todayhin albumin arvioineen Edna Gundersenin mukaan Mitchell Froomin ja Tchad Blaken tuottama Silver Lining tuo David Grayn käsialaa olevassa nimikappaleessaan ja särkevässä balladissa Wounded Heart esiin Raittin popherkkyyttä. Vaikutteet boogiesta, gospelhenkisestä R&B:stä ja raa'asta bluesista muistuttavat esimerkiksi The Metersistä ja Little Featistä, mutta tekevät sen raikkaasti ja vitaalisti. PopMattersiin Silver Liningista arvion kirjoittaneen Jason McNailin mukaan albumi ei sisällä ainuttakaan Thing Called Loven tai Something to Talk Aboutin kaltaista radioystävällistä hittiä, mutta kokonaisuutena kyseessä on silti  eräs Raittin kaikkien aikojen vahvimmista albumeista. Los Angeles Timesin Natalie Nichols piti Silver Liningia vaihtelevana kokoelmana Delta-vaikutteista bluesrockia, afrikkalaisia tyylejä, New Orleans-boogieta ja elementtejä modernista aikuispopista. Silver Liningin kappaleista Gnawin' On It ja Time of Our Lives olivat ehdolla parhaan naisrocklauluesityksen Grammyn vastaanottajiksi. Albumilta poimituista singleistä I Can't Help You Now saavutti Billboardin Adult Contemporary Chart-listalla sijan 15. ja pitkäsoiton nimikappale sijan 21. Silver Liningin kappaleista Time of Our Lives nousi mainitulla listalla sijalle 27. siitä huolimatta, ettei sitä julkaistu singleformaatissa.