Lauantain pitkä:Usean keskeisen hardrockyhtyeen kitaristi

 29. heinäkuuta 1959 syntynyt ja 20. tammikuuta 2025 edesmennyt John James Sykes oli brittiläinen kitaristi, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi jäsenyydestään yhtyeissä Tygers of Pan Tang, Thin Lizzy ja Whitesnake. Lisäksi hän toimi hardrockyhtye Blue Murderin johtohahmona ja julkaisi useita sooloalbumeitaan. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa Sykes tasapainoili soolouransa ja uudelleen muodostetun Thin Lizzyn välillä. Soolouraansa Sykes keskittyi vuodesta 2009 lähtien. Sykesin keskeisiin vaikuttajiin lukeutuivat Jimmy Page, Richie Blackmore ja Gary Moore. Vuonna 2004 hän tuli valituksi Guitar Worldin laatimalle sadan parhaan kitaristin listalle. Vuonna 2006 Gibson julkaisi rajoitetun erän Sykesin nimikko Les Pauleja, joiden mallina oli hänen vuonna 1978 soittamansa Gibson Les Paul Custom. Readingissä, Berkshiressa syntynyt Sykes asui perheensä kanssa kolmen vuoden ajan Ibizalla ja muutti sen jälkeen Readingiin. Kitaraan Sykesin kiinnostus heräsi 14-vuotiaana hänen enonsa esiteltyä hänelle joitakin Eric Claptonin likkejä. Seuraavat kaksi vuotta Sykes soitti blueskappaleita vanhalla nylon-kielisellä kitaralla. Muutettuaan Blackpooliin Sykes kiinnostui uudelleen kitaran soitosta puolentoista vuoden tauon jälkeen. Hänen ystävänsä Mervyn Goldsworthy, joka tuli myöhemmin vaikuttamaan basistina yhtyeissä Diamond Head, Samson ja FM, pyysi häntä liittymään yhtyeeseen Streetfighter. Sykesin ura ammattimuusikkona alkoi hänen siirryttyään Streetfighterista  Tygers of Pan Tyngiin. Sykes oli mukana mainitun yhtyeen albumeilla Spellbound ja Crazy Nights, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1981 aikana. Sykes jätti yhtyeen kuitenkin jo seuraavana vuonna, sillä hänen mielestään Tygers of Pan Tyngilta puuttui sekä tyyliä että omistautumista. Sykes jätti Tygers of Pan Tangin kahta päivää ennen yhtyeen Ranskan-kiertueen alkua. Hänen soittoaan kuullaan silti kahdessa biisissä myös Tygers of  Pan Tangin albumilla The Cage, joka julkaistiin hänen yhtyeestä lähtönsä jälkeen. Sykes teki koesoiton Ozzy Osbournen yhtyettä varten ja vaikutti jäsenenä John Slomanin johtamassa Badlandsissa. Vaikka Sloman sai järjestetyksi levytyssopimuksen EMI:n kanssa, Badlands lopetti toimintansa. Tygers of Pan Tangin jätettyään Sykes oli velkaa vielä yhden singlen mainitun yhtyeen levy-yhtiölle MCA Recordsille. Tygers of Pan Tangin tuottajan Chris Tsangaridesin kautta Sykes sai yhteyden Thin Lizzyn johtohahmoon Phil Lynottiin. Kaksikko kirjoitti ja tuotti vuonna 1982 ilmestyneen singlen Please Don't Leave Me. Thin Lizzyn kuuluneista muusikoista mainitun singlen levytykseen osallistuivat lisäksi Brian Downey ja Darren Wharton. Sykesia pyydettiin liittymään Thin Lizzyyn ja yhtyeen virallinen jäsen hänestä tuli syyskuussa 1982. Sykes oli mukana yhtyeen vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Thunder and Lightning, jolla hän osallistui lisäksi singleformaatissa ilmestyneen kappaleen Cold Sweat kirjoitustyöhön. Sykesin myötä Thin Lizzyn soundi muuttui heavyorientoituneemmaksi. Thunder and Lightningin tiimoilta tehtyä kiertuetta mainostettiin Thin Lizzyn jäähyväiskiertueena, mutta Lynott ja Sykes olivat kiinnostuneita jatkamaan musiikillista yhteistyötään. Kiertueelta nauhoitettiin tuplalivealbumi Life. Sykes osallistui Lynottin Eurooppaan suuntautuneelle soolokiertueelle. Viimeisen konserttinsa Briteissä Thin Lizzy soitti elokuussa 1983 Readingin festivaaleilla. Viimeinen keikka oli Nurembergissa Monsters of Rock-festivaalilla neljäs syyskuuta. Phil Lynott edesmeni neljäs tammikuuta 1986 36 vuoden ikäisenä. Vuonna 1994 Sykes perusti Thin Lizzyyn kuuluneiden Brian Downeyn, Scott Gorhamin ja Darren Whartonin kanssa uuden version Thin Lizzystä. Sen esiteltiin olevan tribuutti Lynottin elämälle ja hänen työlleen. Vaikka lineup esitti ainoastaan Lizzyn tuotantoa, yhtyettä kritisoitiin siitä, että se käytti Thin Lizzyn nimeä ilman Lynottia. Vuonna 2000 yhtyeeltä ilmestyi livealbumi One Night Only. Sykes johti useita miehistönvaihdoksia kokenutta Thin Lizzy -lineupiaan vuoteen 2009 saakka, jolloin hän erkaantui ja totesi, että hänen oli jälleen aika säveltää omaa musiikkiaan. Scott Gorham muodosti myöhemmin Thin Lizzyn uudelleen ilman Sykesia. Thin Lizzyn lopetettua toimintansa Sykes olisi halunnut jatkaa yhteistyötään Phil Lynottin kanssa yhtyeessä, josta oli muodostuva Grand Slam. Sykes sai kuitenkin pian kutsun liittyä brittiläiseen hardrockyhtyeeseen Whitesnakeen, jonka hän oli tavannut ollessaan kiertueella Thin Lizzyn kanssa. Neuvoteltuaan itseään miellyttävän sopimuksen ja saatuaan Lynottin hyväksynnän Sykes liittyi Whitesnakeen. Hän soitti debyyttikeikkansa yhtyeen riveissä 17. helmikuuta 1984 Dublinissa. Levytystensä osalta Sykes soitti ensiksi uudet kitaraosuudet Whitesnaken albumista Slide It In Yhdysvalloissa ilmestyneeseen versioon. Whitesnake teki pitkän maailmankiertueen, joka kulminoitui kahteen Rock in Rio-festivaalilla vuonna 1985 soitettuun konserttiin. Slide It Inistä muodostui Whitesnaken tuohon mennessä suurin menestys Yhdysvalloissa ja sitä meni kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta. Sykes vaikutti osaltaan keskeisesti Whitesnaken uuteen suosioon ja häntä voi pitää sekä soittotyyliltään että habitukseltaan Whitesnaken varhaisempia kitaristeja elinvoimaisempana. Sykesin vaikutusta Whitesnaken seuraavaan albumiin voi pitää keskeiseinä. Hän  kirjoitti sitä varten David Coverdalen kanssa yhdeksän kappaletta. Sykesin myötä Whitesnaken soundi alkoi lähestyä valtavirtaa. Hän aloitti kirjoistustyön Coverdalen kanssa Etelä-Ranskassa alkuvuodesta 1985. Nauhoitukset alkoivat Vancouverissa Little Mountain Sound-studioilla. Coverdale päätyi sittemmin erottamaan kaikki yhtyeensä jäsenet Sykes mukaan lukien. Whitesnaken seitsemäs albumi 1987 ilmestyi mainitun vuoden huhtikuussa. Siitä muodostui yhtyeen suurin menestys, joka nousi Billboardin listalla toiseksi ja myi Yhdysvalloissa yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Jätettyään Whitesnaken Coverdale säilyi katkerana siitä, kuinka Coverdale järjesti hänen erottamisensa. 2000-luvun alussa Coverdale oli aikeissa kasata Whitesnaken uuden lineupin, jossa myös Sykes olisi ollut mukana. Sykes suositteli yhtyeeseen Marco Mendozaa ja Tommy Aldridgea, jotka molemmat liittyivätkin Whitesnaken uuteen kokoonpanoon. Tämän jälkeen Sykes ei enää koskaan kuullut Coverdalesta. Tämä mainitsi keskustelleensa Sykesin kanssa mahdollisesta reunionista, mutta päätti kaksikon olleen omia pomojaan liian pitkään työskennelläkseen reunionissa. Vuonna 2017 Sykes mainitsi, ettei hänellä enää ollut kiinnostusta keskustella uudelleen Coverdalen kanssa. Jätettyään Whitesnaken Sykes perusti Blue Murderin basisti Tony Franklinin ja rumpali Carmine Appicen kanssa. Lopulta projektiin kaavailtiin rumpaliksi Cozy Powellia ja solistiksi Ray Gilleniä. Ensiksi mainittu liittyi kuitenkin Black Sabbathiin ja jälkimmäinen sai lähteä Geffen Recordsin John Kalodnerin päätöksestä. Tämä rohkaisi Sykesia johtamaan omaa yhtyettään. Blue Murderin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi huhtikuussa 1989. Se saavutti Billboardin listalla sijan 69. ja myi Sykesin mukaan puoli miljoonaa kappaletta. Levy-yhtiö olisi vaatinut silti enemmän. Blue Murder teki kiertueen Yhdysvalloissa ja Japanissa. Sykesin mielestä Geffen ei promonnut Blue Murderia riittävästi. Franklin ja Appice jättivät Blue Murderin yhtyeen nauhoittaessa toista albumiaan. Heidän paikkansa ottivat Marco Mendoza ja Tommy O' Steen. Samaan aikaan Sykesia kaavailtiin kitaristiksi Def Leppardiin. Varsinaista koesoittotilaisuutta ei järjestetty, mutta Sykes jammaili Leppardin kanssa ja vaikutti taustavokalistina yhtyeen vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Adrenalize. Def Leppard kiinnitti kitaristikseen Vivian Campbellin, jonka varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet Dio ja Whitesnake. Blue Murderin vuonna 1993 ilmestynyt toinen albumi Nothin' But Trouble jäi vaille listasijoitusta, seikka, josta Sykes syytti jälleen Geffen Recordsia. Vuonna 1994 Blue Murderilta ilmestyi vielä livealbumi Screaming Blue Murder:Dedicated to Phil Lynott, jonka jälkeen levy-yhtiö pudotti yhtyeen ja se lopetti toimintansa. Hajoamisen jälkeen Blue Murderia pyrittiin kokoamaan rivinsä useaan otteeseeen. Vuonna 2019 Appice ilmoitti yhtyeen harjoitelleen yhdessä, mutta Sykes olisi halunnut sen konsertoivan nimellä John Sykes & Blue Murder, mistä Carmine Appice ei pitänyt. Vuonna 2020 Appice mainitsi jälleen keskustelleensa Sykesin kanssa Blue Murderin reunionin mahdollisuudesta, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut. Yhteistyön Geffen Recordsin kanssa loputtua vuonna 1994 Sykes solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin japanilaisen haaran kanssa. Sykesin ensimmäinen sooloalbumi Out of My Tree ilmestyi vuonna 1995 ja sen seuraaja Lovetree kahta vuotta myöhemmin. Mercury Records oli pyytänyt Sykesilta seitsemästä kappaleesta koostuvaa balladialbumia. Hän halusi kuitenkin laajentaa myös kyseisen projektin pitkäsoiton mittaiseksi ja  raskaammasta tuotannosta koostuva albumi 20th Century ilmestyi vielä saman vuoden aikana. Sykesin seuraava sooloalbumi Nuclear Cowboy ilmestyi vuonna 2000. Sykesin pyrittyä epäonnistuneesti hankkimaan levytyssopimus Euroopassa Z Recordsin kanssa. Vuonna 2003 hän solmi jakelusopimuksen Burnside Distributionin kanssa. Sen seurauksena Sykesin albumit olivat ensi kertaa saatavilla Yhdysvalloissa. Vuonna 2005 Sykesilta ilmestyi livealbumi Bad Boy Live! Kitaristi Richard Fortusin mukaan Sykes teki vuonna 2009 koesoittonsa Guns N' Rosesille. Esiintyessään That Metal Showssa vuonna 2011 Sykes kertoi olevansa muodostamassa uutta yhtyettä rumpali Mike Portnoyn kanssa. Seuraavana vuonna yhdysvaltalainen musiikkijournalisti Eddie Trunk vahvisti, ettei mainittu projekti nimeltään Bad Apple ollut enää toiminnassa. Basisti Billy Sheehania kaavailtiin niin ikään mukaan yhtyeeseen, mutta Sykesin aikataulut muiden kanssa eivät Trunkin mukaan natsanneet. Richie Kotzenin otettua Sykesin paikan yhtyeestä muodostui The Winery Dogs. Vuonna 2013 Sykes ilmoitti työskentelevänsä uuden sooloalbuminsa parissa. Seuraavana vuonna albumilta julkaistiin sampleja ja vuonna 2017 Sykes antoi albumin tiimoilta haastattelun Young Guitar Magazinelle. Tammikuussa 2019 Sykesin ilmoitettiin solmineen levytyssopimus Golden Robot Recordsin kanssa ja aikovan julkaista pitkään myöhästyneen sooloalbuminsa samaisena vuonna. Samaisen vuoden marraskuussa Sykes ilmoitti kuitenkin yhteistyönsä Golden Robot Recordsin kanssa päättyneen. Tammikuun ensimmäisenä 2021 ilmestynyt Dawning of a Brand New Day oli Sykesin ensimmäinen uutta tuotantoa edustava kappale yli kahteenkymmeneen vuoteen. Samaisen vuoden heinäkuussa ilmestyi toinen tuore biisi Out Alive. 20. tammikuuta 2025 Sykesin ilmoitettiin menehtyneen syöpään 65 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Melanien harvinaisemmasta tuotannosta koottu albumi

 Melanie:Garden in the City

Garden in the City on Buddah Recordsin julkaisemana vuonna 1971 ilmestynyt folkartisti Melanien albumi. Vaikka mainittua pitkäsoittoa markkinoitiin uusista levytyksistä koostuvana, se sisältää itse asiassa aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa ajalta, jolloin Melanie oli vielä Buddah Recordsin artisti. Garden in the City julkaistiin toisin sanoen ilman hänen suostumustaan sen jälkeen, kun Melanie oli jo lähtenyt perustamaan omaa levy-yhtiötään. Kaksi albumin kappaleista oli tosin julkaistu aikaisemmin Barry De Vorzon ja Perry Botkin, Jr:n tuottamalla elokuvan R.P.M. soundtrackilla vuonna 1970. Albumin Britanniassa ilmestyneen painoksen kannessa oli sratch n' sniff-teknologiaa hyödyntänyt tarra, joka sisälsi tekstin "Rub gently to release the magic of Melanie's Garden." Albumilla julkaistuista kappaleista australialainen hip hop-yhtye Hilltop Hoods sämpläsi biisiä People in the Front Row kappaleeseensa The Nosebleed Section. Garden in the Cityn tunnetuinta covertuotantoa edustavat näkemykset Bob Dylanin Lay Lady Laysta ja Rolling Stonesin joulukuussa 1968 ilmestyneen klassikkoalbumin Beggars Banquet hieman harvinaisempaan tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Jigsaw Puzzle. Record Worldiin Garden in the Citystä laaditussa arviossa todettiin Melanie-diggareiden, jotka eivät saa hänen upeasta materiaalistaan tarpeekseen, poimivan kyseisen albumin pian itselleen. Allmusicin retrospektiivisessä arviossa albumia pidettiin ainoastaan kohtuullisena ja todettiin, että kyseinen kuriositeetti muistetaan jälkikäteen paremmin scatch n' sniff-teknologiaa hyödyntäneestä kannestaan kuin sisällöstään.

Torstain terävä:Chicagon ensimmäinen livealbumi

 Chicago:ChicagoAt Carnegie Hall

25. lokakuuta 1971 Columbian julkaisemana ilmestynyt Chicago at Carnegie Hall, joka tunnetaan myös nimellä Chicago IV, on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Chicagon ensimmäinen livealbumi. Itse asiassa kyseessä on neljästä albumista koostuva boxi, jota oli lisäksi saatavilla kahtena erillisenä tupla-albumina. Chicagon ensimmäisestä kymmenestä albumista ainoana Chicago at the Carnegie Hallia ei ole julkaistu nelikanavaisena versiona. Albumin paras sijoitus Billboardin listalla oli kolmantena. Kultalevyksi albumi myi ainoastaan kaksi viikkoa ilmestymisensä jälkeen ja platinaa se saavutti vuonna 1986. Ollessaan kiertueella albuminsa Chicago III tiimoilta yhtye esiintyi Carnegie Hallissa viikon ajan huhtikuussa 1971 ja nauhoitti kaikki tuolloin soittamansa konsertit. Lopputuloksena oli neljästä albumista koostuva boxi, joka julkaistiin Chicagon neljäntenä albumina. Yhtyeen perustajajäsen Walter Parazaider kertoi kirjoittaja William James Ruhlmannille Chicagon olleen ensimmäinen rockyhtye, joka myi Carnegie Hallin täyteen viikon ajan ja siinä oli riittävä syy nauhoittaa kaikki konsertit. Neljän albumin julkaiseminen koettiin levy-yhtiön taholta riskiksi. Boxi menestyi silti hyvin Yhdysvalloissa, mutta ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa. Kriitikot kokivat boxin kokonaiskeston liian pitkäksi. Chicagon jäsenistä Parazaider ja Robert Lamm pitivät boxista, toisin kuin Peter Cetera ja James Pankow, jotka eivät olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Lee Loughnane löysi albumista sekä myönteisiä että negatiivisia piirteitä, mutta hänen mielestään se olisi pitänyt jättää julkaisematta. Carnegie Hallin myyntiennätyksestä ja konserteista julkaistuista neljästä albumista Billboard joka tapauksessa palkitsi Chicagon vuonna 1972 suunnannäyttäjän palkinnolla. William James Ruhlmannin mukaan Chicago At the Carnegie Hall säilyi parhaiten menestyneenä rockin liveboksina aina siihen saakka, kun Bruce Springsteen ja E Street Bandilta ilmestyi 1980-luvun puolivälissä Live/1975-85. Vuonna 2005 Rhino Records julkaisi Chicago At the Carnegie Hallista kolmesta cd:stä koostuvan remasteroidun version. Bonuslevy sisälsi vaihtoehtoiset versiot kahdeksasta kappaleesta sekä biisejä, joita ei ollut sisältynyt levyn originaaliin vuoden 1971 julkaisuun. Lisäksi mukana ovat uudellen lähes kaikki originaalit posterit ja muu kansitaide. Viides huhtikuuta 2021 Chicagon ensimmäisestä konsertista Carnegie Hallissa oli kulunut 50 vuotta ja sen kunniaksi Rhino Records julkaisi 16 cd.n boxin Live at the Carnegie Hall Complete, joka sisältää kokonaisuudessaan kaikki Chicagon mainitussa keikkapaikassa huhtikuun viidennen ja kymmenennen 1971 välillä soittamat konsertit sekä kaksi matineaesiintymistä. Tuotannosta vastasivat insinööri Tim Jessup ja yhtyeen jäsen Lee Loughnane. Originaalin boxin kylkiäisenä oli muun muassa kaksi jättiposteria yhtyeestä ja 20-sivuinen pokkari, joka sisälsi mm yhtyeen tuohonastisen kiertueaikataulun ensimmäisestä kiertueesta vuoden 1971 Yhdysvaltain-kiertueeseen.

Keskiviikon klassikkoBrittiläisen hardrockin keskeisen edustajan upea kakkosalbumi

Uriah Heep:Salisbury

Vuonna 1971 ilmestyneellä kakkospitkäsoitollaan Salisbury Uriah Heep liikkui onnistuneesti progressiivisen rockin suuntaan esikoisalbumistaan Very 'eavy Very 'umble. Kosketinsoittaja/kitaristi Ken Hensleyn osuus säveltäjänä osoittautui merkittäväksi jo Salisburylla; Heepin debyyttialbumin työstämiseen hän ei ollut vielä ehtinyt osallistua säveltäjän ominaisuudessa. Hensley kantoi päävastuun yhtyeen sävellystyöstä vuoteen 1980 ja albumiin Conquest saakka. Salisburyn raskaasta avauskappaleesta Bird of Prey muodostui yleisönsuosikki ja se oli pitkään myös Heepin konserttien avausnumerona. Kappale edustaa solisti David Byronin, kitaristi Mick Boxin ja basisti Paul Newtonin yhteistyötä. Vaikka Salisbury äänitettiin suurimmaksi osaksi syksyn 1970 aikana, oli Bird of Prey nauhoitettu jo samaisen vuoden kesällä. Rumpalina Salisbury -albumilla kuultiin Nigel Olssonin paikan ottanutta ja aikaisemmin bluesrockyhtye Bakerloossa soittanutta Keith Bakeria.  Kosketinsoitinten ja akustisten kitaroiden hallitsema seesteinen ja upean melodinen The Park on täysin Ken Hensleyn käsialaa, samoin pitkäsoiton ykköspuolen päättävä, ainoastaan kahteen sointuun perustuva ja sodanvastainen Lady in Black, joka julkaistiin singleformaatissa jo Salisbury-albumin ilmestymisvuonna. Tuolloin se ei menestynyt, mutta vuoteen 1977 ajoittuneen uusintajulkaisunsa myötä kappale oli esimerkiksi Länsi-Saksassa ykkössijalla 13 viikon ajan. Mainitun saavutuksen ansiosta Uriah Heep ansaitsi yhdysvaltalaisen Grammy-palkinnon eurooppalaisen vastineen Golden Lion -palkinnon. Kahden balladin väliin Salisburyn ykköspuolella sijoittuu Boxin, Byronin ja Hensleyn yhteistyötä edustava Time to Live, joka proge-elementtiensä lisäksi sisältää vaikutteita myös Uriah Heepin brittiläisiltä hardrockkollegoilta. Salisburyn kakkospuolen avaa täysin Hensleyn käsialaa oleva ja hardrocktyyliä edustava High Priesties. Salisburyn Yhdysvalloissa ilmestyneellä painoksella High Priestiesin tilalla on niin ikään Hensleyn käsialaa oleva kappale Simon the Bullet Freak. Muilta osin albumin kakkospuolen täyttää sen 16-minuuttinen nimikappale, jossa on hyödynnettu 26-henkistä orkesteria. Monista osista koostuva kappale lienee sävellyksenä Uriah Heepin tuotannon kunnianhimoisin ja se on Hensleyn, Byronin ja Boxin yhteistyötä. Salisburyn laajennetulla deluxe-editionilla Salisburysta kuullaan editoitu neljäminuuttinen versio, jota kaavailtiin julkaistavaksi Yhdysvalloissa singlenä. Kyseisellä deluxe-edtionilla on lisäksi muun muassa ennenjulkaisemattomat versiot The Parkista, Time to Livesta ja Lady in Blackista. Kriitikoiden taholta Salisbury sai Heepin debyyttialbumia suopeamman vastaanoton. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumi ei siitä huolimatta saavuttanut listasijoitusta Suomessa sitä vastoin oltiin jo tässä vaiheessa valmiita Uriah Heepille ja Salisbury nousikin täällä listakärkeen. Helmikuussa 1971 ilmestyneen albumin julkaisijana oli Britanniassa Vertigo Records ja Yhdysvalloissa Mercury Records.

Tiistain tukeva:Merkittävä walesilainen rockyhtye

 The Alarm on Wylissä vuonna 1981 perustettu walesilainen rockyhtye. Se aloitti toimintansa punkrockyhtyeenä nimellä The Toilets solisti Mike Pitersin johdolla. Pian yhtyeen tyylisuunnaksi vaihtui areenarock ja musiikissaan se hyödynsi walesin kieltä ja kulttuuria. The Alarm soitti esimerkiksi U2:n ja Bob Dylanin lämmittelijänä ja yhtyeestä muodostui eräs 80-luvun suosituimmista uutta aaltoa edustaneista popyhtyeistä. The Alarmin suurin singlemenestys Sixty Eight Guns saavutti vuonna 1983 sijan 17.  brittilistalla. The Alarmin vuonna 1984 ilmestynyt albumi Declaration sisälsi muun muassa mainitun kappaleen ja mainittu pitkäsoitto nousi brittien albumilistalla kuudenneksi. Vuonna 1977 perustetun punkrockyhtyeen The Toiletsin lineupin muodostivat  Mike Peters (alias Eddie Bop), Glyn Crossley (alias Steve Shock), Richard "O'Malley" Jones (alias Bo Larks) ja Nigel Buckle (alias Des Troy) Vuonna 1978 yhtyeen nimeksi vaihtui Quasimodo ja se soitti nuotti nuotilta covereita The Whon Live at Leeds-albumilta kitaristi Dave Sharpin kanssa. Yhtyeen kokoonpanoon kuului lisäksi kosketinsoittaja Karl Wallinger. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Seventeen ja Mike Petersin ja Nickel Bucklen lisäksi siihen kuului Mike Pitersin lähinaapuri Eddie MacDonald. Seventeen aloitti toimintansa triona, mutta yhtyeen kokoonpanon täydensi pian Dave Sharpiksi nimensä muuttanut David Kitchingman. Tyylillisesti yhtye edusti modhenkistä voimapoppia ja maaliskuussa 1980 se julkaisi singlen Don't Let Go/Bank Holiday Weekend ja konsertoi mainittuna vuonna Stray Catsin lämmittelijänä. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti tammikuussa 1981 Lontoon Half Moonissa nimellä Alarm Alarm, mutta kyseessä oli yhtyeen ainoa esiintyminen mainitulla nimellä. Pian yhtye aloitti toimintansa uudelleen ja tällä kertaa nimellä The Alarm ja Nigel Buckle muutti sukunimensä Twistiksi. Yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Prestatynissä, Pohjois-Walesissa kuudes kesäkuuta 1981. Konsertin avauskappaleena soitettu Shout at the Devil julkaistiin myöhemmin albumilla Declaration. Syyskuussa 1981 The Alarm muutti Lontooseen. Yhtye nauhoitti yhden seiskatuumaisen singlen. Mainitussa kuussa sitä painettiin tuhat kappaletta ja singlen sähköisellä puolella oli Unsafe Building ja akustisella puolella Up for Murder. ZigZag-lehden Mick Mercer valitsi sen kuukauden singleksi. Joulukuussa 1981 The Alarm soitti keikan The Fallin kanssa ja The Soundsin journalisti huomioi yhtyeen. Hän saapui The Alarmin seuraavaan konserttiin, joka soitettiin Lontoon West-Endissä sijainneessa Upstairsissa, Ronnie's:issa. Konsertissa oli paikalla myös Wasted Talentin edustaja. Hän järjesti tapaamisen yhtyeen ja U2:n agentin Ian Wilsonin välille. Wilson järjesti The Alarmille toisen konsertin, vakuuttui ja ryhtyi pian tämän jälkeen yhtyeen manageriksi. 22. joulukuuta 1981 The Alarm soitti U2:n kanssa Lyceum Ballroomissa. Vuonna 1982 yhtye alkoi nauhoittaa demoja levy-yhtiöitä varten, mutta vähäisellä menestyksellä. Tässä vaiheessa The Alarmin kokoonpanoon kuului kolme akustista kitaristia. I.R.S. Records tarjosi lopulta yhtyeelle levytyssopimusta. Yhtyeen jäsenten täytyi tässä vaiheessa päättää roolinsa sen kokoonpanossa ja Petersistä tuli solisti, Sharpista kitaristi ja Macdonaldista basisti. Lokakuussa 1982 ilmestyneen singlen Marching On myötä yhtyeen edustama soundi alkoi käydä selväksi. The Alarm aloitti konserttinsa yleensä akustisesti päättäen ne sähköisesti. Tiivis keikkailu Lontoossa teki yhtyettä tunnetuksi ja joulukuussa 1982 se soitti neljä konserttia U2:n lämmittelijänä. Niissä Bono saapui ensi kertaa stagelle The Alarmin kanssa. Huhtikuussa 1983 yhtye nauhoitti Batterseassa kappaleen The Stand, joka julkaistiin Britanniassa singleformaatissa. Kappaleen lyriikat olivat saaneet inspiraationsa Stephen Kingin samannimisestä novellista. Britannian ulkopuolella The Stand julkaistiin yhtenä kappaleena viidestä biisistä koostuneella ep:llä The Alarm. Se julkaistiin kesäkuussa 1983, eli samaan aikaan, kun The Alarm aloitti ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa. The Standin nauhoitussessiot olivat olleet onnistuneet ja I.R.S. halusi yhtyeeltä kokonaisen albumin. Tuottaja Mick Glossopin kanssa toisissa nauhoituksissa syntyi seuraava julkaistu singlebiisi Blaze of Glory. Kesäkuussa 1983 alkaneella ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueellaan The Alarm lämmitteli U2:n War-kiertuetta. 18 konsertista koostunut kiertue oli keskeinen The Alarmille Yhdysvalloissa luotavan suosion kannalta. I.R.S. julkaisi The Standin siellä singlenä ja tv:n puolella The Alarm esiintyi Cutting Edgessä ja American Bandstandissa. Kiertueen jälkeen The Alarm palasi Britanniaan ja aloitti työskentelynsä uuden albuminsa tiimoilta tuottaja Alan Shacklockin kanssa. Blaze of Glorysta ja Sixty Eight Gunsista nauhoitettiin uudet versiot ja jälkimmäisestä kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. The Alarm palasi Yhdysvaltoihin ja soitti siellä ensimmäisen kiertueensa pääesiintyjänä  lämmittellen lisäksi The Pretendersiä. Sixty Eight Guns julkaistiin singlenä 12. syyskuuta 1983 ja se saavutti sijan 50. Samalla viikolla yhtye esitti kappaleen BBC:n Top of the Popsissa. Britanniassa Sixty Eight Guns kohosi sijalle 17., mikä on yhtyeen paras sijoitus singlelistalla. The Alarm oli nauhoittanut uutta albumiaan heinäkuusta 1983 ja Top of the Pops-esiintymisen aikaan pohjat suurimpaan osaan kappaleista olivat valmiina. Loppuvuodesta 1983 The Alarm teki kiertueet Yhdysvalloissa ja Britanniassa, viimeksi mainitussa pääesiintyjänä ja jatkoi niiden jälkeen uuden albuminsa nauhoituksia. Kuudes marraskuuta 1983 yhtye teki akustisia nauhoituksia BBC:lle. Ensiesityksensä saivat kolme uutta kappaletta; Walk Forever by My Side, One Step Closer to Home ja Walk Forever My Side. Seuraavana päivänä yhtye palasi studioon viimeistelemään albuminsa, joka oli saanut nimekseen Declaration. Joulukuussa The Alarm palasi Yhdysvaltoihin kolmannelle pääesiintyjänä soittamalleen kiertueelle. 17. joulukuuta yhtye palasi Britanniaan ja soitti ydinvoimaa vastustaneessa hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoon Apollo Theatressa. Yhtyeen ollessa Yhdysvalloissa Alan Shacklock ja ääni-insinööri Chris Porter olivat saaneet albumin miksaukset valmiiksi. Joulun tienoilla The Alarm soitti sarjan keikkoja The Policen lämmittelijänä. Declaration-albumi saatiin valmiiksi tammikuun viidentenä ja I.R.S. Records julkaisi sen 14. helmikuuta 1984. Viikkoa myöhemmin pitkäsoitto saavutti brittilistalla kuudennen sijan. Marraskuussa 1984 The Alarm demotti yhdeksän uutta kappaletta, joiden joukossa oli Absolute Reality. Uutta tuotantoa soitettiin yhdysvaltalaistuottaja Jimmy Iovinelle. Tämä sopi palaavansa Britanniaan tammikuussa 1985 aloittaakseen työskentelyn Declarationin seuraajan parissa. Tässä vaiheessa Peters teki joitakin soolokeikkoja esiintyen esimerkiksi Greenbelt Festivaalilla Northamptonshiressa esittäen sekä Alarmin tuotantoa että omia levyttämättömiä kappaleitaan. Studiosessiot buukattiin tammikuuksi 1985 ja brittikiertueen oli tarkoitus alkaa toukokuussa samanaikaisesti albumin julkaisun kanssa. Henkilökohtaisiin syihinsä vedoten Iovine ei lopulta koskaan saapunut Britanniaan työskentelemään The Alarmin kanssa. Alan Shacklock ei ollut tavoitettavissa, joten yhtyeen manageri Ian Wilson sai I.R.S.:n julkaisemaan singlenä Shacklockin tuottaman Absolute Realityn, jolla promottiin toukokuussa alkanutta brittikiertuetta. 18. helmikuuta 1985 julkaistu Absolute Reality nousi seuraavalla viikolla Britanniassa top 40:ään. Esiinnyttyään eurooppalaisilla festivaaleilla The Alarm alkoi työstää toista pitkäsoittoaan Strenght uuden tuottajansa Mike Howlettin kanssa. Yhtye teki yhteistyötä MTV:n, I.R.S.:n ja UCLA:n Campus Eventsin kanssa. 12. huhtikuuta 1986 yhtye soitti erään ensimmäisistä livesatelliittikonserteista. 12. heinäkuuta 1986 The Alarm oli mukana Queenin Live at Wembley '86-konsertissa. Ensimmäinen lokakuuta 1986 ilmestynyt Strenght oli edeltäjänsä tavoin menestys Britanniassa. Yhdysvalloissa The Alarm nousi mainitulla albumilla ensi kertaa top 40:ään ja Britanniassa single Spirit of '76 kohosi niin ikään 40:än suosituimman joukkoon. Strenghtin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen The Alarm piti taukoa, mutta palasi vuonna 1987 albumilla In the Eye of the Hurricane, jonka tiimoilta yhtye soitti Bob Dylanin lämmittelijänä. Mainitulta albumilta poimittu single Rain in the Summertime oli Britanniassa The Alarmin toiseksi suurin singlemenestys. Vuonna 1988 ilmestyi ep Electric Folklore Live, joka oli nimensä mukaisesti livetaltiointi.13. maaliskuuta 1988 The Alarm esiintyi San Franciscon Fillmoressa The 77s:in ja House of Freaksin kanssa. Vuonna 1989 ilmestyneellä albumillaan Change yhtye teki kunniaa kotiseudulleen Walesille ja albumista julkaistiin myös walesinkielinen versio Newid. Tony Viscontin tuottamalta albumilta poimittu Sold Me Down by the River oli The Alarmin suurin hitti Yhdysvalloissa. Parhaiten se menestyi Modern Rock-listalla ja nousi myös Billboard Hot 100-listalla 50 suosituimman joukkoon ainoan kerran The Alarmin historiassa. Albumin kappaleista Devolution Working Man Blues ja Love Don't Come Easy saavuttivat radiosoittoa. Vuonna 1991 ilmestynyt Raw menestyi edeltäjiensä veroisesti ainoastaan Walesissa ja se jäikin The Alarmin viimeiseksi albumiksi. Sen ilmestymisen jälkeen Peters ilmoitti Brixton Academyssa soitetussa konsertissa jättävänsä yhtyeen. Hänen ilmoituksensa tuli shokkina sekä yhtyetovereille että yleisölle. Peters allekirjoitti laillisen oikeuden yhteen neljäsosaan The Alarmin nimestä. Petersin lisäksi myös Sharp aloitti soolouransa. The Alarmin lopetettua toimintansa Peters muodosti yhtyeen The Poets of Justice, jossa hänen vaimonsa Jules Peters oli kosketinsoittajana. Soolona hän julkaisi useita albumeita ja singlejä. Vuonna 2000 The Alarmilta ilmestyi yhtyeen kaiken levytetyn tuotannon sisältävä kokoelma-albumi. Sen kansitekstejä olivat olleet työstämässä kaikki yhtyeen jäsenet. Kyseessä oli ensimmäinen projekti, johon  kaikki The Alarmin jäsenet olivat osallistuneet Petersin yhtyeestä lähtemisen jälkeen. Tehtyään kiertueen boxin julkaisun tiimoilta Peters käytti The Alarmin nimeä, vaikka taustamuusikot olivat hänen 1990-luvun lopun taustayhtyeestään. Heihin lukeutuivat  Steve Grantley  (Stiff Little Fingers), Craig Adams ( The Sisters of Mercy, The Mission ja The Cult) ja James Stevenson (Chelsea ja Gene Loves Jezebel). The Alarmin nimeä seurannut MM++ ilmaisi roomalaisin numeroin albumin ilmestymisvuoden. Viime vuosikymmenen aikana Peters on tarvittaessa ottanut Adamsin, Stevensonin tai Gramleyn tilalle toisia muusikoita, kun heillä on ollut muita projekteja. Helmikuussa 2004 Petersin Alarm MM++:n uusi lineup julkaisi briteissä singlen 45 RPM fiktiivisellä nimellä The Poppy Fields. Peters sai kappaleesta myönteistä palautetta. Hän halusi etäännyttää sen vanhasta yhtyeestään ja niinpä kappaleen musiikkivideolla nähdään nuori yhtye The Wayriders. The Poppy Fieldsin nimellä julkaistu 45RPM nousi Britanniasa top 30:een ennen kuin selvisi, mikä yhtye kappaleen tosi asiassa esitti. Single raivasi tietä pitkäsoitolle In the Poppy Fields. Vuonna 2005 The Alarm esiintyi kertaluontoisesti VH1:n ohjelmassa Bands Reunited. Mainitusta jaksosta julkaistiin laajennettu cd/dvd-versio, jota yhtye promosi konsertoimalla Lontoossa. Vuonna 2006 ilmestyi Alarm MM++:n uuden version toinen albumi Under Attack, jolta poimittu single Superchannel nousi Britanniassa top 30:een. Kolmas albumi Guerilla Tactis ilmestyi vuonna 2008. Mainitun vuoden huhtikuussa  Sharp muodosti yhtyeestä oman versionsa AOR-Spirit of Alarm, jonka settilistat vastasivat The Alarmin 80-luvun lopussa Yhdysvalloissa soittamia konsertteja. Vuonna 2009 ilmestynyt 21 on best of-tyyppinen kokoelma The Alarmin 2000-luvun tuotannosta. Se sisältää remixejä ja vaihtoehtoisia ottoja 21 kappaleesta 45 RPM mukaan lukien. Huhtikuussa 2010 ilmestyi uusi studioalbumi Direct Action ja vuonna 2011 ilmestynyt The Sound and Fury sisälsi 12 uutta versiota The Alarmin ja Mike Petersin tuotantoa olevista kappaleista. Vuonna 2013 ilmestynyt Vinyl sisälsi uusia, soundtrack-albumia varten kirjoitettuja kappaleita, joista vastasivat The Alarm ja Mike Peters. Lisäksi albumilla vierailivat elokuvan pääosan esittäjät Phil Daniels ja Keith Allen. Sara Sugarmanin kirjoittama ja ohjaama elokuva pohjautuu väljästi The Poppy Fieldsiin ja singlen 45 RPM julkaisuun liittyviin tositapahtumiin. The Alarm teki soundtrackalbumin tiimoilta kiertueen ja myös elokuvaa esitettiin valikoiduissa paikoissa maalis-huhtikuussa 2013. Vuonna 2014 Peters alkoi työstää The Alarmin vanhoista täyspitkistä albumeista uusia versioita. Ensiksi ilmestyi Declaration (30:th Anniversary), jota seurasi jo vuoden 2014 aikana ilmestynyt, singlejen b-puolista koostunut Peace Train. Kappaleet eivät olleet pelkkiä uudelleen-nauhoituksia, eikä niiden tarkoituksena ollut korvata orginaaleja kappaleita. Tarkoitus oli tarjota tuoreita ottoja klassikoista soitettuina 30 vuoden kokemuksen linssin läpi. Joissakin kappaleista on päivitetyt lyriikat ja toisissa editoituja säkeistöjä, tai lyriikat ovat kappaleiden demoversioista ajalta ennen niiden nauhoittamista albumeita tai singlejä varten. Mainittua prosessia Peters jatkoi Strenghtin 30-vuotisjuhlaversiolla ja vuonna 2015 ilmestyneellä albumilla Majority. Heinäkuussa 2018 Grooves Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Equals, jonka sisarteos Sigma ilmestyi vuotta myöhemmin. Petersin vaimo Jules vaikuttaa yhtyeessä kosketinsoittajana ja James Stevenson on ottanut yhtyeessä multi-instrumentalistin roolin soittaen kitaraa, bassoa, bassopedaaleja ja Gordon-Smith Guitarsin hänelle valmistamaa basso/kuusikielistä kaksoiskaulakitaraa. Vuonna 2021 yhtye kirjoitti ja nauhoitti 50 päivässä pandemiaa heijastelleen albumin War, joka on jossakin määrin tulkittavissa vuonna 1991 ilmestyneen albumin Raw sisarteoksena. Mike Peters menehtyi sairauteen 29. toukokuuta 2025 66 vuoden ikäisenä. Historioitsija Martin Johnesin mukaan The Alarm on osa Walesin tämänhetkistä historiaa. Yhtye heijasti kulttuurisia trendejä Walesissa ja The Alarmista puhutaan Johnesin vuonna 2012 ilmestyneessä teoksessa Wales Since 1939. AllMusicin Steve Huey on maininnut, että vaikka brittiläinen musiikkilehdistö ei aina ole suhtautunut The Alarmiin suopeasti, yhtyeen levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli viisi miljoonaa kappaletta ja brittilistalla 16 sen singleä on noussut 50 suosituimman joukkoon.

Maanantain mainio:1960-luvun puolivälissä aktiivikauttaan viettänyt ja paluun tehnyt yhdysvaltalaisyhtye

 The Cyrckle oli 1960-luvun puoliväliin saakka aktiivisesti vaikuttanut yhdysvaltalainen rockyhtye, joka saavutti top 40:ään kohonneet singlet Red Rubber Ball ja Turn-Down Day. Yhtyeen perustivat kitaristi/solistit Don Dannemann ja Tom Dawes, joista viimeksi mainittu soitti lisäksi bassoa sekä originaalirumpali Jim Maiella. Kolmikko tapasi opiskellessaan Lafayette Collegessa Eastonissa, Pennsylvaniassa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Earle Pickens ja rumpaliksi vaihtunut Marty Fried. Yhtyeen originaalinimi oli The Rhondells, mutta sittemmin sen managerina vaikutti ensisijaisesti Beatles-konneksiostaan tunnettu Brian Epstein. Epstein kuuli yhtyeestä bisneskumppaninsa Nathan Weissin kautta. Tämä oli kuullut yhtyettä Atlantic Cityssä, New Jerseyssä syyskuussa 1965. Epsteinista tuli yhtyeen manageri ja hän nimesi yhtyeen Eastonissa sijainneen keskusaukion mukaan. Yhtyeen tuottajana vaikutti John Simon. Kesän 1966 aikana The Cyrckle soitti lämmittelijänä Beatlesin Yhdysvaltain-kiertueella 14 konsertissa. 28. elokuuta mainittuna vuonna Dodger Stadiumilla esiintyivät lisäksi Bobby Hebb, The Ronettes ja The Remains. Ennen Beatles-kiertuetta The Cyrcklellä oli kiinnitys Downtown Discothequessa New Yorkissa. Yhtye soitti Beatlesin lämmittelijänä myös yhtyeen viimeisessä livekonsertissa Candlestick Parkissa 29. elokuuta. The Cyrckle tunnetaan parhaiten vuoden 1966 tuotantoa edustavasta kappaleestaan Red Rubber Ball. Mainittu biisi nousi Billboardin listalla kakkossijalle, saavutti kultalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään ja Columbia Recordsin julkaiseman kappaleen kirjoitustyöstä vastasivat Simon and Garfunkelin Paul Simon ja The Seekersin Bruce Woodley. Myöhemmin vuoden 1966 aikana ilmestynyt single Turn-Down Day saavutti sijan 16. Esikoisalbumia Red Rubber Ball seurasi loppuvuodesta 1966 nauhoitettu toinen pitkäsoitto Neon sekä vuonna 1967 taltioitu elokuvasoundtrack The Minx, joka julkaistiin tosin vasta vuonna 1970. The Cyrcle julkaisi vielä useita singlejä ja lopetti toimintansa kesän 1968 aikana. Dannemanista ja Dawesista tuli mainosten ammattikirjoittajia. Dawes vastasi Foghatin vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiden pitkäsoittojen Rock & Roll ja Energized tuotannosta. Albumeista jälkimmäiselle hän oli lisäksi mukana kirjoittamassa raitaa Wild Cherry. Marty Fried valmistui Wayne Staten yliopistosta, Detroitista vuonna 1972. Monien vivahteikkaiden vaiheiden jälkeen The Cyrcklen reunion konkretisoitui vuonna 2016. Originaalijäsenistä mukana olivat Danneman ja Losekamp. Lineupin täydensivät  Pat McLoughlin, vuonna 2019 edesmennyt Mike Rousculp, Don White, Scott Langley ja vuosien 2019-2021 aikana Mike Shoaf. The Ohio Expressin perustajajäsen Dean Kastran liittyi yhtyeeseen kesäkuussa 2021. Syyskuun ensimmäisenä samaisena vuonna Marty Fried menehtyi syöpään 77  vuoden ikäisenä. Marraskuussa 2016 yhtye nauhoitti livelevyn Full Cyrckle. Helmikuussa 2017 The Cyrckle konsertoi Columbuksessa, Ohiossa livenä ensi kertaa  viiteen vuosikymmeneneen. Tiiviimpi keikkailu alkoi lokakuun puolivälissä Lakewoodista, New Jerseystä. The Cyrckle soitti usein muiden 1960-luvulla uransa aloittaneiden classic rock-yhtyeiden kanssa. Vuonna 2024 Big Stir julkaisi yhtyeeltä albumin Revival, joka sisältää muun muassa kappaleen We Were There.

Sunnuntain extra:Bobby "Blue" Blandin 90-luvun lopun arvio- ja myyntimenestys

 Bobby "Blue" Bland:Memphis Monday Morning

Memphis Monday Monrning on vuonna 1998 Malacon julkaisemana ilmestynyt bluesartisti Bobby "Blue" Blandin pitkäsoitto, jonka julkaisua artisti promosi Yhdysvalloissa soittamiensa clubikeikkojen myötä. Bluesalbumien listalla mainitun pitkäsoiton paras listasijoitus oli neljäntenätoista. Memphis Monday Morning oli ehdolla parhaan traditionaalisen bluesalbumin palkinnon vastaanottajaksi sekä parhaan blues-soulalbumin W. C. Handy-palkinnon vastaanottajaksi. Bland työskenteli albumin parissa puolentoista vuoden ajan ja sen tuotannosta vastasivat Wolf Stephenson ja Tommy Couch. Suurimman osan Memphis Monday Morningin kappaleista kirjoitti Malaco Recordsin biisintekijätiimi, johon lukeutui mm. George Jackson. Looking for Some Tush-nimellä mainitulla albumilla julkaistu kappale oli nauhoitettu jo 1980-luvun puolivälissä ja kyseessä oli ZZ-Top-cover biisistä Tush hienoisesti muutetulla otsikolla. The Commerical Appealin pitkäsoitosta kirjoittaman arvion mukaan solistilegendaa kuullaan albumilla rentoutuneella mielellä. The Springfield News-Leader kohotti albumin keskeisimpään tuotantoon sen raukeat blueskappaleet; etenkin pitkäsoiton yhdeksänminuuttisen nimikappaleen, jossa merkittäviksi muodostuvat tunteikas laulusuoritus ja mainio puhallintyöskentely. The Washington Postin laatiman arvion mukaan Malacon lahjakkaat biisintekijät löytävät raikkaita näkökulmia bluesin muinaisiin teemoihin vaikeista ajoista ja uskottomista rakastajista. The San Diego Union-Tribune suorastaan ylisti albumia ja sen laatiman arvion mukaan Blandia säestävät jotkin etelän laadukkaimmista studiomuusikoista. AllMusic totesi Blandin olleen lähes 70-vuotias Memphis Monday Morningin ilmestyessä ja karheakurkkuinen bluessolisti takoo eteenpäin voimakkaampana kuin koskaan. The Rough Guide to the Blues piti albumin nimikappaletta Blandin parhaana levytyksenä useaan vuoteen.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Janeveera

 Ennen soolouraansa muun muassa useissa folkpophenkisissä yhtyeissä vaikuttanut ja maaliskuussa 2025 esikoissooloalbuminsa julkaiseva laulaja/lauluntekijä Janeveera saapui definitiiviseen haastatteluun Johnnyn kadulle.

Olet kotoisin Keski-Suomesta ja ennen soolouraasi omaat musiikillista taustaa sekä klassisen musiikista että folkpophenkisistä yhtyeistä?

"Olen eteläpohjalaislähtöinen, sittemmin Keski-Suomeen asettunut muusikko. Musiikillinen polkuni lähti liikkeelle musiikkiopinto-opinnoista klassisen pianon ja poikkihuilun merkeissä. Olin surkea oppilas, sillä en oikein löytänyt motivaatiota opetella klassisia kappaleita. Halusin monta kertaa lopettaa opinnot, mutta onneksi vanhempani eivät antaneet, sillä löysin soittamisen ilon oivaltaessani, että voin säestää itseäni ja melkein heti sen jälkeen aloinkin jo kirjoittaa kokonaisia lauluja aiempien hetkenlaulujen lisäksi.

Opiskeluajoista lähtien soitin Jyväskylässä ja lähimaastossa erilaisissa indierock- ja folkpop-yhtyeissä (Northpole, Honey Please, Dinosaurusten pelastajat), joissa sain tehdä kappaleisiin tekstejä ja laulumelodioita ja säveltää yhdessä itseäni taitavampien muusikoiden kanssa. Keikkailimme aktiivisesti, ja halusin aina tehdä lisää keikkoja, vaikka olin etenkin alussa tosi arka, jännitin ja lauloin lähes kuiskaten epäonnistumisen pelossani. Muistan monta kertaa keikan jälkeen vajonneeni häpeän ja itsekritiikin syövereihin ja miettineeni tosissani lopettamista. Jokin ydinosa mussa on niin syvällä musiikissa, että valitsin kuitenkin aina ottaa seuraavankin epäonnistumisen, pettymyksen ja häpeäkokemksen vastaan - ja jokaisen ilon, onnistumisen ja itsensäylittämisen onneksi myös. Mulla on myös ollut etuoikeus saada tehdä niin ihanien ja määrätietoisten ihmisten kanssa musiikkia, että he nostivat myös mun katseen aina uudelleen eteenpäin  kohti seuraavia askeleita.

Omaa musiikkia kirjoittelin myös koko ajan pöytälaatikkoon. Lopulta yli 10 vuotta bändeissä soitettuani löysin 2021 avioeron myötä rohkeuden aloittaa oman sooloprojektin. Olen kiitollinen jokaisesta aiemmasta vaiheesta, joita ilman tuskin olisin löytänyt itseäni näin. Nyt olen omaa musiikkia tehdessäni vihdoinkin jotenkin linjassa itseni kanssa, ja se tuntuu outona, uutena varmuutena sisälläni."

Sooloartistina tuotantoasi on tähän mennessä julkaissut Mäntymetsä Records. Alkuvuodesta 2022 ilmestyi ep Vettä virrannut?

"Aloitin sooloprojektini korona-aikana äänittelemällä harrastelijamaisissa oloissa pienellä kellaritreeniksellä vanhan kaverin kanssa, joka myös miksasi biisit ja vieraili muutamassa kappaleessa. 2021 julkaisin ekan sinkkuni Selin toisiimme. EP Vettä virrannut ilmestyi alkuvuodesta 2022, jolloin myös aloin keikkailla aktiivisemmin soolona. Osallistuin 2022 myös ensimmäisille biisileireille ja sain paitsi palautetta ja työkaluja lyriikoiden viilaamiseksi, myös rakkaan lauluntekijäyhteisön, jonka tuella on ollut korvaamaton merkitys minulle.

Vuoden 2023 soitin rohkeuspuuskassa (joskin silti tärisevin käsin) Hollywood House Studiosin Matias Kiiverille, joka lähti ilokseni tekemään yhteistyötä kanssani. Matias on paitsi mieletön multi-instrumentalisti, tuottaja ja miksaaja, myös intuitiivinen ja aito heppu, jonka seurassa on helppo tuntea olonsa kotoisaksi. Äänitimme aluksi sinkut Autiotalon portailla ja Pliis, pliis, hei pliis. Nälkä kuitenkin kasvoi syödessä ja aika nopeasti tuntui selkeältä, että olemme äänittämässä albumia, joka on nyt valmis ja Eclipse Music julkaisee sen maaliskuussa 2025.

Ohutnahkainen Narkissos on autofiktiivinen teema-albumi, jossa tarkastelen (eron jälkeisen) narsistisen ja epäterveen ihmissuhteen ilmiöitä ja dynamiikkaa. Ainoan poikkeuksen teemaan tekee minulle erityinen, albumin viimeinen kappale, Aamuyö, jossa pysähdytään uuden toivon äärelle. Seuraava sinkku, Hei päiväkirja, julkaistaan 24.1.25. Se on lähes suoraan päiväkirjatekstiä, kun alkaa myöntää itselleen, että oman hyvinvoinnin vuoksi ei voi enää olla ihmisen kanssa, jota kuitenkin rakastaa edelleen syvästi."

Taustaa mainitun ep:n kappaleille sekä tuoreimmille biisijulkaisuillesi Vaara ja Kiinalainen vesikidutus?

"Vettä virrannut EP:ni kappaleissa Selin toisiimme, Vettä virrannut, Sun sanat kaikuu prosessoin avioliittoni päättymiseen liittyviä teemoja. Ex-puolisoni on ihana ihminen ja suren eroamme edelleen, vaikka olen varma sen olleen oikea päätös. Muut EP:n kappaleet ovat aiemmasta elämänhistoriastani tavalla tai toisella kumpuavia kappaleita.

Tulevalta albumilta on julkaistu useita sinkkuja, joiden teemoissa tarkastellaan epäterveen ihmissuhteen dynamiikkaa sekä läheltä arjen tilanteista että kauempaa, toistuvia kaavoja hahmottaen
- Autiotalon portailla (2023) kuvaa valtavaa vetoa, jota järki ei onnistu taltuttamaan
- Pliis, pliis, hei pliis (2023) tutkii sumuttamista sekä liiallista joustamista ihmissuhteessa
- Shakkimestari (2024) kertoo siitä, kun toisen rajojen kunnioittaminen hämärtyy parisuhteen päättyessä
- Kiinalainen vesikidutus (2024) kuvaa exän seuraavalle rakkaalle jo narsistisille ihmissuhteille tyypillisen, koukuttavan kaavan, jossa vaihtelevat ihannointi ja mitätöinti
- Vaara (2024) tutkii, miksi renttuus houkuttaa
- Narkkari (Eclipse Music, 2024) kertoo itselle pahaa tekevän rakkauden koukuttavuudesta

Eclipse music julkaisee 2025 vielä kaksi sinkkua ennen kuin koko albumi julkaistaan maaliskuussa 25. Hei päiväkirja on tosiaan seuraava sinkku, joka julkaistaan 24.1.25."

Lyriikoillasi on musiikissasi keskeinen osansa. Voisitko poimia niistä ydinteemoja ja nimetä myös joitakin keskeisiä musiikillisia diggauskohteitasi; jopa mahdollisia vaikutteiden antajia?

"Lyriikat ovat tosiaan kappaleessani keskeisessä roolissa. Rakastan lauluntekstejä ja niiden lyhyen täsmällistä ilmaisumuotoa. Tilaa on naurettavan vähän, joten on aika tarkkaan oltava itsellä selvillä, mistä laulussa on oikeastaan kyse.

Kappaleideni teemat liikkuvat enimmäkseen inhimillisissä kokemuksissa. Vaikka välillä on ihanaa ja tarpeellista pysähtyä kauniiden tunteiden äärelle, jostain syystä minua kiinnostaa taiteessa usein enemmän ihmisyyden mähmäiset, varjoisat ja hävettävät puolet. Tuntuu, että ne kohdat, joihin on vaikea itsessä ja ihmisyydessä ylipäätään katsoa, ovat usein kuitenkin samalla niitä, joita kohti on vapauttavinta ja tarpeellisinta katsoa. Suostua ottamaan vastaan kaikki ihmisyyden monimutkaisuus ja varjoisatkin mutkat kuitenkin lempein silmin.

Itse kuuntelen paljon suomalaisia lauluntekijöitä. Suuria idoleitani nykylauluntekijöistä ovat Ylva Haru, Laura Moisia, Viitasen Piia, Antti Autio ja Rebekka Holi. Musiikissani saattaa kuulua vaikutteita myös monilta kansainvälisiltä lauluntekijöiltä tai yhtyeiltä, kuten Imaginary Future, Blanco White ja Bon Iver."

Miten runsaasti olet konsertoinut sooloartistina ja minkätyyppisissä tapahtumissa/keikkapaikoissa?

"Sooloartistina keikkailin ensimmäisen vuoden soolona lähinnä pienemmissä keikkapaikoissa. Toisena vuonna keikkailin etenkin kesäaikaan viulistin ja kitaristin kanssa pienemmillä festareilla, kahviloissa, gallerioissa ja pubeissa. Nyt kolmantena vuotena yhtye on kasvanut viisihenkiseksi ja olen keikkaillut välillä bändin kanssa, välillä soolona - aina keikkapaikan mukaan. Keikkapaikat tietenkin kasvavat matkan edetessä. Isolle yleisölle on ihana esiintyä bändin kanssa, mutta tulen varmasti aina tekemään myös pienempiä soolokeikkoja, joissa kohtaaminen yleisön kanssa tuntuu henkilökohtaisemmalta ja intiimimmältä."

Tulevaisuuden suunnitelmasi tulevien levytystesi ym. osalta?

"Eclipse Music julkaisee, kuten sanottua, esikoisalbumini, Ohutnahkainen Narkissos, maaliskuussa 2025. Tuleva levy on alkanut piirtymään mieleeni jo edellisen albumin äänitysten aikana ja todennäköisesti aloitamme sen äänitykset jo ensi vuoden aikana. Teemat tulevat liikkumaan ainakin toivossa ja yhteydessä, mutta tietenkin myös ihmisyyden viemäriverkostoissa.

Musiikin tekeminen auttaa minua olemaan auki itselleni ja muille. Tulen siis kirjoittamaan jatkossakin lauluja ihan selviytyäkseni ja ollakseni oma itseni (olkoonkin, että suurin osa lauluista on harjoituksia, jotka kuolevat heti synnyttyään). Ajankohtaisesti suunnitelmani on siis jatkaa laulujen tekemistä, omien taitojeni kehittämistä, sovittaa ja äänittää parhaita paloja itseäni taitavampien muusikkojen kanssa ja keikkailla (todennäköisesti myös yhdessä ihailemieni artistien kanssa) ahkerasti eri puolilla Suomea.

Toivon, että musiikkini voi tarjota kokemuksia tulla kuulluksi ja nähdyksi, toivon sen tuovan tilaa kaikelle sille kauniille ja rumalle, mitä meissä ihmisissä liikkuu. Tervetuloa keikoille juuri sellaisena kuin olet - siellä on turvallista olla myös omien varjojensa kanssa ihan kokonaisena ihmisenä. Toivottavasti nähdään!"

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Sammy Hagarin vokalisoima Van Halenin single

 Why Can't This Be Love on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Van Halenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla 5150. Lisäksi kyseessä on yhtyeen ensimmäinen single, jossa solistina kuullaan originaalisolisti David Lee Rothin paikan ottanutta Sammy Hagaria. Why Can't This Be Love julkaistiin sekä 7 että 12-tuumaisena singlenä ja viimeksi mainitun pidennetty versio sisältää lisäksi ylimääräisiä lyriikoita. Yhdysvalloissa Why Can't This Be Love saavutti Billboardilla kolmannen sijan ja kohosi Cash Boxilla listakärkeen. Britanniassa, Australiassa ja Saksassa kappale kohosi top teniin ja oli top 20:ssä Kanadassa, Alankomaissa ja Ruotsissa. 5150 tuli merkitsemään Van Halenille irtiottoa yhtyeen varhaisemmasta tyylistä ja tuosta eteenpäin kosketinsoittimet olivat yhtyeen soundissa varhaisempaa keskeisemmässä roolissa. Cash Box ja Billboard kirjoittivat kumpikin kappaleesta myönteisesti. 5150 ja OU812-kiertueilla Eddie Van Halen vastasi Why Can't This Be Loven live-esityksissä kosketinsoittimista ja Sammy Hagar kitaraosuuksista sekä soolosta. For Unlawful Carnal Knowledgesta eteenpäin tehdyillä kiertueilla Eddie Van Halen vastasi kitaraosuuksista ja koskettimet soitettiin backstagelta. Vuoden 1995 Balance-kiertueesta alkaen Eddie Van Halen ja Michael Anthony vastasivat kappaleen liveversioissa vokalisoinnista toisessa säkeistössä. Sama käytäntö jatkui vuosina 1998 ja 2004 toteutetuilla kiertueilla.

Torstain terävä:Captain Beefheartin helpommin omaksuttavaa tuotantoa edustava albumi

 Captain Beefheart:Spotlight Kid

Tammikuussa 1972 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Spotlight Kid on Captain Beefheartin kuudes studioalbumi. Hänen tuotannostaan ainoana mainittu pitkäsoitto on kreditoitu pelkästään Beefheartin itsensä eikä hänen lisäkseen myös Magic Bandin nimiin. Jokainen yhtyeen jäsenistä on silti osallistunut albumin työstämiseen ja se lasketaan osaksi yhtyeen diskografiaa. Spotlight Kidiä on yleisesti pidetty eräänä Beefheartin tuotannon helpoimmin lähestyttävistä albumeista. Vaikka pitkäsoiton juuret ovat bluesissa, instrumentaatiossa on hyödynnetty myös mainitulle genrelle harvinaislaatuisia instrumentteja, kuten marimbaa, josta vastasi Art Tripp ja muilta osin The Magic Bandin kokoonpanon Spotlight Kidillä muodostivat  Bill Harkleroad ja Elliot Ingber, kitarat, Mark Boston basso ja  John French rummut. Sessiorumpali Rhys Clarkia kuullaan kappaleessa Glider. Nauhoitusten aikana yhtye äänitti useita Spotlight Kidillä julkaisemattomia kappaleita. Niistä täysin valmiiksi saatiin ainoastaan Mark Bostonin vokalisoima Well Well Well. Lisäksi mukana oli varhaisia versioita myöhemmin ilmestyneillä albumeilla julkaistuista kappaleista. Suzy Murder Wrist julkaistiin nimellä Sue Egypt albumilla Doc at the Radar Station ja The Wich Doctor Life ilmestyi albumilla Ice Cream for Crow. Drink Paint Run Run oli täysin eri lyriikat sisältänyt varhainen versio mainitun pitkäsoiton nimikappaleesta. Spotlight Kidillä ilmestyneet kappaleet edustivat helpommin lähestyttävää tuotantoa, kuin Beefheartin ja Magic Bandin edeltäneet pitkäsoitot Trout Mask Replica ja Lick My Decalls of, Baby. Spotlight Kidistä laaditut arviot olivat yleisesti myönteisiä. Phonograph Record Magazineen albumin arvioineen Colman Andrewsin mukaan Beefheart oli aikakautensa paras valkoinen bluesvokalisti. Melody Maker nimesi Spotlight Kidin kuukauden albumiksi, mutta silti se joutui brittilistalla tyytymään sijaan 44. siinä, missä Lick My Decalls of, Baby oli noussut top 20:een. Magic Bandin jäsenet eivät pitäneet Spotlight Kidin pelkistetystä kappalemateriaalista ja hitaista tempoista. Albumin diggareihin on lukeutunut The Pixies-yhtyeen Black Francis, joka kuunteli sitä säännöllisesti alkaessaan kirjoittaa kappaleita yhtyeelleeen.

Keskiviikon klassikko:10CC:n ensimmäinen listaykkössingle Britanniassa

 Rubber Bullets on brittiläisen rockyhtyeen 10CC:n vuonna 1973 ilmestyneellä esikoisalbumilla julkaistu kappale. Yhtyeen jäsenistä mainittu biisi edustaa Lloyd Cremen, Kevin Godleyn ja Graham Gouldmanin yhteistyötä. Rubber Bulletsin kitarasoolo soitetaan tuplanopeudella. Kitaristi Eric Stewartin mukaan kyseessä on Marshallin vahvistimen läpi soitettu tuplaraita. Nauhoituksessa Stewart hidasti nauhaa puoleen. Nopeutettaessa nauhaa uudelleen se on oktaavia korkeampi, mutta kaiken huippuna on kirkuva fuzzkitara, joka on oktaavia korkeammalla kuin nauhoitettaessa. Kyseessä on toisin sanoen varsin tavaomaisesta poikkeava soundi, ainoastaan kokeilu. 10CC piti musiikillisesta kokeiluista ja koska yhtyeellä oli käytössään oma studio, sen ei tarvinnut huolehtia studioajan maksamisesta. Eric Stewart oli tyytyväinen, ettei BBC laittanut Rubber Bulletsia soittokieltoon, vaan ainoastaan rajoitti sen soittoa, sillä kappaleen lyriikan arveltiin kertovan tuolloin käynnissä olleista konflikteista Pohjois-Irlannissa. Itse asiassa Rubber Bullets kertoi Atticassa, New Yorkissa syyskuussa 1971 tapahtuneesta vankilamellakasta. Vaikka yhtyeellä oli hankaluuksia Rubber Bulletsin sävellyksen loppuun saattamisessa, sen jäsenet tiedostivat kertosäkeen olevan hitti itsessään ja he tahtoivat pitää siitä kiinni. Rubber Bullets joutui lopulta soittokieltoon vuosina 1990-1991 Persianlahden sodan aikaan. Rubber Bulletsista muodostui 10CC.n ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Se tavoitti paalupaikan viikon ajan kesäkuussa 1973. Irlannissa Rubber Bullets oli ykkössijalla kahden viikon ajan ja nousi Australiassa parhaimmillaan kolmannneksi. Siellä single myi yli 50 000 kappaletta ja vastaanotti kultalevyn. Yhdysvalloissa Rubber Bullets joutui tyytymään sijaan 73. ja Kanadassa, missä kyseessä oli 10CC:n ensimmäinen listoille kohonnut single, sen sijoitus oli kolmea sijaa alempana. Kotimaassa rockryhmä Ronski & Exotic levytti Rubber Bulletsista coverin 1970-luvun puolivälissä ilmestyneelle esikoisalbumilleen rumpalinsa Hans "Hate" Sjöblomin vokalisoimana.

Tiistain tukeva:Tyylillisesti monipuolinen yhdysvaltalainen 70-luvun alun superyhtye

 Captain Beyond on vuonna 1971 Los Angelesissa perustettu superyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat  Deep Purplen Mark I- kokoonpanon solistina aikaisemmin vaikuttanut Rod Evans, Johnny Winterin rumpali Bobby Caldwell ja Iron Butterflyn entinen kitaristi Larry Reinhardt ja basisti Lee Dorman. Captain Beyondin tyyli oli yhdistelmä hardrockista, progressiivisesta rockista, jazzfuusiosta sekä spacerockista. Vuosien 1972 ja 1977 välillä yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa. Captain Beyondin jäsenistä Evans, Reinhardt ja Dorman joutuivat kokemaan oikeusjuttuja varhaisempien yhtyeidensä tiimoilta ja levy-yhtiönsä Capricorn Recordsin taholta Captain Beyond koki erimielisyyttä musiikillisesta tyylistään. Evans erosi yhtyeestä useampaan otteeseen. Lopullinen lähtö ajoittui vuoteen 1973, jolloin Captain Beyond oli julkaissut toisen albuminsa. Yhtyeen originaaliin lineupiin kuului lisäksi kosketinsoittaja Lewie Gold, joka jätti yhtyeen ennen sen ensimmäisen albumin nauhoituksia. The Allman Brothers Bandin ja Wet Willien kaltaisten southern rock-yhtyeiden kotina tunnettu Capricorn Records julkaisi Captain Beyondin nimeä kantaneen esikoisalbumin vuonna 1972. Sir Lord Baltimoren solistina muistettu Raymond Cozzolino nauhoitti useita kappaleita Rod Evansin kanssa. Caldwell jätti Captain Beyondin yhtyeen esikoisalbumin jälkeen ja ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön Rick Derringerin kanssa. Hänen paikkansa otti Brian Glascock ja samoihin aikoihin Captain Beyondin lineupia täydensi congia soittanut Guille Garcia. Levy-yhtiön valitsema tuottaja Giorgio Gomelsky ei pitänyt Glascockin soittotyylistä. Hän sai lähteä yhtyeestä ja Garcian suosituksesta hänen paikkansa täytti Marty Rodriguez. Kuusimiehinen Captain Beyondin lineup levytti yhtyeen kakkosalbumin Sufficiently Breathless tuottajan ja Capricorn Recordsin perustajiin lukeutuneen Phil Waldenin kanssa. Erimielisyydet nauhoitusten aikana johtivat Evansin lähtöön. Originaali lineup palasi kuitenkin yhteen vuoden 1973 aikana ja konsertoi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Joulun alla 1973 Evans jätti yhtyeen lopullisesti ja Captain Beyond lopetti väliaikaisesti toimintansa. Caldwell, Dorman ja Rhino kasasivat Captain Beyondin uudelleen vuoden 1976 aikana. Solistina oli ensiksi Jason Cahoon ja myöhemmin Willy Daffern. Captain Beyondin kolmannen albumin Dawn Explosion julkaisijana oli Warner Bros, mutta yhtye lopetti toimintansa uudelleen vuoden 1978 aikana. Yhtyeen seuraavaa, Caldwellin ja Rhinon johtamaa reunionia saatiin odottaa vuoteen 1998. Captain Beyondin lineupin muodostivat tällä kertaa muilta osin solisti Jimi Interval, kosketinsoittaja Dan Frye ja basisti Jeff Artabasy. Vuonna 2000 yhtyeeltä ilmestyi neljästä kappaleesta koostuva ep Night Train Calling. Pian tämän jälkeen yhtyeen kokoonpanoa täydensi kitaristi Steve Petrey. Captain Beyond lopetti toimintansa jälleen vuonna 2003 ja syynä oli kitaristi Larry Reinhardtin syöpä. Saatuaan hoitoja hän kykeni jatkamaan musiikin esittämistä loppvuoteen 2011 saakka. Reinhardt menehtyi tammikuun alussa 2012 ja basisti Lee Dorman samaisen vuoden joulukuussa. 19. tammikuuta 2025 78 vuotta täyttänyt Rod Evans on lopettanut esiintymisensä. Vuonna 2013 Caldwell kokosi Captain Beyondin jälleen kerran. Yhtyeen muun lineupin muodostivat  Don Bonzi, Jeff "Boday" Christensen, ja Jamie Holka, basisti Allen Carmen, and kitaristi/kosketinsoittaja/solisti Simon Lind. Carmen ja Christen jättivät yhtyeen vuonna 2015 Artabassyn palatessa basson varteen. Samaisena vuonna kokoonpanoaan uudistanut yhtye aloitti konsertointinsa.

Maanantain mainio:Brittiläisen ska-yhtyeen kakkospitkäsoitto

 Madness:Absolutely

26. syyskuuta 1980 Stiffin julkaisemana ilmestynyt Absolutely on brittiläisen ska-yhtyeen Madnessin toinen studioalbumi, jonka paras sijoitus brittilistalla oli toisena. Albumille sisältyy muutamia Madnessin tuotannon suurimmista hiteistä, joista Baggy Trousers nousi brittien singlelistalla kolmanneksi ja pysytteli listalla yli kuukauden ajan. Embarrasment oli ainoastaan yhtä sijaa alempana ja instrumentaalikappale The Return of the Los Palmas 7 saavutti seitsemännen sijan. Vaikka Absolutely ei vastaanottanut yhtä hurmioituneita arvioita kuin Madnessin esikoisalbumi One Step Beyond, myös yhtyeen kakkospitkäsoitosta laaditut kirjoitukset olivat suurimmaksi osaksi myönteisiä. Vuosina 2009 ja 2010 Madness julkaisi uudelleen studioalbuminsa vuonna 1999 ilmestyneeseen Wonderfuliin saakka. Kaikilla albumeilla oli mukana bonuskappaleita. Absolutelyn tapauksessa bonusbiisejä on seitsemän ja uusintajulkaisun jälkimmäinen albumi sisältää Hammersmith Odeonissa 23. joulukuuta 1980 soitetun konsertin. GQ-lehdelle vuonna 2020 antamassaan haastattelussa Madnessin saksofonisti Lee Thompson nimesi Absolutelyn suosikkialbumikseen yhtyeensä tuotannosta. Nimensä albumi oli ottanut yhtyeen tuonaikaisen äänimiehen ja kiertuemanagerin Tony Duffieldin sanonnasta. Absolutely julkaistiin kahdella erilaisella kansikuvalla. Niistä ensimmäistä painettiin 10 000 kappaletta ja siinä yhtyeen jäsenistä Mike Barson pitää sateenvarjoa kädessään, mutta tuoreemman painoksen kuvassa sateenvarjo on maassa. Albumista laatimassaan arviossa Billboard suositteli pitkäsoittoa asiakkailleen ja piti sitä tyylillisesti Madnessin esikoispitkäsoitto One Step Beyondia R&B/funkorientoituneempana. Vanhaa soundia on silti jäljellä siinä määrin, että myös yhtyeen esikoisalbumin diggarit viehättyvät myös Absolutelysta. AllMusicin Stephen Erlewine kirjoitti Absolutelysta retrospektiivisen arvion. Hänen mukaansa pitkäsoitto ei ole yhtä raaka kuin yhtyeen esikoisalbumi ja juuri mainittu seikka palvelee Absolutelyn singlemenestyksiä mitä mainioimmin.

Sunnuntain extra:Kissin vuoden 1979 toinen singlehitti

 Sure Know Something on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1979 yhtyeen albumilta Dynasty b-puolellaan niin ikään saman albumin tuotantoa edustava ja rumpali Peter Crissin vokalisoima Dirty Livin . Solisti/kitaristi Paul Stanleyn ja tuottaja Vini Poncian kirjoittama Sure Know Something saavutti Billboardin listalla sijan 47. Top teniin kappale nousi monissa maissa ja Australiassa sen sijoitus oli jopa viidentenä. Cash Boxiin Sure Know Somethingista laaditussa arviossa ylistettiin sen sisältämää koukkua ja Record Worldissä voimaa ja innostuneisuutta. Sure Know Somethingista työstettiin John Goodhuen ohjaama promovideo, jossa Kissin jäsenet nähtiin Dynastyn tiimoilta tekemänsä kiertueen kostyymeissa. 1990-luvun puolivälissä Kiss esitti Sure Know Somethingin MTV Unplugged-konsertissaan ja kappale on niin ikään mukana Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa työstetyllä albumilla Kiss Syphony:Alive IV. Tyylillisesti Sure Know Something yhdisti tyypilliseen rockballadiin elementtejä discomusiikista. Niin ikään Dynastylla julkaistun I Was Made for Loving Youn tavoin Sure Know Something on tulkittavissa erääksi Kissin harvoista discorockia edustavista hiteistä. Kyseessä on eräs sofistikoituneemmista Paul Stanleyn kirjoittamista kappaleista, jossa viattomuuden menetykseen liittyvät tunteet heijastavat hämmennystä ja surua. Sure Know Something  onkin sekä lyriikoiltaan että musiikillisesti eräs Kissin tummasävysimmistä kappaleista. Se soi edelleen ahkerasti rockradioissa esimerkiksi Uudessa Seelannissa.

Lauantain pitkä:The Banglesin viides studioalbumi

 The Bangles:Sweetheart of the Sun

27. syyskuuta 2011 ilmestynyt Sweetheart of the Sun on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen The Banglesin viides studioalbumi. Lisäksi kyseessä on yhtyeen toinen pitkäsoitto sen vuoteen 2003 ajoittuneen reunionin jälkeen ja ensimmäinen albumi, jonka The Bangles työsti triona pitkäaikaisen basistinsa Michael Steelen erottua yhtyeestä. 12 kappaleesta koostuvan Sweetheart of the Sunin tuotannosta vastasivat The Bangles ja Matthew Sweet. The Banglesin edellistä albumia, vuonna 2003 ilmestynyttä pitkäsoittoa Doll Revolution oli seurannut pitkä kiertue, jonka jälkeen Michael Steele oli poistunut yhtyeen rivistöstä. Jäljelle jäänyt The Banglesin kolmikko koesoitatti eri basisteja ja konsertoi aika ajoin, mutta päätyi työstämään seuraavan albuminsa triokokoonpanolla. Sen kirjoitus- ja nauhoitustyö vei kaikkiaan noin kaksi vuotta. Nimensä albumi on napannut sille sisältyvästä kappaleesta Anna Lee (Sweetheart of the Sun), jota oli inspiroinut Sheila Wellerin vuonna 2009 valmistunut teos Girls Like Us. Kolminkertaisesta elämäkerrasta käyvä teos kertoo Laurel Canyonissa vaikuttaneiden laulaja/lauluntekijättärien Joni Mitchellin, Carole Kingin ja Carly Simonin tarinat. Mainittu kappale tuo esiin sen vaikutuksen, joka mainituilla muusikoilla on ollut The Banglesin jäseniin sekä musiikillisina että feministisinä roolimalleina. Sweetheart of the Sunin 12 kappaleesta kymmenen edustaa musiikillista yhteistyötä useamman The Banglesin jäsenen välillä. Yhtyeen ulkopuolisista muusikoista albumin kappaleiden työstämiseen on osallistunut esimerkiksi The Go Go's:issa kitaroinut Charlotte Caffey. Kolme biiseistä edustaa koko The Bangles-trion yhteistyötä. Nimenomaisesti mainittua albumia varten kirjoitettujen uusien kappaleiden lisäksi Sweetheart of the Sunille sisältyy myös vanhempaa tuotantoa, joka oli tuohon mennessä jäänyt nauhoittamatta. Niistä muutama on niinkin varhaisia, kuin 90-luvun alusta. Lisäksi mukana on kaksi vielä iäkkäämpää coveria. Sweet and Tender Romance on versioitu brittiläisen tyttöyhtyeen The McKinleysin vuonna 1964 työstämän levytyksen innoittamana. Myös se on cover, sillä kappaleen originaaliversiosta oli vuotta aikaisemmin vastannut Carter-Lewis and The Souterners. Open My Eyes edustaa Todd Rungrenin varhaisen psykedeelisen yhtyeen The Nazzin originaalituotantoa. Virallisen julkaisunsa lisäksi Sweetheart of the Sunista ilmestyi Barnes & Noble-kauppojen ansiosta myös laajennettu versio, jonka bonuskappaleita ovat akustiset näkemykset biiseistä Through Your Eyes ja What a Life. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät I'll Never Be Through with You ja Anna Lee (Sweetheart of the Sun), joista kumpikaan ei saavuttanut listasijoitusta. Anna Lee (Sweetheart of the Sunin) seiskatuumaisen singlen bonuskappaleina olivat akustiset studioversiot The Banglesin alun perin jo vuonna 1987 levyttämästä ja jo mainitun vuosikymmenen alkupuolella keikoillaan soittamasta Simon and Garfunkel-coverista Hazy Shade of Winter ja alkuvuodesta 1986 ilmestyneellä The Banglesin kakkosalbumilla Different Light ensiksi julkaistusta ja harvinaislaatuisesti koko legendaarisen Bangles-kvartetin yhteistyötä edustavasta kappaleesta Let It Go. Sweetheart of the Sun vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita ja sitä pidettiin onnistuneena paluuna The Banglesin varhaiseen musiikilliseen tyyliin. New York Timesin Jon Caramanica vertasi albumia The Banglesin vuonna 1982 ilmestyneeseen debyyttiep:seen ja Blurtin Steve Pickin mukaan albumi kuulostaa siltä, miltä yhtyeen All Over the Place-esikoispitkäsoiton seuraajan olisi voinut olettaa kuulostavan. Fresh Airin Glen Tucker laati Sweetheart of the Sunista varsin myönteisen arvion. Hän piti albumin suurimpana saavutuksena sitä, että The Banglesin työstämän musiikin käsityötä ja älykkyyttä voi arvostaa, vaikka ei olisi aikaisemmin kuullut ainuttakaan kappaletta yhtyeen tuotannosta.

Perjantain pohjat:Big Brother and the Holding Companyn varhaista livemateriaalia

 Big Brother and the Holding Company:Cheaper Thrills

Cheaper Thrills on alun perin vuonna 1984 ilmestynyt Big Brother and the Holding Companyn livealbumi, joka on taltioitu eräästä yhtyeen varhaisimmista konserteista 28. heinäkuuta 1966 San Franciscossa, California Hallissa. Mainittu keikka käynnistyy näkemyksellä nauhoitushetkellään kymmenen vuotta aikaisemmin kirjoitetusta ja Leonard Leen käsialaa olevasta kappaleesta Come on Baby Let the Good Times Roll. Muista coverkappaleista mainittakoon Howlin Wolfin Moanin' at Midnight ja Little Richardin Oh My Soul. Muilta osin albumille sisältyy myös useita Big Brother and the Holding Companyn viralliseen levytystuotantoon lukeutumattomia kappaleita, kuten Whisperman ja Gutra's Garden, mutta toki myös yhtyeen pitkäsoitoilla Big Brother and the Holding Company ja Cheap Thrills ilmestynyttä avaintuotantoa, kuten Down on Me ja Big Mama Thornton-cover Ball and Chain. Cheaper Thrillsin originaalista vinyylijulkaisusta vastasi Rhino Records ja Britanniassa Edsel Records. Cd-version julkaisi vuonna 2002 Varese nimellä Live in San Francisco 1966. Sillä biisijärjestys erosi vinyylillä julkaistusta ja lisäksi mukana oli bonuskappale Hall of the Mountain King.  Tuottajana livealbumilla oli Big Brother and the Holding Companyn rumpali David Getz, joka vastasi myös albumin takakannen tekseistä. Niissä hän muisteli tapahtumia, jotka johtivat yhtyeen perustamiseen ja sen saavuttamaan menestykseen.

Torstain terävä:Suomipunkin klassikkoyhtyeen varhaistuotantoa

 Ratsia:Kloonattu sukupolvi

Kloonattu sukupolvi on kotimaisen punkrockin ja myöhäisemmän tuotantonsa osalta yleisesti rockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Ratsian vuonna 1979 bändin treenitiloissa nauhoitettu omakustannekasetti. Sitä painettiin sata kappaletta ja suurimmassa osassa oli lisäksi mukana tekstiliite. Kitaristi/solisti/biisintekijä Jyri Honkavaaran, basisti/solisti Ari "Rudi" Lukkarisen ja kitaristi Juha Aunolan lisäksi kasetilla musisoi Ratsian tuonaikainen keikkarumpali, taiteilijanimeä PopKorni käyttänyt Jukka Viro. Kloonatun sukupolven 16 kappaleesta tusina nauhoitettiin uudelleen syksyllä 1979 ilmestyneelle, Ratsian nimeä kantavalle ja Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen kitaristin Rubberduck Jonesin, alias Nisse Rikaman tuottamalle esikoisalbumille. Ratsian debyyttipitkäsoitolla ilmestyneistä kappaleista Kloonatulta sukupolvelta puuttuvat pitkäsoiton kakkospuolen päätösraidoiksi sijoitetut Ajat sitten luopuneet sekä kotimaisesta uudesta aallosta kertova Me noustiin kellareistamme. Buzzcocks-yhtyeen Breakdownin suomennos Ihohygieniaa julkaistiin legendaarisella Hilse-lp:llä ja Ratsian omakustannekasetin muualla julkaisematonta tuotantoa edustavat näkemys kotimaisen esipunkyhtyeeksi tulkittavissa olevan Virtasen kappaleesta Rolls Royce sekä nimikappale Kloonattu sukupolvi, joka on suomennos irlantilaisen ja Jyri Honkavaaran keskeisiin esikuviin lukeutuvan irlantilaisen  Stiff Little Fingers-yhtyeen kappaleesta Alternative Ulster. Samaisen yhtyeen tuotannosta Ratsia versioi sekä Kloonatulla sukupolvella että esikoisalbumillaan kappaleen Wasted Life nimellä Ne ei haluu kuunnella. Samaisen yhtyeen tuotannosta Ratsian keikkasettiin päätyi coverina originaalikielellään  Gotta Getaway. Vuonna 2018 Stupido Records teki kulttuuriteon julkaisemalla Kloonatun sukupolven vinyyliformaatissa. Mustan vinyylin painos oli 500 ja pinkin sata kappaletta.

Keskiviikon klassikko:Elviksen keikka- ja studiotuotantoa vuodelta 1969

 Elvis Presley:From Memphis to Vegas/From Vegas to Memphis

14. lokakuuta 1969 ilmestynyt From Memphis to Vegas/From Vegas to Memphis on tupla-albumi, joka sisältää Elvis Presleyn kymmenennen studioalbumin ja toisen livelevyn. Livealbumi on nimeltään In Person at the International Hotel, Las Vegas, Nevada ja se sisältää otsikkonsa mukaisessa lokaatiossa taltioituja liveversioita Presleyn hiteistä ja studioalbumi Back in Memphis koostuu täysin uudesta, American Sound Studiossa, Memphisissä taltioidusta tuotannosta. Albumin paras sijoitus Billboardin listalla oli kahdentenatoista ja se saavutti kultalevyn ilmestymisvuotensa joulukuussa. Tuplan livelevyllä musisoivat Presleyn pitkäaikaisen  1960-luvun taustayhtyeen sijaan nimellä Taking Care of Business Band tutuksi tulleet muusikot. Back in Memphis -albumilla soittavat muusikot oli kasannut kitaristi Chips Moman, joka oli tutustunut heihin alkuvuodesta 1969 American Sound -studioilla tapahtuneissa nauhoituksissa. Livealbumilla kuullaan Presleyn 1950-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun hittien lisäksi cover The Bee Geesin kappaleesta Words, tuossa vaiheessa tuore singlemenestys In the Ghetto sekä pitkä versio niin ikään tuolloin varsin uudesta Presleyn singlehitistä Suspicious Minds. Albumi Back in Memhis koostuu talven 1969 aikana American Sound-studioilla nauhoitetuista kymmenestä kappaleesta, jotka eivät olleet mukana Presleyn edellisellä studioalbumilla From Elvis in Memphis. Back in Memphisin huippuhetkiin lukeutuu etenkin Stranger in My Hometown. Albumin kappaleista The Fair's Moving On ja You'll Think of Me olivat ilmestyneet singlejen Clean Up Your Own Backyard ja Suspicious Minds b-puolina aikaisemmin vuoden 1969 aikana. Marraskuussa 1970 RCA julkaisi In Personin ja Back in Memphisin uudelleen Yhdysvalloissa yksittäisinä albumeina. Tupla-albumiversio oli silti niin ikään saatavilla koko 1970-luvun ajan ja Britanniassa kyseiset pitkäsoitot julkaistiin ainoastaan tuplalevynä pyrkimyksenä säilyttää originaalin projektin jakamattomuus. Kaikki Back in Memphis-nauhoituksissa taltioidut kappaleet ovat mukana boxilla From Nashville to Memphis:The Essential 60s Masters ja tuplakokoelmalla Suspicious Minds:The Memphis 1969 Anthology. 28. heinäkuuta 1969 Sony Music Entertainment julkaisi From Elvis In Memphisistä Legacy Edtionin, jonka toinen levy sisälsi albumin Back in Memphis. 23. maaliskuuta 2010 albumista On Stage ilmestyi vastaavanalainen Legacy Edition, jonka toisena levynä oli kokonaisuudessaan albumi In Person at the International Hotel, Las Vegas, Nevada. Keräilijöiden yhtiö Follow That Dream on julkaissut kokonaisuudessaan useita Presleyn Las Vegasissa elokuussa 1969 pitämistä konserteista. Mainitun yhtiön julkaisemana ilmestynyt uusintapainos In Person-albumista sisältää bonuksenaan kokonaisuudessaan 22. elokuuta 1969 ajoittuneen konsertin. 23. elokuuta pidetty keskiyön konsertti julkaistiin nimellä Elvis at the International. 26. elokuuta pidetty keskiyön show julkaistiin nimellä All Shook Up. 24. elokuuta pidetty konsertti ilmestyi vuonna 2001 julkaistun boxin Live in Las Vegas ensimmäisellä levyllä. Vuonna 2013 Follow That Dream julkaisi kokonaisuudessaan 25. elokuuta ajoittuneen keskiyön konsertin.

Tiistain tukeva:Merkittävä brittiläinen folkrockyhtye

Fairport Convention on brittiläinen, vuonna 1967 perustettu folkrockyhtye, jonka originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi/solistit Richard Thompson ja Simon Nicol, basisti Ashley Hutchings ja rumpali/perkussionisti Shauan Frater. Viimeksi mainitun korvasi yhtyeen ensimmäisellä keikalla Martin Lamble. Uransa alkuvaiheessa yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat amerikkalainen rock ja laulaja/lauluntekijä-genre. Fairport Conventionin ohjelmistossa oli runsaasti covereita Bob Dylanin ja Joni Mitchellin tuotannosta. Soundinsa ansiosta yhtye ansaitsi itselleen lempinimen brittiläinen Jefferson Airplane. Solistit Judy Dyble ja Iain Matthews täydensivät yhtyeen kokoonpanon ennen kuin se nauhoitti vuonna 1968 ilmestyneen ja nimeään kantavan esikoisalbuminsa. Tämän jälkeen Sandy Denny otti yhtyeessä Dyblen paikan ja Matthews jätti Fairport Conventionin yhtyeen nauhoittaessa kolmatta pitkäsoittoaan. Seuraavalla kahdella yhtyeen albumilla What We Did on Our Holidays ja Unhalfbricking, jotka kumpikin ilmestyivät vuoden 1969 aikana, Denny alkoi muuttaa yhtyeen musiikillista ilmaisua lähemmäksi kohti traditionaalista brittiläistä musiikkia. Pitkäsoitoista jälkimmäisellä viulisti Dave "Svarb" Svarbvikin osuus muodostui merkittäväksi erityisesti kappaleessa A Sailor's Life, jonka voi mainita tehneen pohjatyötä brittiläiselle folkrockille. Kyseessä oli nimittäin ensikerta, kun brittiläinen folkkappale oli yhdistetty rockbeattiin. MI-moottoritiellä tapahtuneessa onnettomuudessa Lamble ja Thompsonin tuonaikainen tyttöystävä Jeannie Franklyn saivat surmansa. Traagisen tapahtuman seurauksena yhtye lakkasi esittämästä suurta osaa vanhasta tuotannostaan ja siirtyi täysin brittiläisen folkmusiikin pariin. Mainittua tyylisuuntaa edusti yhtyeen seuraava pitkäsoitto Liege & Lief, joka sekin ehti ilmestyä vuoden 1969 aikana. Brittiläinen folk on tuosta lähtien ollut Fairport Conventionin musiikin ytimenä. Mainitulla albumilla Swarbrick liittyi yhtyeen täysaikaiseksi jäseneksi ja lisäksi se täydensi kokoonpanoaan rumpali Dave Mattacksilla. Denny ja Hutchings jättivät yhtyeen mainitun vuoden loppuun mennessä. Jälkimmäisen paikan ottanut Dave Pegg on säilynyt ainoana pysyvänä jäsenenä Fairportin kokoonpanossa viime aikoihin saakka. Thompson jätti yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneen albumin Full House jälkeen. 1970-luvun aikana Fairportin kokoonpanossa tapahtui useita miehistönvaihdoksia Peggin ja Swarbrickin muodostaman ytimen ympärillä. Nicel oli poissa yhtyeestä 70-luvun puolivälissä ja folkmusiikki vaikutti kadottaneen kiinnostavuutensa valtavirran yleisön keskuudessa. Dennyn kumppani Trevor Lucas oli vaikuttanut yhtyeessä vuodesta 1972 lähtien ja myös Denny palasi kokoonpanoon vuonna 1975 ilmestyneellä ja pop-orientoituneemmalla albumilla Rising for the Moon. Mainittu ptkäsoitto oli yhtyeen viimeinen ja epäonnistuneeksi jäänyt pyrkimys lyödä itsensä läpi Yhdysvalloissa. Fairport Convention työsti vielä kolme albumia, joilla Denny ja Lucas eivät olleet enää mukana ja lopetti siltä erää toimintansa vuonna 1979.  Jäähyväiskonserttinsa yhtye soitti Cropredyn kylässä Oxfordshiressa, missä se oli soittanut pienimuotoisia konsertteja vuodesta 1976 eteenpäin. Sittemmin on ryhdytty järjestämään Cropredy Festivaalia, joka on vuodesta 2005 lähtien toiminut nimellä Fairport's Cropredy Convention. Siitä on muodostunut  Britannian suurin folkfestivaali, jonka vuosittainen kävijämäärä on 20 000. Nicol, Pegg ja Mattacks kasasivat yhtyeen uudelleen 80-luvun puolivälissä kokoonpanolla, jonka uusina jäseninä vaikuttivat kitaristi/solisti Martin Allcock ja viulisti solisti Ric Sanders. Yhtye on säilynyt aktiivisena tuosta lähtien. Vuonna 1996 Chris Lesslie otti Allcockin paikan ja kahta vuotta myöhemmin Gerry Conway korvasi Mattacksin. Tuosta lähtien yhtyeen kokoonpano on säilynyt muuttumattomana ja on sen historian pitkäikäisin. Vuonna 2017 ilmestynyt yhtyeen 28. studioalbumi 50:50@50 juhlisti Fairport Conventionin 50-vuotista olemassaoloa. Yhtyeen tuorein albumi on vuonna 2020 ilmestynyt Shuffle and Go.  Fairport Convention soittaa edelleen vuosittain Cropredy-festivaalin pääesiintyjänä. Gerry Conway jätti yhtyeen vuonna 2022 24 Fairportissa soittamansa vuoden jälkeen. Hän edesmeni huhtikuussa 2024.Matracks teki paluun yhtyeen rumpaliksi ja perkussionistiksi vuoden 2023 talveen ajoittuneella kiertueella ja oli mukana myös seuraavan vuoden talvikiertueella. Vaikka Fairport Conventionin ainoa top 40-hitti on Si Tu Dois Partir, ranskankielinen versio Dylanin If You Gotta Go Go Nowsta, yhtyeen vaikutusta brittiläiseen folkrockiin ja yleisesti folkiin voi pitää varsin merkittävänä. Vuonna 2006 BBC 2:n Folk Awardseissa Liege & Lief nimettiin kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmaksi folkalbumiksi. Monet folkrockin ja folkpunkin edustajat ovat jäljitelleet Peggin soittotyyliä. Monet Fairportin jäsenistä loivat myöhemmin uraa muissa merkittävissä folkrockyhtyeissä, joista mainittakoon Steeleye Spann ja The Albion Band. Yhtyeen jäsenistä merkittävimmät soolourat ovat luoneet Thompson ja Denny, joista jälkimmäinen menehtyi vuonna 1978. Nykyisin hänet tunnustetaan erääksi merkittävimmistä brittiläisistä naissolisteista ja biisintekijöistä. Dennyn käsialaa olevasta kappaleesta Who Knows Where the Time Goes on muodostunut tunnuskappale sekä Fairport Conventionille että Dennylle itselleen.

Maanantain mainio:Long John Baldryn paluuta bluestyyliin merkinnyt albumi

 Long John Baldry:It Ain't Easy

Kesäkuussa 1971 Warner Musicin julkaisemana ilmestynyt It Ain't Easy on Long John Baldryn viides studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla Baldry teki paluun raaempaan bluessoundiin, jota hän oli edustanut 1960-luvun puolivälissä. Albumin tuottajaksi palkattiin Rod Stewart, mutta pian mukaan projektiin tuli myös Rodin kanssa Bluesologyssa musisoinut Elton John. Kaksikosta kumpikin tuotti puolet albumin kappaleista Eltonin vaikuttaessa lisäksi pianistina. Stewartin myötä mukaan projektiin saatiin kitaristiksi Ronnie Wood sekä useita muita muusikoita, jotka osallistuivat lisäksi myöhemmin vuoden 1971 aikana ilmestyneen Rod Stewartin albumin Every Picture Tells a Story nauhoituksiin. It Ain't Easy -albumille sisältyy Baldryn Yhdysvalloissa suurimmaksi singlehitiksi osoittautunut Don't Try to Lay No Boogie-Woogie on the King of Rock and Roll. Pitkäsoiton kappaleista mainittakoon lisäksi ensisijaisesti Leadbellyn tuotannoksi identifioituva yhdysvaltalainen folkkappale Black Girl, josta ovat levyttäneet versionsa lisäksi esimerkiksi Bob Dylan, The Grateful Dead, Dolly Parton ja Nirvana. Baldryn Black Girlistä levyttämä versio on duetto skotlantilaislaulajatar Maggie Bellin kanssa. Stone the Crows-yhtyeen solistina vuosien 1969-1973 välillä vaikuttanut ja sittemmin muun muassa soolouraansa luonut Bell vieraili myös Stewartin albumilla Every Picture Tells a Story. It Ain't Easyn covertuotantoon lukeutuvat lisäksi Willie Dixonin bluesklassikko I'm Ready, Elton Johnin Rock Me When He's Gone sekä The Facesin varhaistuotantoa edustava Flyin'. Baldry ja Stewart kasasivat yhtyeen, joka promosi It Ain't Easy-albumia Baldryn ensimmäisellä Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertueella. Mukana oli suureksi osaksi samoja muusikoita, jotka osallistuivat niin ikään Stewartin Every Picture Tells a Storyn työstämiseen, kuten blueskitaristi Sam Mitchell, rumpali Micky Waller, basisti Pete Sears ja pianisti Ian Armit. Kokoonpano esiintyi nimellä The Long John Baldry Blues Band, ja se teki Yhdysvalloissa kaksi kiertuetta. Vuonna 2005 It Ain't Easy -albumista ilmestyi seitsemän bonuskappaletta sisältävä cd-uudelleenjulkaisu. Extraraitoihin lukeutuu mm. Robert Johnsonin käsialaa oleva ja esimerkiksi The Rolling Stonesin levytysohjelmistoon lukeutuva Love in Vain.

Sunnuntain extra:Rod Stewartin esikoissooloalbumi

 Rod Stewart:An Old Raincoat Won't Ever Let You Down

An Old Raincoat Won't Ever Let You Down on Rod Stewartin esikoisalbumi. Yhdysvalloissa mainittu pitkäsoitto ilmestyi marraskuussa 1969 nimellä Rod Stewart Album ja Britanniassa seuraavan vuoden helmikuussa aikaisemmin mainitulla nimellä. Yhdysvalloissa Stewartin soolodebyytti saavutti Billboardin listalla sijan 139. Hänen bänditovereistaan yhtyeestä The Faces albumin työstämiseen ottivat osaa kitaristi Ronnie Wood ja kosketinsoittaja Ian McLagan. Kitaristit Martin Pugh ja Martin Quittenton olivat molemmat vaikuttaneet yhtyeessä Steamhammer ja ensiksi mainittu lisäksi myöhemmin Armageddonissa sekä 7:th Orderissa. An Old Raincoat Won't Ever Let You Downista laadituista myönteisistä arvioista vastasivat Fusion, Rolling Stone sekä Robert Christgau. Rolling Stoneen laaditussa retrospektiivisessä arviossa todettiin Stewartin esikoissooloalbumin osoittavan hänen olevan ainutlaatuinen muiden tuotannon tulkitsijana ja Stewartin omat sävellykset osoittivat hänen olevan hätkähdyttävän kykenevä paljastamaan tunnetta ja intohimoa. An Old Raincoat Won't Ever Let You Downin covertuotantoon lukeutuvat mm. Rolling Stonesin Street Fighting Man ja Mike D' Abon sävellystuotantoa edustava sielukas balladikappale Handbags and Gladrags ja Stewartin omiin sävellyksiin esimerkiksi albumin nimikappale sekä I Wouldn't Ever Change a Thing.

Lauantain pitkä:Stephen Stillsin toinen sooloalbumi

 Stephen Stills:Stephen Stills 2

Kesäkuun viimeisenä 1971 Atlanticin julkaisemana ilmestynyt Stephen Stills 2 on otsikkonsa mukaisesti Stephen Stillsin toinen sooloalbumi. Billboardin listalla mainitun pitkäsoiton paras sijoitus oli kahdeksantena ja se saavutti kultalevyn. Albumilta poimitut singlet missasivat juuri top 40:än; Change Partnersin sijoitus oli 43. ja Mariannen yhtä sijaa ylempänä. Kakkosalbumiaan varten Stills kirjoitti 23 kappaletta ja pitkäsoitosta kaavailtiinkin alun perin tupla-albumia. Atlantic Recordsin Ahmed Ertegunin kehotuksesta päädyttiin kuitenkin julkaisemaan yksittäinen albumi. Stills oli vaikuttunut tuossa vaiheessa menestystä saavuttaneista ja puhallinsektioita hyödyntäneistä rockyhtyeistä Chicago ja Blood, Sweat and Tears. Stillsin kakkosalbumin työstämiseen ja sitä seuranneelle kiertueelle osallistuikin diggareiden hienoisesti ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta The Memphis Horns. Stephen Stills 2 oli Stillsin ensimmäinen Criteria-studioilla Miamissa nauhoittama albumi, jonka äänitykset ajoittuivat helmi-maaliskuuhun 1971. Niihin otti osaa The Albert Brothers, jonka kanssa Stills tuli tekemään musiikillista yhteistyötä suurella osalla 1970-luvun levytystuotannostaan. Stills aloitti työskentelynsä kakkosalbuminsa parissa ainoastaan kuukausi debyyttipitkäsoittonsa ilmestymisen jälkeen. Stephen Stills 2:n ja Stillsin esikoispitkäsoiton julkaisun välillä ehti kulua ainoastaan puoli vuotta. Näihin aikoihin Stillsin nauhoitussessiot ylsivät suorastaan maratonmittoihin ja studioinsinöörejä tarvittiin jopa kaksi joukkoa. Jerry Garcia muisti Stillsin lennättäneen hänet Miamiin viikoksi nauhoittamaan kappaleen Change Partners pedal steel -kitaraosuuksia. Insinööri Howard Albert muisti Stillsin saapuneen kakkosalbuminsa ensimmäisiin nauhoituksiin kahdelta aamuyöllä ja halunneensa aloittaa äänitykset välittömästi. Ääni-insinöörejä oli onneksi kaksi, joten toinen heistä saattoi jatkaa työskentelyään samanaikaisesti työn alla olleen Johnny Winterin albumin parissa. Kappaleen Singin' Call Stills oli demottanut jo Crosby Stills Nash and Youngin vuonna 1970 ilmestynyttä menestysalbumia Deja Vu varten ja mainittu biisi kertoi Rita Coolidgesta. Word Gamen Stills kirjoitti katsottuaan apartheidista kertovan dokumentin ja musiikillisesti mainittua kappaletta oli inspiroinut Bob Dylanin It's Alright Ma (I'm Only Bleeding). Fishes and Scorpions, jossa toisena kitaristina kuultiin Eric Claptonia, oli taltioitu jo Stillsin esikoisalbumin nauhoitusten aikaan. Relaxing Town-kappaleen lyriikassa kertoja haluaa asettua rauhalliseen kaupunkiin kaukana vallankumouksesta. Bluebird Revisitediä Stills oli esittänyt jo Crosby, Stills, Nash &Youngin riveissä vuoden 1969 kiertueella muun muassa Woodstockissa. Stillsin kakkosalbumin julkaisua seurasi kesän 1971 aikana 52 konsertista koostunut The Memphis Horns Tour, johon otti mainitun puhallinsektion lisäksi osaa Crosby Stills Nash and Youngin rytmiryhmä; basisti Calvin "Fazzy" Samuel ja rumpali Dallas Taylor. Tyylillisesti kiertue sisälsi monentyyppisiä esiintymisiä akustisista sooloista ja folkduetoista rockanthemeihin ja big band R&B:hin. Kiertue ei kokonaisuutensa osalta  saanut erityisen hyvää vastaanottoa, mutta siihen sisältyi myös kiistattomia onnistumisia, kuten loppuunmyyty Madison Square Gardenin- konsertti, joka tosin jäi seuraavana päivänä järjestetyn Concert for Bangladeshin varjoon. Mainittuun konserttiin Stills lainasi äänentoistoaan, valaistustaan ja tuotantomanageriaan, mutta häntä ei silti kutsuttu esiintymään mainittuun konserttiin. Kyseisen kiertueen aikana Stills tapasi Flying Burrito Brothersissa tuossa vaiheessa vaikuttaneen Chris Hillmanin ja kaksikko alkoi suunnitella yhtyettä Manassas. Stills 2:n kappaleista Stills nauhoitti uudelleen Singin' Callin vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Stills Alone ja Word Gamen vuonna 2013 ilmestyneelle bluesin superyhtyeen The Ridesin albumille. Know You Got to Runin uusioversiosta muodostui uuden kertosäkeen myötä Open Up. Mainittua kappaletta Stills ei levyttänyt itse, mutta hän lahjoitti sen REO Speedwagonille. Rolling Stonen mukaan Stephen Stills 2:ta oli vuoteen 1974 mennessä myyty 600 000 kappaletta. Albumi vastaanotti ilmestymisaikanaan myös hienoisesti ristiriitaisia arvioita, mutta esimerkiksi NME:ssä ja Record Mirrorissa albumista kirjoitettiin varsin myönteisesti.

Perjantain pohjat:David Johansenin toinen sooloalbumi

 David Johansen:In Style

Vuonna 1979 Blue Sky Recordsin julkaisemana ilmestynyt In Style on ensisijaisesti New York Dollsin solistiksi identifioituvan yhdysvaltalaismuusikko- ja solisti David Johansenin toinen sooloalbumi. Hänen edellisenä vuonna ilmestynyt esikois- ja samalla nimikkosoololevynsä oli ollut arviomenestys, mutta se ei ollut menestynyt kaupallisesti erityisen hyvin. In Style koostui selkeämmin popvaikutteisista kappaleista, kuten Melody pyrkimyksenään Johansenin soolodebyyttiä parempi kaupallinen menestys. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestynyt Swaheto Woman oli Johansenin tuotannon ensimmäinen discotyyliä edustanut kappale. Mainittu biisi sekä kolme muuta In Stylella julkaistua kappaletta edustivat Johansenin yhteistyötä hänen ystävänsä ja niin ikään New York Dollsin jäsenistöön kuuluneen Sylvain Sylvainin kanssa. In Stylella ilmestyneistä kappaleista She Knew She Was Falling in Love ja Wreckless Crazy olivat kuuluneet New York Dollsin keikkaohjelmistoon Johnny Thundersin, Jerry Nolanin ja Arthur Kanen jätettyä yhtyeen. In Style -albumin työstämiseen osallistuivat Ian Hunter ja Dan Hartman. Johnny Depp kirjoitti In Style-albumista myönteisesti. Sen päätöskappaleen Flamingo Road hän arveli kertovan Johansenin kokemuksista vaimonsa menettämisestä Steven Tylerille.

Torstain terävä:The Doorsin loppuvuodesta 1968 ilmestynyt singlehitti

 Touch Me on The Doorsin kappale, joka julkaistiin yhtyeen neljännellä ja vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla The Soft Parade. Singleformaatissa kitaristi Robbie Kriegerin käsialaa oleva kappale ilmestyi jo edellisen vuoden joulukuussa. Biisissä hyödynnetään puhallin- ja jousisoittimia ja soolosta siinä vastaa saksofonisti Curtis Amy. Billboardilla Touch Men paras sijoitus oli kolmantena ja Cashboxilla se sijoittui kärkeen alkuvuodesta 1969. Kyseessä oli The Doorsin kolmas listaykkönen Yhdysvalloissa ja Touch Me nousi listakärkeen myös Kanadassa RPM-listalla ja sijoittui kymmenenneksi Australian Kent Music Report -listalla. The Doorsin Britanniassa edellisenä vuonna saavuttamasta menestyksestä huolimatta Touch Me jäi saarivaltakunnassa vaille listasijoitusta. Kappaleen työniminä olivat olleet I'm Gonna Love You, joka sisältyy myös kappaleen kertosäkeeseen ja Hit Me. Touch Me vastaanotti myönteisiä arvioita sekä Billboardilla että Cashboxilla. Kappaleeseen sisältyy elementtejä traditionaalisesta popmusiikista. Kappaleen säveltänyt Robbie Krieger sai inspiraation kappaleen kitarariffiin The Four Seasonsin vuoden 1967 hitistä C'mon Marianne. Vuonna 1970 Downbeat Magazinelle antamassaan haastattelussa Jim Morrison mainitsi olevansa ylpeä siitä, että Touch Me oli ensimmäinen jazzsoolon sisältävä rockhitti. Joidenkin kriitikoiden mukaan Touch Messä yhdistettiin poppia psykedeeliseen rockiin ja mainittu kombinaatio oli ilmestymisaikanaan ainutlaatuinen. Muiden albumin kappaleiden tavoin Touch Metä on kuvattu myös varhaisena esimerkkinä progressiivisesta rockista. Useiden muiden The Doorsin tuotantoa edustavien kappaleiden tavoin Touch Me pääsi mukaan ladattavana versiona rytmipeliin Rock Band 3.