Sunnuntain extra:Tommy James and the Shondellsin vuoden 1968 singlemenestys

 Maaliskuussa 1968 Rouletten julkaisemana ilmestynyt Mony Mony on yhdysvaltalaisen poprockyhtyeen Tommy James and the Shondellsin kappale, joka nousi Britanniassa listakärkeen ja oli Yhdysvalloissa parhaimmillaan kolmantena.  Bobby Bloomin, Ritchie Cordellin, Bo Gentryn ja Tommy Jamesin käsialaa oleva Mony Mony on sittemmin päässyt mukaan useisiin elokuva- ja televisiotöihin, kuten Oliver Stonen draamaan Heaven & Earth.  Billy Idolin mainitusta kappaleesta vuonna 1981 levyttämästä coverversiosta muodostui kansainvälisesti top 40-hitti ja se herätti uutta kiinnostusta Tommy James and the Shondellsin originaaliin, garagerockia edustaneeseen singleen. Idolin Mony Monysta 80-luvun puolivälissä levyttämä liveversio julkaistiin vuonna 1987 ja siitä muodostui vielä Tommy James and the Shondellsin originaalia suurempi menestys, sillä mainittu versio nousi Billboardin listakärkeen. Idolin  vuoden 1981 levytys oli saavuttanut seitsemännen sijan ainoastaan tanssilistoilla. Mony Monyn otsikko oli saanut ideansa Broadwayn itäpuolella sijaitsevan 26-kerroksisen rakennuksen 1740 Broadway huipulla olevasta M.O.N.Y. -kyltistä. 1990-luvun puolivälissä Hitch-lehdelle antamassaan haastattelussa James kertoi, että Mony Monyn sävellys oli valmiina ennen otsikkoa. James halusi otsikoksi jotakin tarttuvaa, mutta kaikki kuulosti typerältä. James oli kirjoittamassa Richie Cordellin kanssa  New Yorkissa ja oli jo luovuttamassa,  kun hän sattui terassille mennessään katsomaan 1740 Broadway-rakennusta, joka oli valaistu punaisella ja näki kuin kohtalon johdatuksena M.O.N.Y-kyltin, josta kappale sai otsikkonsa. Mony Monysta muodostui Tommy James and the Shondellsin ainoa Britanniassa top 20:een kohonnut single, mutta se nousikin aina listakärkeen ja sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa kolmanneksi ja top teniin useissa Keski-Euroopan maissa. Mony Monysta työstettiin musiikkivideo, jossa Tommy James and the Shondells nähtiin esittämässä mainittua biisiä psykedeelisissä taustoissa. 15 vuotta ilmestymisensä jälkeen Mony Monyn musiikkivideo tuli saavuttamaan uutta näkyvyyttä MTV:llä.

Lauantain pitkä:Chuck Leavellin johtama, The Allman Brothers Bandia seurannut yhtye

 Sea Level oli yhdysvaltalainen, Maconista, Georgiasta kotoisin ollut rockyhtye. Se aloitti toimintansa vuonna 1976 The Allman Brothers Bandin sivuprojektina. Musiikissaan yhtye yhdisti elementtejä funkista, bluesista ja latinalaisesta musiikista. Sea Level ura lähti toden teolla liikkeelle omillaan, kun Gregg Allmanin ja muiden yhtyeen jäsenten välit huononivat ja The Allman Brothers Band oli lisäksi menettänyt kaksi keskeistä jäsentään. Yhtye lopetti toimintansa Gregg Allmanin ja Dickey Bettsin lähdettyä. Jäljelle jäänyt, myös nimellä We Three tunnettu, basisti Lamar Williamsista, rumpali Jaimoesta ja pianisti Chuck Leavellista muodostunut kolmikko jatkoi musisointiaan Sea Levelin nimellä. Kitaristi Jimmy Nalls täydensi yhtyeen kokoonpanon ja sen nimi oli sanaleikki johtohahmo Chuck Leavellin nimestä. Yhtye konsertoi tiiviisti, kehitti soundiaan ja solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin, jolle The Allman Brothers Band oli niin ikään levyttänyt, kanssa. Sea Levelin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1977. Jamiyhtyeisiin lukeutuvan Sea Levelin musiikkia on kutsuttu southern rockiksi, jazz rockiksi ja funk popiksi. Esikoisalbumin jälkeen Sea Levelin kokoonpanon täydensivät kitaristi Davis Causey, rumpali/perkussionisti George Weaver sekä saksofonista, kosketinsoittimista ja vokalisoinnista vastannut Randall Bramblett. Mainittu lineup nauhoitti vuonna 1978 ilmestyneen Sea Levellin kakkosalbumin Cats on the Coast, jolta poimittu kappale That's Your Secret saavutti Billboardin listalla sijan 50. ja oli Kanadassa viittä sijaa ylempänä. Kolmanteen, niin ikään vuonna 1978 ilmestyneeseen albumiin On the Edge ehdittäessä Jaimoe ja Wever olivat kumpikin ehtineet jättää Sea Levelin. Bramblettista, Causeysta, Englishistä, Leavellista, Nallsista ja Williamsista koostunut sekstetti levytti Sea Levelin neljännen ja vuonna 1979 ilmestyneen albumin Long Walk on a Short Pier, joka julkaistiin Yhdysvalloissa vasta lähes 20:ta vuotta myöhemmin. Vuonna 1980 Arista julkaisi Sea Levelin viidennen ja samalla viimeisen albumin Ball Room. Kymmentä vuotta myöhemmin yhtyeeltä julkaistiin Best of-kokoelma. Sea Levelin tuotantoa on julkaistu lisäksi kourallisella various artists- kokoelma-albumeita, joiden tyylisuuntana on ensisijaisesti southern rock. Vuonna 1978 ilmestyi mainittua tyylisuuntaa edustava livealbumi, jolla Sea Level on edustettuna kappaleellaan Grand Larceny. Sittemmin Leavellista tuli kysytty sessiomuusikko ja tuottaja, joka konsertoi esimerkiksi Eric Claptonin ja vuodesta 1983 eteenpäin Rolling Stonesin kanssa. Leavellin ensimmäinen sooloalbumi on vuonna 1998 ilmestynyt What's in That Bag? Sen seuraaja Forever Blue sisältää muun muassa sooloversiot Sea Levelin keskeiseen tuotantoon lukeutuvista kappaleista Whole Lotta Colada ja Song for Amy. Albumillaan Southscape Leavell teki kunniaa syvän etelän juurilleen. Allen Farstin ohjaama ja Leavellin elämää musiikin ulkopuolella käsittelevä dokumenttielokuva Chuck Leavell:The Tree Man sai ensi-iltansa Daytonissa, Ohiossa marraskuun alkupuolella 2020. Mainittuna vuonna elokuva oli mukana useilla elokuvafestivaaleilla, joista Sedona Film Festivaalilla se tuli palkituksi yleisön suosikkina. Elokuvassa ovat mukana esimerkiksi  Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ronnie Wood, David Gilmore, Dickey Betts, Warren Haynes, John Mayer, Julian Lennon, Billy Bob Thornton, Charlie Daniels, Bonnie Raitt, Bruce Hornsby, Chris Robinson, Miranda Lambert, Eric Church, Mike Mills, Pat Monahan, John Popper ja Lee Ann Womack ja se tuli striimattavaksi joulukuun ensimmäisenä 2020 Chuck Leavell:The Tree Man -verkkosivustolle.

Perjantain pohjat:Judy Collinsin 70-luvun puolivälin menestysalbumi

 Judy Collins:Judith

17. maaliskuuta 1975 Elektra Recordsin julkaisemana sekä stereo, että nelikanavaversiona ilmestynyt Judith on Judy Collinsin kymmenes studioalbumi. Collinsin edellinen pitkäsoitto True Stories and Other Dreams oli ilmestynyt kolme vuotta aikaisemmin ja väliaikana Collins oli osallistunut Antonia Bricosta kertovan dokumentin Antonia:A Portrait of the Woman tuotantotyöhön. Billboardin popalbumilistalla sijan 17. saavuttaneesta Judithista muodostui Collinsin siihen mennessä suosituin albumi. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään pitkäsoitto saavutti platinaa jo ilmestymisvuonnaan ja platinaa se vastaanotti miljoonasta myydystä levystä vuonna 1996. Collins oli ehdolla parhaan naislaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi Stephen Sondheimin kappaleesta Send in the Clowns levyttämästään coverista. Samaisella kappaleella Sondheim voitti itse samana vuonna vuoden kappaleen Grammyn. Valintaan vaikutti osaltaan Collinsin biisistä levyttämän version saavuttama suosio. Se julkaistiin singleformaatissa vuonna 1975 ja saavutti Billboardin poplistalla sijan 36. Vuonna 1977 kappale nousi uudestaan listoille sijoituksen ollessa tällä kertaa 19. Kaikkiaan Collinsin Send in the Clowns-versioinnille kertyi 27 listaviikkoa. Judith-albumillaan Collins versioi Steve Goodmania (City of New Orleans), Danny O'Keefeä, Wendy Waldmania, Jimmy Webbiä sekä Rolling Stonesia (Salt of the Earth). Lainakappaleiden lisäksi albumille sisältyy kolme Collinsin omaa sävellystä; kappaleet Houses, Song for Duke sekä Born to the Breed.

Torstain terävä:Ensimmäinen Kris Kristoffersonin ja Rita Coolidgen duettoalbumeista

 Kris Kristoffersson & Rita Coolidge:Full Moon

Syyskuussa 1973 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Full Moon on ensimmäinen Kris Kristoffersonin ja Rita Coolidgen julkaisemista kolmesta duettoalbumista. Jotkut pitävät mainittua pitkäsoittoa myös niistä laadukkaimpana. Toisin kuin Kristoffersonin sooloalbumit, kyseinen levy sisältää useita coverversioita. Full Moon oli pitkään saatavilla cd-versiona ainoastaan Japanissa, kunnes Real Gone Music julkaisi albumista laajennetun version kesäkuun alussa 2017. Coolidge oli ollut solistina Kristoffersonin kahdella edellisellä sooloalbumilla, joista Jesus Was a Capricornille sisältyi kaksi kaksikon levyttämää duettoa. Full Moonin ilmestymisen aikaan Kristofferson oli kaksikosta tunnetumpi. Hänen tuotannostaan sekä albumi Jesus Was a Capricorn että siltä poimittu gospelia edustava single Why Me? olivat nimittäin nousseet countrylistan kärkisijalle. Coolidgen tuorein pitkäsoitto Lady's Not for Sale, jonka nimikappaleen sävellystyöhön Kristoffersson oli osallistunut, oli saavuttanut popalbumilistalla sijan 43. Kristofersson ja Coolidge olivat eri levy-yhtiöiden, eli Monumentin ja A&M:n artisteja. Mainitut yhtiöt päättivät julkaista kaksikon albumeja vuorotellen Full Moonin päätyessä A&M:n julkaisemaksi. Albumin tuotannosta vastasi Coolidgen tuottaja David Arderle. Kappaleet oli sovitettu hänen äänialalleen ja Kristoffersonin vokalisointia kuullaan taustalla hänelle tavanomaista korkeammassa rekisterissä. Tempot ovat suurimmaksi osaksi hitaita ja mukana on kaksi kaksikon yhteistyötä edustavaa kappaletta. Vaikka Kristofferson oli 70-luvun alun suosituimpia säveltäjiä countryn saralla, Full Moon sisälsi runsaasti vierasta sävellysmateriaalia, josta vastasivat Kristoffersonin kosketinsoittaja  Donnie Fritts, Tony Joe White, Larry Murray ja Tom Jans. Elämäkerturi Stephen Millerin mukaan albumi vei Kristoffersonia tyylillisesti lähemmäs pop- ja rockmusiikkia tietynlaista folkelementtiä kadottamatta. Koska albumi koostui ensisijaisesti rakkauslaluluista, tekstit olivat kevyempiä kuin ne, joihin Kristoffersonin sooloalbumeilla oli totuttu. Kirjalliset viittaukset, syvä kuvasto ja sosiaalinen omatunto olivat poissa. Kristofferssonin ja Coolidgen lauluäänien välinen ero on eräs albumin huomattavimmista piirteistä. Vuosina 1974 ja 1978 pari julkaisi kaksi duettoalbumia lisää. Full Moonin kappaleista Caribia-vaikutteinen A Song I'd Like to Sing nousi top 40:ään sekä country, että easy listening-listalla. Sen tavoin Kristoffersonin käsialaa oleva kappale From the Bottle to the Bottom voitti vuonna 1974 duon tai yhtyeen parhaan countryesityksen Grammyn.

Keskiviikon klassikko:Spooky Tooth -yhtyeen johtohahmo ja paljon muuta

 26. huhtikuuta 1943 syntynyt ja neljäs syyskuuta 2023 edesmennyt Gary Malcolm Wright oli yhdysvaltalainen muusikko ja säveltäjä, jonka tunnetuinta soolotuotantoa edustavat vuoden 1976 kappaleet Dream Weaver ja Love is Alive. The Dream Weaver -albumin ilmestyessä vuonna 1975 Wrightilla oli takanaan jo seitsemän vuoden aktiiviura muusikkona. Sitä hän oli luonut sekä yhtyeen Spooky Tooth jäsenenä että sooloartistina A&M Recordsille. Britanniassa ollessaan Wright vaikutti kosketinsoittajana George Harrisonin vuonna 1970 ilmestyneellä tripla-albumilla All Things Must Pass. Intialaisen uskonnon teemat ja henkisyys olivat inspiraation lähteenä Wrightin myöhäisemmälle biisinkirjoitukselle.  Wrightin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin julkaisemat albumit edustivat maailmanmusiikkia ja new age-genreä. Mitkään niistä eivät kuitenkaan enää saavuttaneet Dream Weaverin veroista suosiota. Lapsinäyttelijänä Wright oli esiintynyt Broadwaylla hittimusikaalissa Fanny ja opiskellut myöhemmin lääketiedettä ja psykologiaa New Yorkissa ja Berliinissä. Wright muutti Lontooseen tavattuaan Euroopassa Island Records -levy-yhtiön Chris Blackwellin. Osittain Wrightin ansiosta Spooky Tooth -yhtyeestä muodostui suosittu live-esiintyjä. Wrightista tuli lisäksi Spooky Toothin keskeinen biisintekijä. Yhtyeen diskografiasta erityisen arvostetuiksi pitkäsoitoiksi ovat osoittautuneet vuosina 1969 ja 1973 ilmestyneet albumit Spooky Two ja You Broke My Heat So I Busted Your Jaw. Wrightin vuonna 1971 ilmestyneen sooloalbumin Footprint, jonka työstämiseen Harrison osalistui, julkaisu osui samoihin aikoihin hänen lyhytikäisen yhtyeensä Wonderwheel perustamisen kanssa. Mainitun yhtyeen jäsenistä kitaristi Mick Jones tuli myöhemmin tunnetuksi työstään Foreigner-yhtyeessä. Artisteista, joiden levytyksiin Wright osallistui, mainittakoon  B.B. King, Jerry Lee Lewis, Ringo Starr, Harry Nilsson ja Ronnie Spector. Wright jatkoi musiikillista yhteistyötään George Harrisonin kanssa lähes tämän marraskuuhun 2001 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. 1980-luvun alkuvuosina Wright alkoi työskennellä elokuvasoundtrackien parissa. Kenties tunnetuimman kappaleensa Dream Weaver hän levytti uudelleen vuonna 1992 elokuvan Wayne's World soundtrackille. Spooky Toothin reunion -kiertue ajoittui vuoteen 2004. Sen jälkeen Wright esiintyi säännöllisesti joko Ringo Starrin All Star Bandin jäsenenä, oman yhtyeensä kanssa tai Spooky Toothin tuoreemmissa reunioneissa. Wrightin tuoreempien sooloalbumien, kuten vuosina 2008 ja 2010 ilmestyneiden pitkäsoittojen Waiting to Catch the Light ja Connection julkaisijana on ollut hänen oma levy-yhtiönsä Larklio. Vuonna 2014 Jeremy P. Tarcher jukaisi Wrightin elämäkertateoksen  Dream Weaver: Music, Meditation, and My Friendship with George Harrison.

Tiistain tukeva:80- ja 90-lukujen vaihteen suosittu lauluyhtye

 Wilson Phillips on yhdysvaltalainen, vuonna 1989 Los Angelesissa perustettu lauluyhtye. Sen muodostavat sisarukset Carnie ja Wendy Wilson, jotka ovat Beach Boysin Brian Wilsonin tyttäriä sekä Chynna Phillips, joka on The Mamas and the Papasin John ja Michelle Phillipsin tytär. Wilson Phillipsin vuoden 1990 esikoisalbumi myi maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta ja siltä poimituista viidestä singlestä neljä nousi top teniin ja kolme listakärkeen. Yhtye on ollut ehdolla viiden Grammyn ja kahden American Music Awardin vastaanottajaksi. Vuonna 1990 Wilson Phillipsin single Hold On palkittiin Billboard Music Awardilla. Wilson Phillipsin jäsenet jakoivat rakkauden musiikkiin ja kehittivät laulu- ja vokaaliharmonioitaan. Vuonna 1989 yhtye solmi levytyssopimuksen SBK Recordsin kanssa. Wilson Phillipsin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1990 ja debyyttisingle, yhdeksäs kesäkuuta 1990 julkaistu Hold On nousi Billboardin singlelistan ja Adult Contemporary-listan kärkeen. Australiassa kappale oli parhaimmillaan toisena ja Britanniassa kuudentena. Toisena singlenä julkaistu Release Me nousi kahdeksi viikoksi listakärkeen. Kolmas single Impulsive saavutti neljännen sijan ja viides You're in Love viikoksi listakärkeen. Viides single The Dream is Still Alive nousi sekin sijalle 12. Vuonna 1991 Wilson Phillips levytti coverversion Elton Johnin kappaleesta Daniel tribuuttialbumille Two Rooms: Celebrating the Songs of Elton John & Bernie Taupin. Vaikka yhtyeen levytystä ei julkaistu singleformaatissa, se saavutti Adult Contemporary-listalla seitsemännen sijan voimakkaan radiosoittonsa ansiosta. Listakärkeen nousseesta You're in Lovesta tuli yhtyeen viimeinen top tenin saavuttanut single. Vuonna 1992 Wilson Phillips teki historiaa, kun yhtyeen esikoisalbumista tuli kaikkien aikojen myydyin naisyhtyeen työstämä albumi. Yhdysvalloissa listakakkosena ollut pitkäsoitto myi viisi miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti sitä on myyty kahdeksan miljoonaa kappaletta. Spice Girlsin vuonna 1996 ilmestynyt esikoisalbumi Spice löi kuitenkin Wilson Phillipsin tekemän ennätyksen. Kesäkuussa 1992 Wilson Phillips julkaisi toisen pitkäsoittonsa, lyriikoiltaan selkeästi edeltäjäänsä vakavampihenkisen ja henkilökohtaisemman albumin Shadows and Light. Siltä poimittu ensimmäinen single You Won't See Me Cry saavutti Billboardin listalla sijan 20. ja oli Britanniassa kahta sijaa korkeammalla. Kyseessä oli ensikerta, kun Wilson Phillipsin single menestyi Britanniassa yhtyeen kotimaata paremmin. Toinen single Give It Up saavutti Billboardilla sijan 30., mutta kolmas nelivitonen Flesh and Blood jäi vaille listasijoitusta. Itse Shadows and Light -pitkäsoitto saavutti Billboardin albumilistalla neljännen sijan ja myi platinalevyksi. Pian tämän jälkeen Wilson Phillips päätti lopettaa toimintansa, mutta esitti vielä jalkapallostadionilla Yhdysvaltojen kansallislaulun. Vuonna 1993 Wendy ja Carnie Wilson julkaisivat joulualbumin Hey Santa. Se koostui ensisijaisesti klassisista joululauluista, mutta albumin nimikappale edusti tuoretta tuotantoa. Chynna Phillipsin sooloalbumi Naked and Sacred ilmestyi vuonna 1995. Hänellä oli myös oma lyhytikäinen nimikkotv-talkshownsa samaisena vuonna. Vuonna 1997 Carnie, Wendy ja Brian Wilsonilta ilmestyi yhteinen albumi The Wilsons ja single Monday without You. Vuonna 2000 Capitol Records julkaisi Wilson Phillipsin Greatest Hits-kokoelman. Yhdeksäs maaliskuuta 2001 Wilson Phillips kokosi rivinsä ja esitti Beach Boys-coverin You're So Good to Me New Yorkin Radio City Music Hallissa Brian Wilsonille pidetyssä tributtikonsertissa. Vuonna 2004 Wilson Phillipsiltä ilmestyi covereista koostuva albumi California, jolta singleksi poimittiin Fleetwood Macin Go All the Way. Single saavutti Billboardin Adult Contemporary-listalla sijan 13. ja itse pitkäsoitto albumilistalla sijan 35. Uudessa Seelannissa albumi nousi top teniin ja Go All the Way jopa maan adult contemporary -listan kärkeen. Californian jälkeen Wilson Phillips lopetti toimintansa uudelleen. 12. lokakuuta 2010 Wilson Phillipsiltä ilmestyi joulualbumi Christmas in Harmony, jolta julkaistiin singlenä cover Roy Woodin johtaman Wizzard-yhtyeen originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I Wish It Could Be Christmas Everyday. Vuonna 2011 valmistuneessa elokuvassa Braidsmaids yhtyeellä oli cameorooli ja esitti debyyttihittinsä Hold Onin. Kolmas huhtikuuta 2012 Wilson Phillips julkaisi The Beach Boys ja The Mamas and Papas-covereista koostuvan albuminsa Dedication, joka saavutti Billboardin listalla sijan 29. Wilson Phillipsin reality-show Wilson Phillips Still Holding On aloitti TV Guide Networkissa huhtikuussa 2012. Vuonna 2015 Wilson Phillipsiä kuultiin taustavokalisteina Rhiannan kahdeksannella albumilla julkaistussa kappaleessa FourFive Seconds, jolla olivat niin ikään mukana Paul McCartney ja Kanye West. Heinäkuussa 2016 Wilson Phillips kokosi jälleen rivinsä ja esiintyi ABC Networkin ohjelmassa Greatest Hits. Seuraavana vuonna yhtye nähtiin NBC Networkin ohjelman The New Celebrity Apprentice finaalissa. Vuonna 2022 Wilson Phillips esiintyi Masked Singerin kahdeksannessa jaksossa sijoittuen toiseksi Amber Rileyn jälkeen ja esittäen encorena Hold Onin. Marraskuussa 2022 yhtye julkaisi coverinsa Harry Stylesin kappaleesta Boyfriends.

Maanantain mainio:The Herdin toinen singlemenestys

Joulukuussa 1967 ilmestynyt Paradise Lost on brittiläisen The Herd- yhtyeen single, jonka kirjoitustyöstä vastasivat Ken Howard ja Alan Blaikley. The Herdin singlejulkaisujen osalta mainittu kappale oli yhtyeen esikoishitin From the Underwold seuraaja. Toisin kuin edeltäjänsä, Paradise Lost ei sijoittunut Britannian singlelistalla top teniin, mutta tavoitti sentään viidennentoista sijan. Myöhemmin Paradise Lost päätyi myös The Herdin ainoaksi jääneen albumin nimikappaleeksi. New Musical Expressin Derek Johnsonin mukaan kappaleen lyriikka kerrotaan nuoruutensa viattomuuden menettäneen nuorukaisen näkökulmasta. Peter Framptonin laulamia säkeistöjä myötäilee From the Underwoldia muistuttava sovitus, jonka instrumentaatioon kuuluvat muun muassa trumpetti ja jouset. Niiden väliin on sijoitettu kaksi tyylillisesti David Rosen vuoden 1958 sävellystä The Stripper muistuttavaa jazzosiota. Ne luovat musiikillisen kontrastin ja kuvastavat eroa kertojan ajatusten ja ympäristön välillä. Fontana julkaisi Paradise Lostin b-puolellaan Come On-Believe Me joulukuun ensimmäisenä 1967. Singlen julkaisua seurasi The Herdin viiden konsertin minikiertue Skotlannissa. The Herd promosi singleään konsertoimalla Crackerjackissa 12. joulukuuta ja Deetimessa 23. joulukuuta. Paradise Los saavutti kaikkiaan yhdeksän listaviikkoa. Silti kappale saavutti The Herdin kolmesta singlebiisistä suhteellisesti vähiten suosiota. Paradise Lostin julkaisua seuranneella viikolla New Musical Expressin lukijat äänestivät The Herdin kuudenneksi parhaaksi uudeksi yhtyeeksi Bee Geesin, Trafficin, The Tremeloesin, Procol Harumin ja The Jimi Hendrix Experiencen jälkeen. Paradise Lost saavutti myönteisiä arvioita etenkin New Musical Expressissä ja Record Mirrorissa. Ensiksi mainittu kehui Peter Framptonin hyökkäävää tyyliä ja kappaleen ilmaisuvoimaista ja haikeaa lyriikkaa. Melody Makerin Chris Welchin mukaan kyseessä oli edistyksellistä popkirjoittamista edustava kappale.

Sunnuntain extra:Kissin vuoden 1978 tuplakokoelma

Kiss:Gold and Platinum

Toinen huhtikuuta 1978 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Gold and Platinum on Kissin Greatest Hits -tyyppinen tuplakokoelma-albumi. Monet sillä julkaistuista kappaleista on remiksattu ja ne eroavat originaaleista versioistaan. Strutter-kappaleen tapauksessa kyse on uudelleenauhoitetusta versiosta, joka sisältää hienoista discobeatia ja kappale on saanut nimekseen Strutter '78. Hard Luck Womanin ja Detroit Rock Cityn versiot sisältävät poistettuja osuuksia ja Black Diamond käynnistyy uudelleen alusta feidaantuen ensimmäisen säkeistönsä alussa. Vaikka albumin kappalemateriaali on vuosien 1974 ja 1977 väliltä, levyn yleissoundi on pyritty saamaan yhtenenäiseksi. Japanissa Strutter '78:sta julkaistiin eroava singleversio. Se on lyhyempi ja nopeampi ja sisältää vaihtoehtoisen kitarasoolon. Lisäksi hihat-soundi on voimakkaampi. Kissin erinomaisen esikoisalbumin kappaleista ovat jo mainittujen lisäksi mukana Fire House, Deuce, 2000 Years ja Cold Gin, Hotter Than Helliltä nimikappale sekä Let Me Go Rock N' Roll. Dressed to Killin valinnat ovat She, C'mon and Love Me  sekä Rock N' Roll All Nite. Destroyerilta mukana ovat jo mainitun Detroit Rock Cityn lisäksi Beth, Do You Love Me ja God of Thunder. Studiolivenä toteutetulta Rock and Roll Overilta valinnat osuvat Hard Luck Womaniin, Calling Dr. Loveen, I Want Youhun ja Makin' Loveen. Love Gunilta mukana on ainoastaan mainitun albmin nimikappale. Gold and Platinum saavutti platinaa jo toukokuun puolivälissä ilmestymisvuonnaan. Kanadassa albumi myi kultalevyksi kesäkuun ensimmäisenä 1978, mikä mainitussa maassa merkitsi 50 000 myytyä albumia. Rolling Stonessa julkaistun arvion mukaan Gold and Platinum on Kissin kokoelma-albumeista tasaisin, joskaan se ei omaa Aliven veroista hauskuutta. Myös Thomas Erlewine kritisoi Allmusicissa julkaistussa arviossaan ainoastaan Strutterin uusioversiota.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten ajan toiminut brittipunkin klassikkoyhtye

The U. K. Subs on englantilainen, brittipunkin ensimmäiseen aaltoon lukeutuva yhtye. Vuonna 1976 perustetun yhtyeen johtohahmona on ollut solisti Charlie Harper, joka oli aikaisemmin vaikuttanut brittiläisessä rhythm and blues- skenessä. U. K. Subs on myös tituleerattavissa erääksi ensimmäisistä katupunkyhtyeistä. Yhtye aloitti toimintansa nimellä The Subversives. Perustajajäsen, solisti Charlie Harper valitsi soittajakumppaneikseen kitaristi Nicky Garrattin ja basisti Paul Slackin. Rumpalit yhtyeessä vaihtuivat tiuhaan, kunnes Pete Davis täydensi sen kokoonpanon. Tässä vaiheessa yhtye käytti nimeä U. K. Subversives. Lontoolaisyhtyeen kokoonpano vaihteli näihin aikoihin säännöllisesti. Tyylillisesti se yhdisti punkrockin energiaa tuolloin suosiossa olleeseen rhythm and blues-vaikutteiseen pubrockiin. U. K. Subs saavutti jonkinasteisia hittejä esimerkiksi singleillä Stranglehold, Warhead, Teenage sekä Tomorrow’s Girls, jotka yhtyeen kotimaassa nousivat singletilastojen top 40:ään. Yhtye soitti useita sessioita John Peelille vuonna 1977 ja BBC Radio Onelle seuraavana vuonna ja solmi seuraavaksi levytyssopimuksen GEM Recordsin kanssa. Esikoispitkäsoittonsa Another Kind of Blues yhtye nauhoitti vuonna 1979. U. K. Subs soitti joitakin keikkoja The Policen lämmittelijänä. The Roxy – punkclubilta taltioitiin yhtyeen konsertti, joka julkaistiin vuonna 1980 nimellä Live Kicks. Samaisena vuonna ilmestyi U. K. Subsin suurimmaksi menestykseksi osoittautunut pitkäsoitto Crash Course. Se oli äänitetty 30. toukokuuta kyseisenä vuonna Lontoon Rainbow-clubilla Brand New Age – kiertueen aikana. Vuonna 1979 Julien Temple kirjoitti ja ohjasi lyhytelokuvan nimeltä Punk Can Take It. Kyseessä oli parodia sota-ajan dokumenteista ja se koostui ensisijaisesti U. K. Subsin live-esiintymisistä. Elokuva sai julkaisunsa teattereissa. 80-luvulla, kun yhtyeen rytmiryhmäksi vaihtui basisti Alvin Gibs ja rumpali Steve Roberts, sen musiikista tuli heavyvaikutteisempaa. Heinäkuussa 1982 U. K. Subs oli ensimmäinen Puolassa poikkeustilalain asettamisen jälkeen esiintynyt yhtye. Konsertti pidettiin Gdanskissa ja lämmittelyesiintyjänä sillä toimi Brygada Kryzus. Vuonna 1991 U. K. Subsin soittaessa 30 konsertista koostuneen Britannian-kiertueen kitaristina yhtyeessä vaikutti sittemmin Rancidissa soittanut Lars Frederiksen. U. K. Subs jatkoi edelleen konsertointiaan vuosikymmeniä useiden muiden 70-luvun lopun punkyhtyeiden toiminnan loputtua. U. K. Subsin albumien nimet ovat alkaneet peräkkäisillä aakkosten kirjaimilla. 24. lokakuuta 2015 yhtye ilmoitti Facebook-sivullaan, että sen 26. Z:lla alkava pitkäsoitto Ziezo tulee olemaan yhtyeen viimeinen, tosin se on aikeissa jatkaa ep:itten julkaisemista. U. K. Subsin repertuaarista kappale Down on the Farm päätyi Guns N’ Rosesin coverohjelmistoon albumille Spaghetti Incident?, ja Warhead on mukana elokuvassa This Is England. U. K. Subs on kiertänyt esimerkiksi The Misfitsin ja The Ramonesin kanssa.  Yhtye on eräs Rebellion Festivalin lähes jokavuotisista esiintyjistä. Kyseinen festivaali aloitti toimintansa vuonna 1996, ja tuolloin se tunnettiin nimellä The Holidays in the Sun Festival. Jamie Oliverin pesti UK Subsin rumpalina päättyi lokakuussa 2021. Ensimmäinen heinäkuuta 2022 ilmestyi UK Subsin viimeinen studinauhoituksista koostuva uusi albumi Reverse Everything. 20. elokuuta samaisena vuonna yhtye soitti viimeisen konserttinsa Voodoossa, Belfastissa. UK Subsin rumpaleista Steve Roberts edesmeni 13. lokakuuta ja Dave Humpries jätti yhtyeen joulukuussa 2022. Vuoden 2023 kiertueet Euroopassa ja Britanniassa olivat UK Subsin viimeiset. Brittikonsertit huipentuivat kolmeen 100 Clubilla, Lontoossa soitettuun ja loppuunmyytyyn keikkaan.

Perjantain pohjat:Madonnan vuoden 1989 klassikkohitti

 Like a Prayer on Madonnan neljännen albumin nimikappale. Sire Records julkaisi kyseisen biisin singleformaatissa maaliskuun kolmantena 1989. Madonnan ja Patrick Leonardin kirjoittama ja tuottama Like A Prayer tuli merkitsemään Madonnalle  taiteellista ja persoonallista lähestymistapaa laulunkirjoittamiseen. Hän uskoi, että hänen tulisi ottaa  entistä enemmän huomioon aikuista kuulijakuntaansa. Tyylillisesti Like a Prayer edustaa poprockia. Lisäksi kappaleeseen sisältyy elementtejä gospelista ja funkista. Like a Prayerissä on mukana taustakuoro ja instrumentaatiossa rockkitara. Like a Prayerin lyriikoihin sisältyy liturgisia sanoja. Musiikkikriitikot ylistivät Like a Prayeriä heti kappaleen ilmestyttyä. Biisi nousi Billboardin singlelistan kärkeen kolmeksi viikoksi. Kyseessä oli Madonnan seitsemäs ykkössingle Yhdysvalloissa. Like a Prayer saavutti ykkössijan myös monissa muissa maissa, kuten Australiassa, Brasiliassa, Kanadassa, Italiassa, Meksikossa, Uudessa Seelannissa, Espanjassa ja Britanniassa. Like a Prayer on sisältynyt Madonnan kuuden kiertueen settilistaan. Viimeksi kappale on ollut mukana The Celebration Tourilla. Like a Prayeristä on levytetty useita coverversioita. Sekä Like a Prayer -single että samanniminen albumi tulivat merkitsemään käännekohtaa Madonnan uralla. Kriitikot alkoivat tunnustaa hänet artistiksi pelkän poptähden sijaan. Like a Prayer on päässyt mukaan Madonnan tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille The Immaculate Collection (1990), Celebration (2009) ja Finally Enough Love: 50 Number Ones (2022).

Torstain terävä:Barbra Streisandin varhaisemmasta tuotannosta voimakkaasti eroava albumi

Barbra Streisand:Stoney End

Helmikuussa 1971 Columbian julkaisemana ilmestynyt Stoney End on yhdysvaltalaisartisti Barbra Streisandin 12. studioalbumi. Tuottaja Richard Perryn myötä kyseessä oli tietoinen muutos Streisandin varhaisempaan tuotantoon. Albumi koostui nimittäin ensisijaisesti nopeatempoisista covereista useiden aikakauden laulaja/lauluntekijöiden, kuten Laura Nyron, Randy Newmanin, Carole Kingin ja Joni Mitchellin orginaalikappaleista. Stoney End on eräs Streisandin tuotannon menestyneimmistä albumeista. Se saavutti Billboardin listalla kymmenennen sijan ja myi pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Albumilta poimittiin lisäksi kolme singlemenestystä; sen nimikappale, Time and Love sekä Flim Flam Man. Yhdysvalloissa Stoney Endin paras listasijoitus oli kymmenentenä ja se oli viiteen vuoteen ensimmäinen Streisandin top teniin kohonnut pitkäsoitto. Columbian promotessa Streisandin Stoney Endiä seurannutta albumia Barbra Joan Streisand levy-yhtiö mainitsi lehtimainoksissa Stoney Endin olevan ikään kuin Streisandin esikoisalbumi, sillä olemassa oli suuri määrä ihmisiä, jotka löysivät Streisandin musiikin juuri mainitun albumin myötä. Stoney Endiltä singleformaatissa julkaistuista kappaleista nimibiisi nousi Billboard Hot 100 -listalla kuudenneksi ja Adult Contemporary-listalla kakkossijalle. Britannian singlelistalla mainittu kappale saavutti sijan 27. Time and Love oli Billboardilla sijalla 51. ja Adult Contemporary- listalla kolmantena. Viimeisenä nelivitosena pitkäsoitolta ilmestynyt Flim Flam Man saavutti Billboardilla sijan 82, mutta pysytteli listalla viiden viikon ajan. Stoney End vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. AllMusicin William Ruhlmannin mukaan albumi erosi tyylillisesti voimakkaasti siitä, mitä yleisö oli tottunut Streisandilta kuulemaan ja sitä voi pitää eräänä hänen uransa todellisista voitoista. Streisandin vuonna 1963 ilmestynyt albumi Barbra Streisand Album oli aikakauden termeillä määritellyt uudelleen traditonaalisen poplaulajan roolin ja Stoney End määritteli Streisandin uudelleen tehokkaana pop/rocksvokalistina. Rolling Stonen Alex Dubon Stoney Endistä laatima arvio oli ristiriitaisempi. Hänen mukaansa ainoastaan osa albumin kappaleista oli selkeästi onnistuneita. Stoney End osoittaa hänen mielestään Streisandin kyvyt solistina ja hänen merkittävyytensä, mutta Dubo ei usko sankkojen rockdiggareiden joukon hankkivan kyseistä albumia. Stoney End-albumin työstämiseen ottivat osaa Fanny-yhtyeen kitaristi June Millington ja kosketinsoittaja Nickey Barclay. Seuraavaa albumia Barbra Joan Streisand oli Fannyn jäsenistä työstämässä lisäksi rumpali Alice deBuhr.

Keskiviikon klassikko:The Curen vuoden 1992 menestysalbumi

 The Cure:Wish

21. huhtikuuta 1992 Britanniassa Fiction Recordsin ja Yhdysvalloissa Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Wish on The Cure-yhtyeen yhdeksäs studioalbumi. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna kyseessä on yhtyeen tuotannon suosituin pitkäsoitto, joka debytoi Britanniassa listakärjessä ja Billboardilla ainoastaan yhtä sijaa alempana. 25. marraskuuta 2022 Wishistä julkaistiin 30-vuotisjuhlapainoksena deluxe edition, johon sisältyi perusalbumin lisäksi neljä laulettua demoa, instrumentaaleja demoversioita, The Lost Wishes-niminen instrumentaalikasetti sekä remix-versioita. The Curen tuotannosta Wish on viimeinen studioalbumi rumpali Boris Williamsille ja ensimmäinen kitaristi/kosketinsoittaja Bery Pamontelle, joka oli aikaisemmin työskennellyt yhtyeen roudarina. Myös kitaristi Porl Thompsonille Wish oli viimeinen The Cure-albumi 16 vuoteen. Vaikka Wish säilyttikin osittain The Curen varhaisemmalle tuotannolle ominaista goottirocksoundia, albumi painottui valoisampaan, kitaroiden dominoimaan vaihtoehtorock-soundiin. Thompsonin mukaan Wish nauhoitettiin 48 raidalle ja lähes kaikki käytettiin. Johtohahmo Robert Smith kertoi haastattelussa, että hittisinglessä Friday I'm In Love nauhaa oli vahingossa nopeutettu hieman ja Smithin mukaan albumin ainutlaatuiseen soundiin vaikuttivat lisäksi päällekkäisäänitykset ja feedbackin voimakas hyödyntäminen. Smith kertoi lisäksi Wish-albumin inspiraation lähteinä olleen Chapterhouse-yhtyeen kappaleen Mesmerise sekä Human Leaguen biisin Human. 16. maaliskuuta 1992 ilmestynyt Wish-albumilta poimittu ensimmäinen single High nousi brittilistalla kahdeksanneksi, Billboardilla sijalle 42, mutta Billboardin Modern Rock-listalla kärkeen. Toukokuun puolivälissä 1992 ilmestynyt toinen single Friday I'm in Love nousi brittilistalla kuudenneksi, Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 18. ja edeltäjänsä tavoin Modern Rock-listan kärkeen. Viides lokakuuta 1992 ilmestynyt viimeinen single A Letter to Elise saavutti brittilistalla sijan 28. ja nousi Modern Rock-listalla kakkossijalle. Myönteisiä arvioita vastaanottanut Wish nousi lisäksi 16. toukokuuta 1992 Cash Boxin listan kärkeen. Vuonna 1993 albumi oli ehdolla parhaan vaihtoehtoisen albumin Grammyn vastaanottajaksi. 16. marraskuuta 1993 ilmestyi rajoitettuna painoksena kasettiformaatissa neljästä kappaleesta koostunut ep Lost Wishes. Vuonna 1995 Wish pääsi mukaan musiikkilehti Q:n sadatta numeroa juhlistaneeseen  julkaisuun In Our Lifetime: Q's 100 Best Albums 1986–94. Vuonna 2000 Wish saavutti sijan 646. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. 25. marraskuuta 2022 ilmestynyt Wish-albumin 30-vuotis Deluxe Edition sisälsi perusalbumin lisäksi 24 aikaisemmin julkaisematonta demoa, Lost Wishes-ep:n sekä 12-tuumaiset remiksaukset kaikista kolmesta albumin singleformaatissa ilmestyneestä kappaleesta. Nauhoitusten remasteroinneista Abbey Road- studioilla olivat vastanneet Robert Smith ja Miles Showell.

Tiistain tukeva:Klassikkohitin originaaliversion ja paljon muuta levyttänyt artisti

 21. huhtikuuta 1940 syntynyt ja viides marraskuuta 2017 edesmennyt Robert Henry Peebles, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Robert Knight, oli yhdysvaltalainen solisti, jonka tunnetuin levytys on vuoden 1967 satoa edustava originaaliversio kappaleesta Everlasting Love. Ammatillisen debyyttinsä solistina hän teki koulutovereista koostuneessa kvintetissä The Paramounts. Yhtye kiinnitettiin Dot Recordsille vuonna 1960 ja sen seuraavana vuonna tekemä levytys kappaleesta Free Me muodostui Yhdysvaltojen R&B-listalla Johnny Prestonin originaaliversiota suositummaksi. Mainittua singleä seuranneet The Paramountsin levytykset eivät kuitenkaan enää menestyneet ja yhtye lopetti toimintansa. Lisäksi bändi rikkoi levytyssopimuksensa Dotin kanssa, minkä seurauksena se ei saanut levyttää neljään ja puoleen vuoteen. Knight opiskeli kemiaa Tennesseen yliopistossa ja vokalisoi laulutriossa The Fairlanes. Kun hänet vuonna 1967 nähtiin esiintymässä mainitun yhtyeen riveissä Vanderbilt-yliopistossa Nashvillessa, Rising Sons-levy-yhtiö tarjosi hänelle levytyssopimusta sooloartistina. Mainitun yhtiön omistajien Buzz Kasonin ja Mac Kaydenin käsialaa ollut Everlasting Love saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 14. ja oli Hot 100 -listalla yhtä sijaa korkeammalla marraskuun loppupuolella 1967.  Love Affair-yhtyeen Everlasting Lovesta seuraavana vuonna levyttämä cover nousi Britanniassa listakärkeen ja siellä Knightin originaaliversio joutui tyytymään sijaan 40. Yhdysvalloissa Knight nousi vielä poplistoille kappaleilla Blessed Are the Lonely ja Isn't It Lonely Together. Vuosien 1973 ja 1974 aikana Northern soulia diganneet dj:t soittivat ahkerasti myös Knightin tuotantoa ja alkuvuodesta 1974 uusintajulkaisu hänen alin perin loppuvuodesta 1968 ilmestyneestä kappaleestaan Love on a Mountain Top saavutti brittilistalla kymmenennen sijan. Myös mainittu kappale oli Casonin ja Gaydenin käsialaa. Everlasting Loven uusintajulkaisu saavutti vuoden 1974 aikana Britanniassa sijan 20. ja Carl Carltonin mainitusta kappaleesta levyttämä cover nousi marraskuussa 1974, eli seitsemän vuotta Knightin originaaliversion jälkeen Billboardin Hot 100 -listalla kuudenneksi. Knightin viimeinen brittihitti oli toukokuussa 1974 sijan 53. tavoittanut Better Get Ready for Love. Vanderbiltin yliopitossa Knight työskenteli lisäksi kemian laboratorion teknikkona ja kemian opettajana. Hän menehtyi marraskuun viidentenä 2017 77 vuoden ikäisenä. Everlasting Loven noususta Billboardin listalle oli tuolloin kulunut 13 päivää alle 50 vuotta.

Maanantain mainio:Ruusut kotimaisemissa

 Neljä ruusua saapui pääsiäissunnuntaina konsertoimaan uusiutuneeseen Kerubiin. Popmuseo käynnisti kehiin kutsuvasti setin ja sitä seurasi uutuuskappale Varpaisiin. Seuraan sua, Meidän maa, Sähkökitara ja Mustia ruusuja tarjosivat keikan alkuosaan laadukkaan kimaran tuoreempaa tuotantoa. Uutta sovituksellista ilmettä tavoittanut slovarihelmi Tie ajatuksiin oli eräs keikan huippuhetkistä. Yleisönsuosikkeihin lukeutuvaa rallia Seitsemän päivää selvinpäin seurasi varsin hyvin toiminut akustinen osuus. Sen aloitti Älä luovuta -kappaleen erinomainen versio. Anarkiaa vuoden 1989 albumilta Hyvää päivää edusti keikan iäkkäintä klassikkotuotantoa. Nuoli ja sydän Valuva taivas-albumilta oli yllättävä ja onnistunut poiminta, Luotsivene takuuvarma valinta akustiseen ympäristöön ja Sukellus vuoden 1990 albumilta Hyvää yötä Bangkok oli mitä mainiointa kuulla. Jälkimmäisen sähköisen osuuden aluksi Sininen sunnuntai ja Surutulitus edustivat onnistuneesti melankolisempaa tuotantoa Nuori ikäisekseen -kappaleen lukeutuessa Karelia Express - albumin parhaimmistoon. Ajelen-biisiä seurasi varsinaisen setin loppuosan klassikkokimara, jonka muodostivat Juppihippipunkkari Ruusujen vuoden 1992 lopulliselta läpimurtoalbumilta Haloo, Valuvan taivaan suorastaan majesteetillinen nimikappale sekä Poplaulajan vapaapäivä, joka ainoana poimintana edusti vuonna 1993 ilmestyneen Pop-uskonto -pitkäsoiton tuotantoa. Encoreiden aluksi tarjoiltiin balladiklassikko Sun täytyy mennä Haloolta, selkeästi tuoreempi Viimeinen valssi, spontaani Missä vaan ja viimeisenä turnauskestävyytensä osoittanut, myötäelettävä rockralli Elän vain kerran. Settiin sisältyi koko joukko klassikkokappaleita ja muita hyviä biisejä. Kyseessä oli Ruusujen Sun täytyy mennä-kiertueen kevätosuuden päätöskeikka, jonka todellista herkkua tarjosi sen akustinen osuus. 

Neljä ruusua Kerubissa 20. 4. 2025.

Sunnuntain extra:Pelle Miljoona Unabomberin vuoden 2009 merkkialbumi

 Pelle Miljoona Unabomber:Dharmapummi

Suomipunkin esi-isähahmon Petri Samuli Tiilin, alias Pelle Miljoonan Unabomber-kokoonpanon vuonna 2007 ilmestynyt esikoisalbumi Unabomber! oli tyylipuhdas paluu punkrockiin, myöhäisestä 30-vuotisjuhlalevystä käynyt ja vuonna 2009 ilmestynyt Dharmapummi  esitteli musiikillisesti miehemme keskeiset tyylisuunnat folkrokkari Pelleä lukuun ottamatta. Nopeimmat huudatukset, hullua vuotta muisteleva 68 sekä Maria Hännisen kekseliäällä viulusoololla kruunattu Muukalaisia yössä käyvät pastissista NUS-soundille. Avausraita Kuka sä oot sekä erityisen onnistunut Alakulontie 55 muistuttavat Rockersia parhaimmillaan ja Pellen sekä Marian duetto Kauan siitä aikaa on yllättää Jukka Melametsän rautalankahenkisellä kitaroinnilla. Kitarataiturointiaan mies pääsee esittelemän erityisesti myös Kivierämaa-raidan loppusoolossa. Upeaääninen Maria Hänninen esittäytyy biisintekijänä yhdellä kappaleella, vokalisoimallaan ja tanakasti rokkaavalla  Liikaa-raidalla. Monipuolinen ja siksi myös hieman hajanainen Dharmapummi on muutamasta hienoisesta täyteraidastaan huolimatta varsin tasokas Pelle-albumi; miehen parhaimmistoa sitten Rockersin laadukkaimpien ABC ja Brooklyn-Dakar-pitkäsoittojen. Pelko ja viha eivät ole kadonneet.

Lauantain pitkä:Eräs varhaisimmista brittiläisistä rocktähdistä

 Seitsemästoista huhtikuuta 1940 syntynyt ja 28. tammikuuta 1983 edesmennyt Ronald Fucherley, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Billy Fury, oli brittiläinen solisti, muusikko, biisintekijä ja näyttelijä. Varhaisiin rocktähtiin lukeutunut Fury saavutti Beatlesin tavoin 24 listoille noussutta singleä 60-luvun aikana ja kaikkiaan hänen kappaleilleen kertyi 332 listaviikkoa. Furyn suurimpiin hitteihin lukeutuvat Wondrous Place, Halfway to Paradise ja Jealousy. Hänellä oli lisäksi elokuvauransa ja Fury esiintyi esimerkiksi vuonna 1962 valmistuneessa elokuvassa Play It Cool ja 11 vuotta myöhemmin ilmestyneessä That'll Be the Dayssä. AllMusiciin kirjoittaneen Bruce Ederin mukaan Furyn maskuliinisuus yhdistettynä pinnan alla olleseen haavoittuvuuteen ja laadukas lauluääni ja vakavat musiikilliset kyvyt helpottivat Furyta kehittymään rocktähdeksi lyhyessä ajassa. Smithdown Roadilla syntynyt Fury aloitti pianotunnit jo ennen teini-ikäänsä ja sai ensimmäisen kitaransa 14-vuotiaana. Furysta tuli oman yhtyeensä johtaja 50-luvun puolivälissä, mutta samanaikaisesti hän toimi esimerkiksi laivojen lastaajana ja purkajana. Hän voitti kykykilpailun ja alkoi säveltää omia kappaleitaan vuonna 1958. Wycherley meni Birkenheadiin tapaamaan popmanageri Larry Parnesia. Hänen tavoitteenaan oli herättää kappaleillaan mielenkiinto Parnesin eräässä suojateista, eli Marty Wildessa. Parnes tarjosi kuitenkin Fucherleylle välittömästi esiintymistilaisuuden. Siitä kehkeytyi siinä määrin menestyksekäs, että Parnes sainasi Fecherleyn, otti hänet kiertueelleen ja nimesi Billy Furyksi. Mainitulla nimellä ilmestynyt ensimmäinen single oli Deccan vuonna 1959 julkaisema Maybe Tomorrow. Fury esiintyi brittiläisessä nuorten musiikkitvshowssa Oh Boy. Maaliskuussa 1960 Fury saavutti brittilistan yhdeksännen sijan omalla sävellyksellään Colette, jota seurasivat That's Love ja ensimmäinen pitkäsoitto The Sound of Fury, jossa kitaristina kuultiin nuorta Joe Brownia ja taustavokalisteina The Four Jaysiä. Parnes varmisti lisää hittejä ja erosi yhtyeestään Georgie Fame and the Blue Flamesista. The Tornadosista tuli Furyn taustayhtye ja se säesti häntä tammikuusta 1962 seuraavan vuoden elokuuhun. Toinen Furya joillakin keikoilla säestänyt yhtye oli The Puppets. Rock and rollin sijaan Fury keskittyi levytystuotannossaan  enemmän valtavirtaa edustaneisiin balladeihin. Sellaisiin lukeutuneet Halfway to Paradise ja Jealousy saavuttivat brittilistalla kolmannen ja toisen sijan vuoden 1961 aikana. Furyn lanseeraminen teini-idoliksi oli levy-yhtiö Deccan idea sen jälkeen, kun viimeinen hänen itse kirjoittamansa single My Christmas Prayer ei ollut saavuttanut listasijoitusta. Eniten listahittejä Fury työsti vuosien 1961 ja 1963 välisenä aikana. Vuonna 1962 hän esiintyi ensimmäisessä elokuvassaan I Play It Cool, joka muistutti tyylillisesti Elviksen elokuvia. Lisäksi samaisessa elokuvassa nähtiin  Helen Shapiro, Danny Williams, Shane Fenton  ja The Vernons Girlsin kanssa esiintynyt Bobby Vee. Elokuvasta poimittiin hittisingle Once Upon a Dream. Vuonna 1963 ilmestynyt Furyn albumi We Want Billy! oli eräs  brittirockin historian ensimmäisistä livelevyistä. Sillä Fury esitti paitsi omia kappaleitaan, lisäksi coverversioita useista R&B-biiseistä, kuten Unchain My Heart. Vuonna 1965 hän esiintyi elokuvassa I've Gotta Horse taustayhtyeensä The Gamblersin kanssa. Muita elokuvassa esiintyneitä yhtyeitä ja artisteja olivat  the Bachelors, Amanda Barrie, Michael Medwin ja Jon Pertwee. Elokuvasta työstetystä albumista oli saatavilla stereoversio. Vuonna 1966 Fury jätti Decca Recordsin ja solmi viiden vuoden sopimuksen Parlophonen kanssa. Britanniassa Furyn singleistä menestyivät vuonna 1964 julkaistut It's Only Make Believe ja I Will sekä seuraavana vuonna ilmestynyt In Thoughts of You. Vuodesta 1967 lähtien Furylla ei ollut pitkään aikaan listahittejä. Hän kävi sydänleikkauksissa vuosina 1972 ja 1976 ja joutui lopettamaan keikkailunsa. Useista hiteistään huolimatta Fury ei saavuttanut ainuttakaan listaykköstä. I Willistä työstetyistä coverversioista menestyivät vuosina 1965 ja 1977 ilmestyneet Dean Martinin ja Ruby Wintersin levytykset. Vuonna 1973 Fury teki paluun Stormy Tempestinä elokuvassa That'll Be the Day, jossa esiintyivät lisäksi Dave Essex ja Ringo Starr. Elokuva liittyi kevyesti Beatlesin varhaisvaiheisiin. Starr ja Fury olivat molemmat kotoisin Liverpoolin Dinglen alueelta. Starr oli alkuvaiheessa soittanut yhtyeessä Rory Storm and the Hurricanes ja mainittua yhtyettä voi elokuvassa pitää Stormy Tempestin yhtyeen esikuvana. 70-luvun puolivälissä Fury keikkaili Marty Wilden kanssa. Uransa ulkopuolella hän oli kiinnostunut luonnonsuojelusta. Vuonna 1981 ilmestynyt paluusingle Be Mine Tonight ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa, mutta sitä seuranneet Love Or Money ja Devil Or Angel nousivat sentään listan loppupäähän. Vuoden 1981 loppupuolella Fury palasi myös keikkalavoille. Vuosina 1981 ja 1981 Frank Neilson kiinnitti Furyn Polydor Recordille. Shakin Stevensin kanssa työskennelleen Stuart Colmanin kanssa Fury työsti paluualbuminsa The One and Only, joka julkaistiin vasta hänen edesmenonsa jälkeen. Fury keikkaili loppuvaiheessa niukasti ja hänen viimeinen konserttinsa oli Northamptonissa neljäs joulukuuta 1982. Muutama päivä ennen kuolemaansa Fury nauhoitti Channel 4:llä nähtyä televisioshowta Unforgettable varten kuusi vanhaa hittiään.  Lapsena sairastettu reumakuume vahingoitti Furyn sydäntä ja vaikutti hänen kuolemaansa. Kesäkuussa 2010 ilmestynyt 29 kappaleesta koostunut Furyn kokoelma-albumi The Complete Parlophone Singles sisälsi myös kahdeksan ennen julkaisematonta kappaletta. Marraskuussa 2011 ilmestynyt The Lost Album sisälsi Furyn nauhoituksia vuosien 1967 ja 1971 väliltä, joita ei tuolloin ollut julkaistu. Furyn vuosien 1970-1976 taustayhtye Billy's Tornados on jatkanut esiintymisiään teatterishowssa Halfway to Paradise:The Billy Fury Story. Furya on muistettu myös toisessa teatterishowssa The Billy Fury Years. Elokuva Play It Cool ilmestyi dvd-formaatissa helmikuussa 2014.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisen rockin kulttiklassikkoyhtyeen originaalisolisti

 13. huhtikuuta 1946 syntynyt ja 13. joulukuuta 2019 edesmennyt Roy Loney oli yhdysvaltalainen rockmuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti yhtyeen Flamin' Groovies originaaliksi solistiksi. Yhtyeen alkuperäinen lineup julkaisi levytyksiään Epic Recordsilla ja Kama Sutralla. Rolling Stonen mukaan yhtyeen varhaistuotannolla oli keskeinen vaikutuksensa sekä voimapoppiin että muutamaa vuotta myöhemmin läpimurtonsa tehneeseen punkrockiin. Loneyn yhtyeessä vaikuttamisen aikaan Flamin' Groovies julkaisi ep:n Sneakers sekä vuosien 1969 ja 1971 välillä ilmestyneet pitkäsoitot Supersnazz, Flamingo ja Teenage Head. Niistä erityisesti viimeksi mainitusta on muodostunut varsin arvostettu ja sitä on verrattu Rolling Stonesin samana vuonna ilmestyneeseen klassikkoalbumiin Sticky Fingers. Jätettyään Flamin' Grooviesin Loney vaikutti sekä esiintyjänä että myyntiedustajana ABC Recordsilla ja useissa San Franciscon alueella sijainneissa levykaupoissa. Sooloprojektiensa lisäksi Loney johti yhtyeitä, joihin kuului myös muita Flamin' Grooviesissa vaikuttaneita muusikoita. Kyseisiin yhtyeisiin lukeutuivat The Phantom Movers ja The Longshots, joista jälkimmäisessä vaikuttaneet  Scott McCaughey, Jim Sangster ja Tad Hutchinson olivat  soittaneet aikaisemmin The Young Fresh Fellowsissa ja Joey Kline The Squirrelsissa. Kahden viimeisen elinvuotensa aikana Loney osallistui Flamin' Grooviesin reunioniin. Hänen terveytensä alkoi heiketä keväällä 2019, mutta Loneyn tarkoituksena olisi ollut konsertoida Flamin' Grooviesin kanssa Euroopassa samaisen vuoden syksyllä. Loney menehtyi 13. joulukuuta 2019 73 vuoden ikäisenä.

Torstain terävä:Keskeinen countrysolisti, kitaristi ja biisintekijä

 15. huhtikuuta 1978 syntynyt Christopher Alvin Stapleton on yhdysvaltalainen country-solisti ja biisintekijä sekä kitaristi. Kentuckyssa syntynyt Stapleton muutti Nashvilleen vuonna 1996 tarkoituksenaan opiskella insinööriksi Vanderbiltin yliopistossa, mutta hän valitsikin uran musiikin parissa. Pian tämän jälkeen hän solmi levytyssopimuksen Shea Gayle Musicin kanssa voidakseen julkaista kirjoittamaansa musiikkia. Muille artisteille hän on ollut mukana kirjoittamassa kuutta countrylistalla kärkisijalle kohonnutta kappaletta. Niistä Kenny Chesneyn Never Wanted Nothing More oli kärjessä viiden viikon ajan ja muista listaykkösistä, joiden kirjoitustyössä Stapleton oli mukana, mainittakoon  Josh Turnerin Your Man", George Straitin Love's Gonna Make It Alright ja Luke Bryanin Drink a Beer. Stapleton on ollut mukana  Adelen, Kelly Clarksonin, Brad Paisleyn, Dierks Bentleyn ja Taylor Swiftin albumeilla. Kappaleita hän on kirjoittanut esimerkiksi Vince Gillin, Peter Framptonin, Sheryl Crown ja Ed Sheeranin kanssa. Levyttävänä artistina Stapleton vaikutti ennen siirtymistään soolouralle solistina bluegrass-yhtyeessä The SteelDrivers ja rockyhtyeessä The Jompson Brothers. Esikoissooloalbumi, vuonna 2015 ilmestynyt Traveller nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja saavutti nelinkertaisesti platinaa. Samaisena vuonna ilmestynyt cover Tennessee Whiskey myi timanttisingleksi. Vuonna 2017 ilmestyneestä toisesta albumistaan From a Room:Volume 1 Stapleton vastaanotti toisen vuoden albumin CMA-palkintonsa sekä parhaan countryalbumin Grammyn. Niin ikään vuoden 2017 aikana ilmestynyt Songs from a Roomin kakkososa saavutti Billboardin listalla toisen sijan ja vuonna 2020 ilmestyneestä neljännestä albumistaan Starting Over Stapleton vastaanotti kolmannen parhaan countryalbumin Grammynsa. Mainitun albumin nimikappale oli sen ensimmäinen singlepoiminta. Stapleton on huomioitu kymmenessä Grammy Awardseissa, yhdessätoista Academy of Country Music Awardseissa ja viidessätoista Country Music Assosiation Awardseissa. Syyskuussa 2019 Academy of Country Music nimesi Stapletonin vuosikymmenen artisti-lauluntekijäksi. Rolling Stonen vuonna 2023 laatimalla 200 kaikkien aikojen parhaan solistin listalla Stapleton saavutti sijan 170.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen tunnetuimmista sessiorumpaleista

Yhdeksäs huhtikuuta 1945 syntynyt Stephen Kendall Gadd on yhdysvaltalainen rumpali, perkussionisti, ja sessiomuusikko. Hän on eräs tunnetuimmista ja arvostetuimmista studiorumpaleista ja tuli valituksi Modern Drummers Hall of Fameen vuonna 1984. Gaddin tyylin hyvin määrittävistä levytyksistä mainittakoon Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover ja Late in the Evening sekä Steely Danin vuonna 1977 ilmestyneen albumin Aja nimikappale. Useisiin eri tyylisuuntiin lukeutuvista artisteista, joiden kanssa Gadd on työskennellyt, mainittakoon  Simon & Garfunkel, James Taylor, Chick Corea, Chuck Mangione, Eric Clapton, Michel Petrucciani ja David Gilmour. Gadd aloitti rumpujen soiton nuorella iällä ja valmistui Easman School of Musicista vuonna 1968. Yhdysvaltain armeijassa hän vaikutti kolmen vuoden ajan ja soitti tuolloin Army Field Bandissa. Gaddin ensimmäinen levytys oli vuonna 1968 Gap Mangionen albumilla Diana in the Autumn Wind. Vuonna 1973 Gadd muodosti lyhytikäisen jazzfuusioyhtyeen L' Imagen  Mike Mainierin, Warren Bernhardtin, David Spinozzan ja Tony Levinin kanssa. Samaisena vuonna hän aloitti levytyksensä jazzyhtiö CTI Recordsin julkaisemilla albumeilla soittaen Milt Jacksonin, Chet Bakerin, Art Farmerin, Jim Hallin ja Hubert Lawsin kaltaisten artistien taustalla. Gaddin työskentely Steely Danin vuonna 1977 ilmestyneen albumin Aja nimikappaleessa on muodostunut klassikoksi tom tomeineen. Gaddin muihin keskeisiin 70-luvun levytyksiin lukeutuvat Van McCoyn mainitun vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt hitti The Hustle, niin ikään vuoden 1975 tuotantoa edustava Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover, Rickie Lee Jonesin Chuckie E's in Love with You vuodelta 1979 sekä Chick Corean albumit The Leprechaun (1976), My Spanish Heart (1976)  sekä The Mad Hatter ja Friends, joista kaksi viimeksi mainittua edustavat vuosikertaa 1978. Gadd vaikutti rumpalina ja perkussionistina Simonin ja Garfunkelin Concert in the Central Park-konsertissa vuonna 1981. Gadd kuului Manhattan Jazz Quintetiin sen vuonna 1983 ajoittuneesta perustamisesta vuoteen 1987. Dave Weckl otti hänen paikkansa, mutta Gadd on tehnyt yhtyeen kanssa useita reunioneita. Manhattan Jazz Quintet on julkaissut albuminsa virallisesti ainoastaan Japanissa ja yhtyeen suosio onkin ollut suurinta siellä. Koko vuoden 1991 Gadd konsertoi Paul Simonin kanssa. Eric Claptonin kanssa hän levytti ja konsertoi vuosien 1994 ja 1996 ja 1997 ja 2004 välisenä aikana. Vuonna 1997 Gadd teki maailmankiertueen jazzsuuruuden Michel Petruccianin ja hänen basistinsa Anthony Jacksonin kanssa. Yhtyeeltä ilmestyi livealbumi The Trio in Tokyo. Gadd oli mukana Eric Claptonin ja BB Kingin yhteisellä albumilla Riding with the King. Gadd teki paluun Claptonin yhtyeeseen vuonna 2009 toukokuun ajaksi ja soitti hänen kanssaan lisäksi 11 konserttia Royal Albert Hallissa. Vuoteen 2009 ajoittui lisäksi L'Imagen paluu ja yhtye soitti The Iridium Jazz clubilla New Yorkissa, konsertoi Japanissa ja Euroopassa sekä julkaisi albumin L' Image 2.0. Gadd on konsertoinut useiden vuosien ajan lisäksi James Taylorin kanssa. Vuodesta 2014 lähtien hän on soittanut jazz-soultriossa Blicher Hemmer Gadd nelinkertaisen Grammy- voittajan, saksofonisti Michael Blicherin sekä Hammond-urkuri Jan Hemmerin kanssa. Blicher Hemmer Gaddin diskografia koostuu neljästä albumista. Vuonna 2021 ilmestyi Hudson Musicin julkaisemana Gaddin käsialaa oleva ja rummutuksen alkeita käsittelevä teos Gaddiments. Gaddin keskeisiin vaikuttajiin lukeutuvat  Buddy Rich, Elvin Jones, Tony Williams sekä Rick Marotta pelkistetyn soittotyylinsä ansiosta.

Tiistain tukeva:Englantilainen punkin, voimapopin ja hardrockin kulttiklassikko

The Only Ones on englantilainen rockyhtye, joka perustettiin vuonna 1976 ja lopetti toimintansa vuonna 1982. Yhtyeen musiikissa oli vaikutteita punkrockista, voimapopista ja hardrockista psykedeliavivahteita unohtamatta. The Only Ones kokoontui uudelleen yhteen vuonna 2007, jolloin yhtyeen suurin hitti Another Girl Another Planet valittiin irlantilasen dj :n Dave Faddingin radioshown tunnuskappaleeksi. Paluukiertueensa Britanniassa yhtye toteutti kesäkuussa 2007 ja jatkoi keikkailuaan kahtena seuraavana vuonna. Uutta tuotantoa nauhoitettiin ja myös soitettiin keikoilla vuonna 2009, mutta sitä ei ole toistaiseksi julkaistu. Peter Perrett perusti The Only Onesin Etelä-Lontoossa elokuussa 1976. Hän oli nauhoittanut demoja vuodesta 1972 lähtien ja loppuvuodesta 1975 hän etsi basistia. John Perry esiteltiin Perrettille potentiaalisena kandidaattina, mutta Perry halusi soittaa kitaraa. Elokuuhun 1976 mennessä kaksikko oli löytänyt aikaisemmin Spooky Toothissa soittaneen rumpali Mike Kellien ja basisti Alan Mairin. Jälkimmäinen oli saavuttanut aikaisemmin menestystä skotlantilaisessa yhtyeessä The Beatstalkers. Sen debyyttisinglen, Vengeance-yhtiöllä itsenäisesti julkaistun Lovers of Todayn  kolme valitsi viikon levyksi kolme keskeistä musiikkialan lehteä. Vuotta myöhemmin yhtye solmi sopimuksen CBS:n kanssa. The Only Onesin seuraavasta singlestä Another Girl, Another Planet muodostui sen tunnetuin, suosituin ja vaikutusvaltaisin kappale. Kyseinen biisi on päässyt mukaan lukuisille punkrockia ja uutta aaltoa edustaville kokoelma-albumeille. Kun kappale pääsi mukaan vuonna 1991 ilmestyneelle kokoelmalevylle The Sound of the Suburbs, se julkaistiin uudestaan singleformaatissa ja saavutti sijan 57. brittilistalla. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1978 ja se saavutti hyvän vastaanoton sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Seuraavana vuonna ilmestyi kakkosalbumi Even Serpents Shine ja vuonna 1980 yhtyeen joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto Baby's Got a Gun. Kesällä 1980 The Only Ones lämmitteli The Whota Yhdysvaltain-kiertueella ja vuonna 1982 yhtye hajosi. The Only Ones saavutti kulttisuosiota ja yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistujen livelevyjen, kokoelmien ja BBC-nauhoitusten määrä ylittää yhtyeen virallisten julkaisujen vastaavan. Yhtyeen levyt säilyivät CBS:n kataloogissa ja niistä on otettu uusia painoksia. Kesäkuuhun 2006 ajoittuneen reunion-kiertueensa lisäksi yhtye soitti useilla festivaaleilla, kuten All Tomorrow's Parties -festivaalilla Mineheadissa, kaksiosaisella Wireless Festivalilla Hyde Parkissa sekä Connect Music -festivaalilla Skotlannissa. Kiertue saavutti lehdistön taholta hyvän vastaanoton ja keikoilla kuultiin myös uutta tuotantoa Dreamt She Could Fly -kappaleen muodossa. Pariisin Canal + TV -speciaalissa yhtye soitti useita uusia kappaleitaan Maaliskuussa 2008 Shepherd's Bushissa soitetusta konsertista julkaistiin dvd. Helmikuussa 2009 yhtyeen pitkäsoitot julkaistiin uusintapainoksina bonusmateriaalin kera. Another Girl Another Planet oli mukana vuoden 2010 hittielokuvassa Paul. Vuonna 2012 kyseiset albumit olivat mukana Original Album Series -sarjassa outtakesien ja sinkkujen b-puolien kera. Kyseisen vuoden elokuussa The Only Ones oli pääesiintyjänä Blackpoolin Rebellion-festivaalilla. Loppuvuodesta 2014 Kellietä lukuun ottamatta originaali Only Onesin lineup soitti keikkoja Tokiossa Flamin Grooviesin kanssa. Yhtyeen jäsenistä Perrett ja Kellie olivat mukana Johnny Thundersin debyyttisooloalbumilla So Alone ja osallistuivat mm. klassikkokappaleen You Can't Put Your Arms Around a Memory levykseen. Perry on toiminut sessiokitaristina esimerkiksi Marianne Faithfullille ja kirjoittanut ansiokkaat kansitekstit esimerkiksi The Whon kokoelma-albumiin Meauty Beauty Big and Bouncy, Stones-tupla Exile on Main Streetiin ja vuonna 2004 Jimi Hendrixin Electric Ladylandiin. Hän on levyttänyt laulaja/lauluntekijä Freddie Stevensonin kanssa. The Only Ones on ollut esikuvana esimerkiksi The Replacementsille, Blurille ja Nirvanalle.

Maanantain mainio:Rainbown postuumi livetupla

 Rainbow:Finyl Vinyl

24. helmikuuta 1986 ilmestynyt Finyl Vinyl on brittiläisen hardrockyhtyeen Rainbown tupla-albumi, joka koostuu ensisijaisesti vuosien 1978 ja 1984 välillä taltioidusta livemateriaalista. Lisäksi mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kolme alun perin singlejen b-puolilla ilmestynyttä studioraitaa. Albumin kansikuvasta vastaa Ross Halfin ja se on napattu Deutschlandhallessa Berliinissä marraskuussa 1982 soitetun konsertin jälkeen. Richie Blackmoren lisäksi toinen kuvassa näkyvä henkilö on lavaa kohti juokseva Don Airey, joka vuonna 2005 antamansa haastattelun mukaan pyrki pääsemään mukaan kuvaan. Tuplavinyylin ensimmäisen levyn a-puolen kappaleet Spotlight Kid, I Surrender ja Miss Mistreated on taltioitu Rainbown jäähyväiskiertueelta Budokanista maaliskuussa 1984. Ensimmäisen levyn b-puolen avaava studioraita Jealous Lover ilmestyi alun perin singlen Can't Happen Here b-puolena vuonna 1981. Mainitun biisin liveversio on taltioitu Bostonissa seitsemäs toukokuuta 1981, Tearin' Out My Heart 18. elokuuta 1982 San Antoniossa, Teksasissa, Graham Bonnettin vokalisoima Since You Been Gone Doningtonin linnassa Monsters of Rock-konsertissa 16. elokuuta 1980 ja niin ikään hänen vokalisointiaan sisältävä Bad Girl on Since You Been Gone -singlen b-puolena alun perin ilmestynyt studioraita. Difficult to Curen nimiraita on Budokanista Rainbown jäähyväiskiertueelta maaliskuussa 1984 ja Stone Cold sekä Power San Antoniosta elokuulta 1982. Kaikki muut edellä mainituista kappaleista ovat Joe Lynn Tunerin ajalta yhtyeen vokalistina. Viimeiselle levypuoliskolle on sijoitettu Ronnie James Dion vokalisoimat Man on the Silver Mountain ja Long Live Rock N' Roll, jotka on nauhoitettu Atlantassa kesäkuussa 1978. Juuri mainitut kappalevalinnat miellyttänevät eniten vanhakantaisia Rainbow-diggareita. Tuplakon päättävä instrumentaalikappale Weiss Heim julkaistiin alun perin vuonna 1980 All Night Long-singlen b-puolella. Tuplavinyyliltä puuttuu kasettiversiolla julkaistu Budokanissa maaliskuussa 1984 taltioitu liveversio Street of Dreamsistä. Kasettiversiolla kappale sijoittuu ennen Jealous Loveria. Ensimmäinen Finyl Vinylistä julkaistu cd oli yksittäinen, ja siltä jäi Street of Dreamsin lisäksi puuttumaan Tearin' Out My Heart. Vuonna 1999 albumista julkaistiin tupladversio, jolle sisältyivät myös molemmat edellä mainitut kappaleet. Useiden biisien kestot eroavat cd-versiolla originalista julkaisusta, mutta kansitaide on sitä vastoin alkuperäinen.

Sunnuntain extra:Steppenwolfin ensimmäinen reunion-albumi

 Steppenwolf:Slow Flux

Elokuussa 1974 ilmestynyt Slow Flux on kanadalais-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Steppenwolfin seitsemäs studioalbumi. Muualla maailmassa Epic Recordsin julkaisemana ilmestyneen albumin julkaisijana Yhdysvalloissa oli CBS Recordsin lyhytikäinen alamerkki Mums. Kyseessä oli ensimmäinen niistä kolmesta pitkäsoitosta, jotka Steppenwolf työsti vuoteen 1974 ajoittuneen reunioninsa jälkeen. Vuonna 1976 yhtye lopetti toimintansa uudelleen. Slow Fluxin kappaleista Straight Shootin' Woman oli Steppenwolfin viimeinen Billboardilla top 40-listalle kohonnut single. Kappaleen Children of the Night lyriikassa hippiliikkeen todetaan kuolleen ja presidentti Richard Nixon esitetään hölmönä, joka uskoi väärän olevan oikeaa. Steppenwolfin uudelleen muotoutuneessa kokoonpanossa kitaristi ja säveltäjä Bobby Cochran oli ottanut soolokitaristina Kent Henryn paikan. Hän on edesmenneen Eddie Cochranin velipuoli. Slow Flux jäi viimeiseksi Steppenwolfin albumiksi, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Goldy McJohn osallistui. Solisti John Kay erotti hänet yhtyeestä vuonna 1975. Slow Fluxilla Steppenwolfin peruskokoonpanoa täydensi tavanomaisesta poiketen myös puhallinsektio.

Lauantain pitkä:70-luvun lopun huippusuosittu yhdysvaltalaisyhtye

The Knack oli Los Angelesista kotoisin ollut rockkvartetti, joka nousi kuuluisuuteen vuonna 1979 ilmestyneellä esikoissinglellään My Sharona, josta muodostui kansainvälinen ykköshitti. Solisti Doug Fieger oli kotoisin Oak Parkista, Detroitin pohjoisesta esikaupungista Michiganista. Hänen varhaisempia yhtyeitään olivat olleet Sky sekä Sunset Bombers. Rolling Stonesin kanssa yhteistyötä tehnyt Jimmy Miller oli tuottanut Skyta, mutta kriitikoiden saavuttamasta arvostuksesta huolimatta yhtye hajosi listamenestystä saavuttamatta. Fieger päätti muuttaa Los Angelesiin ja perustaa uuden yhtyeen. Hän tapasi The Knackin muut jäsenet vuosina 1977 ja 1978. Yhtyeeseen tulivat mukaan soolokitaristi, taustalaulaja ja kosketinsoittaja Berton Averre, basisti Prescott Niles ja rumpali Bruce Gary. Niles liittyi yhtyeeseen viimeisenä, viikkoa ennen yhtyeen kesäkuussa 1978 soittamaa debyyttikeikkaa. Fieger huolehti basso-osuuksista yhtyeen aikaisemmin työstämilä demoilla, joita oli lähetetty tuloksetta levy-yhtiöihin. Osa demojen kappaleista päätyi The Knackin esikoisalbumille Get The Knack mukaan lukien kappale Good Girls Don't. Yhtyeen debyyttikeikkaa seurasi menestyksekkäitä clubikeikkoja Sunset Stripillä ja jamitteluja Bruce Springsteenin, Tom Pettyn ja Ray Manzarekin kaltaisten muusikoiden kanssa. Seurauksena useat levy-yhtiöt olivat halukkaita kiinnittämään The Knackin ja yhtyeen sai talliinsa Capitol Records. The Knackin jäsenistä Gary omasi jo tuolloin merkittävää studiomuusikkotaustaa. Yhtyeen debyyttialbumista Get The Knack muodostui yksi kyseisen vuoden parhaiten myyneistä pitkäsoitoista. Yhdysvalloissa sitä meni kaupaksi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja albumi pysyi Billboardin listakärjessä viiden viikon ajan. Single My Sharona nousi niin ikään listakärkeen ja siitä muodostui vuoden 1979 suosituin single kotimaassaan. Kakkossinkku Good Girls Don't nousi sekin Yhdysvalloissa yhdenneksitoista ja Kanadassa kärkeen.

Yhtyeen debyyttialbumin kansi-idea muistutti Meet The Beatlesin kantta ja 60-luvusta muistuttavine retrosoundeineen ja imagoineen The Knackia alettiin pitää jopa halpana Fab Fourin kopiona; seikka, jonka yhtye ja levy-yhtiö kielsivät. The Knackin kakkosalbumi But the Little Girls Understand ilmestyi jo alkuvuodesta 1980. Vaikka se myi kultaa kotimaassaan ja Japanissa ja Kanadassa jopa platinaa, albumin menestys ei silti ollut debyyttilevyn veroinen. Myöhäisemmissä haastatteluissa Fieger on maininnut, että yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kappaleet oli äänitetty jo ennen debyyttilevyn ilmestymistä ja ne oli alun perin ollut tarkoitus julkaista tupla-albumina. Kakkosalbumin ensimmäinen single Baby Talks Dirty saavutti kotimaassaan ainoastaan sijan 38, mutta nousi Kanadassa sentään sijalle 13. Toinen single Can't Put a Price on Love missasi top 40:än. Kierrettyään tiiviisti lähes vuoden ajan Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa, Australiassa ja Japanissa huhtikuusta 1980 lähtien The Knack piti ansaitun vapaan vuoden. Kesäkuussa 1981 yhtye kokoontui nauhoittamaan kolmannen pitkäsoittonsa Round Trip. Saman vuoden lokakuussa ilmestynyt pitkäsoitto osoittautui kuitenkin suureksi kaupalliseksi pettymykseksi. Kyseisen vuoden aikana yhtye keikkaili promoten kolmatta albumiaan. Kosketinsoittaja Phil Jost täydensi yhtyeen lineupia, jotta se voisi myös keikkakontekstissa edustaa uusimman levynsä tarjoamaa raskaampaa soundia. Uusimpaan pitkäsoittoonsa kohdistuneiden huonojen myyntilukujen ja arvosteluiden vuoksi Fieger jätti yhtyeen aivan vuoden 1981 lopussa. Alkuvuodesta 1982 The Knack kiinnitti Michael Des Barresin uudeksi johtohahmokseen, mutta kyseinen kokoonpano ei milloinkaan keikkaillut tai levyttänyt. Kyseisen vuoden kesään mennessä The Knack oli siltä erää lopettanut toimintansa.

 The Knack teki paluun marraskuussa 1986 soittaen hyväntekeväisyyskonsertin Michele Myersille, joka oli ensimmäinen yhtyeelle konsertin vuonna 1978 buukannut henkilö. Seuraavina vuosina yhtye jatkoi keikkailua clubitasolla. Heinäkuussa 1989 Garyn tilalle rumpaliksi vaihtui Billy Ward. Vuonna 1990 The Knack solmi sopimuksen Charisma Recordsin kanssa ja julkaisi seuraavan vuoden helmikuussa uuden pitkäsoiton Serious Fun. Single Rocket O Love oli top ten menestys Yhdysvaltojen AOR-kanavilla ja top 30-hitti Kanadassa. Yhtye teki biisistä myös musiikkivideon. Charisma Recordsin perustajan Tony Stratton-Smithin menehdyttyä kyseinen levy-yhtiö lopetti toimintansa ja The Knack hajosi jälleen vuonna 1992. Kahta vuotta myöhemmin yhtyeen kokoonpano, jossa Ward oli rummuissa, teki muutamia keikkoja, sillä My Sharona oli saavuttanut uutta suosiota päästyään mukaan elokuvaan Reality Bites. Vuonna 1996 originaali The Knackin lineup palasi vielä kerran yhteen levyttämään kokoelma-albumille kunnianosoitusta brittiläiselle Badfinger-yhtyeelle coveroimalla kyseisen yhtyeen hitin No Matter What. The Knack jatkoi keikkailevana ja levyttävänä yhtyeenä 2000-luvulle saakka. Duane Leinan liittyi yhtyeen jäseneksi sekä studiossa että lavalla vuoteen 2010 saakka, jolloin hänen isänsä menehtyi. Terry Bozzio korvasi Wardin rumpalina vuonna 1998 ilmestyneellä pitkäsoitolla Zoom. 2000-luvulla ilmestyneillä pitkäsoitoilla Normal as the Next Guy ja Live at the Rock N' Roll Funhouse rummuissa kuultiin David Hendersonia alias Holmes Jonesia. Seuraavaksi Pat Torpey palasi yhtyeeseen ja soitti siinä Fiegerin vuonna 2010 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fieger menehtyi syöpään  Woodlandsissa, Kaliforniassa 14. helmikuuta 2010 57-vuotiaana. Vuonna 2005 The Knack esitti My Sharonan ja Jet-yhtyeen suurimman hitin Are You Gonna Be My Girl tv-ohjemassa Hit Me Baby One More Time.

Perjantain pohjat:Kiehtovan brittiyhtyeen kakkosalbumi

 The Ruts:Grin & Bear It

Joulukuussa 1980 Virginin julkaisemana ilmestynyt Grin & Bear It on The Ruts-yhtyeen tuotannon toinen albumi ja se koostuu singleistä, niiden b-puolista sekä ranskalaista tv-showta Chorus varten taltioiduista kappaleista. Albumin kansitaide on Oliver Howardin käsialaa. Sen kappaleista In a Rut ja H Eyes olivat The Rutsin debyyttisingleltä ja ne oli nauhoitettu Fairdealin kasiraitastudiossa Hayesissa toukokuussa 1978. Misty in Root's:in oman yhtiön People Uniten oli alun perin tarkoitus julkaista mainitut kappaleet ep:nä, jonka kolmantena biisinä olisi ollut selkeästi hidastempoisempi versio kappaleesta Society. Staring at the Rude Boys ja sen b-puoli Love in Vain tuotettiin Dukeslodge Enterprisesia varten Air and Townhouse -studioilla helmikuussa 1980. Puhaltimet lisättiin myöhemmin. Demolition Dancing ja Secrets Soldiers nauhoitettiin niin ikään helmikuussa 1980 John Peelin radioshowta varten. S.U.S., Babylon's Burning ja Society nauhoitettiin livenä tammikuussa 1980 ja miksattiin livenä kahdelle raidalle ilman päällekkäisäänityksiä. Kappale S.U.S. oli hyökkäys Britanniassa 1970-luvulla käytössä olleeseen lakiin, jonka mukaan poliisilla oli oikeus pysäyttää ihmisiä kadulla ja pidättää heidät epäilyksenalaisina rikoksen aiheuttamisesta. Joillakin alueilla kyseistä Sus lawta käytettiin laajasti poliisin oikeutuksena nuorten ja rodullisten vähemmistöjen kiusaamiseen. Grin & Bear Itin kasettiversion kansitietojen mukaan sen livemateriaali on nauhoitettu Pariisissa seitsemäs tammikuuta 1980 Chorus-ohjelmaa varten. Yhdysvaltalainen hardcorepunyhtye Dag Nasty levytti Rude Boysista coverinsa vuonna 1987 ja brittiläinen samaista tyylisuuntaa edustava Gallows 20 vuotta myöhemmin.

Torstain terävä:Monipuolinen brittiläisartisti

 Kymmenes huhtikuuta 1979 syntynyt Sophie Ellis-Spector on brittiläinen laulaja ja lauluntekijä, joka saavutti ensiksi tunnettuutta 1990-luvun loppupuolella yhtyeessä Theaudience. Sen lopetettua toimintansa Ellis-Bextor siirtyi soolouralleen ja on saavuttanut suosiota 2000-luvun alusta lähtien. Hänen musiikkinsa yhdistää valtavirran poppiin ja danceen elementtejä discosta, nu -discosta ja 1980-luvun elektronisesta musiikista. Vuonna 2000 Ellis-Bextor teki yhteistyötä italialaisen dj:n Spillerin kanssa kappaleessa Groovejet (If This Ain't Love), joka nousi Britanniassa listakärkeen. Vuonna 2015 mainitusta kappaleesta tuli milleniumin siihen mennessä menestyksekkäin vinyylisingle. Vuonna 2001 ilmestynyt Ellis-Bextorin esikoisalbumi Read My Lips nousi brittien albumilistalla kakkossijalle, myi maailmanlaajuisesti yli puolitoista miljoonaa kappaletta ja saavutti tuplaplatinaa. Kolme neljästä mainitulta albumilta poimitusta singlestä; Cher-cover Take Me Home, Murder on the Dancefloor ja kahdesta a-puolesta koostunut single Get Over You/Move This Mountain nousivat Britanniassa kolmen suosituimman joukkoon. Ellis-Bextorin vuonna 2013 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Shoot from Hip saavutti Britanniassa sijan 19.ja top teniin siltä poimituista singleistä ylsivät Mixed Up World ja I Won't Change You. Vuonna 2007 ilmestynyt Ellis-Bextorin kolmas studioalbumi Trip the Light Fantastic saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja pitkäsoitolta poimittu ensimmäinen single Catch You nousi top teniin. Vuonna 2011 ilmestynyt Ellis-Bextorin neljäs albumi Make a Scene ja sen kolmas single Bittersweet nousivat Britanniassa top 40:ään. Vuonna 2014 ilmestynyt viides albumi Wanderlust oli edeltäjäänsä menestyksekkäämpi ja nousi brittilistalla aina neljänneksi. Vuonna 2016 ilmestynyt Latino-vaikutteinen albumi Familia vastaanotti myönteisiä arvioita. Maaliskuussa 2019 ilmestynyt Ellis-Bextorin seuraava albumi Song Diaries sisälsi uudelleen nauhoitettuja versioita hänen koko tuohonastiselta uraltaan sekä yhden uuden biisin. Ensimmäinen pitkäsoitolta poimittu single Love is You oli cover discoartisti Carol Williamsin kappaleesta ja Ellis-Bextor oli sämplännyt sitä soolouransa esikoishittiin Groovejet. Song Diaries saavutti brittilistalla sijan 14. Marraskuussa 2020 ilmestyi Ellis-Bextorin greatest hits-kokoelma Songs from the Kitchen Disco. Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin livealbumi Kitchen Disco Live from the London Palladium. Kesäkuussa 2023 ilmestynyt Ellis-Bextorin seuraava studioalbumi Hana oli hänen Japaniin tekemänsä matkan inspiroima ja se saavutti brittilistalla kahdeksannen sijan. 18. lokakuuta 2024 Decca Records julkaisi Ellis-Bextorilta uuden singlen Freedom of the Night. Artistin kahdeksannen studioalbumin The Invisible Line on määrä ilmestyä kesän 2025 aikana.

Keskivikon klassikko:Grand Funkin viimeinen top ten- hitti

 Bad Time on Mark Farnerin kirjoittama ja Michiganista kotoisin olevan rockyhtyeen Grand Funkin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla All the Girls in the World Beware! ja lisäksi singleformaatissa. Bad Timen paras listasijoitus Billboardilla oli neljäntenä kesäkuun seitsemännen ja 14:n päivän välillä 1975. Tony Camillon sovittaman Bad Timen tuotannosta vastasi Jimmy Ienner. Kyseessä oli Grand Funk Rairoadin neljäs ja samalla viimeinen top teniin noussut single ja samalla viimeinen Yhdysvalloissa top 40.ään kohonnut single. Singlen b-puolella ilmestyi alun perin niinikään All The Girls Beware! -pitkäsoitolla julkaistu kappale Good & Evil. Bad Time merkitsi  loppua sille kahden vuoden ajanjaksolle, jonka aikana yhtye esiintyi nimellä Grand Funk. Mainittuna aikana yhtye työsti suurimmat singlemenestyksensä ja palasi sen jälkeen käyttämään originaalia nimeään Grand Funk Railroad.  The Jayhawks julkaisi Bad Timesta coverin 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumillaan Tomorrow The Green Grass. Mainittu versio nousi brittilistalla top 40:ään. Guns N' Roses soitti Bad Timea coverina Use Your Illusion -kiertueellaan 90-luvun alussa.

Tiistain tukeva:Kiehtova teos Ile Kallion Hurriganes-vuosista

 Joni Vainio:Ile Kallio Crazy Days Hurriganes-kitaristin vuodet 1975-1979 (Mistake Media)

Vaikka Ile Kallio Crazy Days Hurriganes-kitaristin vuodet 1975-1979 ei ole puhtaasti Ile Kallion kirjan otsikon mukaisen ajanjakson elämäkertateos, se sisältää runsaasti keskeistä tietoa ja teoksen kohteen ääni on kuultavissa kiehtovasti läpi kirjan. Kallio oli Hurriganesin alkuperäinen kitaristi, mutta vuosien 1972 ja 1975 välillä hän soitti Timo Kojon luotsaamassa ja omien settiensä lisäksi Rauli "Badding" Somerjokea säestäneessä Madame George-yhtyeeessä. Kallion paluu ja läpilyönti Hurriganesin riveissä tapahtui alkukesästä 1975. Keskeisten keikkojen lisäksi teos valottaa kiinnostavasti myös Kallion aikaisten Hurriganes-albumien kappaleiden syntyhistoriaa. Marcus-Music-studioilla Tukhomassa nauhoitetun ja marraskuussa 1975 ilmestyneen Crazy Daysin biisit syntyivät pitkälti jammailemalla. Albumin nimikappaleen riffiä oli inspiroinut The Rolling Stonesin Sticky Fingersin albumiraita Bitch ja 11:th Street Boogie kävi suoranaisesta pastissista esipunkyhtye New York Dollsin kappaleelle There's Gonna Be a Showdown. Remulle sanat olivat Kallion mukaan riffejä. Crazy Daysin tuotannosta vastasi mainitun albumin edeltäjän, Albert Järvisen kitaroiman ja kotimaisen rockin kiistattomiin merkkiteoksiin kohonneen Roadrunnerin tavoin Richard Stanley. Alkuvuodesta 1976 Hurriganes nauhoitti erinomaisen singlen Oh Baby Doll/An Awful Crime, jonka paraatipuolen kitarafiffistä Kallio on edelleen ylpeä. Hänen yllätyksekseen Crazy Daysin seuraaja, raakaa autotallirockia edustanut albumi Hot Wheels nauhoitettiin melko karuissa olosuhteissa Lahden Microvox-studiossa. Kyseisen albumin kaikki kappaleet ovat yhtyeen omaa tuotantoa ja kyseessä  voinee todeta olevan soundtrack samana vuonna valmistuneeseen ja Jussi Itkosen ohjaamaan elokuvaan Kuumat kundit, jossa Hurriganes oli pääosassa. Myös Hot Wheels -albumista muodostui edeltäjänsä tavoin huomattava myyntimenestys. Helmikuussa 1977 Hurriganes esiintyi Tukholmassa olleen Ilen yhtyeessä vaikutusaikana tuossa vaiheessa livebändinä kenties tiukimmillaan. Konsertista tehty nauhoitus päätyi  Kalliolle  kasettiformaatissa. Kun se  julkaistiin viimein vuonna 1996 albumina nimellä Live in Stockholm 1977, levystä muodostui ansaitusti menestys, ja se myi nopeasti yli 20 000 kappaletta. Vuosi 1977 oli Hurriganesille ja sen jäsenille varsin kiireinen. Mainitun vuoden aikana ilmestyi Ilen debyyttisooloalbumi Irock, joka sisälsi oman tuotannon lisäksi  covereita esimerkiksi Spirit-yhtyeeltä sekä Beatlesiltä.  Samaisena vuonna ilmestyneelle Hurriganesin kokoelma-albumille Sixteen Golden Greats sisältyi runsaasti singlebiisejä ja lisäksi aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa. Albumin huippuhetkiin Ilen ajalta lukeutuivat Good Morning Little Schoolgirl ja Keep on Movin' jotka julkaistiin myös singleformaatissa. Kesän 1977 aikana Huriganes konsertoi menestyksekkäästi Ruotsissa ja loppuvuodesta 1977 ilmestynyt ja Love Recordsin studiolla nauhoitettu albumi Tsugu Way edusti paikoitellen varsin onnistuneesti pubrocktyylistä soitantaa, mutta Ilelle mainittu pitkäsoitto on jäänyt vieraimmaksi Hurriganesin albumeista hänen omalta vaikutusajaltaan. Albumin kirkkaimmista helmistä mainittakoon Baby Got Your Note sekä Rufus Thomas-cover Walking the Dog, jonka versio on tyylillisesti lähempänä niin ikään samaisen kappaleen levyttänyttä ja sitä keikkaohjelmistossaan esittänyttä brittiläistä pubrockyhtyettä Dr. Feelgoodia, jonka originaali kitaristi Wilko Johnson lukeutui Kallion keskeisiin esikuviin.  Loppuvuoteen 1977 ajoittuneet keikat Lontoossa epäonnistuivat useista eri syistä ja niinpä esimerkiksi kaavailtu rundi Status Quon kanssa peruuuntui. Vuoden 1978 keikkailunsa aloitti viisimiehinen Hurriganes, jossa kosketinsoittajana vaikutti Jim Pembroke ja rumpalina jopa jazztaustaa omannut Tomi Parkkonen.Samaisena vuonna ilmestynyt album Hanger, jolla kosketinsoittajana vaikutti Pedro Hietanen ja rumpalina vaikutti Beaver Aitto-oja, ei ollut edeltäjiensä veroinen myyntimenestys, mutta sisälsi yksittäisiä kultahippuja, kuten sittemmin Cisse Häkkisen hautajaisissa soinut Honey I'm Leaving. Alkuvuodesta 1979 Hurriganes palasi triokokoonpanoonsa ja samaisen vuoden keväällä ilmestynyt single Shorai Shorai/In My Mind jäi Kallion siltä erää viimeiseksi Hurriganesin kanssa. Veljensä Pera Kallion kanssa Ile perusti yhtyeen Pera & The Dogs. Sen esikoisalbumi Dogfood onnistui mainiosti, yhtye oli rankka live-esiintyjä ja keikkaili jonkin verran myös ulkomailla. Hurriganesiin Ile palasi vielä vuonna 1983 ja sovitusti vuoden ajaksi. Samaisena vuonna ilmestynyt albumi Seven Days Seven Nights Kallio kohottaa kolmen parhaan kitaroimansa Ganes-albumin joukkoon. Mainittua pitkäsoittoa seuranneen Hurrygames-minilp:n kaikista kappaleista työstettiin myös videoversiot. Viime vuosina Ile Kallio ja Hurriganesin vuosina 1981 ja 1982 ilmestyneillä albumeilla Fortissimo ja Rockin' Hurriganes kitaroinut Janne Louhivuori ovat keikkailleet Hurriganesia ansiokkaasti coveroineen Black Devils-yhtyeen kanssa. Bändiltä on ilmestynyt  kaksi Kallion ja Louhivuoren kanssa työstettyä studioalbumia, eli helmikuussa 2024 Get Ready! ja 21. maaliskuuta kuluvana vuonna Hooked-pitkäsoitto. Crazy Days Hurriganes-kitaristin vuodet 1975-1979 ei kenties sisälllä todella runsasti uutta tietoa, mutta teoksen, jonka esipuheesta vastaa Costello Hautamäki, tarina on kerrottu mitä kiehtovimmin upean kuvamateriaalin kera.

Maanantain mainio:The Mamas and the Papasin ainoa listaykkössingle

 Monday, Monday on John Phillipsin kirjoittama ja The Mamas and the Papasin levyttämä kappale, joka ilmestyi mainitun lauluyhtyeen vuonna 1966 julkaistulla esikoisalbumilla If You Can Believe Your Eyes and Ears ja lisäksi singleformaatissa samaisen vuoden maaliskuussa. Instrumenteista levytyksellä vastasivat The Wrecking Crewn jäsenet ja leadvokalistina Monday, Mondaylla kuultiin The Mamas and The Papasin jäsenistöstä Denny Dohertya. Monday, Monday kohosi The Mamas and The Pasin singleistä ainoana Billboardin listakärkeen. John Phillips on maininnut kirjoittaneensa kappaleen nopeasti; noin 20 minuutissa. Ennnen codaa Monday, Mondayssa on valetauko ja vastaavanlaista hyödynnettiin myös ennen Monday, Mondayta Billboardin listakärkeen kohonneeessa The Young Rascalsin ykköshitissä Good Lovin'. Maaliskuun toisena 1967 The Mamas and the Papas vastaanotti Monday, Mondaysta parhaan yhtye-esityksen Grammyn. Vuonna 2008 kappale valittiin Grammy Hall of Fameen. Monday, Monday kuului The Mamas and the Papasin keikkasettiin yhtyeen esiintyessä Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967. Mainittu versio kuvattiin Montereystä työstettyä elokuvaa varten, mutta se ei päässyt mukaan lopulliseen versioon. Monday, Mondaysta on levytetty varsin useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Petula Clark, Marianne Faithfull, The 5:th Dimension, Dionne Warwick sekä Matthew Sweet ja Susanna Hoffs. Wilson Phillips on levyttänyt Monday, Mondaysta jopa kolme versiota. Niistä yksi on moderni rockversio, yksi accapella singleversio ja yksi originaalia levytystä muistuttava näkemys.

Sunnuntain extra:The Holliesin ensimmäinen kokoelma-albumi

 The Hollies:The Hollies' Greatest Hits

The Hollies' Greatest Hits on brittiläisen popyhtyeen The Holliesin ensimmäinen kokoelma-albumi, jonka Imperial Records julkaisi Yhdysvalloissa toukokuussa 1966 ja Capitol Records Kanadassa kahta kuukautta myöhemmin nimellä The Hits of the Hollies kahden kappaleen sisällyserolla. Yhdysvaltojen osalta kyseessä on The Holliesin tuotannon menestynein albumi, jonka paras listasijoitus oli yhdentenätoista ja listaviikkoja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 40. Imperial Recordsista tuli osa United Artists Recordsia vuonna 1971 ja yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi oli tuossa vaiheessa loppuunmyyty. Niinpä The Holliesin tuonaikainen levy-yhtiö Epic julkaisi kahta vuotta myöhemmin yhtyeen tuotannosta oman Greatest Hits-kokoelmansa, joka oli ajallisesti laajempi; sen tuoreimmat kappaleet edustivat vuosikertaa 1971. The Hollies' Greatest Hits julkaistiin sekä mono, että stereoformaatissa. Albumin Kanadassa julkaistu versio korvasi kappaleet Memphis ja Tell Me to My Face The Holliesin tuotannon varhaisilla hiteillä Stay ja (Ain't That) Just Like Me. Oikeudet Imperial Recordsin tuotantoon vuonna 1979 ottanut Capitol Records ja The Holliesin tuotannon nykyinen omistaja Parlophone Records ovat jättäneet The Hollies' Greatest Hitsin julkaisematta cd-formaatissa. Vuonna 1973 ilmestynyt Epicin julkaisema The Holliesin Greatest Hits-kokoelma sisältää puolet samoja kappaleita, eli myös mainitulla albumilla ovat mukana Bus Stop, Pay You Back with Interest, Look through Any Window, Just One Look, Stop Stop Stop ja On a Carousel. Uudessa Seelannissa The Hollies' Greatest Hitsistä ilmestynyt versio oli muuten identtinen Yhdysvalloissa julkaistun kanssa, mutta mukana oli kaksi ylimääräistä kappaletta, eli Dear Eloise ja King Midas in Reverse.

Lauantain pitkä:90-luvun alussa perustettu merkittävä brittirockin edustaja

Dodgy on Hounslowissa vuonna 1990 perustettu  rockyhtye, joka nousi kuuluisuuteen osana 90-luvun brittipop-aaltoa ja muistetaan parhaiten singlemenestyksistään Staying Out for the Summer, If You're Thinking of Me ja Good Enough. Kappaleista viimeksi mainittu on yhtyeen  suurin hitti ja se nousi brittilistalla neljänneksi. Dodgyn tuorein albumi on syyskuussa 2016 ilmestynyt What Are We Fighting For. Dodgy syntyi Bromsgrovesta ja Redditchista kotoisin olleen trion Purplen raunioille. Lontooseen muuttaneen yhtyeen muodostivat basisti Nigel Clark, rumpali Matthew Priest ja kitaristi David Griffiths. Pian yhtyeen saavuttua Lontooseen vuonna 1988 Frederic Colier liittyi yhtyeeseen basistiksi Clarkin siirtyessä solistiksi. Uusi kokoonpano asui aluksi Batterseassa ja treenasi kotonaan. Muutettuaan Hounslowiin yhtye hyödynsi treenitilanaan puutarhassa sijainnutta kellaria. Yhtye soitti paikallisissa pubeissa ja pienissä keikkapaikoissa, kunnes Nigelin ja Matthewn musiikilliset päämäärät menivät ristiin Fredericin ja Davidin vastaavien kanssa.   Griffiths ja Frederic saivat lähteä Clarkin ja Priestin pysyessä edelleen yhdessä. Kaksikko laittoi ilmoituksen Loot-aikakauslehteen kitaristin toivossa. Australiasta kotoisin ollut Ben Lurie liittyi mukaan, mutta jo vajaata viikkoa myöhemmin hänestä tuli Jesus & The Mary Chainin kitaristi. Hänen paikalleen löytyi kuitenkin nopeasti Neaslenistä kotoisin ollut kitaristi Andy Miller. Uuden kokoonpanon löydettyäään yhtye muutti nimensä ja aloitti ahkeran treenauksen Hounslowissa alkuvuodesta 1990. Yhtye alkoi löytää soundiaan, joka ei ollut kaukana sen nykyisestä musiikillisesta ilmaisusta. Eräänä iltana Matthew törmäsi yhtyeitä manageroineeseen herraan ja pudotti tämän taskuun Dodgyn demokasetin managerin tietämättä seikasta. Manageri, eli Andrew Winters löysi kasetin taskustaan seuraavana päivänä, kuunteli sen ja soitti mukana olleeseen puhelinnumeroon. Dodgy oli löytänyt itselleen managerin. Loppuvuodesta 1990 Dodgy soitti Kingston Upon Thamesissa ja saavutti siinä määrin vastakaikua, että yhtye ryhtyi esiintymään mainitussa paikassa joka toinen viikko. Yhtyeen suosio kasvoi Bacchusiin saakka. Se sijaitsi ainoastaan kivenheiton päässä Twickenham Collegesta, Richmond Collegesta ja Kingston Collegesta. Soitettuaan kahdeksan kuukauden ajan viikoittain Bacchausissa Dodgy oli saavuttanut jo useiden levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Vuoden 1991 puolella yhtye oli solminut kuusi albumia käsittäneen sopimuksen A&M Recordsin kanssa ja julkaisusopimuksen BMG:n kanssa. Dodgyn toukokuussa 1993 ilmestyneen esikoisalbumin tuotannosta vastasi Lightning Seedsin Ian Broudie. Yhtye oli tietoinen sosiaalisista asioista ja kannatti esimerkiksi nuorisodemokratiaan liittyneitä kampanjoita. Dodgysta tuli China Drumin jälkeen järjestyksessään toinen Sarajevossa soittanut brittiyhtye. Se heitti keikan Kuk-clubilla elokuussa 1996. Seuraavana vuonna Dodgy palasi Bosniaan ja kuvasi Kate Thortonin kanssa  tv-elokuvan Mostarissa.
Clarkin keskittyessä vuosien 1998 ja 2007 välillä sooloprojekteihinsa Priest ja Miller jatkoivat yhtyettä viisimiehisenä line-upilla, jonka täydensivät solisti David Bassey, kosketinsoittaja Chris Hallam ja basisti Nick Abnett. Mainittu kokoonpano nauhoitti vuonna 2001 ilmestyneen albumin Real Estate, jonka Robin Evans tuotti ja miksasi T-Pot -studioilla Skotlannissa. Vuoteen 2000 ajoittuneella Dingwalls in Dingwall-kiertueellaan Dodgy vieraili Taransayn saarella tarkoituksenaan soittaa BBC:n reality-tv-sarjaan Castaway 2000 osallistuneille. BBC ei kuitenkaan sallinut yhtyeen soittaa keikkaansa ja tämä oli pettymys myös osalle sarjan jäsenistä. Lokakuussa 2007 Dodgyn originaalilta, Clarkista, Milleristä ja Priestistä muodostuneelta kokoonpanolta julkaistiin livealbumi So Far on 3 Wheels- Dodgy on the Radio. Yhtye soitti kaksi settiä Guilfest musiikkifestivaalilla Guildfordissa, Surreyssa heinäkuussa 2008. Seteistä ensimmäinen oli akustinen ja se soitettiin organisaation hyväksi. Jälkimmäinen setti oli sähköinen ja päälavalla soitettu. Samaisen vuoden elokuussa Dodgy soitti Scarborough Beached Festivaalin sunnuntai-illan pääesiintyjänä ja syyskuuhun ajoittui konsertti ToneFestissä. Nauhoitussessioiden ensimmäiset uudet biisit olivat kuultavissa marraskuussa 2008. Toukokuussa 2009 oli vuorossa hyväntekeväisyyskonsertti kodittomuutta vastaan The Bluetonesin kanssa. Vuonna 2009 Dodgy esiintyi Glastonbury Festivaalilla, Bug Jam 2009:ssä, Whatfestissä ja Cornburyssa. 29. elokuuta 2010 Dodgy konsertoi The Galtres Festivaalilla pohjoisessa Yorkshiressa ja ohjelmistossa oli yhtyeen omien kappaleiden lisäksi esimerkiksi Nigel Clarkin soolotuotantoa edustava kappale 21:st Century Man. 23. huhtikuuta 2011 Dodgy soitti Mash Fest Festivaalin pääesiintyjänä Trowbridgessä ja 28. toukokuuta samaisena vuonna yhtye esiintyi Lee Stock Music Festivaalin pääesiintyjänä Sudburyssa, Suffolkissa Willow Foundationin hyväksi. 25. elokuuta Dodgy soitti Isle of Wightilla järjestetyn Garlic Festivaalin pääesiintyjänä. Toukokuussa 2012 Dodgy soitti Lakefest Festivaalilla. What Became of You oli ensimmäinen uudelta albumilta Stand Upright in a Cool Place poimittu single. Britannian kiertueellaan Dodgy soitti kokonaisuudessaan uuden albuminsa jonkin vanhemman klassikkolevynsä sijaan. 20. helmikuuta 2012 itsenäisen Strikeback Recordsin kautta julkaistu pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot Mojossa, The Guardianissa ja musiikkilehti Q:ssa. Jo edellisen albumin tiimoilta tehdyille keikoille basistin ominaisuudessa osallistunut Smoke Feathers-yhtyeen Stuart Thoy liittyi Dodgyyn täysiaikaiseksi jäseneksi ja osallistui yhtyeen viidennen albumin What Are We Fighting For levytykseen. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi syyskuun toisena 2016. Worcesterissa musiikin opettajana työskentelevän Clarkin sooloalbumi Make Believe Love ilmestyi vuonna 2020. AllMusicin Stephen Thomas Erlewine on verrannut Dodgyn musiikkia The Whon varhaistuotantoon sekä The Stone Rosesiin.