Lauantain pitkä:Eräs varhaisen brittiprogen keskeisimmistä edustajista

The Nice oli brittiläinen, 1960-luvun lopussa vaikuttanut progressiivista rockia edustanut yhtye, jonka musiikillinen ilmaisu on tulkittavissa yhdistelmäksi rockista, jazzista ja klassisesta musiikista. Yhtyeen muodostivat vuonna 1967 kosketinsoittaja Keith Emerson, basisti Lee Jackson, kitaristi David O' List ja rumpali Ian Hague ja aluksi se toimi soulvokalisti P. P. Arnoldin taustayhtyeenä. Brian Davisonin otettua yhtyeessä rumpalin paikan The Nice alkoi toimia itsenäisesti ja yhtyeestä muodostui varsin suosittu live-esiintyjä. Etenkin Keith Emerson pääsi Hammond-urkuineen toden teolla esiin ja The Nicen ohjelmisto koostui voimakkaasti sovitetuista klassisista sävellyksistä sekä Bob Dylanin kappaleista. The Nice menestyi sovittamallaan instrumentaaliversiolla Leonard Bernsteinin Americasta. Tämän jälkeen O' List lähti yhtyeestä. The Nice jatkoi toimintaansa triona ja julkaisi useampia albumeita, kunnes alkuvuodesta 1970 Emerson liittyi Emerson Lake and Palmeriin. Useita konsertteja sisältänyt The Nicen reunion ajoittui vuoteen 2002. The Nicen jäsenistä Keith Emerson ja Keith "Lee" Jackson olivat aikaisemmin soittaneet yhtyeessä Gary Farr and T-Bones, joka lopetti toimintansa alkuvuodesta 1967 The VIP's-yhtyeen jäsenenä Emerson konsertoi Star-clubilla Hampurissa. Emersonin soitto- ja esiintymistyyliin oli keskeisesti vaikuttanut  kosketinsoittaja Don Shinn. Samaan aikaan Britanniassa kotimaataan Yhdysvaltoja paremmin menestynyt laulajatar P. P. Arnold oli pettynyt taustayhtyeeseensä Blue Jaysiin.Keith Emerson oli kykenevä kasaamaan kyseisenlaisen yhtyeen, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että tuo yhtye saisi soittaa omia lämmittelykeikkojaan. Emerson kutsui mukaan Jacksonin, rumpali Ian Haguen ja aikaisemmin The Attackissa soittaneen kitaristin David O' Listin, joista viimeksi mainittua suositteli journalisti Chris Welch. The Nice soitti ensimmäisen keikkansa toukokuussa 1967 ja läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään esiintyminen seitsemänsillä kansallisilla Jazz ja Blues-festivaaleilla Windsorissa 13. elokuuta samaisena vuonna. Arnold palasi pian tämän jälkeen Yhdysvaltoihin ja manageri Andrew Loog Oldham tarjosi The Nicelle omaa sopimusta. Hague ei ollut kiinnostunut yhtyeen progressiivisesta suunnasta ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Mark Leeman Five and Habitsissa soittanut Brian Davison. The Nice oli nyt yhtye omillaan ja loppuvuodesta 1967 se teki yhteisen kiertueen Jimi Hendrixin, Pink Floydin, The Moven ja Amen Cornerin kanssa. Yhtyeen roudareihin kuului tuleva Motörheadin johtohahmo ja Hawkwindin jäsen Lemmy Kilmister. The Nicen esikoisalbumia nauhoitettiin syksyn 1967 aikana. Mainitun vuoden lokakuussa yhtye teki ensimmäiset nauhoituksensa John Peelin ohjelmaa Top Gear varten. The Nicen esikoisalbumin ilmestyttyä yhtyeen manageriksi vaihtui Tony Stratton Smith. The Nicen toisena singlenä julkaistiin sovitus Leonard Bernsteinin Americasta ja yhtyeen toinen albumi ilmestyi kesällä 1968 ja sen jälkeen The Nice teki kiertueen. O' List sai lähteä yhtyeestä samaisen vuoden lokakuussa. Steve Howe suoritti koe-esiintymisensä yhtyeelle ja yhteistyö sujui, mutta hän tuli toisiin ajatuksiin ja The Nice jatkoi toimintaansa triona. The Nice konsertoi vuoden 1969 Isle of Wightin festivaalilla ja Irlannissa Yesin ja Bonzo Doo-Dah Bandin kanssa. Yhtyeen kolmas albumi julkaistiin Britanniassa sen omalla nimellä ja Yhdysvalloissa nimellä Everything As Nice as Mother Makes It. Albumin toinen puoli sisälsi livemateriaalia Yhdysvaltain-kiertueelta toisen puolen koostuessa studionauhoituksista. Mukana oli jälleen sovituksia klassisesta musiikista ja popimpaa originaalituotantoa edustivat Bob Dylanin She Belongs to Me ja Tim Hardinin Hang onto a Dream. Vuoden 1969 aikana The Nicen jäsenillä oli aikaa osallistua myös muihin projekteihin. Emerson vaikutti sessiomuusikkona Rod Stewartille ja The Facesille ja koko The Nice oli mukana Roy Harperin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Flat Baroque and Berserk kappaleessa Hell's Angels. Kiertuemanageri Michael Emmerson pyysi The Nicea kirjoittamaan musiikkia Newcastle Upon Tynen taidefestivaalille. Tuloksena oli Five Bridges suite, jonka yhtye esitti ensiksi Newcastle City Hallissa lokakuun kymmenentenä 1969. Täyspitkä versio orkesterin kanssa soitettiin Croydonissa 17. samaista kuuta ja mainitusta esityksestä julkaistiin samanniminen albumi. Loppuvuoteen 1969 mennessä Keith Emerson koki The Nicen kehittyneen musiikillisesti niin pitkälle, kuin oli mahdollista. Erityisesti hän oli pettynyt Jacksonin rajallisiin kykyihin solistina. Emerson olisi halunnut perustaa uuden yhtyeen Jack Brucen ja Yesin Chris Squiren kanssa, mutta nämä kieltäytyivät. Ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa Emerson piti palaverin Stratton Smithin kanssa ja tuli siihen tulokseen, että The Nicen aika oli tullut päätökseen. Vuoden 1969 lopussa Emerson oli aikeissa perustaa uuden yhtyeen Greg Laken kanssa. The Nicen toiminta loppui alkuvuodesta 1970 ja samaan aikaan Immediate Records ajautui vararikkoon. Myöhemmin yhtyeen jäsenet mainitsivat, etteivät he vastaanottaneet yhtiöltä rojalteja toimiessaan aktiivisesti yhtyeenä. Helmikuussa 1970 The Nice teki yhteistyötä Zubin Mehtan johtaman Los Angelesin philharmonisen orkesterin kanssa. Samaisen vuoden maaliskuussa yhtye lopetti toimintansa soitettuaan 22. päivä mainittua kuuta Croydonissa ja tehtyään sen jälkeen lyhyen Saksan-kiertueen, joka päättyi 30. maaliskuuta Berlin Sportpalatsissa soitettuun konserttiin.  Vuonna 1971 ilmestynyt The Nicen postuumi albumi Elegy koostui tuttujen kappaleiden aikaisemmin julkaisemattomista versioista ja se saavutti brittilistalla viidennen sijan. Jackson perusti vuosien 1970 ja 1973 välillä viisi albumia julkaisseen Jackson Heightsin. Davison perusti vuonna 1970 yhden albumin julkaisseen yhtyeen Every Which Way. Jackson ja Davison perustivat Refugeen kosketinsoittaja Patrick Morazin kanssa vuonna 1974. Viimeksi mainittu kuitenkin jätti yhtyeen yhden albumin jälkeen ja siirtyi Yes-yhtyeeseen Rick Wakemanin tilalle. Yli kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen The Nice soitti reunion-konsertteja vuonna 2002. Kolmen cd:n kokonaisuus Vivacitas julkaistiin ja sen kolmas cd koostui Emersonin, Jacksonin ja Davisonin haastatteluista. O' Listin tilalla oli kitaristi David Kilminster. Davison edesmeni 15. huhtikuuta 2008 Devonissa 65 vuoden ikäisenä. Emerson kuoli itseaiheutettuun ampumahaavaan 11. maaliskuuta 2016 Santa Monicassa, Kaliforniassa. The Nice oli ensisijaisesti livebändi ja sen vaikutusta 1970-luvun progressiivisen rockin kehitykselle voi pitää varsin keskeisenä.

Perjantain pohjat:Grace Slickin käsialaa oleva kappale Jefferson Airplanen neljännellä albumilla

Lather on Grace Slickin käsialaa oleva ja yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen levyttämä kappale, joka julkaistiin syyskuussa 1968 mainitun yhtyeen neljännellä albumilla Crown of Creation ja lisäksi samannimisen singlen b-puolella. Slick on maininnut kirjoittaneensa Latherin Jefferson Airplanen tuolloin 29 vuoden ikäiselle rumpalille Spencer Drydenille, joka oli tuohon aikaan lisäksi Slickin poikaystävä. Kappaleen lyriikat kertovat nuorukaisesta, joka pyrkii pysymään niin nuorena kuin mahdollista, kunnes eräänä päivänä hän havahtuu lopulta varttuneensa aikuiseksi. Lather oli mukana setissä Jefferson Airplanen esiintyessä vuonna 1968 The Smothers Brothers Comedy Hourissa. Drydenin edesmentyä vuonna 2005 Jefferson Airplanen henkiin jääneet jäsenet kirjoittivat yhtyeen viralliselle kotisivulle tribuutit Drydenille. Niistä Slickin osuus päättyi Latherin lyriikan alkusanoihin "Lather was 30 years old today, they took away all of his toys."

Torstain terävä:Pelle Miljoona Band vedossa Maximissa

Suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan Pelle Miljoona Bandinsä kanssa toteuttaman 70-vuotisjuhlakiertueen pysähdyspaikkoihin lukeutui  myös Kuopion Maxim. Tasan klo 20 käynnistynyt ensimmäinen setti oli akustisvoittoinen ja sen huippuhetkiin lukeutuivat Pellen singer/songwriter-tyyppisen tuotannon parhaimmistoa edustavat Pikkupoika ja pikitie, Kuka sä oot, Cecilia, Puerto Montt, Katulaulaja sekä päätöskappale, Kaakon toteemi-pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva Rakkaus on lämmin lies. Harvinaisempaa akustista tuotantoa ensimäisessä setissä edustivat Vaeltavien saddhujen matkaan, Lentohiekkaa ja Lennä haukkani Memed. Sähköinen kakkossetti starttasi vajaata puolta tuntia myöhemmin ja se edusti suurimmaksi osaksi silkkaa klassikkotykitystä. Juokse villi lapsi kuultiin varsin tiukkana näkemyksenä avauskappaleena ja sitä seurasi Rock N' Roll Baby Rockersin kanssa työstetyltä ja vuonna 1993 ilmestyneeltä, lähes klassikkotasoiselta albumilta ABC. Nuoret sankarit ja Gabriel  kuuluvat Pelle Miljoona & 1980- yhtyeen klassikkoalbumin Viimeinen syksy keskeisimpään tuotantoon ja niiden välissä kuultiin varhaisen Pelle Miljoona Oy:n varhaistuotannon  huippuhetkiin lukeutuva Vapaus on suuri vankila. Ballaadi Vanhasta Haminasta ja Johnny Guitar edustivat sähköisen setin harvinaisempaa tuotantoa. Klassikko-osastoon palattiin Pelko ja viha-albumin nimikappaleen ja legendaarisen singlebiisin Mulla menee lujaa versioiden myötä. Olen kaunis, Hyvää yötä maailma ja nimikappaleensa edustivat klassikkoalbumin Mottoritie on kuuma tuotantoa. Encoreiden aluksi kuultiin yllätyscoverina Guantanamera ja lopuksi Pelle Miljoona N.U.S:n ydintuotantoon lukeutuva Mä vaan pogoon. Akustinen setti oli kiinnostava ja myös harvinaisempia poimintoja sisältävä, mutta sähköinen klassikkosetti lähellä loistavaa. Kiitos Pelle Miljoona Band.

Pelle Miljoona Band Maximissa 24. lokakuuta 2025. 

  

Keskiviikon klassikko:Albert Järvisen myöhäisemmästä tuotannosta koostuva tuplakokoelma

 Albert Järvinen:Let It Roll:Rocks and Rarities

Let It Roll:Rocks and Rarities on vuonna 2004 Capitolin julkaisemana ilmestynyt Albert Järvisen tuplakokoelma-albumi, jonka tuotanto painottuu hänen viimeisiin levytyksiinsä. Tuplakon ensimmäisen cd:n kahdeksan ensimmäistä raitaa ovat Järvisen loppuvuodesta 1988 ilmestyneeltä toiselta sooloalbumilta Braindamage...Or Still Alive. Niiden joukossa ovat myös ainoastaan albumin cd-versiolle sisältyneet kappaleet L. A. Shuffle ja Tribute to Pidgeon. Ykköscd:n seitsemän jälkimmäistä raitaa ovat Järvisen edesmenon jälkeen viimeistellyltä ja myös julkaistulta albumilta Mirror Tower. Let It Roll:Rocks and Raritiesin jälkimmäinen cd käynnistyy kolmella biisillä Flashbackslidersin Hurriganesille työstämältä tribuuttialbumilta Let's Go Rocking Tonight. Sen nimikappaletta ei kuitenkaan ole mukana, vaan valinnat kohdistuvat vuoden 1974 klassikkoalbumi Roadrunnerin timakkaan avausraitaan It Ain't What You Do, sekä ensimmäisen Ile Kallion kitaroiman Hurriganes-albumin, eli loppuvuodesta 1975 ilmestyneen Crazy Days -pitkäsoiton tuotantoon lukeutuviin kappaleisiin Chinatown ja Bye Bye Birdie. Lemmy Kilmisterin kanssa vuonna 1984 levytetty Countdown edustaa tuplan iäkkäintä tuotantoa ja mukana ovat myös Albert Järvinen Bronx-yhtyeen ep:llä vuonna 1989 alun perin ilmestyneet kappaleet, jotka ovat Rick Derringerin Rock N' Roll Hootchie Koo sekä omaa tuotantoa edustavat Fenderal ja Into the Blues. Jälkimmäinen cd päättyy Albert Järvinen Bandin aikaisemmin julkaisemattomiin livebiiseihin. Niistä Mick Abrahamsin It's Only Love, Little Featin Let It Roll ja Braindamage Or Still Alive edustavat Alpun kakkossooloalbumin tuotantoa, Albert's Boogie harvinaisempaa omaa tuotantoa ja Mercury Blues melko tunnettua covermateriaalia. Let It Roll:Rocks and Rarities on merkittävä kunnianosoitus erään maamme keskeisimmän kitaristin loppuajan tuotannolle.

Tiistain tukeva:Stonesien vuoden 1974 albumin nimikappale

 Mick Jaggerin 31-vuotispäivänä 26. heinäkuuta 1974 ilmestynyt It's Only Rock N' Roll (But I Like It) on ensimmäinen single 18. lokakuuta samaisena vuonna ilmestyneeltä Rolling Stonesin järjestyksessään 12:lta studioalbumilta. Kappale on kreditoitu Jaggerin ja Keith Richardsin nimiin ja se nousi yhtyeen kotimaassa Britanniassa top teniin (kymmenes) ja Yhdysvalloissa top 20:een. (kuudestoista). Vielä paremmin It's Only Rock N' Roll-single menestyi Irlannissa ja Norjassa, missä kappaleen parhaimmat sijoitukset olivat kuudentena ja kahdeksantena. It's Only Rock N' Roll (But I Like Itin) nauhoitukset tapahtuivat pääosin loppuvuodesta 1973 ja ne viimeisteltiin seuraavan vuoden keväänä. Tuossa vaiheessa tuleva Stones-kitaristi Ronnie Wood työskenteli Jaggerin kanssa kappaleen parissa ja sen nauhoitukset tapahtuivat yhtenä iltana Woodin talossa The Wickissä, Richmondissa, Lontoossa. Rumpalina oli Kenney Jones, basistina Willie Weeks ja taustalauluista vastasi David Bowie. Jagger summasi kappaleen lyriikoiden merkityksen vuonna 1993 ilmestyneen Stonesin kokoelma-albumin Jump Back kansiteksteissä. Hänen mukaansa biisi liittyi yhtyeen tuonaikaiseen julkisuuskuvaan. Jagger on lisäksi maininnut tienneensä, että kappaleesta tulisi single välittömästi sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut sen. Hänen mukaansa kappale oli vastaus kaikille niille, jotka ottivat yhtyeen ja sen tekemiset liian vakavasti. Jaggerille kappale itsessään, samoin kuin sen otsikko, ovat klassikoita. Cash Box, Record World ja Billboard laativat kaikki It's Only Rock N' Rollista myönteiset arviot. Kappaleesta työstettiin Michael Lindsay-Hogin ohjaama musiikkivideo, jossa Stonesit samaisen vuoden joulukuussa jättänyt kitaristi Mick Taylor esiintyi viimeisen kerran yhtyeen kanssa, vaikka hän ei tosi asiassa soittanut kyseisellä biisillä. It's Only Rock N' Roll pysytteli Stonesien keikkasetissä ensiksi vuoteen 1978 saakka ja teki paluun vuoden 1989 Urban Jungle-kiertueella, jonka jälkeen kappale on jälleen ollut ohjelmistossa kaikilla sitä seuranneilla yhtyeen rundeilla. Keikalla kappale soitetaan fifties-rock n' roll-tyyppisesti ja Keith Richards värittää sitä Chuck Berry-tyylisellä introlla. Singlen b-puolella ilmestynyt balladikappale Through Lonely Nights ilmestyi albumiformaatissa vasta vuonna 2005 ilmestyneellä kokoelmalla Rarities 1971-2003. Kappaleen liveversiot ovat mukana vuosina 1977 ja 2004 ilmestyneillä albumeilla Love You Live ja Live Licks.

Maanantain mainio:Suomirockin klassikon livealbumi

 Kolmas nainen:Rattle & Snake -Live

Vuonna 2000 Sonetin julkaisemana ilmestynyt Rattle & Snake -Live on suomirockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Kolmas nainen -yhtyeen livelevy, jonka nauhoitukset ovat vuosien 1991 ja 1994 väliseltä ajanjaksolta. Kaikkiaan narulle oli mainitulta ajalta tartttunut kuusi keikkaa, joista albumille poimittiin parhaat palat. Biisiedustus pitkäsoitolla on laadukas ja monipuolinen. Sen avaa kahdeksan kappaleen Tavastia-clubilla lokakuussa 1992 taltioitu rypäs. Iäkkäintä tuotantoa edustavat Lentojätkä ja tyttökulta sekä Ikävöin naistani yhtyeen vuonna 1989 ilmestyneeltä ja jo eräänlaiselta läpimurtolevyltä Hikiset siivut. Avauskappale Vanha, mennyt ja entinen ja yhtyeen rhythm and blues-juuria esiin tuova Maailma on tyly edustavat vuoden 1990 jättimenestys- ja samalla klassikkoalbumia Hyvää ja kaunista. Tyylitajuisen synkkä Niin sen täytyi olla, maaseudun rakennemuutosta tekstissään ruotiva Paskanhajua sekä lähes yltiöromanttinen Uneni on vasta alussa edustavat nauhoitushetkellä yhtyeen tuoreimman pitkäsoiton Tiheän sisään tuotantoa; Bo Diddley-tyylisellä kompilla etenevä Kartat mua oli ilmestynyt jo ep:llä Ajatuskatkoja samaisen vuoden kevättalvella. Kappaleista Tango taisteluni, Hyvää ja kaunista sekä Onneksi voin unohtaa koostuva akustinen välipala on taltioitu kevättalvella 1993 Lahdessa, samoin toisen sähkösetin avaavat Pitkin vihreätä linjaa ja revittelevä roketti Iso tyttö & pikkutyttö. Hikisten siivujen tuotantoa edustavat  Syksy rannalla ja Hyvä paimen on taltioitu Tavastialla, mutta jo lokakuussa 1991. Toisen sähkösetin päättävät kestohitti Tästä asti aikaa, Ooh, Sammy! ja Oi Suomen nuoria! edustavat tuoreimpia nauhoituksia; ne ovat kesäkuulta 1994. Kyseistä biisikolmikkoa edeltävät Liity meihin ja Lautalla on taltioitu Tavastialla syksyllä 1992. Encore on kappaleiden Rattlesnake Shake ja Ulkopuolella ikkunan osalta suurimmaksi osaksi lokakuun 1991 Tavastian-keikalta. 23:sta kappaleesta koostuva Rattle & Snake-Live on upea  dokumentti Kolmannen naisen suosion huippukauden keikkaloistokkuudesta. Itselleni tarjoutui tilaisuus todentaa yhtyeen livesoitantaa mainittuna ajanjaksona ainoastaan kerran. Keikan konteksti sitä vastoin oli sitäkin ikimuistoisempi, eli yhtyeen vuoden 1994 Ilosaarirockissa soittama siltä erää viimeinen konsertti.

Sunnuntain extra:Girlschoolin legendaarisimman aikakauden keikkameininkiä

 Girlschool:Race with the Devil Live

 24. huhtikuuta 1998 Receiver Recordsin julkaisemana ilmestynyt Race with The Devil Live on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Girlschoolin konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu Shibuya Public Hallissa, Tokiossa 21. tammikuuta 1982 yhtyeen Japanin-kiertueen aikana. Pian mainitun kiertueen jälkeen Gil Weston tuli Girlschoolin lineupissa ottamaan originaalibasisti/solisti Enid Williamsin paikan. 16 kappaleen kattauksesta nimibiisi ja samalla Gun-cover Race with the Devil, rivakka Midnight Ride, Breakdown sekä  kitarasoolonsa osalta Kelly Johnsonin parhaisiin suorituksiin lukeutuva Nothing to Lose edustavat Girlschoolin vuonna 1980 ilmestyneen esikoisalbumin Demolition tuotantoa. Vuonna 1981 ilmestynyt ja usein Girlschoolin tuotannon huipputyöksi kohotettu kakkosalbumi Hit and Run on Race with the Devil Liven biisilistassa varsin voimakkaasti edustettuna. Sen tuotantoon lukeutuvat nimittäin keikan starttibiisi C'mon Let's Go, pitkä ja vakuuttava The Hunter, kaikkein tiukimpiin sivalluksiin lukeutuvat (I'm Your) Victim ja Kick It Down, nopean inspiroituneesti rokkaava Watch Your Step, koukukkaampi Future Flash, toistoaan tehokkaasti hyödyntävä Yeah Right, itseoikeutettu mainitun albumin nimikappale Hit and Run sekä keikan päättävä ZZ-Top-cover Tush. Lähes Girlschoolin repertuaarin melodisinta siipeä edustava Don't Call It Love sekä Don't Stop edustavat tuossa vaiheessa tuoreinta tuotantoa, sillä ne tultiin julkaisemaan maaliskuun lopussa 1982 ilmestyneellä ep:llä Wildlife. Tiukimpiin rocksiivuihin lukeutuva Tonight julkaistiin Hit and Run-singlen kakkosbiisinä. Vuonna 2008 Phantom Records julkaisi Race with the Devil Liven uudestaan originaalipainoksesta eroavan kansikuvan kera.

Lauantain pitkä:Merkittävä northern soulin edustaja

 19. lokakuuta 1945 syntynyt Gloria Richetta Jones on yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä, joka saavutti ensiksi menestystä Britanniassa, missä häntä kutsutiin Northern Soulin kuningattareksi. Hän levytti vuoden 1965 hitin Tainted Love ja on työskennellyt useiden musiikkigenrejen parissa Motownin lauluntekijänä, solistina ja taustavokalistina sekä esiintynyt musikaaleissa, kuten Hairissa. 1970-luvulla Jones vaikutti kosketinsoittajana ja solistina Marc Bolanin johtamassa glamrockyhtyeessä T. Rexissä. Parilla oli myös poika. Cincinnatissa, Ohiossa syntynyt Jones muutti Los Angelesiin seitsemän vuoden ikäisenä. 14-vuotiaana hän perusti Frankie Kahrlin ja Billy Prestonin kanssa menestyksekkään gospelyhtyeen COGIC Singers, jonka jäsenenä hän levytti albumin It's a Blessing. Vaikka Jones oli mainitun yhtyeen jäsen noin neljän vuoden ajan, hän löysi itsensä pian Los Angelesin popskenestä. Vuonna 1964 Jones tuli lauluntekijä Edd Cobbin löytämäksi. Hänen ensimmäinen hittinsä oli Cobbin Greengrass Productionsin julkaisema ja tämän kirjoittama ja tuottama Heartbeat Pts 1 & 2. Jones konsertoi Yhdysvalloissa ja esiintyi useissa tv-ohjelmissa, joiden materiaalia on edelleen tallessa. Heartbeatistä ovat sittemmin levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Dusty Springfield ja Spencer Davis. Tuohon mennessä Davis oli tehnyt useita levytyksiä Capitol/ EMI:n alamerkille Uptown Recordsille. Niiden joukossa oli Cobbin käsialaa ollut Tainted Love. Vuonna 1966 Uptown julkaisi Jonesilta albumin Come Go with Me. Hän opiskeli pianoa ja suoritti klassisen musiikin tutkintonsa Bachin töistä. Vuonna 1968 Jones liittyi Othello-näytelmän rock-ja soulversioon nimeltä Catch My Soul, jonka artistikaartiin lukeutuivat lisäksi Jerry Lee Lewis, The Blossoms ja Dr. John. Samaisena vuonna Jones esiintyi Mark Taper Forumilla Los Angelesissa näytelmässä Revolution. Mainitun vuoden talvena Jones liittyi Hairin Los Angelesin versioon. Lopulta Jones tapasi Pam Sawyerin, joka pyysi häntä biisinkirjoittajaksi Motown Recordsille. Jones ja Sawyer kuuluivat molemmat Motownin biisinkirjoittajien toiseen aaltoon ja he kirjoittivat kapaleita Gladys Knight & The Pipsille, Commodoresille, The Four Topsille sekä Jackson Fivelle. Joidenkin kappaleiden kirjoitustyöhön hän osallistui salanimellä LaVerne Ware. Vuonna 1970 Jonesia kuultiin taustavokalistina Ry Cooderin nimettömällä esikoisalbumilla. Tunnetuin hänen kirjoittamistaan kappaleista on Gladys Knight and the Pipsin If I Were Your Woman, joka oli Grammy-ehdokkaana vuonna 1971. Jones jätti Motown Recordsin loppuvuodesta 1973 julkaistuaan sitä ennen toisen sooloalbuminsa Share My Love. Jones tapasi Marc Bolanin ensiksi vuonna 1969 esiintyessään Los Angelesissa Hairissa. Seuraavan kerran kaksikko tapasi Speakeasyssa Lontoossa vuonna 1972. Samaisena vuonna Warner Brosin Bob Regehr pyysi Jonesia taustavokalistiksi T. Rexin konserttiin Winterlandissa, San Franciscossa. Bolanin ja Jonesin välille muodostui suhde ja heidän poikansa Rolan Bolan syntyi 26. syyskuuta 1975. Jones vaikutti taustavokalistina ja klavinetistina T. Rexissä vuosien 1973 ja 1977 välillä. Hänen versionsa Otis Reddingin Sittin' on the Dock of the Baystä ilmestyi T. Rexin albumin Bolan's Zip Gun bonuskappaleena. Jonesin vuonna 1976 ilmestynyt albumi Vixen oli Bolanin tuottama ja sisälsi myös useita hänen kirjoittamiaan kappaleita. Vuonna 1977 Jones teki yhteistyötä yhtyeen Gonzalez kanssa tuottaen useita biisejä ja vaikuttaen lisäksi säveltäjänä mainitun yhtyeen diskohitissä Haven't Stopped Dancing Yet. Gonzalecin kanssa Jones konsertoi Britanniassa Bob Marleyn kiertueen kakkosbändinä ja lisäksi Osibisan kanssa. Jones oli ajajana Bolanin kuolemaan johtaneessa auto-onnettomuudessa 16. syyskuuta 1977. Hän palasi Los Angelesiin ja julkaisi vuonna 1978 Bolanille omistetun albumin Windstorm. Single Bring on the Love menestyi R&B-listalla. Vuonna 1982 Jonesilta ilmestyi Edd Cobbin tuottama albumi Reunited ja kahta vuotta myöhemmin hän oli muun muassa Billy Prestonin kanssa mukana Cogic Singersin paluualbumilla The Cogic's. Vuonna 2010 Jones perusti poikansa Rolanin kanssa Makeniin, Sierra Leoneen Marc Bolan School of Music & Filmin.

Perjantain pohjat:Hanoi Rocksin balladikappale Back to Mystery Cityllä

Until I Get You on glamrockyhtye Hanoi Rocksin levyttämä ja kitaristinsa Andy McCoyn käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin vuonna 1983 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella virallisella studioalbumilla Back to Mystery City ja lisäksi singleformaatissa. McCoy kirjoitti mainitun biisin Rocksin managerin Seppo Vesterisen kotona Helsingissä. McCoy ei itse aluksi pitänyt Until I Get Yousta toisin kuin yhtyeen rumpali Razzle, joka halusi kyseisen biisin mukaan Hanoi Rocksin seuraavalle albumille. Lopulta myös McCoy piti Until I Get Yousta voimakkaasti. Kyseessä on balladikappale, joka kuvastaa erinomaisesti Hanoi Rocksin melodisempaa tyyliä. Until I Get Youn sovitukseen vaikutti Alice Cooperin varhaistuotannon hitteihin lukeutuva I'm Eighteen. Until I Get Youn liveversio sisältyy Hanoi Rocksin joulukuussa 1983 Lontoossa Marquee-clubilla nauhoitetulla tuplalivealbumille All Those Wasted Years, josta ilmestyi lisäksi VHS-videoversio. Yhdysvaltalaisyhtye L. A. Guns nauhoitti Until I Get Yousta coverinsa vuonna 2004 ilmestyneelle albumilleen Rips the Covers Off.

Torstain terävä:Merkittävä blue-eyed soul-solisti ja biisintekijä

22. lokakuuta 1945 Garfieldissä, New Jerseyssä syntynyt Edward Brigati Jr on yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä. Vuosien 1964 ja 1970 välillä hän oli toisena leadvokalistina ja soitti myös tamburiinia yhtyeessä The Young Rascals, joka lyhensi nimensä muotoon The Rascals vuoden 1968 alussa. Aikaisemmin Brigati oli ollut Joey Dee and the Starlightersin jäsen ja korvannut veljensä Davidin mainitun yhtyeen lineupissa. The Young Rascals oli ensimmäinen valkoisista muusikoista koostunut Atlantic Recordsille kiinnitetty yhtye. The Box Topsin ja The Righteous Brothersin tavoin Young Rascals lukeutuu niin kutsutun blue-eyed soulin keskeisimpiin edustajiin. Brigati valmistui Gardiff High Schoolista vuonna 1963. Brigatin ja solisti/urkuri Felix Cavalieren kirjoittamat kappaleet tekivät Young Rascalsista erään tyylisuuntansa suosituimmista yhtyeistä. Yhtyeen hiteistä Brigati osallistui You Better Runin, I've Been Lonely Too Longin, Groovin':in, How Can I Be Suren, A Beautiful Morningin ja People Got to Be Freen kirjoittamiseen. Kappaleista viimeksi mainittu ja Groovin' nousivat Billboardin singlelistalla kärkisijalle. Brigati jätti The Rascalsin vuonna 1970, jolloin yhtyeen sopimus Atlanticin kanssa päättyi. Triokokoonpanoksi typistynyt The Rascals jatkoi Columbian artistina. Vuonna 1976 Brigatin veljekset levyttivät pitkäsoiton Lost in the Wilderness nimellä Brigati. He olivat myös mukana vuonna 1991 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Rock and Soul Revue:Live at the Beacon. Vuonna 1997 The (Young) Rascals pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja vuonna 2005 lauluyhtyeiden Hall of Fameen. Kesäkuussa 2009 Brigati ja Cavaliere pääsivät laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Huhtikuussa 2010 The Rascals soitti reunion-konsertin Kristen Ann Carrissa New Yorkin Tribeca Grillissä. Joulukuussa 2012 The Rascals soitti kuusi konserttia Capitol Theaterissa New Yorkissa ja huhti-toukokuussa 2013 oli vuorossa 15 esiintymistä Richard Rogers Theatressa Broadwayllä. Produktio oli nimeltään Once Upon a Dream ja sen tuotannosta vastasi Steven Van Zant ja hänen vaimonsa Maureen. Broadwayn jälkeen The Rascals keikkaili seitsemän kuukauden ajan Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Toukokuussa 2017 Brigati debytoi New Yorkin Cutting Roomissa järjestetyssä ja Steven ja Maureen Van Zantin tuottamassa kabareessa.Ohjelmistossa oli Broadway-kappaleita, Brill Buildingin hittejä ja Steven Van Zantin Brigatille kirjoittama kappale Reintroduce Myself to Me. New Jerseyssä Brigati esiintyi mainitun vuoden elo- ja lokakuussa. 26. elokuuta 2017 Brigati esiintyi Rockit! Live Foundationin järjestämässä konsertissa New Jerseyn Red Bankissa sijaitsevassa Count Basie Theaterissa.

Keskiviikon klassikko:Eräs Sam and Daven tuotannon keskeisimmistä hiteistä

 Hold On I'm Comin' on soulduo Sam and Daven levyttämä ja Atlanticin jakeleman Stax-levy-yhtiön maaliskuussa 1966 julkaisema single, joka kohosi Billboardin R&B-listan kärkeen ja saavutti poplistalla parhaimmillaan sijan 21. Kappaleesta vastasi Isaac Hayesista ja David Porterista koostunut biisintekijätiimi. Instumentaaliosuutta kappaleessa seuraa Samin vokalisoima ensimmäinen säkeistö Daven tullessa mukaan kertosäkeeseen. Dave vokalisoi toisen säkeistön Samin ollessa mukana kertosäkeessä. Bridge-osuudessa Dave laulaa ensimmäisen ja Sam jälkimmäisen osan, joita seuraa instrumentaaliosuus. Sam vastaa kolmannesta säkeistöstä Daven tullessa jälleen mukaan kertosäkeeseen, johon kappale feidaantuu. Vuonna 1982 Sam ja Dave levyttivät kappaleesta version nimellä Hold On Edwin's Comin' Edwin Edwardsin kolmatta vaalikampanjaa varten. Kolme vuotta myöhemmin Dave Prater lyöttäytyi yhteen uuden solistin Sam Danielsin kanssa nimellä The New Sam and Dave Review ja levytti Medley/Hold On I'm Comin':in Atlantic Recordsille. Boney M:n neljänneltä ja vuonna 1979 ilmestyneeltä albumilta Oceans of Fantasy on löydettävissä Hold I'm Comin':ista levytetty cover, jossa leadvokalistina kuullaan Eruption-yhtyeen Precious Wilsonia. Suomessa kappale päätyi Topmostin coverohjelmistoon.

Tiistain tukeva:Eräs Simonin ja Garfunkelin merkkiteoksista

America on Simonin ja Garfunkelin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin duon vuonna 1968 ilmestyneellä ja järjestyksessään neljännellä albumilla Bookends. Biisin tuotannosta vastasi duon lisäksi Roy Halee. Singleformaatissa America ilmestyi vasta vuonna 1972 ja tuolloinkin ensiksi kappaleen For Emily, Whenver Will I Find Her liveversion b-puolella promoamassa mainittuna vuonna ilmestynyttä kokoelma-albumia Simon and Garfunkel's Greatest Hits. Single nousi listalle heinäkuussa 1972. America vaihdettiin sen a-puoleksi ja single kohosi listalle toistamiseen samaisen vuoden marraskuussa. Paul Simonin kirjoittama ja säveltämä America kertoo kahden rakastavaisen liftausmatkasta Yhdysvaltojen halki sekä kirjaimellisessa että figuratiivisessa mielessä. Americaa oli inspiroinut Simonin syyskuussa 1964 tuonaikaisen tyttöystävänsä Kathy Chittyn kanssa tekemä viisipäiväinen automatka. Mainittu kappale on kohotettu laadukkaimpien Simonin kirjoittamien ja Simonin ja Garfunkelin esittämien kappaleiden joukkoon. Rolling Stone-lehdessä vuonna 2014 järjestetyssä lukijaäänestyksessä America kohotettiin Simonin ja Garfunkelin tuotannon neljänneksi parhaaksi kappaleeksi. America oli viimeisten Bookends-albumille nauhoitettujen kappaleiden joukossa. Columbia Recordsin tuotantoassistentti John Simon oli jättänyt kyseisen levy-yhtiön ja niinpä Simon, Garfunkel sekä tuottaja Roy Halee joutuivat viimeistelemään albumin kolmestaan. Dj ja kirjailija Dave Fornatale on kuvannut Americaa eräänä Paul Simonin uran keskeisimmistä saavutuksista kirjoittajana. American suosiota lisäsi myöhemmin kappaleen sisältyminen Cameron Crowen vuonna 2000 valmistuneeseen ja arvostettuun elokuvaan Almost Famous. American varhaisimmasta liveversiosta vastasi Clouds-yhtyeen versio 1-2-3 huhtikuussa 1967. Versiossa oli elementtejä klassisesta musiikista ja progeyhtye Yes esitti myöhemmin samantyyppistä versiota. Kappale pääsi mukaan Yesin vuoden 1970 kiertueelle Steve Howen otettua yhtyeessä Peter Banksin paikan. Yesin Americasta levyttämä studioversio on kestoltaan kymmenen ja puoli minuuttia liveversioiden yltäessä viiteentoista minuuttiin. Studioversio ilmestyi ensiksi vuonna 1972 sämplerialbumilla The New Age of Atlantic. Lisäksi Yesin America-cover sisältyy vuonna 1975 ilmestyneelle kokoelma-albumille Yesterdays, vuonna 2002 ilmestyneelle boxile In a Word:Yes (1969-) ja vuonna 2003 julkaistulle albumin Fragile uusintapainokselle. Heinäkuussa 1972 Yhdysvalloissa julkaistiin Yesin America-coverin neljäminuuttinen singleversio, joka saavutti Billboardilla sijan 46. ja Uudessa Seelannissa sijan 20. Editoitu versio on mukana boxilla Yesyears, kokoelmilla Yesstory ja Ultimate Yes:The 35:th Anniversary Collection. Editoitu versio on mukana vuonna 2003 ilmestyneellä albumin Close to the Edge uusintajulkaisulla ja täyspitkä versio vuonna 2013 ilmestyneellä Steven Wilsonin remiksauksella samaisesta albumista. Kotimaassa Clifters levytti Americasta coverinsa nimellä Broidi vuonna 1992 ilmestyneelle albumilleen Pirun kaunis nainen.

Maanantain mainio:Bob Weirin toinen sooloalbumi

 Bob Weir:Heaven Help the Fool

13. tammikuuta 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Heaven Help the Fool on Grateful Deadin rytmikitaristi/solisti Bob Weirin toinen sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin kesän 1977 aikana Grateful Deadin pitäessä taukoa keikkailustaan ja rumpali Mickey Hartin toipuessa saamistaan vammoista. Weir palasi studioon tuottaja Keith Olsenin kanssa. Tämä oli tehnyt aikaisemmin yhteistyötä Grateful Deadin kanssa yhtyeen vuonna 1977 ilmestyneellä progevaikutteisella albumilla Terrapin Station. Heaven Help the Fool -pitkäsoiton työstämiseen osallistui useita keskeisiä studiomuusikoita, kuten Waddy Wachtel sekä Toto-yhtyeen jäseniin lukeutuneet David Paich ja Mike Porcaro. Albumin kappaleista ainoastaan Salt Lake City sekä nimibiisi pääsivät mukaan Grateful Deadin keikkaohjelmistoon. Niistä ensiksi mainittu soitettiin kyseisessä kaupungissa 21. helmikuuta 1995 ja jälkimmäinen pääsi Grateful Deadin akustisiin setteihin vuonna 1980. Sitä vastoin muiden yhtyeidensä, kuten RatDogin ja Bobby Weir & Wolf Brosin kanssa Weir on esittänyt keikkakontekstissa useita Heaven Help the Foolin kappaleista. Singleformaatissa ilmestynyt Bombs Away saavutti Billboardin listalla sijan 70. ja itse pitkäsoitto pääsi yhtä sijaa korkeammalle. Se oli vastaavasti yhden sijan vähemmän, kuin Weirin vuonna 1972 ilmestyneen debyyttisooloalbumin Ace sijoitus. Bombs Away on Weirin soolotuotannon ainoa Billboardin listalle kohonnut kappale. Heaven Help the Fool vastaanotti suhteellisen myönteisiä arvioita.

Sunnuntain extra:Twisted Sisterin legendaarinen rumpali

14. lokakuuta 1959 syntynyt ja 20. maaliskuuta 2015 edesmennyt Anthony Jude Pero oli yhdysvaltalaisrumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään heavyrockyhtyeissä Twisted Sister ja Adrenaline Mob. New Yorkin Staten Islandilla syntynyt Pero kävi New Dorpin lukiota, josta hän valmistui vuonna 1977. Musiikillisen uransa Pero aloitti jazzrumpalina, mutta Led Zeppelin ja Rush saivat hänet kiinnostumaan raskaammasta musiikista. Pero työskenteli taksin kuljettajana ja liittyi newyorkilaisyhtyeeseen Cities. Twisted Sisterin rumpali Perosta tuli huhtikuussa 1982 hänen todennettuaan kyseisen  yhtyeen clubikeikan ja kuultuaan Twisted Sisterin olevan etsimässä rumpalia. Erottuaan yhtyeestä heinäkuussa 1986 Pero liittyi uudelleen Cities-yhtyeeseen. Hän osallistui Twisted Sisterin vuoteen 1997 ajoittuneeseen reunioniin ja jatkoi yhtyeen rumpalina edesmenoonsa saakka. Lisäksi Pero soitti Ozzy Osbourne- tribuuttiyhtyeessä No More Tears. Vuonna 2007 Pero perusti Circle of Thornsin aikaisemmin Citiesissä kitaroineen Steve Mironovichin, aka Steve Ironsin kanssa. Eric Carrin vuonna 2011 ilmestyneellä albumilla Unfinished Business Peron rumpalointia kuultiin kappaleessa Elephant Man. Kolmas joulukuuta 2013 Peron ilmoitettiin olevan Adrenaline Mobin uusi rumpali. Pero menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen 20. maaliskuuta 2015 Adrenaline Mobin ollessa matkalla Baltimoresta Poughkeepsieen. Adrenaline Mobin vuonna 2017 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto We the People sisältää Peron viimeisen levytyksen, joka on cover Billy Idolin hitistä Rebell Yell.

Lauantain pitkä:Eräs keskeisistä doo wopin edustajista

Larry Chance and The Earls on Bronxissa, New Yorkissa 1960-luvun alkuvuosina perustettu rockyhtye. Sen ura on kestänyt yli kuuden vuosikymmenen ajan ja yhtyeen esiasteena oli vuonna 1957 toimintansa aloittanut The High-Hatters. The Earls tunnetaan etenkin vuoden 1962 tuotantoaan edustavasta hitistään Remember Then. Yhtyeen myöhäisempiin menestyksiin lukeutuvat kappaleet Life is But a Dream, Never ja I Believe. 1970- ja 1980-lukujen oldies revivalin myötä The Earlista muodostui uudelleen eräs suosituimmista doo wop-yhtyeistä ja bändi on jatkanut esiintymisiään aivan viime vuosiin saakka. The Earlsin muusta tunnetusta levytystuotannosta mainittakoon kappaleet Looking for My Baby ja Kissing ja albumeista pitkäsoitot Remember Me Baby, The Earls: Today, The Earls – Live, Earl Change ja From the Streets of the Bronx. Solisti Larry Chance säilyi yhtyeen ainoana originaalijäsenenä vuoteen 2023 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Hän kävi samanaikaisesti lukiota Chubby Checkerin, Frankie Avalonin ja Danny & The Juniorsin Danny Rappin kanssa. The High-Hatersin, josta oli muodostuva The Earls, originaalin lineupin muodostivat  Chance, Bob Del Din, Eddie Harder, Larry Palombo ja John Wray. Palombo menehtyi vuonna 1961 armeijapalvelukseensa liittyneessä onnettomuudessa. Vuonna 1961 Rome julkaisi Larry Chance and The Earlsin ensimmäisen singlen Life is But a Dream/It's You. Mainittu single julkaistiin uudestaan 1970-luvun loppupuolella, ja uusintajulkaisussa sen b-puoleksi oli vaihtunut Whoever You Are. Yhtye esiintyi Murray The K:n ohjelmassa ja Dick Clarkin American Bandstandissa. Vuoden 1961 aikana Larry Chance and the Earlsiltä ilmestyi vielä toinen single Looking for My Baby/Cross My Heart. Vuonna 1962 yhtye ryhtyi yhteistyöhön Stan Vincentin kanssa ja levytti Old Town Recordsille singlen Remember Then/Let's Waddle. Seuraavana vuonna mainittu single saavutti sijan 24. Billboardin listalla. Chance osallistui yhtyeen seuraavan singlen Never/I Keep a-Tellin' kirjoitustyöhön. Niin ikään vuoden 1963 aikana ilmestynyt single Eyes/Look My Way osoittautui hitiksi. Demoversio kappaleesta I Believe julkaistiin singlenä b-puolellaan kappale Don't Forget. Paraatipuoli tuli saavuttamaan suurempaa suosiota 1970-luvulla soidessaan ahkerasti New Yorkin oldies-radiossa. Chance loi myös soolouraansa, jonka keskeisimpiin levytyksiin lukeutui Let Them Talk. Hän teki paluun The Earlsin riveihin vaiheessa, jolloin yhtyeessä oli kaksi uutta jäsentä; Bob Moricco ja Ronnie Calabrese. Vuoteen 1967 mennessä The Earlsin jäsenet vastasivat lisäksi instrumenteista levytyksillään. Samaisena vuonna yhtyeeltä ilmestyi single If I Could Do It Over/Papa sekä ABC Recordsille levytetty It's Been a Long Time Coming/In My Lonely Room. Vuonna 1977 The Earls julkaisi discoversion The Velvetsin kappaleesta Tonight (Could Be the Night). Vuoteen 1983 mennessä yhtyeen muodostivat Chance, Ronnie Calabrese, Colon Rello, Bobby Tribuzio ja Tony Obert ja yhtye julkaisi albumin Larry Chance and The Earls-Today. Vuosien 1989 ja 1993 välillä bändiin kuuluivat  Larry Chance, Bobby Tribuzio, Bob Coleman, aikaisemmin The Belmontsissa vaikuttanut Art Loria ja T. J. Barbella. Vuoden 1989 aikana mainittu lineup esitti Broadwayllä Chazz Palminterin käsialaa olleen näytelmän A Bronx Tale. Yhtye nauhoitti sen tunnussävelmän Streets of the Bron näytelmän soundtrackalbumille, mutta lopulta sille päätyi mainitusta kappaleesta eri versio. Albumien osalta The Earls julkaisi seuraavaksi pitkäsoitot  Larry Chance and the Earls (Live!) ja Earl Change. Loria ja Barbella jättivät yhtyeen vuoden 1993 aikana Chancen, Tribuzion ja Colemanin muodostaessa edelleen bändin ytimen. Vuonna 2008 The Earls tuli valituksi Bronx Walk of Fameen. 23. lokakuuta 2010 edesmennyt Art Lorie vaikutti yhtyeessä kahdeksan vuoden ajan 80- ja 90-lukujen taitteessa. Originaali basisti ja baritoni John "Jack" Wray edesmeni marraskuun viimeisenä 2020 81 vuoden ikäisenä. The Earlsissä 35-vuotisen uran tehnyt Bobby Coleman edesmeni yllättäen joulukuun seitsemäntenä 2020. Larry Chance kuoli syyskuun kuudentena 2023 82 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Joan Jett and the Blackheartsin pitkäaikainen rumpali ja paljon muuta

Yhdeksäs joulukuuta 1956 syntynyt ja kymmenes lokakuuta 2025 68 vuoden ikäisenä edesmennyt Thommy Price oli yhdysvaltalaisrumpali, joka muistetaan ensisijaisesti reilun 28 vuoden mittaisesta jäsenyydestään Joan Jett and the Blackheartsissa. Hänen muihin yhtyeisiinsä lukeutuivat Scandal, Blue Öyster Cult sekä Billy Idolin yhtye. Sessiorumpalina Pricea kuultiin  Debbie Harryn, Roger Daltreyn, the Waterboysin, Ronnie Spectorin, the Psychedelic Fursin sekä Blue Öyster Cultin albumeilla. Brooklynissa, New Yorkissa syntynyt Price aloitti uransa keikkarumpalina 16 vuoden ikäisenä. Hän oli mukana Scandal-yhtyeen albumilla Warrior ja työskenteli seuraavaksi Billy Idolin kanssa. Pricen reilun 28 vuoden pesti Joan Jett and the Blackheartsin jäsenenä alkoi vuonna 1986. Yhtyeen Price/Sulton Price perusti Staten Islandilta kotoisin olleen lapsuuden ystävänsä Kasim Sultonin kanssa. Mainitussa yhtyeessä Price vaikutti kitaristina ja solistina. CBS julkaisi yhtyeeltä albumin Lights On ja sen kappale No TV No Phone kuultiin The Banglesin Susanna Hoffsin tähdittämässä ja vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa The Allnighter. New Yorkissa Pricella oli oma yhtye, joka julkaisi ep:n Sex Drums and Rock N' Roll ja sen kappaleita kuultiin lisäksi elokuvan Sweet Life soundtrackillä. Price oli mukana The Blackheatsissa kitaroineen Ricky Byrdin vuonna 2025 ilmestyneellä sooloalbumilla NYC Made. Price menehtyi kymmenes lokakuuta 2025 68-vuotiaana.

Torstain terävä:The Moody Bluesin viides studioalbumi

 The Moody Blues:To Our Children's Children's Children

21. marraskuuta 1969 ilmestynyt To Our Children's Children's Children on brittiyhtye The Moody Bluesin viides studioalbumi. Vaikka mainitulta pitkäsoitolta poimittu single Watching and Waiting ei saavuttanut menestystä, itse pitkäsoitto kohosi brittilistalla kakkossijalle ja vastaanotti lisäksi varsin myönteisiä arvioita. Billboardin listalla albumi oli parhaimmillaan sijalla 14., mikä oli tuohon mennessä The Moody Bluesin korkein listasijoitus Yhdysvalloissa. Pitkäsoiton kappaleista Gypsy (of a Strange and Distant Time) muodostui diggareiden suosikiksi ja saavutti soittoa albumiorientoituneilla rockkanavilla, vaikkei mainittua kappaletta julkaistu singleformaatissa. Se säilyttikin paikkansa The Moody Bluesin keikkasetissä koko 70-luvun ajan. Albumi miksattiin ja julkaistiin sekä stereona että nelikanavaisena. To Our Children's Children's Children oli The Moody Bluesin albumeista ensimmäinen, joka julkaistiin yhtyeen omalla levy-yhtiöllä Tresholdilla. Nimensä se oli ottanut The Moody Bluesin edellisestä ja samana vuonna ilmestyneestä albumista On a Treshold of a Dream. Se oli saanut inspiraationsa vuonna 1969 tapahtuneesta kuuhun laskeutumisesta. Albumi oli yksi niistä, joita Apollo 15:n miehistö kuunteli kasettiformaatissa vuonna 1971. To Our Children's Children's Childrenin kappaleista The Moody Bluesin keikkasettiin päätyivät ainoastaan Gypsy ja Out and In.  Mainittua pitkäsoittoa seuranneella albumillaan A Question of Balance The Moody Blues tekikin paluun riisutumpaan tuotantoon ja A Question of Balancelta yhtyeen keikkaohjelmistoon päätyikin runsaammin tuotantoa.

Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen hardrocksuosikin vuoden 1990 akustinen albumi

 Tesla:Five Man Acoustical Jam

Yhdeksäs marraskuuta 1990 Geffenin julkaisemana ilmestynyt Five Man Acoustical Jam on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan akustinen livealbumi, joka on nauhoitettu Trocadero Theatressa Philadelphiassa. Akustisia kitaroita voi pitää harvinaisina instrumentteina Teslan edustamille popmetal-yhtyeille. Suurin albumilta poimittu hitti oli Sings, joka on cover Five Man Electrical Band -yhtyeen originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Myös sen originaaliversio oli ollut menestyksekäs. Five Man Acoustical Jamin muita covereita edustavat Rolling Stonesin Mother's Little Helper, Creedence Clearwater Revivalin Lodi ja Beatlesin We Can Work It Out sekä yhtyeen omaan tuotantoon lukeutuvaa Comin' Atcha Livea täydentävä pätkä Grateful Deadin Truckin':ista. Teslan suunnitelmissa oli ensiksi ollut soittaa täysin akustinen keikka. Yhtye oli aikaisemmin esittänyt kappaleestaan Love Song akustisen tulkinnan San Francisco Bayn alueen paikallisessa musiikkipalkintoshowssa Bammy Awardsissa. Sen sponsorina oli indiemusiikkiin erikoistunut lehti BAM. Esitys sai siinä määrin hyvän vastaanoton, että yhtyeen managereihin lukeutuneen Peter Menschin tarkoituksena oli saada yhtye soittamaan täysin akustinen keikka ennen kuin Tesla aloittaisi kiertueensa  Mötley Crüen lämmittelijänä mainitun yhtyeen Dr. Feelgood-kiertueella. Akustiset keikat tulivat merkitsemään Teslalle sen omien musiikillisten taitojen haastamista. Yhtye treenasi 90-minuutin setin täysin akustisilla instrumenteilla ja kolmen päivää kestäneiden harjoitusten jälkeen Tesla soitti kaksi akustista konserttia Slim's:issä San Franciscossa. Niiden saaman vastaanoton rohkaisemina Tesla soitti neljä akustista konserttia lisää ja niistä heinäkuun toisena 1990 Trocadero Theatressa, Philadelphiassa soitettu konsertti valittiin nauhoitettavaksi potentiaalista livealbumia varten basisti Brian Wheatin ehdotuksesta. Nauhat makasivat käyttämättöminä kahden kuukauden ajan, kunnes WAAF-radioasemalla Bostonissa taltioidusta akustisesta versiosta kappaleesta Signs oli muodostunut suuri hitti mainitulla kanavalla.   Sen seurauksena Teslan managereihin niin ikään lukeutunut Cliff Burnstein kehotti Geffen Recordsia julkaisemaan Trocadero Theatressa taltioituja livenauhoituksia. Alun perin suunnitelmissa oli ep:n julkaisu, mutta yhtye kehotti Geffeniä julkaisemaan akustisista nauhoituksista täyspitkän albumin. Arvioitaessa nauhoja ennen niiden julkaisua huomattiin, ettei Brian Wheatin bassonsoitto toiminut akustisesti tarpeeksi hyvin. Niinpä hän nauhoitti basso-osuutensa uudelleen studiossa ja ne ovat ainoat Five Man Acoustical Jamille tehdyt päällekkäisäänitykset. Albumin nimi Five Man Acoustical Jam on kunnianosoitus Five Man Electrical Bandille, joka oli alun perin esittänyt mainitulla albumilla versioidun kappaleen Signs. Five Man Acoustical Jam ilmestyi tuplavinyylinä sekä yksittäisenä cd:nä ja kasettina. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli kahdentenatoista ja myös Suomessa se saavutti parhaimmillaan 26:n sijan.

Tiistain tukeva:Ramonesin paluu punkorientoituneempaan tuotantoon

 Ramones:Subterranean Jungle

23. helmikuuta 1983 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Subterranean Jungle on Ramonesin seitsemäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton myötä Ramones teki paluun punkorientoituneempaan soundiin kahden edellisen popvaikutteisemman albuminsa, eli vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneiden pitkäsoittojen End of the Century ja Pleasent Dreams jälkeen. Mainittuun seikkaan vaikutti erityisesti kitaristi Johnny Ramone. Subterranean Junglen nauhoitusten aikaan solisti Joey ja rumpali Marky Ramone kamppailivat alkoholisminsa ja Dee Dee Ramone kokaiiniriippuvuutensa kanssa. Ramonesin albumille harvinaislaatuisesti Subterranean Jungle sisältää jopa kolme coverbiisiä. Yhtyeelle tunnusomaisen punkrockin lisäksi albumilla on vivahteita hardrockista ja jopa psykedeelisestä rockista. Subterranean Jungle vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja saavutti Billboardin listalla sijan 83. Albumilta poimitut singlet eivät vastaanottaneet listamerkintöjä. Subterranean Jungle jäi viimeiseksi Marky Ramonen rumpaloimaksi Ramonesin albumiksi ennen vuonna 1989 ilmestynyttä pitkäsoittoa Brain Drain. Joeyn lisäksi Subterranean Jungle sisältää varhaisemmasta poiketen myös Dee Dee Ramonen vokalisointia. Hän laulaa leadia kappaleessa Time Bomb ja myös kappaleen Outsider bridgessa. Albumin avaa näkemys Music Explosionin vuoden 1967 tuotantoa edustavasta hitistä Little Bit of Soul. I Need Your Loven originaaliversiosta oli 70-luvun lopussa vastannut kappaleen kirjoittaneen Bobby Dee Waxmanin yhtye The Boyfriends. Subterranean Junglen ensimmäinen omaa tuotantoa edustava kappale Outsider on Dee Deen käsialaa ja Green Day versioi mainitun biisin kokoelma-albumilleen Shenanigans. What'd Ya Do? on albumin metallivaikutteisin kappale ja Highest Trails Above sisältää hienoisia vivahteita AOR:stä. Ykköspuolen päätöskappale Somebody Like Me käy suoranaisesta rock anthemista ja kakkospuolen avaavasta Psycho Therapysta kehkeytyi eräs Ramonesin konserttien suosituimmista kappaleista. Se edustaa Johnnyn ja Dee Deen yhteistyöstä. Time Has Come Today edustaa alun perin soulyhtye The Chamber Brothersin tuotantoa vuodelta 1967 ja on samalla albumin kolmas coverbiisi.  Ramonesin versio on hienoisista psykedeliaelementeistään huolimatta garagerockhenkinen. Dee Deen käsialaa oleva In the Park on upean melodinen poppunkkappale ja Subterranean Junglen päätösraidalle Everytime I Eat Vegetables It Makes Me Think of You on annosteltu singalong-henkisyyttä. Robert Christgau arvioi Subterranean Junglen tuoreeltaan The Village Voicessa ja piti albumia Ramonesin 80-luvun tuotannon parhaana. All Musicin retrospektiivisessä arviossa Stephen  Thomas Erlewine piti Subterranean Junglea Ramonesin laadukkaimpana albumina Rocket to Russian jälkeen. Vuonna 2004 New York-aikakauslehdelle antamassaan haastattelussa Johnny Ramone antoi albumille arvosanan B mainiten pitävänsä sen kitarasoundista, vaikka mukana oli Ramonesin oman tuotannon lisäksi kolme coverkappaletta.

Maanantain mainio:John Lennonin toinen klassikkosooloalbumi

 John Lennon:Imagine

Yhdysvalloissa syyskuun yhdeksäntenä ja Britanniassa lokakuun kahdeksantena 1971 Applen julkaisemana ilmestynyt Imagine on John Lennonin toinen sooloalbumi. Lennonin, Yoko Onon ja Phil Spectorin tuottama pitkäsoitto eroaa huolitellussa soundissaan Lennonin vuonna 1970 ilmestyneen esikoissooloalbumin John Lennon/Plastic Ono Band pelkistetymmistä, pienelle yhtyeelle työstetyistä sovituksista. Imaginen nimikappaletta on yleisesti pidetty Lennonin tuotannon tunnusbiisinä. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat  Ascot Sound Studioilla, EMI Recording Studioilla sekä Record Plantilla New Yorkissa vuoden 1971 ensimmäisellä puoliskolla. Albumilla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat George Harrison, kosketinsoittaja Nicky Hopkins, basisti Klaus Voorman sekä rumpalit Alan White ja Jim Keltner. Imaginen lyriikat käsittelevät rauhaa, rakkautta, politiikkaa, Lennonin kokemuksia primaaliterapiasta ja henkilökohtaisten jännitteiden jälkeiseeen aikakauteen osuvaa hyökkäystä entistä yhtyetoveria Paul McCartneyta vastaan albumin kappaleessa How Do You Sleep. Nauhoituksista taltioitiin runsaasti materiaalia, josta osaa hyödynnettiin vuonna 1988 valmistuneessa dokumenttielokuvassa John Lennon:Imagine. Mainittuun aineistoon pohjautuva dokumentti John & Yoko:Above Us Only Sky valmistui 30 vuotta myöhemmin. Imaginesta muodostui menestys sekä kaupallisesta aspektista tarkasteltuna että kriitikoiden keskuudessa. Albumi nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa ja se tunnustetaan yleisesti lukeutuvaksi Lennonin laadukkaimpien sooloalbumien joukkoon. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Imaginen sijoitus oli 80. Albumista on ilmestynyt useita uusintapainoksia. Niihin sisältyy vuonna 2018 julkaistu kuuden cd:n boxi The Ultimate Collection, johon Imaginen osalta sisältyy aikaisemmin julkaisemattomia demoja, harvinaisia studio outtakeseja, ja kuhunkin albumin kappaleeseen liittyviä evoluutiodokumentteja ja eristettyjä raitaelementtejä ympäröivien äänimiksausten kera.

Sunnuntain extra:John Entwistlen kolmas sooloalbumi

 John Entwistle:Rigor Mortis Sets In

Loka-marraskuussa 1972 nauhoitettu Rigor Mortis Sets In on ensisijaisesti The Whon basistiksi identifioituvan John Entwistlen kolmas sooloalbumi. Yhdysvalloissa mainittu albumi julkaistiin nimellä John Entwistle's Rigor Mortis Sets In. Kyseessä on järjestyksessään toinen Entwistlen John Alcockin kanssa tuottama albumi. Rigor Mortis Sets Inin kymmenestä kappaleesta ainoastaan kuusi edustaa originaalituotantoa. Albumin tunnetuimmat coverbiisit ovat Little Richardin Lucille ja Jerry Leiberin sekä Mike Stollerin käsialaa oleva Elvis Presleyn Hound Dog. Albumille sisältyy myös uusioversio alun perin vuoden 1971 klassikkoalbumilla Who's Next ilmestyneestä ja Entwistlen sävellystuotantoa edustavasta kappaleesta My Wife. Rigor Mortis Sets Inillä on osittain luovuttu Entwistlen aikaisempien sooloalbumien, vuosina 1971 ja 1972 ilmestyneiden pitkäsoittojen Smash Your Head Against the Wall ja Whistle Rymes tummasävyisyydestä ja mainitulla albumilla hän tuo jo coverbiisien osalta  esiin diggaustaan 1950-luvun rock and rollia kohtaan. Ilmestymisaikanaan pitkäsoiton arvioi myönteisimmin The New York Timesin John Rockwell. Rigor Mortis Sets Inin cd-versio sisältää perusalbuminsa lisäksi neljä bonusraitaa, joista keskeisimpiä ovat varhaiset versiot kappaleista Made in Japan ja Peg Leg Peggy. Albumin työstämiseen osallistuivat Entwistlen lisäksi esimerkiksi kosketinsoittaja Tony Ashton, rumpali Graham Deakin sekä taustalaulyhtye The Ladybirds.

Lauantain pitkä:Etenkin miljoonahitistään muistettu jamaikalaisartisti

Kuudes lokakuuta 1947 syntynyt ja viides toukokuuta 2020 edesmennyt Millicent Dolly May Small oli jamaikalainen artisti, joka muistetaan etenkin vuoden 1964 tuotantoa edustavasta kansainvälisestä hitistään My Boy Lollipop. Mainittu kappale saavutti toisen sijan sekä Billboardilla että Britanniassa ja se oli Island Recordsin ensimmäinen kansainvälistä menestystä saavuttanut hitti. Smallista muodostui suosituin karibialainen naisartisti. 12-vuotiaana Small osallistui Vere Johnsin  kykykilpailuun Opportunity Hour. Hän suoritti koe-esiintymisensä Studio Onen tuottajalle Coxsone Doddille, joka yllättyi Smallin lauluäänen samankaltaisuudesta Shirley and Lee -duon Shirley Goodmanin kanssa. Owen Grayn kanssa Lee levytti useita duettokappaleita, joista Sugar Plumista muodostui menestys paikallistasolla. Grayn palattua sooloartistiksi Smallin duettokumppaniksi vaihtui Samuel Augustus "Roy" Panton. Hänen kanssaan Small levytti useita hittejä, joista tunnetuin lienee We'll Meet. Lindon Pottingerin tuottama Marie oli hitti vuonna 1963. Loppuvuodesta 1963 Smallin manageriksi ryhtynyt Otis Blackwell vei hänet Lontooseen, missä Smallia koulutettiin tanssimisessa ja sanavalinnoissaan. Loppuvuodesta 1963 Fontana Records julkaisi Smallilta singlen Don't You Know, joka ei vlelä ollut menestys. Sitä vastoin rocksteady-tyyppinen sovitus alun perin Barbie Gayen loppuvuodesta 1956 levyttämästä My Boy Lollipopista osoittautui varsin suosituksi. Single julkaistiin maaliskuussa 1964 ja se saavutti kakkossijan Billboardin ja Britannian lisäksi Kanadassa. Australiassa My Boy Lollipop nousi listakärkeen ja Millie esiintyi useissa brittiläisissä musiikkohjelmissa Top of the Pops mukaan lukien.  My Boy Lollipopin kaikki julkaisut yhteen laskettuna kappale on myynyt reilut seitsemän miljoonaa kappaletta ja Milliestä tuli supertähti 17 vuoden ikäisenä. My Boy Lollipopia seurannut Millien single Sweet William menestyi parhaiten Kanadassa, missä kappale saavutti sijan 22. Millien ensimmäinen pitkäsoitto More Millie koostui sarjasta Ranglinin sovittamia kappaleita. Yhdysvalloissa mainittu albumi ilmestyi hienoisesti eriävällä biisilistalla nimellä My Boy Lollipop. Menestyksen myötä myös Millien vanhoja Jamaikalla tehtyjä levytyksiä julkaistiin uudelleen. Millie oli vuonna 1964 mukana speciaalissa Around the Beatles. 28. joulukuuta 1964 hän esiintyi ITV:n Play of the Weekin jaksossa The Rise and Fall of Nelly Brown, jossa hän esitti Selina Brownin roolin. Näytelmässä kuultiin useita Dolores Clamanin säveltämiä ja Smallin esittämiä kappaleita. Alkuvuodesta 1965 esitettiin Ready, Steady, Go!-ohjelman speciaali Millie in Jamaica ja pian sen jälkeen artisti teki Uuteen Seelantiin, Australiaan, Hong Kongiin, Singaporeen, Japaniin ja Argentiinaan suuntautuneen maailmankiertueen. Maaliskuussa 1965 Small esiintyi australialaisessa tv-ohjelmassa Bandstand. Kyseinen esiintyminen oli osa festivaalia Moomba. Vuoden 1965 aikana Millie levytti sekä soolotuotantoaan että duettoja Jackie Edwardsin kanssa, mutta menestys ei ollut entisenveroista. Samaisena vuonna ilmestyi lisäksi artistin toinen albumi Millie Sings Fats Domino. Millien Wynonie Harrisin kappaleesta Bloodshot Eyes levyttämä cover oli artistin viimeinen brittihitti, joka saavutti sijan 48. loppuvuodesta 1965. Keikkailevana artistina Millie oli edelleen suosittu Australiassa ja Afrikassa. Jackie Edwardsin kanssa hän levytti albumin Pledging My Love. Vuonna 1968 Millien sopimukset Island Recordsin ja Fontanan kanssa tulivat päätökseen. Seuraavana vuonna reggae alkoi saavuttaa suosiota Britanniassa ja Millie levytti singlen My Love and I yhtyeen Symarip taustoittamana. Trojan-levy-yhtiölle levytetty ensimmäinen single yhdisti Nick Draken kappaletta Mayfair Smallin omaa tuotantoa edustavaan biisiin, poliittisesti orientoituneeseen Enoch Poweriin. Small teki joitakin levytyksiä President Recordsille, mutta lopetti tämän jälkeen levytysuransa. Hän jatkoi esiintymisiään Jamaikalla, mutta muutti vuoden 1971 aikana Singaporeen. Britanniaan hän palasi vuonna 1973 ja samaisena vuonna ilmestyi kokoelma-albumi Lollipop Reggae. Millie pysytteli suurimmaksi osaksi poissa julkisuuden valokeilasta, vaikka My Boy Lollipopin uudellenjulkaiu saavutti vuonna 1987 Britanniassa sijan 46. juhlistaessaan Island Recordsin 25 vuotta aikaisemmin tapahtunutta perustamista. Samaisena vuonna pääministeri Edward Seaga palkitsi Smallin. Elokuussa 2016 Goldmine-lehdessä julkaistiin Smallin ensimmäinen syvähaastattelu, josta vastasi yhdysvaltalainen journalisti Tom Graves. Mainitussa haastattelussa Small käsittelee syvää luotaavasti varhaista uraansa ja My Boy Lollipopin vaikutusta. Hän vahvistaa Rod Stewartin soittaneen kappaleen huuliharppusoolon. Samaisessa haastattelussa Small mainitsee hänellä olleen platoninen suhde Peter & Gordon-duon Peter Asheriin. Small menehtyi aivohalvaukseen toukokuun viidentenä 2020 Lontoossa 72 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:John Cougarin ensimmäinen listaykkösalbumi

 John Cougar:American Fool

12. huhtikuuta 1982 Rivan julkaisemana ilmestynyt American Fool on sittemmin nimellä John Mellencamp esiintyneen yhdysvaltalaisartisti John Cougarin viides studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto tuli merkitsemään Cougarille kaupallista läpimurtoa. American Fool tuli nimittäin nousemaan yhdeksän yhtäjaksoisen viikon ajaksi Billboardin albumilistan kärkisijalle. Maaliskuun lopussa 2005 Mercury/Island/Ume julkaisi albumista remasteroidun cd-version, jolle sisältyi lisäksi yksi aikaisemmin julkaisematon bonuskappale, joka oli albumin nimibiisi. Vuonna 1983 Toledo Bladelle antamassaan haastattelussa John Cougar mainitsi albmin kappaleista Danger Listin saaneen alkunsa hänen kuultuaan kitaristinsa Larry Cranen soittaneen yhtyeen treenitilassa sointuja, joiden inspiroimana Cougar kirjoitti useita kymmeniä nauhurille taltioimiaan säkeistöjä, joista hän feidasi ne, joista ei pitänyt. American Foolilta poimituista singleistä Jack & Diane nousi Billboardilla listakärkeen ja Hurt So Good kakkossijalle.

Torstain terävä:Merkittävän brittiartistin toinen albumi

 Sam Brown:April Moon

Toinen huhtikuuta 1990 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt April Moon on brittiläisen artistin ja biisintekijän Sam Brownin toinen pitkäsoitto, jonka tuotannosta vastasivat Sam sekä hänen veljensä Pete Brown. Britanniassa April Moon saavutti sijan 38. ja oli Australiassa parhaimmillaan sijalla 30. Albumilta poimittiin kolme singleä, joista With a Little Love saavutti sijan 44., Kissing Gate menestyi parhaiten saavuttaen sijan 23. ja Mindworks sijan 77. Maailmanlaajuisesti April Moon on myynyt yli puoli miljoonaa kappaletta ja Britanniassa albumi saavutti hopealevyn 17. lokakuuta 1990. Pink Floydin tuonaikaista kitaristia David Gilmouria kuullaan taustavokalistina albumin kappaleessa Troubled Soul. Gilmour oli osallistunut myös Brownin vuonna 1988 ilmestyneen esikoisalbumin Stop! nauhoituksiin. Music & Media nimesi April Moonin viikon albumiksi. Taiteellisen kypsyyden osalta albumia pidettiin merkittävänä askeleena. Kehuja osakseen saivat niin Browin tulkinnat, vahva kappalemateriaali, sovitukset kuin albumilla soittaneet muusikot. Record Mirroriin albumin arvioineen Russ Hudsonin kirjoitus oli varauksellisempi. Hänen mukaansa Brownin taidokas vokalisointi kaipaisi raaempaa ja energisempää kappalemateriaalia. The Canberra Timesiin laadittu arvio oli myönteisempi. Siinä kehuttiin sekä Brownin vokalisointia, että melodisia, tarttuvia biisejä. The Canberra Timesissa April Moonia kuvattiin lempeän älykkääksi albumiksi. April Moonin cd-versio sisältää bonuksinaan kolme vinyyliversiolta puuttuvaa kappaletta. Suomen virallisella albumilistalla pitkäsoitto menestyi hyvin ollen parhaimmillaan yhdentenätoista.

Keskiviikon klassikko:Eräs Motörheadin Overkill-albumin ydintuotantoon lukeutuva kappale

 No Class on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Motörheadin lähes tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuva kappale, joka ilmestyi ensiksi singleformaatissa kesäkuun puolivälissä 1979. Kappale pääsi lisäksi mukaan Motörheadin loppuvuodesta 1979 ilmestyneelle toiselle pitkäsoitolle Overkill. No Class on lisäksi eräs Motörheadin vuonna 1981 ilmestyneen ja menestyksekkään livealbumin No Sleep 'til Hammersmith kulmakivistä. Singlen b-puolella ilmestynyt biisi Like a Nightmare pääsi mukaan erääksi Overkillin cd-uudelleenjulkaisujen bonuskappaleista. No Class lukeutui Motörheadin keikkasettiin jo ennen kuin kappale nauhoitettiin Overkill-albumia varten. Tyylillisesti biisi edustaa rockboogieta ja rockjournalistit ovat havainneet kappaleen riffin samankaltaisuuden ZZ-Topin 1970-luvun puolivälin hitin Tush kanssa. Motörheadin vuonna 1999 ilmestyneellä livealbumilla Everything Louder than Everyone Else Lemmy omistaa No Classin pitkäaikaiselle ystävälleen Wendy O. Williamsille, joka oli päätynyt itsemurhaan edellisessä kuussa. Williamsin yhtye The Plasmatics olikin levyttänyt No Classista coverinsa Stand by Your Man-ep:lleen, joka edusti yhteistyötä Motörheadin kanssa. Vuonna 1990 No Classista coverinsa levytti argentiinalainen trash metal- yhtye Hermetica ja vuonna 2010 sludge metallia edustava Kingdom of Sorrow. Vuonna 2012 Motörheadin soitettua viimeiset konserttinsa Megadeth esitti No Classin Gigantourillaan. No Class- single julkaistiin kolmella erilaisella kansikuvalla, joista kussakin nähtiin yksi yhtyeen legendaarisimman triolinepin jäsenistä, eli Lemmy, kitaristi Fast Eddie Clarke tai rumpali Phil 'Philty Animal" Taylor.

Tiistain tukeva:60-luvun alun huippusuosittu rockartisti

Kolmas lokakuuta 1941 syntynyt Ernest Evans, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Chubby Checker, on yhdysvaltalainen rocksolisti, joka on tullut tunnetuksi useiden tanssityylien suosituksi tekemisestä. Checkerin levyttämistä hittikappaleista vuonna 1960 ilmestynyt The Twist on cover Hank Ballard & The Midnightersin r&b-kappaleesta ja vuonna 1962 ilmestynyt Limbo Rock cover alun perin The Champsin instrumentaalina levyttämästä kappaleesta, johon Checker laati lyriikat. Tunnetuin Checkerin hiteistä on silti vuonna 1961 ilmestynyt Let's Twist Again. Syyskuussa 2008 The Twist nousi Billboardilla  niiden suosituimpien singlejen joukkoon, jotka ovat nousseet Hot 100 -listalle ensimmäisen sijoituksensa jälkeen. Mainitun kunnian The Twist säilytti elokuun 2013 päivitetyllä listalla.  50-luvun lopussa Checker nauhoitti Mary a Had a Little Lambista versioita esimerkiksi Fats Dominoa, The Coastersia, Elvis Presleytä, Ricky Nelsonia ja Frankie Avalonia imitoiden. Cameo-Parkway kiinnitti Checkerin ja hänen ensimmäinen singlensä oli The Class, joka saavutti sijan 38. keväällä 1959. Heinäkuussa 1960 Checker esitteli versionsa The Twististä Rainbow Clubissa Wildwoodissa, New Jerseyssä. The Twististä muodostui ainoa single, joka nousi Billboardin Hot 100 -listan kärkeen kahdesti. Hank Ballard & The Midnightersin mainitusta kappaleesta levyttämä originaaliversio oli saavuttanut sijan 16. Billboardin rhythm and blues-listalla. Checkerin levytyksestä muodostui maanlaajuinen menestys ja hän esitti kappaleen useasti Dick Clarkin American Bandstandissa. Vuoteen 1965 mennessä The Twist oli myynyt yli 15 miljoonaa kappaletta ja samalla moninkertaisesti kultaa. Checker saavutti silti menestystä myös useilla muilla tanssikappaleilla. Pony Timesta muodostui hänen toinen listakärkeen noussut singlensä ja myös The Fly kohosi seitsemänneksi. Let's Twist Again saavutti Grammyn parhaan sooloartistin rock and roll-levytyksenä. Checkerin Dee Dee Sharpin kanssa vuonna 1962 levyttämä duetto Slow Twistin nousi kansainvälisillä listoilla kolmanneksi. Joulukuun lopussa 1962 kakkossijalle nousseesta Limbo Rockista muodostui Checkerin viimeinen top teniin kohonnut single. Top 40-menestyksiä hän saavutti silti 60-luvun puoliväliin saakka ja niistä viimeisin oli sijan 40. saavuttanut Let's Do the Freddie, joka oli variaatio Freddie & The Dreamersin tanssikappaleesta Do the Freddie uuden melodian ja lyriikoiden kera. Britti-invaasion lyötyä itsensä läpi Checker siirtyi 60-luvun puolivälin jälkeen levyttämään ja konsertoimaan ensisijaisesti Euroopassa. 70-luvulla julkaistut Checkerin kokoelma-albumit koostuivat suurimmaksi osaksi hänen klassikkokappaleidensa uudelleen levytetyistä versioista. Vuonna 1971 Checker levytti psykedeelistä tyyliä edustaneen albumin Chequered!, joka ei kuitenkaan menestynyt siitäkään huolimatta, että sen tuotannosta vastasi esimerkiksi Jimi Hendrixin kanssa yhteistyötä tehnyt Ed Chalpin. 80-luvun lopussa Checker teki festivaaliesiintymisiä esimerkiksi Crestwoodissa. Heinäkuussa 2008 julkaistulla Knock Down the Wallsilla Checker saavutti Billboardin tanssilistan kärkipaikan. Soolokitaristina kappaleessa kuultiin Wishbone Ashin Roger Filgatea. Helmikuussa 2016 Checker julkaisi iTunesissa uuden singlensä Changes. Youtubessa mainittu kappale saavutti nopeasti 160 000 kuuntelua ja nousi gospellistalla sijalle 41. Checker esitti Changesin heinäkuussa 2013 NBC:n Today-ohjelmassa.

Maanantain mainio:Punkrockin ja voimapopin taikaa La Barressa

Helsingissä vuonna 2023 perustettu voimapop/punkrockyhtye Bad Valentines, jonka muodostavat solisti/kitaristi/biisintekijä Pekko Mantzin, rumpali Sirpa, solisti Hon, kitaristi Kupe ja basisti Bryan, saapui keikalle Joensuun La Barressa osana Jack Badfinger-clubia, jonka muina yhtyeinä esiintyivät varsin vakuuttava The Pull My Fingers sekä debyyttikeikkansa ansiokkaasti soittanut Janne Suhonen & Surmanajajat. Bad Valentinesin keikka starttasi puoli kahdentoista maissa vitaalisesti biisillä Last Days in the Sun, jota seuranneet Fooled Again ja  I Wanna Be Your Enemy pitivät energialatausta yllä. Synkempi Summer Ends in June oli eräs setin upeimmista hetkistä. Goodbye Paulaa ja Shake It Loosea seurasi edesmenneelle ystävälle omistettu ja aidon puhutteleva Rock N' Roll Hearts and Shooting Stars. November Shadows maalaili onnistuneesti synkempiä sävyjä ja setin päättivät yhtyeen debyyttisingle, sodanvastainen ja tarttuvuudessaan hittipotentiaalia omaava Mariia sekä niin ikään Memory Tattoos- ep:n keskeiseen tuotantoon lukeutuva ja Honin käsialaa oleva Carry Me Home. Bad Valentinesin vakituiseen coverohjelmistoon lukeutuva Eddie and the Hod Rodsin klassikko, Pelle Miljoonan jo melko tuoreeltaan nimellä Lähdetään kiitämään levyttämä Do Anything You Wanna Do jäi tällä kertaa soittamatta, mutta kyseessä oli joka tapauksessa varsin tiukka ja vaikuttava keikka. Bad Valentines on sekä soitannollisesti että lavaesiintymiseltään varsin vakuuttava yhtye. Syksyn edetessä bändillä on luvassa esimerkiksi ikilegendaarisen Balls-yhtyeen lämppäyskeikka Bar Loosessa. 

Bad Valentines La Barressa neljäs lokakuuta 2025.
 

Sunnuntain extra:Ac/Dc:n vuoden 2014 albumi

 Ac/Dc:Rock or Bust

28. marraskuuta 2014 Columbian julkaisemana ilmestynyt Rock or Bust on Ac/Dc:n kuudestoista studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto rytmkitaristi Stevie Youngille, joka oli ottanut terveyssyistä yhtyeen jättäneen perustajajäsen Malcolm Youngin paikan. Maailmanlaajuisesti lähes kolme miljoonaa kappaletta myynyt Rock or Bust on 35 minuutin kestossaan Ac/Dc:n tuotannon lyhin albumi, eli se ohittaa tuohon mennessä yhtyeen lyhytkestoisimman pitkäsoiton; vuonna 1983 ilmestyneen albumin Flick of the Switch. Ensimmäinen Rock or Bustilta poimittu single Play Ball ilmestyi seitsemäs lokakuuta 2014. Mainittu kappale kohosi top 40:ään useissa maissa, kuten Espanjassa (28.), Ranskassa (39.) ja Sveitsissä (19.) Itse Rock or Bust -pitkäsoitto nousi listakärkeen 12 maassa, muun muassa Australiassa, Kanadassa, Saksassa ja Ruotsissa. Viiden suosituimman joukkoon albumi kohosi niin ikään 12 maassa, kuten Uudessa Seelannissa, Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Italiassa. Vuonna 2015 Ac/Dc Rock or Bust -albumi vastaanotti ECHO Awardin. Rock or Bustin tiimoilta tehdyllä kiertueella Chris Slade otti Phil Ruddin paikan yhtyeen rumpalina, Axl Rose tuurasi Brian Johnsonia solistina vuoden 2016 osuudella ja basisti Cliff Williams jätti yhtyeen kiertueen päätyttyä. Rudd, Johnson ja Williams ovat kaikki sittemmin tehneet paluun yhtyeen riveihin.

Lauantain pitkä:Maamme erään kaikkien aikojen rockrumpalin elämäkertateos

 Topi Salmi & Teijo Erkinharju:Twist Twist (Docendo)

Etenkin kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan kouvolalaisen Peer Güntin legendaarisimman lineupin rumpaliksi identifioituva Teijo "Twist Twist" Erkinharju on ensimmäinen supertähdeksi kohonnut kotimainen rumpali. Jo Güntin esikoisalbumista lähtien yhtyeen musiikkia diganneelle ja ensiksi vuonna 1987 yhtyeen rypistystä keikalla todentaneelle hänen elämäkertansa on varsin merkityksellinen ja keskeinen teos. Sen eteneminen kronologisesti osoittautuu varsin toimivaksi ratkaisuksi. Kuusankoskella syntynyt Erkinharju osoitti ennen musiikillista uraansa huomattavaa kiinnostusta esimerkiksi useisiin tv-ohjelmiin ja urheiluun ja hänen koulumenestyksensä osoittautui mainioksi. Musiikkidiggaus alkoi kymmenvuotiaana The Sweetin Poppa Joesta, vaikka ensimmäinen Erkin radiosta muistama biisi oli ollut Irwinin Ryysyranta jo viisi vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen triokokoonpano soitti Hurriganesin Roadrunnerin biisejä ilman laulua. Heinäsirkan taustabändissä Colombossa Erkinharju soitti jo aivan 70-luvun lopussa tulevan PG-aisaparinsa basisti Teijo "Tsöötz" Kettulan kanssa. Erkinharjun jäsenyys Peer Güntissä alkoi loppuvuodesta 1980 ja hän oli mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä, Johannan julkaisemalla ja kaikuheavya edustaneella singlellä Woman on the Radio. Tsöötzistä tuli Peer Güntin basisti vuonna 1982 ja juuri hän ehdotti Güntin osallistumista rockin SM-kilpailuihin. Kouvolan kovat voittivat mainitut kinkerit 17. marraskuuta 1984. Useat levy-yhtiöt olisivat voiton jälkeen olleet halukkaita julkaisemaan Güntiltä singlejä, mutta pitkäsoiton julkaisusta sovittiin Euros Recordsin kanssa. Kevättalvella 1985 ilmestyneen Güntin esikoisalbumin biisistö oli varsin vahvaa, sillä sille valikotui jo usean vuoden ajan olemassa olleen kappalemateriaalin parhaimmisto. Albumin kirkkaimmat klassikot lienevät I Don't Wanna Be a Rock N' Roll Star, Train Train sekä perustajajäsen Timo Nikin bluestaustaa esiin tuonut Street 69. Samaisen vuoden loppupuolella ilmestynyt minilp Through the Wall sisälsi pari klassikkoa lisää, eli She Was Here For Rock N' Roll ja balladi Losin' My Mind, joista ensiksi mainitusta yhtye työsti lisäksi musiikkivideon. Alkukesästä 1986 ilmestynyt toinen täyspitkä albumi Backseat syntyi onnellisten tähtien alla yhteissävellyksistä ja sen nimikappale sekä Bad Boys Are Here lukeutuvat Güntin ehdottomaan ydintuotantoon. Backseat-singlen b-puolella julkaistiin vanhaa tuotantoa edustava unohdettu helmi Little Squeezer. Vuosi edeltäjänsä jälkeen ilmestyneen Good Girls Don't...:in vastaavat klassikkokappaleet ovat singlebiisi Bartender sekä slovari Years on the Road, joka edustaa vuosikertaa 1982 ja kappaleen originaalinimi oli I Started Again. Günt oli ehtinyt tähän mennessä konsertoida ulkomaiden osalta mm. Ruotsissa useampaan otteeseen, mutta Roskilden festivaaleilla kesällä 1987 soitettu keikka oli varsin onnistunut. Tavastian-keikan livemeininkiä syksyltä 1987 kuultiin neljän biisin verran samaisen vuoden lopussa ilmestyneellä minilp:llä Bartender, joka sisälsi lisäksi nimikappaleensa pitkän version ja yhden uuden studioraidan Boogieman Keeps Coming. Kevättalviin 1987 ja 1988 ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Zero Ninen ja Backslidersin kanssa. Vuoden 1988 lopussa ilmestynyt ja edeltäjiään hienoisesti sofistikoituneempi albumi, mm. klassikot Wake Me Up ja Handful of Sand sisältänyt Fire Wire myi vielä reilut 20 000 kappaletta. Peer Güntin seuraavaa albumia, mainiosti onnistunutta, mutta kaupallisesti edeltäjiään vähemmän myynyttä Don't Mess with the Counryboysia saatiin odottaa kevääseen 1990. Mainittu pitkäsoitto on Erkinharjun oma suosikkilevy Peer Güntin tuotannosta. Albumin julkaisua oli edeltänyt alkuvuodesta 1990 tehty tiivis clubirundi, joka toteutettiin ainoastaan kolmanneksella Güntin tavanomaisesta kalustosta ja sen setteihin sisältyi runsaasti coverbiisejä esimerkiksi George Thorogoodilta, Ted Nugentilta, Johnny Winteriltä sekä Rory Gallagherilta. Vuonna 1991 Twist Twistiä kutsui yli vuosikymmenen kestänyt pesti Leningrad Cowboysissa. Mainitun yhtyeen riveissä hän konsertoi ympäri maailmaa ja työsti kahdeksan albumia. Leningrad Cowboysin huippuhetkistä mainittakoon pikaisesti esiintyminen MTV Music Awardseissa. Yleisössä oli tuolloin esimerkiksi Madonna. Peer Günt palasi vuonna 1994 kokonaan PeeGee-studioilla työstetyllä albumilla Smalltown Maniacs, jota Erkinharju piti lähes Timo Nikin soololevynä. Livebändinä Peer Günt oli kovassa vedossa jälleen 2000-luvun alusta lähtien. Legendaarisen lineupin joutsenlalulualbumin No Piercing, No Tattoo synnyttäminen oli työn ja tuskan takana, mutta kevättalvella 2005 ilmestynyt pitkäsoitto myi ajanoloon nähden varsin hyvin, eli yli 10 000 kappaletta. Güntin Vaasan Rock Perryssä heinäkuussa 2005 soittamasta konsertista julkaistiin reilun puolen tunnin tallenne samaisella levyllä sekä audiona että dvd:nä. Jälkimmäiselle sisältyi lisäksi musiikkivideo biisistä Motorcycle Woman. Twist Twistin ja Tsöötzin pesti Güntissä kesti lokakuuhun 2005, jonka jälkeen Erkinharjun keskeisin yhtye  on ollut yhdeksän  albumia julkaissut ja ahkerasti keikkaillut Los Bastardos Finlandeses. Yhtyeen muihin jäseniin lukeutuvat esimerkiksi solisti/kitaristi Bryn Jones, basisti Jussi Kinnusen sekä kitaristit Pekka "Devil" Virtanen ja Ben Granfelt. Eski Palosaaren, Iffe Lindholmin ja Tsöötz Kettulan kanssa muodostettu Dog Days Revolution, sittemmin DDR, aloitti soittamalla Ac/Dc-covereita, mutta kyseinen yhtye on työstänyt myös omaa tuotantoaan ja julkaissut vuonna 2013 pitkäsoiton Overloaded. Tsöötzin kanssa Erkki säesti Kari Peitsamoa vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla Devil's Milk. Ac/Dc-tribuuttiperinnettä hän jatkaa yhtyeessä Back in Black ja Megasnake-yhtye julkaisi vuonna 2022 pitkäsoiton Charming. Viime vuosina Erkinharjun keikkatahti on tasoittunut, mutta palo soittamiseen on säilynyt entisenlaisena. Eräs Suomen kaikkien aikojen rockrumpaleista sai patsaansa Kouvolan ydinkeskustaan 18. toukokuuta 2024. 

Perjantain pohjat:Erja Lyytinen Kerubissa

 Erja Lyytinen on julkaissut maaliskuun lopussa uuden, hieman hardrockimpaa soundia edustavan albuminsa Smell the Roses, jonka tiimoilta hän saapui Suomen-rundillaan konsertoimaan Joensuun Kerubiin.  Keikkaa edeltäneisiin levyvalintoihin lukeutui mm. Grateful Deadin tyylitajuisesti tunnelmaa nostattanut ja vuoden 1970 ensimmäisen klassikkoalbuminsa Workingman's Dead avaava Uncle John's Band. Konsertti alkoi iskevästi uuden albumin hittipotentiaalisen kertosäkeen omaavalla biisillä Ball and Chain. Sitä seurasivat suorastaan revittelevä nimikappale Smell the Roses sekä tuorein videobiisi Back to Hell. Upeaa riffittelyä tarjonnut Dragonfly luketui keikan huippuhetkiin ja sitä seurasi uutuusalbumin suurteos, levyversiossaan yli seitsenminuuttinen  Abyss. Stoney Creek on Smell the Rosesin tummahenkinen matkakertomus ja sitä seurasi erääksi keikan kohokohdista muodostunut nyrkkeilybiisi The Ring. Empty Hours oli setin ainoa balladikappale ja varsinaisen keikan päättivät positiivisia tuntoja huokunut Wings to Fly ja rootshenkisempi You Talk Dirty. Encorena kuultiin Lyytisen juurevaa taustaa selkeämmin esiin tuonut ja vanhempaa tuotantoa edustava Wedding Day, jota väritettiin esimerkiksi Black Sabbathin Iron Manin ja Deep Purplen Smoke on the Waterin riffeillä. Lyytinen soitti tapansa mukaan varsin upeasti ja otti totutusti yleisönsä. Ammattitaitoisesta taustayhtyeestä pisimpään hänen kanssaan on musisoinut kosketinsoittaja Harri Taittonen. Kerubi oli Smell the Rosesin Suomen julkaisurundin kolmanneksi viimeisin keikka ja Lyytisen tulevan joulukiertueen vieraileviin artisteihin tulevat lukeutumaan Hanna Pakarinen ja Waltari-yhtyeen keulahahmo Kärtsy Hatakka.  

Erja Lyytinen Kerubissa toinen lokakuuta 2025. 

 

Torstain terävä:Luunelosen esikoisalbumi

 Luunelonen:Kulkevaa valoa...

Suomirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Kolmas nainen -yhtyeen lopetettua siltä erää toimintansa Ilosaarirockissa 1994 soittamaansa konserttiin kitaristi/säveltäjä Sakari Pesola, basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi jatkoivat musisointia solisti/kakkoskitaristi/lyyrikko Kalle Pakkalan kanssa nimellä Luunelonen. Jo vuoden 1995 puolella ilmestyi ensimmäinen single Sirkus, jota seurasi kevättalvella 1996 ilmestynyt esikoisalbumi Kulkevaa valoa... Musiikillisesti Luunelosen voi debyytilllään todeta jatkaneen melko selkeästi emoyhtyeensä viitoittamalla linjalla. Päävastuun sävellystyöstä kantoi edelleen Pesola, mutta biisejä teki myös Pakkala ja kahden mainiosti onnistuneen kappaleen, eli biisien Kulmikas ja En kai valvo yksin osalta basisti Valkama. Luunelosen esikoisalbumille sisältyy varsin puhuttelevia kappaleita, joista nostettakoon esiin jo aikaisemmin mainittujen esikoissinglen ja Valkaman sävellysten lisäksi Sata nimeä, a-puolen musiikillisesti kasvava päätösraita Pää painaa, Sano mulle sekä varsin kiehtovan matkakertomuksen sisältävä ja albumin avaava nimikappale Kulkevaa valoa... Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Kiviluoman tilalla sekä Millbrook -studioilla ja masterointi Finnvoxilla. Kiistattomista ansioistaan ja melko ahkerasta keikkailusta huolimatta Luunelosen esikoisalbumi myi ainoastaan 3000 kappaletta. Vuonna 1997 ilmestyneellä kakkosalbumillaan Boom Luunelonen muutti musiikillista tyyliäään melko voimakkaasti. Myös yhtyeen toiselle pitkäsoitolle sisältyy useita kiistattomia onnistumisia, joista mainittakoon kappaleet Tulessa, Kahden vaiheilla, Taivaaseen, Käytä voimaa sekä Tämä poika. Biisin Tässä olen nyt Pakkala duetoi Essi Wuorelan kanssa.  Päätöskappaleen Kun olin kuollut Pakkala sävelsi Uuno Kailaan runoon. Boom-albumin ilmestymisvuonna tarjoutui toistaiseksi ainoa tilaisuus tsekata Luunelonen keikalla Joensuun Kellarissa Radiomafian taltioimasssa konsertissa. Pääpaino pitkässä setissä oli odotetusti uudemman albumin kappaleissa, mutta Kulkevaa valoa...-debyytiltä  mainitussa konsertissa soitettiin varmuudella ainakin biisi Kaikki meistä lähtee. Luunelosen uutuustuotantoa edustavat vuosien 2024-2025 aikana ilmestyneet ja varsin viriilit kappaleet Ameriikka, Metsänvartija, Pistooli kädessä ja Berliinin muuri.