Seitsemästoista huhtikuuta 1940 syntynyt ja 28. tammikuuta 1983 edesmennyt Ronald Fucherley, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Billy Fury, oli brittiläinen solisti, muusikko, biisintekijä ja näyttelijä. Varhaisiin rocktähtiin lukeutunut Fury saavutti Beatlesin tavoin 24 listoille noussutta singleä 60-luvun aikana ja kaikkiaan hänen kappaleilleen kertyi 332 listaviikkoa. Furyn suurimpiin hitteihin lukeutuvat Wondrous Place, Halfway to Paradise ja Jealousy. Hänellä oli lisäksi elokuvauransa ja Fury esiintyi esimerkiksi vuonna 1962 valmistuneessa elokuvassa Play It Cool ja 11 vuotta myöhemmin ilmestyneessä That'll Be the Dayssä. AllMusiciin kirjoittaneen Bruce Ederin mukaan Furyn maskuliinisuus yhdistettynä pinnan alla olleseen haavoittuvuuteen ja laadukas lauluääni ja vakavat musiikilliset kyvyt helpottivat Furyta kehittymään rocktähdeksi lyhyessä ajassa. Smithdown Roadilla syntynyt Fury aloitti pianotunnit jo ennen teini-ikäänsä ja sai ensimmäisen kitaransa 14-vuotiaana. Furysta tuli oman yhtyeensä johtaja 50-luvun puolivälissä, mutta samanaikaisesti hän toimi esimerkiksi laivojen lastaajana ja purkajana. Hän voitti kykykilpailun ja alkoi säveltää omia kappaleitaan vuonna 1958. Wycherley meni Birkenheadiin tapaamaan popmanageri Larry Parnesia. Hänen tavoitteenaan oli herättää kappaleillaan mielenkiinto Parnesin eräässä suojateista, eli Marty Wildessa. Parnes tarjosi kuitenkin Fucherleylle välittömästi esiintymistilaisuuden. Siitä kehkeytyi siinä määrin menestyksekäs, että Parnes sainasi Fecherleyn, otti hänet kiertueelleen ja nimesi Billy Furyksi. Mainitulla nimellä ilmestynyt ensimmäinen single oli Deccan vuonna 1959 julkaisema Maybe Tomorrow. Fury esiintyi brittiläisessä nuorten musiikkitvshowssa Oh Boy. Maaliskuussa 1960 Fury saavutti brittilistan yhdeksännen sijan omalla sävellyksellään Colette, jota seurasivat That's Love ja ensimmäinen pitkäsoitto The Sound of Fury, jossa kitaristina kuultiin nuorta Joe Brownia ja taustavokalisteina The Four Jaysiä. Parnes varmisti lisää hittejä ja erosi yhtyeestään Georgie Fame and the Blue Flamesista. The Tornadosista tuli Furyn taustayhtye ja se säesti häntä tammikuusta 1962 seuraavan vuoden elokuuhun. Toinen Furya joillakin keikoilla säestänyt yhtye oli The Puppets. Rock and rollin sijaan Fury keskittyi levytystuotannossaan enemmän valtavirtaa edustaneisiin balladeihin. Sellaisiin lukeutuneet Halfway to Paradise ja Jealousy saavuttivat brittilistalla kolmannen ja toisen sijan vuoden 1961 aikana. Furyn lanseeraminen teini-idoliksi oli levy-yhtiö Deccan idea sen jälkeen, kun viimeinen hänen itse kirjoittamansa single My Christmas Prayer ei ollut saavuttanut listasijoitusta. Eniten listahittejä Fury työsti vuosien 1961 ja 1963 välisenä aikana. Vuonna 1962 hän esiintyi ensimmäisessä elokuvassaan I Play It Cool, joka muistutti tyylillisesti Elviksen elokuvia. Lisäksi samaisessa elokuvassa nähtiin Helen Shapiro, Danny Williams, Shane Fenton ja The Vernons Girlsin kanssa esiintynyt Bobby Vee. Elokuvasta poimittiin hittisingle Once Upon a Dream. Vuonna 1963 ilmestynyt Furyn albumi We Want Billy! oli eräs brittirockin historian ensimmäisistä livelevyistä. Sillä Fury esitti paitsi omia kappaleitaan, lisäksi coverversioita useista R&B-biiseistä, kuten Unchain My Heart. Vuonna 1965 hän esiintyi elokuvassa I've Gotta Horse taustayhtyeensä The Gamblersin kanssa. Muita elokuvassa esiintyneitä yhtyeitä ja artisteja olivat the Bachelors, Amanda Barrie, Michael Medwin ja Jon Pertwee. Elokuvasta työstetystä albumista oli saatavilla stereoversio. Vuonna 1966 Fury jätti Decca Recordsin ja solmi viiden vuoden sopimuksen Parlophonen kanssa. Britanniassa Furyn singleistä menestyivät vuonna 1964 julkaistut It's Only Make Believe ja I Will sekä seuraavana vuonna ilmestynyt In Thoughts of You. Vuodesta 1967 lähtien Furylla ei ollut pitkään aikaan listahittejä. Hän kävi sydänleikkauksissa vuosina 1972 ja 1976 ja joutui lopettamaan keikkailunsa. Useista hiteistään huolimatta Fury ei saavuttanut ainuttakaan listaykköstä. I Willistä työstetyistä coverversioista menestyivät vuosina 1965 ja 1977 ilmestyneet Dean Martinin ja Ruby Wintersin levytykset. Vuonna 1973 Fury teki paluun Stormy Tempestinä elokuvassa That'll Be the Day, jossa esiintyivät lisäksi Dave Essex ja Ringo Starr. Elokuva liittyi kevyesti Beatlesin varhaisvaiheisiin. Starr ja Fury olivat molemmat kotoisin Liverpoolin Dinglen alueelta. Starr oli alkuvaiheessa soittanut yhtyeessä Rory Storm and the Hurricanes ja mainittua yhtyettä voi elokuvassa pitää Stormy Tempestin yhtyeen esikuvana. 70-luvun puolivälissä Fury keikkaili Marty Wilden kanssa. Uransa ulkopuolella hän oli kiinnostunut luonnonsuojelusta. Vuonna 1981 ilmestynyt paluusingle Be Mine Tonight ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa, mutta sitä seuranneet Love Or Money ja Devil Or Angel nousivat sentään listan loppupäähän. Vuoden 1981 loppupuolella Fury palasi myös keikkalavoille. Vuosina 1981 ja 1981 Frank Neilson kiinnitti Furyn Polydor Recordille. Shakin Stevensin kanssa työskennelleen Stuart Colmanin kanssa Fury työsti paluualbuminsa The One and Only, joka julkaistiin vasta hänen edesmenonsa jälkeen. Fury keikkaili loppuvaiheessa niukasti ja hänen viimeinen konserttinsa oli Northamptonissa neljäs joulukuuta 1982. Muutama päivä ennen kuolemaansa Fury nauhoitti Channel 4:llä nähtyä televisioshowta Unforgettable varten kuusi vanhaa hittiään. Lapsena sairastettu reumakuume vahingoitti Furyn sydäntä ja vaikutti hänen kuolemaansa. Kesäkuussa 2010 ilmestynyt 29 kappaleesta koostunut Furyn kokoelma-albumi The Complete Parlophone Singles sisälsi myös kahdeksan ennen julkaisematonta kappaletta. Marraskuussa 2011 ilmestynyt The Lost Album sisälsi Furyn nauhoituksia vuosien 1967 ja 1971 väliltä, joita ei tuolloin ollut julkaistu. Furyn vuosien 1970-1976 taustayhtye Billy's Tornados on jatkanut esiintymisiään teatterishowssa Halfway to Paradise:The Billy Fury Story. Furya on muistettu myös toisessa teatterishowssa The Billy Fury Years. Elokuva Play It Cool ilmestyi dvd-formaatissa helmikuussa 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti