Keskiviikon klassikko:Eräs Dire Straitsin tuotannon merkkiteoksista

 Telegraph Road on Mark Knopflerin kirjoittama kappale, joka avaa Dire Straitsin vuonna 1982 ilmestyneen albumin Love Over Gold. 14-minuuttisen kestonsa vuoksi kappale sai rajoitetusti soittoaikaa radioissa, mutta siitä on muodostunut eräs Dire Straitsin tuotannon rakastetuimmista kappaleista. Telegraph Road soitettiin livenä ensiksi Making Movies-kiertueen Australian-osuudella Perth Entertainment Centressä 22. maaliskuuta 1981 viimeisenä encorena. Kestostaan huolimatta kappaleesta on muodostunut standardi sekä Dire Straitsin konserteissa että Mark Knopflerin soolouralla. Kaiken kaikkiaan kappale on soitettu keikalla 694 kertaa. Vuonna 1984 ilmestyneellä livealbumilla Alchemy:Dire Straits Live kappaleesta kuullaan hienoisesti lyhyempi versio ja mainitun version remiksattu edit-versio vuonna 1988 ilmestyneellä Dire Straitsin greatest hits-tyyppisellä kokoelmalla Money for Nothing. Originaali versio pääsi avausraidaksi tuplalevyversiolle kokoelma-albumista  The Best of Dire Straits & Mark Knopfler: Private Investigations. Vuonna 1983 kappaleesta julkaistiin singleformaatissa reilun viiden minuutin mittainen edit b-puolellaan Twistin' by the Pool. Nimensä Telegraph Road on saanut Michiganista sijaitsevasta 110 kilometrin mittaisesta pääkadusta. Inspiraation lähteenä kappaleeseen Knopflerille oli lisäksi ollut norjalaiskirjailija Knut Hamsun novelli Growth of the Soil. Telegraph Roadissa Knopfler käsitteli sekä aiheen kehityksen alkua että siinä vuosikymmenten kuluessa tapahtuneita muutoksia. Kappale käynnistyy lähes kaksiminuuttisella introlla ennen teeman käynnistymistä. Ensimmäisen säkeistön jälkeen teema soitetaan uudestaan ja sitä seuraa toinen säkeistö. Kitarasoolon jälkeen lyhyt bridge laskee kappaleen hiljaiseen kosketinsoitinosuuteen, joka muistuttaa kappaleen introa. Lyhyttä kitarasooloa seuraa kaksi säkeistöä, joiden välissä kuullaan jälleen pääteema. Pääteema soitetaan viimeisen kerran ja sitä seuraa hieman nopeampi, lähes viisiminuuttinen ja lopussaan feidaantuva kitarasoolo. Dire Straitsin diskografiassa Telegraph Road on viimeinen Pick Withersin rumpaloima kappale. Terry Williams otti sittemmin hänen paikkansa. Telegraph Road on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi Dire Straitsin tuotannon parhaimmistoon ja kappaletta on pidetty jopa yhtyeen tuotannon mestariteoksena. Loudersound.com on rankannut Telegraph Roadin Dire Straitsin tuotannon kuudenneksi parhaaksi ja Return of Rock viidenneksi parhaaksi kappaleeksi.

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalainen postpunkmenestyjä

Timbuk3 oli amerikkalainen postpunkyhtye, joka julkaisi kuusi studioalbumia vuosien 1986 ja 1995 välillä. Sen musiikkia on julkaistu kaikkiaan  yli 20:lla kokoelma- ja soundtracklevyllä. Silti  yhtye muistetaan ensisijaisesti top 20:een yltäneestä singlehitistään The Future So Bright, I Gotta Wear Shades. Timbuk 3 perustettiin vuonna 1984 Madisonissa, Wisconsinissa. Yhtyeen muodostivat aviopari Pat ja Barbara K. Macdonald. Heistä ensin mainittu soitti sähkö, akustista, basso- ja MIDIkitaraa ja huuliharppua huolehtien myös vokalisoinnista ja rumpukoneen ohjelmoinnista. Jälkimmäisen vastuulla olivat sähkö- ja akustinen kitara, viulu, mandoliini, vokalisointi ja rumpuohjelmointi. Timbuk3 solmi levytyssopimuksen I.R.S. Recordsin kanssa vuonna 1986 esiinnyttyään MTV:n Cutting Edge -ohjelmassa. Pian tämän jälkeen julkaistiin yhtyeen esikoisalbumi Greetings from Timbuk3. Se sisälsi muun muassa yhtyeen ainoan suuren singlemenestyksen The Future's So Bright, joka on julkaisunsa jälkeen ollut mukana useissa elokuvissa ja televisio-ohjelmissa ja päässyt mukaan myös useille kokoelmalevyille. Samaiselta yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä kappale Shame on You soi niin ikään vuonna 1986 ilmestyneen elokuvan The Texas Chainsaw Massacre avaustekstien taustalla. Vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa D.O.A. Timbuk3 esiintyi housebandin ominaisuudessa. Menestyksekkään debyyttialbuminsa jälkeen Timbuk3 katosi vähitellen julkisuuden valokeilasta, mutta jatkoi toimintaansa julkaisten neljä kriitikoiden arvostamaa pitkäsoittoa, eli Eden Alley vuonna 1988, Edge of Allegiance seuraavana vuonna, Big Shot in the Dark vuonna 1991 ja A Hundred Lovers vuonna 19959 sekä ep:n Looks Like Dark to Me vuonna 1993. Vuonna 1991 yhtyeen kokoonpanoa täydensivät Wally Ingram ja Courtney Audain. Yhtyeen hajottua vuonna 1995 sen jäsenet jatkoivat musiikin parissa omilla tahoillaan. Pat MacDonald muutti Barcelonaan ja levytti useita pitkäsoittoja saksalaiselle indieyhtiölle Ulftonelle. Kyseisistä albumeista ainoastaan ensimmäinen, Sleeps with his Guitar, julkaistiin myös Yhdysvalloissa. Barbara MacDonald on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, Ready ja Undercover, joista jälkimmäinen sisältää akustisia covereita Timbuk3:n kappaleista. Lisäksi hän on työskennellyt itsenäiseen musiikkiin erikoistuneessa austinilaisessa levy-yhtiössä nimeltä Sparrow's Wheel sekä yhtyeessä Ghosts and Sparrows.

Maanantain mainio:Jethro Tullin harvinaistyylinen albumi

 Jethro Tull:Under Wraps

Seitsemäs syyskuuta 1984 ilmestynyt Under Wraps on Jethro Tullin 15. studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton kappaleiden keskeisenä teemana on yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin viehtymys vakoilufiktioon. Diggareiden keskuudessa Under Wraps sai jossakin määrin ristiriitaisen vastaanoton ennen kaikkea runsaasti hyödynnettyjen syntetisaattoreidensa ja sähkörumpujensa vuoksi. Basisti Dave Peggin mielestä edelliseltä pitkäsoitolta Broadsword and the Beast ylijääneistä kappaleista olisi saatu työstetyksi Under Wrapsia laadukkaampi albumi. Sitä vastoin kitaristi Martin Barren mielestä kyseessä on eräs Jethro Tullin tuotannon laadukkaimmista albumeista. Brittilistalla Under Wraps saavutti sijan 18., mutta jäi Billboardilla sijalle 76. Singleformaatissa ilmestynyt Lap of Luxury saavutti sijan 30. Jethro Tullin tuotannossa Under Wraps on ensimmäinen pitkäsoitto sitten yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin This Was, jolla kappaleiden sävellystyöhön on osallistunut myös muita yhtyeen jäseniä Ian Andersonin lisäksi. Under Wrapsin tapauksessa erityisen merkittäväksi muodostui kosketinsoittaja Peter John-Vettesen osuus. Jethro Tullin tuotannosta kyseessä on ainoa albumi, jolla ei ole liverumpalia. Under Wrapsin tiimoilta tehdylle kiertueelle osallistuneesta Doanne Perrystä tuli sittemmin pysyvä jäsen yhtyeeseen. Under Wrapsin originaali vinyyliversio koostuu 11 kappaleesta. Kasettiversion bonusbiisejä ovat  Astronomy, Tundra, Automotive Engineering ja General Crossing. Niistä viimeksi mainitusta muodostui ensimmäinen Jethro Tullin kappale, jota ei koskaan julkaistu vinyyliformaatissa. Muut edellä mainitut bonuskappaleet pääsivät lisäksi mukaan Lap Of Luxuryn 12-tuumaisen singleversion bonusraidoiksi. Under Wrapsin laajennettu cd-versio sisältää kaikki edellä mainitut biisit sekä Lap of Luxuryn videoversion. Albumin tiimoilta yhtye teki ylöspanoltaan hienoisesti Thick as a Brickiä muistuttaneen kiertueen.

Sunnuntain extra:U2:n 90-luvun upea avaus

 U2:Achtung Baby

18. marraskuuta 1991 Islandin julkaisemana ilmestynyt ja Daniel Lanoisin sekä Brian Enon tuottama Achtung Baby on irlantilaisyhtye U2:n seitsemäs studioalbumi. Vuonna 1988 ilmestyneen ja osittain liveäänityksistä koostuneen tupla-albuminsa Rattle and Hum jälkeen U2 muutti tyyliään ja ryhtyi hyödyntämään musiikissaan elementtejä vaihtoehtorockista, teollisesta musiikista ja elektronisesta tanssimusiikista. Teemoiltaan Achtung Baby on tulkittavissa U2:n varhaisempaa tuotantoa tummäsävyisemmäksi albumiksi. Achtung Baby ja albumin tiimoilta toteutettu multimediaa hyödyntänyt ja intensiivinen Zoo TV Tour vaikuttivat osaltaan keskeisesti U2:n 90-lukuiseen kehitykseen ja julkiseen imagoon. Actung Babyn nauhoitukset alkoivat Berliinissä Hansa -studiossa lokakuussa 1990 ja ne saatettiin päätökseen Dublinissa vuoden 1991 aikana. Achtung Babystä muodostui eräs U2:n suosituimmista albmeista. Se nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja ykkössijalle myös monissa muissa maissa. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin viisi kappaletta, muun muassa One, Mysterious Ways ja The Fly. 18 miljoonaa kappaletta myynyt albumi voitti vuonna 1993 parhaan rockesityksen Grammyn. Actung Baby on kohotettu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon ja vuosina 2011 ja 2021 pitkäsoitosta on julkaistu 20- ja 30-vuotisjuhlapainokset.

Lauantain pitkä:Omaleimainen saksalaisartisti

 24. tammikuuta 1944 syntynyt ja kuudes elokuuta 1983 edesmennyt Klaus Sperber, joka tunnetaan taiteilijanimellään Klaus Nomi, oli saksalainen kontratenori, joka tuli tunnetuksi laajasta äänialastaan ja tavanomaisesta erottuvasta lavapersoonastaan. 1970-luvun aikana Nomi vaikutti East Villagen taideskenessä. Hän tuli tunnetuksi teatterimaisista live-esiintymisistään, runsaasta meikistään ja tavanomaisesta poikkeavista kostyymeistaan. Nomin levytystuotanto sisälsi syntetisaattoreiden värittämiä versioita klassisesta oopperasta, mutta myös versioita 60-luvun hiteistä, kuten Chubby Checkerin The Twististä ja Lou Christien Lightning Strikesista. David Bowien esiintyessä vuonna 1979 Saturday Night Livessä Nomi oli yksi hänen taustavokalisteistaan. Bavariassa, Saksassa syntynyt Nomi muutti New Yorkiin vuonna 1972. East Villagen taideskeneen hän pääsi vuonna 1978 esiintyessään New Wave Vaudevillessa, missä Nomi tapasi yhdysvaltalaisen punkyhtye The Mupsin biisintekijän Kristian Hoffmanin. James Chance and The Contortionsin managerina toiminut Anya Phillips kehotti Hoffmania ja Nomia perustamaan yhtyeen. Hoffmanista tuli Nomille musiikillinen ohjaaja ja hän kasasi yhtyeen, johon kuuluivat Page Wood New Wave vaudevillea edustaneesta Come Onista ja Joe Katz, jonka yhtyeisiin lukeutuivat The Student Teachers, The Accidents sekä The Mups. Hoffman kirjoitti Nomin ohjelmistoon useita tunnetuksi muodostuneita popkappaleita, kuten  The Nomi Song, Total Eclipse, After The Fall sekä Simple Man, joka on Nomin toisen RCA:lle työstämän albumin nimikappale. Hoffman vaikutti osaltaan keskeisesti myös Nomin levytysten covervalintoihin. Klaus Nomi Band esiintyi säännöllisesti Manhattanin clubeissa, joihin lukeutuivat  Max's Kansas City, Danceteria, Hurrah ja The Mudd Club. Klaus Nomi Bandin lopetettua toimintansa Nomi jatkoi sooloartistina ja clubeissa esiintyessään hän kutsui usein mukaan muita solisteja, kuten  Joey Arias, Keith Haring, John Sex ja Kenny Scharf. Vuonna 1981 ilmestyneessä rockdokumentissa Urgh! The Music War Nomi esittää kappaleen Total Eclipse. Hänen esikois- ja samalla nimikkoalbuminsa ilmestyi samaisena vuonna ja toinen pitkäsoitto Simple Man marraskuussa 1982. Elämänsä viimeisinä kuukausina Nomin musiikilliseksi tyylisuunnaksi vaihtui ooppera. Hän oli eräs ensimmäisistä AIDS:iin menehtyneistä henkilöistä. Vuonna 2007 Page Woodin ja George Elliottin viimeistelemänä julkaistiin Nomin kotidemoja nimellä Za Bakdaz. Edesmenonsa jälkeen Nomi on saavuttanut kulttisuosiota etenkin New Yorkissa ja Ranskassa. Vuonna 2004 ilmestyi Andrew Hornin ohjaama dokumenttielokuva The Nomi Song. Vuonna 2001 saksalainen popduo Rosenholtz levytti Marc Almondin kanssa coverin Nomin Total Eclipse-kappaleesta.

Perjantain pohjat:McCoysin ja Winterin veljesten basisti

 22. maaliskuuta 1948 syntynyt ja viides elokuuta 1993 edesmennyt Randy Jo Hobbs oli Winchesteristä, Indianasta kotoisin ollut muusikko. Hän vaikutti The McCoys-yhtyeen basistina vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana ja veljesten Edgar ja Johnny Winter yhtyeissä vuosien 1970 ja 1976 välillä. Lisäksi Hobbsia kuultiin Jimi Hendrixin basistina joissakin vuonna 1968 työstetyissä nauhoituksissa. Niistä epävirallisia julkaisuja edustavat vuosina 1980 ja 1998 ilmestyneet Woke Up This Morning and Found Myself Dead ja New York Sessions sekä virallisesti julkaistulla ja vuonna 1994 ilmestyneellä albumilla Bleeding Heart. Sen kappaleista Hendrixin omaa tuotantoa edustaa ainoastaan Red House. Nimikappale on Elmore Jamesin originaali ja lisäksi albumilla versioituvat mm. Creamin Sunshine of Your Love, niin ikään samaisen supertrion levyttämä Blind Joe Reynoldsin Outside Woman Blues ja jopa Beatlesin Tomorrow Never Knows. Hobbs oli mukana Montrosen myöhemmin kasatussa kokoonpanossa ja vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Jump on It. Samana vuonna Hobbs soitti Rick Derringerin albumilla Dick Glass Derringerin kanssa. Hän menehtyi Datonissa, Ohiossa elokuun viidentenä 1993 komplikaatioihin ollessaan 45-vuotias. Hobbs on haudattu kotikaupunkiinsa Union Cityyn, Indianaan.

Torstain terävä:Iron Maidenin vuoden 1988 jälkimmäinen singlehitti

The Evil That Men Do on Adrian Smithin, Bruce Dickinsonin ja Steve Harrisin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin toisena singlenä Iron Maidenin vuonna 1988 ilmestyneeltä albumilta Seventh Son of the Seventh Son. Kaikkiaan kyseessä on yhtyeen diskografian 17. single. The Evil That Men Do debytoi Britanniassa kuudentena ja kohosi pian yhtä sijaa korkeammalle. The Evil That Men Do-singlen b-puolen kappaleita edustavat uudelleen nauhoitetut versiot biiseistä Prowler ja Charlot the Harlot, jotka kumpikin ilmestyivät alun perin Iron Maidenin vuonna 1980 julkaistulla ja nimeä kantavalla esikoisalbumilla. Nimensä The Evil That Men Do on ottanut Marcus Antoniuksen puheesta roomalaisille William Shakespearen historiallisesta näytelmästä ja tragedista Julius Caesar. The Evil That Men Dossa kitarasoolosta vastaa Adrian Smith. Prowlerin vuonna 1988 nauhoitetussa versiossa kitarasoolon soittaa Dave Murray ja Charlotte the Harlotin uusioversiossa ensimmäisestä kitarasoolosta vastaa Murray ja jälkimmäisestä Smith. The Evil That Men Dosta työstetty musiikkivideo on kuvattu Inglewoodissa The Forumilla Seventh Tour of the Seventh Tourilla vuoden 1988 aikana.

Keskiviikon klassikko:Metallican huippusuosittu nimikkoalbumi

 Metallica:The Black Album

12. elokuuta 1991 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Metallica, joka tunnetaan yleisesti myös nimellä The Black Album, on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Metallican viides studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat kahdeksan kuukauden aikana One on One-studioilla Los Angelesissa uuden tuottajan Bob Rockin kanssa. Albumi tuli merkitsemään muutosta Metallican tyylissä trash metallista hitaampaan, raskaampaan ja määritellympään soundiin. Metallica promosi nimikkoalbumiaan sarjalla kiertueita. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät kappaleet Enter Sandman, The Unforgiven, Nothing Else Matters, Wherever I May Roam sekä Sad But True, jotka kaikki lukeutuvat Metallican tuotannon parhaiten tunnettuihin. Don't Tread on Me julkaistiin radiopromona, mutta se ei saanut kaupallista julkaisua singlenä. Metallican nimikkoalbumi saavutti myönteisiä arvioita ja debytoi listakärjessä kymmenessä maassa. Billboardin listalla albumi pysytteli ykkösenä kuukauden ajan. Samalla siitä muodostui Metallican ensimmäinen listakärkeen kohonnut albumi. Yhdysvalloissa Metallica saavutti 16-kertaisesti platinaa jo vuoteen 2012 mennessä. Metallica soitti nimikkoalbuminsa kokonaisuudessaan vuoden 2012 Euroopan-kiertueellaan. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Metallica saavutti sijan 235. Joulukuussa 2019 yhtyeen nimikkoalbumista tuli neljäs albumijulkaisu, joka oli pysytellyt Billboardin listalla 550 viikon ajan. Rockgenressä enemmän listaviikkoja on saavuttanut ainoastaan Pink Floydin vuonna 1973 ilmestynyt progeklassikko The Dark Side of the Moon.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä yhdysvaltalaisista garagerockyhtyeistä

The Kingsmen on Portlandista, Oregonista kotoisin oleva yhdysvaltalainen rockyhtye, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1963 levyttämästään Richard Berryn sävellyksestä Louie Louie. Mainitu kappale pysytteli Billboardin listalla kakkossijalla kuuden viikon ajan ja Louie Louiesta on sittemmin muodostunut kiistaton klassikko. Vuosien 1963 ja 1968 välillä 13 The Kingsmenin singleä ja vuosien 1963 ja 1966 välillä viisi yhtyeen albumia saavutti listasijoituksen. Menestynein The Kingsmenin pitkäsoitoista on sen esikoisalbumi Kingsmen in Person, joka saavutti 131 listaviikkoa tammikuun 1964 ja elokuun 1966 välisenä aikana. The Kingsmenin varhaiset albumit ilmestyivät Kanadassa, Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Meksikossa, Etelä-Afrikassa ja Taiwanissa. Lynn Easton ja Jack Elly aloittivat yhteisesiintymiset vuonna 1957 Elyn vaikuttaessa solistina ja kitaristina ja Eastonin rumpalina. Pian lineupin täydensivät kitaristi Mike Mitchell ja basisti Bob Nordby. Nimekseen uusi yhtye otti The Kingsmenin samannimisen ja toimintansa lopettaneen yhtyeen mukaan. Bändi soitti muotishow:issa ja Punaisen ristin järjestämissä tapahtumissa. Vuonna 1962 aikaisemmin yhtyeessä The Royal Notes soittaneesta Don Galluccista tuli The Kingsmenin kosketinsoittaja.Ensimmäinen levytys oli julkaisematta jäänyt asetaatti instrumentaalikappaleesta Peter Gunn Rock. Keskeisimmäksi klassikkokappaleekseen muodostuneesta Louie Louiesta yhtye kuuli ensiksi Rockin' Robin Robertsin levytyksen. The Kingsmenin versio nousi listakärkeen Cashboxilla ja Music Vendorissa ja oli Billboardilla parhaimmillaan kakkosena. Yhtyeen seuraava single, cover Barrett Strongin originaalista ja myös The Beatlesin levytysohjelmistoon lukeutuvasta kappaleesta Money (That's What I Want) saavutti Billboardilla sijan 16. ja oli Cashboxilla yhtä sijaa alempana. Little Latin Lupe Lu oli Bllboardilla sijalla 46. ja Cashboxissa sijalla 49. Death of an Angel saavutti Cashboxilla sijan 33. ja oli Billboardilla sijalla 42. Vuoden 1965 puolella julkaistu The Jolly Green Giant palautti yhtyeen top teniin nousten Billboardin listalla neljänneksi ja Cashboxissa kahdeksanneksi. Kanadassa kappale nousi jopa listakärkeen. Seuraava single The Climb oli Cashboxissa sijalla 45. Annie Fanny nousi Cashboxissa sijalle 43. Barry Curtis ja Norm Sundholm jättivät The Kingsmenin vuoden 1966 aikana. J. C. Rieck vaikutti yhtyeen kosketinsoittajana Curtisin paluuseen saakka. Uusina basisteina vaikuttivat Kerry Magness, Pete Borg ja Jeff Beals. Perustajajäsen Lynn Easton jätti The Kingsmenin heinäkuussa 1967. Hänen paikkansa ottanut Turley Richards lähti myöhemmin samaisen vuoden aikana. Vuonna 1973 yhtye julkaisi Capitolilla uuden singlen, joka jäi ilman listasijoitusta. Nimellä Dick St. Nicklaus Peterson julkaisi vuosina 1979 ja 1980 kaksi sooloalbumia. Vuonna 2002 Barry Curtis ja Steve Peterson liittyivät The Daily Flashin uuteen kokoonpanoon. Vuonna 1983 MTV:llä nähtiin musiikkivideo The Kingsmen- Live at Delta House. Jack Elyn edesmentyä 28. huhtikuuta 2015 kriitikko Dave Marsh mainitsi Elyn lauluäänen tehneen The Kingsmenin Louie Louiesta sen klassikon, joka se on. Lynn Easton edesmeni 24. huhtikuuta 2020 ja Mike Mithcell juuri 77-vuotispäivänään 16. huhtikuuta 2021. Hänen kitarabreikkiään ja sooloaan Louie Louiessa on kuvattu ikonisiksi. Vuonna 2025 Bob Nordby ja Don Gallucci ovat Louie Louien aikaisen The Kingsmenin viimeiset henkiin jäänet jäsenet.

Maanantain mainio:Neljä Ruusua Sirkkalan puistossa

 Neljän ruusun tunnin mittainen keikka Sirkkalan puistossa järjestetyssä tämänvuotisessa Osuuskaupparockissa käynnistyi odotustenmukaisesti Popmuseolla ja jatkui tuoreempaa, vuonna 2018 albumilla Mustia ruusuja julkaistua tuotantoa edustavalla hitillä Sähkökitara. Viimeisen valssin jälkeen kuultiin ensimmäinen ja kenties suurin setin kylmien väreiden nostattaja, joka oli uutta ja kiinnostavaa sovituksellista ulottuvuutta tavoittanut balladikaunokki Tie ajatuksiin kevättalvella 1992 ilmestyneeltä Ruusujen viidenneltä albumilta ja samalla lopulliselta läpimurtolevyltä Haloo. Seitsemän päivää selvinpäin -rallatusta seurasi kolmen laadukkaan slovaribiisin jakso. Sen muodostivat Sun täytyy mennä Haloolta, Sininen sunnuntai vuonna 2015 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Euforia sekä lokakuussa 2019 ilmestynyt ja sittemmin osaksi albumia 1000X päätynyt Surutulitus. Nuori ikäisekseen lukeutuu 2000-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneen albumin Katkera kuu hitteihin ja Ajelen edustaa Euforia-pitkäsoiton tuotantoa. Setin loppuosa koostui klassikkohiteistä Juppihippipunkkari, vuonna 2001 ilmestyneen pitkäsoiton Valuva taivas  nimikappaleesta, vuonna 1993 ilmestyneen albumin Pop-uskonto suurimmasta histä Poplaulajan vapaapäivä sekä Elän vain kerran -biisistä alkuvuodesta 2004 ilmestyneeltä Karelia Expressiltä. Neljän Ruusun Osuuskaupparock-keikka tarjosi jossakin määrin typistetyn version yhtyeen tämänhetkisestä keikkasetistä. Muutama vähemmän keskeinen biisivalinta kokonaisuuteen kenties sisältyi, mutta niiden vastapainoksi setin kolmen balladikappaleen osuus ja lopun klassikkokimara nostivat keikan vaivattomasti onnistumisen puolelle.

Neljä ruusua Osuuskaupparockissa toinen elokuuta 2025.
 

Sunnuntain extra:Eräs Grateful Deadin American Beautyn upeimmista albumiraidoista

 Ripple on Grateful Deadin vuoden 1970 jälkimmäisellä klassikkoalbumilla American Beauty julkaistu kappale, joka ilmestyi myös samaiselta pitkäsoitolta julkaistun singlen Truckin' b-puolella. Robert Hunter kirjoitti mainitun kappaleen Lontoossa vuonna 1970 samalla kertaa, kun hän sai valmiiksi lyriikat kappaleisiin Brokedown Palace ja To Lay Me Down, joista ensiksi mainittu ilmestyi niin ikään American Beauty -albumilla.Kaikista kirjoittamistaan teksteistä Hunter on maininnut pitävänsä erityisesti nimenomaan Ripplestä. Jerry Garcian säveltämän Ripplen ensiesitys keikalla oli Fillmore Westissä San Franciscossa 18. elokuuta 1970. Useita kappaleen säkeistöistä on verrattu Raamatun 23:een psalmiin. Ripplessa on sama melodia kuin vuotta myöhemmin julkaistussa gospelhymnissä Because He Lives. Lisäksi melodia muistuttaa musiikkikomediassa Joseph and the Amazing Technicolour Dreamcoat kahta vuotta aikaisemmin kuultua kappaletta Any Dream Will Do. Ripplestä on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon Chris Hillman, Norah Jones, Jane's Addiction, New Riders of the Purple Sage ja Rick Danko. Ripple-kappaleesta on julkaistu useita sitä analysoivia esseitä. Biisi on päässyt mukaan tv-shown Freaks and Geeks päätösjaksoon ja 80-luvun puolivälissä ilmestyneeseen draamaan Mask, jonka pääosissa näyttelivät Cher ja Eric Stoltz. Lisäksi Ripple on mukana Steven Spielbergin tv-sarjan Take neljännen kauden päätösjaksossa ja kyseinen kappale mainitaan Stephen Kingin ja Peter Straubin novellissa Black House.

Lauantain pitkä:Englanninkielisenä coverinaan brittilistan kärkeen kohonnut kappale

 (If Paradise Is) Half as Nice on suosittu vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, joka on italialaisen laulaja/lauluntekijän Lucio Battistin käsialaa. Half as Nicen ensimmäisestä levytysversiosta vastasi italialaissolisti Ambra Borelli ja hänen levytyksensä julkaisijana oli Dischi Records. Vaikka Borellin originaalilevytys ei saavuttanut listasijoitusta, kappaleesta työstettiin useita coverversioita, joista walesilaisyhtye Amen Cornerin levytys nousi jopa listakärkeen alkuvuodesta 1969. Patty Pravo levytti kappaleen  lyhennetyllä otsikolla Il Paradiso toiselle albumilleen Concerto per Patty. Hänen versionsa julkaistiin lisäksi singleformaatissa alkuvuodesta 1969 ja se saavutti Italian listalla top tenin. Pravo esitti mainitun kappaleen lisäksi italialaisessa laulukilpailussa Festivalbar. Vuonna 2019 Pravo levytti Il Paradison uudelleen samaisena vuonna ilmestyneelle albumilleen Red muistaakseen 50 vuotta aikaisemmin ilmestynyttä originaalilevytystään samaisesta kappaleesta. Jack Fishman käänsi Il Paradison englanniksi. Kappaleen englanninkielistä versiota tarjottiin ensiksi The Tremeloes-yhtyeen levytettäväksi, mutta bändi hylkäsi biisin. Sittemmin merkittävän soolouransa luoneen solisti Andy Fairweather-Lown luotsaama walesilaisyhtye Amen Corner sai (If Paradise Is) Half as Nicen levytettäväkseen ja kappale ilmestyi bändin ensimmäisenä sen uuden levy-yhtiön Immediate Recordsin julkaisemana singlenä. Amen Cornerin levytys nousi kahdeksi viikoksi brittilistan kärkisijalle helmikuussa 1969. Vielä vuoteen 1976 ajoittunut Half as Nicen uusintajulkaisu saavutti sijan 34. Irlannissa Half as Nice nousi neljänneksi ja Norjassa seitsemänneksi. Amen Corner levytti kappaleesta itse asiassa kaksi eri versiota. Toisessa niistä ovat mukana orkesteri ja puhallinsektio. Taustaraita ja lauluosuudet ovat molemmissa versioissa identtiset. Dave Clark Five levytti Half as Nicesta coverinsa, joka ilmestyi vuoden 1969 aikana singleformaatissa ainoastaan Yhdysvalloissa. Ricchi Poverin versio ilmestyi vuonna 1992 julkaistulla albumilla Allegro Italiano.

Perjantain pohjat:Ensisijaisesti Dobie Grayn levytyksenä menestynyt balladikappale

 Drift Away on Mentor Williamsin vuonna 1970 kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi brittiläinen solisti ja näyttelijä Mike Berry vuonna 1972 ilmestyneellä samannimisellä albumillaan. John Henry Kurtzin levyttämä versio ilmestyi kahta kuukautta myöhemmin samaisen vuoden marraskuussa. Myös Kurtz oli näyttelijä ja lisäksi swamp rockia edustanut solisti. Vuonna 1973 Drift Awayn levytti ensisijaisesti soulvokalistiksi identifioitunut Dobie Gray. Hänen coveristaan muodostui yllättäen kansainvälinen menestys, joka saavutti Billboardin listalla viidennen sijan ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kanadassa Grayn levytys oli parhaimmillaan seitsemäntenä ja Cash Boxilla yhtä sijaa alempana. Sittemmin Drift Awaysta on levytetty useita coverversioita, joista mainittakoon pikaisesti keskeisen brittirockyhtyeen Humble Pien vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Thunderbox löydettävissä oleva näkemys. Kotimaassa Drift Awayn on sisällyttänyt levytysohjelmistoonsa joensuulainen rootsmusiikin lippulaiva Wild Willie &BigDeal.

Torstain terävä:Bobbie Gentryn viimeinen studioalbumi

 Bobbie Gentry:Patchwork

26. huhtikuuta 1971 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Patchwork on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Bobbie Gentryn seitsemäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi. Kymmenen vuotta mainitun pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Gentry vetäytyi musiikkibisneksestä kokonaan tehtyään tuolloin vuonna 1981 viimeisen tv-esiintymisensä. 1970-luvun lopussa Gentry tosin nauhoitti vielä yhden albumin, mutta kyseinen pitkäsoitto on jäänyt julkaisematta. Vuonna 2007 australialainen levy-yhtiö Raven julkaisi Patchforkin ensi kertaa cd-formaatissa Gentryn vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Fancy kanssa. Patchforkin kannessa nähdään kreditoimattoman taiteilijan Gentrystä työstämä maalaus. Gentryn tuotannosta kasatun ja vuonna 2004 ilmestyneen kokoelma-albumin Chickasaw County Child:The Artistry of Bobbie Gentry kansitekstien mukaan mainittu maalaus on Gentryn itsensä käsialaa. Vaikka Patchwork ei menestynyt kaupallisesti, albumista laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Billboardin laatimassa arviossa albumin huippuhetkiksi kohotettiin kappaleet But I Can't Get Back, arigolds and Tangerines, Miss Clara / Azusa Sue, Beverly ja Lookin' In. Cashboxin laatimassa arviossa Patcworkia kutsuttiin mestariteokseksi ja sillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet tulla valituksi vuoden albumiksi. AllMusicin Richie Unterberger antoi albumille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta ja kohotti sen vaikuttavimmiksi kappaleet Beverly, Belinda, Lookin' In jaMarigolds and Tangerines. Billboardin Bubbling Under-listalla Patchwork joutui tyytymään sijaan 221. Albumilta poimittu ensimmäinen single, maaliskuussa 1970 ilmestynyt But I Can't Get Back saavutti Billboardin Easy Listening-listalla sijan 37. Samaisen vuoden toukokuussa Somebody Like Me julkaistiin Britanniassa singlenä, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta.

Keskiviikon klassikko:Rushin 80-luvun alun singlehitti

 The Spirit of Radio on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneeltä albumilta Permanent Waves. Kappaleen nimeä oli inspiroinut Bramptonissa, Ontariossa sijainneen radioaseman  CFNY-FM:n slogan. The Spirit of Radiosta muodostui Rushin kasvavan suosion kannalta keskeinen kappale. Siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen Kanadassa top 30.een kohonnut single. Billboardin listalla The Spirit of Radio saavutti sijan 51. Kitaristi Alex Lifesonin mukaan kappaleen sähköisessä avausriffissä pyrittiin muistuttamaan radioaaltoja. The Spirit of Radion viimeisessä osassa Rush tekee uransa aikana ensi kertaa kokeiluja reggaetyylin kanssa. Mainittua tyylisuuntaa yhtye tuli kokeilemaan pidemmälle seuraavilla pitkäsoitoillaan Moving Pictures, Signals ja Grace Under Pressure. Studiossa yhtye oli kokeillut reggae-tyylisiä riffejä ja soittanut kiertueillaan reggae-introa varhaistuotantoonsa lukeutuvassa kappaleessa Working Man. Niinpä he päättivät sisällyttää The Spirit of Radioon kulun mainitusta musiikkityylistä. Lyriikoidensa osalta The Spirit of Radio valittaa FM-radioiden muuttumista kaupallisiin muotoihin 1970-luvun lopussa. Inspiraatiota kappaleeseen tarjonnut CFNY-FM lukeutui niihin radiokanaviin, joka  ei ollut hylännyt vapaamuotoista ohjelmaa. The Spirit of Radion reggaeosuuden lyriikoita on inspiroinut Simonin ja Garfunkelin kappale The Sounds of Silence. Kun Spirit of Radio julkaistiin singleformaatissa helmikuussa 1980, kappale nousi seuraavassa kuussa brittilistalla kolmanneksitoista. Se on säilynyt Rushin tuotannon suurimpana brittihittinä. Singleversio on editoitu kolmen minuutin versio, jota ei ole ilmestynyt cd-formaatissa. The Spirit of Radio saavutti Kanadassa sijan 22. Kappaleen vuonna 1998 ilmestynyt liveversio nousi Mainstream Rock-listalla sijalle 27. Loppuvuodesta 1979 The Spirit of Radiosta julkaistiin Yhdysvalloissa 12-tuumaisia promoja, joiden b-puolella olivat kappaleet Working Man ja The Trees. Cash Box kirjoitti arviossaan Spirit of the Radiosta myönteisesti. Biisi pääsi Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Maaliskuun lopussa 2018 Rushin tuotannosta viisi kappaletta, niiden joukossa The Spirit of Radio, pääsi The Canadian Songwriters Hall of Fameen. Classic Rockin lukijat äänestivät The Spirit of Radion Rushin tuotannon neljänneksi parhaaksi kappaleeksi. Brittiläinen vaihtoehtorockyhtye Catherine Wheel levytti The Spirit of Radiosta vuonna 1996 coverinsa. Se pääsi mukaan sekä mainitun yhtyeen harvinaisuuksista koostuvalle albumille Like Cats and Dogs että CFNY:n brändäämälle kokoelma-albumille Spirit of the Edge, Vol 2. Kesäkuussa 2020 Permanent Wavesin ilmestymisestä oli kulunut 40 vuotta ja Rush tuotti ja työsti The Spirit of Radiosta animaatiomusiikkivideon, jossa yhtyeen jäsenet näyttivät kutakuinkin samoilta kuin vuonna 1980. Lisäksi videossa kunnioitetaan italialaista keksijää Guglielmo Marconia, joka vaikutti osaltaan keskeisesti radion kehitykseen sekä Rushin uran kehityksen kannalta keskeisiä radio dj:itä. Lisäksi musiikkivideo on kunnianosoitus Rushin edesmenneelle rumpalille Neil Peartille, jonka musiikki ja lyriikat kaappaavat edelleen diggareiden sydämiä ja mielikuvia.

Tiistain tukeva:Kate Bushin albumin Hounds of Love ydintuotantoon lukeutuva kappale

 Cloudbusting on brittisolisti Kate Bushin esittämä, kirjoittama ja tuottama kappale, joka ilmestyi singleformaatissa lokakuussa 1985. Lisäksi mainittu biisi pääsi mukaan Bushin samaisena vuonna ilmestyneelle albumille Hounds of Love. Single saavutti brittilistalla sijan 20. ja sille kertyi kahdeksan listaviikkoa. Inspiraation lähteenä Cloudbustingin kirjoittamiselle  oli ollut Peter Reichin vuonna 1973 ilmestynyt muistelmateos A Book of Dreams, jonka Bush oli kokenut liikuttavaksi. Kappaleen teemana on psykiatrin ja filosofin Wilhelm Reichin suhden nuoreen poikaansa Peteriin. Se kerrotaan aikuisen Peterin näkökulmasta. Se kuvaa nuorukaisen muistoja elämästään perheen Orgonon-nimisellä farmilla, jossa kaksikko vietti aikaa purkamalla pilviä. Kyseessä oli sateentekoprosessi, jossa hyödynnettin Reichin suunnittelemaa ja rakentamaa taivaalle suunnattua konetta. Lyriikoissa kuvataan edelleen vanhemman Reichin äkillistä pidätystä ja vankilaan joutumista ja Peterin kokemaa menestyksen tuskaa sekä syyllisyyttä siitä, ettei hän kyennyt puolustamaan isäänsä. AllMusiciin kirjoittanut Amy Hanson kirjoitti Cloudbustingista myönteisen retrospektiivisen arvion. Sekä turva että vaara ovat kappaleessa läsnä sekä ajatuksia herättävän lyriikan että sellon dominoiman melodian ansiosta. Bush pystyi helposti vangitsemaan sen hetken, jolloin lapsi ensiksi oivaltaa vanhempien olevan erehtyväisiä. Cloud Busting esitettiin livenä vasta vuonna 2014 ja tuolloin kappale kuultiin encorena Bushin Lontoon Hammersmith Apollossa pitämässä konserttisarjassa Before the Dawn. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Julian Doyle ja Bush sekä Terry Gilliam työstivät siitä lyhytelokuvan. Musiikkivideossa kanadalaisnäyttelijä Donald Sutherland esittää William Reichiä ja Kate Bush hänen nuorta poikaansa Peteriä. Musiikkivideon kuvaukset tapahtuivat Vale of White Horsessa, Oxfordissa, Britanniassa. Cloudbustingista työstetty täyspitkä video sisältää kappaleesta pidemmän version, joka eroaa 12-tuumaisella singlellä ilmestyneestä Oregon mixistä. Pidempi versio on saatavilla Red Shoes -singlellä. Julkaisunsa aikaan Bush lähetti Peter Reichille musiikkivideosta VHS-kopion. Reichistä tuli välittömästi diggari. Myöhemmin hän kertoi Dazed-aikakauslehdelle brittimuusikon vanginneen tarkasti isän ja pojan välisen omistautumisen, tunteen ja ymmärryksen ainutlaatuiseen ja maagiseen täyttymykseen. Cloudbustingin b-puolella julkaistusa kappaleessa Burning Bridge nainen pyytää rakastajaansa lisäämään sitoutumistaan häneen. 12-tuumaisella singlellä on lisäksi mukana melodialtaan irlantilainen traditionaali My Lagan Love, jonka lyriikoista vastasi Katen veli John Carder Bush. Cloudbustingin 12-tuumainen versio on special remix nimeltä The Organon-Remix, jossa keskeisimmäksi muodostui kappaleen kertosäkeen kehittyminen. Yhdysvalloissa manittu mix julkaistiin nimellä The Meteorological Mix, ja Britanniassa samaista otsikkoa käytettiin Bushin myöhäisempää tuotantoa edustavan singlen The Big Sky 12-tuumaisella versiolla.

Maanantain mainio:Santanan legendaarisen lineupin paluualbumi

 Santana:Santana IV

Huhtikuun puolivälissä 2016 ilmestynyt Santana IV on Santanan tuotannon 24. studioalbumi ja kaiken kaikkiaan diskografiansa 28. albumi. Yhtyeen 70-luvun alussa vaikuttaneesta kokoonpanosta mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Carlos Santanan lisäksi kosketinsoittaja/solisti Gregg Rolie, kitaristi Neal Schon, rumpali Michael Shrieve ja perkussionisti Mike Carabello. Mainittu viisikko oli viimeksi soittanut vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Santana III. Myöhäisemmistä Santanan lineupeista Santana IV:n työstämiseen osallistuivat perkussionisti Karl Perazzo, basisti Benny Rietveld sekä muutamissa kappaleissa vieraillut solisti Ronald Isley. Santana IV koostuu 16:sta uudesta yhtyeen kirjoittamasta ja tuottamasta kappaleesta. Reunionin alkuperä ulottui jo useamman vuoden taakse. Neal Schon oli ehdottanut Carlosille yhteistä levytystä, mutta tämä halusi mukaan Rolien, Schonin ja Carabellon. Tulevan albumin nimi olisi Santana IV, sillä kyseinen Santanan lineup oli sitä ennen työstänyt viimeksi albumin Santana III. Uusien kappaleiden kirjoitustyö ja treenaaminen ajoittui vuoteen 2013 ja nauhoitukset vuosiin 2014-2015. Niiden lopputuloksena oli 16 uutta raitaa, jotka yhdistivät Santanan tyylille tunnusomaisia afro-amerikkalaisia rytmejä, lauluosuuksia, hienoisesti bluesvivahteisia psykedeelisiä kitarasoundeja sekä perkussiotyöskentelyä. Santanan mukaan yhtyeen tuli löytää tasapaino niiden kappaleiden ja jamien välillä, joista yleisö tunnistaisi välittömästi klassisen Santanan. Ensimmäinen Santana IV:ltä poimittu single Go Anywhere You Wanna Go ilmestyi helmikuun viidentenä 2016. Itse pitkäsoitto debytoi Billboardin albumilistalla viidentenä ja sitä meni ilmestymisviikollaan kaupaksi 40 000 kappaletta. Santana IV on kaikkiaan Santanan 14. Billboard 200-listalla top teniin kohonnut pitkäsoitto.

Sunnuntain extra:Ensisijaisesti Izzy Stradlinin käsialaa oleva kappale Appetitella

 Think About You on Guns N' Rosesin esikoisalbumilla Appetite for Destruction julkaistu kappale, jonka kirjoitustyöstä vastasi ensisijaisesti yhtyeen rytmikitaristi Izzy Stradlin. Mainittu kappale oli itse asiassa jo lähes valmis Guns N' Rosesin perustamisvaiheessa. Vuonna 1988 Hit Paraderille antamassaan haastattelussa Stradlin mainitsi Think About Youn olevan nopea rakkauslaulu klisheisistä aiheista. Solisti Axl Rosen vuonna 1988 antaman haastattelun mukaan Stradlin oli Think About Youn ensisijainen kirjoittaja, mutta Rose teki joitakin muutoksia kappaleen lyriikkaan vokalistin ominaisuudessaan. Rosen mukaan Think About You muistuttaa tyylillisesti Hanoi Rocksia ja kappale onkin kirjoitettu eräänlaiseksi tribuutiksi mainitulle yhtyeelle. Vaikka kitaristi Slash on vuonna 2007 maininnut, ettei pidä Think About Yousta erityisen paljon, hän oli tyytyväinen kappaleen levytysversioon ja kitarasoundiinsa siinä. LA Weeklylle vuonna 2017 antamassaan haastattelussa Geffen Recordsin Tom Zutaut mainitsi Think About Youn suosikkikappaleekseen Appetite for Destructionilta. Varhaisvaiheessaan vuosina 1985 ja 1986 Guns N' Roses soitti Think About Youta säännöllisesti konserteissaan. Seuraavan kerran kappale oli kuitenkin yhtyeen keikkasetissä vasta vuonna 2001 ja Think About You onkin toiseksi harvimmin keikkasetissä soitettu Appetite for Destuctionin kappaleista Anything Goesin jälkeen.

Lauantain pitkä:The Eaglesin varhaiskauden keskeinen jäsen

 19. heinäkuuta 1947 syntynyt Bernard Matthew Leadon III on yhdysvaltalainen solisti, muusikko, biisintekijä sekä The Eaglesin perustajajäsen. Mainitun yhtyeen jäsenenä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1998. Ennen The Eaglesia Leadon oli ehtinyt vaikuttaa niin ikään countryrockia edustaneissa yhtyeissä Hearts & Flowers, Dillard & Clark sekä The Flying Burrito Brothers. Leadonin hallitsemiin instrumentteihin lukeutuvat kitara, banjo, mandoliini, steelkitara ja dobro. Hänellä on taustaa bluegrass-musiikin parissa. The Eaglesissä vaikuttaessaan Leadon esitteli bluegrassin elementtejä valtavirran yleisölle. Jätettyään The Eaglesin alkuvuodesta 1976 Leadon on julkaissut ainoastaan kaksi albumia, joista toinen on soolo ja toinen edustaa yhteistyötä Michael Georgiadesin kanssa. Lisäksi Leadon on vieraillut useiden muiden artistien levyillä sessiomuusikon roolissa. Psykedeelisvivahteisen folkrockyhtyeen Hearts & Flowersin jäsenenä Leadon saapui vuoden 1967 aikana Kaliforniaan. Hän osallistui yhtyeen Capitol Recordsin julkaiseman albumin Of Horses, Kids and Forgotten Women levytykseen. Pitkäsoitosta muodostui hitti ainoastaan paikallistasolla ja Hearts & Flowers lopetti toimintansa seuraavana vuonna. Vuoden 1968 loppuun mennessä Leadon oli ystävystynyt keskeisen bluegrassin edustajan Doug Dillardin kanssa. Jamisessioihin otti lisäksi osaa aikaisemmin The Byrdsissä vaikuttanut Gene Clark ja lopputuloksena oli yhtye Dillard & Clark. Vuoden 1968 aikana nauhoitettu albumi The Fantastic Expedition of Dillard & Clark sisälsi muun muassa varhaisen näkemyksen sittemmin myös The Eaglesin esikoisalbumilla ilmestyneestä kappaleesta Train Leaves Here This Morning. Leadon jätti Dillard & Clarkin vuoden 1969 aikana. The Byrdsin jäsenistöön kuulunut ja myös Squirrel Barkerissa soittanut Chris Hillman oli perustanut niin ikään The Byrdsissä vierailleen Gram Parsonsin kanssa yhtyeen The Flying Burrito Brothers, johon hän pyysi Leadonia liittymään.  Tämä oli mukana albumeilla Burrito Deluxe ja The Flying Burrito Bros, joista jälkimmäisen työstämiseen Parsons ei enää osallistunut. Menestyksen puutteeseen kyllästyneenä Leadon jätti Flying Burrito Brosin perustaakseen The Eaglesin kolmen muun muusikon kanssa. Mainittu kvartetti oli aikaisemmin toiminut Linda Ronstadtin säestysyhtyeenä. Leadon liittyi viimeisenä Glen Freyn, Don Henleyn ja Randy Meisnerin perustamaan The Eaglesiin. Jo yhtyeen kesäkuun alussa 1972 ilmestynyt esikois- ja samalla nimikkoalbumi oli menestys ja se sisälsi hitit Take It Easy, Peaceful Easy Feeling sekä Witchy Woman, joista etenkin viimeksi mainitun instrumentaatiossa Leadonin osuus oli keskeinen. Vuonna 1973 ilmestynyt ja myönteisiä arvioita vastaanottanut teema-albumi Desperado edusti vielä edeltäjänsä tavoin puhtaasti countryrockia ja albumin suurimmat klassikkokappaleet ovat sen nimiraita ja Tequila Sunrise. Vuonna 1974 ilmestyneellä kolmannella albumilla On the Border yhtye alkoi tyylillisesti siirtyä Amerikan rockin suuntaan ja tässä vaiheessa The Eaglesin kokoonpanoa täydensi Leadonin vanha ystävä, kitaristi Don Felder. Vuonna 1975 ilmestynyt albumi One of These Nights oli vielä edeltäjiään suurempi menestys, mutta mainitulla pitkäsoitolla The Eagles oli etääntynyt entistä kauemmaksi countryrockjuuristaan. Leadon jättikin yhtyeen vuosien 1975 ja 1976 taitteessa. Vuonna 1975 ilmestyneestä The Eaglesin Greatest Hits-kokoelmasta muodostui eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista Yhdysvalloissa. Jätettyään The Eaglesin Leadon työsti Michael Georgiadesin kanssa vuonna 1977 ilmestyneen albumin Natural Progressions. 1980-luvun puolivälissä  nimellä Ever Call Ready ilmestyi kokoelma  bluegrass ja gospelkappaleita. Niiden työstämiseen olivat Leadonin lisäksi osallistuneet Chris Hillman ja Al Perkins. 1980-luvun lopussa Leadon vieraili Nitty Gritty Dirt Bandissa. Vuonna 1993 Leadonista tuli yhtyeen Run C&W jäsen. Mainittu bändi levytti kaksi albumia MCA Recordsille. Sen ohjelmistossa oli Motownin biisejä bluegrass-tyylisesti esitettyinä. The Eaglesin seitsemän jäsenen päästessä vuonna 1998 Rock and Roll Hall of Fameen yhtye esitti kappaleet Take It Easy ja Hotel California. Vuonna 2004 Leadon julkaisi omissa nimissään soololoalbuminsa Mirror. Vuosien 2013 ja 2015 välillä Leadon oli mukana The Eaglesin kiertueella History of The Eagles. Vuonna 2015 Leadon osallistui ensisijaisesti tuottajaksi identifioituvan Ethan Johnsin kolmannen sooloalbumin Silver Liner levytykseen. Helmikuussa 2016 Leadon osallistui Grammy Awards-seremoniaan Jackson Brownen sekä The Eaglesin jäsenten Don Henleyn, Joe Walshin ja Timothy B Schmitin kanssa esittäen kuukausi aikaisemmin edesmenneen Glen Freyn muistoksi Take It Easyn.

Perjantain pohjat:Nazarethin ensimmäinen brittilistalle kohonnut single

 Broken Down Angel on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin kappale, joka julkaistiin ensiksi singleformaatissa huhtikuussa 1973. Lisäksi kyseinen kappale sisältyy yhtyeen samaisen vuoden toukokuussa ilmestyneelle ja järjestyksessään kolmannelle albumille Razamanaz. Broken Down Angel edustaa sävellyksellisesti koko Nazareth-kvartetin, eli solisti Dan McCaffertyn, kitaristi Manuel Charltonin, basisti Pete Agnewn ja rumpali Darrel Sweetin yhtyeistyötä. Kappaleesta muodostui suosittu jo Nazarethin vuoden 1973 aikana tekemillä kiertueilla. Toukokuussa 1973 taltioitu Broken Down Angelin studioliveversio sisältyy Nazarethin vuonna 1991 ilmestyneelle albumille BBC Radio 1 Live in Concert. Broken Down Angel oli järjestyksessään ensimmäinen niistä Nazarethin kaikkiaan yhdestätoista singlestä, jotka saavuttivat sijoituksen brittilistalla. Broken Down Angel kohosi parhaimmillaan mainitun listan yhdeksänneksi ja kappaleelle kertyi 11 listaviikkoa. Irlannissa Broken Down Angel saavutti sijan 20. ja oli Australiassa sijalla 57.

Torstain terävä:The Fabulous Thunderbirdsin alkukauden basisti

 23. heinäkuuta 1946 syntynyt ja 29. huhtikuuta 1997 edesmennyt Keith Ferguson oli yhdysvaltalainen basisti, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään teksasilaisessa bluesyhtyeessä The Fabulous Thunderbirdsissä. Elinaikanaan Ferguson vastaanotti muusikkoudestaan useita palkintoja. Hän syntyi Houstonissa, Teksasissa ja valmistui San Jacinto High Schoolista vuoden 1964 aikana. Vuonna 1969 Ferguson liittyi bluesyhtyeeseen Sunnyland Special, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Angela Strehli ja Lewis Cowdry. Se levytti 45-kierroksisen singlen. Vuonna 1972 Ferguson liittyi kitaristi Peter Kaukosen luotsaamaan yhtyeeseen Black Kangaroo, jonka kanssa hän konsertoi. Vuonna 1974 Ferguson soitti Rocky Hillin kanssa ja The Nightcrawlers-yhtyeessä, jonka kokoonpanoon kuului niin ikään  Stevie Ray Vaughan. Vuonna 1976 Ferguson liittyi The Fabulous Thunderbirdsiin solistien Lou Ann Bartonin ja Kim Wilsonin sekä kitaristi Jimmie Vaughanin kanssa. Heistä ensiksi mainittu jätti yhtyeen pian sen perustamisen jälkeen. The Fabulous Thunderbirdsistä muodostui paikallistasolla varsin suosittu, mutta yhtyeen levymyynti ei yltänyt keikkasuosion tasolle. Yhtye sai lähtöpassit useammalta levy-yhtiöltä, näistä viimeisimpänä Chrysalis Recordsilta. The Fabulous Thunderbirdsin toiminnassa tapahtui useamman vuoden kestänyt tauko, jonka aikana Ferguson oli eräs ensimmäisistä yhtyeen jättäneistä jäsenistä. Seuraavaksi Ferguson liittyi The Tailgatorsiin Don Leadyn ja Gary "Mudcat" Smithin kanssa. Hän oli mukana mainitun yhtyeen viidellä vuosien 1985 ja 1989 välillä ilmestyneellä albumilla. Jätettyään The Tailgatorsin Ferguson vaikutti freelance-muusikkona Austinin bluesskenessä ja soitti lisäksi yhtyeissä The Excellos ja The Solid Senders. Hän menehtyi munuaisten vajaatoimintaan 50 vuoden ikäisenä. Vuonna 2014 ilmestyi Detlef Schmidtin käsialaa oleva elämäkertateos Keith Ferguson:Texas Blues Bass.

Keskiviikon klassikko:Legendaarisen heavyvokalistin kolmas sooloalbumi

Ozzy Osbourne:Bark at the Moon

Alun perin marraskuun puolivälissä 1983 ilmestynyt Bark at the Moon on hiljattain edesmenneen brittiläisen heavyvokalistin Ozzy Osbournen kolmas sooloalbumi. Hänen luottokitaristinsa Randy Rhoads oli menehtynyt  edellisen vuoden maaliskuussa lentokoneturmassa ja niinpä Bark at the Moonilla kuultin aikasemmin yhtyeissä Mickey Rat ja Rough Cutt kitaroinutta Jake E Leetä. Bark at the Moon saavutti Billboardin albumilistalla sijan 19. sekä kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myyntinsä ansiosta ainoastaan viikkojen kuluessa. Tähän mennessä Bark at the Moonia on myyty Yhdysvalloissa kolme miljoonaa kappaletta. Britanniassa albumi oli järjestyksessään kolmas Osbournen neljästä 60 000 kappaleen myyntinsä ansiosta hopealevyn saavuttaneesta pitkäsoitosta. Mainittuun saavutukseen Bark at the Moon ylsi jo tammikuussa 1984. Remasteroidut cd-versiot albumista ilmestyivät vuosina 1995 ja 2002 ja niistä jälkimmäinen on itse asiassa eri miksaus. Kyseessä on ensimmäinen Ozzyn albumi kitaristi Jake E Leelle ja ainoa rumpali Tommy Aldridgelle, joka kuitenkin vaikutti lyhyttä taukoa lukuun ottamatta Osbournen kiertuerumpalina 80-luvun puoliväliin saakka. Bark at the Moonin levytyksen jälkeen Carmine Appice tosin vaikutti jonkin aikaa Osbournen kiertuerumpalina. Hänet nähtiin myös Bark at the Moonin nimikappaleesta työstetyllä musiikkivideolla. Toisena singlenä Bark at the Moonilta julkaistiin So Tired.

Tiistain tukeva:Cat Stevensin esikoisalbumi

 Cat Stevens:Matthew and Son

Kymmenes maaliskuuta 1967 Deramin julkaisemana ilmestynyt Matthew and Son on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Cat Stevensin esikoisalbumi. Stevens oli alkanut kirjoittaa kappaleitaan varhaisteini-ikäisenä. Hänen varhaisimpiin musiikillisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat britti-invaasion yhtyeet ja toisaalta Bob Dylanin ja Simon and Garfunkelin kaltaisilta artistelita vastaanotetut folkvaikutteet. Sohossa esitettiin musikaaleja niin lähellä Stevensin lapsuuden kotia, että hän kuuli usein niiden musiikkia omaan huoneeseensa. Stevensin isoveli David Gordon kiinnitti aikaisemmin yhtyeessä The Springfields vaikuttaneen musiikkituottaja Mike Hurtsin huomion pyrkimyksenään saada hänet kiinnostumaan pikkuveljensä työstämästä musiikista. Demonauhan nauhoittamisen jälkeen kaksikon välillä solmittiin diili. Vaikka Stevensin esikoisalbumi ilmestyi vasta maaliskuussa 1967, sen nauhoitukset alkoivat edellisen vuoden heinäkuussa ja samoihin aikoihin julkaistiin jo joitakin singlejä. Debyyttisinglellä I Love My Dog soitti paria vuotta myöhemmin Led Zeppelinin jäsenenä tunnetuksi tullut sessiobasisti John Paul Jones. Singlen kakkospuolella ilmestyneen Portobello Roadin lyriikat olivat Kim Fowleyn käsialaa ja hän rohkaisi Stevensiä säveltämään kappaleeseen melodian. Stevensin esikoissingle saavutti brittilistalla sijan 28. Seuraavana julkaistiin hänen esikoisalbuminsa nimikappale Matthew and Son, joka nousi samaisella listalla aina kakkossijalle. Itse pitkäsoitto saavutti Britannian albumilistalla parhaimmillaan seitsemännen sijan. The Tremeloes levytti pikaisesti coverinsa Stevensin esikoisalbumilla ilmestyneestä kappaleesta Here Comes My Baby. The Tremeloesin näkemys nousi brittilistalla neljänneksi. Brittiläisen solistin David Garrickin Stevensin esikoisalbumin tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta I've Found a Love levyttämä versio jäi vaille listasijoitusta, mutta Stevensin oma, hänen esikoispitkäsoitoltaan löytymätön singlekappaleensa I'm Gonna Get Me A Gun nousi  brittilistalla kuudenneksi. Here Comes My Baby pääsi mukaan Wes Andersonin elokuvaan Rushmore. The Village Voicen Robert Christgau kutsui myöhemmin Matthew and Son-albumia harvinaisuudeksi, unohdetuksi levyksi, jonka ei olisi syytä olla sellainen. Pitkäsoiton nimikappale ja I Love My Dog ovat Christgaun mukaan rockkappaleita, joista olisi pitänyt kuulua enemmän  vuoden 1967 aikana. AllMusicin Bruce Eder antoi Cat Stevensin esikoisalbumille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hänen mukaansa albumi eroaa voimakkaasti siitä soundista, josta Stevens on tullut tunnetuksi. Mainittu pitkäsoitto kuulostaa tosin ikääntyneemmältä kuin Stevensin Island/A&M:lle levyttämä tuotanto. Stevensin varhaistuotanto on silti itsetietoisesti selkeästi helpommin lähestyttävää ja rikkaasti sovitettua. Matthew and Sonin ensimmäinen, vuonna 1988 ilmestynyt cd-versio sisältää perusalbumin lisäksi kaksi bonuskappaletta. Vuonna 2003 ilmestyneellä cd-uusintapainoksella bonusbiisejä on kahdeksan; niiden joukossa on sekä stereo, että mono singleversiot School Is Outista sekä I'm Gonna Get Me a Gunista.

Maanantain mainio:Michael Monroen rockhurmosta Ilosaarirockissa

 Rockin historian energisimpiin lava-esiintyjiin lukeutuvan Michael Monroen setti Ilosaarirockissa käynnistyi hänen kakkossooloalbuminsa, vuonna 1989 ilmestyneen pitkäsoiton Not Fakin' It klassikkotuotantoon lukeutuvalla Dead, Jail or Rock N' Rollilla. I Live Too Fast to Die Young ja Last Train to Tokyo tekivät siirtymään tuoreempaan yhtyemateriaaliin. Hanoi Rocksin aarreaitasta kuultiin ensiksi Motorvatin' Oriental Beatiltä ja I Can't Get It Two Steps from the Movelta. Nazareth-klassikko Not Fakin' It lukeutui setin todellisiin kultahippuihin samaisen albumin ässiin lukeutuvan Man with No Eyesin tavoin. 78 edusti Monroen erinomaisen paluualbumin Sensory Overdriven ohjelmistoa ja  Ballad of Lower East Side on eräs Michael Monroen tuotannnon kultakimpaleista. Sen jälkeen palattiin Hanoi Rocksin klassikko-osastoon. Don't You Ever Leave Me-slovarista ei kuultu tällä kertaa aivan nappiversiota, mutta Back to Mystery City -albumin nimikappale säilyttää edelleen turnauskestävyytensä. Hammersmith Palais oli ainoa poiminta Demolition 23:n mainiolta ja vuoden 1994 tuotantoa edustavalta albumilta ja setin päättivät Hanoin Malibu Beach Back to Mystery Cityltä ja Creedence Clearwater Revival-laina Up Around the Bend Two Steps from the Movelta. Hanoi Rocks-biisien osuus oli setissä yllättävänkin runsas. Kokonaisuutena tarjolla oli takuuvarman laadukas Michael Monroe-keikka, mutta settiin olisi kaivannut ainakin Demolition 23:n tuotannon ehkäpä keskeisintä keikkabiisiä Nothing's Alright. Varsin onnistunut ja innostava rockkeikka oli joka tapaksessa kyseessä jälleen kerran.

Michael Monroe Ilosaarirockissa 20. heinäkuuta klo 16-17. 

Sunnuntain extra:Brian Mayn kitaranäytöksen sisältävä Queenin varhaistuotannon kappale

 Brighton Rock on kitaristinsa Brian Mayn kirjoittama Queenin kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1974 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Sheer Heart Attack. Mainitussa kappaleessa kuullaan yli kolmeminuuttinen ja näin ollen Queenin tuotannon pisimpiiin lukeutuva kitarasoolo. Julkaisunsa jälkeen Brighton Rock on kitarasoolonsa kera lukeutunut Queenin konserttien vakio-ohjelmistoon. Uutta suosiota Brighton Rock on saavuttanut sen jälkeen, kun kappale oli mukana Edgar Wrightin vuonna 2017 valmistuneessa elokuvassa Baby Driver kahdessa kohtauksessa. Elokuvan alkuosassa toinen päähenkilöistä, eli Baby nimeää Brighton Rockin killerikappaleekseen ja myöhemmin toinen päähenkilö, eli Buddy soittaa kappaletta autostereoissaan.  May kirjoitti Brighton Rockin Queen II-albumin nauhoitusten loppuvaiheessa. Queenillä ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut aikaa nauhoittaa kyseistä kappaletta ja niinpä se päätyi vasta Queen II:n seuraajalle, eli Sheer Heart Attackille. Ennen Brighton Rockin nauhoittamista osia kappaleen kitarasoolosta kuultiin kappaleessa Son and Daughter. Brighton Rockin lyriikat kertovat kahdesta nuoresta rakastavaisesta; Jennystä ja Jimmystä, jotka tapaavat toisensa Brightonissa. Guitar Worldin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitarasoolon listalla Brighton Rock saavutti sijan 41.  Keikkakontekstissa Brighton Rock on ollut pisimmillään 13 minuuttia pitkä ja Brian May hyödyntää kappaleessa erilaisia kaikuefektejä. Hän esitti osan Brighton Rockin kitarasoolosta vuoden 2012 Lontoon kesäolympialaisten päätösseremoniassa.

Lauantain pitkä:Haastattelussa HDTV

 Solisti/basisti Usvasta, kitaristi Akselista ja rumpali Akusta koostuva nuori ja lupaava joensuulaistrio HDTV saapui haastatteluun Johnnyn kadulle.

Kuinka yhtyeenne lineup muototui?

Usva:"Aku ja Akseli oli soittaneet jo pienestä asti keskenään. Mutta sitten satuttiin yhdessä samoille musiikin tunneille yläkoulussa ja sitten yhtenä päivänä Aku kutsui minut soittamaan mukaan!"

Genrenne valikoituminen?

Usva:"Jotenkin ehkä löydettiin sellaista musaa, josta kuitenkin kaikki tykkää ja siten ehkä omatkin biisit ovat lähteneen sellaiseen suuntaan. Suuri tekijä on varmaan myös ns. suht klassisessa kokoonpanossa (rummut, kitara, basso ja laulu)."

Kuinka biisinne syntyvät?

Usva:"Biisit syntyvät yleensä jostain riffistä tai sointukierrosta. Harvoin lähetään tekemään biisejä esim. aiheen tai lyriikoiden osalta. En sinäänsä koe lyriikoita niin tärkeiksi, vaan lähinnä sanon mitä sattuu ja tulee mieleen. Toisaalta välillä tulee kirjoitettua ihan siistiäkin tekstiä :D

Omia biisejä on lähempänä toista kymppiä, keskeneräisiä ei edes pysty laskemaan. Ideoita siis jostakin syntyy ja suhteellisen usein!"

Coverbiisienne valikoituminen?

Usva:"Coverit valitaan yhdessä ja usein sovitaan ainakin sellaisia biisejä, jotka eivät olisi liian kivuliaita soitettaviksi. Useat coverit tosin on valittu ihan vain sen perusteella, mistä yleisö voisi tykätä, jos meidän musa ei maistu. Jokaiselle siis ikäänkuin löytyy jotakin!"

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat?

Usva:"Toiveena (ainakin käsittääkseni yhtyeisenä) on käydä studiolla ja saada julkaistua biisejä, koska kuitenkin omaa tuotantoa löytyy sen verran. Myös saada keikkakokemusta ja erityisesti pitää hauskaa ja tehdä musiikkia! Äänitettä siis luvassa ehkäpä lähiaikoina?? Ongelmana meillä hieman on saada asioita startattua. Mutta luulen, että jonakin kauniina päivänä maailma saa kuulla HDTV:tä, ei pelkästään livenä, vaan myös suoratoistona!"

Musiikillinen historia?

Akseli:"Minun musiikillinen taustani on tullut isäni puolelta joka käytännössä pakotti minut soittamaan rumpuja uintiharrastukseni loputtua. Noh sitten kun kerran rumpua paukutin niin aloin kuuntelemaan musiikkia jonka tahdissa paukuttaa. Näin löysin rockmusiikin. Noh sitten aateltiin Turusen (Aku) kanssa että perustetaanpa bändi.

Fun fact: olin alunperin meistä kahdesta rumpali, mutta Aku ei oikeen digannut kitaran soitosta,joten jouduimme vaihtamaan soittimia päikseen. Mutta kaikkihan tietää, että kitara on paljon coolimpi soitin muutenkin."


Soittotyyli ja genret?

Akseli:"Alunperin halusin ,että soitettaisiin enemmän 90-grunge tai punk tyyppistä musiikkia, hyvä esimerkki tästä on ensimmäinen teoksemme " projekti #1" joka kuultiin myös Tuulaakin keikalla. Mutta musiikkimakuni laajentuessa ja muiden bändin jäsenten vaikutuksesta tyyli muotoutui siihen, mitä se nyt on.
En itse haluaisi oikein määritellä tyyliämme mihinkään tiettyyn lokeroon, mutta jos sitä jotenkin pitäisi kuvailla sanoisin, että siinä on vaikutelmia grungesta ja 60-luvun rockista sekä hieman 70-luvun suomiproge-skeneä."

BIISIEN SYNNYTYS🐣(Akselin humoristinen tulkinta)

"Suuri osa biiseistä syntyy näin.
Vaihe 1 improvisoimme huviksemme tallissa jotain kunnes saamme biisille alun puoli vahingossa

vaihe 2 tehdään biisille rakenne

Vaihe 3 aku ja minä käydään kusitauolla kun usva tekee sanat.

Vaihe 3.5 kahvitauko

Vaihe 4 soitetaan ja hiotaan biisiä

Vaihe 5 todetaan, että: biisi on valmis"

Coverit?

Akseli:"Paranoid on listalla siksi, että aina joku huutaa soittakaa Paranoid. Biisi on myös hyvin tunnett,u joten se toimii aina

Proud Mary on listalla koska sitä on tullut soitettua yläasteen kevät juhlissa ja se on todettu toimivaksi

Hendrixin Fire eksyi settilistaan viimeisenä päivänä ennen keikkaa ja opettelimme sen viime tingassa.
Idea biisin esittämiseen heräsi oikeastaan Royalsin livevedosta ja tuumailtiin, että siinä on hyvä meininki, joten listalle siis.

Coverit saattavat valikoitua myös keikan järjestäjien tai yleisön toiveista."
 

Musatausta?

Aku:"Mulla ei ole aiempaa musiikillista taustaa. Vaikka isälläni on, mua ei musiikki juuri kiinnostanut ennen kuin aloitettiin bändi. En edes tarkalleen muista, miten päädyin rockin pariin – ehkä se tapahtui silloin, kun alettiin Akselin kanssa soitella ensimmäisiä kertoja.

Ajan myötä löysin paljon bändejä ja eri musiikkityylejä, joista tykkäsin. Kun oltiin Aksun kanssa vähän aikaa soiteltu kaikenlaisilla löytyneillä soittimilla, alettiin molemmat innostua enemmän ja enemmän. Siitä se musiikkiharrastus oikeastaan lähti. Treenattiin yhdessä ja myös itsekseen kotona YouTuben ohjevideoiden avulla.

Aloin käydä konservatoriolla vasta tänä vuonna, eli kaikki perusasiat soitosta olin opetellut itse."


Lineup?

Aku:"Oon tuntenut Akselin ihan pienestä asti, ja yhdessä löydettiin tämä harrastus. Usvaan tutustuin jo alakoulussa, mutta en silloin edes tiennyt sen soittavan – oltiin vaan koulukavereita. :D

Yläkoulussa päädyttiin kaikki kolme samoille musatunneille, ja niissä oli tosi hauskaa. Meidän musaope antoi meidän soitella covereita vapaasti, mikä teki soitosta paljon kivempaa.

Yritettiin pitkään löytää kolmatta jäsentä bändiin ja opetettiin monia soittamaan, mutta homma ei oikein toiminut kenenkään kanssa niin kuin oltaisiin toivottu. Kun selvisi, että Usva soittaa bassoa, pyydettiin se mukaan treeneihin – ja heti ekasta kerrasta lähtien meillä oli tosi kivaa yhdessä."

Genre?

Aku:"En oikein osaa – tai ehkä edes halua – nimetä meidän genreä. Tuntuu, että me vielä haetaan meidän omaa soundia.

Itse kuuntelen tosi monenlaista musaa fiiliksen mukaan: välillä raskaampaa metallia, joskus funkkia, progea, rokkia, bluessia… mitä sattuu löytymään. Tykkään etsiä uutta kuunneltavaa, ja se näkyy mun soitossa – soitan mielelläni kaikenlaista.

Ehkä meidän keikkabiisitkin on syntyneet aika luonnollisesti meidän musiikkimaun ja soittotyylin perusteella."

HDTV:n biisien synty?

Aku"Meidän biisit syntyy usein jostain riffistä, kun improillaan treeneissä. Se on hyvä tapa lämmitellä, ja monesti jameista löytyy joku hyvä idea, jota lähdetään kehittämään.

Saatetaan keksiä pari riffiä, yhdistellä niitä, ja sitten Usva alkaa kirjoittaa sanoja. Mä ja Akseli yritetään auttaa, vaikka kumpikaan meistä ei ole mikään runoilija. :D

Kun biisillä on rakenne ja sanat, aletaan soitella ja treenata sitä kunnolla. Vanhoja äänitteitä ja videoita katsoessa huomaa, miten paljon kappaleet kehittyy ajan myötä – joskus poistetaan tai lisätään kohtia, vaihdetaan tempoa jne."


Biisit?

Aku:"Viime aikoina ollaan saatu tehtyä enemmän omia biisejä. Meillä on jo noin parikymmentä lähes valmista kappaletta, vaikka osa niistä kaipaa vielä hiomista.

Meillä on myös ihan sikana erilaisia riffi-ideoita, jotka välillä unohtuu. Joskus niistäkin syntyy biisejä – jos vaan muistetaan."


Coverit?

Aku:"Soitellaan treeneissä välillä covereita, koska se on hauskaa ja samalla oppii. Valitaan ne aina yhdessä, tilanteen mukaan.

Jos keikalla on vaikka yleisö, jonka uskotaan tykkäävän rauhallisemmasta suomalaisesta musasta, saatetaan vetää vaikka Hopeinen kuu. Akselin faijalta tulee usein ehdotuksia – Hurriganesia ja muuta suomirockia.

Jimi Hendrixin Fire oli mun ehdotus. Se on lähellä meidän soundia ja vähän haastavampi – halusin testata, mihin me pystytään. Ja onhan se nyt hyvä biisi".

HDTV:n tulevaisuus?

Aku:"Mä näen meidän tulevaisuuden vahvana. Panostetaan tähän hommaan koko ajan enemmän, ja tuntuu että ihmisetkin oikeasti tykkää siitä, mitä me soitetaan. Se motivoi tosi paljon.

Treenataan soittoa, tehdään uusia biisejä, äänitetään – ehkä saadaan vihdoin eka albumi tehtyä. Somea aiotaan myös hyödyntää enemmän, jotta saadaan musaa esiin ja tavoitetaan varsinkin nuoria. Some on hyvä kanava mainostaa, kasvattaa nimeä ja luoda kontakteja.

Spotify on ollut meidän to-do-listalla pitkään. Kunhan saadaan eka laadukas äänite valmiiksi, niin ehkä jo ensi vuonna julkaistaan jotain maailmalle!

Tämä kesä menee lähinnä keikkailuun, mutta talvella treenataan taas kunnolla. Eli tulevaisuuden suunnitelmat ja toiveet on isot – ja me ollaan valmiita tekemään duunia niiden eteen".

Perjantain pohjat:Roger McGuinnin vuoden 1976 sooloalbumi

 Roger McGuinn:Cardiff Rose

Toukokuussa 1976 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Cardiff Rose on aikaisemmin The Byrdsin johtohahmona vaikuttaneen Roger McGuinnin laskentatavasta riippuen kolmas tai neljäs sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto työstetiin Bob Dylanin vuoteen 1975 ajoittuneen kiertueen Rolling Thunder Revue jälkeen. Cardiff Rosen  tuotannosta vastasi Mick Ronson ja sekä hän että McGuinn osallistuivat Rolling Thunder-kiertueeseen. Muista keskeisistä mainitulle kiertueelle osallistuneista henkilöistä mainittakoon  David Mansfield, Rob Stoner, Howie Wyeth sekä lyyrikko Jaques Levy, joka oli aikaisemmin kirjoittanut McGuinnin kanssa kappaleen Chestnut Mare ja työskennellyt Dylanin kanssa hänen tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvalla ja niin ikää vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Desire. Cardiff Rosen kappaleista Jolly Rogerin aiheena ovat Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarit ja Dreamland on cover Joni Mitchellin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta, jonka hän levytti itse vasta vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Don Juan's Reckless Daughter. Tyylillisesti Cardiff Rose on monipuolinen albumi, jonka kappaleet vaihtelevat esimerkiksi edellä mainitun Jolly Rogerin traditionaalisesta folkista punkrockliikkeen inspiroimiin rockkappaleisiin, joita pitkäsoitolla ensisijaisesti edustaa Rock and Roll Time. Vuonna 2004 Cardiff Rosesta julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka sisältää perusalbumin lisäksi kaksi bonuskappaletta. Niistä toinen on demoversio David Bowien Soul Lovesta ja toinen livetulkinta Mitchellin Dreamlandistä.

Torstain terävä:Linda Ronstadtin tuotannon suosituin albumi

 Linda Ronstadt:Greatest Hits

Joulukuun ensimmäisenä 1976 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on countryartisti Linda Ronstadtin ensimmäinen kokoelma-albumi. Mainittu pitkäsoitto sisältää sekä hänen Asylum Recordsille että Capitol Recordsille työstämäänsä tuotantoa. Varhaisinta tuotantoa kokoelmalla edustaa vuoden 1967 satoon lukeutuva Mike Nesmithin sävellys Different Drum, jonka Ronstadt levytti vuonna 1967 yhtyeessä The Stone Poneys vaikuttaessaan. Muilta osin Greatest Hits sisältää Ronstadtin suosittua tuotantoa hänen vuosien 1970 ja 1976 välisenä aikana ilmestyneiltä albumeiltaan Silk Purse, Don't Cry Now, Heart Like a Wheel, Prisoner in Disguise sekä Hasten Down the Wind. Yli seitsemän miljoonan kappaleen myynnillään Greatest Hits on Ronstadtin tuotannon menestynein albumi. Vielä vuoden 1991 jälkeen pitkäsoittoa on mennyt kaupaksi lähemmäs kaksi miljoonaa yksikköä. Tuolloin levymyynnin listauksesta alkoi vastata SoundScan. Billboardin listalla Greatest Hits oli parhaimmillaan kuudentena ja Billboardin countrylistalla toisena. Viimeksi mainitulla listalla albumi pysytteli yli kolmen vuoden ajan. Greatest Hitsistä Rolling Stoneen  laaditussa arviossa albumia kritisoitiin esikypsäksi. Kokoelman ilmestyessä Ronstadt oli joka tapauksessa levyttänyt hittejä melko tarkalleen vuosikymmenen ajan, kun mukaan lasketaan hänen soolouransa lisäksi jäsenyys Stone Poneysissa. Monet artistit Elvis Presleystä alkaen olivat julkaisseet greatest hits -tyyppisiä kokoelma-albumeita huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa uraansa. Erikoisjärjestelyn ansiosta Greatest Hits sisältää sekä Ronstadtin Asylumille että Capitolille levyttämää tuotantoa. Vuonna 2007 Rhino Records julkaisi Ronstadtilta tuplacd:n Greatest Hits Vol 1 & 2. Sen jälkimmäinen osa oli ilmestynyt alun perin vinyyliformaatissa lokakuussa 1980.

Keskivikon klassikko:Black Sabbathin Paranoid-albumin päätöskappale

 Fairies Wear Boots on brittiläisen heavy metal-yhtye Black Sabbathin varhaistuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen toisen albumin Paranoid päätösraitana sekä lisäksi singlen After Forever b-puolella. Mainitun singlen paraatipuoli julkaistiin vasta Sabbathin kolmannella albumilla Master of Reality, mutta sekä mainitun singlen, että Paranoid-pitkäsoiton brittijulkaisun päivämäärä on sama, eli 18. syyskuuta 1970. Paranoid-albumin originaalissa vuoden 1970 Yhdysvaltain-painoksessa kappaleen intron nimeksi oli merkitty Jack the Stripper. Fairies Wear Boots on rankattu Black Sabbathin tuotannon yhdenneksitoista parhaaksi kappaleeksi. Biisin tarkka inspiraation lähde on jäänyt epäselväksi. Vuonna 2010 Paranoid-albumi pääsi mukaan dokumenttisarjaan Classic Albums. Kyseisessä jaksossa Sabbathin basistin Geezer Butlerin mukaan Fairies Wear Bootsin lyriikkaan vaikutti kappaleen tekstistä vastanneen solisti Ozzy Osbournen kohtaaminen skinhead-joukon kanssa Lontoossa. Nämä kutsuivat Ozzya keijuksi tämän pitkien hiuksien vuoksi. Butlerin mukaan kappaleen toisen osan teemana on LSD. Samaisessa dokumentissa Osbourne mainitsi itse kirjoittaneensa Fairies Wear Bootsin LSD:stä. Vuonna 2010 ilmestyi niin ikään Osbournen elämäkertateoks I Am Ozzy, jossa hän mainitsee, ettei muista, mistä Fairies Wear Boots kertoo. 26. huhtikuuta 1970 Black Sabbath soitti Fairies Wear Bootsin BBC:n ohjelmassa John Peel Sunday Show. Mainittu versio sisältyy vuonna 1997 ilmestyneen Ozzy Osbournen kokoelma-albumin The Ozzman Cometh bonuslevylle. Paranoid-albumin lisäksi Fairies Wear Bootsin originaali studioversio on mukana vuonna 1976 ilmestyneellä Black Sabbathin tuplakokoelma-albumilla We Sold Our Souls for Rock N' Roll. Ozzy Osbournen liveversio mainitusta kappaleesta sisältyy vuonna 1982 ilmestyneelle livealbumille Speak of the Devil.

Tiistain tukeva:80-luvun alussa perustettu ja paluun tehnyt sekä covereita että omaa tuotantoaan esittävä brittiyhtye

 Doctor and The Medics on brittiläinen, vuonna 1981 Lontoossa perustettu glamrockyhtye. Suosituimmillaan se oli 80-luvun puolivälin tienoilla, jolloin yhtyeen versio Norman Greenbaumin kappaleesta Spirit in the Sky nousi brittilistan kärkeen. Nykyisin yhtye esiintyy muuttuneella lineupilla. Doctor and the Medics loi maineensa eräänlaisena tribuuttiyhtyeenä muille artisteille ja yhtyeille, mutta sittemmin bändin keikkasettiin on sisältynyt myös omaa tuotantoa. Musiikilllisesti yhtye edustaa uuspsykedeliaa, glam rockia, uutta aaltoa ja poprockia. Knotty Ashissa, Liverpoolissa seitsemäs heinäkuuta 1961 syntynyt solisti, myös Lontoossa dj:nä vaikuttanut Clive Jackson perusti yhtyeen vuonna 1981 kitaristi Steve McGuiren, rumpali Steve Richien, basisti Richard Searlen ja taustalaulajattarina ja tanssijoina vaikuttaneen The Anadin Brothersin kanssa. Doctor and the Medicsin ulkoiseen lookiin vaikuttivat 60-luvun psykedelia ja seuraavalta vuosikymmeneltä Kiss. Whaam Records julkaisi vuonna 1982 Doctor and the Medicsin ensimmäisen singlen The Druids Are Here. Seuraavan kerran yhtyeeltä ilmestyi levytystuotantoa vasta kolme vuotta myöhemmin, mutta Alice in Wonderlandissa, soholaisessa clubissa livenä nauhoitettua neljästä kappaleesta koostunutta ep:tä oli hankittavissa yhtyeeltä itseltään. The Anadin Brothersin nimellä tunnettuja taustalaulajattaria oli alun perin kolme, mutta heidän määränsä kapeni Wendi Westiin ja Colette Applebyhin. Vuonna 1985 Doctor and the Medics solmi levytyssopimuksen IRS Recordsin kanssa ja julkaisi viidestä kappaleesta koostuneen 12-tuumaisen ep:n Happy but Twisted, joka  sisälsi muun muassa coverin Hawkwindin kappaleesta Silver Machine. Se nousi kakkossijalle indie-listoilla. Doctor and the Medicsin seuraava levytys oli XTC-yhtyeen Andy Partridgen tuottama The Miracle of the Age. Näihin aikoihin yhtye taltioi Limehousessa, Lontoossa tv:tä varten konsertin, jossa yhtyeen peruslineupia täydensi koskettimissa ja kakkoskitarassa The Damned-yhtyeen Roman Jugg. Vuonna 1986 ilmestyneestä versiosta Norman Greenbaumin Spirit in the Skysta muodostui kansainvälinen hitti, joka nousi Britanniassa listakärkeen. Seuraavista singleistä Burn saavutti sijan 29. ja Abba-cover Waterloo, jossa saksofonissa, taustalaulussa ja myös musiikkivideossa oli mukana Roy Wood, sijan 45. Vuonna 1996 yhtye julkaisi omalla levy-yhtiöllään Mad Manilla viimeisen studioalbuminsa Instant Heaven. 2000-luvun alussa muotoutui Doctor and the Medicsin uusi kokoonpano, joka esiintyi retrohenkisissä brittiläisissä tv-show:issa, kuten iTV:n Hit Me Baby One More Time ja Top of the Popsin jouluspeciaalissa, jossa juhlistettiin  brittien singlelistaa 50 vuoden ajalta. Kesäkuussa 2006 yhtye esiintyi Channel 4:n ohjelmassa Bring Back One Hit Wonders. Samoihin aikoihin Doctor and the Medicsiltä ilmestyi ep Timewarped. Yhtye on jatkanut live-esiintymisiään. Richard Searle jätti yhtyeen vuonna 1990 pian Wom Richien lähdön jälkeen. Searlen paikan otti Gareth Thomas. Searle muodosti acid-jazz-yhtyeen Corduroy aikaisemmin Sire Recordsille levyttäneen Boys Wonderin entisten jäsenten kanssa. The Medicsin jätettyään rumpali Richien yhtyeitä ovat olleet  Last of the Teenage Idols, Stiv Bators, B-Bang Cider, The Boys, Wet Dog  ja viimeksi Die Toten Hosen. Solisti Clive Jackson on Doctor and the Medicsin nykyisen kokoonpanon ainoa originaalijäsen.

Maanantain mainio:The Allman Brothers Bandin viimeinen henkiin jäänyt jäsen

 Kahdeksas heinäkuuta 1944 syntynyt John Lee Johnson, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jaimie Johanson, on yhdysvaltalainen rumpali ja perkussionisti, joka identifioituu ensisijaisesti erääksi The Allman Brothers Bandin perustajajäsenistä. Dickey Bettsin edesmentyä 18. huhtikuuta 2024 Johanson on yhtyeen viimeinen henkiin jäänyt jäsen. 1960-luvun alusta mainitun vuosikymmenen puoliväliin hän soitti useiden keskeisten soulartistien, kuten Otis Reddingin sekä Sam and Daven taustalla sekä levyillä että konserteissa. Levytystensä ja keikkailunsa kautta Johnson tutustui tuleviin The Allman Brothers Bandin jäseniin. Vaikka identifioituikin southern rockiin, yhtyeen musiikillinen ilmaisu oli varsin monipuolista sisältäen elementtejä R&B:stä, bluesista, jazzista, countrysta ja rockista. The Allman Brothers Band on eräs harvoista kokoonpanossaan kaksi rumpalia (Johansonin lisäksi Butch Trucks) sisältävistä yhtyeistä. Originaalibasisti Berry Oakleyn edesmentyä moottoripyöräonnettomuudessa syksyllä 1972 Johanson järjesti hänen tilalleen Lamar Williamsin. Johansonin pitäessä 1970-luvun lopussa taukoa The Allman Brothers Bandista hän perusti niin ikään samaisen yhtyeen jäsenistöön lukeutuneiden Williamsin ja kosketinsoittaja Chuck Leavelin kanssa yhtyeen Sea Level. Johanson liittyi The Allman Brothers Bandiin jälleen vuonna 1979, mutta erosi jo seuraavana vuonna selkävaivojensa vuoksi. 1980-luvun aikana hän soitti ensisijaisesti Georgian alueella vaikuttaneissa yhtyeissä. Johanson vaikutti The Allman Brothers Bandissa jälleen vuodesta 1989 eteenpäin. Tässä vaiheessa yhtye muuttui tyylillisesti southern rockista selkeämmin jamittelurockin suuntaan. Samalla The Allman Brothers Bandin lineupia täydensi kolmas rumpali/perkussionisti  Marc Quiñones.  Yhtye jatkoi aktiivista toimintaansa vuoteen 2014 saakka. Tuosta eteenpäin Johanson on johtanut omaa jazzorientoitunutta yhtyettään  Jaimoe's Jasssz Band. The Allman Brothers Bandin jäsenistön kanssa hän on soittanut yksittäisiä konsertteja ja ollut mukana erilaisissa sivuprojekteissa. The Allman Brothers Bandin jäsenenä Jaimoe Johanson pääsi Rock and Roll Hall of Fameen 1990-luvun puolivälissä.

Sunnuntain extra:Ian Dury & The Blockheadsin 80-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Ian Dury & The Blockheads:Laughter

28. marraskuuta 1980 Stiff Recordsin julkaisemana ilmestynyt Laughter on Ian Dury & The Blockheadsin kolmas studioalbumi. Samalla se oli Duryn viimeinen The Blockheadsin kanssa työstämä albumi ennen vuonna 1998 ilmestynyttä pitkäsoittoa Mr Love Pants. Vuonna 1991 oli tosin ilmestynyt livelevy Warts n' Audience. The Blockheads oli kokenut merkittävän miehistönvaihdoksen edellisen albuminsa Do It Yourself jälkeen. Ensisijaisesti koskettimia soittanut ja myös biisintekoon osallistunut Chaz Jankel oli jättänyt yhtyeen ennen stressaavaa kiertuetta. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Dr. Feelgoodissa kitaroinut ja paremmin nimellä Wilko Johnson tunnettu John Wilkinson. Hän oli jo päättänyt jättää musiikkibisneksen, mutta sai vanhoilta pubrockympyröistä tutuilta ystäviltään Davey Paynelta ja Duryltä pyynnön liittyä The Blockheadsiin. Yhtyeen uuden lineupin ensimmäinen levytys oli ennen Laughter-pitkäsoittoa ilmestynyt ja brittilistalla sijalle 22. yltänyt single Be Straight. Treenit albumia varten käynnistyivät alkuvuodesta 1980 Milner Soundilla Fulhamissa kosketinsoittaja Mick Gallagherin palattua The Clashin kanssa Yhdysvalloissa tekemältään kiertueelta. Useista ongelmista kärsinyt Dury huolehti treeneistä, joissa syntyivät pohjat uudelle albumille. Hän toi Johnsonin mukaan yhtyeeseen informoimatta sen muita jäseniä. Albumia edelsi vielä singleformaatissa sen avauskappale Suepersman's Big Sister, jonka otsikko oli tarkoituksellisesti kirjoitettu väärin pyrkimyksenä välttää coyprightongelmat DC Comicsin kanssa. Seiskatuumaisen kakkosbiisinä oli Laughter-pitkäsoitolta löytymätön You'll See Glimpses ja 12-tuumaisella toisena kappaleena oli albumin päätösraita Fucking Ada. Laughter-albumi sai kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton eikä ollut myyntimenestys. Sitä vastoin albumin tiimoilta tehty kiertue Soft as Baby's Bottom oli loppuunmyyty. Stiffin ja Duryn välinen sopimus purettiin ja hän solmi lyhytaikaisen soolodiilin Polydor Recordsin kanssa. Edsel julkaisi myöhemmin Laughterista tuplacd-version. Perusalbumin jälkeen sen ensimmäisen cd:n bonuksina oli kolme singlekappaletta ja kakkoslevyllä albumin kappaleiden outtakeseja sekä The Blockheadsin demoinstrumentaalikappaleita yhteensä 16 kappaleen verran.

Lauantain pitkä:Vuonna 1979 perustettu ja paluun tehnyt brittiläinen uuden aallon yhtye

 A Flock of Seagulls on vuonna 1979 Liverpoolissa perustettu brittiläinen uuden aallon yhtye. Sen tunnetuimman kokoonpanon muodostivat Mike Score, Ali Score, Frank Maudsley ja Paul Reynolds. A Flock of Seagullsin suosion huippuvaihe ajoittui 1980-luvun alkuvuosiin. Yhtyeen suurimpiin hitteihin lukeutuvat vuonna 1982 ilmestyneet singlet I Ran (So Far Away), Space Age Love Song ja Wishing (I Had a Photograph of You) sekä vuonna 1984 ilmestynyt The More You Live, The More You Love. I Ran (So Far Awaysta) työstetty musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV:llä toisen britti-invaasion aikaan. Vuonna 2018 A Flock of Seagullsin originaali lineup kokosi rivinsä ja nauhoitti albumin Ascension Prague Philharmonic Orchestran kanssa. Vuonna 2021 yhtye työsti albumin String Theory samaisen orkesterin kanssa. A Flock of Seagullsin perustajajäseniin lukeutuivat Mike ja Ali Score sekä Frank Maudsley. Mike vastasi syntetisaattorista, Frank bassosta ja Ali rummuista. Kuudesta kitaristikokelaasta valituksi tuli Willie Woo. Tämä toi mukanaan Mark Edmondsonin, joka otti Alin paikan yhtyeen rumpalina. Mark Edmondson lähti ja Ali teki paluun yhtyeeseen. Pian tämän jälkeen Woo lähti ja hänen paikkansa otti Paul Reynolds, joka oli Mark Edmondsonin 17-vuotias ystävä. Alun perin yhtyeellä ei ollut leadvokalistia. Mike oli kappaleiden säveltäjä ja niinpä hän lauloi kappaleet näyttääkseen, miltä niiden tulisi hänen mielestään kuulostaa. Frank ehdotti Mikea yhtyeen solistiksi. Tämä oli aluksi vastahakoinen tehtävään, mutta suostui lopulta ottamaan pestin vastaan. A Flock of Seagulls aloitti keikkailunsa paikallisissa clubeissa ja solmi lopulta levytyssopimuksensa Jive Recordsin kanssa. Yhtyeen ensimmäinen single, Talking, oli Bill Nelsonin tuottama ja siitä muodostui Britanniassa jonkinasteinen hitti. Vuonna 1982 ilmestyi A Flock of Seagullsin toinen single Telecommunication, jonka tuotannosta Nelson niin ikään vastasi. Mainitusta biisistä muodostui clubitasolla edeltäjäänsä suurempi menestys. Yhtyeen kolmas levyjulkaisu oli ep Modern Love is Automatic. Se julkaistiin Yhdysvalloissa ja ep:lle sisältyivät sekä Telecommunication että I Ran (So Far Away), joista jälkimmäisestä muodostui yhtyeen suurin hitti ja sen matalalla budjetilla työstetystä musiikkivideosta muodostui MTV:llä varsin suosittu. A Flock of Seagullsin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1982. Siitä muodostui menestys sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Albumi nousi Australiassa listakärkeen ja oli top tenissä Yhdysvalloissa ja Uudessa Seelannissa.  A Flock of Seagullsin esikoisalbumi edusti tyylillisesti uutta aaltoa ja siihen vaikuttivat syntikkapop, postpunk sekä uusromantiikka. Loppuvuodesta 1982 A Flock of Seagulls saavutti viimein suosiota kotimaassaan, kun yhtyeen single Wishing (I Had a Photograph of You) nousi top teniin. Kappale oli saanut ideansa lyhyestä romanssista, joka solisti Mike Scorella oli ollut tyttöön yhtyeen Yhdysvaltain-kiertueen aikana. Vuoden 1983 alkajaisiksi A Flock of Seagulls esiintyi MTV:n New Year's Eve Ballissa. Tässä vaiheessa single Space Age Love Song kapusi listoilla Yhdysvalloissa seuraten I Ran (So Far Awayn menestystä. Huhtikuun lopussa 1983 ilmestyi yhtyeen toinen albumi Listen. Mainitun vuoden aikana A Flock of Seagulls saavutti edelleen suosiota sekä ostavan yleisön että kriitikoiden keskuudessa. AllMusicin Tom Demalon kehui singlehitin lisäksi albumin kappaleita Nightmares ja Transfer Affection. Toukokuussa 1983 A Flock of Seagulls konsertoi US Festivaalilla San Bernardinossa ja heinäkuussa Holleder Memorial Stadiumilla Rochesterissa, New Yorkissa. Kakkosalbumi Listeniltä julkaistiin vuoden 1983 aikana vielä kolme singleä, mutta ne menestyivät ainoastaan kohtuullisesti. Seuraavalla albumillaan Story of a Young Heart A Flock of Seagulls muutti tyyliään. Kyseessä on konseptialbumi, jossa käsitellään esimerkiksi itsemurhan ja sydämensärkymisen teemoja. Steve Lovelin tuottaman albumin lyriikat olivat Mike Scoren käsialaa. Hänen ystävänsä oli päätynyt itsemurhaan. Albumin kappaleista Remember David oli kirjoitettu hänen sairastuneen ystävänsä kunniaksi. Yhtyeen kunnianhimosta huolimatta Story of a Young Heart ei ollut A Flock of Seagullsin esikoisalbumin veroinen menestys. Albumilta poimituista singleistä The More You Live The More You Love ja Never Again (The Dancer) nousivat top 40:ään sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta Remember David oli vaatimattomampi menestys. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella kitaristi Paul Reynoldsin huumeongelmat johtivat hänen eroamisestaan yhtyeestä kesken kiertueen. Reynoldin lähtö oli menetys A Flock of Seagullsille. Hänen paikkansa otti Classic Nouveauxissa soittanut Gary Steadman ja lisäksi A Flock of Seagullsin kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Chris Chryssaphisilla. Mainittu yhtyeen lineup työsti albumin Dream Come True, joka ilmestyi Britanniassa vuonna 1985 ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Albumista muodostui pettymys  kaupallisesti ja se vastaanotti lisäksi negatiivisia arvioita. A Flock of Seagulls lopettikin siltä erää toimintansa vuoden 1986 aikana. Vuonna 1988 Mike Score muodosti uuden yhtyeen paikallisten philadelphialaisten muusikoiden kanssa. Seuraavana vuonna lineupilta ilmestyi single Magic. Vuonna 1994 vuorossa oli uusi yhtye Ed Bernerin, A.J. Mazzettin ja Dean Pichetten kanssa. Se työsti albumin The Light at the End of the World. Se ilmestyi ainoastaan Yhdysvalloissa vuonna 1995. Albumi ei menestynyt eikä saavuttanut myönteisiä arvioita. Scoren itsensä mukaan kyseessä oli yritys tuoda yhtye grungeaikaan. Vuonna 1998 Score muodosti uuden yhtyeen Joe Rodriguezin, Darryl Sonsin ja Rob Wrightin kanssa. Vuonna 1999 yhtye nauhoitti coverinsa Madonnan kappaleesta This Used to Be My Playground, joka julkastiin seuraavana vuonna ilmestyneellä Madonnalle työstetyllä tribuuttialbumilla The World's Greatest 80s Tribute. Marraskuussa 2003 yhtyeen originaali lineup teki yhden paluuesiintymisen VH1:n sarjassa The Bands Reunited. Syyskuuhun 2004 ajoittui kiertue Yhdysvalloissa. Vuonna 2013 Mike Score siirtyi soolouralleen ja julkaisi singlet All I Wanna Do ja Someone Like You. Vuonna 2016 Kevin Rankin otti rumpalina Michael Brahmin paikan. Joulukuussa 2017 kanadalaishtye Spoonsin Gordon Deppe otti Joe Rodriguezin paikan. Vuonna 2018 A Flock of Seagullsin neljä originaalijäsentä kokosivat rivinsä ja nauhoittivat albumin Ascension. Heinäkuussa 2018 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot ja sen ilmestymisen jälkeen Mike Score ilmaisi kiinnostuksensa tehdä kiertue yhtyeen originaalin lineupin kanssa. Vuonna 2019 A Flock of Seagullsin originaalijäsenet kokoontuivat jälleen ja nauhoittivat albumin Inflight (The Extended Essentials). 12. heinäkuuta 2019 ilmestynyt albumi sisälsi pidennettyjä versioita joistakin yhtyeen suurimmista hiteistä. Samana vuonna Classic Popille antamassaan haastattelussa Mike Score kertoi olevansa työstämässä sooloalbumiaan Space Boy. Mainittua pitkäsoittoa ei kuitenkaan ole toistaiseksi julkaistu. Vuonna 2021 A Flock of Seagulls ilmoitti julkaisevansa uuden orkesterin kanssa työstetyn albumin String Theory. Se ilmestyi elokuussa 2021 ja edellisessä kuussa julkaistiin seitsemänä eri versiona single Say You Love Me, jonka musiikkivideo ilmestyi Youtubessa. Yhdeksäs elokuuta 2024 yhtye ilmoitti julkaisevansa ensimmäisen uudesta tuotannosta koostuvan albuminsa sitten The Light at the End of the Worldin. Uutta singleä Some Dreams seurasi samaisen vuoden joulukuussa  samanniminen albumi, joka on järjestyksessään yhtyeen kuudes studiolevy. A Flock of Seagullsin nykyisen lineupin muodostavat solisti Mike Score, basisti Pando, The Spoonsin kitaristi Gordon Deppe sekä rumpali Kevin Rankin.

Perjantain pohjat:Ronald Padavonan johtaman bluesrockyhtyeen esikoisalbumi

 Elf:Elf

Elokuussa 1972 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Elf on samannimisen ja Ronnie James Dion johtaman bluesrockyhtyeen esikoispitkäsoitto. Deep Purplen rytmiryhmän, eli Roger Gloverin ja Ian Paicen tuottamalla albumilla Ronnie James Dio on kreditoitu syntymänimellään Ronald Padavona. Dio oli tosin käyttänyt Padavona-nimeä biisintekokrediiteissä varhaisemmilla singleillä, mutta vuonna 1994 antamassaan haastattelussa hän mainitsi käyttäneensä syntymänimeään tribuuttina vanhemmilleen, jotta he voisivat nähdä perheensä nimen albumin kannessa ainakin kerran. Elfin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen Steve Edwards otti yhtyeessä kitaristin paikan David Feinsteinilta ja Craig Gruberista tuli yhtyeen basisti Ronnie Jamesin siirtyessä pelkästään vokalistin tehtäviin. Edwardsia vajaasta Elfin kokoonpanosta tuli Richie Blackmoren luotsaaman Rainbow-yhtyeen ensimmäinen lineup Blackmoren jätettyä Deep Purplen keväällä 1975. Kaikki Elfin esikoisalbumille sisältyvät kahdeksan kappaletta edustavat koko yhtyeen, eli Padavonan, David Feinsteinin, Micky Lee Soulen sekä Gary Driscollin yhteistyötä.

Torstain terävä:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin esikoisalbumi

 Suzanne Vega:Suzanne Vega

Toukokuun ensimmäisenä 1985 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Suzanne Vega on samannimisen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin ensisijaisesti Celestial Soundilla, New Yorkissa ja sen tuotannosta vastasivat Steve Adabbo ja Lenny Kaye. Suzanne Vegan esikoisalbumin folktyyli ja pelkistetyt sovitukset erosivat aikakautensa trendeistä ja raivasivat osaltaan tietä laulaja/lauluntekijöiden uudelle aikakaudelle. Suzanne Vegan esikoisalbumi oli sekä arvio-, että jossakin määrin lisäksi kaupallinen menestys. Yhdysvalloissa albumia meni levy-yhtiön ja artistin itsensä yllätykseksi kaupaksi yli 200 000 kappaletta ja Britanniassa yli 300 000 kappaletta, mikä riitti saarivaltakunnassa platinamyyntiin. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Marlene on the Wall, Small Blue Thing ja Knight Moves. Niistä ensiksi mainittu nousi Britanniassa top 30:een, kun kappale julkaistiin singleformaatissa toistamiseen vuonna 1986. Itse Suzanne Vegan esikospitkäsoitto kohosi Britannian albumilistalla top 20:een ollen parhaimmillaan yhdentenätoista. Billboard 200-listalla Vegan debyyttipitkäsoitto saavutti sijan 91. Rolling Stonen myöhemmin laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Suzanne Vegan esikoisalbumi saavutti sijan 80. Albumilta poimituista singleistä Marlene on the Wall saavutti ensimmäisellä julkaisullaan brittilistalla sijan 83. Vuoteen 1986 ajoittunut mainitun singlen uudelleenjulkaisu saavutti mainitulla listalla sijan 21. ja siitä muodostui Britanniassa Vegan parhaiten menestynyt single ja lisäksi yleisesti eräs artistin suurimmista hiteistä. Suzanne Vegan debyyttialbumista laaditut arviot olivat melko myönteisiä.