Tiistain tukeva:Eräs Sladen vuoden 1972 legendaarisimmista singlehiteistä

 Mama Weer All Crazee Now on brittiläisen Slade-yhtyeen kappale, joka julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1972 yhtyeen albumilta Slayed? Kyseinen totuttuun tapaan Chas Chandlerin tuottama kappale on Sladen repertuaarista ensimmäinen, joka oli kokonaan basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean käsialaa. Mama Weer All Crazee Nowsta muodostui Sladen kolmas Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja kertyi kaikkiaan kymmenen ja Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 76. Mama Weer All Crazee Nown myötä Sladen ja manageri Chas Chandlerin tavoitteena oli saavuttaa julkaisuviikollaan listakärkeen kohonnut single. Mainittuun saavutukseen oli yltänyt ainoastaan Beatles vuoden 1969 tuotantoa edustavalla singlellään Get Back. Mama Weer All Crazee Nown listasijoitus oli Britanniassa  julkaisuviikollaan toisena ja suoraan listakärkeen ylsi sitä yhtyeen diskografiassa seurannut single, maaliskuussa 1973 ilmestynyt Cum On Feel the Noize. Noddy Holder sai idean Mama Weer All Crazee Nown lyriikkaan Sladen Lontoon Wembleyllä soittaman konsertin jälkeen hänen havaittuaan kaikki konsertin aikana rikotuiksi joutuneet tuolit. Kappaleen originaalinimi oli My My We're All Crazee Now, mutta se muutetiin totuttuun muotoon manageri Chandlerin kehotuksesta. Record Mirrorille antamassaan haastattelussa Jimmy Lea kertoi Mama Weer All Crazee Nown ja Cum on Feel the Noizen syntyhistoriasta. Hän mainitsi olleensa Chuck Berryn konsertissa vuonna 1972 ja Berry oli antanut yleisön laulaa osia hänen kappaleistaan. Lea sai idean kertosäkeistä, jotka oli kuin luotu yleisön laulettaviksi ja mainittua ideaa hän hyödynsi esimerkiksi Mama Weer All Crazee Nowssa ja Cum On Feel the Noizessa. Vuonna 1999 valmistuneessa elämäkertateoksessaan Who's Crazee Now Noddy Holder mainitsee Sladen löytäneen Mama Weer All Crazee Nowlla perussoundinsa. Se oli hyvin riehakas, mutta silti tarttuva ja popvaikutteinen. Kappaleesta tuli pidetty ja kaikki oppivat sen sanat. Mama Weer All Crazee Now-singlen b-puolella julkaistiin Slayed? -albumille sisältymätön Man Who Speeks Evil, joka pääsi mukaan vuonna 2007 ilmestyneelle yhtyeen kokoelma-albumille B-Sides. Record Mirroriin ja New Musical Expressiin Mama Weer All Crazee Nowsta laadittiin tuoreeltaan myönteiset arviot ja jälkimmäisessä kappaletta pidettiin tuohon mennessä Sladen parhaana. Myös AllMusicin Dave Thompsonin retrospektiivinen arvio oli positiivissävyinen.  Hän kuvasi kappaleen olevan täynnä adrenaliinia. Yhdysvaltalainen naishardrockyhtye The Runaways, jonka tunnetuimmiksi jäseniksi osoittautuivat Joan Jett ja Lita Ford, levytti Mama Weer All Crazee Nowsta coverinsa vuonna 1978 ilmestyneelle ja samalla joutsenlauluksi jääneelle albumilleen And Now...The Runaways.

Maanantain mainio:Jethro Tullin vuosien 1970-1980 kosketinsoittaja

28. maaliskuuta 1948 Derbyssä, Derbyshiressä syntynyt John Evan, oikealta nimeltään John Spencer Evans on brittiläinen muusikko ja säveltäjä, joka tunnetaan ensisijaisesti Jethro Tullin kosketinsoittajana vuosien 1970 ja 1980 välisenä aikana. Evanin isä oli Derbyshiren kyläkoulun johtaja ja äiti paikallinen konserttipianisti ja pianon soiton opettaja. Lokakuussa 1949 Evanin perhe muutti Blackpooliin, Lancashireen. Siellä asuessaan Evan tapasi koulussa Ian Andersonin ja Jeffrey Hammondin. Evans muutti nimensä, kun hänen ensimmäisen yhtyeensä nimeksi vaihtui John Evan Band. Jeffrey Hammondin mielestä kyseinen nimi kuulosti John Evans Bandia paremmalta. John Evan Bandin julkaistua tuotantoa edustaa vuonna 1966 nauhoitettu live. Evan oli mukana Blackpoolin musiikkiskenessä tulevien Jethro Tull-muusikoiden Ian Andersonin, Jeffrey Hammondin, Barrie Barlowin ja Glenn Cornickin tavoin. Lukiota käydessään Evan sattui kuulemaan tulevien yhtyetovereidensa, eli Jethro Tullin tuotannosta kappaleen Living in the Past ja kertoi myöhemmin sen herättäneen hänen huomionsa tavanomaisesta poikkeavan tahtilajinsa ansiosta. Vuonna 1970 Evan osallistui Jethro Tullin kolmannen albumin Benefit nauhoituksiin sessiomuusikon ominaisuudessa. Ian Andersonin kehotuksesta Evan jätti lopulta koulun ja hänestä tuli Jethro Tullin täysaikainen jäsen. Evan vaikutti osaltaan voimakkaasti Jethro Tullin yleissoundiin. Kappaleen Locomotive Breath pianointro on Evanin studiossa säveltämä. Hänen pestinsä Jethro Tullissa kesti heinäkuuhun 1980. Evan osallistui Jethro Tullin albumeiden levytyksiin Benefitistä Stormwatchiin. Seuraavaksi hän muodosti yhtyeen Tallis niin ikään Jethro Tullista eronneen Dee Palmerin kanssa. Hänet nähdään useilla 2000-luvulla ilmestyneillä Jethro Tullin dvd:illä. Myöhäisempinä vuosinaan Evan on perustanut muotoiluyhtiön ja harrastanut pitkän matkan pyöräilyä ympäri maailmaa. Hän asuu Melbournessa ja laulaa paikallisissa kuoroissa, muttei käsiensä pyöräilyvammojen vuoksi voi nykyisin soittaa pianoa.

Sunnuntain extra:The Holliesin jälkimmäinen vuonna 1969 ilmestynyt albumi

 The Hollies:Hollies Sing Hollies

Marraskuussa 1969 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hollies Sing Hollies on yhdeksäs The Hollies-yhtyeen Britanniassa ilmestyneistä pitkäsoitoista. Kyseessä on yhtyeen toinen mainittuna vuonna ilmestynyt albumi, joka julkaistiin ainoastaan puoli vuotta ilmestyneen ja täysin Bob Dylan-covereista koostuneen albumin Hollies Sing Dylan jälkeen. Hollies Sing Hollies on The Holliesin ensimmäinen omista sävellyksistä koostuva pitkäsoitto, jonka yhtye työsti Graham Nashin yhtyeestä lähdön jälkeen. Terry Sylvesterille kyseessä oli yhtyeen toinen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitoista, jolle sisältyi hänen sävellyksiään. Hollies Sing Hollies-albumilla on mukana myös basisti Bernie Calvertin käsialaa oleva instrumentaalikappale. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin erilaisella kansikuvalla ja nimellä He Ain’t Heavy He’s My Brother. Yhdysvaltain-painokselle mainittu hittisingle brittiversiosta poiketen sisältyi, mutta siltä puuttuivat kappaleet Soldier’s Dilemma ja Marigold/Gloria Swangsong. The Hollies Sing Hollies jäi Britanniassa vaille listasijoitusta, mutta Yhdysvalloissa Epicin julkaisemana ilmestynyt He Ain’t Heavy He’s My Brother saavutti sijan 32. Siltä pois jääneistä kahdesta biisistä MarigoldGloria Swangsong säästettiin The Holliesin seuraavalle Yhdysvalloissa ilmestyneelle albumille Moving Finger. Vuonna 1996 Hollies Sing Hollies- albumista julkaistiin kahdeksan bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä tunnetuin on singlemenestys Sorry Suzanne.

Lauantain pitkä:Diana Rossin vuoden 1980 menestysalbumi

Diana Ross:Diana

22. toukokuuta 1980 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt Diana (jota näkee lisäksi kirjoitusasussa diana) on Diana Rossin yhdestoista studioalbumi. Kyseessä on Rossin uran menestynein pitkäsoitto, jolta poimittiin kolme singlehittiä. Niistä Upside Down nousi listakärkeen. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Diana saavutti sijan 394. Rossin edellinen pitkäsoitto, vuonna 1979 ilmestynyt The Boss oli osoittautunut menestyksekkääksi, mutta tulevalle albumilleen artisti halusi raikkaamman, modernimman soundin. Ross oli kuullut Chic-yhtyeen Nile Rodgersin työtä Manhattanin kuuluisassa discoklubissa Studio 54:ssä. Ross lähestyi Rodgersia ja pyysi tätä luomaan uuden albumillisen materiaalia, joka ilmaisisi sen, missä Ross tunsi olevansa elämässään ja urallaan kyseisellä aikakaudella. Rossin on kerrottu sanoneen Rodgersille ja Bernard Edwardsille haluavansa kääntää uransa ylösalaisin ja pitää jälleen hauskaa. Seurauksena kaksikko kirjoitti kappaleet Upside Down ja Having Fun (Again) Törmättyään clubissa useisiin Rossiksi pukeutuneisiin drag queeneihin Rodgers kirjoitti kappaleen I'm Coming Out. Diana-albumilla julkaistuista kappaleista ainoastaan My Old Piano edusti Rodgersille ja Edwarsille tyypillistä biisinkirjoitusprosessia. Motownin ääni-insinöörin Russ Terranan avustamana Ross remiksasi koko albumin, poisti pitkät instrumentaaliosuudet ja nopeutti kappaleiden tempoja. Lisäksi Ross nauhoitti uudelleen ja remiksasi kaikki lauluosuutensa niin, että ne olivat edessä ja keskellä, eivätkä musiikin varjostamina. Julkaisuun päätyi Terranan kaupallisempi miksaus albumista. Rodgersin kanssa Ross teki seuraavan kerran yhteistyötä vasta vuonna 1989 Billboardin R&B-listalla kolmanneksi kohonneella kappaleella Working Overtime. Tuossa vaiheessa Ross oli palannut Motownin artistiksi. Edwards tuotti Rossin vuonna 1984 RCA Recordsille levyttämältä albumilta Swept Away löytyvän kappaleen Telephone, joka saavutti R&B-listalla sijan 13. Samaiselta albumilta löytyvässä ja uutta aaltoa edustavassa kappaleessa It's Your Move Rodgers vaikutti kitaristina. Robert Christgau kirjoitti Diana-albumista tuoreeltaan myönteisen arvion The Village Voiceen. AllMusicin Charity Chaffordin retrospektiivisessä arviossa mainittu pitkäsoitto kohotettiin Rossin tuotannon laadukkaimmaksi. Albumi pysytteli 17 viikon ajan Billboardin R&B/tanssilistan kärjessä. Billboard 200-listalla Diana-pitkäsoitto oli parhaimmillaan toisena ja soullistalla albumi pysytteli kärjessä kahdeksan yhtäjaksoisen viikon ajan. Yhdysvalloissa Diana saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään ja myi Britanniassa kultalevyksi. Briteissä albumin singlekappaleista Upside Down nousi toiseksi, My Old Piano viidenneksi ja I'm Coming Out saavutti sijan 13. Joissakin maissa neljäntenä singlenä pitkäsoitolta julkaisusta kappaleesta Tenderness muodostui top 40 -hitti Alankomaissa ja myöhemmin mainittu biisi pääsi mukaan useille greatest hits-tyyppisille kokoelmille. Diana-albumia seuranneista singleistä Endless Love ja It's My Turn muodostui niin ikään kansainvälisiä hittejä ja niiden jälkeen Rossin levy-yhtiöksi vaihtui RCA Records. Hänen ensimmäinen mainitulle levy-yhtiölle levyttämänsä albumi Why Do Fools Fall in Love saavutti platinaa ja siltä poimittiin kaksi Yhdysvalloissa top teniin kohonnutta singleä. Musiikkikriitikko Graham Reidin mukaan Diana-pitkäsoitto oli myynyt yli kymmenen miljoonaa kappaletta jo noin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vuoden 1980 aikana Rodgers ja Edwards kirjoittivat ja tuottivat lisäksi Sister Sledgen albumin Love Somebody Todayn, Sheila ja B. Devotionin pitkäsoiton King of the World sekä Chicin neljännen albumin Real People. Vuonna 2003 Diana-albumista julkaistiin remasteroitu tuplacdversio, joka sisälsi originaalit Chic-miksaukset, lopulliset Motown-miksaukset, Diana Ross & The Supremesin hittimedleyn 12-tuumaisen miksauksen sekä joukon muita saman aikakauden Motownin tanssikappaleita.

Perjantain pohjat:Marvin Gayen varhaistuotantoon lukeutuva hitti

Hitch Hike on Marvin Gayen vuoden 1962 tuotantoa edustava ja Tamla Motownin julkaisema kappale, jonka hän kirjoitti Clarence Paulin ja William ”Mickey Stevensonin kanssa. Hitch Hikesta Gaye nappasi vuonna 1963 ensimmäisen top 40:ään kohoneeen singlensä. Poplistalla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 30. ja R&B-listalla kahdentenatoista. Kappaleen lyriikassa Gaye liftaa etsimässä tyttöään, jonka hän kokee juosseen niin kauaksi, että tätä on etsittävä ympäri maailmaa. Hitch Hiken lyriikassa mainittuihin paikkoihin lukeutuvat St. Louis, Chicago City Limits sekä LA. Kappaleen meriiteihin lukeutuu lisäksi sen synnyttämä tanssi-innostus. Gayen esittäessä Hitch Hiken American Bandstandissa ja T.A.M.I. showssa yleisön edustajat tanssivat liftaritanssia. Cash Box antoi kappaleelle myönteiset arviot ja kappaleen Stubborn Kind of Fellow tavoin Hitch Hiken taustavokalisteina kuultiin Martha and the Vandellas -yhtyeen jäseniä Martha Reevesiä, Rosalind Ashfordia ja Annette Beardia. Hitch Hike on lukeutunut esimerkiksi varhaisen Rolling Stonesin coverohjelmistoon.

Torstain terävä:Merkittävän laulaja/lauluntekijän toinen kokoelma-albumi

Tracy Chapman:Greatest Hits

20. marraskuuta 2015 Elektra /Rhinon julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on järjestyksessään toinen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tracy Chapmanin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Kaikki pitkäsoitolle päätyneet 18 kappaletta olivat Chapmanin itsensä valitsemia ja kokoelma vastaanotti myönteisiä arvioita. AllMusicin James Christopher Monger antoi albumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta ja kutsui sitä mainioksi kokoelmaksi hittejä ja syviä albumiraitoja. Aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa albumilla edustaa Chapmanin 16. huhtikuuta 2015 Late Night with David Lettermanissa sähkökitaran kanssa esittämä tulkinta Ben E Kingin Stand by Mestä. Monger kuvaa Chapmania artistiksi, joka on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa vahva, joskin hyväntahtoinen luonnonvoima. American Songwriterissa Hal Horowitz antoi Greatest Hitsille saman pistemäärän ja kehui Chapmanin biisinkirjoitusta ja esitystaitoja, mutta antoi hienoista kritiikkiä liian puhtaasta tuotannosta. Raaempi lähestymistapa tekisi osasta tuotannosta välittömämpää. Niille, jotka eivät entuudestaan tunteneet Chapmanin tuotantoa, Greatest Hits on hyvin valittu summaus artistin laadukkaasta, emotionaalisesti liikkuvasta kataloogista. PopMattersiin Greatest Hitsin arvioinut Chris Gerard antoi albumille seitsemän tähteä kymmenestä. Gerardin mukaan albumi on erinomainen lähtökohta huomata Chapmanin julkaisseen huomattavan määrän laadukasta työtä. Greatest Hitsin kappalevalinnoissa ovat edustettuina Chapmanin varhaistuotannon lisäksi myös artistin 2000-luvulla julkaisemat albumit Telling Stories, Let It Rain ja Our Bright Future.

Keskiviikon klassikko:Eräs Chuck Berryn legendaarisimmista singlehiteistä

Maaliskuun viimeisenä 1958 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Johnny B Goode on Chuck Berryn tuotantoa edustava kappale, joka saavutti toisen sijan Billboardin R&B-listalla ja oli parhaimmillaan kahdeksantena Billboard Hot 100:aa edeltävällä listalla. Kappaletta pidetään eräänä populaarimusiikin historian tunnistettavimmista. Se on kreditoitu ensimmäiseksi rocktähteydestä kertovaksi rock and roll -hitiksi. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Johnny B Goode saavutti vuoden 2004 listauksessa seitsemännen sijan ja oli vuoden 2021 listauksessa sijalla 33. Kappaletta oli inspiroinut Berryn taustayhtyeen pianisti Johnnie Johnson. Toisin kuin yleensä, hänen soittoaan ei Johnny B Goodessa kuultu, vaan pianistina levytyksessä oli Lafayette Leake, basistina Willie Dixon ja rumpalina Fred Below. Berry kirjoitti Johnny B Gooden jo vuoden 1955 aikana ja kappaleen avaavaan kitarariffiin on vaikuttanut avaussoolo Louis Jordanin vuonna 1946 levyttämässä kappaleessa Ain’t That Just Like A Woman, jossa siitä vastasi kitaristi Carl Hogan. Berryn levytyksessä huomionarvoista on rumpujen ja pianotaustan svengaavuus ja niiden vastapainoksi rytmi- ja soolokitaroinnin suoruus. Chuck Berryn päästessä ensimmäisten artistien joukossa Rock and Roll Hall of Fameen 23. tammikuuta 1986 hän esitti tuotannostaan Johnny B Gooden ja Rock and Roll Musicin Bruce Springsteenin ja E Street Bandin taustoittamana. Berryn tuotannosta molemmat kappaleet sekä Maybelline ovat päässeet Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 1999 Johnny B Goode tuli valituksi Grammy Hall of Fameen vaikutusvaltaisena rocksinglenä. Kappaleesta on levytetty lukuisia covereita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Johnny Winter, Jimi Hendrix, Judas Priest sekä Sex Pistols. The Grateful Dead soitti Johnny B Gooden livenä konserteissaan ainakin 287 kertaa. Vuonna 1960 Chuck Berry levytti Johnny B Goodelle jatko-osan Bye Bye Johnny, joka julkaistiin hänen albumillaan Rockin’ at the Hops ja mainitun kappaleen ovat sisällyttäneet coverohjelmistoonsa esimerkiksi The Rolling Stones ja Status Quo.

Tiistain tukeva:Useita klassikkohittejä työstänyt yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä

25. maaliskuuta 1938 syntynyt ja 26. lokakuuta 1999 edesmennyt Hoyt Wayne Axton oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä. Hän löi itsensä läpi 1960-luvun alkuvuosina Yhdysvaltojen länsirannikolla ja tuli tunnetuksi musiikkinsa maanläheisestä tyylistä ja voimakkaasta laulutyylistään. Axtonin käsialaa olevista kappaleista tunnetuimpiin lukeutuvat Joy to the World, The Pusher, No No Song, Greenback Dollar, Della and the Dealer, Never Been to Spain ja Boney Friends. Axton tuli lisäksi tunnetuksi elokuva- ja tv-rooleistaan. Hän esitti usein isähahmoa ja mainitunlaisessa roolissa Axton oli esimerkiksi elokuvissa The Black Stallion (1979), Heart Like a Wheel (1983) ja Gremlins (1984). Duncanissa, Oklahomassa syntynyt Axton varttui Comanchessa. Hänen äitinsä Mae Boren Axton oli lauluntekijä, joka osallistui muun muassa Elvis Presleyn läpimurtohitin Heartbreak Hotel kirjoitustyöhön. Hoyt oli muusikko Arlo Guthrien serkku. Hoyt aloitti musiikillisen uransa folksolistina Etelä-Kaliforniassa. 1960-luvun alussa hän julkaisi ensimmäisen folkalbuminsa, The Troubadour-clubilla nauhoitetun pitkäsoiton The Balladeer. Mainittu albumi sisälsi mm. Axtonin omaa tuotantoa edustavan kappaleen Greenback Dollar, josta Kingston Trio sai levytyksellään hitin vuonna 1963. 1960- ja 70-luvuilla Axton julkaisi useita albumeita eri levy-yhtiöillä, joista mainittakoon Vee-Jay, Capitol, A&M ja MCA. Oman levy-yhtiönsä Jeremiah Recordsin hän perusti vuonna 1978. 1970-luvun puolivälin tienoilla Axton tuotti John Davidsonin studiocovereita omasta tuotannostaan ja lisäksi Commander Cody & His Lost Planet Airmenin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Tales from the Ozone. Axtonin omiin hitteihin lukeutuivat esimerkiksi Boney Fingers, When the Mornirng Comes ja vuoden 1979 tuotantoa edustava Della and the Dealer. Axtonin laulutyylile oli tunnusomaista hänen erottuva bassobaritoninsa, joka syveni myöhemmin lähes bassoksi. Häntä kuultiin myös narratiiveissa ja dramaattisissa töissä. Televisiossa Axton esiintyi ensiksi David A Wolperin ABC-tuotannossa Story of a Folksinger vuonna 1963. Hänet nähtiin Jack Linkletterin juontamassa musiikkivarieteessa Hootenanny vuonna 1963. Vuonna 1965 Axton esiintyi Bonanza-sarjassa esittäen duettoja Pemel Robetsin kanssa. Vuonna 1966 Axton teki elokuvadebyyttinsä elokuvassa Smoky, jossa hän esitti Fess Parkerin näyttelemän hahmon veljeä Fred Dentonia. Tv-rooleissa Axton nähtiin sarjoissa McCloud ja Bionic Woman (molemmat vuonna 1976), WKRP in Cincinnati (1979) ja Diff’rent Strokes (1984, 1985). Vuonna 1991 Axton tuli valituksi Newhallissa, Kaliforniassa sijainneeseen Walk of Western Starsiin. Monista Axtonin käsialaa olevista kappaleista on tullut hittejä muiden artistien ja yhtyeiden esittäminä. Three Dog Night saavutti suurta menestystä Axtonin sävellyksillä Joy to the World ja Never Been to Spain, joista ensiksi mainittu nousi Billboardin singlelistan kärkeen kuudeksi viikoksi vuonna 1971. Axton nimesi levy-yhtiönsä Jeremiahiksi mainitun kappaleen lyriikassa esiintyneen sammakon mukaan. The Pusher ja Snowblind Friend olivat hittejä Steppenwolfille ja No No Song Ringo Starrille. Axtonin tuotantoa edustavia kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi Joan Baez, Arlo Guthrie, John Denver, Nina Simone, Waylon Jennings, Martha Reeves, Glen Campbell, Anne Murray ja David Clayton-Thomas. Axton menehtyi 26. lokakuuta 1999 kotonaan Victorissa, Montanassa 61 vuoden ikäisenä kärsittyään kahdesta sydänkohtauksesta kahden viikon aikana.

Maanantain mainio:Elton Johnin diskografian vuoden 1973 ensimäinen albumi

 Elton John:Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player

26. tammikuuta 1973 DJM Recordsin julkaisemana ilmestynyt Don't Shoot Me I'm Only The Piano Player on Elton Johnin kuudes studioalbumi. Samaisena vuonna hän ehti julkaista vielä toisenkin pitkäsoiton, yhdeksän kuukautta myöhemmin ilmestyneen tupla-albumin Goodbye Yellow Brick Road. Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player on Elton Johnin tuotannon toinen suoraan Billboardin listakärkeen ja ensimmäinen Britannissa ykkössijalle noussut albumi. Pitkäsoitolta poimittu ensimmäinen single Crocodile Rock nousi listakärkeen Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Toinen single Daniel nousi ykköseksi Kanadassa ja oli Billboardilla kakkossijalla. Britanniassa mainittu single oli neljäntenä, eli yhtä sijaa Crocodile Rockia korkeammalla. Eltonin edellisen pitkäsoiton Honky Chateau tavoin myös Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player nauhoitettiin Ranskassa Chateau D' Herovillessa. Tuottaja Gus Dudgeon vastasi puhallinsovituksista kappaleissa Elderberry Wine, Midnight Creeper ja I'm Going to Be a Teenage Idol, joista viimeksi mainitun inspiraation lähteenä oli Eltonin ystävä, T. Rex- yhtyeen johtohahmo Marc Bolan. Puhallinsoittajat olivat samoja, kuin Honky Chateau -albumilla. Paul Buckmaster vastasi jousista kappaleissa Blues for Baby and Me ja Have Mercy on the Criminal. Kyseessä on yksi niistä kolmesta Eltonin albumista, joiden työstämiseen osallistui hänen itsensä lisäksi kitaristi Davey Johnstonesta, basisti Dee Murraysta ja rumpali Nigel Olssonista koostunut perusbändi ilman perkussionisti Ray Cooperia. Kaksi muuta albumia ovat Honky Chateau sekä vuonna 1984 ilmestynyt Breaking Hearts. Elton konsertoi Australiassa vuoden 1971 aikana ja inspiroitui Daddy Cool -yhtyeen hitistä Danny Who? siinä määrin, että kirjoitti lyyrikko Bernie Taupinin kanssa Crocodile Rockin. Elton Johnin mukaan Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player oli hänen ensimmäinen albuminsa, jonka työstämisen aikaan hän oli tyytyväinen vokaaliesitystensä ja tyyliensä kokeilemiseen. Albumi nousi listakärkeen molemmin puolin Atlanttia. Kappaleesta Skyline Pigeon julkaistiin uudelleen nauhoitettu versio Daniel-singlen b-puolella. Midnight Creeper oli hatunnosto Rolling Stonesille ja High Flying Birdin tarkoituksena oli kuulostaa Van Morrisonilta. Vuonna 1995 Don't Shoot Mestä julkaistiin perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta sisältänyt versio.

Sunnuntain extra:Eric Claptonin 80-luvun tuotannon käynnistävä sooloalbumi

Eric Clapton:Another Ticket

20. helmikuuta 1981 ilmestynyt Another Ticket on Eric Claptonin seitsemäs studioalbumi ja samalla viimeinen RSO Recordsin julkaisema artistin pitkäsoitoista. Se nauhoitettiin Compas Point -studioilla Nassaussa, Bahamalla Tom Dowdin tuottamana. Another Ticketin työstämiseen osallistui toinen kitaristilegenda Albert Lee. Cd-formaatissa Another Ticket ilmestyi vuonna 1990 ja digitaalisena latauksena kuusi vuotta myöhemmin. Albumista muodostui melko suosittu. Se nousi top 40:ään seitsemässä maassa, joista kolmessa albumi saavutti top tenin. Uudessa Seelannissa albumi saavutti parhaan sijoituksensa, joka oli kolmantena. Norjassa albumi sijoittui viidenneksi ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Britanniassa Another Ticketin sijoitus oli 18:ntena ja Saksassa ja Ruotsissa sijalla 26. Alankomaissa albumi saavutti sijan 38. Another Ticketin saavuttamat arviot olivat suhteellisen myönteisiä. AllMusicin retrospektiivisessä arvio William Ruhlmann mainitsi, että vaikka Another Ticket ei ollut loistava albumi, se olisi ansainnut huomiota vastaanottamaansa runsaammin. Rolling Stonen John Piccarella mainitsi Claptonin onnistuneen luomaan suosittua musiikkia varsin syvästä ja vakavasta bluesherkkyydestä. Albumin kakkospuolen kaikki kappaleet nimittäin käsittelivät jollakin tavalla kuolemaa. Piccarellan mukaan Clapton kohdistaa luodin sekä sydämeen että listoille. The New York Timesin Robert Palmerin mukaan Clapton osoittaa Another Ticketillä olevansa ensisijaisesti solisti ja biisintekijä, joka sattuu lisäksi olemaan kitaristi, muttei enää aggressiivinen sooloilija.

Lauantain pitkä:Eräs brittien keskeisimmistä varhaisista pub rock-yhtyeistä

Brinsley Schwartz oli brittiläinen, 70-luvulla vaikuttanut niin kutsuttua pub rockia edustanut yhtye, joka oli ottanut nimensä kitaristinsa mukaan. Muilta osin yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat basisti Nick Lowe, kosketinsoittaja Bob Andrews ja rumpali Billy Rankin. Brinsley Schwartzin esiasteena oli ollut 60-luvun puolella toiminut popyhtye Kippington Lodge. Myöhemmin kokoonpanoa täydensi kitaristi/solisti Ian Gomm. Kitaristi/kosketinsoittaja/solisti Brinsley Schwartz tapasi Nick Lowen alun perin Woodbridge Schoolissa, missä parivaljakko soitti kouluyhtyeissä kosketinsoittaja/solisti Barry Landemanin ja kitaristi Phil Hallin kanssa. Vuonna 1964 yhtye konsertoi Saksan ilmavoimien tukikohdissa nimellä Sounds 4+1. Koulusta päästyään Schwartz muodosti yhtyeen Three's a Crowd rumpali Pete Whalen ja basisti Dave Cottamin kanssa. Landemanin liityttyä mukaan vuonna 1967 yhtyeen nimeksi vaihtui Kippington Lodge. Se julkaisi kaksi Mark Wirtzin tuottamaa, lauluharmonioita hyödyntänyttä popsingleä, jotka eivät menestyneet kaupallisesti. Cottamin jätettyä yhtyeen Schwartz kutsui Lowen hänen tilalleen. Landeman siirtyi Vanity Fair-yhtyeeseen, Andrewsista tuli bändin kosketinsoittaja ja Billy Rankin otti Whalen paikan yhtyeen rumpalina. Vaikka seuraavat kolme singleä eivät nekään menestyneet, Kippington Lodge sai kiinnityksen Marqueelle. Samoihin yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi siirtyä popista hienoisilla psykedeliavaikutteilla rikastettuun folkiin. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui vuonna 1969 Brinsley Schwartz. Kippington Lodgen nimellä bändi jatkoi silti edelleen operointiaan popmusiikin parissa. Yhtyeen asuessa Beaconsfieldissä eräänlaisessa kommuunissa Britanniaan osana Warner Brothers Touria matkustanut kanadalainen The Band käytti samaista paikkaa treenitilanaan ja lainasi tuolloin Brinsley Schwartzin instrumentteja. Brinsley Schwartz solmi sopimuksen manageri Dave Robinsonin kanssa. Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Van Morrisonin ja Quicksilver Messenger Servicen lämmittelijänä Fillmore Eastissä kolmas ja neljäs huhtikuuta 1970. Robinsonilla oli aikomuksenaan lennättää paikalle runsaasti brittijournalisteja laatimaan arvioita keikasta. Yhtye itse saapui konserttipaikalle passiongelmiensa vuoksi vasta hieman ennen keikkaansa ja joutui soittamaan lainakamoilla, joihin bändin jäsenet eivät olleet tottuneet. Myös journalistien lento oli myöhässä, joten he saapuivat paikalle joko juovuksissa tai krapulaisina. Sekä konsertti että hieman yhtyeen Britanniaan paluun jälkeen ilmestynyt ja bändin nimeä kantanut esikoisalbumi vastaanottivat vähemmän mairittelevia arvioita. Brinsley Schwartzin toinen albumi Despite It All ilmestyi myöhemmin vuoden 1970 aikana. Pitkäsoiton countryhenkisyyteen vaikutti voimakkaasti yhtye Eggs over Easy, jonka Kentish Townissa todentamastaan konsertista Brinsley Schwartzin jäsenet vakuuttuivat. Kitaristi Ian Gommin täydennettyä Brinsley Schwartzin kokoonpanon vuoden 1971 puolella yhtye nauhoitti kolmannen albuminsa Silver Pistol. Bändistä tuli kaupallisuutta vastustava ja se käytti suuren osan vuodesta 1971 treenaamiseen. Mainittuna vuonna yhtye teki joka tapauksessa yhteiskiertueen Down Home Rhythm Kings Help Yourselfin sekä yhtyeen Eire Apparent jäseniin kuuluneen Ernie Grahamin kanssa. Dave Robinson toimi kaikkien managerina ja Brinsley Schwartz päätyikin soittamaan taustat Ernie Grahamin nimettömällä sooloalbumilla. Vuoden 1971 aikana Brinsley Schwartz esiintyi järjestyksessään toisella Glastonbury-festivaalilla ja mainitusta keikasta yksi biisi pääsi mukaan tripla-albumille Glastonbury Fayre. Tiukkojen livekeikkojensa ansiosta Brinsley Schwartz saavutti  diggarikuntaa Lontoossa ja Eggs over Easyn kaltaisten yhtyeiden tavoin brittilehdistö niputti sen pub rockin edustajaksi. Tyylillisesti bändin vertailukohdaksi voisi mainita The Bandin, jonka kitaristin Robbie Robertsonin tyyliä Schwartzin soitto muistutti. Helmikuussa 1972 Brinsley Schwartz soitti Manin ja Hawkwindin lämmittelijänä Greasy Truckers Partyssa, josta julkaistiin myönteisiä arvioita vastaanottanut tripla-albumi. Valitettavasti kyseessä ovat kovana keikkayhtyeenä tunnetun Brinsley Schwartzin ainoat virallisesti julkaistut livenauhoitukset. Niin ikään vuonna 1972 ilmestynyt ja ironisesti countryrockia edustanut Nervous on the Road saavutti suorastaan erinomaiset arviot. Vaikka albumi ei noussut listoille, Brinsley Schwarz pääsi soittamaan Paul McCartneyn ja Wingsin lämmittelijänä vuoden 1973 Britannian-kiertueella. Samana vuonna Brinsley Schwartzia kuultiin Frankie Millerin esikoisalbumin Once in a Blue Moon taustamuusikkoina. Niin ikään vuonna 1973 ilmestynyt albumi Please Don't Ever Change ei saavuttanut edeltäjänsä veroisia arvioita. Mainittuna vuonna Brinsley Schwartz teki silti menestyksekkäitä esiintymisiä Old Grey Whistle Testissä lineupilla, jossa Lowe oli kitarassa ja laulussa, Gomm bassossa, Schwartz pianossa ja Andrews kosketinsoittimissa. Mainittu miehitys teki lisäksi nauhoituksia John Peelin BBC Radio 1-ohjelmaa varten. Vuonna 1974 ilmestynyt ja Dave Edmundsin tuottama albumi The New Favourites of...Brinsley Schwartz saavutti jälleen hyvät arviot. Brinsley Scwartzista tuli myös Dave Edmundsin taustayhtye, jota kuultiin hänen albuminsa Subtle as a Flying Mallet livenä taltioiduissa kappaleissa. Albumiensa ohessa Brinsley Schwartz julkaisi myös sarjan singlejä ja teki vähälle huomiolle jääneitä levytyksiä myös salanimillä The Hitters, The Knees, Limelight ja The Brinsleys. Vuoden 1974 aikana Brinsley Schwarz nauhoitti viimeisen albuminsa It's All Over Now, mutta sitä ei julkaistu yhtyee toiminta-aikana. Yhtye lopetti toimintansa seuraavan vuoden maaliskuussa. Brinsley Schwartz ja Bob Andrews liittyivät Graham Parker & The Rumouriin, jonka riveissä he vaikuttivat vuoteen 1981. Andrews muutti myöhemmin New Orleansiin. Schwartz soitti useiden artistien taustalla 80, 90, ja 2000-luvuilla. Vuonna 2009 hän liittyi paluun tehneeseen Ducks Deluxeen ja vuonna 2012 sekä Schwartz että Andrews liittyivät uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Rumouriin. Billy Rankin liittyi Terraplaneen ja myöhemmin Big Jim Sullivanin Tiger-yhtyeeseen. Hän jätti musiikkibisneksen vuonna 1977, mutta esiintyi 30 vuotta myöhemmin Ducks Deluxen 30-vuotisjuhlakonsertissa. Nick Lowe ja Ian Gomm loivat suhteellisen menestyksekkäät soolourat. Lowen vuonna 1978 ilmestynyt albumi Jesus of Cool saavutti brittilistalla sijan 22. ja siltä poimittu single I Love the Sound of the Breaking Glass oli seitsemäntenä. Myös Bob Andrews ja Dave Edmunds osallistuivat mainitun albumin nauhoituksiin. Lowe oli mukana kirjoittamassa Dr. Feelgoodin vuonna 1979 ilmestynyttä ja brittilistalla yhdeksänneksi noussutta singleä Milk and Alcohol. Lowen vuonna 1979 ilmestynyt ja suurimmaksi hitiksi muodostunut Cruel to Be Kind edusti yhteistyötä Ian Gommin kanssa. Kappale oli alun perin nauhoitettu Brinsley Schwartzin viimeistä ja julkaisematta jäänyttä albumia varten. Mainittu versio pääsi mukaan vuonna 1978 ilmestyneelle Jesus of Coolin 30-vuotisjuhlapainokselle. Ian Gommin vuonna 1979 ilmestynyt single Hold On saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 18. Lowen käsialaa oleva originaaliversio sittemmin Elvis Costellon coveroimasta kappaleesta (What's So Funny 'Bout) Peace and Love and Understanding ilmestyi alun perin Brinsley Schwartzin albumilla The New Favourites of...Brinsley Schwartz. Costello tiesi kappaleen entuudestaan, sillä hän oli paitsi Brinsley Schwartzin musiikin diggari, myös toiminut yhtyeen roudarina. Elokuvan The Bodyguard miljoonamyyntiin yltäneelle soundtrackalbumille mainitusta kappaleesta on näkemyksensä levyttänyt  Curtis Stigers.

Perjantain pohjat:Aretha Franklinin vuoden 1972 keskeinen albumi

Aretha Franklin:Young, Gifted and Black

24. tammikuuta 1972 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Young, Gifted and Black on Aretha Franklinin 18. studioalbumi. Billboardin R&B-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti toisen sijan ja oli poplistalla parhaimmillaan yhdentenätoista. Young, Gifted and Black myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän. Otsikkonsa albumi otti sille sisältyvästä kappaleesta To Be Young, Gifted and Black, jonka originaalilevytyksestä oli vastannut vuonna 1969 Nina Simone. Vuonna 1972 Franklin voitti parhaan nais-R&B-laulusuorituksen Grammyn. Vuonna 2003 VH1 nimesi Young, Gifted and Blackin kaikkien aikojen 76:ksi parhaaksi albumiksi. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoiton sijoitus oli 388. Franklinin kirjoittamaa originaalituotantoa albumilla edustavat esimerkiksi kappaleet Day Dreaming ja Rock Steady, joista jälkimmäinen nousi R&B-listalla singleformaatissa toiseksi ja oli myös poplistalla parhaimmillaan yhdeksäntenä. Nimikappaleensa lisäksi abumin coverbiiseihin lukeutuvat esimerkiksi Otis Reddingin I've Been Loving You Too Long, The Beatlesin Long and Winding Road ja Elton Johnin Border Song (Holy Moses). Allmusiciin pitkäsoiton arvioineen Jason Birchmeierin mukaan kyseessä saattaa olla Franklinin tuotannon laadukkain albumi, joka ei sisällä ainuttakaan selkeää täyteraitaa. Vuonna 2018 Rolling Stonen Rob Sheffield ylisti Franklinin näkemystä Long and Winding Roadista kaikkien aikojen parhaaksi Beatles-coveriksi. Hänen mukaansa kyseinen cover parantaa eniten originaalilevytystä ja määrittelee kaiken sen, mistä kappale kertoo.

Torstain terävä:Eräs Aerosmithin Pump -albumin huippuhetkistä

What It Takes on Steven Tylerin, Joe Perryn ja Desmond Childin kirjoittama ja yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin levyttämä voimaballadi. Singleformaatissa mainittu kappale ilmestyi 26. helmikuuta 1990. Kyseessä oli kolmas ja viimeinen single yhtyeen edellisenä vuonna ilmestyneeltä ja sekä arvio- että myyntimenestykseksi osoittautuneelta albumilta Pump. Steven Tyler mainitsi sisällyttävänsä albumille balladeita, jos  joku nuori kuuntelija kuulisi niiden ansiosta samaiselta albumilta Young Lustin ja F.I.N.E.:n kaltaisia rockrypistyksiä. Desmond Child oli osallistunut balladikappaleen Angel kirjoitustyöhön Aerosmithin edelliselle albumille Permanent Vacation, mutta yhtye halusi varmistaa, että sen oma identiteetti olisi kuultavissa What It Takesillä. Joe Perryn mukaan What It Takes kuulosti aluksi huomattavan country and western-henkiseltä. Aerosmith ei halunnut levyttää uutta Angelia, vaikka Desmond Childin sydän ja sielu olivat suurissa, dramaattisissa balladeissa. Yhtye halusi työstää jotakin erilaista. Brad Whitfordin mukaan What It Takes alkoi kosketinsoitinkappaleena. Yhtye aavisti kappaleessa olevan silti jotakin erikoislaatuista, joten sitä tuli lähestyä eri tavalla. Perrylle What It Takesin erityislaatuisuutta merkitsi tuottaja Bruce Fairbairnin kappaleen instrumentaatioon lisäämä harmonikka. Se antoi kappaleelle sen kaipaaman maun. Muussa tapauksessa What It Takes olisi koostunut ainoastaan mukavista soinnuista ja niiden vaihdoksista. Kappaleen lyriikka kertoo suhteen loppumisen ja sen aiheuttamien loukkaavien tunteiden ylipääsemisestä. What It Takesin lyriikassa viitataan lisäksi kahteen muuhun Aerosmithin tuotannon kappaleeseen; F.I.N.E.:een Pump-albumilta ja sen edeltäjälle Permanent Vacationille sisältyvään biisiin Hearts Done Time. What It Takesista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota. Niistä toisessa Aerosmith esittää kyseistä kappaletta Longharnissa keskellä katutappelua. Toinen What It Takesin musiikkivideoista koostuu The Making of Pump -dokumentista napatuista pätkistä ja se on Keith Garden ja Martin Torgoffin ohjaama. Videoista viimeksi mainittu vastaanotti selkeästi enemmän soittoaikaa ja yhtye valitsi sen mukaan videokokoelmalleen Big Ones You Can Look At. Billboardin Hot 100 -listalla What It Takes nousi yhdeksänneksi ja Album Rock Tracks-listalla kärkeen. Kanadassa kappale oli parhaimmillaan viidentenätoista ja Uudessa Seelannissa sijalla 19.

Keskiviikon klassikko:The Yardbirdsin solisti/huuliharpisti ja paljon muuta

 22. maaliskuuta 1943 syntynyt ja 12. toukokuuta 1976 edesmennyt Keith Relf oli solisti ja huuliharpisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Yardbirds-yhtyeessä. Sen lopetettua toimintansa Relf muodosti yhtyeen Renaissance siskonsa Jane Relfin, The Yardbirdsin rumpalin Jim McCarthyn ja The Nashville Teensin kosketinsoittajana vaikuttaneen John Hawkenin kanssa. Richmond Institutionissa syntynyt Relf alkoi soittaa yhtyeissä kesän 1956 tienoilla solistin, kitaristin ja huuliharpistin ominaisuudessa. Hän osallistui useiden The Yardbirdsin orginaaalituotantoa edustavien kappaleiden, kuten The Shapes of Things, Over Under Sideways Down ja Happenings Ten Years Time Ago kirjoitustyöhön. Only the Black Rosen kaltaisissa kappaleissa Relf osoitti kiinnostusta akustisempaa musiikkia, kuten folkkia kohtaan. The Yardbirdsin konserteissa Relf esitti varhaista näkemystä kappaleesta Dazed and Confused, jonka innoittajana oli Jake Holmesin mainitusta kappaleesta esittämä versio. Myöhemmin Dazed and Confused päätyi Led Zeppelinin ohjelmistoon ja myös yhtyeen esikoisalbumille. Relfin ensimmäinen soolosingle Mr. Zero saavutti brittilistalla sijan 50. toukokuussa 1966. The Yardbirdsin lopetettua toimintansa heinäkuussa 1968 Relf muodosti Jim McCarthyn kanssa akustisen duon Together, jota seurasi välittömästi yhtye Renaissance. Mainitun yhtyeen Relf jätti vuonna 1970 ja alkoi toimia levytuottajana Steamhammerille, folkrockyhtye Hunter Muskettille, akustiselle maailmanmusiikkia edustaneelle yhtyeelle Amberille, psykedeeliselle yhtyeelle Atornalialle sekä bluesrockyhtye Medicine Headille, jossa Relf  vaikutti itse lisäksi basistina. Vuonna 1974 Relf perusti progressiivista rockia edustaneen yhtyeen Armageddon. Sen esikois-ja samalla nimikkoalbumi nauhoitettiin Britanniassa ja julkaisijana Yhdysvalloissa oli A&M Records. Albumin originaaleissa kansiteksteissä yhtyeeseen viitattiin superyhtyeenä, sillä bändin muista jäsenistä rumpali Bobby Caldwell oli aikaisemmin soittanut Captain Beyondissa ja Johnny Winterin yhtyeessä, kitaristi Martin Pugh Steamhammerissa ja myöhemmin 7:th Orderissa ja basisti Louis Cennamon varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet sekä Renaissance että Steamhammer. 12. toukokuuta 1976 Relf menehtyi kotonaan sähköiskuun soitettuaan maadoittamatonta sähkökitaraa. Hänen kuolemansa ilmoitettiin kahta päivää myöhemmin ja joskus 14. toukokuuta 1976 on virheellisesti mainittu Relfin kuolinpäiväksi. Hänet on haudattu Richmondin hautausmaalle. Relf pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1982. Seremoniassa olivat paikalla hänen leskensä April Liverside, jonka kanssa Relf oli avioitunut vuonna 1966 sekä poikansa Danny ja Jayson (Jay).

Tiistain tukeva:Keskeisen 90-luvun brittipopin edustajan läpimurtoalbumi

Blur:Modern Life is Rubbish

Toukokuussa 1993 Food Recordsin julkaisemana ilmestynyt Modern Life is Rubbish on brittiläisen vaihtoehtorockia edustaneen Blur -yhtyeen toinen studioalbumi. Vaikka yhtyeen kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt esikoisalbumi Leisure oli ollut kaupallisesti menestyksekäs, media käänsi yhtyeelle selkänsä. Blurin Yhdysvaltoihin suuntautuneesta kiertueesta ei ollut muodostunut menestystä ja palattuaan kotimaahansa yhtye havaitsi kanssaan samaa tyylisuuntaa edustaneen virkaveljensä Suede-yhtyeen nousseen suosioon. Blur oli vaarassa tulla levy-yhtiönsä Food Recordsin pudottamaksi ja niinpä yhtye muutti keulahahmonsa Damon Albarnin johdolla imagoaan. Yhtye hyödynsi vaikutteita traditionaalisilta brittipoppia edustaneilta yhtyeiltä, kuten The Kinksiltä, The Wholta  ja Small Facesiltä. Melodisessa soundissaan yhtye käytti esimerkiksi jousia ja taustavokalisteja. Modern Life is Rubbishille kirjoittamissaan lyriikoissa Albarn tutki kirjoittaja David Cavanaghin mukaan brittiläisen alakaupungin unelmia, perinteitä ja ennakkoluuloja esimerkiksi The Kinksin johtohahmon Ray Daviesin hengessä. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa Modern Life is Rubbish oli kohtuullinen myyntimenestys. Pitkäsoitto nousi albumilistalla sijalle 15. ja siltä poimitut singlet top 30:een. Modern Life is Rubbish on tunnustettu erääksi brittipop-skeneä määritelleistä albumeista. Sitä Blurin diskografiassa seuranneet pitkäsoitot Parklife ja The Great Escape nousivat listaykkösiksi ja Blurista muodostui eräs brittipopin johtavista edustajista.  Musiikillisesti Modern Life is Rubbish on tulkittavissa varsin monipuolisena albumina, joka sisältää vaikutteita punkrockista (Advert), uupsykedeliasta (Chemical World) ja music hall-perinteestä (Sunday Sunday). Tyylillisesti albumin soundiin oli britti-invaasion yhtyeiden lisäksi vaikuttanut erityisesti The Jam. Ray Daviesin purevan huumorin ja Paul Wellerin katkeruuden yhdistävät Albarnin tekstit sisältävät kommentaatioita ja satiiria esikaupunkilaisesta brittiläisestä elämästä. Albumi ylistää modernia brittiläistä elämää, mutta suhtautuu kyynisesti keskiluokkaan. Modern Life is Rubbishin ensimmäisenä singlenä ennakkoon huhtikuussa 1993 ilmestynyt For Tomorrow saavutti brittilistalla sijan 28. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi vasta joulukuussa 1993. Modern Life is Rubbishista tuoreeltaan laadituista arvioista erityisen myönteinen oli Paul Moodyn New Musical Expressiin kirjoittama. Hän antoi albumille seitsemän tähteä kymmenestä. Modern Life is Rubbishin tiimoilta yhtye aloitti Chemical World-kappaleen tekstistä otsikkonsa poimineen Sugar Tea-kiertueen elokuussa 1993. Sen konserteista David Cavanagh kohotti erinomaiseksi Readingin festivaaleilla soitetun keikan. Kiertueen aikana Blur soitti jo joitakin kappaleita, jotka päätyivät vasta Modern Life is Rubbishin seuraajalle, vuonna 1994 ilmestyneelle albumille Parklife. Kriitikot pitävät Modern Life is Rubbishia Blurin tuotannossa edelleen varsin merkittävänä albumina. BBC Musicin Ian Waden mukaan kyseessä oli Blurin ensimmäinen mestariteos ja yhtye ansaitsi tulla mainituksi yhdessä esikuviensa kanssa. The Guardianiin kirjoittanut John Harris kuvasi Modern Life is Rubbishia erääksi 90-luvun vaikutusvaltaisimmista albumeista. Under the Radariin kirjoittaneen Mark Redfernin mukaan Modern Life is Rubbishin julkaisun myötä Blurin jalanjälkiä seurasi kokonainen brittipopyhtyeiden aalto. Vuonna 2007 IGN listasi Modern Life is Rubbishin neljänneksi 25 parhaan brittipopalbumin listallaan. Sen kappaleista Intermission kuultiin Edgar Wrightin vuonna 2017 valmistuneessa elokuvassa Baby Driver. The Guardianiin kirjoittaneen Jim Shelleyn mukaan Modern Life is Rubbish muodosti sitä seuranneiden albumien Parklife ja The Great Escape kanssa Blurin albumien brittiläisiä teemoja pohtivan Life-trilogian.

Maanantain mainio:Erityisesti Wilson Pickettin levytyksenä menestynyt soulkappale

Mustang Sally on Mack Ricen käsialaa oleva ja lisäksi ensiksi hänen vuonna 1965 levyttämänsä R&B-kappale. Osan kappaleen kertosäkeen lyriikasta Rice nappasi useiden eri artistien levyttämästä lastenlaulusta Little Sally Walker. Ricen alkuperäislevytys Mustang Sallystä saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 15. Suurempaan menestykseen kappale ylsi Wilson Pickettin seuraavana vuonna levyttämänä coverina, joka ilmestyi singleformaatin lisäksi Pickettin albumilla Wicked Pickett. Hänen versionsa nousi R&B-listalla kuudenneksi, Billboardin poplistalla sijalle 23., Kanadassa neljänneksi ja Britanniassa sijalle 28. Kun Pickettin levytys julkaistiin saarivaltakunnassa uudelleen vuonna 1987, se saavutti vielä sijan 62. The Rascalsin Anthology-kokoelman kansiteksteissä Felix Cavaliere on maininnut, että The Young Rascals levytti Mustang Sallyn ja Land of 1000 Dancersin ennen Wilson Pickettiä ja Atlantic Records antoi mainitut kappaleet Pickettin levytettäviksi. Cavalieren viime aikojen konserteissa Rice on kiittänyt häntä Mustang Sallyn päätymisestä Young Rascalsin ykkössinglen Good Loving b-puoleksi. Rojaltit maksettiin nimittäin tasan, eli kakkospuolen biisin kirjoittajalle saman verran kuin ykköspuolen biisintekijälle. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Mustang Sally saavutti sijan 434.

Sunnuntain extra:The Lovin' Spoonfulin neljäs albumi

The Lovin’ Spoonful:Everything Playing

Kuudes joulukuuta 1967 ilmestynyt Everything Playing on yhdysvaltalaisen folkrockyhtyeen The Lovin’ Spoonfulin neljäs studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen kitaristille Jerry Yesterile, joka oli ottanut The Lovin' Spoonfulin lineupissa originaalikitaristi Zal Yanovskyn paikan mainitulle albumille sisältyvän kappaleen Six O’ Clock nauhoitusten jälkeen. Lisäksi kyseessä on The Lovin’ Spoonfulin kvartettikokoonpanon joutsenlaulualbumi. Johtohahmo John Sebastian siirtyi soolouralleen kesäkuussa 1968. Seuraavana vuonna hän esiintyi yllätyksellisesti Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja omisti esittämänsä biisin Younger Generation festivaaleilla syntyneelle lapselle. Six O’ Clockin lisäksi Everything Playing -albumilta nousivat top 40:ään kappaleet She’s Still a Mystery ja Money. Basisti Steve Boonea kuullaan harvinaislaatuisesti leadvokalistina kappaleessa Priscilla Millionaira. Everything Playing-albumin nauhoitukset tapahtuivat Mirasound-studioilla Manhattanilla 16-raiturilla, jonka valmistuksesta vastasi Ampax. Vuonna 2003 ilmestyneelle Everything Playingin cd-versiolle sisältyi perusalbumin kappaleiden lisäksi kolme bonusbiisiä, jotka kaikki ovat vaihtoehtoisia versioita pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista. AllMusiciin albumista laatimassaan arviossa William Ruhlman kehui John Sebastianin biisinkirjoitusta ja vokalisointia.

Lauantain pitkä:Yhdysvaltalainen, etnisesti mielenkiintoinen ja yhden superhitin työstänyt bluesrockyhtye

 Pasific Gas & Electric oli yhdysvaltalainen 60-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa vaikuttanut bluesrockyhtye. Sen johtohahmo oli yhtyeen leadvokalistina vaikuttanut Charlie Allen. Pasific Gas &Electricin suurin singlemenestys oli vuonna 1970 ilmestynyt ja gospelvaikutteinen kappale Are You Ready? Yhtye perustettiin Los Angelesissa vuonna 1967 ja sen originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristi Tom Marshall, basisti Brent Block, aikaisemmin James Gangissä soittanut soolokitaristi Glenn Schwartz sekä rumpali Charlie Allen, jonka varhaisempi yhtye oli ollut Bluesberry Jam. Kun ilmeni Allenin olevan uuden yhtyeen paras vokalisti, hän siirtyi mikrofonin varteen ja rumpaliksi vaihtui varhaisessa Canned Heatissä soittanut Frank Cook. Yhtyeen originaalinimi oli ollut The Pasific Gas and Electric Blues Band, mutta se lyhennettiin muotoon Pasific Gas & Electric yhtyeen solmiessa levytyssopimuksen Kent Recordsin kanssa. Bändin esikoisalbumi oli alkuvuodesta 1968 ilmestynyt Get It On. Mainitusta pitkäsoitosta ei vielä muodostunut erityisen suurta menestystä. Toukokuussa 1968 Pasific Gas & Electric esiintyi Miami Pop -festivaaleilla ja solmi sen jälkeen uuden levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto uudelle levy-yhtiölle oli sen nimeä kantanut ja vuonna 1969 ilmestynyt albumi. Sitä suuremmaksi menestykseksi osoittautui kuitenkin vuonna 1970 ilmestynyt Are You Ready, jonka singleformatissa ilmestynyt nimikappale saavutti Billboardin listalla sijan 14. Mainitun albumin nauhoitusten jälkeen Cook loukkaantui auto-onnettomuudessa ja työskenteli tuosta eteenpäin yhtyeen managerina. Pasific Gas & Electricin rumpaliksi vaihtui Ron Woods. Myös Marshall ja Schwartz lähtivät ja heidän paikkansa yhtyeen basistina ja kitaristina ottivat Frank Petricca ja Ken Utterback. Brent Block siirtyi rytmikitaristiksi, mutta jätti yhtyeen myöhemmin vuoden 1970 aikana. Ajanolosta poiketen Pasific Gas & Electricin lineupissa oli sekä valkoisia että afroamerikkalaisia muusikoita. Mainittu seikka aiheutti ahkerasti keikkailleen yhtyeen konserteissa mellakointia ja jopa yhden ampumavälikohtauksen sen esiintyessä Raleighissa, Pohjois-Carolinassa. Vuonna 1971 yhtyeen nimi lyheni edelleen muotoon PG&E. Allenin, Woodsin, Petriccan ja Utterbackin mjuodostamaa lineupia täydensivät kosketinsoittaja Jerry Aiello, trumpetisti Stanley Abernathy, saksofonistit Alfred Galagos ja Virgil Consalves ja perkusionisti Joe Lala. Mainittu kokoonpano työsti albumin PG&E ja esiintyi Otto Premingerin ohjaamassa ja Liza Minellin tähdittämässä elokuvassa Tell Me That You Love Me, Junie Moon, jossa yhtye vastasi lisäksi musiikista. PG&E lopetti toimintansa, mutta vielä vuonna 1973 ilmestyi Allenin studiomuusikoiden kanssa nauhoittama ja Dunhillin julkaisema albumi Pasific Gas & Electric Starring Charlie Allen. Allen menehtyi seitsemäs toukokuuta 1990 48-vuotiaana. Glenn Schwartzista tuli soolokitaristi gospelrockyhtyeeseen All Saved Freak Band. Hän menehtyi kolmas marraskuuta 2018 77-vuotiaana. Frank Cookista tuli psykologi ja hän menehtyi yhdeksäs heinäkuuta 2021 79 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Heart-yhtyeen levytyksenä listakärkeen kohonnut voimaballadi

Alone on Billy Steinbergin ja Tom Kellyn käsialaa oleva kappale, jonka kaksikko levytti ensiksi nimellä i-Ten vuonna 1983 ilmestyneelle albumilleen Take a Cold Look. Seuraavana vuonna näyttelijät Valerie Stevenson ja Tom Stavons levyttivät sen CBS.n sitcomiin Dreams. Vuonna 1987 kanadalainen rockyhtye Heart levytti Alonen albumilleen Bad Animals ja mainittu versio oli listaykkönen Billboardin listalla, Cash Boxilla ja Kanadassa. Vuonna 2007 Celine Dion levytti Alonesta coverin albumilleen Taking Chances. Vuonna 2010 Alyssa Reid lainasi Alonen musiikkia ja lyriikkaa kappaleensa Alone Again kertosäkeessä. Heartin versio ilmestyi 16. toukokuuta 1987 yhtyeen albumin Bad Animals ensimmäisenä singlenä. Versio alkaa piano-osuudella, jota seuraava Ann Wilsonin lyhyt lauluosuus johtaa syntetisaattorin hallitsemaan hardrockkertosäkeeseen. Kappaleen säveltäjistä Tom Kelly oli itse kokenut sessiovokalisti ja hän vastasi levytyksessä korkeista harmoniaosuuksista. Britanniassa Heartin Alone-versio nousi kolmanneksi ja kohosi viiden suosituimman joukkoon Irlannissa, Norjassa ja Sveitsissä. Top teniin Heartin versio nousi Australiassa, Belgiassa ja Alankomaissa ja top 20:een Länsi-Saksassa. Unplugged-versionsa Alonesta Heart julkaisi vuonna 1995 ilmestyneellä albumillaan The Road Home. Japanissa julkaistulla Heartin Bad Animalsin kolmannella singlebiisillä There’s the Girl Alonesta on mukana viiden ja puolen minuutin versio. Cash Box ylisti kappaleessa etenkin Ann Wilsonin laulusuoritusta. 30:ssä vuosittaisessa Grammy Awardsissa Alone oli ehdolla parhaan duon tai yhtyeen poplaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi.

Torstain terävä:Keskeisen brittirockyhtyeen vuonna 1982 ilmestynyt kokoelma-albumi

 Free:Completely Free

Vuonna 1982 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Completely Free on 1970-luvun brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Freen 12 biisistä koostuva kokoelma-albumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyvät yhtyeen klassikkotasoiset hittisinglet All Right Now, The Stealer, My Brother Jake, Little Bit of Love ja Wishing Well. Lisäksi mukana on seitsemän laadukasta albumiraitaa yhtyeen diskografiasta. Maaliskuussa 1969 ilmestyneeltä Freen siloittelemattomalta esikoisalbumilta Tons of Sobs mukana ovat myös yhtyeen keskeiseen keikkaohjelmistoon lukeutuneet I'm a Mover ja The Hunter, joista jälkimmäinen edustaa harvinaislaatuisesti covertuotantoa. Yhtyeen toiselta ja samalla nimikkoalbumilta mukana on rivakka avausraita I'll Be Creepin' ja Freen lopulliselta läpimurtoalbumilta, kesäkuussa 1970 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Fire and Water hittisingle All Right Nown lisäksi erinomaiset nimikappale sekä Andy Fraserin bassosoololla ja Paul Kossoffin suorastaan raastavalla kitaroinnilla kruunattu Mr Big. Travellin' Man edustaa hittisingle Little Bit of Loven lisäksi toukokuussa 1972 ilmestyneen albumin Free at Last ja Travellin' in Style Wishing Wellin tavoin Freen tammikuussa 1973 ilmestyneen joutsenlaulualbumin Heartbreaker tuotantoa. Completely Freen kappalevalinnoissa sivuutetaan kokonaan kesäkuussa 1971 ilmestynyt Free Live!, mutta Completely Freen biisivalintoja voi silti pitää varsin onnistuneina; kenties jopa yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestyneen ja uutta kiinnostusta Freen musiikkia kohtaan herättäneen kokoelma-albumin Best of Free- All Right Now vastaavia laadukkaampina.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän bluesartistin nimikkoalbumi

Lightnin’ Hopkins:Lightnin’ Hopkins

16. tammikuuta 1959 nauhoitettu ja samaisena vuonna Folkawaysin julkaisemana ilmestynyt Lightnin’ Hopkins on samannimisen bluesartistin tuotantoa edustava albumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin uudelleen nimellä Roots of Lightnin’ Hopkins. Sen originaali julkaisu osui samoihin aikoihin teoksen Country Blues kanssa ja Hopkinsin ura sai mainitusta pitkäsoitosta uutta virtaa. AllMusiciin albumin arvioineen Thom Owensin mukaan kyseessä on blues revivalin perspektiivistä tarkasteltuna varsin merkitttävä albumijulkaisu. Ennen sen nauhoituksia Hopkins oli kadonnut kuvioista, mutta Sam Charters löysi hänet yhden hengen hotellihuoneesta Houstonista. Charters kehotti Hopkinsia nauhoittamaan kymmenen kappaletta kyseisessä huoneessa ainoastaan yhdellä mikrofonilla. Lopputuloksena on eräs Hopkinsin tuotannon parhaista albumeista, jota voi pitää alastomana yksinäisyydessään ja kummittelevana epätoivoissaan. Kyseiset kaunistelemattomat nauhoitukset vangitsevat Lightin’ Hopkinsin merkittävyyden paremmin, kuin mitkään muut hänen levytyksistään. Kyseessä on varmasti eräs 1950- ja 1960-lukujen taitteen blues revivalin keskeisimmistä albumeista. The Penguin Guide to Blues Recordings antoi arviossaan Lighnin’ Hopkinsin nimikkoalbumille kolme tähteä viidestä ja kyseinen intiimi akustinen esitys oli mainitun arvion mukan bluesin tulkitsemista folkmusiikkina. Verve Folkaways julkaisi albumin vuonna 1965 sekä mono, että stereoversiona nimellä The Roots of Lightnin’ Hopkins. Uusintapainos ilmestyi vuonna 1972 Transatlantic Recordsin julkaisemana. Smithsonian/Folkways julkaisi albumin cd-formaatissa vuonna 1990 nimellä Lightnin’ Hopkins Rounder Recordsin jakelemana. Cd:n tuotannosta vastasi Matt Walters ja remasteroinnista Doug Sax ja Alan Yoshida. Cd:n kannessa käytettiin originaalia Ronald Clynen kansitaidetta ja Samuel B Chartersin ottamaa valokuvaa. Charters vastasi myös albumin kansiteksteistä, jotka hän oli laatinut Mansfield Centressä, Conissa vuonna 1990.

Tiistain tukeva:Juuri edesmennyt Motörheadin pitkäaikainen kitaristi

Seitsemäs toukokuuta 1961 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2026 edesmennyt Philip Anthony Campbell oli walesilainen rockmuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Motörheadin kitaristiksi vuosien 1984 ja 2015 välisenä ajanjaksona. Hän konsertoi myös oman yhtyeensä Phil Campbell and the Bastard Sons kanssa. Mainitussa yhtyeessä vaikutti lisäksi kolme Campbellin poikaa. Pontypriddissä syntynyt Campbell aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana esikuvinaan Jimi Hendrix, Jimmy Page, Tony Iommi, Jann Akkerman, Michael Schenker ja Todd Rudgren. Lemmyn Campbell tapasi ensiksi 12-vuotiaana Hawkwindin konsertin jälkeen ja vastaanotti häneltä signeerauksen. 13-vuotiaana Campbell soitti puoliammattimaisesti cabaret-yhtyeessä Contrast. 13-vuotiaana hänen yhtyeekseen oli vaihtunut pubrock-yhtye Rocktopus, jonka kanssa Campbell konsertoi Etelä-Walesin alueella. Ensimmäisen Les Paulinsa Campbell osti uuden vuoden päivänä 1978 Ealing Broadwayllä, Lontoossa sijainneesta kaupasta. Kyseinen kitara tuli varastetuksi, mutta se palautettiin myöhemmin. Vuonna 1979 Campbell perusti heavy metal-yhtyeen Persian Risk, jonka jäsenenä hän levytti vuosina 1981 ja 1983 ilmestyneet seiskatuumaiset singlet Calling For You ja Ridin’ High. Albumiformaatissa on ilmestynyt kokoelmalevyjä, joihin sisältyy Campbellin Persian Riskin kanssa levyttämää tuotantoa. Kitaristi Brian Robertsonin erottua Motörheadistä yhtye piti koesoittotilaisuuden helmikuun kahdeksantena 1984 ja rajasi kitaristiehdokkaiksi Campbellin ja Michael Burstonin. Kuultuaan mainittujen kitaristien yhteissoittoa Lemmy päätti palkata heidät molemmat. 14. kesäkuuta 1984 Motörhead esiintyi Young Ones-ohjelman jaksossa Bambi esittäen kappaleen No Remorse, joka julkaistiin syyskuun puolivälissä samaisena vuonna. Campbell kiersi maailmaa Motörheadin jäsenenä ja pysytteli yhtyeessä sen vuoteen 2015 ajottuneeseen hajoamiseen saakka. Lemmy edesmeni 28. joulukuuta 2015 ja seuraavana päivänä rumpali Mickey Dee ilmoitti Motörheadin lopettaneen toimintansa. Huhtikuussa 2020 Campbell avautui siitä, kuinka raskasta oli ollut nähdä Lemmyn kamppailleen elämänsä loppuvaiheessa. Helmikuussa 2016 Campbell siirtyi studioon Slipknotin perkussionistin Chris Fehnin kanssa nauhoittamaan sooloalbumiaan. Se kantoi nimeä Old Lions Still Roar ja julkaistiin 25. lokakuuta 2019. Solisteina albumilla vierailivat Alice Cooper, Rob Halford, Dee Snider ja Benji Webbe. Marraskuussa 2016 Campbellin uusi projekti Phil Campbell and the Bastard Sons julkasi ensimmäisen levytyksensä, eli nimikkoep:nsä. Yhtye on sittemmin soittanut Guns N’ Rosesin, Hawkwindin, Saxonin ja Airbournen lämmittelijänä. 26. tammikuuta 2018 Nuclear Blast Records julkaisi Phil Campbell and the Bastard Sonsin esikoisalbumin The Age of Absurdity. Campbellin ja hänen kolmen poikansa lisäksi yhtyeessä vaikutti aikaisemmin Attack! Attack!:issa vokalisoinut Neill Starr. Hänen paikkansa otti loppuvuodesta 2021 Joel Peters. 21, huhtikuuta 2018 levykauppapäivänä Phil Campbell and the Bastard Sons julkaisi coverinsa Hawkwindin Silver Machinesta. Mainittu versio oli ilmestynyt aikaisemmin The Age of Absurdityn joidenkin painosten bonuskappaleena. Yhtyeen kakkosalbumi We’re the Bastards ilmestyi vuonna 2020 ja solistina sillä vaikutti edelleen Starr. Joel Petersin vokalisoima livealbumi Live in the North nauhoitettiin Sunderlandissa vuonna 2021 ja se julkaistiin maaliskuussa 2023. Syyskuun ensimmäisenä samaisena vuonna ilmestyi yhtyeen neljäs albumi Kings of the Asylum, jonka kappaleista Schizophrenia, Hammer and Dance ja Strike the Match työstettiin Cardiffissa specialkonsertissa taltioidut musiikkivideot. Campbell menehtyi leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 13. maaliskuuta 2026 64 vuoden ikäisenä. Asiasta ilmioitettiin päivää myöhemmin yhtyeen sosiaalisessa mediassa.Campbellin perhe pyysi yksityisyyttä hänen edesmenonsa jälkeen.

Maanantain mainio:Eräs U2:n tuotannon keskeisimmistä hiteistä

I Still Haven’t Found What I’m Looking for on irlantilaisyhtye U2:n maaliskuussa 1987 ilmestyneellä albumilla The Joshua Tree julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi albumin toisena singlenä samaisen vuoden toukokuussa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli U2.n toinen peräkkäinen listaykkössingle ja Britanniassa I Still Haven’t Found What I’m Looking Forin paras sijoitus oli kuudentena, samoin kuin Kanadassa, Alankomaissa ja Suomessa. Listakärkeen kappale nousi lisäksi Irlannissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. I Still Haven’t Found What I’m Looking for on kotoisin demolta, jossa rumpali Larry Mullen Jr. soittaa harvinaista rytmikuviota. Kuten suuri osa The Joshua Treen kappaleista, myös I Still Haven’t Found What I’m Looking Forissa ilmenee U2:n kiinnos yhdysvaltalaiseen musiikkiin. Kappale tuo esiin vaikutteita gospelmusiikista ja sen lyriikoissa kuvataan henkistä kaipuuta. Vokalisti Bonon laulu kulkee korkeassa rekisterissä ja kitaristi Edge soittaa murrettuja sointuja, eli soinnun sävelet peräkkäin yksitellen. Kuoromaisista taustalauluista kappaleessa vastaavat Bonon lisäksi tuottajat Brian Eno ja Daniel Lanois. I Still Haven’t Found What I’m Looking for vastaanotti myönteisiä arvioita ja vuoden 1988 Grammy Awardseissa kappale oli ehdolla vuoden levyn ja vuoden kappaleen Grammyn vastaanottajiksi. Kappaleesta on muodostunut eräs U2:n tuotannon tunnetuimmista ja se on ollut mukana useiden yhtyeen konserttikiertueiden settilistoissa. Lisäksi I Still Haven’t Found What I’m Looking for sisältyy useille U2:n tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja konserttielokuviin. Monet musiikkijulkaisut ovat listanneet kappaleen kaikkien aikojen parhaiden joukkoon ja esimerkiksi Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Still Haven’t Found What I’m Looking for saavutti sijan 93.

Sunnuntain extra:Merkittävän singer/songwriterin toinen menestysalbumi

James Taylor:Mud Slide Slim and the Blue Horizon

16. maaliskuuta 1971 ilmestynyt Mud Slide Slim and the Blue Horizon on yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän James Taylorin kolmas sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin hänen läpimurtolevynsä Sweet Baby Jamesin jälkeen ja se vieläpä ylitti suosiossa ja kritiikissä hyvän vastaanoton saavuttaneen edeltäjänsä. Albumilta singlenä julkaistusta Carole King-coverista You've Got a Friend muodostui Taylorin ainoa Billboardin listakärkeen noussut single heinäkuun lopussa kyseisenä vuonna. Viikkoa aikaisemmin Mud Slide Slim -pitkäsoitto oli saavuttanut parhaan listasijoituksensa albumilistalla nousten kakkossijalle. Sen pääsyn kärkeen esti Carole Kingin Tapestry, jolla Tayloria kuultiin akustisena kitaristina ja taustavokalistina. Lisäksi Tapestry sisältää Kingin You've Got a Friendistä levyttämän version. Kuukausia myöhemmin toinen Mud Slide Slimiltä poimittu single Long Ago and Far Away saavutti Billboardin listalla sijan 31. Muista albumin kappaleista keikkastandardiksi muodostui You Can Close Your Eyes. Vuonna 1972 sekä Taylor että King vastaanottivat Grammyn You've Got a Friend- levytyksistään. Taylorin tapauksessa kyseessä oli paras miespuolinen poplaulusuoritus ja King vastaanotti You've Got Friendistä vuoden parhaan kappaleen Grammyn.

Lauantain pitkä:Syntetisaattoriorientoitunut brittiläinen uuden aallon yhtye

 Tubeway Army oli Lontoosta käsin vaikuttanut ja solistinsa Gary Numanin johtama, uutta aaltoa edustanut yhtye. Punkrockin keskeisenä vuonna 1977 perustettu yhtye ryhtyi hyödyntämään tyylissään elektronista soundia. Kesän 1979 aikana sekä Tubeway Armyn single Are Friends Electric? että pitkäsoitto Replicas nousivat molemmat brittilistan kärkeen. Tubeway Army oli ensimmäinen yhtye, joka sai listakärkeen syntetisaattorin dominoimaa soundia sisältäneet levytykset. Mainitun albumin ilmestymisen jälkeen Numan lopetti käyttämästä Tubeway Army-nimeä ja ryhtyi julkaisemaan musiikkia omalla nimellään; olihan hän yhtyeen ainoa biisintekijä, tuottaja ja keulahahmo. Tubeway Armyn muut muusikot jatkoivat kuitenkin hänen taustayhtyeessään. 18-vuotias Gary Webb oli johtanut vuonna 1976 Lontoosta käsin operoinutta yhtyettä Mean Street. Sen tuotantoa edustava kappale Buch of Stiffs oli ilmestynyt kokoelma-albumilla Live at Vortex sekä Vortex-singlen b-puolella.  Jätettyään kyseisen yhtyeen Webb suoritti koesoiton soolokitaristina yhtyeelle The Lasers ja tapasi tässä yhteydessä basisti Paul Gardinerin. The Lasersista muodostui pian Tubeway Army ja yhtye aloitti toden teolla toimintansa Webbin enon Jess Lidyardin täydennettyä rumpalina sen kokoonpanon. Webbin uudeksi nimeksi tuli Valerian, Gardinerista tuli Scarlett ja Lidyardista Rael.Webb oli yhtyeen ainoa biisintekijä. Yhtye aloitti keikkailunsa Lontoon punkskenessä. Se työsti demonauhoituksia, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä The Plan. Tubeway Army solmi levytyssopimuksen itsenäisen Beggars Banquetin kanssa. Vuoden 1978 alkupuolella yhtye julkaisi kaksi raskaan kitaroinnin sävyttämää ja punkrocktyylistä singleä; That's Too Bad/Oh! Didn't I Say ja Bombers/Blue Eyes/OD Receiver. Mainitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Näihin aikoihin yhtyeen rumpalistossa tapahtui miehistönvaihdoksia ja kokoonpanoa täydennettiin toisella kitaristilla. Musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten Webb ja Gardiner jatkoivat musiikin työstämistä kahdestaan, sillä he halusivat lopettaa punkrockin soiton. Tähän mennessä Tubeway Army oli päättänyt lopettaa keikkailunsa Lontoon ajoittan väkivaltaisessa punkskenessä. Viimeisen keikkansa yhtye soitti heinäkuussa 1978 toisen bändin ollessa The Skids. Keikka jouduttiin keskeyttämään väkivaltaisuuksien vuoksi. Numan päätti, että täst edes Tubeway Army olisi ainoastaan studiobändi. Ainoa tiedossa oleva Tubeway Armyn livenauhoitus on Lontoosta helmikuulta 1978 ja se ilmesty bootleg-nauhoituksena 80-luvun alussa. Pian tämän jälkeen Tubeway Army nauhoitti nimeään kantaneen esikoisalbuminsa originaalilla kokoonpanollaan. Webb ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Gary Numan, jonka hän oli löytänyt keltaisilta sivuilta. Vaikka kitara, basso ja rummut olivat Tubeway Armyn esikoisalbumilla keskeisessä osassa, Numan hyödynsi sillä jo studiosta löytämäänsä Moog-syntetisaattoria. Lyriikoiden osalta Tubeway Armyn esikoisalbumia inspiroivat Numanin ihailemien J. G. Ballardin ja Philip K. Dickin teokset. Marraskuussa 1978 ilmestynyt albumi julkaistiin Tubeway Armyn nimellä, vaikka Numan olisi toivonut sen ilmestyvän omissa nimissään. Tubeway Armyn esikoisalbumista otettiin 5000 kappaleen painos. Se ei noussut listoille, eikä pitkäsoitolta poimittu singlejä. Numan vei yhtyeen pian uudelleen studioon nauhoittamaan kakkosalbumiaan Replicas. Alkuvuodesta 1979 yhtye teki nauhoituksia John Peelin ohjelmaa varten. Replicas oli Tubeway Armyn esikoisalbumia syntetisaattori- ja science fiction -orientoituneempi. Ensimmäinen albumilta poimittu single, hidastempoinen ja syntetisaattorivetoinen Down in the Park ei noussut listoille. Silti kappaleesta muodostui myöhemmin kulttisuosikki ja siitä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Marilyn Manson ja Foo Fighters. Seuraavasta albumilta poimitusta singlestä Are Friends Electric? muodostui sitä vastoin varsin menestyksekäs. Se kohosi brittilistan kärkeen, piti sijoituksensa kuukauden ajan ja muodostui Britanniassa vuoden 1979 neljänneksi myydyimmäksi singleksi.  Tubeway Army ei edelleenkään soittanut livekeikkoja, mutta yhtye esiintyi vuoden 1979 aikana sekä BBC:n Old Grey Whistle Testissä että Top of the Popsissa. Numanin lisäksi mainittuihin esiintymisiin osallistuivat Ultravoxin kosketinsoittaja Billy Currie, Chris Payne, Paul Gardiner sekä rumpali Cedric Sharpley, kaikki mustiin pukeutuneina. Tubeway Armyn suosion huippuaikaan kesäkuussa 1979 John Peel-nauhoitukset kreditoitiin Gary Numanin nimiin Tubeway Armyn sijaan. Numan siirtyi työstämään sooloalbumeita ja teki myös kiertueitä  silti edelleen samojen taustamuusikoiden kanssa.                                                                  

Perjantain pohjat:Eräs eniten levyttäneistä studiorumpaleista

Viides helmikuuta 1929 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2019 edesmennyt Harold Simon Belsky, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Hal Blane, oli yhdysvaltalainen rumpali ja sessiomuusikko. Hän lukeutuu historian eniten levyttäneisiin studiorumpaleihin, joka on omien sanojensa mukaan soittanut yli 35 000:ssa nauhoituksessa ja 6000:lla singlellä. Blainen soittoa kuullaan 150:llä Yhdysvalloissa top teniin kohonneella singlellä, joista 40 nousi listakärkeen. Holyokessa, Massachusettsissa syntynyt Blaine muutti perheensä kanssa Kaliforniaan vuonna 1944. Hän aloitti musisointinsa jazzin ja big band-musiikin parissa ennen siirtymistään rockia edustaneisiin nauhoituksiin. Blainesta tuli eräs Phil Spectorin housebändissä säännöllisesti soittaneista muusikoista. Juuri hän nimesi kyseisen yhtyeen The Wrecking Crewksi. Blainen soittoa kuullaan esimerkiksi The Ronettesin vuoden 1963 ykköshitillä Be My Baby, jonka rumpubeatistä tuli laajasti imitoitu. Lisäksi hän osallistui esimerkiksi Elvis Presleyn, The Beach Boysin, The Byrdsin, Simonin ja Garfunkelin, The Carpentersin, Neil Diamondin ja Frank Sinatran levytyksiin. Blainen työmäärä väheni 1980-luvulta alkaen nauhoitustekniikoiden ja musiikillisten käytänteiden muututtua. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen taustamuusikon ominaisuudessa ja vuonna 2007 Blaine tuli valituksi Musicians Hall of Fameen ja Museumiin. Vuonna 2018 Blaine vastaanotti Grammyn elämäntyöstään.

Torstain terävä:Iron Maidenin 2000-luvun alun singlehitti

The Wicker Man on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Iron Maidenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kahdeksas toukokuuta 2000 ensimmäisenä singlenä yhtyeen 12:ltä studioalbumilta Brave New World. Mainittu single ilmestyi kolme viikkoa ennen pitkäsoitoa. Kyseessä on Maidenin ensimmäinen single sitten vuonna 1989 ilmestyneen Infinite Dreamsin, jolla yhtyeen väliaikaisesti jättäneet solisti Bruce Dickinson ja kitaristi Adrian Smith olivat jälleen mukana. The Wicker Man edustaa Dickinsonin, Smithin ja Steve Harrisin yhteistyötä ja sen tuotannosta vastasivat Kevin Shirley ja Harris. Wicker Manin riffi on Smithin käsialaa ja lyriikat Dickinsonin. Niitä kirjoittaessaan Dickinson on maininnut pyrkineensä saamaan vastaavanlaisen tunteen, kuin seisoessaan lavalla yleisömeren edessä ja sen alkaessa laulaa hänen kanssaan. Kappaleen nimeä oli inspiroinut samanniminen brittiläinen kulttielokuva. Wicker Manin Brave New World-albumilla julkaistu versio ja radioversio eroavat toisistaan. Kappaleesta muodostui eräs Maidenin suurimmista singlehiteistä, joka nousi listakärkeen Britannian rock ja metal-listalla sekä Kreikassa. Italiassa Wicker Man oli parhaimmillaan kolmantena, Kanadassa neljäntenä ja Espanjassa sekä Ruotsissa viidentenä. Brittien singlelistalla kappaleen paras sijoitus oli yhdeksäntenä, samoin Skotlannissa ja Norjassa. Bruce Dickinsonin soolotuotannosta on niin ikään löydettävissä kappale nimeltä Wicker Man, jonka lyriikat liittyvät voimakkaammin mainittuun elokuvaan. Mainittu Wicker Man on mukana kahden cd:n versiolla kokoelma-albumista The Best of Bruce Dickinson.

Keskiviikon klassikko:Boston-yhtyeen toinen single

Foreplay/Long Time on Tom Scholtzin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen johtamansa Boston-yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Long Time julkaistiin lisäksi yhtyeen toisena singlenä. Maaliskuussa 1977 mainittu kappale saavutti brittilistalla sijan 22. Kanadassa single nousi yhdeksänneksi. Kappaleen intro Foreplay julkaistiin lisäksi Bostonin seuraavan esikoisalbumiltaan poimitun singlen, huhtikuussa 1977 ilmestyneen Peace of Mindin b-puolella. Tom Scholtz on maininnut Foreplayn olleen hänen kaikkien aikojen ensimmäinen säveltämänsä ja nauhoittamansa biisi. Kappale on vuodelta 1969 ja sen demoversion Scholtz nauhoitti kaksiraitaisella nauhurilla. Vaihtoehtoinen versio Foreplaysta on saatavilla Epic Recordsin vuonna 1976 julkaisemalla sämpleralbumilla It’s a Knockout. Se sisältää tuotantoa sellaisilta yhtiön yhtyeiltä ja artisteilta, jotka julkaisivat albumin mainittuna vuonna. Mainittu versio Foreplaystä sisältää eroja miksauksessaan ja efekteissään ja lisäksi sen loppuun sisältyy ylimääräistä lyriikkaa. Mainittu versio ei ole ollut saatavilla virallisesti missään muualla. Tom Scholtz vastasi Foreplay/Long Timen kaikista lauluosuuksista demoversiossa, mutta virallisesti julkaistulla versiolla solistina kuultiin Brad Delpiä. Tom Scholta soitti leadiä Foreplayssä ja akustista rytmikitaraa Long Timessa. Long Timen kolmesta sähköisestä kitarasoolosta vastasi Barry Goudreau.

Tiistain tukeva:Useassa keskeisessä brittiyhtyeessä vaikuttanut kitaristi ja basisti

Yhdeksäs maaliskuuta 1946 syntynyt James Cregan on brittiläinen kitaristi ja basisti, jonka keskeisimpiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin ovat lukeutuneet Family-yhtye, Steve Harley & Cockney Rebel sekä Rod Stewart. Cregan oli solisti Linda Lewisin aviomies ja toimi hänen levytuottajanaan. Bernie Taupinin kanssa Cregan muodosti yhtyeen Farm Dogs ja muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden kanssa hän on työskennellyt, ovat lukeutuneet The Quireboys, Glass Tiger ja Katie Melua. Cregan syntyi Yeovilissa, Somersetissa irlantilaisille vanhemmille. 14-vuotiaana hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä The Falconsiin. Creganin seuraava yhtye oli hänen perustamansa The Dissatisfied Blues Band, jonka jälkeen hän perusti vuonna 1967 sittemmin Traffic-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tulleen Dave Masonin kanssa  yhtyeen Julian Coway and the Machine. Rockia ja soulia edustaneessa The Ingoesissa Cregan vaikutti sekä kitaristina että solistina. Pian yhtyeestä kehittyi psykedeliavaikutteinen The Blossom Toes, joka siirtyi myöhemmin edustamaan kitaran dominoimaa rockia. Nauhoitettuaan Julie Dirscollin albumin 1969 Cregan siirtyi kevyttä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Stud, jonka muihin jäseniin lukeutuivat Familyssä soittanut John Weider sekä John Wilson ja Richard McCracken, jotka muistetaan ensisijaisesti Rory Gallagherin soolouraa edeltäneen voimatrion Tasten rytmiryhmänä. Stud lopetti toimintansa syyskuussa 1972 Creganin siirryttyä Familyyn. Stud ehti nauhoittaa kaksi albumia. Ne julkaistiin Saksassa, missä yhtyeellä oli laajin yleisöpohja. Familyn kokoonpanossa Cregan otti John Wettonin paikan ja samalla hänen instrumenttinsa vaihtui rytmikitarasta bassoon. Syksyn 1972 aikana Family konsertoi Yhdysvalloissa Elton Johnin lämmittelijänä. Yhtye nauhoitti kaksi singleä ja viimeiseksi jääneen, vuonna 1973 ilmestyneen albuminsa It's Only a Movie. Samaisen vuoden syksyllä Family teki kiertueen Britanniassa ja lopetti sen jälkeen toimintansa. Familyssä samanaikaisesti soittaneiden Charlie Whitneyn ja Roger Chapmanin kanssa Cregan teki vielä reunionin vuonna 1974 yhtyeessä Chapman Whitney Streetwalkers. Cregan oli mukana neljällä brittiläisen soulvokalistin Linda Lewisin albumilla. Niistä hän vaikutti lisäksi tuottajana pitkäsoitoilla Lark (1972), Fathoms deep (1973) ja Not a Little Girl Anymore (1975). Samalla Creganille tarjoutui tilaisuus työskennellä puhallinsektio Tower of Powerin kanssa. Lokakuussa 1974 kitaristi Steve Harley kutsui Creganin mukaan uudelleen kasaamaansa yhtyeeseen Cockney Rebel. Abbey Roadin studioilla mainittu yhtyeen lineup levytti vuoden 1975 aikana Britanniassa listakärkeen kohonneen singlen Make Me Smile (Come Up and See Me). Myöhemmin kappale nousi ykkössijalle myös Euroopassa ja Australiassa. Vuoden 1976 aikana Cregan liittyi Rod Stewartin yhtyeeseen ja hän vaikutti lisäksi yhtenä Stewartin tuottajista ja biisintekijöistä. Stewartin hiteistä hän osallistui esimerkiksi Passionin ja Tonight I'm Yoursin kirjoittamiseen. Stewart palkittiin Grammylla vuoden 1988 tuotantoa edustavasta kappaleestaan Forever Young ja Cregan palkittiin samaisessa kappaleessa järjestyksessään kolmatta kertaa merkittävästä laulunkirjoittamisestaan. Creganin ja Stewartin yhteistyö kesti 12 vuotta päättyen 1990-luvun puolivälissä. Cregan on vastaanottanut 13 palkintoa yhteistyöstään Stewartin kanssa. Kaksikko on työstänyt yhdessä 30 levytettyä biisiä. Vuonna 1990 Cregan tuotti hardrockyhtye The Quireboysin albumin A Bit of What You Fancy ja saavutti myös singlemenestyksiä. Hän teki yhteistyötä myös kansainvälistä menestystä ja platinalevyjä saavuttaneen kanadalaisyhtye Glass Tigerin kanssa. Vuonna 1993 Cregan teki jälleen yhteistyötä Rod Stewartin kanssa albumilla Unlugged...And Seated, jonka MTV lisäksi taltioi. Kaksikon samana vuonna levyttämästä Van Morrison-coverista Have I Told You Lately muodostui listaykkönen Britanniassa ja se nousi 20 suosituimman joukkoon monissa muissa maissa. Creganin suurin konserttiesiintyminen Rod Stewartin kanssa oli joulukuun viimeisenä 1994  Copacabanainissa Rio de Janeirossa. Yli kolmen ja puolen miljoonan kuulijan yleisöllään kyseessä oli Guinnessin ennätysten kirjan mukaan historian suurin ulkoilmakonsertti. Vuonna 1995 Cregan muodosti Farm Dogsin Elton Johnin lyyrikon Bernie Taupinin kanssa. Mainittu yhtye julkaisi kaksi albumia. Vuonna 1997 Cregan aloitti työskentelynsä Windham Hill Recordsissa sekä muusikon että tuottajan ominaisuudessa. Seuraavien neljän vuoden ajan hän työskenteli muusikkona ja tuottajana artisteille, kuten  Janis Ian, Kathleen Keane, Peabo Bryson, Cat Stevens, W.G Snuffy Walden, Grand Drive, Gaelic Storm ja Joe Cocker. Tuloksena oli platinamyyntiin yltäneitä albumeita ja viiden suosituimman joukkoon kohonneita singlejä. Katie Melualle hän tuotti vuosina 2003 ja 2005 ilmestyneet ja platinamyyntiin yltäneet albumit Call of the Search ja Piece by Piece ja myös konsertoi hänen kanssaan. Creganin reunion Roger Chapmanin kanssa ajoittui vuoteen 2005. Ensiksi kaksikko konsertoi yhdessä ja Cregan toimi tuottajana Chapmanin vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla One More Time for Peace. Vuonna 2011 Cregan perusti oman yhtyeensä Cregan & Co, jonka kanssa hänelle tarjoutui tilaisuus esittää kappaleita, jotka hän oli kirjoittanut, nauhoittanut ja tuottanut yhdessä Rod Stewartin kanssa. Tammikuussa 2013 Roger Chapman kasasi Familyn uudelleen kahta Lontoossa Shepherd's Bushissa soitettavaa konserttia varten. Samaan aikaan Family oli voittanut Classic Rock-lehden Spirit of Progressive Rock-palkinnon. 13. syyskuuta 2013 Cregan esiintyi Rod Stewartin kanssa BBC Radio 2:n Live in Hyde Park, London-festivaalilla. Loppuvuodesta 2016 Cregan oli mukana Familyn vimeisissä konserteissa Chapmanin ja Poli Palmerin kanssa. Vuonna 2019 ilmestyi Creganin elämäkertateos And on Guitar..., johon esipuheen laati Rod Stewart. Vuonna 2020 Cregan aloitti Alex Dyken ja Spandau Balletin solistin Tony Hadleyn kanssa podcastin Stars Cars Guitars, jolla on lisäksi oma Youtube-kanavansa.

Maanantain mainio:Taylor Daynen kolmas albumi

Taylor Dayne:Soul Dancing

13. heinäkuuta 1993 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul Dancing on Taylor Daynen kolmas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla sijan 51. ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Send Me a Lover, I’ll Wait, Say a Prayer sekä Daynen cover Barry Whiten originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Can’t Get Enough of Your Love. I’ll Wait pääsi mukaan Disneyn vuonna 1994 valmistuneeseen komediaelokuvaan Blank Check. Soul Dancing saavutti myönteisiä arvioita esimerkiksi Calgary Heraldissa. Entertainment Weeklyyn albumin arvioinut Greg Sandow ylisti albumin kappalevalintoja koukukkaiksi popbiiseiksi, joista jokaisessa on hänen mukaansa ainesta radiohitiksi. Los Angeles Timesin mukaan Soul Dancingin 11 kappaleen kokoelmassa Taylor Daynen diiva-tyylinen sielukkuus oli hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla. Leonard Pitts Jr:n Miami Heraldiin albumista laaditussa arviossa kehuttiin albumin solistin, kappaleiden ja tuotannon lujuutta. Soul Dancing menestyi parhaiten Australiassa, missä albumi oli parhaimmillaan listakakkosena. Kanadassa, Ruotsissa ja Sveitsissä sen listasijoitus oli 31. Soul Dancingin originaalilla Euroopan ja Japanin-painoksilla oli lisäksi mukana yksi bonuskappale. Vuonna 2014 pitkäsoitosta ilmestyi kahden cd:n remasteroitu versio. Sen jälkimmäinen cd koostuu erilaisita remix- ja dub-versioista, joiden joukossa on myöös Daynen vuoden 1987 tuotantoa edustava läpimurtohitti Tell It to My Heart.

Sunnuntain extra:The 69 Eyesin Suomen-rundin vakuuttava avauskeikka

The 69 Eyesin keväisen Suomen-kiertueen avauskeikan estradina oli Joensuun Kimmelin alakerran, eli Las Palmasin stage. Setti käynnistyi lupaavasti Framed in Bloodilla, ja sitä seurasi edelleen tunnelmaa nostattanut Don’t Turn Your Back on Fear. Nyanssikas Feel Berlin oli setin ensimmäinen balladimaisempi poiminta. Boycottin ohjelmistosta poimittu Gotta Rock svengasi mainiosti ja jälleen slovarimpien The Chairin ja Betty Bluen väliin ladattiin iskevä Drive. Seuraavaksi biisilistaan sisällytettiin kaksi varsin kiinnostavaa poimintaa. If You Love Me the Morning After oli onnistunut ja spiikin perusteella Jyrki 69:n voimakkaasti diggaama valinta X-albumilta ja rivakka I Survive yhtyeen tuore single, jonka levytysversiolla vierailee Steve Stevens. Setin loppuosa edusti suurimmaksi osaksi klassikoiksi luokiteltavissa olevaa hittituotantoa. Sen käynnisti The 69 Eyesin lopullinen läpimurtohitti Gothic Girl, jota seurasi jo pari vuotta aikaisemmin yhtyeelle nostetta merkinneen Wasting the Dawn-albumin nimikappale. I Like the Darkness in You rokkasi vakuuttavasti ja varsinaisen setin päättivät upeasti versioitu Never Say Die ja aina tyylikäs Brandon Lee. Encoreiden aluksi kuultiin balladiosastoa upeasti edustava Borderline, jota seurasivat kestohitteihin lukeutuva Dance D’ Amour ja takuuvarma keikan lopetushitti Lost Boys. The 69 Eyesin 17 kappaleen keikkakimara oli jälleen kerran varsin vakuuttava. Menestystä yhtyeen Suomen-rundille ja sitä seuraaville ulkomaan keikoille toivotaan.

The 69 Eyes Las Palmasissa 6. 3. 2026.

Lauantain pitkä:Yhden menestysalbumin julkaissut brittiläinen popyhtye

 Eighth Wonder oli brittiläinen, Lontoossa vuonna 1983 perustettu popyhtye, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat solisti/malli/näyttelijätär Patsy Kensit, hänen veljensä  Jamie Kensit, Steve Grantley, Geoff Beauchamp, Nigel Davis, Jake Walters  ja Lawrence Lewis. Yhtye saavutti ensiksi menestystä Japanissa vuosien 1985 ja 1987 välillä ja lopulta Britanniassa ja muualla Euroopassa vuoden 1988 tuotantoa edustavan singlensä I'm Not Scared ansiosta. Eighth Wonderin juuret olivat yhtyeessä nimeltä Spice. Jamie Kensit koelaulatti 15-vuotiasta siskoaan Patsya täysaikaiseksi solistiksi uuteen yhtyeeseensä. Kensitien lisäksi yhtyeen kokoonpanon muodostivat Geoff Beauchamp (kitara), Lawrence Lewis  (basso), Jake Walters (rummut) ja  Nigel Davis (perkussiot). Spice soitti debyyttikeikkansa syksyllä 1983 ja jatkoi konsertointiaan seuraavana vuonna pyrkimyksenään levytyssopimuksen solmiminen. Loppuvuodesta 1984 Davis lähti perustamaan yhtyettä Slipstream ja kosketinsoittaja Alex Godson liittyi yhtyeen riveihin. Bändin nimeksi vaihtui Eighth Wonder ja Patsy Kensit alkoi kirjoittaa yhtyeelle biisejä. Ensimmäisen keikkansa mainitulla nimellä yhtye soitti Wimbledonissa, Lontoossa marraskuussa 1984. Tuonaikaisiin keikkoihin lukeutui lisäksi muun muassa esiintyminen Queen Elisabeth Collegessa Kensingtonissa. Näihin aikoihin Palace Filmsin omistajiin lukeutunut Stephen Woolley ja ohjaaja Julian Temple tarjosivat Patsylle roolia elokuvassa Absolute Beginners. Eighth Wonder oli mukana myös mainitun elokuvan soundtrack-albumilla. Huhtikuussa 1985 Eighth Wonder solmi levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa ja työsti Lontoossa ensiksi musiikkia Absolute Beginnersiin, jossa Patsy Kensitillä oli siis rooli. Kun elokuvan kuvaukset oli saatu valmiiksi samaisen vuoden lokakuussa, julkaistiin Eighth Wonderin ensimmäinen single Stay With Me. Se nousi Japanissa listakärkeen ja Italiassa alkuvuodesta 1986 neljänneksi. Brittilistalla kappaleen sijoitukseksi jäi 65. Pian tämän jälkeen Lewis ja Walters lähtivät ja yhtye alkoi hyödyntää rumpukoneita ja kosketinsoittimia bassosoundiinsa. Elokuussa 1986 yhtye siirtyi Los Angelesiin nauhoittamaan uusia kappaleita esikoisalbumilleen Fearless. Siellä se työskenteli ensisijaisesti Blondien kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen tuottajan Mike Chapmanin kanssa. Eighth Wonderia lähestyivät useat biisintekijät, kuten Eurythmicsin Dave Stewart, jonka käsialaa ollutta kappaletta ei tosin käytetty sekä Billy Steinberg ja Tom Kelly, jotka ovat kirjoittaneet useita keskeisiä hittejä, kuten Cyndi Lauperin True Colors ja Madonnan Like a Virgin. Helmikuussa 1987 Chapmanin tuottamista kappaleista julkaistu Will You Remember saavutti Britanniassa ainoastaan sijan 83., mutta kohosi Italiassa top teniin. Japanissa Chapmanin tuottamista Eighth Wonderin kappaleista listakärkeen nousi myös Holly Knightin ja Bernie Taupinin käsialaa ollut When the Phone Stops Ringing. Mainittu kappale oli myös Italiassa top 30:ssa. Will You Remember julkaistiin niin ikään menestyksekkäästi Japanissa yhtyeen seuraavana singlenä. Ainoastaan Japanissa ilmestyi lisäksi singleistä ja niiden b-puolista koostunut minialbumi Exlussive Dreams. Eighth Wonderin ollessa viimeistelemässä esikoisalbumiaan yhtyeen rumpaliksi Godsonin tilalle vaihtui Steve Grantley. Yhtye työskenteli ääni-insinööri, miksaaja ja tuottaja Pete Hammondin kanssa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli kappale I'm Not Scared, joka oli Pet Shop Boysien yhdessä Phil Hardingin kanssa kirjoittama ja tuottama. Mainittu biisi päätettiin julkaista yhtyeen seuraavana singlenä Euroopassa ja se herätti kiinnostusta sekä median että yleisön tahoilta. I'm Not Scared nousi listakärkeen Italiassa, kakkossijalle Sveitsissä ja Portugalissa, Espanjassa kolmanneksi, Kreikassa neljänneksi, Saksassa viidenneksi, Britanniassa seitsemänneksi, Ranskassa kahdeksanneksi ja Itävallassa sijalle 20. Pet Shop Boys levytti I'm Not Scaredista oman versionsa albumilleen Introspective. Toukokuussa 1988 ilmestyneestä singlestä Cross My Heart muodostui miltei edeltäjänsä veroinen menestys. Se nousi Sveitsissä kuudenneksi, Italiassa kymmenenneksi ja Britanniasssa sekä Ranskassa sijalle 13. Yhdysvalloissa kappaleen sijoitus oli 56. Cross My Heartin ollessa Eighth Wonderin tuotannosta ainoa Billboardilla 75 suosituimman joukkoon noussut single. Eighth Wonderin pitkäsoitto Fearless ilmestyi heinäkuussa 1988 ja lokakuuhun mennessä albumia oli myyty maailmanlaajuisesti lähes puoli miljoonaa kappaletta. Seuraava single Baby Baby jäi brittilistalla sijalle 65. Se oli myös Eighth Wonderin viimeinen hitti Italiassa, missä kappale saavutti kolmannentoista sijan. Japanissa Eighth Wonderin singleistä nousi vielä vuoden 1989 puolella listoille kappale Use Me. Pian tämän jälkeen yhtyeen jäsenten tiet erkanivat ja Patsy Kensit alkoi keskittyä näyttelijättären uraansa. Vuonna 1988 hongkongilainen solisti Elvina Kong levytti Baby Babysta coverin.