Sunnuntain extra:The Clashin tripla-albumin singlehitti

 The Call Up on brittiläisen punkrockyhtyeen The Clashin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1980 ensimmäisenä singlenä yhtyeen seuraavassa kuussa ilmestyneeltä tripla-albumilta Sandinista! b-puolellaan kappale Stop the World. Vuonna 1981 Epic Records julkaisi The Call Upin uudelleen Yhdysvalloissa erilaisen kansikuvan kera. Yhdysvaltain-julkaisussa singlen b-puolena oli The Call Upin dub-versio nimeltään The Cool Out. The Clashin tuotannosta kootuista kokoelma-albumeista The Call Up on päässyt mukaan The Clash on Broadwaylle sekä The Singlesille. Essential Clashilta mainittu kappale sitä vastoin puuttuu, vaikka sen b-puoli Stop the World on sisällytetty mainitulle kokoelma-albumille. Stop the World on lisäksi mukana Clash on Broadwayllä sekä The Clashin tuotannon b-puolista koostuvalla kokoelma-albumilla Super Black Market Clash. Cd-formaatissa single julkaistiin uudelleen The Singles Boxin 12:na levynä. Mukana on originaali kansitaide, mutta sitä vastoin ei The Cool Out-kappaletta. Kyseessä on näin ollen setin ainoa levy, joka ei sisällä kaikkia Britanniassa julkaisemattomia kappaleita. The Cool Out on sitä vastoin mukana 14:llä levyllä osana The Magnificent Seven-julkaisua. Chris Whitley levytti The Call Upista akustisen coverinsa vuonna 2004 ilmestyneelle albumilleen War Crime Blues. Kokoelma-tribuuttialbumilla The Sandinista! Project The Call  Upista esittää coverinsa The Lothars. The Call Up menestyi parhaiten Ruotsissa, missä kappaleen korkein listasijoitus oli kolmantenatoista. Brittilistalla kappale saavutti sijan 40.

Lauantain pitkä:70-luvun loppupuolelta vaikuttanut merkittävä laulajatar ja näyttelijätär

Viides kesäkuuta 1951 syntynyt Ellen Foley on amerikkalainen laulajatar ja näyttelijätär, joka on esiintynyt Broadwayllä ja televisiossa esimerkiksi tilannekomediassa Nightcourt. Musiikin osalta hän on julkaissut neljä sooloalbumia ja tullut tunnetuksi erityisesti Meatloafin kanssa tekemästään musiikillisesta yhteistyöstä. St. Louisissa, Missourissa syntynyt Foley kävi Websterin yliopistoa. Hän saavutti tunnettuutta levyttämällä Meatloafin kanssa dueton Paradise by The Dashboard Light vuonna 1977 ilmestyneellä Meatloafin klassikkoalbumilla Bat Out of Hell. Foleyn debyyttialbumi Night Out julkaistiin vuonna 1979 ja siltä poimittu single What's A Matter Baby nousi Yhdysvaltojen sadan suosituimman singlen joukkoon. Ian Hunterin ja Mick Ronsonin tuottama pitkäsoitto saavutti sijan 152. Vuonna 1980 Foley levytti Hunterin kanssa unohtumattoman dueton We Gotta Get Out Here ja hän oli myös mukana Iron City Houserockersin samaisena vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Have a Good Time But Get Out Alive! Albumin tuottajina olivat Hunter, Ronson sekä E Street Bandin Steven Van Zant. Samaisena vuonna Foley vieraili taustalaulajattarena Blue Öyster Cultin pitkäsoiton Mirrors nimiraidalla sekä The Clashin tripla--albumin Sandinista! kappaleissa Hitsville UK ja Corner Soul. Vuonna 1981 kaikki The Clashin jäsenet olivat mukana Foleyn kakkosalbumilla The Spirit of St. Louis. Joe Strummer ja Mick Jones olivat myös mukana kirjoittamassa pitkäsoitolle useita kappaleita. Jonesin tuottamalla albumilla vieraili The Blockheadsin jäseniä ja pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa sijan 137. Jonesin kirjoittama ja leadvokalisoima The Clashin hittikappale Should I Stay Or Should I Go kertoo Jonesin tuonaikaisesta suhteesta Foleyhin. Artistin kolmas albumi, vuonna 1983 ilmestynyt Another Breath, ei noussut listoille. Seuraavana vuonna Foley lauloi taustoja Joe Jacksonin albumilla Body & Soul ja hänellä oli merkittävä rooli Utopian kappaleesta Crybaby tehdyllä musiikkivideolla. Foley oli yksi neljästä naissolistista yhtyeessä Pandora's Box, jonka Jim Steinman oli perustanut vuonna 1989. Yhtyeen albumilla Original Sin kuullaan Elaine Caswellin vokalisoima alkuperäisversio kappaleesta It's All Coming Back to Me Now, jonka vuosia myöhemmin menestyksekkäästi omina levytyksinään versioivat Meatloaf ja Celine Dion. Foley asuu Manhattanin Upper West Sidella ja jatkaa aktiivista uraansa musiikin parissa. Broadwaylla hän on esiintynyt esimerkiksi Me and My Girlissä sekä Hairin uusioversiossa. Night Courtin vuosien 1984-85 kaudella Foley näytteli Billie Youngin roolia, mistä hän onkin tullut erityisen tunnetuksi. Hänellä oli rooli Milos Formanin Hairista vuonna 1979 tekemässä elokuvaversiossa ja Foleyn muista elokuvista mainittakoon vuoden 1987 Fatal Attraction sekä seuraavana vuonna valmistuneet Cocktail ja Married to the Mob. 2000-luvun puolivälistä lähtien Foley on opettanut laulua New Yorkin The Paul Green School of Rockissa.

Perjantain pohjat:Boogierockin instituution vuoden 1975 menetysalbumi

 Status Quo:On the Level

21. helmikuuta 1975 Vertigon julkaisemana ilmestynyt On the Level on Status Quon kahdeksas studioalbumi, joka työstettiin yhtyeen legendaarisella Frantic Four-kokoonpanolla, johon kuuluivat kitaristi/solisit Francis Rossi ja Rick Parfitt, basisti/solisti Alan Lancaster ja rumpali John Coghlan. Albumin originaalipainos on avattavakantinen sisäkannen sisältäessä yhtyeen jäsenten toisistaan ottamia kuvia. Ainoa albumilta julkaistu single oli ilmestynyt jo edellisen vuoden marraskuussa. Editoitu versio kappaleesta Down Down toi Status Quolle yhtyeen ainoan listaykkössinglen Britanniassa. Sen b-puolella julkaistiin Parfittin ja Bob Youngin käsialaa oleva ja niin ikään myös On the Level-albumilta löytyvä Nightride. Pitkäsoiton ilmestyessä helmikuussa 1975 Status Quon voi todeta olleen levymyynnillisesti uransa huipulla. On the Level nousi suoraan Britannian albumilistan kärkeen. Albumin päättävää Chuck Berry-coveria Bye Bye Johnny lukuun ottamatta kaikki pitkäsoiton kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa. Rick Parfittin käsialaa olevasta ja myös hänen vokalisoimastaan avausraidasta Little Lady muodostui keikkastandardi. On the Levelin harvinaisempiin helmiin lukeutuvat kevyet ja raskaammat osionsa mainiosti yhteen niputtava Most of the Time, mitä mainioimmin rullaavat Over and Done ja What to Do, balladikaunokki Where I Am sekä Lancasterin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa rivakka Broken Man. Vuonna 2005 On the Levelistä julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältävä versio. Down Downin singleversion lisäksi niihin lukeutuvat livetulkinnat Roll Over Lay Downista, Junior's Wailingista, Gerdundulasta sekä yli 12-minuuttinen näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista, jonka Status Quo nauhoitti studioversiona joulukuussa 1972 ilmestyneelle lopulliselle läpimurtoalbumilleen Piledriver.

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen rumpusooloista

 Moby Dick on brittiläisen rockyhtyeen Led Zeppelinin tuotantoa edustava instrumentaalikappale, joka julkaistiin sen toisella, lokakuussa 1969 ilmestyneellä albumilla. Kappale on ottanut nimensä Herman Melvillen samannimisen ja vuonna 1851 ilmestyneen novellin mukaan. Moby Dickin varhainen, vuosina 1968-69 soitettu versio oli nimeltään Pat's Delight ja tuolloin kappaleessa oli tyystin erilainen kitarariffi. Zeppelinin myöhäisemmän uran aikana vuonna 1977 Moby Dickin vaihtoehtoinen nimi oli Over the Top ja tuolloin kappaleen versiossa kuultiin lisäksi biisin Out on the Tiles intro sekä originaali loppuosan uusinta. Musiikkijournalisti Steve Pilkington on kuvannut Moby Dickia ensisijaisesti rumpusooloksi, jota täydentää merkittävä blueskitarariffi. Kappale syntyi Zeppelinin kitaristin ja tuottajan Jimmy Pagen kuultua rumpali John Bonhamin jammailevan ja improvisoivan studiossa. Page nauhoitti Bonhamin rumpusoolon osat ja liitti ne yhteen. Led Zeppelin II-albumin nauhoituksista löytyneet outtakesit ovat paljastaneet rumpusoolon olleen alun perin selkeästi pitempi ja varsinaiselle albumille päätynyt Moby Dickin rumpusoolo on editoitu. Kappaleen kitarariffi palautuu kesän 1969 aikana BBC:tä varten nauhoitettuun, mutta käyttämättä jääneeseen kappaleeseen The Girl I Love She Got Long Black Wavy Hair. Kitarariffi muistuttaa lisäksi Bobby Parkerin vuoden 1961 singlehittiä Watch Your Step, joskin Moby Dick kehittyy eri sävellajissa ja tempossa. Moby Dickin liveversioissa John Bonhamin rumpusoolon kesto vaihteli kuudesta minuutista puoleen tuntiin. Varhaisin Moby Dickista julkaistu liveversio löytyy Led Zeppelinin esikoisalbumin Deluxe Editionin kakkoslevyltä, joka sisältää yhtyeen Pariisin Olympiassa kymmenes lokakuuta 1969 soittaman konsertin. Ensimmäinen julkaistu liveversio on The Song Remains the Same-tupla-albumilta ja samannimisestä elokuvasta. Originaali albumi- ja elokuvaversio sisältävät eri esitykset kolmesta, 27.-29. heinäkuuta 1973 Madison Square Gardenissa soitetusta konsertista. Royal Albert Hallissa yhdeksäs tammikuuta 1970 soitettu versio sisältyy Led Zeppelin-dvd:lle ja 25. kesäkuuta 1972 LA Forumilla soitettu näkemys on mukana livealbumilla How the West Was Won.

Keskiviikon klassikko:John Fogertyn nimikkoalbumi

 John Fogerty:John Fogerty

Syyskuussa 1975 Yhdysvalloissa Asylum Recordsin ja muualla Fantasyn julkaisemana ilmestynyt John Fogerty on aikaisemmin  Creedence Clearwater Revival -yhtyeen  johtohahmona vaikuttaneen John Fogertyn nimikko- ja samalla järjestyksessään toinen sooloalbumi. Fogerty on itse kutsunut nimikkoalbumiaan nimellä Old Shep, sillä sen kansikuvassa nähdään hänen itsensä lisäksi  Fogertyn koira Shep. Albumin molempien levypuoliskojen avauskappaleista Rocking All Over the World ja Almost Saturday Night muodostui menestyksekkäitä Status Quon ja Dave Edmundsin mainituista kappaleista levyttämien coverversioiden myötä. Dave Edmundsin näkemys Almost Saturday Nightista nousi Mainstream Rock-listalla sijalle 18. ja myös Billboardilla sijalle 54. Mainitusta  upean melodisesta kappaleesta on levytetty myös useita muita versioita, joiden esittäjistä mainittakoon Gene Clark, The Searchers sekä Georgia Satellites. Fogertyn itsensä Rocking All Over the Worldistä levyttämä versio oli niin ikään suhteellisen menestyksekäs, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 27. Status Quon mainitusta kappaleesta vuonna 1977 levyttämä cover kohosi brittilistalla parhaimmillaan jopa kolmanneksi. Fogerty on itse antanut Status Quon Rocking All Over the Worldistä levyttämästä versiosta myönteistä palautetta ja maininnut sen menestyksen tulleen hänen oman uransa kannalta synkässä vaiheessa ja tuoneen hänelle paljon paremman mielen. Vuoden 1985 Live Aid-esiintymisessään Status Quo avasi osuutensa Rocking All Over the Worldillä ja yhtye on levyttänyt samaisen kappaleen uudelleen albumilleen Riffs.   Creedence Clearwater Revivalin albumien tavoin myös John Fogertyn kakkossooloalbumi sisältää oman tuotannon lisäksi covereita, joista tunnetuimpia lienevät Huey Piano Smithin Sea Cruise sekä ensisijaisesti Jackie Wilsonin levytyksenä muistettu Lonely Teardrops. BMG julkaisi John Fogertyn nimikkoalbumin cd-formaatissa ja striimauspalveluissa vuonna 2021. Yhdysvalloissa albumi oli ollut edellisen kerran saatavilla 1970-luvun lopussa.

Tiistain tukeva:Eräs heartland rockin tuntemattomammista edustajista

The Iron City Houserockers oli Pittsburghista, Pennsylvaniasta kotoisin ollut ja vuosien 1976 ja 1984 välillä toiminut rockyhtye, jonka johtohahmona oli solisti/kitaristi Joe Groshecky. Hän perusti nimeä Brick Alley Band käyttäneen yhtyeen vuonna 1976. Kyseessä oli melko tyypillinen baareissa soittanut rockyhtye. Brick Alley Bandin erottivat silti massasta Grosheckyn elämästä sydänmailla kertoneet tekstit ja huuliharpun ja kitaroinnin dominoima soundi, jonka jonkinlaisina vertailukohtina voisi mainita Rolling Stonesin ja J. Geils Bandin. Brick Alley Bandin musiikillisessa ilmaisussa oli lisäksi elementtejä rujosta punkrockista. Tulevan The Iron City Houserockersin jäsenistä basisti Art Nardini oli mekaanikon poika ja osa-aikainen yliopisto-opiskelija, Groshecky hiilikaivostyöntekijän poika ja kosketinsoittaja Gil Snyderin isä oli rakennusmies. Vuonna 1977 yhtye solmi levtytyssopimuksen Cleveland International Recordsin kanssa, jota johti aikaisemmin Epic Recordsilla työskennellyt ja Pittsburghista kotoisin ollut Steve Popovitch. Hän nimesi yhtyeen The Iron City Houserockersiksi. Mainittu nimivalinta aiheutti kuitenkin hankaluuksia Pittsburghin ulkopuolella. Kun yhtye soitti Clevelandissa, sen auton renkaat puhkottiin. The Iron City Houserockersin esikoisalbumi Love's So Tough julkaistiin huhtikuussa 1979. Popovichin ja Martin Mooneyn, eli The Slimmer Twinsin tuottama albumi vangitsi siloittelemattomuudessaan onnistuneesti yhtyeen livesoundin. Pitkäsoiton keskeisimmiksi kappaleiksi kohotettiin ensimmäinen single Hideaway sekä Dance with Me. The Iron City Houserockersin seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Have a Good Time But Get Out Alive! vastaanotti Rolling Stonessa otsikon New American Classic ja The Village Voice nimesi sen vahvimmaksi minkään yhdysvaltalaisyhtyeen mainittuna vuonna työstämäksi albumiksi. Pitkäsoiton kappaleista kehuttiin erityisesti kaksikkoa Old Man Bar ja Junior's Bar. Tuotannosta vastasivat The Slimmer Twins ja Mick Ronson, sovituksista Ian Hunter ja Steven Van Zant. Kokoelma-albumin Pumpin Iron & Sweating Steel:The Best of The Iron Houserockers kansitekstien mukaan Van Zant lähti tuotettuaan viisi kappaletta vedoten musiikillisiin erimielisyyksiin itsensä, Ronsonin ja Hunterin välllä. The Iron City Houserockersin kolmannen albumin, vuonna 1981 ilmestyneen pitkäsoiton Blood on the Bricks tuotannosta vastasi Steve Cropper. Rolling Stone Record Guiden vuonna 1983 ilmestynyt painos nimesi mainitun albumin yhtyeen parhaaksi, tosin ne kaikki olivat vastaanottaneet hyvät pisteytykset. Yhtye lyhensi nimensä The Houserockersiksi välttääkseen ne maantieteelliset rajoitukset, joita Iron City -tarkenteella oli. Huuliharpisti Marc Reisman ja rumpali Ned Rankin jättivät yhtyeen. Viimeksi mainitun paikan otti aikaisemmin hiljattain hajonneessa The Silencersissa, Sweet Lightningissa ja Roy Buchananin yhtyeessä soittanut Ron "Byrd" Foster. Gil Snyder täydensi tavaramerkeistään käyneitä pianoa ja urkuja syntetisaattorilla. Vuonna 1983 ilmestynyt albumi Cracking Under Pressure koki saman kohtalon kuin edeltäjänsä, eli kriitikot ylistivät levyä, mutta se ei menestynyt kaupallisesti. MCA Records pudotti Houserockersin pian albumin ilmestymisen jälkeen ja yhtye lopetti toimintansa muutamaa kuukautta myöhemmin. Joe Grushecky loi suhteellisen menestyksekkään soolouran esiintyen usein nimellä Joe Grushecky and The Houserockers. Hän on kirjoittanut useita kappaleita yhteistyössä Bruce Springsteenin kanssa ja esiintynyt hänen kanssaan myös konserteissa. The Iron City Houserockersin kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät cd-formaatissa vuonna 1999. Kaksi jälkimmäistä pitkäsoittoa eivät toistaiseksi ole saaneet julkaisuaan cd:nä. The Iron City Houserockersin Best of-kokoelma sisältää näytteitä myös yhtyeen kahdelta jälkimmäiseltä albumilta.  Rod "Byrd" Foster menehtyi maksasyöpään viimeinen päivä kesäkuuta 2011 Daytonassa, Floridassa 61 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Lenny Kravitzin Mama Said-albumin ensimmäinen single

 Always on the Run on yhdysvaltalaisen rockmuusikon Lenny Kravitzin tuotantoa edustava kappale, jonka Virgin Records julkaisi 18. maaliskuuta 1991 ensimmäisenä  singlenä hänen toiselta albumiltaan Mama Said. Mainitussa biisissä vierailee Guns N' Rosesin kitaristi Slash. Hän oli kirjoittanut kappaleen musiikin ja oli alun perin aikeissa julkaista sen Guns N' Rosesin albumilla. Yhtyeen tuonaikaisella rumpalilla Steven Adlerillä oli kuitenkin vaikeuksia oppia kyseistä biisiä ja niinpä Slash päätti lopulta säästää sen yhteistyölleen Lenny Kravitzin kanssa. Always on the Runista työstetty musiikkivideo oli Jesse Dylanin ohjaama. Guns N' Rosesin Use Your Illusion-kiertueen pysähtyessä Pariisiin kesäkuun kuudentena 1992 Kravitz vieraili mainitussa Guns N' Rosesin konsertissa esittäen Mama Saidin ja vastaten vokalisointinsa lisäksi myös kitaroinnista. Slash tapasi Kravitzin huuruisessa biisinkirjoitussessiossa välittömästi Euroopan-kiertueensa lopetettuaan. Viime hetkellä hän hyppäsi aamuyhdeksältä koneeseen Lontoosta New Yorkiin. Mama Said syntyi nopeasti, Kravitz soitti rummut ja Slash kitaraosuutensa. Kravitz lisäsi kitara- ja basso-osuutensa ja lauloi leadvocalsit. Puhallinsoittajat täydensivät kappaleen ja se oli valmis. Kyseessä oli rankka päivä. AXS:n retrospektiivisessä arviossa Carla Hay mainitsi Always on the Runin todistavan Kravitzin olevan voimakas rockari, joka yhdisti retrovaikutteita moderneihin soundeihin. Melody Makerin Simon Raynoldsin tuoreessa arviossa hän vertasi Kravitzin laulusoundia Hendrixiin, Sly Stoneen ja Elvis Costelloon. Eurooppalaisen Music and Median arvion mukaan Kravitziin ovat aina vaikuttaneet Lennonin ja Hendrixin kaltaiset 60-luvun artistit. Mainitun kappaleen tapauksessa keskeinen vaikuttaja on sitä vastoin James Brown. Always on the Run nojaa terävään rytmikitaraan ja puhallinsektioon ja tarjoaa hyviä grooveja. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Always on the Run kohosi top teniin kappaleen parhaan sijoituksen ollessa kahdeksantena. Alankomaissa Always on the Run oli kahdeksantena. Singlen muita kappaleita olivat Butterfly, Light Skin Girl from London sekä Always on the Runin instrumentaaliversio.

Sunnuntain extra:Scorpionsin Blackout-albumin singlehitti

 No One Like You on Scorpionsin vuonna 1982 ilmestyneellä ja järjestyksessään kahdeksannella albumilla Blackout alun perin julkaistu kappale, joka on yhtyeen kitaristin Rudolf Schenkerin ja solisti Klaus Meinen käsialaa. Dieter Dierksin tuottama No One Like You nauhoitettiin hänen studiossaan. Muihin Blackoutilta poimittuihin singlekappaleisiin luketuivat Can't Live without You sekä balladituotantoa edustava When The Smoke is Going Down. No One Like You on päässyt lisäksi mukaan useille Scorpionsin kokoelma-albumeille, kuten Best of Rockers N' Ballads sekä Bad for Good:The Very Best of Scorpions. Kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin San Franciscossa muun muassa Alcatrazin saarella. No One Like Youn tekstit kirjoitettiin aluksi saksaksi ja englanninkielisessä käännöksessä originaalimerkitys muuttui jossakin määrin. Billboardin Hot 100 -listalla No One Like Youn sijoitus oli 65. , mutta Album Rock Tracks-listalla kappale kohosi aina listakärkeen. Kanadassa No One Like You saavutti sijan 49. Kappaleen liveversio julkaistiin etukäteismaistiaisena vuonna 1985 ilmestyneeltä tuplalivealbumilta World Wide Live b-puolellaan Scorpionsin klassikkokappaleisiin lukeutuva The Zoo.

Lauantain pitkä:Skotlantilainen r&b:tä ja soulia edustanut yhtye

 Average White Band oli skotlantilainen, r&b:tä ja soulia edustanut yhtye, joka saavutti sarjan hittejä vuosien 1974 ja 1980 välillä. Parhaiten se tunnetaan miljoonamyyntiin yltäneestä instrumentaalikappaleestaan Pick Up the Pieces ja albumeistaan AWB ja Cut the Cake. Yhtyeen nimi oli Bonnie Bramlettin ehdottama. Average White Band on ollut inspiraation lähteenä esimerkiksi Brand New Heavies-yhtyeelle ja sitä ovat sämplänneet the Beastie Boys, Public Enemy, TLC, the Beatnuts, Too Short, Ice Cube, Eric B. & Rakim, Nas, A Tribe Called Quest, Christina Milian sekä Arrested Development. Average White Band onkin historian 15:ksi eniten sämplätty artisti. Yhtyeen perustivat loppuvuodesta 1971 Lontoossa Alan Gorrie ja Malcolm "Molly" Duncan. Originaalin lineupin täydensivät Owen "Onnie" McIntyre, Michael Rosen, Roger Ball ja Roggie McIntosh. Pian Hamish Stuart otti pian yhtyeen lineupissa Rosenin paikan. Duncanin ja Ballin varhaisempi yhtye oli ollut Mogul Trash ja Gorrien sekä McIntyren vastaava Forever More. McIntyre ja McIntosh olivat vaikuttaneet studiomuusikkoina Chuck Berryn My Ding-a-Lingillä. Duncanin mukaan yhtyeen jäsenet olivat soittaneet aikaisemmin yhdessä Skotlannissa, muuttaneet yksitellen Lontooseen ja tavanneet sattumalta Traffic-yhtyeen konsertissa. He päättivät jammailla yhdessä, eräs ystävä kuuli heitä ja totesi soiton olevan liikaa keskiverrolle valkoiselle miehelle. Yhtyeen nimi mukautui mainitusta sanonnasta. Average White Bandin läpimurtoa tuli merkitsemään yhtyeen lämmittelykeikka Eric Claptonin paluukonsertissa vuonna 1973. MCA Recordsin samaisena vuonna julkaisema yhtyeen esikoisalbumi Show Your Hand ei ollut vielä menestyksekäs. Claptonin kiertuemanagerina toiminut Bruce McCaskill piti yhtyeen musiikista ja ryhtyi sen manageriksi. McCaskill vei Average White Bandin Yhdysvaltoihin ja promosi bändiä. McCaskillilla oli kontakteja ajoiltaan Claptonin kanssa ja hän järjesti yhtyeelle levytyssopimuksen Atlanticin kanssa. Yhtye asettui Los Angelesiin ja julkaisi myös nimellä White Album tunnetun kakkospitkäsoitonsa AWB. Se nousi listakärkeen ja oli samalla ensimmäinen useista Arif Mardinin tuottamista Average White Bandin albumeista. McIntosh menehtyi heroiinin yliannostukseen 23. syyskuuta 1974. Tammikuussa 1975 Average White Band soitti Lontoon Marquee-clubilla hyväntekeväisyyskonsertin McIntoshin leskelle. McIntoshin paikan Average White Bandissa ottanut ja aikaisemmin yhtyeessä Bloodstone soittanut Steve Ferrone oli aikaisemmin korvannut McIntoshin Brian Augerin yhtyeessä Oblivion Express. Vuonna 1975 single Pick Up the Pieces nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja  kultalevyn kappale saavutti mainitun vuoden maaliskuussa. James Brownin taustabändi The J.B.'s levytti kappaleelle vastauksen Pick Up the Pieces One by One nimellä AABB (Above Average Black Band). Kyseinen nimivalinta oli sekä tribuutti Average White Bandin tietämykselle funkista että kieli poskessa tehty väännös skottilaisen yhtyeen nimestä. Vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneet albumit Cut the Cake ja Soul Searching olivat niin ikään menestyksekkäitä ja niiltä poimittiin useita top 40:ään kohonneita singlejä. Pitkäsoitoista ensiksi mainittu oli omistettu McIntoshin muistolle. Loppuvuodesta 1976 ilmestyi livetupla Person to Person ja Average White Bandin seuraava studioalbumi Benny & Us edusti yhtyeen yhteistyötä Ben E. Kingin kanssa. Atlanticille Average White Band työsti vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet albumit Warmer Communications ja Feel No Fret ja levy-yhtiövaihdoksensa jälkeen Aristalle vuosina 1980 ja 1982 julkaistut pitkäsoitot Shine ja Cupid's in Fashion. Average White Band lopetti siltä erää toimintansa vuonna 1983. 90-luvun lopussa Louise levytti coverinsa Average White Bandin vuoden 1980 discohitistä, brittilistalla sijan 12. tavoittaneesta kappaleesta Let's Go Round Again. Ferrone työskenteli Duran Duranin kanssa ja Tom Petty and the Heartbreakersin kanssa vuodesta 1994 Pettyn vuoteen 2017 ajoittuneeseen edesmenoon saakka. Hamish Stuart liittyi Paul McCartneyn kiertuebändiin. Gorrien sooloalbumi Sleepless Nights ilmestyi 80-luvun puolivälissä.  Gorriesta, McIntyresta, Ballista, Stuartista, Duncanista ja Ferronesta koostunut Average White Bandin legendaarinen lineup esiintyi viimeisen kerran Atlantic Recordsin 40-vuotisjuhlissa vuonna 1988. Gorrie, McIntyre ja Ball julkaisivat vuonna 1989 ilmestyneen albumin Aftershock. Santanassa, Jeff Beck Groupissa ja Brian Augerin Oblivion Expressissä vaikuttanut Alex Ligertwood otti mainitulla albumilla leadvokalisti Hamish Stuartin paikan. Gorrien kanssa kirjoitustyötä tehnyt Eliot Lewis täydensi yhtyeen kokoonpanon. Ligertwood lähti albumin nauhoitusten jälkeen ja Tiger McNeilistä tuli reunionin tehneen yhtyeen liverumpali. McNeil vaikutti yhtyeessä vuoteen 1994 saakka. Hänen paikkansa ottanut ja aikaisemmin Blood, Sweat and Tearsissa vaikuttanut Peter Abbott vaikutti bändissä syyskuuhun 1998, jolloin hänen paikkansa otti Fred "Catfish" Alias. Rumpali Adam Deithc vaikutti Average White Bandissa vuosien 1999 ja 2001 välillä. Vuonna 1997 Average White Bandilta ilmestyi albumi Soul Tattoo ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Face to Face. Ball oli mukana vielä ensiksi mainitulla albumilla, mutta sittemmin hänen paikkansa otti Freddy V.  Brian Dunnesta tuli yhtyeen rumpali vuonna 2001. Eliot Lewis lähti seuraavan vuoden syyskuussa tekemään musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Hall and Oatesin kanssa ja hänen paikkansa otti Klyde Jones.  Vuonna 2002 Average White Bandin kokoonpanoksi vakiintui Alan Gorrie (basso, kitara, taustalaulu), Klyde Jones (koskettimet, basso, kitara, laulu), Onnie McIntyre kitara, laulu), Freddy V (saksoni, koskettimet, laulu) ja Brian Dunne (rummut). Viimeksi mainitun paikan vuoden 2006 kiertueella otti Rocky Bryant. Vuonna 2011 Jones ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön Hall and Oatesin kanssa. Kosketinsoittaja, basisti ja kitaristi Monte Croft sekä aikaisemmin Earth, Wind and Firessa vaikuttanut kosketinsoittaja, basisti ja kitaristi Morris Pleasure jatkoivat yhtyeessä vuoteen 2013, jolloin Rob Aries liittyi Average White Bandiin. Tower of Powerin jäseniin kuulunut Brent Carter on vaikuttanut Average White Bandin solistina vuodesta 2011. Heinäkuussa 2015 Malcolm 'Molly' Duncan, Steve Ferrone ja Hamish Stuart muodostivat The 360 Bandin, jonka lineup käsittää puolet klassisesta Average White Bandista. Vuonna 2017 The 360 Bandilta ilmestyi albumi Three Sixty ja bändi teki lisäksi keikkoja lisämuusikoiden kera. Vuoteen 2019 mennessä Gorrie ja McIntyre olivat ainoat jäljelle jääneet Average White Bandin originaalijäsenet. Originaali tenorisaksofonisti Molly Duncan edesmeni lokakuun kahdeksantena 2019 pian sen jälkeen, kun hänellä oli diagnosoitu syöpä. Kesäkuussa 2023 Average White Band ilmoitti seuraavaan vuoteen ajoittuvasta jäähyväiskiertueestaan Let's Go Round Again One Last Time. Sen viimeisestä konsertista tullaan työstämään konserttielokuva Final Note.

Perjantain pohjat:The Jamin kolmas listakärkeen Britanniassa noussut single

 A Town Called Malice on The Jamin albumilta The Gift löytyvä kappale, joka debytoi singlefomaatissa brittilistan kärkisijalla helmikuussa 1982. Kappaleen nimi on sanaleikki Nevil Shuten vuoden 1950 novellista A Town Like Alice, tosin The Jamin johtohahmo Paul Weller ei omien sanojensa mukaan ollut lukenut mainittua kirjaa kappaleen työstämisen aikaan. Kyseessä oli kaksi a-puolta sisältänyt single, jonka toisella puolella julkaistiin kappale Precious. 12-tuumaisella versiolla olivat lisäksi mukana A Town Called Malicen liveversio ja pidennetty versio Preciousista. Paul Wellerin mukaan A Town Called Malice kertoo hänen kotikaupungistaan Wokingista ja siellä tapahtuneista nuoruudenkokemuksista. A Town Called Malice pysytteli brittilistan kärjessä kolmen viikon ajan ja esti The Stranglersin Golden Brownia nousemasta kärkeen. Britanniassa A Town Called Malice oli The Jamin kolmas listakärkeen kohonnut single. Yhdysvalloissa se saavutti yhtyeen singleistä ainoana listasijoituksen nousemalla Mainstream Rock Tracks-listalla sijalle 31. New Musical Expressin listalla vuoden 1982 kappaleista A Town Called Malice sijoittui top teniin. Biisi on  lisäksi päässyt mukaan useisiin elokuviin, kuten 1980-luvun puolivälissä ilmestyneeseen komediaan National Lampoon's European Vacation.

Torstain terävä:Rick Wakemanin toinen sooloalbumi

 Rick Wakeman:The Six Wives of Henry VIII

23. tammikuuta 1973 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Six Wives of Henry VIII on brittiläisen kosketinsoittajan Rick Wakemanin toinen sooloalbumi. Kyseessä on instrumentaali progressiivista rockia edustava pitkäsoitto, jonka kappaleissa Wakeman tekee  tulkinnat Henry VIII:n kuuden vaimon musiikillisista hahmoista. Solmittuaan levytyssopimuksen sooloartistina A&M:n kanssa Wakeman päätti toisen sooloalbuminsa konseptista ollessaan kiertueella Yhdysvalloissa brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Yes-yhtyeen kanssa. Lukiessaan matkoillaan aihetta käsittelevän kirjan Wakemanin edellisenä vuonna kirjoittamat melodiat palautuivat hänen mieleensä ja hän kirjoitti ne muistiin. Albumi The Six Wives of Henry VIII nauhoitettiin vuoden 1972 aikana. Sen levytykseen ottivat osaa muusikot yhtyeistä Yes ja The Strawbs, joissa kummassakin Wakeman oli niin ikään  itse vaikuttanut. Kriitikoiden taholta The Six Wives of Henry VIII otettiin suurimmaksi osaksi vastaan myönteisesti. Brittilistalla albumin paras sijoitus oli seitsemäntenä ja Billboard 200-listalla sijalla 30. Vuonna 1975 albumi vastaanotti Yhdysvalloissa kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2009 Wakeman esitti albumin ensi kertaa kokonaisuudessaan livenä Hampton Court Palacessa osana Henry VIII:n valtaanastumisen 500-vuotisjuhlallisuuksia. Kappaleet oli sovitettu uudelleen ja niihin sisältyi myös osuuksia, jotka olivat jääneet pois originaalilta albumilta yhden pitkäsoiton asettamien aikarajoitusten vuoksi. Mukana oli mm. Henrylle itselleen omistettu kappale. Vuonna 2015 albumi julkaistiin uudelleen nelikanavamiksauksena ja mukana oli perusalbumin lisäksi bonuskappaleita.

Keskiviikon klassikko:Bob Dylanin laadukas livealbumi

 Bob Dylan:Real Live

29. lokakuuta 1984 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Real Live on Bob Dylanin livealbumi. Se on nauhoitettu artistin mainitun vuoden Euroopan-kiertueella. Suurin osa äänityksistä on taltioitu Wembley Stadiumilla heinäkuun seitsemäntenä, mutta Licence to Kill ja Tombstone Blues on nauhoitettu St. James Parkissa, Newcastlessa kahta päivää aikaisemmin ja I and I sekä Girl from the North Country Slane Castlessa, Irlannissa kahdeksas heinäkuuta. Glyn Johnsin tuottamalla albumilla soolokitaristina vaikutti ensisijaisesti jäsenyydestään Rolling Stonesissa muistettu Mick Taylor ja kosketinsoittajana Small Facesin sekä The Facesin Ian McLagan. Carlos Santana vierailee soolokitaristina Tombstone Bluesissa. Real Live ei yltänyt Billboardin Hot 100 -listalle joutuessaan tyytymään sijaan 115., mutta Britanniassa albumi saavutti sentään sijan 54.  Real Livea edeltänyttä studioalbumia Infields oli pidetty kriitikoiden taholta onnistuneena, mutta Real Live vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita. Rolling Stoneen albumin arvioinut Kurt Loder antoi albumille kolme tähteä viidestä. Hän löysi Dylanin laulusuorituksista henkisyyttä ja taustayhtye palveli artistia hyvin. Ballad of a Thin Mania edeltänyt rytmiriffi oli lainattu Ray Charlesin kappaleesta I Believe to My Soul. Highway 61 Revisited on laadukkaasti esitetty rocknumero ja Carlos Santanan kitaroima Tombstone Blues rullaa energisesti. Rolling Stonen laatimassa Bob Dylan Complete Album Guidessa kyseinen musiikkijulkaisu runttasi Real Liven, mutta nimesi albumilta löytyvän ja voimakkaasti sovitetun version kappaleesta Tangled Up in Blue unohdetuksi klassikoksi ja piti sen kuvastoa originaliversiota parempana. NJ Artsin Jay Lustig kohotti I and I:n albumin parhaaksi kappaleeksi ja ylisti Mick Taylorin erinomaista kitarointia mainitussa biisissä.

Tiistain tukeva:Eräs varhaisen brittipunkin klassikkoyhtyeistä

The Vibrators on vuonna 1976 perustettu brittiläinen punkyhtye, jonka originaalikokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Ian "Knox" Carnochan, basisti Pat Collier, kitaristi John Ellis ja rumpali John "Eddie" Edwards. Yhtye saavutti ensiksi huomiota soittamalla 100 Clubilla Chris Speddingin taustalla. Speddingin suosituksesta Mickie Most kiinnitti The Vibratorsin levy-yhtiölleen RAK Recordsille ja oli myös tuottajana yhtyeen esikoissinglellä We Vibrate. The Vibratorsia kuultiin säestysyhtyeenä myös Speddingin singlellä Pogo Dancing. The Vibrators teki nauhotuksia John Peelin BBC Radio Onelle lokakuussa 1976, kesäkuussa 1977 ja helmikuussa 1978. Yhtye lukeutui myös Lontoossa Roxy-clubilla soittaneisiin brittipunkin pioneeriyhtyeisiin. Tammikuussa 1977 The Vibrators soitti siellä pääesiintyjänä The Dronesin lämmittelemänä ja samaisen vuoden helmikuussa The Vibrators esiintyi Roxylla kahdesti. Maaliskuussa 1977 The Vibrators soitti Iggy Popin Britannian-kiertueen lämmittelijänä ja myöhemmin samaisen vuoden aikana yhtye säesti keskeisen brittirockyhtyeen Mott The Hooplen johtohahmoa Ian Hunteria. Alkuvuodesta 1977 The Vibrators solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa. Yhtyeen esikoisalbumin Pure Mania tuottamiseen otti osaa David Bowien Ziggy Stardust-kiertueen ääni-insinöörinä toiminut Robin Mayhew. Brittien albumilistalla sijan 49. saavuttaneelta pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kappale Baby Baby ja se sisältää muun muassa myös biisin Stiff Little Fingers, josta keskeinen irlantilainen punkrockyhtye otti nimensä. Village Voicen Robert Christgau kuvasi albumia laadukkaksi uudenaikaiseksi rock and rolliksi villeimmillään ja Pure Mania vastaanotti myös muita myönteisiä arvioita. 17 vuotta albumin ilmestymisen jälkeen The Guinness Encyclopedia of Popular Music nimesi Pure Manian 50 kaikkien aikojen parhaan punkalbumin listalleen. Huhtikuussa 1978 ilmestynyt The Vibratorsin kakkosalbumi V2 jäi niukasti top 30:en ulkopuolelle, sillä pitkäsoiton listasijoitus oli parhaimmillaan 33. Ainoa V2:lta poimittu single Automatic Lover oli The Vibratorsin ainoa top 40:ään noussut single, ja sen listasijoitus oli 35. Yhtye esitti mainitun kappaleen myös prime time -aikaan lähetetyssä  tv-ohjelmassa Top of the Pops. The Vibratorsin viimeinen Epicin julkaisema single oli kesäkuussa 1978 ilmestynyt Judy Says (Knock You in the Head). Vaikka pikkulevyn sijoitukseksi brittilistalla jäi 70., musiikkilehti Mojo valitsi kyseisen kappaleen vuosia myöhemmin laatimalleen parhaiden punkrocksinglejen listalle. Ainoastaan yhden top 40-hitin saavuttaneena The Vibrators niputettiin yhden hitin ihmeisiin esimerkiksi 999:n ja The Rich Kidsin kaltaisten brittiläisten punkrockin ja uuden aallon edustajien tavoin. 1980-luvun aikana John Ellis teki äänityksiä Peter Gabrielin ja sekä nauhoituksia että kiertueita Peter Hammilin ja The Stranglersin kanssa. 1990-luvun aikana Ellisistä tuli pysyvästi The Stranglersin jäsen. Pat Collier tuotti The Soft Boysin albumin Underwater Moonlight ja sekä tuotti että miksasi joitakin Robyn Hitchcockin sooloalbumeita, joilla myös Knox oli ajoittain mukana. Phil Ram perusti yhtyeen Able Ram, joka levytti singlet Disco in Moscow ja Hope We Make It, mutta ei saavuttanut listamenenestytä. Myöhemmin Ram yhdisti musiikkiin puutarhurin ammatin. Lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta The Vibratorsin triokokoonpano, jossa Eddie on ainoa originalijäsen, on jatkanut edelleen keikkailuaan. Toisen aallon punkyhtyeisiin luokiteltavissa oleva The Exploited versioi The Vibratorsin tuotannosta kappaleen Troops of Tomorrow ja levytti sen vuonna 1982 ilmestyneen albuminsa nimiraidaksi.

Maanantain mainio:Brittiheavyn pitkän matkan kulkijan tuorein studioalbumi

 Girlschool:WTFortyfive?

Heinäkuun lopussa 2023 ilmestynyt WTFortyfive? on brittiheavyn klassikoihin ja samalla pitkäikäisimpiin yhtyeisiin  lukeutuvan Girlschoolin tuorein ja kahdestatoista kappaleesta koostuva pitkäsoitto. Se on työstetty lineupilla Kim McAuliffe(laulu/rytmikitara), Jackie Chambers(soolokitara), Denise Dufort (rummut) ja Tracey Lamb (basso).WTFortyfive on vastaanottanut suhteellisen myönteisiä arvioita. Albumin kappalemateriaalia on pidetty kohtuullisena, mutta erityisesti  on kehuttu McAuliffen vokaaliosuuksia, Chambersin kitarointia läpi levyn ja yleisesti albumin tuotantopuolta. It Is What It Is avaa pitkäsoiton vahvasti hienoisten Motörhead-vivahteiden, McAuliffen vahvan vokalisoinnin ja Chambersin tiukan bassottelun kera. Raskassoundinen Cold Dark Heart säilyttää momentumin ja Invisible Killerin teemana on mitä ilmeisimmin pandemia. Ensimmäinen WTFortyfivelta? poimittu single Are You Ready edustaa sävellyksesti yhteistyötä Alcatrazz-yhtyeen Joe Stumpin kanssa ja lukeutuu albumin parhaimmistoon. WTFortyfivella? hyödynnetään jo Girlschoolin varhaistuotannolle tunnusomaista laulutyyliä. Oman tuotannon lisäksi albumille sisältyy cover Mötörheadin Born to Raise Hellistä ja mainitun version levytykseen osallistuivat Biff Byford, Phil Campbell sekä Duff McKagan. Lemmy oli vielä hengissä Motörheadin viimeisimmän pitkäsoiton julkaisun aikaan. Girlschoolin omistautuminen esittämälleen musiikille ansaitsee kunnioitusta osakseen. Yhtyeen tuoreimmalle albumille sisältyy muutamia kiistattomia killereitä ja mikä merkittävintä, Girlschool rokkaa edelleen varsin tuhdisti, vaikkei tuoreimman kappalemateriaalinsa osalta kenties kaiken aikaa jännittävästi.

Sunnuntain extra:Ramonesin vuoden 1992 tuotantoa edustava singlehitti

Poison Heart on yhdysvaltalaisen punkyhtyeen Ramonesin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Mondo Bizarro ja lisäksi singleformaatissa. Poison Heart on yhtyeen basistin Dee Dee Ramonen käsialaa. Hän jätti yhtyeen vuonna 1989, mutta jatkoi biisinkirjoitustaan bändille. Dee Dee lahjoitti Poison Heartin Ramonesille, joka oli taannut hänet pois vankilasta. Tyylillisesti Poison Heart on kappaleena Ramonesin yleislinjaa hidastempoisempi. Poison Heartista työstettiin Samuel Bayerin ohjaama musiikkivideo, joka pääsi lisäksi bonuksena mukaan vuonna 2005 ilmestyneellä kokoelmaboxilla Weird Tales of The Ramones julkaistuun dokumenttiin Lifestyles of The Ramones. Poison Heart pääsi lisäksi mukaan ilmestymisvuonnaan valmistuneeseen elokuvaan Pet Semetary Two. Dead Boysin solisti ja Dee Dee Ramonen ystävä Stiv Bators levytti Poison Heartista coverin, joka ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1996 julkaistulla albumilla Last Race. Kotimainen yhtye The 4 Faces, jonka lineupissa Michael Monroe ja Andy McCoy olivat mukana, levytti Poison Heartista version vuonna 2002 ilmestyneen singlensä Best of Both Worlds kakkosbiisiksi. Myös HIM coveroi Poison Heartin vuonna 2005 ilmestyneen singlensä Wings of a Butterfly kakkoskappaleeksi. Psychobilly-yhtye The Meteorsin solistin P. Paul Fenechin cover Poison Heartista ilmestyi hänen vuonna 2006 ilmestyneellä albumillaan The F Word. Blondie esitti akustiset tulkintansa Poison Heartista ja Ramonesin varhaistuotantoon lukeutuvasta I Wanna Be Your Boyfriendista 14. lokakuuta 2006 CBGB':isssä hieman ennen clubin sulkeutumista. Viimeinen mainitun clubin esiintyjä oli seuraavana päivänä siellä keikkansa heittänyt Patti Smith.

Lauantain pitkä:Pete Townshendin vuoden 1982 sooloalbumi

 Pete Townshend:All the Best Cowboys Have Chinese Eyes

14. kesäkuuta 1982 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt All the Best Cowboys Have Chinese Eyes on Pete Townshendin kolmas sooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta vastannut Chris Thomas oli tuottanut myös Townshendin edellisen sooloalbumin Empty Glass. Nauhoituksista kolmessa eri lontoolaisstudiossa, eli Eel Piessa, AIRISSA ja Wessexissä vastasi Bill Price. All the Best Cowboys Have Chinese Eyes saavutti Billboardin listalla sijan 26. ja oli Townshendin kotimaassa Britanniassa parhaimmillaan sijalla 32. Townshendin kolmas sooloalbumi ilmestyi ainoastaan kolmea kuukautta ennen The Whon kymmenettä ja 80-luvun tuotannon osalta viimeistä studioalbumia It's Hard. Yhdentoista albumilla ilmestyneen kappaleen lisäksi sen nauhoituksissa taltiotiin myös muita kappaleita, joista Body Language julkaistiin vuonna 1983 Townshendin kokoelma-albumilla Scoop, Man Watching ilmestyi singlen Face Dances pt. 2 b-puolella ja Dance It Away Uniformsin b-puolella. Viimeksi mainittua kappaletta The Who esitti eri muodoissaan keikoillaan vuosien 1979 ja 1981 välillä; useimmiten jäännöslopukkeena coveriinsa Martha and the Vandellasin kappaleesta Dancing in the Street. Vuonna 2006 ilmestyneen albumin cd-version bonuskappaleina olivat Man Watching, Dance It Away sekä Vivienne. Kappaleista viimeksi mainittu oli listattu joidenkin All the Best Cowboys Have Chinese Eyesin varhaisten painosten kansitietoihin, mutta se ei sisältynyt perusalbumille. Townshendin mukaan albumin nimi viittasi Clint Eastwoodin tai John Waynen kaltaisiin keskivertoihin yhdysvaltalaissankareihin. Albumin lisäksi julkaistiin konseptivideot sen kappaleista Prelude, Face Dances, Pt. 2, Communication, Uniforms, Stardom in Acton, Exquisitely Bored sekä Slit Skirtsin uudelleen nauhoitetusta versiosta. Video on ollut vuosien ajan loppuunmyyty, mutta vuonna 2000 Townshend siirsi kyseiset videot omalle kotisivulleen ja ne löysivät myös muualle Internetiin. Ilmestymisaikanaan All the Best Cowboys Have Chinese Eyes vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta kehujien joukkoon lukeutui Rolling Stonen Jon Pareles, joka ylisti albumilla Townshendin sovituksia, jotka tekivät All the Best Cowboys Have Chinese Eyesistä poikkeuksellista kuunneltavaa. Classic Rockin Rob Hughes listasi albumin tuotantoon lukeutuvan The Sea Refuses No Riverin Townshendin kymmenen aliarvostetuimman kappaleen joukkoon.

Perjantain pohjat:Eppujen vuoden 2004 pitkäsoitto

 Eppu Normaali:Sadan vuoden päästäkin

29. lokakuuta 2004 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Sadan vuoden päästäkin on Eppu Normaalin 13. studioalbumi, joka  päätti samalla yhtyeen reilun 11 vuoden mittaisen levytystauon Studio Etana -pitkäsoiton jälkeen. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistiin jo samaisen vuoden keväällä poprockia ansiokkaasti edustanut Suolaista sadetta, joka onkin eräs albumin kirkkaimmista helmistä. Sellaisiin lukeutuvat lisäksi erinomaisen kitarasoolon sisältävä ja niin ikään myöhemmin singleformaatissa ilmestynyt Ei sankariainesta sekä kolmas sinkkubiisi Olin vain tuuli. Pitkäsoiton avauskappaletta Hiljaa huomiseen Eput soittivat akustisesti toteutetun tupla-albuminsa Mutala-tiimoilta tekemällään akustishenkisellä kiertueella ja joissakin konserteista mainittu biisi kuultiin kahdesta setistä koostuneiden keikkojen avauskappaleena. Sadan vuoden päästäkin -albumin kappaleet edustavat Mikko  "Pantse" Syrjän sävellystuotantoa Juha Torvisen käsialaa olevaa pitkäsoiton  päätösraitaa Vahingossa vain lukuun ottamatta Martti Syrjän vastatessa yksin kaikista lyriikoista. Sadan vuoden päästäkin- albumia voinee pitää selkeästi edeltäjäänsä laadukkaampana albumna. Pieniksi Eppu-klassikoiksi pitkäsoitolta ovat vuosien myötä osoittautuneet vähintään Suolaista sadetta ja Ei sankariaineista.

Torstain terävä:Merkittävän laulajattaren 2000-luvun avaus

Janet Jackson:All for You

24. huhtikuuta 2001 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt All for You on Janet Jacksonin seitsemäs studioalbumi. Sen teksteissä Janet käsittelee avioeroaan, mutta toisin kuin edeltäjänsä, vuonna 1997 ilmestynyt albumi Velvet Rope, All for You sisälsi nopeita dancepop ja hitaita R&B-soundeja sekä elementtejä rockista, discosta ja funkista sekä softrockista ja itämaisesta musiikista. Esimerkiksi intohimoa ja romanssia käsittelevät tekstit olivat siinä määrin suorasukaisia, että albumi herätti paitsi mediahuomiota, se myös vedettiin markkinoilta tietyillä alueilla. Musiikkikriitikoilta pitkäsoitto saavutti yleisesti myönteiset arviot. Albumin nopeatempoista luonnetta kehuttiin ja sitä pidettiin eräänä Janetin uran laadukkaimmista ja seksikkäimmistä albumeista. Nimikappaleestaan se voitti parhaan tanssinauhoituksen Grammyn. All for Yousta muodostui Janetin viides peräkkäinen Billboardin listakärkeen noussut albumi ja ilmestymisviikkonsa osalta sen myynti oli Janetin uran paras. All for You nousi viiden suosituimman joukkoon suurimmassa osassa julkaisumaitaan ja Japanissa siitä muodostui vuoden suosituin kansainvälinen popalbumi. Tuplaplatinaa saavuttanut All for You on myynyt Yhdysvalloissa yli kolme miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti albumia on arveltu myydyn seitsemän miljoonaa kappaletta. Maailmanlaajuisesti All for You oli ilmestymisvuotensa 12.ksi myydyin albumi ja Yhdysvalloissa yksi vuosikymmenensä eniten myyneistä pitkäsoitoista. Ensimmäinen single Doesn't Really Matter oli Janetin yhdeksäs Yhdysvalloissa listakärkeen noussut pikkulevy. Yhdysvalloissa siitä muodostui vuoden suurin hitti, joka pysytteli listakärjessä seitsemän viikon ajan.  Niin ikään listaykköseksi nousseesta nimikappaleesta muodostui eräs Janetin suurimmista hiteistä. Molemmat mainituista singleistä nousivat top teniin lähes kaikkialla. Kolmas single Someone to Call My Lover nousi Yhdysvalloissa kolmanneksi ja 20 suosituimman joukkoon lähes kaikkialla Son of a Gunin noustessa poikkeuksetta top 40:ään ympäri maailmaa. Come On Get Up julkaistiin promosinglenä Japanissa. MTV työsti Janetista tribuuttiohjelman MTV Icon:Janet Jackson ja artisti vastaanotti useita palkintoja. Janetin neljäs maailmankiertue All for You Tour vieraili heinäkuun ja lokakuun 2001 välillä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Sen Havaijilla taltioidun konsertin näki HBO:lla 12 miljoonaa katsojaa, minkä ansiosta albumin myynti lisääntyi puolella. Myöhemmin samainen konsertti julkaistiin dvd:nä nimellä Janet:Live in Hawaii.

Keskiviikon klassikko:Brittipunkin 1970-luvun alussa vaikuttanut kulttiyhtye

 Hollywood Brats oli brittiläinen glamrockia ja protopunkia edustanut ja 1970-luvun alkuvuosina vaikuttanut yhtye. Vuonna 1974 toimintansa lopettanut Hollywood Brats saavutti toiminta-aikanaan niukasti kaupallista menestystä, mutta sen vaikutus punkrockskenelle on tunnustettu myöhemmin. Yhtyeen originaalinimi oli The Queen ja sen perustivat vuonna 1971 Lontoossa solisti Andrew Matheson, Tondheimissa, Norjassa 22. helmikuuta 1952 syntynyt kosketinsoittaja Casino Steel ja rumpali Lou Sparks. Kun Queen alkoi saavuttaa suosiota, yhtyeen oli vaihdettava nimeä ja se päätyi nimeen Hollywood Brats. Vuonna 1972 yhtyeen kokoonpanon täydensivät Melody Makeriin jätettyyn ilmoitukseen vastannut kitaristi Eunan Brady ja basisti Wayne Manor. Hollywood Bratsin musiikillinen ilmaisu oli varsin raakaa ja imagollisesti yhtyeeseen vaikutti etenkin New York Dolls. The Whon Keith Moon piti Hollywood Bratsia parhaana koskaan näkemänään yhtyeenä. Bändi nauhoitti yhden albumin, joka ilmestyi vasta vuonna 1975 Norjassa Mercury Recordsin julkaisemana nimellä Grown Up Wrong. Pitkäsoiton kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa The Crystals-coveria Then He Kissed Me lukuun ottamatta. Seuraavana vuonna albumista ilmestyi yhtyeen nimeä kantanut uusintapainos. Hollywood Bratsin lopetettua toimintansa Brady esiintyi Wreckless Ericin kanssa ja Steel liittyi London SS:ään ja myöhemmin The Boysiin. Matheson julkaisi vuonna 1979 sooloalbuminsa Monterey Shoes ja vuonna 1994 toisen sooloalbuminsa, Oslossa nauhoitetun pitkäsoiton Night of the Bastard Moon. Mainittu albumi oli seuraavana vuonna ehdolla Junno Awardin vastaanottajaksi. Vuonna 2015 Matheson julkaisi Hollywood Bratsista kertovan teoksen Sick On You: The Disastrous Story of Britain’s Great Lost Punk Band, jonka nimen alkuosa oli napattu eräästä Hollywood Bratsin kappaleesta.

Tiistain tukeva:Stevie Wonderin suurimpia klassikkoalbumeita edeltänyt pitkäsoitto

 Stevie Wonder:Where I'm Coming From

Yhdeksäs huhtikuuta 1971 Motownin julkaisemana ilmestynyt Where I'm Coming From on yhdysvaltalaisen muusikon, biisintekijän, tuottajan ja solistin Stevie Wonderin 13. studioalbumi ja kaiken kaikkiaan 15. albumi. Billboardin poplistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 62. ja R&B-listalla seitsemännen sijan. Kaikki Where I'm Coming Fromilla julkaistut yhdeksän kappaletta edustivat Wonderin ja hänen ensimmäisen vaimonsa, Motownin laulaja/lauluntekijän Syreeta Wrightin yhteistyötä. Kyseessä oli Wonderin viimeinen albumi, jonka hän työsti ensimmäisen Motown Recordsin kanssa tekemänsä sopimuksen aikaan. Where I'm Comingin kappaleista I Wanna Talk to You kuvaa tumman miehen ja iäkkään valkoisen, etelävaltiosta kotoisin olevan miehen dialogia. Wonder esittää molempien roolit. Kappale on tulkittavissa viittaamaan myös Wonderin lähtöön Motown Recordsilta erityisesti tekstinsä kohdassa "I'm gonna take my share". Where I'm Coming From erosi tyylillisesti voimakkaasti Stevie Wonderin varhaisempien Motownille työstämien albumien soundista. Singleformaatissa ilmestynyt kappale If You Really Love Me saavutti Billboardin listalla kahdeksannen sijan. Balladituotantoa edustanut Never Thought You'd Leave Me in Summer oli niin ikään menestyksekäs ja mainittu kappale on tulkittavissa biisin Superwoman (Where Were You When I Needed You) edeltäjäksi. Muilta osin Where I'm Coming Fromin kappaleiden lyriikat sisälsivät sosiaalista kommentointia ja sota-aiheisia kappaleita. Where I'm Coming From eroaa vielä sekä kappalemateriaaliltaan että tuotantotavoiltaan Stevie Wonderin klassisen kauden albumeista. Hohner-clavinetin hyödyntämistä hän tuli kehittämään klassisen aikakauden levyillään Where I'm Coming Fromilla kuultavaa pidemmälle. Wonderin edellisten albumien tavoin myös Where I'm Coming Onilla kuullaan studioyhtye The Funk Brothersia sekä useilla kappaleilla lisäksi orkesterijousia. Kyseessä on Wonderin tuotannon ensimmäinen albumi, jolla hän soittaa syntikkabassoa suurimmalla osalla kappaleista. Säännön vahvistavana poikkeuksena ovat kappaleet Think of Me as Your Soldier ja Take Up a Course of Happiness, joilla kuullaan sähköbassoa. Where I'm Coming From ilmestyi samoihin aikoihin vastaavanlaisia teemoja käsitelleen Marvin Gayen albumin What's Going On? kanssa. What's Going Onista muodostui sekä suurempi arvio, että myyntimenestys. Wonderin albumiin kohdistettu kritiikki liittyi albumin tuotantoon ja teeskenteleviksi koettuihin lyriikoihin.

Maanantain mainio:The Animalsin menestyksekäs kokoelma-albumi

 The Animals:Most of the Animals

Most of the Animals on brittiläisen rhythm and blues-yhtyeen The Animalsin kokoelma-albumi, josta on vuosien kuluessa julkaistu toisistaan eroavia biisilistoja sisältäviä versioita. Vaikka kappaleet siis vaihtelevat, kaikki Most of the Animals-nimellä ilmestyneet kokoelma-albumit sisältävät The Animalsin tuotantoa vuosilta 1964 ja 1965. Kokoelman nimi on johdettu yhtyeen tuonaikaisen tuottajan Mickie Mostin nimestä. Varhaisimman Most of the Animals-kokoelman julkaisijana oli Columbia huhtikuussa 1966. Albumi koostui suurimmaksi osaksi sellaisesta The Animalsin tuotannosta, jota ei ollut julkaistu kummallakaan yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, vuosina 1964 ja 1965 ilmestyneillä pitkäsoitoilla The Animals ja Animal Tracks. Mukana on sitä vastoin useita keskeisiä singlemenestyksiä, kuten We Gotta Get Out of This Place, Don't Let Me Be Misunderstood, It's My Life, I'm Crying sekä listakärkeen Atlantin molemmin puolin kohonnut House of the Rising Sun. Brittilistalla Most of the Animalsin originaali versio saavutti parhaimmillaan neljännen sijan. Kyseessä oli The Animalsin korkein sijoitus, sillä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat kumpikin nousseet kuudenneksi. Kyseessä oli The Animalsin viimeinen Columbian julkaisema albumin ennen yhtyeen siirtymistä Deccalle. Vuonna 1971 EMI:n halpasarja Music for Pleasure julkaisi Most of the Animalsin uudelleen. Biisilista oli muuttunut ja mukana olivat nyt muun muassa solisti Eric Burdonin käsialaa olevat I'm Going to Change the World ja For Miss Caulker sekä myös singleformaatissa menestynyt Sam Cooken ohjelmistosta poimittu Bring It on Home to Me. Myös mainittu versio Most of the Animalsista nousi listoille saavuttaen parhaimmillaan sijan 17. Se on ollut myös pisimpään saatavilla 70 ja 80-lukujen aikana. Vielä vuonna 1993 EMI Music Australia julkaisi Most of the Animalsista laajennetun, 20 kappaleesta koostuvan cd-version. Sen kappalelistasta jäi kuitenkin puuttumaan albumin varhaisemman cd-version bonuskappaleisiin lukeutunut ja Eric Burdonin sekä urkuri Alan Pricen yhteistyötä edustava Club-A-Gogo.

Sunnuntain extra:Stevie Winwoodin vuoden 1986 ykköshitti

 Higher Love on brittiläisen solistin, kosketinsoittajan ja biisintekijän Stevie Winwoodin Will Jenningsin kanssa kirjoittama ja Russ Titelmanin tuottama kappale, joka ilmestyi Winwoodin vuonna 1986 ilmestyneellä albumillaan Back in the High Life. Kappaleen naislauluosuuksista vastasi Chaka Khan, joka nähtiin myös siitä työstetyssä musiikkivideossa. Higher Love oli Winwoodin ensimmäinen Billboardin Hot 100 -listan kärkeen kohonnut single, joka säilytti sijoituksensa viikon ajan. Winwoodin ykköspaikkaa oli edeltänyt Madonna kappaleella Papa Don't Preach ja sitä seurasi brittitrio Bananaraman cover Shocking Bluen vuoden 1970 suurmenestyksestä Venus. Billboardin Album Rock Tracks -listalla Higher Love pysytteli ykkössijalla kuukauden ajan ja se vastaanotti kaksi Grammya; vuoden kappaleen ja parhaan miespuoleisen poplaulusuorituksen palkinnot. Myös Kanadassa Higher Love nousi listakärkeen viikon ajaksi. Britanniassa kappaleen paras sijoitus oli 13., mikä oli saarivaltakunnassa Winwoodin korkein listasijoitus hänen soololevytystensä osalta. Whitney Houston työsti Higher Lovesta coverin vuonna 1990 ja se ilmestyi hänen kolmannen albuminsa I'm Your Baby Tonight Japanin-painoksen bonuskappaleena. James Vincent McMorrow levytti Higher Loven vuonna 2011 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Early in the Morning. Kesäkuussa 2019 norjalainen dj Kygo työsti Houstonin coverversiosta tropical house-version, joka kohosi Billboardin Dance Club Songs -listan kärkeen tehden siitä Houstonin parhaiten menestyneen postuumin julkaisun.

Lauantain pitkä:Huippusuosionsa jälkeen uraansa jatkanut walesilaislaulajatar

 Kolmas toukokuuta 1950 syntynyt Mary Hopkin, jonka nimeksi on joissakin levytyksissä mainittu Mary Visconti hänen mentyään naimisiin Tony Viscontin kanssa, on walesilainen solisti, joka tunnetaan etenkin vuoden 1968 ykköshitistään Those Were the Days. Hopkin on eräs ensimmäisistä Beatlesin Apple-levy-yhtiölle kiinnitetyistä artisteista. Pontardawessa, Glamorganissa syntynyt Hopkin otti lapsena viikoittain laulutunteja ja musiikkiuransa hän aloitti folksolistina yhtyeessä The Selby Set and Mary. Paikallinen levy-yhtiö Cambrian julkaisi Hopkinilta walesinkielisiä kappaleita sisältäneen ep:n ennen kuin hän solmi levytyssopimuksen Applen kanssa. Twiggy oli todentanut Hopkinin esiintymisen ITV:n kykykilpailussa Opportunity Knocks ja suositellut tätä Paul McCartneylle. McCartneyn tuottama Hopkinin esikoissingle Those Were the Days ilmestyi 30. elokuuta 1968. Se nousi Britanniassa listakärkeen ja oli Billboardin listalla kolmen viikon ajan toisena. Siellä Those Were the Daysin nousun kärkisijalle esti ainoastaan Beatlesin Hey Jude. Those Were the Daysiä myytiin pelkästään Yhdysvalloissa puolitoista miljoonaa kappaletta. Single vastaanotti kultalevyn ja maailmanlaajuisesti sitä on myyty kahdeksan miljoonaa kappaletta.  Toinen lokakuuta 1968 Hopkin esiintyi Lontoon St Paul's Cathedralessa Pop Experiencessä, missä hänen repertuaariinsa lukeutuivat kappaleet Morning of My Life, Turn Turn Turn ja Plaisir d'amour. Hopkin lauloi Stanley Bakerin elokuvien Where's Jack ja Kidnapped tunnuskappaleet. McCartneyn tuottama Mary Hopkinin esikoisalbumi Post Card ilmestyi 21. helmikuuta 1969. Se sisältää muun muassa kolme coveria albumin muusikoihin lukeutuvalta Donovanilta ja George Martinilta sekä Harry Nilssonilta yhden kummaltakin. Post Card on Mary Hopkinin albumeista ainoa brittilistalle noussut pitkäsoitto, mutta se saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Billboardin listalla albumin sijoitus oli 28. Hopkinin seuraava single, McCartneyn kirjoittama, mutta Lennon-McCartneyn nimiin laitettu Goodbye ilmestyi 26. maaliskuuta 1969. Se nousi brittilistalla kakkoseksi, Yhdysvalloissa sijalle 13. ja oli Kanadassa kahta sijaa alempana. Hopkinin kolmas single Temma Harbour oli uudelleen sovitus Philamore Lincolnin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. 16. tammikuuta 1970 julkaistu single nousi Britanniassa kuudenneksi, Yhdysvalloissa Easy Listening-listalla neljänneksi ja Billboardilla sijalle 39. sekä Kanadassa sijalle 42. Donovanin ja Billy Prestonin tavoin Hopkin oli yksi taustavokalisteista Radna Krishna Templen vuonna 1970 ilmestyneellä hittisinglellä Govinda, jonka George Harrison tuotti Apple Recordsille. Maaliskuussa 1970 Hopkin edusti Britanniaa Euroviisuissa kakkossijan tavoittaneella kappaleella Knock, Knock Who's There? Hopkin oli kilpailujen ennakkosuosikki, mutta hävisi irlantilaissolisti Danan kappaleelle All Kinds of Everything. Mickie Mostin tuottama Knock, Knock Who's There? julkaistiin 23. maaliskuuta 1970 ja se nousi brittilistalla kakkossijalle. Lokakuussa 1970 ilmestynyt Think About the Children saavutti brittilistalla sijan 19. ja oli samalla Hopkinin viimeinen suuri hitti. Hän ei ollut pitänyt Mostin tuottamasta tuotannosta ja tahtoi Euroviisujen jälkeen tehdä paluun folkjuurilleen.  Heinäkuussa 1971 sijan 46. tavoittanut Let My Name Be Sorrow oli Hopkinin viimeinen brittilistalle noussut single. Tuottajana oli tällä kertaa Tony Visconti, jonka Hopkin oli tavannut aikaisemmin Sparrow-kappaleen walesinkielisen nauhoituksen tiimoilta. Tammikuussa 1972 Let My Name Be Sorrow menestyi myös Puolassa. Apple Records julkaisi Hopkinin toisen albumin Earth Song/Ocean Song lokakuun ensimmäisenä 1971. Albumin nimikappaleet olivat Liz Thorsenin käsialaa. Lisäksi pitkäsoitto sisälsi coverit Cat Stevensiltä, Gallagher and Lyleltä sekä Ralph McTelliltä. Hopkin koki Tony Viscontin tuottaman albumin olevan juuri sellainen, jonka hän oli aina halunnut tehdä ja niinpä hän jättikin Apple Recordsin maaliskuussa 1972 ja siirtyi väliaikaisesti syrjään musiikkibisneksestä. Vuoden 1972 loppupuolella ilmestyi kokoelma-albumi Those Were the Days. Se sisälsi kaikki Hopkinin hitit, mutta jäi vaille listasijoitusta. Knock, Knock Who's There? julkaistiin viimein singleformaatissa myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Ensiksi mainitun Easy Listening -listalla mainittu kappale saavutti yhdennentoista sijan ja siitä muodostui  Hopkinin viimeinen listahitti Yhdysvaloissa. BBC1:llä Hopkinilla oli Eric Merrimanin luoma oma tv-ohjelmansa Mary Hopkin in the Land of... Se koostui kuudesta puolen tunnin jaksosta, joista jokaisessa Hopkin toi esiin eri aspektin tarinankerrontaan musiikin ja tanssin kautta. Ohjelmat lähetettiin vuonna 1970 ja uusittiin seuraavana vuonna. Kesäkuussa 1972 Bell Records julkaisi singlen Summertime Summertime nimellä Hobby Horse. Kyseessä oli cover The Jamiesin vuoden 1958 originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Vuonna 1972 Regal Zonophone Records julkaisi Hopkinilta yhteistyötä Viscontin kanssa edustaneen joulusinglen Mary Had a Baby. 29. heinäkuuta 1971 BBC1 esitti Hopkinin tv-shown Sing Hi, Sing Lo. Vaikka Hopkin julkaisi omissa nimissään levytyksiä seuraavan kerran vasta vuonna 1976, hän oli taustavokalistina useilla Viscontin tuottamilla albumeilla, joista tunnetuin lienee David Bowien Low. Vuonna 1976 Hopkin levytti omissa nimissään Edith Piafin Hymne de l'amourin nimellä If You Love Me (Really Love Me), ja kyseinen versio saavutti brittilistalla sijan 32. Kyseisen singlen ja sitä seuranneen Wrap Me in Your Armsin  julkaisijana oli Viscontin levy-yhtiö Good Earth Records. Hopkinin oma levy-yhtiö Mary Hopkin Music on sittemmin julkaissut useita hänen noihin aikoihin levyttämiään ja albumille kaavailemiaan kappaleita. Steeleye Spann-yhtyeen Bob Johnson ja Pete Knight valitsivat Hopkinin esittämään prinsessa Lirazelia konseptialbumillaan The King of Elfland's Daughter. Cambridgen folkfestivaaleilla Hopkin esiintyi Bert Janshin kanssa. 1970-luvun lopussa Decca julkaisi kokoelma-albumin The Welsch World of Mary Hopkin. Hopkinin 80-luku alkoi onnistuneesti hänen esittäessään Neitsyt Mariaa Rock Nativityssa, Hexagon Theatressa Readingissä, Berkshiressa. The Springfields-yhtyeessä  sekä tuottajana vaikuttanut Mike Hurst pyysi Hopkinia seuraavaksi uuteen yhtyeeseen Sundance, jonka hän oli perustanut ELO:n Mike De Albuquerquen kanssa. Ainoan singlensä What's Love tiimoilta Sundance konsertoi Britanniassa Dr. Hookin kanssa, mutta Hopkin jätti yhtyeen pian tyytymättömänä keikkoihin. What's Love menestyi Etelä-Afrikassa, missä single tavoitti kymmenennen sijan huhtikuussa 1982. Angel Air- yhtiön kautta Hurst julkaisi vuonna 2002 Sundancen edellä mainitun aikakauden levytyksiä. Hopkinin ja Viscontin avioero ajoittui vuoteen 1981. Seuraavana vuonna Hopkinia kuultiin vokalistina kappaleessa Rachael's Song Vangeliksen soundtrack-albumilla Blade Runner. Vuoden 1984 aikoihin Peter Skellern pyysi Hopkinia liittymään hänen ja Julian Lloyd Webberin yhtyeeseen Oasis WEA julkaisi yhtyeen nimikko- ja samalla ainoan albumin sekä kaksi singleä. Brittilistalla Oasiksen nimikkoalbumin paras sijoitus oli 23. ja listaviikkoja kertyi 14. Yhtye lopetti toimintansa pian Hopkinin sairastumisen jälkeen. 80-luvun aikana Hopkin esiintyi useissa hyväntekeväisyyskonserteissa, kuten London Palladiumissa Ralph McTellin kanssa. Vuonna 1988 Hopkin oli mukana George Martinin tuotannossa Dylan Thomasin radiodraamasta Under Milk Wood. Siinä hän esitti Rosie Probertia ja duetoi kappaleen Love Duet Captain Catiä esittäneen Freddie Jonesin kanssa. Levytys kuvattiin ja se pääsi mukaan brittiläisen tv-sarjan The South Bank Show erikoisjaksoon, jossa Hopkin ja Jones nähdään harjoittelemassa ja nauhoittamassa Love Duetia. Vuonna 1992 näytelmä esitettiin uudestaan tribuuttina Jonesille prinssi Charlesin läsnäollessa The Prince's Trust hyväntekeväisyysjärjestölle. Vuonna 1989 Trax julkaisi Hopkinilta kevyttä klassista musiikkia edustaneita kappaleita sisältävän albumin Spirit. Singlenä siltä julkaistiin Ave Maria ja albumin tuotannosta vastasi Gallagher and Lylen Benny Gallagher, joka oli työstänyt kappaleita Hopkinille tämän ollessa Apple Recordsin artisti. Alkuvuodesta 1990 Hopkin esiintyi The Chieftains-yhtyeen kanssa London Palladiumissa hyväntekeväisyyskonsertissa. Hän oli mukana Julian Colbeckin albumilla Back to Bach. Kitaristi Brian Willoughbyn ja The Strawbsin Dave Cousinsin kanssa Hopkin oli mukana kaksikon albumilla The Bridge sekä  RAM Pietschin julkaisemalla tribuuttialbumilla The Beatlesille. Vuonna 1996 walesilainen yhtiö Sain osti oikeudet Hopkinin kaikkiin walesinkielisiin levytyksiin ja julkaisi ne cd-formaatissa nimellä Y Caneuon Cynnar/The Early Recordings. Mainitulta albumijulkaisulta oli poistettu Decca-levytyksiltä löydetyt rumpujen päälleikkäisäänitykset. Vuonna 1999 Hopkin teki The Chieftainsin kanssa kiertueen Britanniassa ja myöhemmin konsertteja Benny Gallagherin ja Jim Diamondin kanssa Skotlannissa.  HTV (1998), BBC Television (1998) and S4C (2000)työstivät kukin Hopkinista oman tv-dokumenttinsa. Hopkin vieraili The Crockettsin albumilla The Great Brain Robbery, esitti teemakappaleen Billy Connollyn BBC tv-sarjassa World Tour of England, Ireland and Wales ja nauhoitti Those Were The Daysistä uuden version, jossa kuultiin lisäksi Robbie Williamsin rap-osuudet. Syyskuussa 2005 Mary Hopkin Music julkaisi retrospektiivisen albumin   Live at the Royal Festival Hall 1972, jota seurasi joulukuussa 2006 ainoastaan downloadina ilmestynyt joulukappale Snowed Under. 57-vuotispäivänsä kunniaksi Hopkin julkaisi albumin Valentine, joka sisälsi 12 aikaisemmin julkaisematonta ja vuosien 1972 ja 1980 välillä nauhoitettua kappaletta, joista kolme edusti Hopkinin omaa sävellystuotantoa.  Vuonna 2008 ilmestynyt albumi Recollections sisälsi 11 vuosien 1970 ja 1986 välillä nauhoitettua kappaletta. Lisäksi julkaistiin kolmesta joulukappaleesta koostunut cd, jonka tuotannosta kaksi biisiä edusti vuosikertaa 1972 ja tuorein, eli Snowed Under oli ollut aikaisemmin saatavilla ainoastaan downloadina. Toukokuussa 2009 ilmestynyt viimeinen arkistocd Now and Then kokoaa yhteen 14 vuosien 1970 ja 1988 välillä nauhoitettua kappaletta. Hopkinin tyttären Jessica Lee Morganin esikoisalbumilla I Am Not Hopkinia kuullaan solistina useilla raidoilla. Lokakuussa 2010 ilmestyi Hopkinin ja hänen poikansa Morgan Viscontin yhteinen albumi You Look Familiar, jolla melodiat, lyriikat ja lauluosuudet ovat Hopkinin ja instrumentaatio sekä sovitukset Morganin. Vuonna 2013 ilmestynyt albumi Painting My Numbers koostuu kymmenestä kappaleesta, joista yksi edustaa sävellyksellistä yhteistyötä Brian Willoughbyn ja yksi Benny Gallagherin kanssa. Jouluksi 2014 Hopkin levytti poikansa ja tyttärensä kanssa traditionaalisen joululaulun Iesu Faban. 30. elokuuta 2018 Those Were the Daysin originaalista julkaisusta oli kulunut 50 vuotta, minkä kunniaksi Hopkin julkaisi kappaleesta uuden akustisen tulkintansa. Ep:llä oli lisäksi mukana kappaleen liveversio Royal Albert Hallista vuodelta 1972 sekä vuoden 1977 Tony Viscontin tuottamat versiot Those Were the Daysistä ja Goodbyesta. Kolmas toukokuuta 2023 Hopkinin 73-vuotispäivänä hän julkaisi tyttärensä kanssa työstämänsä albumin Two Hearts, joka oman tuotannon lisäksi sisältää coverit Banglesin Eternal Flamesta sekä Dire Straitsin Why Worrysta.

Perjantain pohjat:Billy Joelin kolmas studioalbumi

 Billy Joel:Streetlife Serenade

11. lokakuuta 1974 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Streetlife Serenade on yhdysvaltalaisartisti Billy Joelin kolmas studioalbumi. Yhdysvaltojen albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 35. ja myi lopulta yli miljoona kappaletta. Joelin livekonserteissa Streetlife Serenadelta olivat useimmin mukana instrumentaalikappale Root Beer Rag sekä lyhyt biisi Souvenir, jonka Joel soitti usein viimeisenä encorenaan. Streetlife Serenadella alun perin julkaistuista kappaleista Streetlife Serenader ja Los Angelinos pääsivät mukaan Joelin vuonna 1981 ilmestyneelle ensimmäiselle livealbumille Songs in the Attic. The Entertainerin livetulkinta sisältyy Joelin vuonna 2006 ilmestyneelle albumille 12 Gardens Live. Joel työsti Streetlife Serenaden suurimmaksi osaksi studiomuusikoiden kanssa. Vastaavanlaiseen ratkaisuun hän päätyi seuraavan kerran vasta vuonna 1993 ilmestyneellä albumillaan River of Dreams. Joel vokalisoi ja soitti pianon lisäksi muita kosketinsoittimia, myös Moog-syntetisaattoria. Taustamuusikoihin lukeutuivat kitaristit Don Evans ja Al Hertzberg sekä banjo/pedal steel-kitaristi Tom Whitehorse. Joel on maininnut konsertoineensa ahkerasti teattereissa ja clubeissa ja myös suurten nimien, kuten The Beach Boysin lämmittelijänä ennen Streetlife Serenaden nauhoituksia. Niinpä hänelle jäi niukasti aikaa säveltää uutta tuotantoa ja mukaan päätyivät instrumentaalikappaleet Root Beer Rag ja The Mexican Connection. Albumin etukannessa nähdään Brian Hagiwaran käsialaa oleva maalaus 651 South Center Streetillä, Los Angelesissa sijainneesta hotellista ja kahvilasta. Retrospektiivisessä Streetlife Serenadeen liittyvässä haastattelussaan Joel on maininnut albumin sisältävän kiinnostavia musiikillisia ideoita, mutta lyriikoidensa osalta albumilla ei ollut mitään annettavaa. Kaksikanavaisen strereomiksauksen lisäksi Columbia julkaisi Streetlife Serenadesta nelikanavaisen miksauksen lp:nä ja kasiraitanauhana vuoden 1974 aikana. Vuonna 2015 Audio Fidelity julkaisi albumin Super Audio cd-formaatissa sekä stereo, että nelikanavamiksauksina.

Torstain terävä:Kolmen The Yardbirds-muusikon 80-luvulla kaksi albumia julkaissut yhtye

 Box of Frogs oli brittiläinen vuonna 1983 perustettu rockyhtye, jonka ytimen muodostivat aikaisemmin The Yardbirdsissä vaikuttaneet Paul Samwell-Smith, Chris Dreja ja Jim McCarthy. Yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneellä esikoisalbumilla solistin tehtävistä vastasi aikaisemmin yhtyeissä Medicine Head ja British Lions vokalisoinut Jim Fiddler. Kakkosalbumilla Fiddler oli solistina viidessä kappaleessa ja lopuilla biiseillä vokalisteina vierailivat Graham Parker, Ian Dury ja Roger Chapman. Kitaristeina Box of Frogsin esikoisalbumilla vierailivat Rory Gallagher, Earl Slick ja Steve Hackett, huuliharpisti Mark Feltham sekä kosketinsoittajat Max Middleton ja Peter-John Vettese. Box of Frogsin ensimmäisellä albumilla kitaristina The Yardbirdsin keppimiehistä vieraili Jeff Beck ja jälkimmäisellä Jimmy Page. 23. kesäkuuta 1983 Dreja, Samwell-Smith ja McCarthy löysivät itsensä soittamasta Lontoon legendaarisella Marquee-clubilla sen 25-vuotisjuhlallisuuksissa. Esiintymisen jälkeen kolmikko koki merkittäväksi luoda lisää musiikkia The Yardbirdsin hengessä. Uuden yhtyeen ytimen täydensi Medicine Headissa ja British Lionsissa aikaisemmin solistina toiminut Jim Fiddler. Box of Frogsin tehdessä nauhoituksia Lontoossa loppuvuodesta 1983 jouluaattona mainittuna vuonna Jeff Beck liittyi mukaan äänityksiin ja oli mukana neljällä albumin kappaleista. Box of Frogsin esikoisalbumin radioystävälliset kappaleet saavuttivat suosiota collegeradioissa, mutta tyylillisesti ne olivat lähempänä AOR:ää kuin The Yardbirdsin vanhaa perustaa. Jeff Beck oli pettynyt siitä, ettei Box of Frogs tehnyt kiertuetta Yhdysvalloissa esikoisalbuminsa tiimoilta. Beck ei osallistunutkaan Box of Frogsin vuonna 1986 ilmestyneen toisen albumin Strange Land nauhoituksiin. Fiddler oli edelleen solistina muutamissa kappaleissa, joista yhdessä, Asylumissa kitaristina vaikutti Jimmy Page. Vuonna 1996 Renaissance Records julkaisi molemmat Box of Frogsin pitkäsoitot samalla cd:llä. Mainituista albumeista AllMusiciin laatimassaan arviossa Thomas Erlewine antoi neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hänen mukaansa Box of Frogsin albumit miellyttivät 1980-luvun alun AOR:n ja hardrockin diggareita. Sitä vastoin The Yardbirdsin ystäville mainitut levyt jäävät kuriositeeteiksi siitä huolimatta, että niiden työstämiseen ovat mainitusta yhtyeestä ottaneet osaa Dreja, McCarthy ja Samwell-Smith.

Keskiviikon klassikko:It's a Beautiful Day -yhtyeen varhainen johtohahmo

 Neljäs toukokuuta 1941 syntynyt ja kuudes elokuuta 2023 edesmennyt David Gordon LaFlamme oli yhdysvaltalainen solisti ja viulisti, joka lukeutui sanfranciscolaisyhtye It's a Beautiful Day perustajajäseniin. LaFlamme syntyi Connecticutissa ja muutti kahdeksanvuotiaana lähelle äitinsä perheen synnyinkotia Salt Lake Cityssä. LaFlamme oli opiskellut viulunsoittoa viisivuotiaasta muutettuaan Los Angelesiin. Salt Lake Cityssä hän voitti kilpailun esiintyessään soolona Utahin sinfoniaorkesterin kanssa. Suoritettuaan asepalveluksensa Yhdysvaltain armeijassa LaFlammesta tuli osa San Franciscon musiikkiskeneä vuoden 1962 aikana. 1960-luvun aikana hän esiintyi useiden keskeisten San Franciscosta kotoisin olleiden muusikoiden, kuten Jerry Garcian ja Janis Joplinin kanssa. LaFlamme oli mukana luomassa yhtyettä Electric Chamber Okustra ja Dan Hicks and His Hot Licksin varhaista versiota. Kesän 1967 aikana David perusti vaimonsa Linda LaFlammen kanssa yhtyeen It's a Beautiful Day. Sen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi kahta vuotta myöhemmin Columbia Recordsin julkaisemana. David LaFlammen tuottama pitkäsoitto sisälsi muun muassa yhtyeen tuotannon suurimman hitin White Bird. Seuraavana vuonna ilmestynyt It's a Beautiful Dayn kakkosalbumi Marrying Maiden oli kaupallisesti yhtyeen menestynein. Se nousi Yhdysvalloissa sijalle 28. ja saavutti Britanniassa sijan 45.  Kahden seuraavan albumin, Choice Quality Stuff/Anytime ja Live at Carnegie Hall jälkeen LaFlamme jätti It's A Beautiful Dayn yhtyeen musiikilliseen suuntaan ja managementtiin liittyneiden seikkojen vuoksi. Ennen siirtymistään soolouralle LaFlamme esiintyi Bay Arean alueella yhtyeiden Edge City ja Love Gun kanssa. Vuonna 1976 Amherst Records julkaisi LaFlammelta albumin White Bird. Sen nimikappale saavutti samaisena vuonna Billboardin listalla sijan 89. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi albumi Inside Out. LaFlamme ja Mitchell Froom vastasivat molempien pitkäsoittojen tuotantotyöstä. Taisteltuaan vuosien ajan yhtyeen nimen omistuksesta LaFlamme siirtyi käyttämään It's a Beautiful Day -nimeä muodollisesti kun yhtyeen entinen manageri Matthew Katz ei enää uusinut nimen tavaramerkkiä. Vuodesta 2000 lähtien LaFlamme esiintyi yhtyeen uuden kokoonpanon kanssa. Siihen kuuluivat hänen kolmas vaimonsa Linda Baker LaFlamme sekä yhtyeen originaalirumpali Val Fuentes. LaFlamme oli mukana Jefferson Starshipin vuonna 2008 ilmestyneellä albumilla Jefferson's Tree of Liberty. Tv-ohjelmissa Frasier, Ellen ja Wings LaFlammella oli huilistin rooli. LaFlamme menehtyi Santa Rosassa, Californiassa kuudes maaliskuuta 2023 82 vuoden ikäisenä. Viimeisinä vuosinaan hän kärsi Parkinssonin taudista.

Tiistain tukeva:Haastattelussa Bad Valentines

 Musiikissaan esimerkiksi glamrockista, punkista ja voimapopista ammentava, korona-aikaan perustettu helsinkiläisyhtye Bad Valentines saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Kysymyksiin vastasivat kitaristi ja biisintekijä Pekko, kitaristi Kupe ja solisti HON.

Lyhyt Bad Valentines-historia? Kaikilla yhtyeen jäsenillä on takanaan keskeisiä varhaisempia yhtyeitä. Kuinka Bad Valentinesin lineupin tiet kohtasivat?


Pekko : "Tämä bändihän lähti liikkeelle covereiden soitosta. Korona oli jyllänny ja isommat rajoitukset poistuneet, niin lähettiin Suvilahdenkadulle treenikselle musisoimaan Sirpan, Kupen ja Edun kanssa neljästään. Edun tilalle tuli marraskuussa 2024 pitkäaikainen frendi Bryan Ugartechea, jonka kanssa Sirpa ja meikäläinen on musisoinu vuosia muun muassa Daggerplayssa. Loistava basisti!

Plastic Tears, jossa Kupe soittaa ja jossa Edu soitti bassoo, oli tauolla ja Sirpan ja mun Daggerplay oli tauolla myös. Soiteltiin kaikkia siistejä biisejä. New York Dollsia, Thin Lizzya, Hanoi Rocksia, Sylvain Sylvainia. Oli siinä Eddie Cochrania ja Orbisoniakin kokeiltin. Johnny Thundersia.. Mott The Hooplea..

Siistii oli. Mentiin nimellä Rock`N´Roll Four ja yhessä Daggerplayn järkkäämässä Rocktober Rumblessa soitettiin yllärinä muutama viisu.
Noilta ajoilta jäi  Bad Valentinesin keikkasettiin Eddie and The Rodsin ´Do Anything You Wanna Do´.

Tuli jossain kohtaa mieleen taas hullu ajatus alkaa soittaan omia biisejä. Niitä oli muutamat varastoon. En halunnu missään nimessä laulajaks taas, niin mietittiin, että naisvokalisti vois olla siisti juttu. Soundillisesti ja muutenkin. On noita äijiä nähty liikaakin. Ja liian usein äijät on kukkoja. Tunne tulee ainoostaan testosteroonista tai jostain viinapullosta. Iina tuli Edun kautta mukaan, mutta liekki ei palanu tarpeeks sillä viisikolla, niin erottiin kavereina. Pistettiin vielä kerran ilmo Muusikoiden,netiin. Tuli sieltä vastauksia ja Hon  oli kovin. Ja lisäks tyylikäs ja ihan sikamahtava ihminen. Ei mikään maitonaama. Kemiat toimi ja toimii. Siistii on se."


Kupe: "Mehän ollaan tunnettu toisemme vuosia, joten sikäli tähän oli helppo heittäytyä mukaan.

Kai se koko bändin perustaminen sai alkukipinän siitä turhautumisesta kun maailmaa oltiin sulkemassa.

Jos jotain hyvää tuosta pandemia -ajasta jäi niin se on Bad Valentines. Se sai aktivoitumaan tähän ja meillä kävi lopulta aika hyvä tuur,i kun meille entuudestaan tuntematon Hon oli etsimässä bändiä. Sellainen haahuilu, hidas ja pitkä jäsenten etsiminen jäi tässä ikäänkuin välistä. "

HON: "Pääsin mukaan Bad Valentines perheeseen loppukesällä 2023. Olin etsimässä bändiä siitä lähtien kun muutin Suomeen, mutta kuuden vuoden sisällä oli vain lyhyet bändprojektit jotka loppuivat melko nopeasti taas. Mä olin jo luovuttanut siitä bändhaaveesta ja lopetin etsimisen pariksi vuodeksi. Sitten, kesällä 2023 kokeilin vielä kerran ja löysin Pekon laittaman ilmoituksen netissä. Sain kuusi biisiä  kuunneltavaksi ja kun mä kuuntelin niitä, olin vakuuttanut että tämä olisi just oikea bändi mulle. Muutamaa viikkoa myöhemmin oli sit ekat treenit. Kun aloimme soittamaan yhdessä, oli aika selkeetä itselle, että haluisin olla jäsen tässä Bad Valentines- perheessä. "


Ensimmäiset levyjulkaisunne ovat olleet singlebiisit Mariia ja Last Days of the Sun. Molempien kappaleiden lyriikat ovat melko synkkiä. Taustaa kyseisille biiseille?

HON: "Mä rakastan meidän bändissä aika monia juttuja, kuten meidän kemiat ja yhteys, mutta erityisesti olen ylpeä siitä että soitan bändissä, missä otetaan kantaa maailman tilanteeseen. Kaikki meidän biisit kertovat joko omista kokemuksista tai sitten ovat poliittiset tai yhteiskuntaa kritisoivat kannanotot. Me seisotaan meidän lyriikoiden takana ja siitä olen hyvin ylpeä. En haluaisi soittaa bändissä, jossa ei uskalleta ottaa kantaa tai jossa lauletaan vaan "diiba daaba" asioista. "Mariia" ja "Last Days In The Sun" ovat hyviä esimerkkejä siitä, että me ei pelätä kertoo meidän kokemuksesta ta meidän mielipidettä maailmantilanteesta."

Pekko : Kiitos Hon!. Olin just sanomassa samaa. Joo, hallitus, trumpit ja putinit, sorto, rasismi, empatian puute ja kaikki vääryys vituttaa, niin niistä kirjoitetaan.

`Mariia´ on Ukrainan sodasta. Avuttomana sitä seurannu siitä lähtien, kun putin aloitti sen. Putin samoin, kuin trump kirjotetaan pienellä. Kuin myös nää Suomen diktaattorit, purrat ja orpot, sekä kaikkien niitten persekärpästen nimet.. Ukrainalainen ystävä laitto sodan alkamispäivänä kuvan Facessa. Siinä luki "WAR". Sikana ahisti ja ahistaa vieläkin. Yritin sitä purkaa kirjoittamalla. Tosi vaikee oli saada asia paperille ilman korniuksia. Se biisi onnistu tosi hyvin kuitenkin.  

´Last Days In The Sun´ on näitä masennusjuttuja, joita rustaillu läpi elämän. Mutta tää biisi on todella positiivinen. Kannustava ja toiveikas taistelulaulu masennusta vastaan. Ei siinä ranteita olla repimässä auki. Päinvastoin. Se on toivoa ja rohkaisua täynnä."


Ep Memory Tattoos ilmestyi vastikään. Tarinaa sen kappaleista  ja ep:n nauhoituksista?


Kupe: "Voisin sanoa että Suomesta löytyy hyvin vähän sen tason tuottajia joiden kanssa me ollaan työskennelty. Ideat äänityksissä biisien hiomiseksi oli hyviä ja lisämausteet kruunasi homman. Esimerkiksi Petri Majuri oli löytänyt jostain 50 -henkisen kuoron, jotka oli pyytänyt taputtamaan. Niistä taputuksista tuli sitten Carry Me Homen handclapsit, jotka kuuluu biisin loppupuolella. Tuollaiset yksityiskohdat voi kasvattaa biisin kertosäettä yllättävän paljon."

HON: "Nauhoittaminen hieman pelotti minua koska en ollut aikaisemmin ammattistudiossa. Mutta sekä Petri että Sami olivat niin ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä minun kanssa, että hermot rauhoittuivat pian. Itselle toi EP:n julkaisu oli aika iso juttu, koska ensimmäisen kerran minun elämässä sain kokea itse kirjoittamani biisin "Carry Me Home" julkaisun, mikä perustuu omaan kokemukseen ja mitä kirjoitin kahdeksan vuotta sitten. En uskonut, että jonain päivä löytäisin bändin, jonka kanssa saadaan biisi rakennettua ja soviteltua. Niin, olen erittäin otettu, että tämä biisi otettiin mukaan Bad Valentines settilistaan ja että jopa julkistettiin se nyt. "  

Pekko : "Majurin Petri ja Aaltosen Sammy on ihan kuninkaita äänityshommissa ja loistavia tyyppejä sekä muusikoita. Sammyhan teki kaikki lauluäänitykset ja ideoi meidän kera stemmoja ja kaikkee. Kaikki laulut rakennettiin päivässä sisään. Rankkaa oli..

Petrihän tätä hommaa meille ehdotti. Oltiin loistavan Mount Maryn kanssa samalla keikalla ja Petri  tuli sanomaan, että hän vois äänittää meitä. Ei siinä paljoo mietitty, kun hänen tasoinen tyyppi ehdottaa. Majurihan on tunnettu Havana Blackin kitaristina, Hanoi Rocksin ja Michael Monroen äänittäjänä ja tuottajana. Hitto vie, ilman muuta lähettiin.

Mulla ja Sirpalla on lisäks historiaa Majurin kanssa, kun Seawolfilla aikoinaan levytettiin silloisen bändin The Jaden kanssa albumi. Leiden oli siinä toki isosti mukana. Hieno mies hänkin.

Yhessä valkattiin viisut bändin kesken. Majuri muuten soittaa kitaraakin yhdessä biisissä. "


Miten runsaasti Bad Valentinesilla on tällä hetkellä valmista biisimateriaalia? Kuinka suuri osa siitä on mukana keikkasetissänne? Coverina olette soittaneet Eddie and the Hot Rodsin Do Anything You Wanna Dota. Kuinka kaikista mahdollisista punkklassikoista versioitavaksenne on päätynyt juuri kyseinen biisi?


Kupe: "Biisit ei tule ihan hetkeen varmastikaan loppumaan kesken ja me ollaan aika tuotteliaita kun lähdetään rakentamaan niitä lisää."

HON: Biisejä vaan syntyy koko ajan. Pekko on nero kirjoittamaan biisejä ja meidän luovuuden lähde. En usko että joudumme ikinä pulaan ettei synny uusia biisi- ideoita.

"Do Anything You Wanna Do" sopii hyvin meille koska edustaa aika paljon sitä mitä mekin edustamme. "

Pekko : "Joo, ei oo loppumassa biisit. Pitäs saada äänitettyy lisää, niin sit vois keikkasettiäkin uudistaa."


Tähänastinen keikkahistorianne? Mikä on ollut tähän mennessä paras keikkanne ja miksi? Olette soittaneet myös yhteiskeikkoja?

Kupe:" Laitan ylös kaikki keikat, että ne muistaa jälkikäteen. Niitä on nyt 13 kpl vuoden -23 loppupuolelta lähtien. Eli aika hyvä saldo siinä mielessä, että tässä ollaan keretty studioon äänittämään ja on tullut kokoonpanon muutoskin tuossa välillä basistin osalta. Bryan otti kyllä homman loistavasti haltuun ja on huippusoittaja.

Yhteiskeikat muiden bändien kanssa on ollut tähän mennessä meille hyvä ratkaisu. Niissä on yleisölle paljon tarjottavaa ja sieltä saattaa saada uusia kuulijoita myös toisten bändien faneista."

HON: "Kaikki keikat ovat olleet mahtavia kokemuksia. Esiintyminen mun bänditovereiden kanssa on aina hieno kokemus. Meillä on jo treeniksellä hauskaa, mutta lavalla sitten ollaan ihan kuin "meant to be". Meidän kemiat toimivat niin hyvin että jopa yleisö sen huomaa. Me ei silleen esitetä mitään, me vaan ollaan me ja annetaan kaikkemme lavalla. Jos pitäis valita kaikista keikoista, niin mulle on vissiin viimeinen keikka paras tähän mennessä. Saatiin kunnia soittaa bändin kanssa mitä itse fanitan ja se oli hieno kokemus."

Pekko : "Hirveen kiva on ite kysellä bändejä messiin illoille. Oikeeta kunnon DIY-hommaa ja kusipäät, joita ei nyt näinä päivinä enää juuri tapaa muutenkaan, jää ilman muuta pois.

Yleensä kaikilla tänä päivänä on letkee meininki. Toista oli 2000-luvun alussa.Yrmyilyt ja keulimiset ei sovi ollenkaan meidän järkkäämiin iltoihin.

Oma suosikkikeikkani on ollut Kapakkafestareilla Tampereen Vastavirralla. Aivan sikaloistavat bändit ja yleisö."



Minkätyyppinen yleisö on toistaiseksi löytänyt Bad Valentinesin musiikin ja yhtyeenne keikoille?


Kupe: "Hyvin moninainen yleisö onneksi on löytänyt keikoille. Saadun palautteen perusteella jopa ihmiset, jotka ei yleensä käy rock -keikoilla, on tykänneet. Ja sitten vielä on huomannut, että suht nuoret ihmiset  on alkaneet myös käydä keikoilla, mikä taas puhuu näitä tilastollisia faktoja vastaan kun väitetään, että rock olisi vanhojen ihmisten musaa."

HON: "On ihanaa katsoa yleisöä kun ollaan lavalla. Se on oikeasti aika moninainen ja siitä tulee hyvä fiilis. Mä luulen että se johtuu siitä että meidät on vaikea lyödä mihinkään genreen. Me ollaan vähän kaikki: Rokki, Punkki, hieman Poppi. Niin, sen näkee sitten myös yleisöstä. "


Mitkä ovat Bad Valentinesin kappaleiden lyriikoiden ydinteemoja?


Kupe: "Lyriikoihin en pysty liiemmin ottamaan kantaa muutakuin sen, että meidän bändin lyyrikoiden eli Pekon ja Jonnan mielikuvitus on kyllä vertaansa vailla. Ei ole mikään yksinkertainen tehtävä rakentaa kokonaista sävel ja sanoitusteosta niin, että siinä on jotain pointtia ja järkeä."

HON: "Ydinteemat ovat omat kokemukset ja kannanotot maailmaan. Ei otetaa mitään mallia muista bändeistä, kun ollaan vaan ketä me ollaan ja lauletaan mistä halutaan laulaa. Minä seison kaikkien sanojen takana mitä laulan ja ylpeänä laulan Pekon kirjoittamat biisit koska meidän arvomaailma on niin samanlainen. "

Pekko : "Kiitos jälleen Hon! Täysin samaa mieltä ja kiitos, että laulat biisit huipusti!"


Tulevaisuuden suunnitelmanne keikkojen, levytysten ym. osalta?  


Kupe: "Studioon menoa ollaan suunniteltu nyt lähiaikoina, sitten hiotaan taas ja valmistellaan julkaisuprosesseja.

Luulisin, että keikat jää tänä vuonna loppuvuoteen painottuen. Saataisiin pidettyä bändille hyödyllinen kiertokulku näin päällä. Toki meitä saa pyytää keikalle aiemminkin, mikään ei ole poissuljettua."

HON: "Vaikka keikkailu on mahtavaa ja aina odotan innoissani seuraavaa keikkaa, luulen että nyt on hyvä aika keskittyy uusiin biiseihin ja rakentaa ne kunnolla. Siihen ei hirveästi jää aika jos on paljon keikkoja kun sitten keskitymme enemmän settilistaan treeneillä. Meillä on niin monta hyvää biisiä lokerossa, että niitä olisi hyvä hioa silleen, että päästään kohta uudestaan studioon."

Pekko : "Musiikki soi ja tulee soimaan!"

Maanantain mainio:Bob Segerin vuoden 1986 albumi

 Bob Seger & The Silver Bullet Band:Like a Rock

14. huhtikuuta 1986 Capitolin julkaisemana ilmestynyt Like a Rock on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Bob Segerin 13. studialbumi. Sen nimikappaletta kuultiin Chevrolet-rekkojen mainoksissa 1990-luvun aikana ja vielä 2000-luvun alkuvuosina. Fortunate Son oli livenä nauhoitettu cover Creedence Clearwater Revivalin vuoden 1969 tuotantoa edustavasta klassikkohitistä. Mainittu versio on taltioitu maaliskuun viimeisenä 1983 Cobo Hallissa, Detroitissa. Se julkaistiin alun perin ainoastaan Like a Rock-albumin avaavan ja myös singleformaatissa ilmestyneen kappaleen American Storm b-puolella, mutta pääsi lisäksi mukaan Like a Rockin cd-version bonusraidaksi. Albumin vinyyliversion päätöskappaleena on Somewhere Tonight ja biisi Miami pääsi lisäksi mukaan tv-sarjaan Miami Vice. Like a Rockin tuotannosta sekä Segerin omiin, että Don Henleyn suosikkeihin lukeutuu kariutuvasta avioliitosta kertova kappale The Ring. Mainitussa biisissä kuvataan tilannetta, jossa sormus ei merkitse avioparille enää mitään. Sekä Cash Box että Billboard havaitsivat albumista laatimissaan arvioissa kappaleen It's You tietynlaiset counryvivahteet. Cash Boxin mukaan kappaleessa on myös Segerille tunnistettavaa rocksärmää ja Billboard toivoi kappaleesta levytettäväksi countryhenkistä coverversiota. Billboardin mukaan Miami käsittelee lyriikassaan maahanmuuttajan kohtaamia pulmia. Like a Rock on Bob Seger and the Silver Bullet Bandin pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka työstämiseen Muscle Shoals Rhythm Section ei osallistunut. Albumin nimeksi kaavailtiin ensiksi American Stormia sen avauskappaleen mukaan ja julkaisuajankohdaksi joulukuuta 1985. Nimi muutettiin ja albumin julkaisu viivästyi neljällä kuukaudella.